Ranskan “ranskalainen visiitti” Pohjoiskalotille: SCORPION-ohjelma, saharanvoittaja ja subarktisen maaston reaaliteetit

Posted on September 30, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Kun puolustusvoimien edustusupseerit, NATO-analyytikot ja kalvo-konjakkioptimistit katsovat Ranskan maavoimien (Armée de Terre) SCORPION-ohjelmaa, he näkevät digitaalisia tietoverkkoja, 40 mm teleskooppiammuksia ja sulavia, elegantteja muotoja. Näky on kieltämättä houkutteleva: Système d’Information de Combat SCORPION (SICS) kytkee EBRC Jaguar -taisteluajoneuvot, VBMR Griffon -miehistönkuljetusajoneuvot ja kevyemmät VBMR-L Serval -pyöräajoneuvot yhdeksi saumattomaksi verkoksi. Pariisi mainostaa tätä “yhteistoiminnalliseksi taisteluksi” (combat collaboratif).

Armored vehicles across ① Firm Icy Crust, ② Soft Peatland (muskeg, moss, and meltwater), and ③ Deep Snow
AIn ajatus siitä, miten havainnoida maaston vaikutus liikkuvuuteen. Onhan se vähän sinnepäin.

Länsimaisessa retoriikassa Ranskan suorituskyky ja Iso-Britannian johtama JEF-viitekehys (Joint Expeditionary Force) kehystetään usein toisiaan täydentävinä “nopean toiminnan” työkaluina. Ja sanotaan se heti suoraan: Ranska ja JEF eivät ole toisiaan poissulkevia kilpailijoita. Pariisin ja Lontoon intressit kohtaavat NATO:n itäsiivellä.

Mutta kun strategiset aieasiakirjat muuttuvat pataljoonan komentajan käskyiksi Rovajärvellä, Porsangerinvuonolla tai Itä-Kairassa, kalvoharha murenee. Ranskalainen kalusto ja taistelijakohtainen varustus ja oppi kohtavat sotilasmaantieteen, joka ei anna anteeksi kompromisseja.

1. Sahelin varjo ja kaksi eri logiikkaa

Ranskan maavoimat ei ole suunnitellut kalustoaan murtautumaan läpi valmistelluista puolustuslinjoista Syväjärven tai Alakurttisen maastossa. Ranskan sotilasoppi perustuu siisrtoarmeijaan eli ekspeditionaarisuuteen: kykyyn pakata pataljoona A400M-kuljetuskoneisiin, lentää tuhansien kilometrien päähän, ajaa pyöräajoneuvot ulos ramppia pitkin ja hallita laajoja maantieteellisiä alueita keveällä logistiikalla.

Sahel tarjosi Ranskalle käytännön kokemusta pyöräkaluston vahvuuksista, mutta SCORPION on alun perin paljon laajempi Ranskan maavoimien uudistus. Kun Länsi-Afrikan ovi sulkeutui poliittisten vallankaappausten ja Venäjän Wagner/Africa Corps -operaatioiden myötä, Ranska suuntasi katseensa pohjoiseen. Mutta Sahelin kuivalla hiekalla toimiva alusta kohtaa Pohjoiskalotilla aivan toiset fysiikan lait. Ranska tavoittelee globaalia interventio/taistelukykyä, ja siksi ajoneuvot ovat suunniteltu ilmakuljetteisiksi ja sangen tulivoimaisiksi. Tietenkin “keveys” on hieman suhteellista.

2. Pohjoiskalotti ja Huippuvuoret: Uravanki vs. tunturifantasia

Pohjoiskalotin (Lapin, Norjan Ruijan ja Pohjois-Ruotsin) sotanäyttämöä määrittää kaksi asiaa: vähäinen tiestö ja maaston pehmeys.

Pyörä alustana: Maantien kuningas, kairan uhri

Jaguar (6×6, ~25 t) ja Griffon (6×6, ~24,5 t) ovat raskaita pyöräajoneuvoja. Valmistaja kehuu hydropneumaattista jousitusta ja keskitettyä rengaspaineen säätöä (CTIS), mutta 25 tonnin massa jakaantuu silti vain kuudelle rengaspisteelle.

Sulan maan aikaan Lapin suomaasto ja hetteet nielaisevat pyöräajoneuvon välittömästi, jos se poistuu kovapohjaiselta uralta. Suomalainen ja ruotsalainen taktiikka nojaa tela-ajoneuvoihin (BvS10, BV206) ja telaketjulliseen panssarikalustoon(MT-LB, BMP) joiden pintapaine on matala. SCORPION-järjestelmään nojaava prikaati on maantie- ja metsäautotieverkon vanki – se kulkee siellä missä aura kulkee.

Vertailutaulukko (Painot ovat kohdallaan, rengasalat pyöräajoneuvojen kohdalta viitteellisä.)

AjoneuvoMassa (t)Kosketuspinta-ala (m2)Keskimääräinen maapaine (kPa)Suhteellinen maapaine (MT-LBV = 1)
Bandvagn BV206 (kevyt)4,5 t~3,50 m^2~13 kPa0,46 x
Bandvagn BvS10 (panssaroitu)8,5 t~3,72 m^2~22 kPa0,80 x
MT-LBV (suoteloilla)11,9 t~4,18 m^2~28 kPa1,00 x
Astuva sotilas (raskas varustus)0,1 t~0,06 m^2~35–40 kPa1,30 x
MT-LB (vakioteloilla)11,9 t~2,59 m^2~45 kPa1,60 x
EBRC Jaguar (Rengaspaine minimissä)25,0 t~1,56 m^2~157 kPa5,60 x
EBRC Jaguar (Maantiepaineilla)25,0 t~0,72 m^2~340 kPa12,10 x

Taktinen synteesi

Laskelmat todistavat pyörän ja telan kantavuuden eron:

  1. Moninkertainen kuorma: Vaikka 25-tonnisen pyörävaunun rengaspaineet laskettaisiin täysin “lyttyyn” (noin yhden barin pintaan), sen keskimääräinen maapaine on edelleen noin 5,5-kertainen suotela-MT-LBV:hen ja yli 7-kertainen BvS10 Vikingiin verrattuna.
  2. Painejakauman pirstaleisuus: Telavaunu jakaa massansa pitkälle, tasaiselle pinnalle. Pyöräajoneuvo keskittää samat 25 tonnia kuuteen pistemäiseen täplään.
  3. Maan murtuminen: Pehmeän suomaaston kantavuus voi olla vain murto-osa kovapohjaisen maan kantavuudesta, ja pyöräajoneuvon suuri pistemäinen kuormitus lisää nopeasti uppoamisriskiä. Tämä selittää fysiikan siihen sen, miksi MT-LBV ja Bandvagn lipuvat pintaturpeen yli sitä rikkomatta, kun taas minimipaineillakin ajava Jaguar leikkaa pintaturpeen puhki, uppoaa akseleitaan myöten ja jää oman massansa kaivamaan kuoppaan.

Rengaspaineen säätöjärjestelmä (CTIS) auttaa pyörävaunua kovapohjaisella hiekalla, soralla tai matalassa lumessa – mutta fysiikan lakeja se ei muuta: 25 tonnia kuudella pyörällä on pehmeässä kuntassa aina leikkuri, ei liitäjä.

Taktisena joustona tämä kalusto toimii kuitenkin erinomaisesti maantielinjojen sulkijana. Jaguarin 40 mm CTAS -konetykki (Ahead-ilmalaukauksineen) ja Akeron MP -panssarintorjuntaohjus antavat kyvyn tuhota kohdetta katveesta (Beyond Line of Sight). Se on erinomainen “hit-and-run” -alusta uralle, kunhan sen ei odoteta hyökkäävän ojan tuolle puolen.

Huippuvuoret (Svalbard): Puhdas sotilasjuttu

Jos SCORPION-kaluston sovittaminen Lappiin vaatii kompromisseja, sen pohtiminen Huippuvuorille siirtyy puhtaan fantasiakirjallisuuden puolelle. Saarella ei ole tieverkkoa asutuskeskusten ulkopuolella. 25-tonninen Jaguar uppoaa kesällä sulavaan tundran ikiroutakerrokseen ja jää talvella kiinni ensimmäiseen merijään kynnykseen. Ainoa SCORPION-elementti, jolla tekee Arktisella saaristolla mitään, on Serval-alustan keveimmät versiot satamien lähiympäristön suojauksessa.

3. Syyssuon ja alkutalven taktinen anomalia: Kun maasto muuttuu betoniksi

Tässä kohtaa laskelmat heittävät häränpyllyä joka ikinen vuosi. Pohjoiskalotin maantieteessä on noin puolestatoista kahteen kuukauteen kestävä ikkuna – loka–marraskuusta joulukuun alkuun – jolloin ranskalaisen pyöräpanssarin toimintaedellytykset muuttuvat radikaalisti.

Tämä on pakkassuon ja ohuen lumipeitteen aikaa:

  1. Jääkansi kantavuuden takaajana: Ensipakkaset jäädyttävät avosuot, kangashetseiköt ja jängät ilman, että paksu lumikerros toimisi eristeenä. Kun suopohja jäätyy syvältä ja päällä on vain alle 30 senttiä lunta, maaston kantavuus nousee räjähdysmäisesti.
  2. Kairasta tulee baana: Tällöin 25-tonninen Jaguar tai Griffon ei uppoakaan mutaan poistuessaan maantieltä. Ohut lumikerros ei leikkaa pyöräajoneuvon maavaraa, mutta alla oleva jäätynyt maa kantaa suuren akselimassan.
  3. Taktinen yllätysmomentti: Tässä ikkunassa SCORPION-järjestelmään nojaava prikaati pystyy tekemään sitä, mitä siltä odotetaan: leviämään tieuralta laajoille selkosille, ylittämään jängät ja suorittamaan syviä sivustaiskuja alueilla, jotka vielä kuukautta aiemmin olivat mahdottomia liikkua.

Ikkuna sulkeutuu taas armottomasti, kun lumipeite ylittää 40–50 senttimetriä. Lumi pakkaantuu pyöräkoteloihin, vaunujen pohjat jäävät kantamaan tyhjän päälle, ja massa muuttuu taas aurattujen urien vangiksi. Mutta tuon lyhyen syys-talvisen siirtymävaiheen aikana ranskalainen pyöräprikaati on pohjoisessa vaarallisimmillaan.

4. Arktinen sotilas: SICS-tietoverkko ja kumisaapasindeksi

SCORPION-ohjelman digitaalinen hermosto, SICS-tietoverkko ja CNE-radiot, kärsivät pohjoisessa kahdesta asioista: elektronisesta sodankäynnistä (EW) ja pakkasesta. Jos vertaisvihollinen puurouttaa suurtaajuuksiset datalinkit, “yhteistoiminnallinen taistelu” halvaantuu ja miehistöt palaavat karttalukuun. Lisäksi -30 °C pakkasessa hydropneumaattiset jousitukset, kosketusnäytöt ja akkujärjestelmät joutuvat koetukselle, jota ei Etelä-Ranskan harjoitusalueilla simuloida.

Pohjoisessa liikkuvuus ei myöskään pääty siihen, mihin ajoneuvo jää. Kun tieura loppuu, taistelijan oma liikkumisjärjestelmä ratkaisee. Jalkine ei ole täällä mukavuusvaruste vaan osa liikkuvuuskykyä: märässä, loskaisessa ja pakkasella jäätyvässä maastossa väärä jalkine voi tehdä muuten täysin toimintakykyisestä sotilaasta liikkumiskyvyttömän.

Mutta syvin kulttuuriero tiivistyy kumisaapasindeksiin.

Ranskan maavoimilla on eliittiyksikkönsä, kuten 27e Brigade d’Infanterie de Montagne (Chasseurs Alpins), jotka osaavat toimia Alpeilla. Mutta pohjoisen märkä loska (-2 °C … +3 °C) ja sitä seuraava kova pakkanen tuhoavat eteläisempään ilmanalaan suunnitellun kalvokenkävarustuksen. Tämä on ollut nähtävänä myös esimerkiksi Virginian kansalliskaartin vierailuilla. Kairassa on AINA vettä, ja oikeastaan vain kumisaapas pitää vettä, sekin vain varren yläpäähän asti. Toki kumisaapas kesällä on sisältä märkä hiestä. mutta ei nyt viitsitä mennä jalkojen huoltoon TST tilanteessa.

  • Kalvokenkä kastelee itsensä Lapin suojalumessa ja jäätyy yön aikana ja kalvo tuhoutuu.
  • Ilman kiinteää kuivatusta taistelukyky romahtaa kolmessa vuorokaudessa – ei taistelutappioiden, vaan paleltumien ja pahojen jalkaoireiden vuoksi.
  • Suomalaisen ja ruotsalaisen sotilaan vuorellinen kumisaapas villasukkineen on epäsotilaallisen näköinen, mutta se pitää sotilaan toimintakykyisenä viikon kenttämajoituksessa suohaudassa.

