The Mirage of European Autonomy: Why Finland’s Embrace of French “Forward Deterrence” Changes Everything—and Nothing

The Finnish Ministry of Defence announced today (14.9.2026) that Finland has officially joined France’s bilateral dissuasion avancée (forward deterrence) initiative. According to Defence Minister Antti Häkkänen, the move strengthens Europe’s defense posture, deepens bilateral ties with Paris, and aligns Finland with regional neighbors like Norway, Sweden, and Denmark. On paper, it is presented as a pragmatic step forward in a fragmented world.

Balance scale contrasting icy blue shadows with fiery orange turmoil
A dramatic balance scale contrasts cool ice with fiery turmoil, evoking justice amid conflict.

n reality, it is something both more serious and more limited: a useful addition to European deterrence, but nowhere near the substitute for American extended deterrence that some Europeans seem to hope for.

The Anatomy of the French Proposition

To understand what Finland is actually signing up for, one must strip away the diplomatic fluff and examine the doctrine unveiled by President Emmanuel Macron at the Île Longue naval base in March 2026.

Macron’s concept of dissuasion avancée was pitched as a remedy to a troubling geopolitical landscape: a volatile United States, an aggressive Russia, and a continent realization that its conventional forces lack depth. Paris offered its allies structured dialogue, participation in exercises like Operation Poker, and the occasional temporary dispersal of French strategic air assets (Forces Aériennes Stratégiques) to allied airfields.

Yet, the fine print reveals the fundamental limits of the French nuclear posture:

  1. No Umbrella: Paris explicitly refuses to extend a formal nuclear umbrella over its partners.
  2. Absolute Sovereignty: The decision to employ nuclear weapons remains solely in the hands of the French President. The command chain is unyielding, national, and sovereign.
  3. No Shared Nuclear Decision: France retains exclusive control over the decision to use nuclear weapons. Its partners may participate in exercises, consultations and conventional support, but they do not receive a seat at the nuclear decision-making table
  4. France retains total strategic discretion while expecting its partners to provide much of the conventional military architecture that makes European deterrence credible below the nuclear threshold.

In short: France reserves total strategic discretion for itself while asking its European partners to foot the bill for the conventional infrastructure required to make French signaling credible.

The Illusion of “Forward Deterrence”

For decades, post-national European elites have lulled themselves into believing that hard power can be replaced by multilateral declarations and paper architectures. The dissuasion avancée initiative is the latest iteration of this impulse.

While Minister Häkkänen assures the public that this bilateral arrangement does not compete with NATO, it clearly highlights Europe’s underlying anxiety: the fear that the American security guarantee is no longer absolute. But replacing or supplementing American deterrence with French grandstanding is a dubious exchange.

The U.S. extended nuclear deterrence within NATO is backed by forward-deployed warheads, shared nuclear planning mechanisms, and vast, unmatched conventional capabilities. France, by contrast, possesses a purely strategic, national arsenal designed exclusively to protect its own “vital interests”—a concept purposefully left vague by French doctrine.

Would a French president really be prepared to risk Paris for Lapland? Nobody outside the Élysée can know. And that uncertainty is precisely the point of deterrence. But it is also precisely why this should not be confused with a formal American-style guarantee. The Gaullist tradition has historically placed French strategic autonomy and national sovereignty at the centre of nuclear policy. Calling it “forward deterrence” does not change the cold reality of national interest.

What This Means for Finland

From a sober, realist perspective, Finland’s participation in this initiative is neither a disaster nor a revolution. It is merely a low-cost alignment with regional peers.

Participating in observer roles, hosting temporary deployments of French Rafale jets, and engaging in strategic dialogues about nuclear doctrine costs Finland very little. It keeps Helsinki at the table where European security architectures are discussed.

However, Finnish policymakers must avoid inhaling their own rhetoric.

  • Hard Power Remains Local: No amount of French strategic dialogue will replace the necessity of a well-equipped, highly trained Finnish Defence Force. Deterrence on the Eastern Border still relies on artillery, land forces, reserved manpower, and sovereign readiness.
  • NATO Remains the Primary Nuclear Shield: The transatlantic alliance, backed by American strategic forces, remains the central pillar of European nuclear deterrence. French and British capabilities can reinforce that deterrence, but neither currently replaces the American contribution.Althoug Fr and UK cababilities may be tied to civil unrest back home and economics that cannot support Governments weight.
  • Beware of European Defense Theater: European defense integration frequently devolves into bureaucratic talk shops and symbolic gestures aimed at satisfying domestic political audiences in Paris or Berlin. Finland must ensure its military resources are directed toward tangible combat readiness rather than performing as extra actors in France’s strategic theater.

Conclusion: Realism Over Rhetoric

The joining of France’s dissuasion avancée framework is a clean, diplomatic move that costs little and signals northern solidarity. But we should view it for what it is: a supplementary layer of political signaling, not a structural transformation of Finnish security.

In an increasingly unstable world, true national security is not guaranteed by vague promises of “strategic autonomy” or foreign declarations. It is guaranteed by hard steel, sovereign resolve, and a clear-eyed understanding of national interests. Everything else is just noise.

Posted in Baltic situation, in English, Puolustusvoimat, Sodanajan toiminta, TurPo | Tagged , , , | Leave a comment

Miksi Ranska ulkoiluttaa Mirage 2000 -koneita ja SIGINT-podeja Pirkkalassa syyskuussa 2026?

Kun Ranskan ilmavoimien suihkumoottorien tunnistettava jylinä täyttää Satakunnan lennoston kiitotien ja lähi-ilmatilan Pirkkalassa syyskuussa 2026, kyseessä ei ole rutiininomaiseeta NATO-vierailusta tai laivueen virkistysreissusta Tampereen seudulle. Kun Ranska tuo Suomeen kahden ohjaajan Mirage 2000D RMV -rynnäkkökoneitaan ja niiden rungon alle ripustettuja ASTAC-elektronisentiedustelun podeja, pöydälle nostetaan jotain aivan muuta: Taktista signaalitiedustelua, sähkömagneettisen taajuusalueen dominointia ja NATO-yhteensopivuuden kovaa ydintä.

Kuvassa tuntemattoman ottajan kuva Mirage 2000D koneesta mainitulla ASTAC podilla. Credit Unknown

Ranskalaiset eivät tule pohjoiseen näyttäytymään tai kuluttamaan lentotunteja. He tulevat kuuntelemaan, kartoittamaan ja opiskelemaan pohjoisen operatiivisen ympäristön sähkömagneettista todellisuutta laajan spektrin alueella. Venäjän ilmapuolustus on aktiivinen Kaliningradin ja Pietarin alueella ja Leningradin sotilaspiirissä muutenkin, Pohjoisen Laivaston säteilemisestä puhumattakaan. Tähdennetään tässä että en usko näillä podeilla drooneja löytyvän, koska Ukrainan droonit eivät ole enää ohjaajan ja siten radiolinkin varassa.

Neljä syytä ranskalaisten paikallaoloon Pirkkalassa.

Pirkkalan valinta ja syyskuun 2026 ajankohta muodostavat kokonaisuuden, jossa yhdistyvät suoraan neljä operatiivista ja strategista painopistettä:

  1. Itämeren ja Arktisen alueen SIGINT/ELINT-kartoitus: Pirkkala toimii ihanteellisena hyppylautana pohjoiselle suorituskyvylle. Sieltä ilmaan nouseva signaalitiedustelukone saavuttaa muutamassa minuutissa Suomenlahden, Itämeren ja Pohjois-Suomen kriittiset ilmatila-alueet – eli täsmälleen ne rajanpinnan kaistat, joilla vastustajan tutka- ja emitterisäteily käy kuumimpana. Ranska kartoittaa, millaisessa elektronisessa toimintaympäristössä Itämerellä ja arktisella alueella tänään operoidaan.
  2. NATO-integraatio ja ISR-tiedonjako: Suomen NATO-jäsenyyden myötä erillisistä kansallisista tilannekuvista on siirrytty yhteisen tilannekuvan rakentamiseen. Pirkkalassa testataan käytännössä, kuinka Ranskan keräämä elintärkeä elektroninen tiedustelutieto (Intelligence, Surveillance, and Reconnaissance, ISR) sulautetaan viiveettömästi suomalaiseen ja NATO-tason ilmapuolustuksen tilannekuvaan.
  3. Tukikohtakonsepti ja hajautus (ACE): NATO-doktriinissa painotetaan nykyisin raskaasti Agile Combat Employment (ACE) -toimintamallia. Ranska harjoittelee kykyä siirtää suorituskykyinen operatiivinen osasto nopeasti pohjoisen kumppanimaa NATO-tukikohtaan (Satakunnan lennosto, Pirkkala) ja ylläpitää sieltä käsin taistelulentoja ilman riippuvuutta Ranskassa sijaitsevasta kiinteästä kotitukikohta infrastruktuurista.
  4. BIFROST / Joint ISR -yhteistoiminta: Syyskuun monikansallisissa harjoituksissa Mirage 2000D ei toimi pelkkänä maataistelukoneena, vaan ennen kaikkea taktisena ELINT-tietolähteenä ja maalitiedon muodostajana monikerroksisessa ilmasodan ja elektronisen sodankäynnin verkossa.

ASTAC-podi – Sähkömagneettisen taajuusalueen viikate

Koneen mahapuolelle asennettu Thales ASTAC (Analyseur de Signaux Tactiques) on noin 400 kilon painoinen elektronisen tiedustelun (ELINT/ESM) erikoistyökalu. Kyseessä ei ole mikään tavanomainen passiivinen varoitustutka, vaan erittäin tarkkaan interferometriteknologiaan perustuva analyysijärjestelmä.

Järjestelmä haravoi radiotaajuusspektriä (erityisesti SHF- ja UHF-alueilla) ja pystyy tunnistamaan, luokittelemaan ja paikantamaan vastustajan emitterit reaaliajassa. Praktisesti tämä tarkoittaa sitä, että kun vastustajan maavalvontatutka, ilmatorjuntapatterin maalinosoitustutka tai hävittäjän tulenjohtotutka avaa säteilynsä, ASTAC kaappaa signaalin, määrittää sen tarkan suunnan ja sijainnin sekä syöttää tiedot verkkoon. Se luo taktisen “elektroniset silmät ja korvat” -kartan suoraan taistelukentän ylle.

