Viime viikonlopun uutisvirta Australiasta ja Saksasta on ollut raskasta seurattavaa. Bondi Beachin veriteot ja Saksan estetyt joulutorisuunnitelmat ovat muistuttaneet meitä jälleen siitä pimeydestä, joka vaanii sivilisaation reunamilla. Mutta kun otsikot kirkuvat ja sosiaalinen media täyttyy raivosta, minun ajatukseni harhailevat hieman epämuodikkaaseen suuntaan: jenkkifutiskentälle.

Mietin paria todellista olemassa olevaa tuttuani. Kutsutaan heitä vaikka Amiriksi ja Ibrahimiksi. Amir on iso kaveri, joka rakastaa amerikkalaista jalkapalloa. Kun hän vetää kypärän päähänsä ja asettuu puolustuslinjaan, hän ei mieti teologiaa, geopolitiikkaa tai sivilisaatioiden kamppailua. Hän miettii pelikirjaa, vastustajan pelinrakentajaa ja seuraavaa taklausta. Hän on joukkuekaveri, isä ja veronmaksaja. Ibrahim taas kulkee tuomitsemassa pelejä, että kaikkia saavat pelata.

Mutta kun joku sekopää toisella puolella maapalloa päättää tappaa viattomia “oikean uskon” nimissä, Amirin ja Ibrahimin pelikenttä muuttuu.

Se on julma ja absurdi mekanismi. Kun valkoinen mies tekee joukkomurhan, keskustelemme mielenterveydestä, syrjäytymisestä ja yksilön pahuudesta. Kukaan ei vaadi minua irtisanoutumaan teosta ruokakaupan kassajonossa. Mutta kun tekijän nimi on Akram tai Ahmed, kollektiivisen syyllisyyden viitta heitetään automaattisesti jokaisen samannimisen hartioille – myös sen jenkkifutista pelaavan Amirin ja tuomitsevaan Ibrahimiin.

Tämä on juuri se tavoite, johon terroristit pyrkivät. On epämuodikasta myöntää tätä, mutta ISIS-sympatisoija ja kiihkein maahanmuuttovastustaja jakavat itse asiassa saman maailmankuvan: he molemmat vihaavat harmaata aluetta. He vihaavat sitä tilaa, jossa muslimit ja ei-muslimit elävät rauhassa, pelaavat palloa, käyvät töissä ja nauravat samoille vitseille.

Terroristi vihaa Amiria, koska Amir pelaa “vääräuskoisten” peliä ja elää sovussa lännen kanssa. Terroristi haluaa tuhota Amirin rauhan pakottaakseen hänet valitsemaan puolen. Ja surullista kyllä, jokainen meistä, joka alkaa katsella Amiria epäilevästi Australian uutisten jälkeen, tekee juuri sen, mitä terroristi haluaa. Me työnnämme häntä pois meidän tiimistämme.

Amir joutuu elämään kahden tulen välissä. Hänen täytyy pelätä terroristia (joka ei epäröi tappaa myös “vääränlaista” muslimia, kuten Australian sankaritarina osoitti) ja samalla pelätä naapurin katseita, jotka muuttuvat yhtäkkiä kylmiksi. Hänen oletetaan kantavan moraalista vastuuta ihmisistä, joita hän ei tunne ja joiden ideologiaa hän inhoaa.

Se on uuvuttavaa. Se vie ilon pelistä.

Olisi aika palata perusasioihin. Yksilönvastuuseen. Amir ei ole vastuussa saksalaisen imaamin harhoista. Hän on vastuussa vain omasta tontistaan kentällä. Ja juuri nyt se on ainoa asia, jonka hän haluaisi tehdä: pelata, käydä suihkussa ja mennä kotiin perheensä luo ilman, että hänen täytyy toimia globaalin terrorismin vastentahtoisena lehdistöedustajana.

Ehkä suurin vastarinnan teko, jonka voimme tehdä terroristeille, on antaa Amirin olla vain jenkkifutispelaaja. Ei symboli, ei uhka, ei edustaja. Vain kaveri, joka tykkää taklata.