Suksi on ihmisen telaketju

Talvella tämä ero korostuu vielä enemmän. Pohjoisen liikkuvuutta ei voi tarkastella vain ajoneuvojen kautta. Kun tieura loppuu ja lunta tulee kunnolla, taistelijan tärkein maastoliikkumisväline saattaa olla edelleen hämmästyttävän yksinkertainen: kaksi pitkää suksenpohjaa jalkojen alla.

Suksen toimintaperiaate on sama kuin telaketjun, mutta ihmisen mittakaavassa. Paino jaetaan huomattavasti suuremmalle pinta-alalle, jolloin sotilas ei uppoa lumeen samalla tavalla kuin tavallisilla jalkineilla. Kyse ei siis ole vain siitä, että suomalainen sotilas “osaa hiihtää”. Sukset ovat liikkuvuusjärjestelmä, joka muuttaa sen, missä maastossa jalan liikkuva joukko pystyy etenemään.

Tässä kohtaa ajoneuvojen vertailu saa uuden ulottuvuuden. 25-tonninen pyöräajoneuvo voi olla sidottu aurattuun uraan samalla kun suksilla liikkuva kevyt joukko etenee sen ulkopuolella. Ajoneuvojen maapaineessa puhutaan kymmenistä tai sadoista kilopascaleista; suksen tehtävä on tehdä ihmisen jalan aiheuttamasta kuormituksesta lumella mahdollisimman pieni.

Pohjoisessa liikkuvuus ei siis pääty siihen, mihin ajoneuvo jää. Se vain vaihtaa mittakaavaa: telaketju kantaa ajoneuvoa, suksi kantaa sotilasta.

Lopputulema: Työkalu oikeaan paikkaan

Ranskan maavoimien SCORPION-ohjelma ei ole Pohjoiskalotin pelastus, eikä se ole sinne suunniteltukaan. Se on Ranskan suurvaltapoliittinen työkalu, jolla se osoittaa entisille alusmailleen ja NATO-liittolaisilleen kykyä heittää nopeasti paikalle keskiraskasta tulivoimaa.

Kun oppirakennelmat riisutaan, työnjako Pohjoiskalotilla on selvä:

  • Annetaan Ranskalle maantiet ja solmukohdat: SCORPION-prikaati sopii täydellisesti maantieurien suojaamiseen, lentokenttien turvaamiseen ja nopeakäyttöiseksi panssarintorjunnaksi (erityisesti alkutalven kantavuusikkunan aikana).
  • Jätetään erämaat ja jängät JEF:lle ja suomalaisille: Tiettömät taipaleet, syvä umpihanki ja rannikkovuonot kuuluvat maastoliikkuville telajoukoille, arktisille erikoisjoukoille ja paikallisille reserviläisille.

Pohjoisen sodankäynnin oppi säilyy muuttumattomana: fysiikka, fysiologia ja pakkasasteet voittavat aina esitteen lupaukset.

Posted in Sodanajan toiminta, teknologia, Tilanne päällä | Tagged , | Leave a comment

JEF-yhteistyö ja UK:n Tridentit Suomenkin suojana

Posted on September 29, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Lontoo on tehnyt linjauksen, joka ansaitsee huomattavasti enemmän huomiota ja syvällisempää analyysia kuin mitä se on julkisuudessa saanut. Iso-Britannian merivoimien eli Royal Navyn ensimmäinen merilordi, amiraali Sir Gwyn Jenkins sekä UK:n sotilasjohto ovat tehneet selväksi, että Britannian strateginen ydinasepelote on nyt kytketty aiempaa selvemmin JEF-maiden – ja siten myös Suomen ja Baltian – turvallisuuden takaamiseen. Asia todetaan brittied defense revievissä 2025. Ihmettelen miksi tämä on jäänyt sangen vähälle huomiolle Suomen mediassa.

Stylized metallic map of Europe beneath a glowing semicircular arc
AIn ajatus JEF pelotevaikutuksesta. Ei paha..

Tapaamisessa eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Heikki Autton kanssa signaali oli selvä: Tämä ydinsateenvarjo tuo Pohjois-Eurooppaan jotain aivan muuta kuin NATO:n yleiset puheet tai perinteiset taktiset järjestelmät, mutta sen ymmärtäminen vaatii syventymistä sotilasteknisiin reaaliteetteihin.

Mikä on JEF ja miksi se toimii nopeammin kuin NATO?

Joint Expeditionary Force eli JEF on Ison-Britannian johtama, kymmenen pohjoiseurooppalaisen maan muodostama sotilasliittouma. Mukana ovat Yhdistyneiden kuningaskuntien lisäksi Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti, Alankomaat, Viro, Latvia ja Liettua. Kyseessä ei ole NATO:n kilpailija, vaan sen terävä ja joustava syöksyhammas.

Siinä missä NATO edellyttää 32 jäsenmaan konsensusta ja voi ajautua pitkiin poliittisiin väittelyihin, JEF toimii halukkaiden liittoumana. Jos Itämerellä tai Arktisella alueella alkaa tapahtua niin sanotulla harmaalla alueella – eli artikla 5:n kynnyksen alapuolella –, JEF-maat voivat reagoidahyvin nopeasti jopa tunneissa, mutta ainakin päivissä. JEF-kehyksen maantieteellinen fokus on täysin rajattu Pohjois-Atlantille, Arktiselle alueelle ja Itämerelle, mikä takaa sen, ettei päätöksenteko puurru muiden alueiden kriiseihin.

Brittien konventionaalinen kyky ja kova todellisuus

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että Iso-Britannia ei ole enää se maailmanmahti, joka se oli Falklandin sodassa vuonna 1982 saatikka Imperiumin Auringolanskun alussa 1956. Brittien maavoimat ja pintalaivasto ovat käyneet läpi rajujakin leikkauksia, eikä Lontoolla ole heittää Etelä-Suomen tai Baltian suojaksi divisioonia tai satoja hävittäjiä ilman kuukausien liikekannallepanoa. Britannian puolustuskykyyn liittyy kuitenkin vielä yksi ongelma, jota ei ratkaista budjettikirjauksella. Brittiläisessä yhteiskunnassa on nähtävissä kasvava kysymys siitä, kokevatko nuoret ihmiset puolustettavan yhteiskunnan todella omakseen. Kun vuonna 2026 puolet kyselyyn vastanneista 16–29-vuotiaista brittiläisistä ilmoitti, ettei taistelisi maansa puolesta missään tilanteessa, kyse ei ole enää pelkästä rekrytointiongelmasta.

Tätä taustaa vasten keskustelu asepalveluksen palauttamisesta on kiinnostava testi. Vuoden 2023 YouGov-kyselyssä vain kymmenen prosenttia 18–24-vuotiaista kannatti vuoden mittaista pakollista sotilaspalvelusta, kun 78 prosenttia vastusti sitä. Vapaaehtoiset palvelusmallit saivat sen sijaan selvästi enemmän kannatusta.

Jos osa brittiläisestä kantaväestöstä kokee jäävänsä omassa maassaan sivustakatsojan asemaan, kuten Britannian maahanmuuttokeskustelussa on vuosikymmeniä väitetty, sillä voi olla merkitystä myös puolustustahdon kannalta. Tätä yhteyttä ei näillä kyselyillä voida todistaa, mutta sitä ei myöskään ole järkevää jättää kokonaan kysymättä. Valtio, jonka kansalaiset eivät koe puolustettavaa yhteiskuntaa omakseen, joutuu ennen pitkää pohtimaan, mistä puolustajat otetaan.

Pintalaivaston ja perinteisten maavoimien puutteet Lontoo korvaa kuitenkin jollain sellaisella, jota puhtaasti eurooppalaisista NATO-maista löytyy vain Ranskalta: itsenäisellä, riippumattomalla strategisella ydinasepelotteella. Haluan edelleen alleviivata: 2026 brittien asevoimat ovay historiallisen heikkouden tilassa. Tämä on Whitehallissa huomattu, ja ilmeisesti korjausliike on lähtenyt liikkeelle.

B61-vapaapudotuspommi ja F-35A – Taktisen asejärjestelmän rajoitteet

Läntisen ydinasepelotteen klassikkona on pitkään toiminut Yhdysvaltain B61-vapaapudotuspommi. Sen tunnettu ominaisuus on säädettävä räjähdysteho eli niin sanottu dial-a-yield. B61-perheen eri versioiden tehoalueet ovat vaihdelleet huomattavasti, ja B61-12:n suurin julkisuudessa ilmoitettu teho on noin 50 kilotonnia. Uusin B61-12-päivitys toi pommiin myös ohjattavan pyrstön täsmäosumia varten.

Teknisestä kehityksestä huolimatta vapaapudotettava ydinpommi alkaa olla konseptina elinkaarensa päässä. B61 on edelleen pommi, joka on kuljetettava maalin yläpuolelle. Nykyaikainen vahva ilmapuolustus tekee pommin viemisestä kohteeseen äärimmäisen riskialttiin yrityksen, ja taktisenkin pommin pudottaminen vaatii ilmatilan täydellistä hallintaa.

Yhdysvallat on sertifioinut uuden F-35A-häivehävittäjän B61-12-pommin kantoalustaksi, ja kone pystyy kuljettamaan sitä sisäisissä asekuiluissaan. Suomelle vuonna 2021 tehdyssä HX-hävittäjähankinnassa tämä ei kuitenkaan ollut valintakriteeri, eikä Suomen F-35-koneisiin ilmeisesti tule ydinasekäytön vaatimia erikoiskaapeleita tai koodistoja, sillä maamme ammoinen ydinenergialaki kielsi ydinräjähteet täysin.

Suomen mannerlaatat on tässä suhteessa liikkuneet nopeasti. Vuonna 2026 eduskunta poisti kansallisesta lainsäädännöstä ydinräjähteiden ehdottoman kiellon ja sääti mahdollisuuden ydinaseiden tuomiseen, kuljettamiseen, toimittamiseen ja hallussapitoon Suomessa silloin, kun kyse on Suomen, Naton tai puolustusyhteistyön sotilaallisesta puolustamisesta. Tämä ei tarkoita Suomen omaa ydinaseohjelmaa eikä rauhanajan ydinaseiden sijoittamista Suomeen, mutta se poistaa yhden aiemman kansallisen oikeudellisen esteen Nato-maiden ydinasejärjestelyiltä

Suomen aiemmissa F/A-18C Hornet -koneissa oli Yhdysvaltain laivaston perintönä mekaaninen valmius pommille, mutta Suomen koneet riisuttiin kaikista vaadittavista järjestelmistä ennen luovutusta. Kone siis pystyy ottamaan kyyttiin B61-pommin, fyysiset kiinnikkeet sopivat, mutta EI PYSTYISI virittämään asetta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että kun Yhdysvallat kehitti jatkoversio Super Hornetin, sitä ei koskaan edes sertifioitu B61-pommille.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä. B61-12 ja F-35A muodostavat potentiaalisesti merkittävän taktisen ydinaseroolin, mutta ne eivät vielä muodosta strategista ydinasepelotetta. Yksi on lentokoneen kuljettama pommi, toinen on ydinsukellusveneestä laukaistava mannertenvälinen ballistinen ohjusjärjestelmä. Näiden välinen ero on suunnilleen sama kuin pistoolin ja sukellusveneen välinen ero: molemmat ovat aseita, mutta niiden sotilaallinen tehtävä ja pelotevaikutus ovat aivan eri mittakaavassa.

Trident II D5 – Strategisen pidäkkeen kova ydin

Merenpinnan alta laukaistava brittiläinen järjestelmä edustaa täysin eri kokoluokkaa kuin taktinen ilmapommi. Britannian ydinasepelote tukeutuu neljään Vanguard-luokan ydinsukellusveneeseen, joista vähintään yksi on aina partioimassa ja täydellisessä valmiudessa Pohjois-Atlantilla tai Arktisella alueella. Britannia luopui ydinasetriadin muista jaloista, kun V-pommittajat jäivät pois käytöstä.

Kärkien kantoalustana toimivat Trident II D5 -ballistiset ohjukset. Järjestelmässä on tietty kytkös Yhdysvaltoihin, sillä itse ohjukset tulevat yhteisestä poolista Yhdysvaltain laivaston kanssa ja ne huolletaan säännöllisesti Kings Bayn tukikohdassa Georgiassa. Ydinaseet eli taistelukärjet ovat kuitenkin Britannian omaa tuotantoa, ja laukaisukomentoketju on sataprosenttisesti Lontoon omissa käsissä. Käyttövaltuus kuuluu yksinomaan Ison-Britannian pääministerille, mikä tekee järjestelmästä operatiivisesti täysin riippumattoman Washingtonin reaaliaikaisesta veto-oikeudesta.

Suomen ja “kynnysvaltioiden” kotimainen valmius

Julkisessa keskustelussa unohdetaan usein valtioiden niin sanottu ydinlatenssi: kyky rakentaa tarvittaessa ydinaseohjelman edellyttämiä teknisiä ja teollisia valmiuksia. Suomi on tässä mielessä korkean teknologian valtio, jolla on vahva ydinenergiaosaaminen, uraaniraaka-aineeseen liittyvää tuotannollista osaamista, kehittynyt materiaalien ja elektroniikan teollisuus sekä pitkän kantaman täsmäaseita. Tämä ei kuitenkaan tee Suomesta ydinasevaltiota eikä tarkoita, että Suomella olisi valmiina ydinaseen valmistamiseen tarvittava kokonaisuus.