Mirage 2000D RMV – Veteraanin uusi elämä

Moni saattaa pitää Mirage 2000 -konetta jo eläkeläisenä, mutta Ranskan ilmavoimien toteuttama RMV (Rénovation Mi-Vie eli elinkaaripäivitys) muutti tilanteen täysin. Päivityksessä koneen vanhentunut analoginen elektroniikka heitettiin mäkeen ja korvattiin modernilla digitaalisella lasiohjaamolla, uusilla avioniikatietokoneilla, nykyaikaisilla datalinkeillä ja avoimella ohjelmistoarkkitehtuurilla.

Kahteen mieheen operoitava Mirage 2000D RMV (ohjaaja edessä, ase- ja järjestelmäupseeri takana) on täsmäiskujen ja tiedustelun tehopakkaus:

  • Monipuolinen aseistus ja sensorit: Koneeseen on integroitu CC-630 30 mm tykkipodi maamaaleja ja lähitaistelua varten sekä MICA IR -ilma-merkkiohjukset omasuojaan. Kone kantaa samanaikaisesti laser- ja GPS-ohjattuja täsmäpommeja (GBU-48, GBU-50, AASM, SCALP-EG) sekä kehittyneitä tiedustelu- ja maalituskoteloita (TALIOS ja ASTAC).
  • Matalalennon ja ohjaamotyön työnjako: Matalalla ja monimutkaisessa elektronisessa taistelukentässä lennettäessä takapenkin järjestelmäupseeri keskittyy täysin sensorien, ASTAC-podin ja datalinkkien hallintaan samalla kun ohjaaja keskittyy lentämiseen ja maastonmuotojen hyödyntämiseen.

RMV-päivitys pitää Ranskan 50 Mirage 2000D -koneen laivueen terävässä iskussa 2030-luvulle saakka, toimiessa kuudennen sukupolven järjestelmiä odotellessa Rafalen rinnalla kustannustehokkaana ja suorituskykyisenä työjuhtana.

Nostalgiaa: Kone, joka oli vähällä tulla Suomeen

Kun Ranskan delta-siipi kaartaa Pirkkalan kiitotielle, suomalaisella ilmailuväellä herää väkisinkin tietty muisto mieleen. Mirage 2000 oli mukana Suomen Ilmavoimien legendaarisessa DX-hävittäjähankinnassa 1990-luvun alussa, kun korvaajaa haettiin vanhenevalle MiG-21- ja Draken-kalustolle.

Ranskalaiset kauppasivat Suomelle Mirage 2000 -konetta erittäin aggressiivisesti. Miksi se ei silloin tullut valituksi, ja miksi Yhdysvaltain F/A-18 Hornet vei voiton?

  1. Järjestelmä- ja ohjusintegraatio: Suomi haki monitoimihävittäjää, jolla olisi erinomainen ilmojen suorituskyky ja johon oli helppo integroida yhdysvaltalaiset AMRAAM-näköetäisyyden ulkopuolelle yltävät ilma-to-ilma -ohjukset. Miragen asejärjestelmä oli tuolloin vahvasti sidottu Ranskan omaan teollisuuteen ja Matra-ohjuksiin, mikä olisi nostanut kynnystä, riskejä ja kustannuksia.
  2. Kaksimoottorisuus ja pohjoiset olosuhteet: Suomen ilmailustrategit painottivat kaksimoottorisuutta turvallisuustekijänä Pohjolan ankarissa sääolosuhteissa ja pitkillä siirtymillä – tämä satoi suoraan Hornetin laariin yksimoottorista Miragea vastaan.
  3. Elinkaarikustannukset ja suorituskyky maaperällämme: Vaikka Mirage 2000 oli ketterä ja ilmailudynamiikaltaan upea koneyksilö, Hornet tarjosi kokonaisvaltaisemman paketin elinkaarikustannuksiltaan, suorituskyvyltään sekä suoralta yhteensopivuudeltaan länsimaisen avioniikan ja suomalaisen hajautetun maantietukikohtakonseptin kanssa.

Nyt, yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, tuo sama ranskalainen deltasiipi kuitenkin laskeutuu Suomen maaperälle – ei enää tarjouskilpailun kokelaana, vaan NATO-liittolaisena, jonka kanssa jaetaan saman ilmatilan elektroninen tilannekuva. Syyskuu 2026 Pirkkalassa osoittaa, että kylmän sodan klassikko osaa edelleen kärkkyä taajuuksilla paremmin kuin monet nuoremmat haastajansa.

On se vaan niin kaunis kone.

Posted in Baltic situation, ilmavoimat, informaatiosota, NATO, NATO jäsenyys, SEAD | Tagged , , , , | Leave a comment

Ilmanarmada Lapin pelastajaksi: Miksi haavoittuneiden ja potilaiden evakuointi siirtyy ilmaan

Lapin läänin sairaanhoidon tukena toimivat helikopteripumput tekevät korvaamatonta työtä, ja lääkintähelikopterit ovat maamme etäisimpien alueiden ja vaikeimpien kelien pelastustoimen selkäranka. Mutta kun katsotaan Lapin karttaa, etäisyyksiä ja maamme tulevia turvallisuusuhkia, on sanottava ääneen se, mitä moni virkamies ja poliitikko pelkää sanoa: nykymallinen maantieambulansseihin tukeutuva sairaankuljetus on Lapin etäisyyksillä ja kriisiolosuhteissa hidas, haavoittuva ja auttamattomasti vanhentunut.

Miehittämättömät evakuointidroonit ja autonomiset eVTOL-alukset eivät ole enää tieteiselokuvien rekvisiittaa. Niitä ovat toiminnassa ja testissä maailmalla juuri nyt. Kysymys kuuluu: miksi me odotamme, että joku muu ottaa ne käyttöön ensin?

Pelikentän laitteet: Mitä maailmalla on tarjolla?

Kun puhutaan haavoittuneen tai vakavasti sairaan ihmisen evakuoinnista, kyseeseen ei tule mikään Verkkokaupan muovinen kuvausdrooni 49,90€. Tarvitaan laitteita, jotka nostavat potilaan, lääkinnälliset laitteet ja kestävät Pohjoisen sääolosuhteet.

Järjestelmä / ValmistajaMaaTyyppi / VoimalinjaKantama & NopeusValmiusaste & Tila
Cormorant / AirMule (Tactical Robotics)IsraelTurbiini / Ducted fan ratkaisu (VTOL)~50–100 km / 180 km/hTestiproto. Testattu taistelukenttäolosuhteissa. Potilas suojatussa rungossa.
DP-14 Hawk (Dragonfly Pictures Inc.)USAPolttomoottori / Kaksiroottorikopteri~300 km luokkaa / 230 km/hKoekäytössä. autonominen reittipistenavigointi.
EHang 216L (EHang)KiinaSähkö / Moniroottorinen eVTOL~30 km / 130 km/hSertifioitu Kiinassa. Kaupunkikäyttöön soveltuva sähköalusta.
VoloCity (Volocopter)SaksaSähkö / 18-roottorinen eVTOL35 km / 110 km/hKoekäytössä. Testattu Saksin pelastuspalvelussa lääkärin siirtoihin. Yhtiö ajautui maksukyvyttömyysmenettelyyn
T-600 / T-150 (Malloy Aeronautics)UK Sähkö (Raskas kopteri)~30–80 km / 140 km/hValmis. T-150 Käytössä RNllä ja Ukrainan rintamalla. T-600 kokeilukampe

Cormorant (AirMule): Raskaaseen käyttöön ja ahtaisiin paikkoihin

Cormorantin valtti on sen koteloitu roottorijärjestelmä. Koska pyörivät lavat ovat rungon sisällä, aluksella voidaan laskeutua ahtaisiin kaupunkiympäristöihin, metsäaukeille tai rakennusten väliin ilman pelkoa roottoreiden osumisesta puustoon. Potilas sijoitetaan rungon sisään suojattavaan ja lämmitettyyn kapseliin, mikä on arktisissa oloissa elinehto.

DP-14 Hawk: Pitkän matkan nopeuskone

Hawk mahtuu koottuna perävaunuun, ja sen pystyy laittamaan ilmaan parissa minuutissa. Sen kantama (aina 300 km asti) ja nopeus (230 km/h) ovat luokkansa kärkeä. Todellinen nopeus ja käyttömatka riippuu niinkuin kaikilla lentohärveleillä lopullisesta kuormasta ja lentonoprofiilista. Mikä tärkeintä: Hawk kykenee lentämään täysin autonomisesti ilman GPS-yhteyttä, mikä on ratkaisevaa elektronisen häirinnän alaisena.

EHang 216L & Volocopter VoloCity: Siviilitaajamien sähkökiitäjät

Nämä alustat edustavat siviilipuolen sähköistä kehitystä. EHang tarjoaa toimivan automaation ja Volocopter äärimmäisen matalan melutason sekä korkean redundanssin (18 roottoria). Valitettavasti niiden suorituskyky tyssää akkuteknologiaan: ne sopivat kesäiseen taajama-ajoon, eivät Lapin pakkasiin ja satojen kilometrien etäisyyksille.

Malloy Aeronautics T-600: Taktinen kenttätyöjuhta

Brittiläinen Malloy on tehty sotimaan. Se on yksinkertainen, modulaarinen ja kantaa yli 200 kilon hyötykuorman. Potilas kuljetetaan runkoon kiinnitettävässä ulkoisessa kapselissa.T-150/600 on mielenkiintoinen siksi, että britit ovat nimenomaan testanneet raskaan UAS:n käyttöä etulinjan logistiikassa. “Ulkoinen kapseli” tietenkin herättää kysymyksiä.

Kaksi skenaariota: Kesäinen Inari vs. Sotilaallinen Savukoski

Lasketaan auki, mitä tämä tarkoittaa käytännössä. Käytetään vertailussa Cormorant-tyyppistä turbiinikäyttöistä droonia, joka tarjoaa noin 180 km/h matkanopeuden ja suojatun tilan potilaalle.

Skenaario 1: Kesäilta – Vanhuksen pikaevakuointi Inarista LKS:aan (Rovaniemi)

  • Olosuhteet: Kesäilta, rauhallinen liikenne, ei häirintää.
  • Matka: Inari–Rovaniemi (LKS) lintutietä ~260 km (maanteitse VT4 ~330 km).