Tärkeämpi ero onkin teknisen potentiaalin ja todellisen sotilaallisen pelotteen välillä. Teollinen kyky ei muodosta reaaliaikaista pidäkettä. Siihen tarvitaan ase, toimiva komentoketju, kantoalusta ja ennen kaikkea kyky säilyttää järjestelmä toimintakykyisenä myös ensimmäisen iskun jälkeen.

Oma teollinen tai tekninen valmius ei kuitenkaan muodosta reaaliaikaista sotilaallista pidäkettä. Ydinasepelote vaatii valmiina merellä olevia sukellusveneitä, hiottuja komentoketjuja ja välitöntä laukaisukykyä. Paperilla oleva tekninen potkuri ei paikkaa tätä aukkoa kriisihetkellä.

Mitä tämä merkitsee Suomelle ja Baltialle?

Amiraali Jenkinsin viesti Heikki Auttolle ja suomalaisille päättäjille Lontoon sitoutumisesta muuttaa Kremlin laskelmia radikaalisti.

Jos Venäjä suunnittelee konventionaalista painostusta, Baltian maakaistaleen katkaisemista tai Suomen infrastruktuurin tuhoamista harmaan vaiheen operaatiolla, vastassa ei ole vain Pohjoismaiden maavoimat. Vastassa on valtio, jonka sukellusvene pystyy pyyhkimään vastustajan sotilaallisen ja poliittisen johdon kartalta muutamassa minuutissa merenpinnan alta ilman tarvetta taistella ilmatilan hallinnasta.

Lontoon JEF-maiden ylle ulottama ydinsateenvarjo tarjoaa myös suojaa Washingtonin mahdollista ailahtelua vastaan. Jos Yhdysvaltain sisäpolitiikka ajautuu eristäytymisjaksoon, Pohjois-Eurooppa ei jää tyhjän päälle. Lontoon ja JEF:in muodostama akseli mahdollistaa sen, että alueella on oma, Euroopassa sijaitseva ja eurooppalaiseen turvallisuuteen sitoutunut kova ydinasepidäke.

Iso-Britannia ei ehkä pysty enää lähettämään mahtavaa maihinnousulaivastoa kuten Falklandeille vuonna 1982, mutta Lontoon Trident-ohjukset ja JEF-kehys tarjoavat jotain paljon tärkeämpää: nopean, reagoimiskykyisen ja äärimmäisen kovan kynnyksen, joka pitää huolen siitä, ettei Suomen tai Baltian maaperälle astuta heppoisin perustein.

Posted in Baltic situation, NATO, NATO jäsenyys, Sodanajan toiminta, Suuri peli, War in Baltic Region | Tagged , , | Leave a comment

Euroopan itälaita harmaalla alueella

Posted on September 28, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

1. Iso-Britannian tapaus: Haavoittuvuus infrastruktuurin ytimessä

RAF Fairford on yksi Yhdysvaltain strategisten ilmavoimien tärkeimmistä tukeutumistukikohdista Euroopassa. Sen kautta johdetaan ja toteutetaan raskaiden B-1 Lancer- ja B-52 Stratofortress- pommikoneiden operaatioita. Se, että terroriepäillyt pääsivät räjähteiksi epäiltyjen materiaalien ja kaluston kanssa näinkin lähelle tukikohdan ulkokehää, osoittaa strategisen infrastruktuurin pysyvän haavoittuvuuden.

Tapahtuma kuvaa selkeästi kahta keskeistä ilmiötä:

  • Infrastruktuurin maantieteellinen laajuus: Suuriakin sotilaskohteita ympäröivät siviilialueet, tiet ja maaseutu, joita ei voida koskaan täysin sulkea ilman poikkeustilalainsäädäntöä.
  • Valmistelun hiljaisuus: Moderni isku ei vaadi panssarivaunuja tai näkyvää sotilasosastoa. Se vaatii pakettiautoja, tavallisia siviilivaatteita ja sabotaasialttiita ajankohtia.

Iso-Britannian tapauksessa motiiveja ja taustoja tutkitaan niin islamistisen fanaattisuuden kuin valtiojohtoisen vaikuttamisen kulmista. Juuri tämä rajapintojen hämärtyminen on nykyaikaisen turvallisuusympäristön vaarallisin piirre. Tosin kuvat veijareista vievät ajatukset lähi-idän tienoille.

2. Kolmipäinen uhka Suomen yllä

Se, mitä tapahtui Englannissa, on täysin mahdollista myös Suomessa. Uhkakuva muodostuu tällä hetkellä kolmesta toisiaan tukevasta ja risteävästä elementistä:

A. Islamistinen fanaattisuus

Uskonnollinen fanaattisuus ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän vastainen ideologia eivät ole kadonneet kuvasta. Vaikka globaalit järjestöt kuten ISIS tai Al-Qaida ovat menettäneet maa-alueitaan, niiden oppi ja kyky radikalisoida yksilöitä verkossa elävät vahvoina. Suomessa tämä näkyy radikaalien solujen ja yksittäisten toimijoiden läsnäolona, joille kriittinen infrastruktuuri, puolustusvoimien kohteet tai siviilitapahtumat edustavat ensisijaisia maaleja.

B. Venäjän False Flag ja hybridisodankäynti

Venäjän federaatio käy avointa ja peiteltyä vaikuttamissotaa länsimaita vastaan. Sen strategiaan kuuluu ns. False Flag -operaatiot (valehyökkäykset) ja yhteiskunnallisen epävakauden aiheuttaminen. Tavoitteena on saavuttaa strategisia hyötyjä ilman, että se joutuu suoraan avoimeen sotilaalliseen konfliktiin Naton kanssa.

Vaikuttaminen tapahtuu paljon myös verkossa joko perinteisellä järjestelmien hakkeroinnilla turvaluokiteltuihin kohteisiin. Erityisen voimallinen on Putinin kaudella tapahtunut keskittyminen sosiaaliseen hakkerointiin, jolla pyritään vaikuttamaan vaalituloksiin.

Kremlin sabotaasitaktiikkaan kuuluvat:

  • Energianjakelu- ja tietoliikenneverkkojen häirintä.
  • Sotilaskohteiden ja logistiikkaketjujen kartoitus ja vahingoittaminen.
  • Pelon ja sekannuksen kylväminen väestön keskuuteen siten, että tekijää on vaikea aukottomasti osoittaa.

C. “Pay-per-do” -terrorismi ja ostopalvelusabotaasi

Ehkä hälyttävin uusi ilmiö on toiminnan ulkoistaminen. Venäjän tiedustelupalvelut käyttävät nykyään hyväkseen “pay-per-do” -mallia (maksu suorituksesta). Tässä mallissa valtiollinen toimija ei lähetä omia agenttejaan suorittamaan iskuja, vaan rekrytoi pimeän verkon (Dark Web), rikollisjengien tai fanaattisten ryhmien kautta paikallisia toimijoita tekemään sabotaasia, tuhopolttoja tai kuvaamaan kohteita rahaa vastaan.

Tämä yhdistää vaarallisella tavalla valtiollisen resurssin ja paikallisen rikollisen tai ideologisen toimijan:

  1. Toimijan fanaattisuus tai rahantarve antaa motivaation.
  2. Valtiollinen toimija tarjoaa maalit, rahoituksen ja teknisen tuen.
  3. Kynnys jäädä kiinni suorasta valtiollisesta kytkystä nousee, mikä vaikeuttaa vastatoimia.

3. Infrastruktuuri maalina Suomessa

Suomi on pitkien etäisyyksien ja kovan ilmaston maa. Meidän yhteiskuntamme toimivuus nojaa kriittisiin solmukohtiin:

  • Sähköverkko ja muuntamot: Yksittäisen keskeisen muuntamon tuhoaminen voi pimentää kokonaisia maakuntia.
  • Vesihuolto ja vedenottamot: Vesisäiliöiden tai puhdistuslaitosten myrkyttäminen tai fyysinen vahingoittaminen aiheuttaa välittömän yhteiskunnallisen halvaannuksen.
  • Liikenneyhteydet ja logistiikka: Sillat, rautateiden kytkentäkaapit, satamat ja lentokentät ovat elintärkeitä niin siviilielämälle kuin Puolustusvoimien mobilisaatiolle.
  • Tietoliikennemastot ja merikaapelit: Tiedonkulun katkaiseminen luo kaaosta ja estää viranomaistiedottamisen.

Jos näihin kohteisiin kohdistuu koordinoitu isku – olipa tekijänä islamistinen solukko tai venäläisen rahoituksen turvin toimiva paikallinen rikollisjoukko – kyseessä on suora hyökkäys Suomen suvereniteettia vastaan.

4. Ohje Pertti Perusreserviläiselle: Miltä näyttää epäilyttävä toiminta?

Turvallisuus ei ole vain poliisin, Rajavartiolaitoksen tai Puolustusvoimien asia. Se nojaa koko kansan ja erityisesti reserviläisten valppauteen. Reserviläisellä on koulutuksensa ja kotiseututuntemuksensa ansiosta “maastosilmää”, jota tavallisella tallaajalla ei välttämättä ole.

Kun liikut maastossa, maanteillä, rautateiden varrella tai teollisuusalueilla, kiinnitä huomiota seuraaviin poikkeamiin:

1. Kummallinen ajoneuvokäyttäytyminen infran läheisyydessä

  • Pysäköinti ei-tavanomaisissa paikoissa: Pakettiauto, maasturi tai siviiliauto seisoo pitkään syrjäisellä metsätiellä, muuntamon, maston, sillan tai vedenottamon välittömässä läheisyydessä ilman ilmeistä syytä (esim. ilman huoltoyhtiön teippauksia).
  • Toistuva hidas ajaminen: Ajoneuvo ajaa hitaasti edestakaisin tiettyä infrastruktuurikohdetta tai sotilasalueen ulkokehää, mahdollisesti ikkunat auki tai pysähdyttäen hetkeksi.
  • Rekisterikilvet ja ulkonäkö: Autossa on ulkomaalaiset kilvet paikkakunnalla, jossa se ei ole tavanomaista, kilvet ovat peitettynä/kurassa suhteettoman paljon, tai auto on vuokrakalustoa ilman loogista syytä alueella oloon.

2. Henkilöiden poikkeava toiminta

  • Dokumentointi ja kuvaaminen: Henkilö kuvaa järjestelmällisesti puhelimella, kameralla tai dronella kohteita, joilla ei ole matkailullista arvoa (muuntamot, aidat, lukitukset, kamerat, sillanpilarit, raidevaihteet, opasteet).
  • Aidanvierus- ja maastotiedustelu: Henkilöt liikkuvat sotilas- tai infrakohteiden aitauslinjoilla, kokeilevat portteja, tarkastelevat lukkoja tai etsivät valvontakameroiden katvealueita.
  • Varusteet suhteessa ympäristöön: Henkilöllä on mukanaan isoja reppuja, työkalukasseja, leikkureita tai elektroniikkaa kohteessa, jossa ei ole menossa virallista työmaata. Maastossa liikkuvalla henkilöllä on asusteet, jotka eivät sovi sääolosuhteisiin tai normaaliin ulkoiluun.
  • Väistely ja piilottelu: Henkilö pyrkii välittömästi kääntämään kasvot poispäin, poistumaan paikalta tai piiloutumaan, kun paikalle saapuu muita ihmisiä tai ajoneuvoja.

3. Fyysiset havainnot kohteissa

  • Murtokoetelmat ja poikkeamat: Infrakohteen aidoissa on uusia leikkuujälkiä, lukkoja on peukaloitu, kaapelikanavien kansia on raotettu tai opasteita on peitetty/käännetty.
  • Maastokätköt ja vieras esineistö: Maastosta infrakohteen läheltä löytyy kätkettyjä kanistereita, työkaluja, akkupaketteja, kulkuneuvoja (esim. sähköpotkulautoja/mopoja ilman omistajaa) tai reppuja.
  • Luvattomat dronelennätykset: Dronen lennättäminen kriittisen infran, sotilasalueiden tai huoltovarmuuskohteiden yläpuolella – erityisesti hämärän tai pimeän aikaan.

Miten toimia, kun havaitset jotain epäilyttävää?

  1. Älä leiki sankaria: Älä mene yksin haastamaan tai ottamaan kiinni epäiltyjä henkilöitä. Et tiedä, ovatko he aseistettuja tai kuinka monta heitä on.
  2. Dokumentoi turvallisesti: Jos voit tehdä sen paljastumatta ja turvallisesti, ota ylös:
    • Ajoneuvon rekisteritunnus, merkki, malli ja väri.
    • Tuntomerkit henkilöistä (pituus, vaatetus, päänpeitteet, erikoistuntomerkit, kieli).
    • Tarkka aika ja paikka (koordinaatit tai osoite).
    • Mahdollisen dronen lennätyssuunta ja operaattorin sijainti.
  3. Ilmoita kynnyksettömästi:
    • KIIREELLISISSÄ TAPAUKSISSA (käynnissä oleva murtorikos, sabotaasi, välitön uhka): Soita 112.
    • EI-KIIREELLISISÄ HAVAINNOISSA (mielenkiintoiset havainnot, mahdolliset tiedustelutapaukset): Tee ilmoitus Poliisin nettivinkkilomakkeella tai ota yhteyttä paikalliseen poliisilaitokseen. Sotilaskohteiden osalta ilmoita Puolustusvoimien aluetoimistoon tai kohteen päivystäjälle.

Valppaus ei ole paranoiaa – se on yhteiskunnan kestävyyden ja Suomen turvallisuuden ensimmäinen puolustuslinja.

Posted in NATO jäsenyys, sisäinen turvallisuus, terrorismi, tiedustelu ja vakoilu | Tagged , | Leave a comment

Ruotsin vaalivilppiskandaali – kun monikulttuurisuus murskasi vaalisalaisuuden ja demokratian kivijalan

Posted on September 25, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Tällä kertaa asia on räjähdysherkkä

Tällä kertaa asia on räjähdysherkkä, ja epäilen, että ViherVasemmisto tulee kiistämään ainakin osan koko ilmiöstä. Siksi olen merkinnyt mukaan lähteet, jotta jokainen voi itse tarkistaa, mitä Ruotsissa tällä hetkellä oikeasti tutkitaan.

En väitä, että jokainen maahanmuuttaja äänestää kollektiivisesti. En väitä, että jokainen somalitaustainen ruotsalainen tai muslimi toimii näin. Enkä väitä, että Borlängen tapauksessa olisi vielä näytetty toteen kaikki se, mitä julkisuudessa on esitetty. Mutta pidän vähintään melkein varmana että melko suuri osa mainituista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä on toiminut kuvaillulla tavalla.

Mutta jotakin on tapahtunut.

Ja sitä “jotakin” tutkivat tällä hetkellä Ruotsin poliisi ja syyttäjät sekä vaalivirkamiehet.

Syyskuun 2026 Ruotsin valtiopäivävaalit saattavat jäädä pohjoismaisen demokratian historiassa mieleen ainakin siitä syystä, että vaalien ympärille nousi poikkeuksellisen vakava epäily äänestämiseen vaikuttamisesta.

Kyse ei ole enää pelkästä teoreettisesta keskustelusta siitä, voiko vahvojen suku-, uskonto- tai yhteisöverkostojen sosiaalinen paine törmätä länsimaisen yksilöllisen äänioikeuden periaatteisiin.

Ruotsissa poliisi tutkii nyt konkreettista tapausta. Meillä on vielä aikaa miettiä, mitä tästä pitäisi Suomessa oppia.

Mitä Ruotsissa tapahtui? Tapaus Borlänge

Keskiössä on Taalainmaan Borlänge ja siellä Vänsterpartietin ehdokkaan Mohamed Abdukardir Alin henkilövaalikampanja: Ali oli puolueen listalla yhdeksäntenä, mutta nousi henkilökohtaisilla äänillä Riksdagin jäseneksi. Hän sai 648 henkilökohtaista ääntä ja ohitti puolueen paikallisen kärkikaartin. Hänen kampanjaansa liittyvää mahdollista vaalivilppiä tutkivat nyt Ruotsin poliisin kansallinen korruptiontorjuntayksikkö ja syyttäjä.

Tässä vaiheessa on syytä olla tarkka: kyse on rikosepäilystä, ei tuomiosta. SVT:n mukaan kolme henkilöä kuuluu tutkintaan, mutta ketään heistä ei ole toistaiseksi virallisesti delgivits misstanke om brott eli saatettu rikoksesta epäillyn asemaan.

Tutkinnassa on kuitenkin noussut esiin erittäin vakavia väitteitä. Poliisin on kerrottu havainneen ihmisiä kuljetettavan äänestyspaikoille. (Tämä ei toki sinällään ole laitonta. Olen itse osallistunut aikoinani vanhusten ajamiseen äänestämänn Ähtärin syrjäkyliltä äänestyspaikalle. Emme tosin antaneet äänestysohjeita, joka olisi ollut laitonta.) Lisäksi tutkinnassa on tullut esiin väitteitä valmiiksi ehdokkaalla merkittyjen vaalilippujen jakamisesta äänestäjille. (Joka on hyvin nounou.) Aftonbladet on puolestaan kertonut poliisin tutkivan myös rahojen jakamista äänestäjille. (Tämä on jo niin kovaa huttua, että Suomessa rangaistuksia ainakin olisi tullut molemmille osapuolille. Ruotsista en tiedä) Lisäksi poliisi selvittää rahaliikennettä, jossa useita pankkikortteja olisi käytetty rahan nostamiseen.

Mohamed Abdukardir Ali on, luonnollisesti, kiistänyt osallisuutensa. Tämä on se kohta, jossa kannattaa pitää pää kylmänä. Poliisin tutkinta ei vielä todista, että kaikki julkisuudessa esitetyt väitteet pitävät paikkansa. Mutta se kertoo, että viranomaiset pitävät asiassa esiin tulleita tietoja riittävän vakavina tutkittaviksi. On vähintään “Syytä epäillä”.

Ruotsin oikeusministeri Gunnar Strömmer on kuvannut vapaita ja rehellisiä vaaleja demokratian perustaksi ja pitänyt tapauksesta esitettyjä tietoja vakavina.

Jos tutkinta osoittaa, että äänestäjiä on kuljetettu järjestelmällisesti, heille on annettu valmiiksi merkittyjä lippuja tai heidän äänestämiseensä on pyritty vaikuttamaan rahalla, kyse ei ole enää normaalista vaalikampanjasta. Silloin kyse on siitä, onko yksittäisen äänestäjän vapaa tahto pyritty muuttamaan järjestäytyneen toiminnan avulla.

Ja juuri tämä on demokratian kannalta olennainen kysymys.

Ääni saa olla ryhmäetu – mutta sen pitää olla oma ääni

On tärkeää tehdä tässä yksi ero.

Demokratiassa ihmisellä on täydellinen oikeus äänestää oman ammattinsa, alueensa, uskontonsa, kieliryhmänsä, sukunsa tai taloudellisen etunsa perusteella. Ei ole mitään demokratian vastaista siinä, että esimerkiksi maanviljelijät äänestävät maatalouspolitiikkaa ajavaa puoluetta tai eläkeläiset eläkeläisten etuja puolustavaa ehdokasta. Tosi intersektionaalista kommarihuttua, mutta näinhän se on.

Ongelma syntyy vasta silloin, kun yhteisöllinen vaikutus muuttuu painostukseksi, uhkailuksi, lahjonnaksi tai vaalisalaisuuden kiertämiseksi.

Jos isä, suvun vanhin, uskonnollinen johtaja, paikallinen vaikuttaja tai rikollisryhmään kuuluva henkilö voi käytännössä määrätä, ketä kymmenien tai satojen ihmisten on äänestettävä, yksilön äänioikeus on olemassa enää paperilla. Samalla syntyy jotakin, millä voi demokratiassa käydä kauppaa.

Vielä vakavammaksi asia muuttuu, jos äänestäjästä tehdään samalla valvottu suorittaja: hänet kuljetetaan paikalle, hänelle annetaan valmiiksi merkitty lippu ja joku varmistaa, että oikea lappu päätyy uurnaan. Silloin vaalisalaisuus ei enää suojaa äänestäjää. Ja ilman vaalisalaisuutta äänestäjän vapaa valinta muuttuu hyvin nopeasti näennäiseksi.

Sama ilmiö Suomessa ja muualla Euroopassa?

Tästä kohtaa alkaa kuitenkin se osa, jossa pitää erottaa toisistaan todistetut tapaukset ja laajempi yhteiskunnallinen hypoteesi. Borlänge ei yksin todista, että koko länsimainen maahanmuuttopolitiikka olisi tuottanut yhden yhtenäisen järjestelmän, jossa klaanit ostavat vaaleja. Se ei myöskään todista, että kaikki maahanmuuttajataustaiset yhteisöt toimisivat näin. Mutta Borlänge osoittaa, että tällainen riski ei ole pelkkää rasistista fantasiaa tai poliittista scifiä.

Ryhmäverkostot voivat vaikuttaa siihen, miten ihmiset äänestävät. Poliittisessa tutkimuksessa on myös pitkään tarkasteltu esimerkiksi suku-, uskonto- ja yhteisöverkostojen merkitystä ehdokkaiden valinnassa ja niin sanotussa bloc voting -ilmiössä.

Britanniassa esimerkiksi pakistanilaistaustaisiin yhteisöihin liittyvää biraderi-järjestelmää on tutkittu poliittisena verkostona, jossa sukulaisuus- ja yhteisösuhteet voivat vaikuttaa ehdokkaiden valintaan ja äänten mobilisointiin.

Tämäkään ei tarkoita, että kyse olisi automaattisesti vaalivilpistä. Ryhmä voi aivan laillisesti mobilisoida äänestäjiä. Puolue voi järjestää kuljetuksen vaalipaikalle. Yhteisö voi suositella ehdokasta. Raja kulkee siinä, käytetäänkö painostusta, lahjontaa tai muuta keinoa, jolla yksilön vapaa valinta pyritään korvaamaan yhteisön päätöksellä.

Tämän vuoksi juuri Borlängen tapaus on kiinnostava.

Se pakottaa kysymään, ovatko nykyiset demokraattiset instituutiomme rakennettu tilanteeseen, jossa jokainen äänestäjä toimii aidosti itsenäisenä poliittisena yksikkönä – ja mitä tapahtuu, jos kaikki eivät toimi.

Miksi tämä on vaarallinen ongelma demokratialle?

Länsimainen demokratia ei ole pelkkä tekninen mekanismi, jossa pudotetaan lappu laatikkoon.

Se perustuu ainakin kolmeen käytännön oletukseen.

  • Ensimmäinen on yksilön autonomia. Äänestäjä tekee päätöksensä itse.
  • Toinen on vaalisalaisuus. Kukaan ulkopuolinen ei saa tietää, miten hän äänesti, eikä hänen tarvitse pystyä todistamaan sitä kenellekään.
  • Kolmas on se, että poliittinen kilpailu tapahtuu yksilöiden muodostamien mielipiteiden perusteella eikä sen perusteella, kuka pystyy parhaiten kontrolloimaan tiettyä ihmisjoukkoa.

Tässä kohtaa vahvat yhteisö- ja sukulaisuusverkostot voivat muodostaa todellisen ongelman.

Ei siksi, että jokainen tällaisen yhteisön jäsen olisi jotenkin kykenemätön yksilölliseen päätöksentekoon. Sellainen väite olisi sekä väärä että typerä. Ongelma syntyy silloin, kun yhteisön sisäinen sosiaalinen paine on niin vahva, että yksilön oma valinta muuttuu käytännössä toissijaiseksi. Jos ääni voidaan ostaa sadalla kruunulla, uhata pois yhteisöstä tai valvoa äänestyspaikalla, vaalisalaisuus ei enää täytä tehtäväänsä.

Silloin demokraattinen järjestelmä alkaa muistuttaa enemmän asiakas- ja valtaverkostojen kilpailua kuin yksittäisten kansalaisten vapaata poliittista päätöksentekoa.

Onko maahanmuutto tässä poliittinen ongelma?

Minusta kysymys kannattaa esittää vielä tätäkin laajemmin.

Jos valtioon syntyy nopeasti suuria väestöryhmiä, joiden poliittinen käyttäytyminen on voimakkaasti yhteisöllisesti organisoitunutta, sillä voi olla poliittisia seurauksia riippumatta siitä, ovatko kaikki toimintaansa liittyvät menettelyt täysin laillisia. Puolueille syntyy luonnollisesti kannustin tavoittaa suuria ja hyvin organisoituneita äänestäjäryhmiä. Tämä ei edellytä mitään salaliittoa.

Puolueen ei tarvitse päättää, että ”tuodaan maahan sata tuhatta uutta äänestäjää, jotta saamme vallan”. Riittää, että poliittinen järjestelmä palkitsee puolueen siitä, että se kykenee rakentamaan pysyvän kannatusverkoston uuden väestöryhmän ympärille.

Jos tähän yhdistyy vahvoja yhteisöverkostoja, uskonnollisia järjestöjä, sukulaisuusverkostoja, etuusjärjestelmiä ja julkisen rahan varassa toimivia järjestöjä, syntyy rakenne, jossa poliittinen valta voi alkaa keskittyä yhteisöjen ja niiden välittäjien käsiin.

Tämä on mekanismi, jota on syytä tutkia. Se ei ole sama asia kuin väite siitä, että jokin puolue olisi tietoisesti järjestänyt maahanmuuton hankkiakseen itselleen ikuisen äänipotin. Ensimmäisestä voidaan keskustella empiirisesti. Jälkimmäinen vaatisi jo aivan toisenlaista näyttöä.

Miten kansanvalta pidetään KANSAN valtaisena?

Tässä kohtaa tullaan siihen varsinaiseen kysymykseen.