Hälytys ja aktivoituminen 00:00 Hälytys LKS:n ja Inarin alueelle. Inarin lähin ensihoitoyksikkö aktivoituu. Drooni käynnistetään tukikohdassa.

potilaan luona Inarissa 00:15 Ambulanssi saapuu vanhuksen luo. Ensihoidollinen vakautus ja valmistelu ilmakuljetukseen.

Lastaus drooniin 00:25 Drooni laskeutuu Inarin kentälle/aukiolle. Vanhus siirretään ilmastotuun ja paineistettuun kapseliin. Etämonitorointi kytketään.

Nousu ja matkalento 00:30 Drooni ottaa matkakorkeuden. Suora reitti Inari–LKS (260 km) matkanopeudella 180 km/h.

Laskeutuminen LKS:n helideckille 01:57 Lentoaika n. 1 h 27 min. Drooni laskeutuu suoraan Lapin keskussairaalan pihalle/helipadille.

Potilas hoitotilassa 02:05 Potilas siirretty päivystykseen. Kokonaisaika 2 tuntia 5 minuuttia.

Aikasäästö: Tavallisella maantieambulanssilla ajo VT4:ää pitkin kestäisi hälytyksineen ja lastauksineen vähintään 3,5–4 tuntia. Drooni puolittaa kriittisen viiveen.

Skenaario 2: Keskitalvi – Haavoittuneen taistelijan evakuointi Savukoskelta LKS:aan

  • Olosuhteet: -17 °C pakkasta, pimeää, lumisadetta. GPS-häirintä päällä. Tiet tukossa prikaatien kuljetuksista molempiin suuntiin (maantienopeus maassa max 30 km/h).
  • Matka: Savukoski–LKS lintutietä ~150 km.

CASEVAC-pyyntö 00:00 Taistelukentän lääkintäpaikka pyytää ilmaevakuointia Savukosken maastossa. Tiet ovat maamaastossa täysin tukossa.

Turbiinin esilämmitys ja lähtö 00:10 Lähistöllä oleva turbiinidrooni esilämmitetään nopeasti ja käynnistetään.

Lento evakuointipaikalle (LZ) 00:25 Drooni lentää matalalla maastonmuotoja seuraten, vaihtoehtoista navigointia käyttäen, esimerkiksi INS:n ja maastonvertailun yhdistelmällä.

Lastaus lumisella aukealla 00:40 Laskeutuminen Savukoskelle. Taistelupelastajat siirtävät haavoittuneen lämmitettyyn potilaskapseliin (hypotermian torjunta).

Lento LKS:aan 00:50 Matalalento kohti Rovaniemeä. Vastatuulesta ja kelistä johtuen matkanopeus ~140 km/h.

Laskeutuminen ja luovutus 01:55 Laskeutuminen LKS:n lumesta raivatulle helipadille. Haavoittunut luovutettu kirurgille klo 02:05.

Aikasäästö: Ruuhkautuneessa prikaatiliikenteessä ja lumipölyssä pyöräajoneuvoilta menisi Savukoskelta Rovaniemen LKS:aan 5–7 tuntia. Droonilla hän on ison sairaalan leikkauspöydällä kahdessa tunnissa, eikä JSP:llä tai kenttäsairaalassa.

Fysiikan tylyt tosiasiat: Sähkö vs. Nestemäinen polttoaine

Moni vihreää siirtymää hehkuttava poliitikko haaveilee akkutoimisista lentotakseista sairaankuljetuksessa. Lapissa se unelma kaatuu suoraan fysiikan ja aerodynamiikan peruslakeihin.

  • Energiatiheyden valtava kuilu: Lentopetrolin tai bensiinin energiatiheys on noin 12 000 Wh/kg. Nykyaikaisten parhaiden litiumakkujen energiatiheys pyörii tasolla 250–300 Wh/kg. Polttoaine on yli 40 kertaa energiatiheämpää kuin paras akku.
  • Pystynousun (VTOL) tehorosvo: Kopterin pystysuora nousu ja ilmaan jäänti kuluttavat valtavasti virtaa. Sähködrooni saattaa kuluttaa 20–30 % akkutehostaan pelkästään siihen, että se nousee ilmaan ja laskeutuu.
  • Pakkasen tappava vaikutus: -17 °C pakkasessa akun sisäinen vastus kasvaa rajusti. Akkukapasiteetista sulaa paljon pois.
  • Muotoseikat ja ilmanvastus: Moniroottoriset sähkömultikopterit ovat ilmanvastukseltaan epäedullisia. Niiden matkanopeus jää 100–120 km/h tasolle.

Tulos: Sähködroonilla saavutetaan Lapissa parhaimmillaankin turhan lyhyt kantama. Jos laite joutuu välilataukseen sanotaan 50 km välein, se on hitaampi kuin traktori maantiellä. Tällä hetkellä pitkän matkan ja raskaan hyötykuorman Lapin evakuointitehtävissä turbiini- tai polttomoottoripohjainen ratkaisu näyttää huomattavasti realistisemmalta kuin puhtaasti akkukäyttöinen VTOL.

PV ja LapHa: Aika riisua siilot ja yhdistää resurssit

Tässä tullaan suomalaiseen hallintobyrokratiaan. Lapin hyvinvointialue (LapHa) pähkäilee rahojensa ja pitkien sairaankuljetusmatkojen kanssa. Puolustusvoimat (PV) taas pähkäilee, miten haavoittuneet saadaan pois maastosta, kun maantiet ovat tykistökeskitysten, miinoitteiden tai omien joukkoryhmitysten tukkimia.

Onko mitään järkeä siinä, että molemmat organisaatiot puuhastelisivat omia erillisiä hankkeitaan? Ei mitään.

  1. Yhteishankinta ja yhteiskäyttö: PV ja LapHa voisivat luoda yhteisen arktisen evakuointidrooni-laivueen. Rauhan aikana laitteisto on ensihoidon ja LapHan käytössä – valmiudessa sijoitettuna esimerkiksi Rovaniemelle, Sodankylään ja Ivaloon.
  2. Kaksikäyttöteknologia (Dual-Use): Kalusto, huolto, ohjausjärjestelmät ja operaattorikoulutus pidetään samana.
  3. Päivittäinen suorituskyky: Kun laitteilla lennetään rauhan aikana siviilipotilaita Inarista tai Enontekiöltä LKS:aan, järjestelmän toimintavarmuus, taktiikka ja operaattorien rutiini hioutuvat huipulleen.
  4. Kriisinajan siirtymä: Poikkeusoloissa laivue alistetaan sotilaskäyttöön tai jaetaan siten, että osa laitteistosta jatkaa siviilivalmiudessa ja osa siirtyy suoraan taistelukentän CASEVAC-tehtäviin.

Kapasiteetti ja suorituskyky (Throughput): Siviili vs. Sotilaskäyttö

Montako droonia tarvitaan ja millainen kuljetuskapasiteetti (throughput) niillä saavutetaan?

Tarkkaa laivueen kokoa ei voida määritellä ennen kuin käytettävä ilma-alustyyppi, kuorma, toiminta-aika, huoltovaatimukset ja tehtäväprofiili tunnetaan. Esimerkiksi neljän aluksen järjestelmä voisi jo muodostaa käyttökelpoisen kokeilulaivueen. Niillä lennettäisiin “leikisti” 4-10 keikkaa päivässä. Tietenkin vähän riippuen viitä, kuinka laitteet toimitetaan takaisin “kustannuspaikoille”.

Aika herätä todellisuuteen

Maantieambulanssi on erinomainen peli asvaltilla ja lyhyillä matkoilla. Mutta Lappi ei ole mikään Ruuhka-Suomi. Etäisyydet mitataan kilometrit, talvi kestää puoli vuotta ja turvallisuusympäristömme on muuttunut pysyvästi.

Teknologia on jo siinä pisteessä, että raskaan miehittämättömän VTOL-evakuointijärjestelmän kehittämistä ja kokeilemista Suomessa ei enää voida perustellusti pitää science fictionina. Lapin etäisyydet ja poikkeusolojen liikenneinfrastruktuurin haavoittuvuus tekevät juuri Lapista Suomessa poikkeuksellisen järkevän paikan tällaisen dual-use-järjestelmän kokeilulle.. Kysymys LapHalle ja Puolustusvoimille kuuluu: Aletaanko hommiin yhdessä nyt, vai korjataanko pahanmakuisia hedelmiä vasta sitten, kun ensimmäinen kriisi osoittaa maantiekuljetusten mahdottomuuden?

Posted in ilmavoimat, Jotain aivan muuta, Skenaariot, Teknologia | Tagged , , , , | Leave a comment

Saabin lennokki ei ole ampuja – se on maalinosoittaja ja uhrautuva saalistaja

Ilmailutoimittajat ja PR-osastot tykkäävät piirtää kalvoja, joissa miehitön taistelukone kantaa kuusi ohjusta, väistää tutkia kuin haamu ja ratkaisee ilmasodan yksinään. Paskapuhetta.

NanoBanan kuva siitä miltä SEAD DEAD skenaario näyttäisi.

Fysiikka ja talous tulevat vastaan heti, kun koneesta yritetään tehdä häivekone eli niin sanottu stealth-alusta. Jos koneeseen halutaan matala tutkapinta-ala (RCS), kaikki aseet on mahdutettava rungon sisäiseen aseruumaan. Kun kyseessä on yksimoottorisen kokoluokan lennokki, se aseruuma ei ole mikään ruotsinlaiva.

Otetaanpa kylmä ja rehellinen katsaus siihen, miten Saabin uusi A3-001-alusta oletettavasti oikeasti toimii, mitä tavaraa sieltä ruotsalaisten hyllystä mukaan saadaan, ja miksi koko kuvion aivot ja nyrkki pysyvät edelleen miehitetyssä Gripen E/F -hävittäjässä. Kyse on siis valistuneesta arvauksesta.

Rooli: A-pisteen raivaaja ja sensorialusta (SEAD/DEAD)

Länsimainen tapa sotia perustuu ilmaherruuteen. Nykyaikainen integroitu ilmapuolustus — kuten pitkän kantaman S-300- ja S-400-sarjat sekä niitä suojaavat lyhyen kantaman Pantsirit — tekee korkealta lentämisestä kuitenkin varman itsemurhan. Tämmöinen suoja on toki puhkaistavissa, kuten Israelin F-35 Adirit Syyrian Damaskoksessa osoittivat, mutta kyllä moinen kyky täytyy saada F-35 kalustosta huolimattakin.