Mitä demokraattinen valtio tekee, jos sen väestörakenne muuttuu nopeasti ja samalla syntyy uusia, vahvasti organisoituneita poliittisia yhteisöjä?

Pohdinnan paikka

Tässä kohtaa on syytä mennä vielä askel pidemmälle.

Jos poliittisen vallan hankkiminen tapahtuu demokraattisen järjestelmän sisällä, mutta tavoitteena on pitkällä aikavälillä muuttaa itse järjestelmän luonnetta, kyse voidaan perustellusti nähdä vallankaappausstrategiana ilman vallankaappausta. Ei panssarivaunuja kaduille, ei kenraaleja televisioon – vaan demografian, järjestäytyneen äänestämisen ja sukupolvien kautta tapahtuva vallan siirtyminen.

Tällaista ajattelua ei pidä kuitenkaan automaattisesti ulottaa koskemaan kaikkia muslimeja. Euroopan muslimiväestö ei ole mikään yhtenäinen poliittinen toimija, eikä tutkimus anna perusteita sellaiselle väitteelle. Sen sijaan poliittisen islamin piirissä on aivan perustellusti syytä tarkastella järjestöjen tavoitteita, verkostoja ja suhtautumista länsimaiseen liberaaliin demokratiaan. Euroopassa on myös tutkittu uskonnollisen ja etnisen yhteisöllisyyden vaikutusta poliittiseen käyttäytymiseen.

KriteeriÄänimäärä
18 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen1
Suomessa suoritettu toinen aste (lukio tai ammattikoulu)+1
Suomessa toimivan yrityksen omistaja / tosiasiallinen edunsaaja ja vastuullinen asema yrityksessä+1
Suoritettu asevelvollisuus+1
Euroopassa suoritettu korkeakoulututkinto+1
33 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen+1
Maksimi6

Siksi esittämäni kuuden äänen järjestelmän logiikka olisi lopulta varsin yksinkertainen: kaikki pääsevät mukaan, mutta kukaan ei saa automaattisesti koko poliittista painoarvoa pelkän väestömääränsä perusteella.

Maahanmuuttaja saa ensimmäisen äänensä kansalaisuuden myötä. Seuraavat äänet voi ansaita koulutuksella, yhteiskunnallisella vastuulla, puolustusvelvollisuuden suorittamisella, korkeakoulututkinnolla ja iällä. Sama koskee syntyperäistä suomalaista. Säännöt ovat samat kaikille. Minusta kauneinta tässä on se, että se palkitsee asioidensa kunnolla hoitamisesta ja osallistumisesta. Pelkällä iällä saa kaksi ääntä. Yhden aikuistuttua, ja toisen kun tulee “oikeesti akuiseksi”, ts on lapset ja vastuu jälkipolvista. Koulutuksella saa samoin kaksi toisesta ja kolmannesta asteesta. Puolustusvelvollisuuden hoitamisesta yhden ja yrityksen perustamisesta yhden. Maksimi on kuusi ääntä.

Tällainen järjestelmä tekisi huomattavasti vaikeammaksi myös sen, että suomalaisen yhteiskunnan poliittista voimatasapainoa muutettaisiin pelkästään maahanmuuton määrällä tai seuraavien sukupolvien syntyvyyden kautta.

Toisin sanoen: jos joku kuvittelee saavansa poliittisen enemmistön yksinkertaisesti tuomalla maahan riittävästi uusia äänestäjiä tai kasvattamalla oman yhteisönsä väestöosuutta sukupolvi toisensa jälkeen, suunnitelma ei enää toimisi yhtä suoraviivaisesti.

Kaikki saisivat edelleen osallistua. Mutta yhteiskunnallinen vaikutusvalta kasvaisi sitä mukaa kuin myös kiinnittyminen itse yhteiskuntaan kasvaa.

Demokratiaa ei tällöin suojattaisi estämällä ihmisiä tulemasta mukaan. Sitä suojattaisiin tekemällä poliittisen vallan kaappaamisesta demografian avulla huomattavasti vaikeampaa. Ajattelin ihan ilman kenenkään lupaa.

Lähteet:

  • Aftonbladet (15.9.2026): Misstänkt valfusk i Dalarna – polisen inleder förundersökning.
  • SVT Nyheter (18.9.2026): Åklagaren om röstköpen i Borlänge: “Systematiskt förfarande”.
  • Expressen (19.9.2026): Bussades till vallokalen – förkryssade sedlar upptäckta.
  • Göteborgs-Posten (21.9.2026): Vittnen berättar: Erbjöds pengar för sin röst i Järva.
  • Svenska Dagbladet (22.9.2026): Gunnar Strömmer: “Ett allvarligt angrepp på vår demokrati”.
  • Helsingin Sanomat (14.6.2021): Maahanmuuttajien äänet keskittyvät kuntavaaleissa – yhteisön paine vaikuttaa valintoihin.
  • Frankfurter Allgemeine Zeitung (12.10.2023): Clan-Strukturen und Kommunalpolitik in Berlin.
  • The Telegraph (7.7.2024): How the ‘biraderi’ system and sectarian voting reshaped the UK general election.

Posted in henk.koht, maahanmuuttajat | Tagged , , | 1 Comment

Putki Pyörille: Miksi Epäsuoran Tulen Tulevaisuus On 90 Sekunnissa Tyhjäksi Ammutussa Tuliasemassa

Posted on September 24, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Jos olet viettänyt viimeiset kaksi vuosikymmentä lukemalla puolustuspoliittisia selontekoja, sotatieteellisiä opinnäytteitä tai seurannut eurooppalaista kalustokeskustelua, olet saattanut törmätä erääseen vaaralliseen harhaan. Siihen harhaan, että maavoimien suorituskyky mitataan yksinomaan ostettujen panssariterästonnien, hienouksia pursuavien johtamisjärjestelmien tai yksittäisten ”hopeakuulien” määrässä.

Sodan realiteetti – se tyly, kuraan, teräkseen ja räjähdekemikaalien katkuun verhottu todellisuus – opettaa kuitenkin aina saman läksyn uudelleen. Moderni taistelukenttä ei ole näytös, jossa paras laite voittaa. Se on karsinta, jossa hidas kuolee ensimmäisenä.

Patrian kuvaa päättyneistä koeammunnoista. Vanha tunttu, jonka kanssa olen aloittanut yhteiseloni 1989 Satakunnan Tykistörykmentissä, Imperiumimme ylevässä kermassa, tosin aikaisemmalla K-83 versiolla. Tärkein ero nykyversioon on lyhyempi putki, muitakin toki on. Kuvan omistaa Patria.

Kun katsomme maavoimien tulenkäytön kehitystä, 155 millimetrin raskas kenttätykistö on ja pysyy maataistelun selkärankana. Mutta tavassa, jolla se tuliasemassa toimii, on tapahtunut veret seisauttava muutos: Vedettävä kenttätykki, se suomalaisen tykistöopin perinteinen työjuhta, on käymässä yli-ikäiseksi. Ei seepran nahkaan pukeutuneiden hipsterien toiveesta, vaan siksi, että taistelukentän yllä leijuva multispektraalinen sensori-anturi konstellaatio ei enää anna anteeksi paikoilleen jäämistä.

Nykyisessä keskustelussa katseet kääntyvät usein etelään tai itään, mutta meidän pitäisi katsoa omalle takapihallemme Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Patria on tuonut julkisuuteen ja koeammuntoihin projektin, joka kulkee työnimellä Patria ARVE (ARtillery on VEhicle). Kyseessä on konsepti, jossa tuttu ja turvallinen 155 K 98 -kenttäkanuuna on pultattu Sisu E13TP 8×8 -raskaan maastokuorma-auton lavalle.

Tämä artikkeli perkaa auki sen, miksi tämä ratkaisu ei ole vain “köyhän miehen kompromissi”, vaan täysin kylmäveriseen taktiseen logiikkaan perustuva veto. Katsotaan, miksi poistumiskyky on ajanut asettautumiskyvyn ohi, miksi tarvitsemme tätä vaikka kaapissa on jo maailmanluokan K9 Moukari, ja missä vaiheessa ARVE-projekti todellisuudessa menee.

1. Taktillinen imperatiivi: Poistumiskyky vs. Asettautumiskyky

Suomalaisessa tykistöopissa on vuosikymmenet opetettu ”hajautetut tuliasemat ja koottu tuli” -periaatetta. VArsinkin AHJO aikana tietokoneella suoritetun ammunnanhallinnan jälkeen tämä voitiin viedä äärimmilleen. Tuliasemissa on tykistä tykkiin puolikin kilometriä, toisin kuin pahvitasolla kun tykit piti pitää noin 100m säteellä toisistaan, ja jaokset voitiin hajoittaa vähän kauemmas toisistaan.

Tuliasemaan ajo 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa tarkoitti käytännössä sitä, että patteri ajoi tuliasemaan, tykit irrotettiin maastokuorma-autojen koukuista, haarat avattiin, maakiilat hakattiin lekalla tai hydrauliikalla maahan, suunnattiin, ammuttiin sarja ja sen jälkeen alkoi raskas raatoilu tykin saamiseksi takaisin kuljetuskuntoon. Järkevä suoritus standarditilanteessa vei kymmeniä minuutteja.

Silloin se riitti. Vastatykistötutkat olivat harvinaisia, niiden havainnointiketju maalinmäärityksestä oman tykistön ammuntaan kesti minuutteja, joskus varttitunnin. Aikaa jonkinverran oli. Tänään se sama kymmenminuuttinen on joukkohauta.

Miksi asettautumiskyky menetti kruununsa?

Historiallisesti tykistön asettautumiskykyä pidettiin tärkeänä. Sillä tarkoitettiin kykyä asettua peitteiseen maastoon, kaivautua, rakentaa tuliasema, johon voitiin varastoida satoja kranaatteja, ja jauhaa sieltä vihollista päiväkausia. Suomalainen metsä antoi suojaa, ja naamiointi esti näköhavainnon.

Tämä maailma kuoli lopullisesti Ukrainan taistelukentillä, mutta sen kuolinilmoitus kirjoitettiin jo vuosia sitten sensoriteknologian kehityksessä:

  1. Jatkuva ilmatilan valvonta (UAV/FPV): Taistelukentän yllä ei ole enää aukkoja. Halpatuotantoiset kopteridronet, Lider-tutkat ja lämpökamerat tunnistavat piipusta nousevan lämpöjäljen ja ruutisavun sekunneissa.
  2. Akustinen ja digitaalinen vastatykistöpaikannus: Nykyaikaiset vastatykistötutkat laskevat kranaatin lentoradasta tykin tarkan sijainnin ennen kuin ensimmäinen kranaatti on edes osunut maaliinsa.
  3. Kierto- ja lojuvat suorituskyvyt (Loitering Munitions): Kun tuliasema on paikannettu, sinne ei tarvitse edes ampua perinteistä tykistökeskitystä. Paikalle ohjataan itsemurhadrone, joka hakeutuu suoraan avoimeen tuliasemaan pinottujen ajopanosten tai tykin lukon viereen.

Poistumiskyky – ainoa elinehto

Tässä ympäristössä poistumiskyky (shoot-and-scoot) ei ole mikään mukava lisäominaisuus. Se on ainoa asia, joka erottaa toimintakykyisen tykistön vääntyneestä romukasasta.

Ajatellaanpa matematiikkaa:

  • Kun 155 mm kranaatti lähtee putkesta, sen lentoaika 30 kilometrin päähän on maastonmuodoista ja korotuskulmasta riippuen noin 60–80 sekuntia.
  • Nykyaikainen vastatykistötutka laskee koordinaatit noin 10–15 sekunnissa laukauksesta ja välittää ne automaattisesti vastapuolen ampumaketjulle.
  • Vastapuolen automaattinen tai pitkälle digitalisoitu tykistö pystyy avaamaan tulen noin 30–60 sekuntia koordinaattien saamisesta.

Tämä tarkoittaa kylmää tosiasiaa: vihollisen vastatykistökeskitys voi olla matkalla omaan tuliasemaasi jo ennen kuin oma ensimmäinen kranaattisi on räjähtänyt maalissaan. Tämä on toki HYVIN PALJON vastustajasta riippuvaa, ja sanokaamme kohteliaasti että: “A2 keltaisen” kyky delegoida päätösvaltaa alaspäin oli huono, ja siksi kyky ampua nopeasti ilmestyviä ja katoavia maaleja oli sangen rajallinen.

Jos tykistöaseelta menee tuliasemasta poistumiseen 5–10 minuuttia – kuten vedettävällä kalustolla poikkeuksetta menee – tykki ja sen miehistö ovat vakavassa vaarassa.

Tässä kohtaa pyöräalustaisen tykistön logiikka iskee läpi kuin Moukari. Kun tykki on rakennettu raskaalle maastokuorma-autoalustalle, hydrauliset tukijalat nousevat maasta sekunneissa, putki lukittuu kuljetusasentoon, ja auto on liikkeessä ennen kuin vastapuolen vastaisku ehtii maaliinsa. Poistumiskyky muuttaa vastatykistöammunnan tehottomaksi maaperän kyntämiseksi.

2. “Miksi ihmeessä tämä, kun meillä on jo K9 Moukari?”

Tämä on se kysymys, johon jokainen nojatuolikenraali ja internetin foorumiasiantuntija takertuu ensimmäisenä.

”Eikö Suomi ostanut juuri Etelä-Koreasta lisää K9 Thunder -panssaritelakanuunoita? Meillähän on ‘Moukari’! Miksi helvetissä me alamme virittää vanhoja putkia kuorma-auton lavalle?”

Tämä kysymys perustuu perustavanlaatuiseen väärinkäsitykseen siitä, miten maavoimien tulenkäyttö ja logistiikka rakentuvat. K9 Moukari on fantastinen asejärjestelmä – ilmeisesti, tilauskirjojen perusteella, paras luokassaan koko maailmassa. Mutta yhden järjestelmän varaan rakentaminen on taktinen ja taloudellinen ansa.

Syy A: Strateginen ja operatiivinen liikkuvuus

K9 Moukari painaa noin 47 tonnia. Se on panssaroitu telaketjuajoneuvo. Kun K9 pitää siirtää Rovaniemeltä Kymenlaaksoon tai Kainuusta Pohjois-Karjalaan, se ei tapahdu ajamalla panssaritelat asfalttiin kuluttaen. Se vaatii:

  1. Raskaan lavetin (lavettikuljetus).
  2. Junakuljetuksen ja siihen sopivat kuormauspaikat.
  3. Valtavasti polttoainetta ja tiheää huoltoinfraa.

Pyöräalustainen ARVE (joka perustuu Sisu E13TP 8×8 -alustaan) sen sijaan painaa huomattavasti vähemmän ja liikkuu suomalaista maantieverkkoa pitkin 80–90 km/h matkanopeudella satoja kilometrejä ilman erikoiskuljetuskalustoa. Se pystyy vaihtamaan toiminta-aluetta maakunnasta toiseen yhden ryhmitysmarssin aikana omilla pyörillään. Maastoliikkuvuus ei ole yhtä hyvä kuin tela-ajoneuvolla, mutta operatiivinen liikkuvuus on paljon parempi.

Jos tilanne vaatii nopeaa tulivoiman keskittämistä yllättävään suuntaan – esimerkiksi merirannikolle tai syrjäiselle poikittaissuunnan maantieuralle – pyöräalustainen tykistö on paikalla tunteja ennen telakalustoa.

Syy B: Hankinta- ja elinkaarikustannukset (Euro/suorituskyky-suhde)

Maa-ainesta raivaava panssaritelaketjutekniikka on kallista. Ei vain ostaa, vaan ylläpitää. Telakoneiston, vaihteiston ja panssarirungon huoltotunnit maksavat maltaita.

K9 Moukarin kaltaisen uuden telakanuunan kappalehinta liikkuu varusteineen ja varaosineen useissa miljoonissa euroissa. Suomella on olemassa jo laadukkaita 155 K 98 -vetotykin putki ja lavettirakenteita, joiden ballistinen suorituskyky (52-kaliiperinen putki) on edelleen maailman huipputasoa. (en usko että jo olemassaolevaa K-89 kalustoa pilkotaan ja muutetaan ARVE tykeiksi, vaan tehdään uusia putkia.)

Ottamalla valmiina oleva, erinomainen tykkiputki ja integroimalla se sarjatuotettuun kuorma-autoalustaan saadaan pyörätykki, jonka hinta on vaid murto-osa uuden telatykin hinnasta. Tämä mahdollistaa massan ylläpitämisen. Suomen kaltaisessa laajassa maassa pelkkä laatutaso ei riitä; tarvitaan myös putkimäärää, jotta tulivoimaa riittää usealle suunnalle samanaikaisesti.

Syy C: Huolto ja logistinen jalanjälki

Sisu E13TP -alusta on Puolustusvoimille entuudestaan tuttu. Sen moottori, voimansiirto, renkaat ja elektroniikka ovat suurelta osin yhteensopivia PV:n muun raskaan ajoneuvokaluston kanssa.

  • Mekaanikot osaavat jo huoltaa alustan.
  • Varaosia löytyy kotimaisesta huoltovarmuusketjusta.
  • Polttoaineenkulutus maantiellä on murto-osa telaketjuajoneuvon kulutuksesta.

Tämä vähentää huoltojoukkueiden kuormitusta ja tekee yksikön huoltamisesta taistelukentällä huomattavasti kevyempää.

Syy D: Rannikkopuolustuksen erikoisvaatimukset

K9 on suunniteltu murtamaan vihollisen panssarintorjuntaa ja toimimaan maavoimien mekaanisten joukkojen mukana. Suomella on kuitenkin toinenkin uniikki suorituskykytarve: rannikkotykistö ja saariston/rannikon suojaaminen.

Rannikko-olosuhteissa, missä liikutaan kapeilla saaristoteillä, silloisilla alueilla ja kallioisilla rannikkokaistaleilla, pyöräalustainen tykki on elementissään. Patria ARVE -järjestelmästä on kaavailtu suoraa seuraajaa rannikkotykistön liikkuville yksiköille. Sen kyky vaikuttaa merimaaleihin ja vaihtaa maantiesuojaiseen tuliasemaan tekee siitä rannikkopuolustukselle ihanteellisen aseen. Samalla käsittääkseni luodaan liikkuva rannikkotykistö uudelleen, jos luen rivien välistä oikein.

3. Patria ARVE syväsukelluksessa: Tekninen rakenne ja suorituskyky

Mikä tämä järjestelmä sitten oikeasti on syvemmältä katsottuna? Kyseessä ei ole mikään hätäisesti lavalle pultattu insinööriammattikoulun päättötyö, vaan loppuun asti mietitty laitekokonaisuus.

Alusta: Sisu 8X8

Asejärjestelmän alustana toimii kotimainen Sisu E13TP. Kyseessä on sotilaskäyttöön suunniteltu neliakselinen, jatkuvalla nelivedolla varustettu maastokuorma-auto.

  • Maastokelpoisuus: Riippumaton jousitus, CTIS-renkaudentäyttöjärjestelmä (jolla rengaspaineita voidaan säätää ohjaamosta maaston mukaan) ja riittävä maavara takaavat, että ajoneuvo pääsee kulkemaan myös lumessa, mudassa ja metsäautoteillä.
  • Suojaus: Ajoneuvon ohjaamo on panssaroitu tarjoamaan suojan pirstaleilta, käsiaseammunnalta ja miinoilta (STANAG-standardien mukaisesti). Miehistö voi matkustaa suojattuna.

Ase: 155 K 98 putki ja rekyylinhallinta

Se, mikä tekee tykin asentamisesta kuorma-auton lavalle haastavaa, on rekyyli. 155 millimetrin 52-kaliiperisen kenttätykin ampuma rekyylivoima on massiivinen. Jos otat tavallisen kuorma-auton ja ammut sen lavalta täyspanoksella, runko katkeaa tai auto pyörähtää katolleen.

Patria on ratkaissut tämän kahdella tavalla:

  1. Hydrauliset maatuet (Outriggers): Ajoneuvon perään ja sivuille on integroitu raskasvetoiset hydrauliset tuet. Kun ajoneuvo pysähtyy tuliasemaan, tuet laskeutuvat maahan sekunneissa. Ne siirtävät rekyylivoiman suoraan maaperään, säästäen ajoneuvon jousitusta ja runkoa.
  2. Rekyylinvaimennusjärjestelmä: Tykin oma rekyylikoneisto (Suujarru 30-50%, rekyylijärjestelmä 20-40%) absorboi suurimman osan energiasta, ja integrointikehikko jakaa lopun voiman tasaisesti alustaan.

Ampumatarvikkeet ja tulinopeus

  • Kantama: 52-kaliiperinen putki mahdollistaa tavanomaisilla kranaateilla n. 28 kilometrin kantaman. Pohjavirtauskranaateilla (Base Bleed) päästään yli 40 kilometrin kantamiin, ja erikoisampumatarvikkeilla (kuten rakettiavusteisilla tai ohjattavilla täsmäammuksilla) entistä pidemmälle.
  • Ammuskapasiteetti: Ajoneuvon kyydissä kulkee mukana suojatussa tilaratkaisussa valmiina 24 kranaattia ja niiden ajopanokset. Tämä riittää useampaan nopeaan iskuun ennen kuin auto täytyy täydentää ammusajoneuvosta.
  • Tulinopeus: Järjestelmä pystyy ampumaan 3 laukausta 15 sekunnissa(Nopeaa vaikutusta). Jatkuva tulinopeus on noin 6–8 laukausta minuutissa. Muuten

4. Projektin tila ja kehityskaari: Missä mennään juuri nyt?

Puhutaanko tästä vain paperilla vai jokojohtajien kalvosarjoissa? Ei. Patria ARVE on edennyt prototyyppivaiheesta aitoihin koeammuntoihin ja teolliseen esittelyyn.

Arctic Event ja ensimmäiset julkiset askeleet

Patria toi ARVE-prototyypin ensimmäistä kertaa suuremman yleisön ja kansainvälisten ostajien tietoisuuteen Lapissa järjestetyssä Arctic Event -tapahtumassa. Tapahtuman viesti oli selvä: järjestelmä on suunniteltu toimimaan äärimmäisissä olosuhteissa – pakkasessa, lumessa ja pohjoisen vaativassa maastossa.

Onnistuneet koeammunnat

Hanke ei ole jäänyt pelkäksi messumalliksi. Prototyypillä on suoritettu kattavat ammunnat:

  • Eri korotus- ja sivukulmat: Ammunnoissa testattiin järjestelmän vakautta ja hydraulisten maatukien pitoa erisuuntaisissa ammunnoissa, myös maaston epätasaisuudet huomioiden.
  • Täyspanokset: Tykillä ammuttiin raskaimpia sallittuja ylipainepanoksia sen varmistamiseksi, että Sisu-alustan rungon kotelointi ja hydrauliikka kestävät pitkäaikaista rasitusta ilman murtumia.
  • Suorammunta: Järjestelmää testattiin myös suorammunnassa, mikä on kriittinen suorituskyky itsepuolustustilanteissa, jos vihollisen kärkielementit pääsevät yllättämään tuliaseman.

Koeammuntojen tulokset olivat Patrian antamien tietojen mukaan erinomaiset. Alusta osoittautui stabiiliksi, ja tuliasemaan ajo, ammunta ja poistuminen saavutettiin tavoiteajoissa.

Alustariippumattomuus – Avain vientimarkkinoille

Yksi projektin fiksuimmista strategisista ratkaisuista on se, että Patrian kehittämä tykkimoduuli on alustariippumaton.

Suomen Puolustusvoimille loogisin valinta on Sisu E13TP 8×8, koska se sovittuu olemassa olevaan logistiikkaan. Mutta jos esimerkiksi kanta-NATO-maa tai Aasian valtio haluaa saman suorituskyvyn, tykkimoduuli voidaan asentaa muiden valmistajien raskaiden maastokuorma-autojen lavalle:

  • Rheinmetall MAN HX 8×8 (Käytössä kymmenissä NATO-maissa)
  • Tatra T815 8×8 (Erittäin suosittu Keski- ja Itä-Euroopassa)
  • Volvo / Scania 8×8 -alustat

Tämä tekee ARVE-projektista paitsi Suomen maavoimille ja rannikkojoukoille edullisen päivityspolun, myös Patrialle potentiaalisen vientituotteen niille maille, joilla on varastoissaan vedettäviä kenttätykkejä ja tarve modernisoida ne nopeasti pyöräalustaisiksi ilman miljardiluokan investointeja.

5. Miltä näyttää tulevaisuuden taistelukentän tuliannos?

Jos katsomme tulevaisuuden maavoimien tykistörakennetta, emme näe yhtä ainoaa ihmekalustoa. Näemme kerrostetun järjestelmän, jossa jokaisella palalla on oma täsmällinen tehtävänsä.

Tässä palapelissä Patria ARVE täyttää sen valtavan tyhjiön, joka syntyy, kun perinteiset 122 H 63 ja 155 K 98 -vetotykit poistuvat vähitellen vanhenevina päätehtävistään. Tilalle ei tarvitse ostaa tilalle satoja miljoonia maksavia uusia telatykkejä, vaan olemassa oleva kotimainen huipputeknologia (putki) yhdistetään kotimaiseen huipputeknologiaan (ajoneuvoalusta).

Loppupäätelmät: Epämuodikas tosiasia

Sotahistoriassa ja armeijoiden kehityksessä toistuu usein sama virhe: valmistaudutaan edelliseen sotaan. Ennen Ukrainaa monissa Länsi-Euroopan maissa ehdittiin jo julistaa raskas tykistö vanhentuneeksi reliikiksi. Tilalle visioitiin pelkkiä täsmäohjuksia ja kevyitä erikoisjoukkoja.

Nyt tiedämme paremmin. Tykistö on taistelukentän kuningas – edelleen. Mutta kuninkaallakin pitää olla nopeat jalat. Patrian ARVE-projekti ei ehkä näytä sci-fi-elokuvan avaruusalukselta. Se näyttää siltä mitä se on: järeältä, kulmikkaalta ja toimintavarmalta suomalaiselta työkoneelta, jonka perään on pultattu mahtava määrä kotimaista tulivoimaa.