Tässä A3-001 astuu peliin, sillä sen tehtävä ei ole, todennäköisesti, toimia itsenäisenä ilmaherruushävittäjänä. Kukaan ei rakenna kalliilla pienen tutkapinta-alan robottia pelkästään ampuakseen kaarretaisteluja ilmasssa.

Profiililtaan lennokki toimii ensisijaisesti keihäänkärkenä. Se lentää 50–100 kilometriä miehitetyn Gripenin edellä sensorit toiminnassa ja ottaa ensimmäisen kontaktin. Lennokki toimii uhrautuvana maalinetsijänä, joka pakottaa vihollisen käynnistämään omat tutkansa. Kun vihollisen ryhmitys reagoi ja ampuu lennokkia, sen paljastunut sijainti koordinaatteineen syötetään kytkettyyn verkkoon Saabin oman taktisen datalinkin kautta. Samaan aikaan lennokki aloittaa aktiivisen elektronisen hyökkäyksen, joka sokaisee ja häiritsee vihollisen järjestelmiä riisuen ilmatorjunnan hampaat ennen kuin ihmispilotti saapuu varsinaiselle ampuma-etäisyydelle.

Aseistus: Mitä mahtuu ruumaan?

Koska ulkoisia ripustimia ei voida käyttää stealth-muotoilun säilyttämiseksi, ollaan täysin sisäisen aseruuman tilavuuden armoilla. Saabin ja sen eurooppalaisten kumppanien valikoimasta löytyy täsmälleen SEAD/DEAD-tehtävään sopiva paletti. Ripustimet muodostava siiven ja rungon väliin sopivia 90 asteen kulmia, jota tuottavat vaikeasti hallittavia tutkasäteilyn heijastuskuvioita, jotka tekevät sitten häiveominaisuudet tyhjiksi.

Alustan pääaseeksi tulee todennäköisesti MBDA:n ja Saabin yhteistyössä kehittämä SPEAR-sarja. Tämä suihkumoottorilla varustettu pienen kokoluokan risteilyohjus yltää yli 140 kilometrin kantamaan. Lennokin ruumakokoon suhteutettuna A3-001 pystyy kantamaan arviolta neljästä kahdeksaan tällöin asejärjestelmää. Taktisesti merkittävin on tässä skenaariossa SPEAR-EW-versio, joka toimii aktiivisena häirintä lähettimenä ja tarvittaessa harhautusmaalina. Kun lennokki laukaisee neljä tällöin laitetta ilmaan, vihollisen tutkaruudulle ilmestyy neljä valheellista hävittäjämaalia, samalla kun “terävät” SPEAR 3 -versiot hoitavat maalitetu kohteet. SPEAR EW toimii käsittääkseni juurikin parhaiten häirintälähettimenä. Käytin niitä aikoinan tutkiessani HX-kandidaatteja eri skenaarioissa 2020-2021 “Command modern warfare” peliympäristössä. (Juu tiedän, että kyseessä on peliympäristö, mutta siihenaikaan se oli paras siviileille tarjolla oleva. Nyt tilanne on hieman muuttunut, kun siviilit saavat ohjelman professional versioita aika kovaan hintaan.)

Mikäli ruotsalaiset päätyvät integroimaan järjestelmään yhdysvaltalaisia täsmäpommeja, kuten GBU-39 Small Diameter Bomb -pommeja tai GBU-53/B StormBreaker -aseita, näitä mahtuu ruumaan helposti neljä kappaletta kiinteiden tutka-asemien ja komentovaunujen tuhoamiseen.

Sitä vastoin pitkän kantaman Meteor-ilmatilantietaasteilujärjestelmä on yli 3,6 metrin pituudellaan niin massiivinen, että A3 pystyy tuskin kantamaan kuin korkeintaan 1–2 ohjusta sisäisesti. Reaalitilanteessa lennokki ei kannakaan Meteoreja itsenäistä laukaisua varten, vaan se korkeintaan kantaa niitä hätävarana tai maalaa kohteita taustalla lentävän Gripenin ampumille ohjuksille.

AREXIS-omasuojajärjestelmä: Pelin todellinen ratkaisija

Tässä kohdassa julkinen analytiikka nukkuu usein onnensa ohi. SAAB ei ole pelkkä lentokonerakentaja, vaan se on maailman kärkiluokan elektronisen sodankäynnin talo. Saksa valitsi vastikään SAABin Arexis-järjestelmän omiin Eurofighter EK -elektronisen sodankäynnin koneisiinsa korvaamaan tarpeen hankkia amerikkalaista kalustoa.

Arexis-järjestelmän ydin perustuu AESA-tutkatekniikkaan ja Galliumnitridi-puolijohteisiin, mikä mahdollistaa valtavan lähetystehon suhteutettuna pienen lennokin fyysiseen kokoon ja virrankulutukseen. Järjestelmä hyödyntää kognitiivista ehkä/todennäköisesti tekoälyohjattua elektronista sodankäyntiä, eli se ei nojaa pelkästään tietokantoihin tallennettuihin tutkasignaaleihin. Arexis kykenee tunnistamaan entuudestaan tuntemattomia vihollisen signaaleja reaaliajassa, luomaan niille sopivan häirintäalgoritmin lennosta ja sokaisemaan uudetkin uhat välittömästi.

Mikä parasta A3-lennokin kannalta, Arexis-antennisto voidaan integroida suoraan lennokin siipien reunoihin ja runkorakenteisiin. Näin lennokista tulee itsessään raskas, lentävä häiriölähde ilman, että siipien alle täytyy ripustaa stealth-muotoilun tuhoavia erillisiä EW-säiliöitä.

Työnjako: Emil Gripen on edelleen se, joka vetää liipaisimesta

Puheet täysin autonomisesta tappajarobotista ovat toistaiseksi sotilaallista ja poliittista satua. Lainsäädäntö, eettiset reuna-ehdot ja ennen kaikkea nykyaikaisen sodankäynnin rankka elektroninen häirintä rajoittavat autonomisten robottien käyttöä. Jos lennokki jää taistelukentällä yksin datalinkkien pimentyessä, sen täytyy toimia tiukasti rajatun autonomian puitteissa, eikä se saa laukaista raskasta asetta ilman ihmisen varmistusta.

Siksi taktinen työnjako muodostuu selkeäksi kokonaisuudeksi:

Lennokki eli A3-001 toimii edellä lentävänä tiedustelijana ja sokaisijana, joka pysyttelee säteily- ja tutkapimeänä siihen asti, kunnes se avaa Arexis-häirinnän. Kone laukaisee SPEAR-EW-valemaalit, pakottaa vihollisen paljastamaan ryhmityksensä ja välittää tarkan AESA-tutkakuvan taaksepäin.

Miehitetty kaksipaikkainen Gripen F toimii ilmailun komento- ja hallintapaikkana. Sen takaistuimella istuva taktinen upseeri kantaa päävastuun lennokkiparven ohjaamisesta, tilannekuvan analysoinnista ja taistelukentän koordinoinnista.

Varsinaisena nyrkkinä ja ampujana toimii raskaassa asekuormassa oleva Gripen E-hävittäjä, joka lentää turvallisen sadan kilometrin päässä taustalla. Kun A3-lennokki maalaa vihollisen S-400-patterin tai ilmakohteen, ohjaamossa istuva Emil Gripen lentäjä painaa nappia ja lähettää raskaat liitopommit tai Meteor-ohjukset matkaan.

Yhteenveto

Jos Saabin visio A3-001-alustasta toteutuu 2030-luvun taitteessa, ilmasssa ei nähdä mitään tieteiselokuvien itsenäistä robottihävitintä.

Käyttöön saadaan nopea, edullisempi ja yliääninen monitoimisensori. Sen tehtävä on ottaa ensimmäinen isku vastaan, riisua vihollisen ilmapuolustus elektronisesti sekä kineettisesti täsmäaseilla, ja pitää huoli siitä, että oikea ihminen Gripenin puikoissa säilyy hengissä tekemässä lopulliset tappopäätökset. Se on pragmaattista ruotsalaista sotilasinsinööritaitoa parhaimmillaan.

Hmm. Kuuli nimi olisi varmaan Gripen T niinkuin TERMINATOR

Posted in SEAD, Skenaariot, teknologia, Teknologia | Tagged , | Leave a comment

High-Altitude Hype Meets Nordic Reality: The Truth About the Finnish-Swedish Joint Air Surveillance Deal

If you have spent any time browsing NATO defense forums, MilTwitter, or YouTube OSINT channels over the past few weeks, you have almost certainly bumped into dramatic thumbnails featuring F-35s and JAS-39 Gripens banking dramatically over snow-capped peaks in formation.

Three fighter jets flying over a snowy airbase and frozen lakes
This is what AI thinks about Air patrolling in north. Not bad IMHO.

The Western defense commentary machine loves a good narrative. Ever since Stockholm and Helsinki formally integrated into NATO’s Northern Flank, Anglo-American commentators have been practically salivating over what they describe as a “Seamless Baltic Air Wall”—a near-mythical shield where Finnish and Swedish radars merge into a single AI-driven supergrid, sending scrambled fighters intercepting Russian incursions within milliseconds.

It sounds brilliant on paper. It looks even better in a 4K YouTube video set to heavy synthwave music.

The Narrative vs. The Nuts and Bolts

As usual, the international hype train gets the broad strokes right, but misses the operational meat. Outside of Finland and Sweden, much of the NATO blogosphere treats this integration as a sudden, magical transformation brought on purely by signed papers in Brussels.

What the slick NATO promotional reels rarely mention is that Suomen ja Ruotsin ilmatilavalvonnan ja alueellisen koskemattomuuden turvaamisen yhteistyö isn’t a hasty post-2022 patch job. It is the logical culmination of two decades of painstaking, quiet tactical work—specifically the Cross Border Training (CBT) routines that Finnish Hornet and Swedish Gripen pilots have been flying out of Rovaniemi, Luleå, and Bodø since long before anyone in Washington cared to look at a map of the Bothnian Bay.