Mutta sotatekniikassa kauneus ei ole muotoilussa, vaan tuloksessa. Ja tulos on tämä: 90 sekuntia pysähdyksestä siihen, että 40 kilometrin päähän lähtee kolme raskaassa räjähdekuormassa olevaa teräslieriötä – ja 45 sekuntia myöhemmin paikalla on vain painautuma metsätien pientareella ja tyhjiä pahvihylsyjä.

Kun vihollisen vastatykistökranuutti sekunteja myöhemmin iskeytyy tyhjään maahan, ARVE-auton miehistö on jo matkalla kohti seuraavaa tuliasemaa, juomassa kahvia ohjaamon suojassa.

Se on poistumiskyvyn ylivoimaa. Ja siksi ARVE ei ole vain mielenkiintoinen projekti – se on juuri sitä järkevää, pragmaattista ja realistista maanpuolustusajattelua, jota tämä maa tarvitsee.

Posted in Sodanajan joukot, Tykistö | Tagged , | Leave a comment

Opetuksen ”paikallinen vapaus” – hallitsematon kaaos vai tietoinen bisnesstrategia?

Posted on September 23, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Suomalainen yhteiskunta on pakkomielteinen standardoinnista. Kaikki tietoteknisistä rajapinnoista rakennusmääräyksiin, elintarvikesertifikaatteihin ja terveydenhuollon hoitoketjuihin halutaan yhtenäistää, koordinoida ja puristaa samaan muottiin. Tehokkuuden, laadunvarmistuksen ja tasapuolisuuden nimissä, tai näin ainakin meille sanotaan.

Student walking toward a classroom beside an archive gate labeled CLASSROOM
AIn näkemys byrokratian pyörityksestä ja opetuksesta. Minusta ollaan turhan pitkällä byrokratiapyörityksessä.

Mutta katsopa perusopetusta. Siellä logiikka kääntyy täysin päälaelleen.

Mitä pidemmälle 2000-lukua on menty, sitä alemmas ja lähemmäs yksittäistä koulua – ja viime kädessä yksittäistä maikkaa – opetussuunnitelman reaalinen laatiminen on työnnetty. Tälle byrokraattiselle vastuunväistölle on annettu kauniit nimitykset: paikallinen liikkumavara, opettajan pedagoginen autonomia ja kuntakohtainen ops-työ. Valinnais aineiden määrä, esimerkiksi, on mennyt laidasta laitaan, ja nyt pysähtynyt aikalailla samaan mitä se oli 1980-luvullakin. Jännää.

Erona entiseen on vain se, että lopputulos on sirpaloitunut oppimistulosten tilkkutäkki.

1980-luvun pragmatismi vs. nykypäivän PISA-taivastelu

Edesmenneet tai jo eläköityneet kollegat muistavat vielä ajan, jolloin hommassa oli järki mukana. 1980-luvulla ylhäältä annettiin joka oppiaineelle pieni, tiivis vihko. Siinä luki selkeästi ja yksiselitteisesti ne asiat, mitä kyseisessä aineessa pitää opettaa. Piste. Opettaja keskittyi opettamiseen, oppilaat oppimiseen, ja laatu pysyi, melko, tasaisena Hangosta Utsjoelle. Ja katsopa huviksesi, millä pohjalla ne kuuluisat takavuosien PISA-menestykset oikeasti rakennettiin: juuri tällä selkeällä, rakenteellisella perusopetuksella.

Nyt meillä on satoja sivuja mammuttimaisia raamiasiakirjoja, jotka ovat täynnä kasvatustieteellistä jargonia, ilmiöoppimista ja epämääräisiä laaja-alaisen osaamisen tavoitteita. Todellinen substanssi ja opetettavat sisällöt on sälytetty kuntien ja kouluissa työskentelevien opettajien pähkäiltäväksi – usein ilman minkäänlaista lisäresurssia tai aikaa. Saatiin toki “paikallisuutta”, mutta yhtenäinen linja meni menojaan. Tähdennän vielä, että tämä on sitten eri keskustelu kun “erityisoppilaiden integraatio vai erityisluokat”.

Aina kun uudet PISA-tulokset julkaistaan ja käyrät osoittavat jälleen jyrkemmin kohti kellarikerrosta, alkaa tuttu teatteri. Kasvatustieteen professorit, opetushallituksen virkamiehet ja poliitikot kokoontuvat studioihin taivastelemaan ”poikien lukutaidon romahdusta” ja ”syrjäytymisvaaraa”. Syitä etsitään kaikesta mahdollisesta älypuhelimista vanhempien laiskuuteen – paitsi siitä ilmeisimmästä eli itse järjestelmän ja opetusmetodien purkamisesta. Toki MaMu oppilaiden suhteellinen ja absoluuttinen määrä ja heidän suhteellinen “suomi toisena kielenä” kielitaitonsa on valtava vaikuttava tekijä, mutta jos keskitymme kuitenkin suurimpaan oppilaskohorttiin, eli kantasuomalaisiin.

Seuraus? Oppimistulokset ja opetuksen taso heittelevät nykyään dramaattisesti sen mukaan, millä postinumeroalueella oppilas sattuu asumaan. Se siitä “tasa-arvoisesta peruskoulusta”.

OAJ:n ratkaisu kaikkeen: aina lisää rahaa

Samaan aikaan kun oppilasmäärät pienentyvät laskuliussa ympäri Suomea syntyvyyden romahtaessa, ammattijärjestöpuolella laulu pysyy täysin muuttumattomana. OAJ:n ja koulutusbyrokratian vakiovastaus jokaiseen ongelmaan – oli kyseessä sitten PISA-lasku, ops-sekasorto tai kurinpidon mureneminen – on aina yksi ja sama: ”Lisää määrärahoja!”

On suorastaan irvokasta ruikuttaa lisää miljoonia järjestelmään, jonka tuottavuus ja laatu laskevat samaa tahtia kuin oppilasmäärät hupenevat. Ongelma ei ole rahan puute, vaan se, mihin resurssit haaskataan. Rahaa kyllä riittää hankehumppaan, hienoihin kehittämishankkeisiin, tuhatpäiseen konsultti- ja koordinaattoriarmeijaan sekä digitaalisiin lisensseihin. Samaan aikaan itse ydintehtävä – eli luokassa tapahtuva aineenhallinta ja opettaminen – jätetään heitteille. Lisärahan syytäminen toimimattomaan raamiin on kuin kantaisi vettä kaivoon, jonka pohjassa on valtaisa reikä. Pisniss kielellä: “Älä heitä hyvää rahaa huonon rahan perään”

Kuka tästä sotkusta hyötyy?

Kun julkinen järjestelmä ajaa itsensä tilaan, jossa valtakunnallinen standardi hämärtyy ja oppimistulokset romahtavat, syntyy tyhjiö. Ja markkinataloudessa tyhjiö täytetään aina raha edellä.

Alalla toimijana on vaikea välttyä vaikutelmalta, että tämä ei ole vahinko. EU-tasolta ja kansainvälisistä konsulttifirmoista ajetaan mallia, jossa koulutus halutaan avata globaalille koulubisnekselle. Kun julkinen koulu ei enää takaa tasaista laatua eikä selkeitä perustaitoja, vanhemmat alkavat ostaa täydentäviä palveluita, digitaalisia oppimisalustoja, yksityisvalmennusta ja lopulta yksityiskouluja. Julkisesta peruskoulusta tehdään tietoisesti niin sekava, että kaupallinen toimija näyttäytyy pelastajana. Halutaan siis uusia kolmanne sektorin toimijoita koulutuskenttään. Paitsi kristillisiä kouluja. Niitä vaikeutetaan.

Tämä on aivan todella surkea suunta.

Ainoa järkevä vaihtoehto

Jos valtakunnallisesta, tiukasti määritellystä opetussuunnitelmasta halutaan väkisin pitää näpit irti, nykymenolle on tasan yksi rehellinen vaihtoehto: valtakunnalliset standardoidut kokeet koulun nivelvaiheisiin.

Jos sisällöistä ja menetelmistä tekeekin jokainen kunta omia tulkintojaan, oppimistulokset on pakko mitata kaikille samalla mitalla – esimerkiksi 3., 6. ja 9. luokan lopussa. Vain siten saadaan selville, saavatko lapset oikeasti sellaista opetusta kuin heille kuuluu, vai leikittäänkö jossain kunnassa pedagogista kokeilukenttää lasten tulevaisuuden kustannuksella.

Ilman standardoitua testausta ja selkeitä oppiainekohtaisia vaatimuksia “paikallinen ops-työ” ja jatkuva lisärahan ruikutus ovat vain keinoja siirtää vastuu laadusta ja tuloksista pois virkamiehiltä ja järjestöiltä. Ja siinä leikissä maksumieheksi joutuu aina oppilas – sekä veronmaksaja.

Posted in henk.koht, Jotain aivan muuta | Tagged , , | Leave a comment

Pohjois-Amerikan valtapeli: Miten Kanada pedataan kiinni Kiinan verkkoihin ja ajetaan omaan turmioon

Posted on September 22, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Pohjois-Amerikan mantereen geopoliittinen ja taloudellinen voimatasapaino on murenemassa ennennäkemättömällä tavalla. Pintapuolisesti kyse näyttää olevan vain Ottawan liberaali(sosialisti)-eliitin ja Washingtonin valtaryhmittymien välisestä sanasodasta, mutta pintaa syvemmältä paljastuu huomattavasti tylympi todellisuus: Kanada on ajautumassa tilaan, jossa se luovuttaa reaalisen itsemääräämisoikeutensa Kiinan ei-kineettiselle sodankäynnille, Brysselin byrokraattiselle holhoukselle ja omalle sisäiselle hajoamiselleen.

Tämän kehityksen keskiössä ovat pääministeri Mark Carneyn naiivi teknokratia, Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) ja huumekartellien symbioosi sekä Albertan provinssin mittaamaton kyllästyminen itäisen Kanadan elitismiin.

Carneyn “föönikuiva” strategia: EU-holhous ja kääntyminen Pekingiin

Pääministeri Mark Carney – Goldman Sachsin, Kanadan keskuspankin ja Bank of Englandin kasvatti – edustaa puhtaimmillaan globaalia teknokraattikoneistoa. Hänen ajattelussaan maailmaa hallitaan direktiiveillä, ESG-kriteereillä ja ilmastokokousten julkilausumilla. Kun Yhdysvalloissa valtaa pitää pragmaattinen ja kansallista etua ajava Trumpin hallinto, Carney valitsi strategiakseen kiukuttelun ja uuden kumppanuuden hakemisen Atlantin takaa ja Tyynenmeren yli.

Carneyn pelikirja on kuitenkin geopoliittinen itsemurha:

  1. Brysselin holhous: Carney hakee EU:sta uutta strategista turvallisuus- ja talouskumppania tasapainottamaan riippuvuutta Yhdysvalloista. Ajatus on absurdi. EU ei kykene takaamaan edes omaa energiaturvallisuuttaan tai sotilaallista suorituskykyään ilman Washingtonia. Euroopasta Kanada saa vastineeksi vain sääntelyä, ilmastoveroja ja direktiivejä – ei ainakaan USAn veroista sotilaallista pelotevoimaa.
  2. Naiivius Pekingin edessä: Samalla kun Ottawa saarnaa länsimaisista arvoista, se antaa Kiinan kasvattaa vaikuttavuuttaan Kanadan taloudessa, rahoitussektorilla ja politiikassa. Pekingille Kanada ei ole vertaissubjekti, vaan heikko lenkki ja Pohjois-Amerikan resurssivarasto.

Kiinan triadit, KKP ja ei-kineettinen sodankäynti

Suurin ja vaarallisin sokea piste Ottawan politiikassa liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kanadasta on muodostunut Kiinan triadeille – kuten 14K ja Big Circle Boys – turvasatama ja globaalin huumekaupan keskus. Ehkä kyseessä on vain “hiljainen yhteisymmärrys”. Tai sitten kyse on siitä, että suurin triadi – Kiinan kommunistinen puolue – on yksinkertaisesti havainnut, ettei länsimaiden heikentämiseen aina tarvita PLA:n univormua.