Since late winter 2026, FAF pilots and ground crews have been working overtime in south-eastern Finland. Temporary flight and maritime restrictions have been imposed practically every week, alongside constant patrolling and scrambles. Such a sustained operational tempo inevitably eats into training capacity and, over time, risks eroding standards. So assistance from the SwAF is more than welcome

When Western defense analysts write about the new agreements allowing Swedish forces—including Gripen detachments, naval assets, and land-based radar nodes—to directly support Finnish Territorial Integrity Surveillance (TVI) and vice versa, they talk about it like a revolutionary strategic leap.

To an operational planner in Tampere or Luleå, however, it’s simply codifying what was already necessary: converting peacetime operational flexibility into legally binding, continuous NATO Integrated Air and Missile Defence (IAMD).

Why the Anglo-American Media Is Obsessed With It

There are three main reasons this joint surveillance framework is currently generating so much noise in English-language defense circles:

  1. The Tactical Synergy of the Mix (F-35 + Gripen E): Western air power analysts love force-multiplier math. Finland’s ongoing transition to the F-35A brings low-observable sensing and advanced sensor fusion, while Sweden’s GlobalEye AEW&C adds a powerful airborne early-warning and surveillance capability. Combined with Sweden’s Gripen C/E fleet—designed from the outset for dispersed operations from road bases and rapid turnarounds—the Nordic airspace becomes an operational nightmare.
  2. The “Gray Zone” Problem becomes harder to exploit: International commentators correctly recognize that the Baltic Sea region is currently the world’s primary laboratory for sub-threshold provocation: GPS jamming, unannounced dark-fleet maritime movements, and rogue drone incursions. The joint framework helps close the bureaucratic ‘dead zone’ at the border. A radar track detected off the coast of Vaasa or Haparanda no longer has to wait for a new round of diplomatic clearance; relevant data can be shared across the Gulf of Bothnia in near real time
  3. Strategic Depth and Dispersion: English-language analysis frequently highlights the sheer landmass of the Nordic region. By treating Finnish and Swedish airspace as a single operational theater, air command can scatter assets across dozens of road bases from Lapland down to Gotland.

The Cold Water: What the Hype Clips Leave Out

While the hype is understandable, realistic military analysis demands we look at the friction points. A 10-minute YouTube video praising Nordic efficiency rarely deals with the unglamorous realities of military integration:

  • Data-Link Mechanics and Security: Merging two sovereign air defense picture systems (Ilmatilannekuva) into a near-real-time feed sounds simple until you have to deal with legacy cryptographic standards, NATO Link-16 bandwidth limitations, and national data-handling classifications.
  • Targeting and Rules of Engagement (ROE): Identifying a target jointly is one thing; deciding who fires the kinetic interceptor or executes the electronic attack in a complex, ambiguous peacetime incident is another. ROE alignment requires absolute legal precision between Finnish and Swedish defense legislation.
  • Sustained Readiness Costs: Running high-tempo radar coverage, continuous fighter scrambles, and joint maritime patrol flights costs money, flight hours, and airframe life. It requires ground crews working in sub-zero conditions at dispersed sites, day in and day out—not just during high-profile NATO exercises like Cold Response.

The Bottom Line

The international defense community is right to be impressed by what Finland and Sweden are building together. It creates a formidable deterrent in Northern Europe that fundamentally alters the calculus for Northern Fleet aviation and Baltic operations. As a side note: when Russia runs its Zapad exercises every other year, one recurring premise in the northern scenarios is that the enemy has achieved air superiority.

However, we shouldn’t let glossy foreign media edits obscure the reality. This isn’t magic, and it isn’t a video game. It is hard-nosed, pragmatic military engineering built by two nations who understand their geography, know their adversary, and have zero time for strategic wishful thinking.

The air wall isn’t built on press releases. It’s built on cold metal, shared tactical doctrine, and pilots who know every highway strip between Rovaniemi and Norrbotten by heart.

Posted in Baltic situation, hybridisota, ilmavoimat, in English, merivoimat, NATO, Suomi ja Ruotsi | Tagged , , , | Leave a comment

Euroopan unohdetut rintamalinjat – Kroatian viisukohusta Szigetvárin sankaritarinaan

Vuoden 2026 Euroviisuissa muinaisessa toukokuussa nähtiin outo tilanne. Kroatian edustaja, etno-pop-yhtye Lelek, esitti balladin “Andromeda”. Suurin huomio kiinnittyi laulajien kasvoihin ja käsiin maalattuihin perinteisiin symboleihin. Kun Israelin televisioyhtiö KAN erehtyi vitsailemaan sosiaalisessa mediassa tatuointien näyttävän ”överiksi menneiltä hennatatuoinneilta Eilatissa”, syntyi välitön diplomaattinen selkkaus. Lelek totesi tylysti, että viihdekoneisto pilkkasi vuosisatoja kestäneen sorron ja naisten kärsimyksen symboleita.

Wikipediasta napattu kartta Sziegewarin linnoituksesta.

Mistä näissä tatuoinneissa on kyse? Kyseessä on sicanje-perinne (tai bocanje), joka syntyi Balkanilla osmanivallan aikana. Kun islamilainen suurvalta alisti alueen kristityt, katoliset äidit, alkoivat tatuoida tyttäriensä ihoon – ranteisiin, rintaan ja jopa kasvoihin – kristillisiä ristejä ja muinaisia symboleita. Kyseessä ei ollut muoti, vaan raaka suojautumiskeino. Tatuointi merkitsi tytön pysyvästi kristityksi, mikä esti heidän kaappaamisensa haaremeihin tai pakkokäännyttämisensä islamiin. Se oli ihoon hakattu liitto oman Vapahtajan, uskon ja identiteetin puolesta – ikuinen hylkimisreaktio valloittajaa vastaan.

Moderni monikulttuurisuusnarratiivi haluaa nähdä Euroopan ja kristinuskon aina historian synkkänä sortajana, mutta Balkanin ihoon kirjoitettu historia kertoo toista tarinaa. Koko muusta historiasta puhumattakaan.

Nykyhetken vaietut uhrit: Egypti ja Nigeria

Tämä sokeus historian realiteeteille ei rajoitu vain menneisyyteen, vaan se jatkuu parhaillaan. Egyptin koptikristityt elävät jatkuvan paineen alla. Heidän kirkkojaan pommitetaan, ja koptinaisia ja -tyttöjä siepataan järjestelmällisesti, pakkokäännytetään ja naitetaan muslimimiehille. Viranomaiset katsovat usein vierestä, kun vuosituhantinen, arabivalloitusta edeltänyt alkuperäisväestö yritetään hukuttaa demografiseen ja uskonnolliseen paineeseen.

Vielä verisempää jälki on Nigeriassa. Maan pohjois- ja keskiosissa islamistiset terrorismin muodot, kuten Boko Haram ja fulani-paimenien militantit ryhmät, käyvät avointa uskonsotaa kristittyjä maanviljelijöitä vastaan. Kyse on kirjaimellisesta teurastuksesta: kyliä poltetaan, kirkkoja tuhotaan sunnuntaimessujen aikana, ja tuhannet kristityt menettävät henkensä joka vuosi pelkästään uskonsa tähden. Länsimainen media vaikenee tai kuittaa nämä “resurssikonflikteina” tai “ilmastonmuutoksen aiheuttamina jännitteinä”, koska totuus ei sovi heidän ideologiseen sapluunaansa.

1300 vuotta rintamataistelua: Raymond Ibrahimin tutkimukset

Tämä vaikeneminen on jatkunut pitkään. Amerikkalais-egyptiläinen historioitsija ja tutkija Raymond Ibrahim on tehnyt uraauurtavaa työtä nostaessaan esiin kristittyjen ja islamin välistä todellista historiaa vuosiväliltä 600–1600. Teoksissaan, kuten Sword and Scimitar, Ibrahim osoittaa dokumentteihin perustuen, että länsimainen historiankirjoitus on luonut myytin, jossa ristiretket olivat “provosoimaton hyökkäys rauhanomaista idän kulttuuria vastaan”.

Ibrahimin tutkimukset paljastavat, että vuosisatojen ajan ennen ensimmäistäkään ristiretkeä islamilaiset kalifaatit olivat jo valloittaneet kaksi kolmasosaa silloisesta kristitystä maailmasta: Pohjois-Afrikan, Lähi-idän, Espanjan ja pyhät maat. Ristiretket olivat historiallisessa mittakaavassa vain myöhäinen, rajallinen ja pitkälti epäonnistunut puolustuksellinen vastareaktio tälle vuosisataiselle ekspansiolle. Idän ja lännen välinen rajapinta on ollut katkeamaton rintamalinja vuodesta 630 lähtien.

Eurooppalaisilla on ollut vähän rauhallisempaa vuodesta 1918 asti, Mutta Kreikkalaisten ja Gruusialaisten vainot tapahtuivat tuolloin. Nyt olemme katsoneet aiheelliseksi, jostakin syystä, päästää samaa tapahtumaan oman valtamme alla Euroopassa. MIKSI?

Wienin pelastaja ilman patsaan oikeutta

Kun osmanit etenivät syvemmälle Eurooppaan, ratkaiseva kohtaaminen nähtiin Wienin porteilla. 12. syyskuuta 1683 Puolan kuningas Juhana III Sobieski johti liittoutuneet kristityt joukot historian suurimpaan ratsuväen rynnäkköön. Siipihusaarit, englanniksi Winged Hussars, murskasivat suurvisiiri Kara Mustafan piiritysjoukot ja pelastivat Wienin – ja sen mukana koko Keski-Euroopan – varmalta tuholta.

Vaikka Sobieski on koko eurooppalaisen sivilisaation pelastaja, nyky-Wienissä tilanne on irvokas. Sobieskille on vuosia yritetty pystyttää virallista ratsastajapatsasta Kahlenbergin kukkulalle, taistelun todelliselle tapahtumapaikalle. Hanke on kuitenkin toistuvasti pysäytetty kaupungin poliittisen johdon toimesta. Syyksi on avoimesti sanottu pelko siitä, että patsas loukkaisi Wienin nykyistä, laajaa turkkilaistaustaista väestöä ja laukaisisi levottomuuksia tai mellakoita. Mies, joka pelasti kaupungin miekkalta ja kasnalaiset orjuudesta, on pyyhitty pois katukuvasta poliittisen korrektiuden tähden.

Verivero ja janitsaarit – sivilisaation tuhoamisen mekanismi

Se, mitä Sobieski Wienissä vastusti, oli järjestelmä, joka perustui alistamiselle. Yksi sen synkimmistä muodoista oli devširme eli niin sanottu poikavero. Osmanien valtakunta keräsi säännöllisesti valloittamiltaan kristityiltä alueilta, erityisesti Balkanilta, nuoria, terveitä poikalapsia verona valtiolle.

Nämä lapset revittiin irti perheistään, vietiin Konstantinopoliin, pakkokäännytettiin islamiin ja aivopestiin ankarassa kurissa. Heistä kasvatettiin janitsaareja – sulttaanin valiosotilaita ja fanaattisia iskujoukkoja. Järjestelmän julmuus oli täydellistä: nämä pojat lähetettiin myöhemmin takaisin omille kotiseuduilleen murtamaan omien vanhempiensa ja sukulaistensa vastarintaa. Se oli biologista ja kulttuurista sodankäyntiä, joka pyrki tuhoamaan alistettujen kansojen tulevaisuuden ja kääntämään heidän oman verensä heitä itseään vastaan.

Szigetvárin legenda ja “Sankarien saari”

Ennen Wienin piiritystä, Turkin sulttaanien valta hiipi Konstanopelin valloituksesta 1453 aina salaminsiivun verran eteenpäin: Kreivikunta kerrallaan ja kuningaskunta kerrallaan. Tältä ajalta ovat kuuluisia Vlad Tepes , eli Kreivi Drakula, ja monet muuta muslimeja vastaan taistelleet kansat ja ihmiset.

Tätä taustaa vasten nousee unkarilaisten ja kroaattien yhteinen, eeppinen sankaritarina: Szigetvárin piiritys syyskuussa 1566. Tämä tarina elää vahvana unkarilaisen klassikkokirjailijan Géza Gárdonyin teoksessa “Sankarien saari” (Szigetvári vértanúk -teemaan pohjautuen). Kirja on löytynyt monen suomalaisenkin isän kirjahyllystä, ja se kuvaa aikaa, jolloin miehen sana, vala ja isänmaa olivat elämää suurempia asioita. Niin myös oman isäni kirjahyllystä, ja nyt minun.

Kreivi Miklós Zrínyi (kroatiaksi Nikola Šubić Zrinski) johti Szigetvárin pientä saarilinnoitusta. Hänellä oli rinnallaan vain 2 300 unkarilaista ja kroatilaista sotilasta. Heitä vastaan marssi itse sulttaani Suleiman Suuri 100 000 miehen valioarmeijan ja raskaiden piiritystykkien kanssa.

Kuukauden päivät Zrínyin joukot torjuivat rynnäkön toisensa jälkeen. Linnoitus ammuttiin raunioiksi, ruuti oli lopussa ja sisälinna ilmiliekeissä. Apujoukkoja Wienistä odotettiin turhaan – keisari jätti heidät oman onnensa nojaan. Suleiman yritti lahjoa Zrínyin tarjoamalla tälle koko Kroatian kuninkuutta, jos tämä antautuisi. Vastaus oli valanteon uusiminen sotilaiden kesken: ei tuumaakaan periksi.

8. syyskuuta 1566 koitti loppu. Zrínyi puki ylleen parhaan silkkipukunsa, laittoi taskuunsa sata kultarahaa – jotta hänen ruumiinsa ryöstävä sotilas saisi palkkion vaivastaan – ja otti käteensä isänsä miekan. Hän käski avata linnan portit. Viimeiset 800 elossa olevaa, haavoittunutta sotilasta ryntäsivät ulos savuavista raunioista suoraan turkkilaisten massaa vastaan.

Zrínyi ja jokainen hänen miehensä kaatuivat miekka kädessä taistelukentälle. Mutta heidän uhrinsa ei ollut turha. Puolustajien sitkeys kulutti osmanien voimat loppuun ja sotaretki kohti Wieniä tyssäsi siihen paikkaan. Lisäksi itse sulttaani Suleiman kuoli telttaansa piirityksen viimeisinä päivinä – joidenkin tarinoiden mukaan silkkaan raivoon ja sydämenpysähdykseen epätoivoisen vastarinnan edessä. Ranskalainen kardinaali Richelieu kirjoitti myöhemmin osuvasti, että Szigetvár oli se ihme, joka pelasti koko läntisen sivilisaation.

Väkivallan monopoli on säilytettävä sinivalkoisissa käsissä

Szigetvárin ja Wienin opetukset ovat selkeät. Kun valtiollinen valta ja kyky puolustautua pettävät, hinnan maksavat tavalliset ihmiset – ihoon poltetuilla risteillä, menetetyillä lapsilla ja verisillä silloilla. Historia osoittaa, että rauha ja turvallisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan ne lepäävät aina raa’an voiman ja päättäväisyyden varassa.

Suomessa tämä tarkoittaa yhtä tinkimätöntä periaatetta: väkivallan ja järjestyksenpidon monopoli on pidettävä tiukasti ja yksinoikeudella sinivalkoisissa käsissä. Heikentyvä länsimainen yhteiskunta, joka alkaa sietää rinnakkaisyhteiskuntia, varjotuomioistuimia tai ulkopuolisten ryhmittymien omaa järjestyksenpitoa katuympäristössä, allekirjoittaa oman tuomiopaperinsa. Jos valtiovalta luovuttaa kadut tai rajat muiden hallintaan poliittisen mukavuudenhalun vuoksi, ollaan matkalla kohti sellaista tilannetta, josta unkarilaiset ja kroaatit joutuivat maksamaan hengellään.

Sankaruus ei ole historian havinaa, se on varautumista ja realismin säilyttämistä silloinkin, kun ympäröivä maailma päättää sokaista itsensä.

Posted in Historia, Jotain aivan muuta, maahanmuuttajat | Tagged , | Leave a comment

Betonilla valettu totuus ja kiitos Donald Trumpille

Aloitetaan kerrankin antamalla kiitosta sinne, minne se tässä sensuuri asiassa kuuluu: Kiitos Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpille ja ulkoministeri Marco Rubiolle. On irvokasta, mutta totta, että Yhdysvaltain hallinto tekee tällä hetkellä enemmän eurooppalaisten kansalaisten etujen ja sananvapauden puolustamiseksi kuin yksikään Brysselin pehmustetuissa soffissa istuva byrokraatti.

Yhdysvallat on vihdoin iskenyt nyrkkiä pöytään Euroopan unionin Digital Services Actin (DSA) edessä. Washingtonissa on tajuttu kirkkaasti se, mikä täällä vanhan mantereen puolella yritetään myydä “turvallisuutena”. Ja juu, nimenomaan taas “Suojellaan lapsia haitalliselta sisällöltä”. DSA ei ole kansalaisten suojelemista “disinformaatiolta”, vaan se on puhdasverinen ylikansallinen sensuurikoneisto, jolla EU pyrkii pakottamaan amerikkalaiset teknologiajätit siivoamaan julkista keskustelua koko maailmassa, ja muuttamaan sen vasemmiston narratiivia suosivaksi.

Vastatoimet ovat olleet sen mukaisia. Yhdysvaltain hallinto on asettanut viisumikieltoja ja henkilökohtaisia maahantulokieltoja EU:n sensuuriarkkitehdeille, kuten komissaari Thierry Bretonille, sekä joukolle eurooppalaisia “vihapuhetta vastustavia” kansalaisjärjestöjä, jotka käytännössä toimivat mielipidepoliisien ilmiantaji.. siis “puolueettomina faktantarkistajina”. Washington pitää EU:n toimintaa amerikkalaiseen sananvapauteen ja Yhdysvaltain suvereniteettiin puuttumisena. Ja sitähän se on.Kun unioni käyttää sääntelyvaltaansa vaikuttaakseen siihen, mitä amerikkalaisilla alustoilla voidaan julkaista ja miten poliittista keskustelua voidaan käydä, kyse on vähintäänkin hyvin poikkeuksellisesta rajat ylittävästä poliittisesta vaikuttamisesta.

Jos EU edustaisi hyvää hallintoa, se vastaisi kritiikkiin korjaamalla omat virheensä. Mutta koska se edustaa ideologista keskusvaltaa, se pyrkii estämään hallinnon epäkohdista, talouden ja yhteiskunnan ongelmista sekä omien jäsentensä väärinkäytöksistä puhumisen. Kun asiat menevät pieleen, on paljon helpompaa sulkea kriitikoiden tilit kuin kantaa vastuu.

Kipupisteitä on paljon, ja juuri niistä puhuminen halutaan nyt kriminalisoida “vihapuheena” tai “haitallisena sisältönä”: On EU:n virallinen ilmastouskonto, joka teurastaa eurooppalaisen teollisuuden ilmaston alttarilla, jolla ei ole mitään tekemistä globaalin todellisuuden kanssa. On EU:n ajama “taakanjaon” tasaus, joka käytännössä tarkoittaa suomalaisten veronmaksajien rahojen kuppaamista Espanjan ja Italian gangsteritalouksien pohjattomiin kaivoihin. Ja sitten on itse komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja hänen niin sanottu ‘yhteensattumansa’ satojen miljoonien eurojen – ellei miljardien – rokotekaupoissa, joiden yhteydessä käydyistä tekstiviesteistä komissio kieltäytyi antamasta tietoja ja jonka päätöksen EU:n yleinen tuomioistuin myöhemmin kumosi. Mutta hupsistakeikkaa olivat sillävälin tekstiviestit “kadonneet”

Kun tällainen määrä likapyykkiä alkaa kasaantua ja hallintoalamaiset alkavat huomata, kuka laskun todellisuudessa maksaa, eliitti joutuu paniikkiin. Näille laineille ei enää yritetä valaa öljyä tilanteen rauhoittamiseksi. Niiden päälle yritetään valaa betonia. DSA on se betonimylly, jolla oppositio, kansallismieliset ja konservatiivit yritetään hiljentää sementoimalla vain yksi, virallinen ja sallittu totuus.

Tätä samaa institutionaalista vaikuttamista tullaan hyvin todennäköisesti näkemään koti-Suomessakin kevään eduskuntavaaleissa. “Disinformaation torjunnan” varjolla tullaan rajaamaan se, kuka saa näkyvyyttä, kenen viesti leimataan algoritmilla haitalliseksi ja kenen poliittinen kanta määritellään “yhteiskuntarauhaa järkyttäväksi”. Kristillisen kirkon vaalit marraskuussa tuskin sentään tällaisia sensuurihimoja vallanpitäjissä herättävät, mutta kun jaetaan maallista valtaa, hallituspaikkoja ja veronmaksajien rahoja, Brysselin työkaluja tullaan käyttämään säälimättä.

Onneksi edes rapakon takana on vielä johtajia, jotka ymmärtävät, että jos sananvapaus kaatuu, kaikki muukin vapaus seuraa perässä.

Posted in informaatiosota, Jotain aivan muuta | Tagged , | Leave a comment

Mitä mätää löysi Tanskan maa

Tanskan suojelupoliisi (PET) ja sotilastiedustelu (FE) tekivät sen, mitä länsimaisilta viranomaisilta saadaan aivan liian harvoin: ne sanoivat asiat suoraan ja kaunistelematta. Tanskalaisviranomaisten tuoreet arviot Venäjän toiminnasta Pohjoismaissa eivät jätä tilaa selittelyille. Venäjä ei ainoastaan tarkkaile tai kerää tietoa, vaan se valmistelee ja toteuttaa aktiivisia sabotaasioperaatioita, infrastruktuurin häirintää ja yhteiskunnallisen järjestyksen horjuttamista.

Jotain mätää on totisesti liikkeellä, eikä se rajoitu Juutinrauman rannoille.

Rikolliset sijaissotureina – uusi normaali

PET:n paljastusten pysäyttävin anti liittyy toimintatapaan. Perinteinen diplomaattisuojan suojissa tehty vakoilu on ajettu ahtaalle suurlähetystöjen henkilökunnan karkotusten myötä. Tilalle on tullut jotain huomattavasti likaisempaa: Venäjän tiedustelupalvelut rekrytoivat suoraan järjestäytynyttä rikollisuutta, paikallisia jengejä ja ideologisesti harhautuneita hyödyllisiä hölmöjä suorittamaan likaisen työn. Koska rekrytointi voidaan tehdä netissä ja maksaa myös bitcoineilla netissä, koira ei juuri perään hauku tilaajasta.

Kyseessä on halpa ja riskitön hybridiase. Kun kriittisen kaapelin lähellä pyörii hämäräperäinen alus tai logistiikkakeskuksessa syttyy kummallinen tulipalo, tekijänä on usein paikallinen Ammatti-ja taparikollinen, jolle on maksettu kryptovaluutalla. Moskova saa kiistettävyyden (plausible deniability), ja länsimainen oikeusvaltio joutuu painimaan rikosoikeudellisten näyttökynnysten kanssa samalla, kun siihen kohdistetaan valtiollista sodankäyntiä.

Implikaatiot ovat ilmeiset. Länsimaat eivät ole enää “rauhan tilassa”, jossa sodan ja rauhan raja olisi selkeä. Elämme jatkuvassa harmaassa vaiheessa, jossa vihollinen käyttää hyväkseen yhteiskuntamme avoimuutta, vapautta ja lakipykäliä.

Estämisen sietämätön vaikeus: Tanska, Etelä-Suomi ja Lappi

Vaikka uhka on yhteinen, sen torjunta näyttää täysin erilaiselta maantieteestä ja alueellisesta rakenteesta riippuen.

Tanska ja Juutinrauma: Tanskan haasteena on kapeiden salmien ja vilkkaiden merireittien valvonta. Matalat vedet, tiheä siviilimerenkulku ja kriittiset energia- sekä datakaapelit tekevät alueesta haavoittuvan. Kun satoja rahtialuksia kulkee päivittäin kapeikkojen läpi, varjolaivaston ja sabotaasialusten poimiminen massasta vaatii valtavasti merivalvontakapasiteettia. Estäminen Tanskassa on kiinni valvontateknologiasta, nopeasta reagoinnista merellä ja siitä, uskalletaanko kansainvälistä merioikeutta haastaa silloin, kun ”siviilialus” syyllistyy vihollisuuksiin.

Etelä-Suomi ja asutuskeskukset: Etelä-Suomessa kriittinen infrastruktuuri on tiheään rakennettua ja integroitua. Muuntamoasemat, vedenottamot, satamat ja datakeskukset sijaitsevat usein keskellä siviiliasutusta. Täällä venäläisten rekrytoimien välikäsien on helppo liikkua huomiota herättämättä. Etelä-Suomen estämisongelma on laajuus: jokaista muuntajaa tai satamalaituria ei voida vartioida sotilaallisesti. Torjunta nojaa vahvasti suojelupoliisin, poliisin ja rajavartiolaitoksen tiedusteluun sekä kriittisen infran omistajien omaan valvontaan. Jos tieto ei kulje viranomaisten ja yksityisen sektorin välillä minuuteissa, isku ehtii tapahtua.

Lappi ja pohjoinen strateginen syvyys: Lapissa pelikenttä muuttuu täysin. Pitkät etäisyydet, tiheä metsä, ankarat olosuhteet ja vähäinen asutus tekevät valvonnasta luonteeltaan toisenlaista. Lapissa ei ole kyse vain pistemäisestä infrasta, vaan pohjoisten yhteyksien – maanteiden, rautateiden ja Huoltovarmuuskeskuksen varastojen – turvaamisesta. Ruotsin ja Norjan rajat ylittävät huoltoreitit ovat NATO-Suomen elinehto.

Lapissa sabotaasin estäminen vaatii maastoliikkuvuutta, paikallistuntemusta ja viranomaisten saumatonta yhteistyötä alueturvallisuusjoukkojen ja vapaaehtoisen maanpuolustuksen kanssa. Yksi poikki sahattu voimalinja tai räjäytetty silta syrjäisellä seudulla voi katkaista huoltoreitin päiviksi ennen kuin ketään saadaan paikalle. Toisaalta Lapin etu on “joka miehen valvonta”: harvaanasutulla alueella poikkeava toiminta, outo ajoneuvo tai epäilyttävä maastossa liikkujaryhmä jää paikallisten silmiin välittömästi.

Naiiviuden aika on ohi

Tanskan paljastukset ovat jälleen yksi herätyskello niille, jotka edelleen toivovat paluuta vanhaan järjestykseen. Venäjä ei ole kunnioittanut, eikä kunnioita rajoja, sopimuksia eikä pelisääntöjä. Se etsii saumaa, iskee missä se on helpointa ja käyttää omia vapauksiamme meitä vastaan.

Jos haluamme suojata yhteiskuntamme, meidän on luovuttava lakipykälien taakse kätkeytyvästä reaktiivisuudesta. Hybridiuhan torjunta vaatii kovia otteita: tiukempaa rajavalvontaa, tuntuvaa puuttumista varjolaivaston liikkumiseen, suoraa puuttumista vieraan vallan rekrytointiverkostoihin ja ennen kaikkea ymmärrystä siitä, että turvallisuus ei ole kustannuskysymys – se on kaiken muun toiminnan elinehto.

Posted in hybridisota, Tilanne päällä | Tagged , , , , , | 2 Comments

Tekno-Utopia kohtaa todellisuuden: Saabin uusi leikkikalu ja länsimaisen sodankäynnin illuusiot

Ruotsalaiset tekivät sen taas. Linköpingissä vedettiin verho pois uuden miehittämättömän taistelukonekonseptin, A3-001:n (tai ACP, Autonomous Collaborative Platform), päältä. Pressitiedotteet täyttyivät tutusta litaniasta: tekoälyä, “stelttiä” (Low Observable), yliääninopeutta, elektronista häirintää ja saumatonta yhteistoimintakykyä. Länsimainen sotilas-teollinen kompleksi taputtaa itseään selkään karvaisela kädellä.

SAABin pressikuva lentomessuilta elokuusta 2026. Konseptin suhteellinen koko näkyy hyvin. Kuvan omistaa SAAB

Samaan aikaan ilmaan nousi myös kaksipaikkainen Gripen F, mikä paljastaa Ruotsin todellisen doktriinin: takaistuimelle laitetaan taktinen upseeri, joka komentaa taistelukentällä pörräävää drone-laivuetta. ranskalaisilla on samanlainen ilmatasiteludoktriini. Kaksipaikkaisia Rafaleja on laivastosta muistaakseni noin kolmasosa.

Mutta katsotaanpa ilmaherruusharmaan ulkokuoren ja PR-jargonin taakse. Mikä tämä laite oikeasti on, millaisia mittaluokkia se edustaa, mihin se pystyy ja mihin länsimaat ovat ajamassa sotilasteknologiansa kanssa?

Mitat, paino ja suorituskyky: Arvioitu fysiikka harmajan kuoren alla

Saab ei ole virallisesti ilmoittanut A3-konseptin tarkkoja teknisiä taulukkoarvoja. Kuitenkin Malmenin ilmailunäyttelyssä nähty täyden kokoluokan malli (mock-up) Gripen E:n rinnalla sekä ilmoitetut komponenttivalinnat antavat erittäin tarkan kuvan laitteen fysikaalisista reuna-ehdoista:

  • Mitat: Linköpingissä esitelty A3-malli oli mittakaavaltaan lähes runkonsa pituudeltaan identtinen sen vieressä seisoneen Gripen E -hävittäjän kanssa. Tämä tarkoittaa noin 14–15 metrin pituutta (Gripen E pituus on 15,2 m). Siipien kärkiväli liikkunee 8–9 metrin luokassa aerodynaamisesta muotoilusta riippuen.
  • Voimanlähde: Demonstraattoreille (A1 ja A2) on valittu moottoriksi General Electric F414. Tämä on täsmälleen sama jälkipolttimella varustettu suihkumoottori, jota käytetään Gripen E/F -hävittäjissä sekä F/A-18 Super Hornetissa.
  • Painoluokka: Koska kyseessä on yksimoottorinen, F414-moottorilla varustettu yliäänisuihkukone, sen tyhjäpaino asettuu karkeasti 5 000 – 7 000 kilon välimaastoon. Maksimissaan lentoonlähtöpaino (MTOW) voi nousta 10 000 – 12 000 kiloon, mikäli sisäiset asekuilut ladataan täyteen ja polttoainesäiliöt täytetään.
  • Toiminnallinen suorituskyky: A3 ei ole mikään hidas potkuridrone. Se on suunniteltu yliääniseksi (supersonic), jotta se pystyy pysymään oikean hävittäjän matkassa ilmataistelussa. Koska, muistatte “Loyal Wingman”

Muka-vallankumous vai toimiva työkalu?

Länsimainen sotilasdoktriini on pitkään kärsinyt vakavasta sairaudesta: yliteknologisoitumisesta. On rakennettu satojen miljoonien eurojen “Wunderwaffe”, joita ei raaskita käyttää, koska yhdenkin menettäminen tarkoittaa poliittista ja taloudellista katastrofia.

Saabin A3-konseptissa on kuitenkin jotain poikkeuksellisen terveellistä, kunhan riisutaan myyntipuheet:

  1. Kustannusrakenne myönnetään ongelmaksi: Ruotsalaiset ymmärtävät, ettei jokainen lentävä alusta voi maksaa F-35:n verran. A3 on suunniteltu “uhrattavammaksi” eli se voidaan lähettää korkean riskin tehtäviin (SEAD/ilmatorjunnan lamauttaminen) ilman, että pilotin kuolema tai koneen hinta tuhoaa koko suorituskykyä.
  2. Käytännönläheinen arkkitehtuuri: Saab ei yritä keksiä pyörää uudelleen ohjelmistopuolella, vaan hyödyntää Gripen E:n modulaarista järjestelmää. Ohjelmistopäivitys voidaan ajaa sisään nopeasti ilman, että koko lentokoneen sertifiointia täytyy aloittaa alusta.
  3. Realistinen moottorivalinta: Valittu GE F414 -voimanlähde on koeteltua tekniikkaa, ei mitään piirustuslaudalla olevaa uutuutta. Saab hyödyntää valmista toimitusketjua.

Mistä myyntipuheet vaikenevat?

Länsimainen keskustelu miehittämättömästä sodankäynnistä kärsii vaarallisesta sokeudesta. Kuvitellaan, että dronet ja tekoäly ratkaisevat sota-alueen raa’at tosiasiat. Eivät ratkaise, ainakaan ihan yksin.

  • Elektroninen sodankäynti ja signaalilinkit: A3:n kaltainen laite ei toimi tyhjiössä. Se vaatii tiedonsiirtoa miehitetyn koneen (Gripen) tai komentokeskuksen välillä. Nykyaikainen vertaissota on elektronisen häirinnän inferno ja erilaisten signaalien bakkanaali. Kun satelliittilinkit ja datayhteydet pimennetään, kuinka paljon päätöksentekokykyä uskalletaan todella antaa autonomiselle tekoälylle?
  • Tuotantokapasiteetti vs. Show-mallit: Messuilla esitelty muovinen tai metallinen malli on helppo rakentaa. Mutta kun sota syttyy, kysymys kuuluu: kuinka monta näitä pystytään valmistamaan kuukaudessa? Ukraina ja muut nykysodat ovat osoittaneet, että kulutussodassa volyymi voittaa hiotun perfektionismin. Jos Ruotsi pystyy valmistamaan kaksi A3-konetta vuodessa, järjestelmä on hyödytön tositilanteessa.
  • Miehitetyn koneen kuormitus: Kuvitelma siitä, että yksittäinen Gripen-pilotti ohjaa samalla omaa konettaan, väistelee ohjuksia ja “käskyttää” kolmea autonomista A3-dronetta taistelukentällä, on ihmisen suorituskyvyn kannalta kestämätön. Siksi SAAB lennättikin kaksi-paikkaista Gripen F -versiota — takaistuimella istuvan taktisen upseerin rooli nousee kriittiseksi.

Strategiset tosiasiat

Saabin avaama suunta on vääjäämätön, mutta se vaatii kylmäpäistä realismia. Pohjoismaisen puolustuksen kannalta A3-konsepti osoittaa, että Ruotsissa ymmärretään omavaraisuuden ja oman ilmailuteollisuuden arvo.

A3 edustaa raskasta, hävittäjäkokoista suihkudronea. Sen tehtävä ei ole korvata jalkaväen minilennokkeja tai tykistöä, vaan toimia ilmapuolustuksen murtajana ja tunkeutua alueille, joihin ihmistä ei voida enää lähettää.

  • Toimiva ajatus: Massan lisääminen ilmaan ilman suhteetonta ihmishenkien tai budjetin riskeeraamista.
  • Vaara: Kompastuminen liian monimutkaiseen teknologiaan, jolloin ensimmäinen koelento siirtyy vuoteen 2030 ja sarjatuotanto häämöttää vasta 2040-luvulla. Sota ei odota insinöörien aikatauluja.

Saabin miehittämätön kone ei ole mikään taikakalu, joka muuttaa sodan luonteen tietokonepeliksi. Se on työkalu muiden joukossa — ja sen arvo mitataan lopulta vain sillä, miten luotettavasti ja halvalla se saadaan tuotettua riviin ennen kuin rintamalla alkaa tapahtua.

Palataanpa asiaan ja retostellaan vähän SAABin kuvia sitten lisää.

Posted in Uncategorized | 2 Comments

Hard Power over Performative Virtue: Why Finnish Defense Does Not Apologize

Unlike Western left-leaning academia and the champagne socialists sipping oat lattes in London or Berlin, the people of Eastern Europe still remember very well what “real Communism” actually means. We do not have the luxury of treating history as an abstract theoretical playground for post-colonial grievances or intersectional navel-gazing. We remember the gray poverty, the oppressive doublethink, and above all, the bloody tyranny of total state control backed by an aggressive conqueror.

Open wooden shelter beside a snowy trail overlooking forested hills
My broad idea of end place of Greenie Lefties narrative. For some reason AI would not draw a hamas flag as toilet paper. I do wonder why.

Because we understand history without the rosy tint of university lounge Marxism, we view national defense through a brutally clear lens: hard power comes first. National survival comes first. The warm, fuzzy feeling of the “Current Thing” comes distant last.

There is a persistent, lazy narrative in Western media that frontline NATO nations—Finns, Poles, and Balts—are lying awake at night panicking over whether Washington will uphold its Article 5 commitments. Let us be plain: we are not paralyzed by anxiety over American resolve. The United States remains a formidable military superpower with a deep-seated institutional understanding of strategic deterrence.

What actually keeps northern and eastern NATO planners up at night is not the American backbone; it is the chronic underachievement, bureaucratic paralysis, and spinelessness of Western Europe.

We are looking directly at Berlin and London to pull their weight. For decades, the great industrial giant of Europe, Germany, turned its military into a welfare project and hiding place for pacifist posturing, burying its head in the sand while funding Moscow’s war chest through energy dependency. Even today, despite grand speeches about a Zeitenwende, Berlin drags its feet, tied in administrative knots and political hesitation, struggling to grow the steel backbone required to lead the continent. Meanwhile, the United Kingdom—once the undisputed heavyweight of European security—has allowed its ground forces to shrink to historical lows, leaving its military capabilities stretched paper-thin while its political class gets bogged down in domestic culture wars.

When you live on the edge of the bear’s den, you do not have time for Western Europe’s endless navel-gazing. You build real capability.

This stark divide in worldview was put on full display once again when the political left and their echo chambers in the media raised a collective storm over Finland’s defense hardware procurement—specifically, our long-term defense cooperation and procurement of the David’s Sling air defense system from Israel.

Let us strip away the high-minded rhetoric and examine what we are actually talking about here.

We are talking about procuring a high-altitude missile defense system designed to intercept short-range ballistic missiles, cruise missiles, and heavy large-caliber rockets. We are talking about an operational shield capable of locking down our airspace against the exact kind of terror-bombing tactics that Russia inflicts on Ukrainian cities every single night. This is a system that directly safeguards the critical infrastructure of our nation and protects the lives of over a million Finns living in our major urban centers and strategic hubs.

Yet, if you listen to the academic elite, the green-left parliamentarians, and the professional outrage industry, Finland should somehow compromise its own existential air defense to send a symbolic moral message. They demand that we reject state-of-the-art, combat-proven technology—the very technology that keeps our soldiers alive and our skies intact—because it does not align with their curated foreign policy virtue signaling.

This is the classic pathology of Western progressivism: the dangerous belief that moral posturing is superior to physical deterrence.

When a state shares a 1,340-kilometer border with an aggressive, revanchist power, its defense ministry cannot operate as an ethics committee for global conflicts. A commander’s duty is not to win applause at a United Nations cocktail party; it is to ensure that when the artillery starts barking and the missiles start flying, our defense forces have the absolute best equipment available to destroy the incoming threats.

Systems like David’s Sling, the Spike anti-tank missile family, and the Gabriel 5 anti-ship missiles were not selected because of political affinities. They were selected through cold, unapologetic, performance-driven evaluation. They work. They are available. They are integrated into NATO-standard architectures. And they have been tested in conditions where failure means dead citizens.

As for the Islamist terrorists of Hamas and their Western sympathizers who parade through European capitals demanding the isolation of the only democracy in the Middle East: the ancient law of the world remains unbroken. Qui gladio ferit, gladio perit—he who lives by the sword dies by the sword.

Hamas launched a barbaric campaign of murder, rape, and hostage-taking, hiding behind their own civilian population while firing thousands of unguided rockets into civilian homes. To demand that Finland alter its national security strategy to cater to the sensibilities of terror-apologists and academic activists is not just foolish; it is treasonous to the first duty of the Finnish constitutional state. And this is where the political argument becomes particularly absurd. Finland is not buying ideology. We are buying interceptors. The fact that Hamas terrorists and their Western apologists hate Israel is strategically irrelevant. If an Israeli weapons system is among the best available solutions to a Finnish military problem, then Finland should buy it.

Finland’s defense policy has survived for over a century precisely because we never swallowed the naive European delusion that history had ended and that soft power would replace steel and gunpowder. We built a total defense model, trained hundreds of thousands of reservists, and maintained an artillery park larger than Western Europe combined while others dismantled theirs for a “peace dividend.”

It is good, proper, and reassuring that when push comes to shove, Finnish defense procurement decisions are still made by officers and strategists who prioritize military readiness over performative moralizing.

Our skies will be guarded by the best hardware money can buy. Our soldiers will be equipped to kill the enemy and survive the fight. The left-leaning intelligentsia can keep writing their papers and waving their placards—the Finnish Defense Forces will keep securing the realm.

Posted in Uncategorized | Leave a comment