Kiinan strategisessa ajattelussa on pitkään käsitelty sodankäyntiä perinteistä kineettistä taistelua laajempana valtapelinä. Yksi tunnetuimmista esimerkeistä on vuonna 1999 julkaistu Unrestricted Warfare. Kyseessä on ei-kineettinen valtapeli, jossa länsimaita vastaan hyökätään ilman suoraa sotilaallista voimankäyttöä:

  • Fentanyylisota: Kiina on keskeinen fentanyylin esikemikaalien lähde Pohjois-Amerikkaan. Kiinan viranomaiset ovat vuodesta 2019 lähtien rajoittaneet fentanyyliä ja “luvanneet torjua” myös esikemikaalien laitonta vientiä, mutta käytännössä kemikaaleja päätyy edelleen rikollisverkostojen käyttöön. Kanadan viranomaiset ovat jäljittäneet fentanyylin esikemikaaleja Kiinasta Kanadaan, ja myös Yhdysvaltojen viranomaiset ovat dokumentoineet kiinalaisten kemikaalitoimittajien roolin Meksikon kartellien tuotantoketjuissa. Tässä kohtaa herää väistämättä epämukava kysymys: onko kyse vain Kiinan valvonnan epäonnistumisesta – vai siitä, ettei Pekingillä ole erityistä kiirettä estää toimintaa, jonka seuraukset kohdistuvat sen strategiseen kilpailijaan?
  • Rahanpesu ja “Vancouver Model”: Kiinan yhteyksiin liittyvät rikollisverkostot ovat käyttäneet Kanadan talousjärjestelmää rahanpesuun, ja FINTRAC on dokumentoinut Kiinan ja Hongkongin kautta toimivia underground banking -järjestelyjä sekä rikollisen rahan sijoittamista muun muassa kiinteistöihin. Mutta raha ei synny tyhjästä. Jos samaan aikaan Kiinasta tulevat kemikaalit päätyvät rikollisverkostojen käyttöön ja näiden verkostojen toiminta ulottuu Kanadan talouteen, on täysin aiheellista kysyä, missä kulkevat rikollisen rahan, laillisen liiketoiminnan ja todennäköisen valtiollisen vaikuttamisen rajat.
  • Valtion rakenteiden murentaminen: Fentanyyli toimii KKP:lle asena, joka tappaa kymmeniä tuhansia työikäisiä amerikkalaisia ja kanadalaisia vuosittain, rasittaa terveydenhuoltoa ja viranomaisia sekä murentaa yhteiskuntamoraalia sisältäpäin.
  • Kiinan salaiset poliisiasemat: Triadien toimintaa täydentävät Kanadan maaperällä toimivat Kiinan epäviralliset poliisiasemat (overseas police stations). Kiinan epävirallisiksi poliisiasemiksi kutsutut verkostot ovat toinen osa samaa laajempaa ongelmakenttää. Ne käytännössä hallitsevat Kanadan kiinalaisia uhkaamalla näiden sukulaisia manner-Kiinassa.

Ja tietenkin herää toinen, paljon arkisempi kysymys: kuka maksaa? Vieraan valtion epävirallinen poliisiasema tarvitsee toimitilan, ihmiset, tietoliikenneyhteydet ja rahaa toimiakseen. Jos toiminta todella on Kiinan turvallisuuskoneiston ohjaamaa, myös sen rahoitusketju olisi syytä selvittää. Raha ei nimittäin katoa – se päätyy aina jonnekin Kanadan talouteen.

Washingtonin kärsivällisyyden loppu ja Albertan irtiotto

Kun fentanyyli ja kiinalainen rahanpesu virtaavat Kanadan kautta Yhdysvaltoihin, ei tätä Washingtonissa voida katsa läpi sormien. Käytännössä kyse on kemiallisesta sodankäynnistä. (hauska pikku yksityiskohta: LSD mainittiin muistaakseni hallusinaatioita aiheuttavaksi kemialliseksi aseeksi vuoden 1962 Reservin upseeri ja aliupseeri kirjassa.) Yhdysvaltain hallinnolle kyse on suorasta kansallisen turvallisuuden uhasta. Kun Washington vaatii rajat kiinni ja rikosverkostot kuriin, Carney ja Ottawan liberaalit selittelevät “ihmisoikeuksista” ja hienostuneesta diplomatiasta.

Yhdysvaltojen vastaus tulee olemaan kova: kauppapakotteet, rajatullit ja tiukennetut rajatarkastukset voivat halvaannuttaa Kanadan talouden sangen nopeasti. Ottawa luulee pelaavansa “suurta peliä”, mutta reaalimaailmassa se on täysin riippuvainen eteläisestä naapuristaan.

Koko tämän ideologisen kokeilun laskun maksaa Alberta.

  • Öljy vastaan vihreä utopia: Alberta tuottaa ison osan Kanadan öljystä, kaasusta ja merkittävän osan reaalitaloudesta. Ottawa käyttää Albertan verotuloja itäisen Kanadan ja Quebecin hyvinvointivaltion ylläpitoon, mutta samaan aikaan kieltää provinssilta putkihankkeet ja yrittää ajaa energiasektorin alas “ilmastotavoitteiden” nimissä.
  • Ero ja uusi liitto: Albertassa on kuitenkin kasvanut todellinen separatistinen liike. Smithin johtama provinssihallitus ei itse aja eroa Kanadasta, mutta Alberta Sovereignty Act ja separatistien kasvava kannatus kertovat siitä, kuinka syväksi konflikti Ottawan kanssa on mennyt. Alberta ei tarvitse Ottawaa – se voi myydä öljynsä ja kaasunsa suoraan Yhdysvalloille, joka ottaa energiainfran vastaan ilman Ottawan vihreää sääntelyä.

Jos Alberta todella irtautuisi, Kanadan taloudellinen ja energiamaantieteellinen tasapaino muuttuisi rajusti. Ja Brittiläisen Kolumbian asema muuttuisi vähintäänkin hankalaksi: Albertan ja muun Kanadan väliin syntyisi uusi kansainvälinen raja keskelle läntistä Kanadaa.

Sivilisaatioiden taistelu kovan realismin aikakaudella

Pohjois-Amerikan tilannetta on turha tarkastella pelkästään talous- tai rajavalvontakysymyksenä – kyseessä on sivilisaatioiden taistelu. Tämän kehityksen keskiössä ovat pääministeri Mark Carneyn naiivi teknokratia, jo Justin Trudeaun aikana voimakkaasti kasvanut Kiinan vaikutusvalta, järjestäytyneen rikollisuuden ja Kiinan valtion instrumenttien toiminta kanadassa, sekä Albertan provinssin mittaamaton kyllästyminen itäisen Kanadan elitismiin.

Kiina ja sen liittolaiset katsovat maailmaa pitkän valtapelin läpi. Ne ymmärtävät, että rauhan aikaa ei ole, vaan käynnissä on jatkuva asymmetrinen kamppailu, jossa huumeet, vakoilu, rahanpesu ja korruptio ovat aseita siinä kuin panssarivaunutkin.

Samaan aikaan Mark Carneyn edustama länsimainen eliitti elää liberaalissa utopiassa. He uskovat “sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen” ja luulevat, että kovaan asymmetriseen sodankäyntiin voi vastata ilmastopolitiikalla ja monimuotoisuusohjelmilla.

Kun Kanada kääntää selkänsä Yhdysvalloille ja avaa ovensa Pekingin maanalaiselle vaikuttamiselle, se ei osoita edistyksellisyyttä, vaan täydellistä geopoliittista sokeutta. Lopputuloksena on maa, jota Yhdysvallat kuristaa etelästä, Kiina murentaa sisältä ja Alberta hylkää lännestä.

Posted in Geopolitiikka, voimapolitiikka | Tagged , , , | Leave a comment

Mitä vittua te oikein ajattelitte? – F-35 ja liittolaisriippuvuuden karu todellisuus

Posted on September 21, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Suomen ensimmäisten F-35-hävittäjien siirtolento Yhdysvalloista kotimaahan sai heti kättelyssä kyseenalaista lisäväriä: kolmas kone jämähti Azoreille. Syy? Osajärjestelmän vikaantuminen. Tarvittavaa varaosaa odotellessa tapaus tarjoaa samalla ikävän muistutuksen F-35-ohjelmaa vuosia vaivanneista, dokumentoiduista ja edelleen jatkuvista varaosa- ja toimitusketjuongelmista. Kone odottaa saarella palikkaa, jonka pitäisi liikkua nopeasti, mutta joka globaalin toimitusketjun sakatessa saapuu joskus, kunhan valmistajan logistiikkalabyrintti saa asian pureskeltua. Toki asiaan liittyy sekin, että yhtä konetta ei siirtolennetä Eurooppaan, vaan kone saapuu Suomeen sitten seuraavan erän mukana.

Pilot drinking a cocktail beside a futuristic fighter jet and three ground crew members
Ain ajatus Azorien “Pelikaani trubiinissa” tyylisestä lentäjän ylimääräisistä loma-ajoista.

Tapaus on rauhanaikainen “kiusallinen juttu”, mutta se riisuu tehokkaasti myytit siitä uskomattomasta liiketoimintamallista, jonka ympärille moderni länsimainen asejärjestelmäsuunnittelu on rakennettu.

Business-malli ohi suorituskyvyn

Lockheed Martin ei ole ensisijaisesti turvallisuusorganisaatio. Se on pörssiyhtiö, jonka tehtävä on tuottaa osakkeenomistajilleen maksimaalista voittoa. Ja millä aseteollisuudessa tehdään pysyvää, jatkuvaa tuloa? Ei suinkaan itse runkojen myynnillä, vaan niiden vuosikymmeniä kestävällä huollolla, päivityksillä ja varaosamonopolilla.

Jotta tämä rahantakokoneisto toimisi mahdollisimman tehokkaasti valmistajan taseessa, logistiikka on optimoitu “Just-In-Time” -henkisesti ja toiminnot keskitetty alueellisiin jättikeskuksiin. Suomea ja Eurooppaa ajatellen lähin F-35-koneiden raskas huoltokeskus (FACO/MRO&U) sijaitsee Italiassa, Camerissa. Täällä tehdään kokoonpanoa sekä MRO&U:n mukaisia huolto-, korjaus-, peruskorjaus- ja päivitystöitä – niitä ‘isoja juttuja’. Minulla ei kuitenkaan ole tiedossa, esimerkiksi, riittävätkö Suomessa kansalliset kyvykkyydet, sanotaan vaikkapa vaurioituneen siiven korjaamiseen tai sirpaleosumiin rungossa paikkaamiseen.

Yhdysvaltain F-35-ohjelmasta vastaavan JPO:n mukaan huolto-ohjelmassa on ollut ongelmana se, että kunnossapitäjät ovat joissakin tapauksissa odottaneet varaosien loppumista ennen uusien tilaamista sen sijaan, että olisivat käyttäneet ennakoivaa kysyntädataa. Eli osin kyse on käyttäjä/toiminta virheestä, ei niinkään kokonaan markkinavoimien ahneudesta. Noloa se on silti.

Rauhan aikana tämä näyttää tietenkin erinomaiselta konsulttien Powerpoint-dioissa. Mitataan skaalaetuja, eliminoidaan päällekkäisiä varastoja, puristetaan kulut minimiin ja kääritään osingot.

Mutta kun siirrytään kriisi- tai sotatilanteeseen, tämä ajattelu kuuluu puhtaasti sarjaan “Mitä vittua te oikein ajattelitte?”. Nyt ollaan syvässä kriisissä, ja sen ihan oikean “pumpum sodan” aloitusta odotetaan.

Keskittämisen järjettömyys kriisissä

Kuvitellaanpa tilanne, jossa Pohjois-Euroopassa tai Itämerellä palaa. Miten ihmeessä joku on voinut tosissaan laskea sen varaan, että suomalaisia, norjalaisia tai hollantilaisia hävittäjiä lennätetään tai rahdataan kriisin keskellä Italiaan huollettavaksi?

  1. Logistinen haavoittuvuus: Huoltolinjat kulkevat läpi koko kriisialueen Euroopan poikki. Ilmasilta tai merireitit ovat alttiina häirinnälle, eikä kuljetuskapasiteettia ole kriisissä ikinä liikaa.
  2. Yksi lihava maali : Hajauttamisen sijaan luodaan mehevä pistemaali. Yksi Camerin huoltokeskukseen kohdistettu ohjus- tai sabotaasi-isku voi lamauttaa useamman eurooppalaisen NATO-maan F-35-kaluston raskaamman huoltoliikenteen kerralla.
  3. PULLONKAULA (isona ja lihavoituna): Kun paska osuu tuulettimeen samanaikaisesti Skandinaviassa, Baltiassa ja Keski-Euroopassa, Italian huoltokeskuksen ovella on jono, jota ei pureta kuukausissa. Kuka päättää, kenen kone korjataan ensin? Valmistaja? NATO-johto? Poliittinen lehmänkauppa?

Suomen huoltovarmuus vs. korporaatiomalli

Suomi on aina ymmärtänyt maantieteensä ja sotimisen karut reuna-ehdot paremmin kuin rauhanosinkoa nauttineet keskieurooppalaiset. Meidän F-35-sopimukseemme neuvoteltiin tietty määrä kansallista huoltokykyä, kokoonpanoa ja omat varastot kotimaahan – juuri siksi, että tiedettiin valmistajan globaalin toimitusketjun olevan haavoittuvainen.

Silti Azoreilla kököttävä yksilö muistuttaa meitä kylmästä tosiasiasta: nojataanpa miten kehittyneeseen teknologiaan tahansa, liian pitkälle viedystä valmistajariippuvuudesta maksetaan aina hinta. Jos huolto- ja varaosatoiminta on pörssiyhtiön rahastustyökalu eikä sotilaallisen suorituskyvyn absoluuttinen tukijalka, lopputuloksena on koneita, jotka seisovat kentällä toimettomina silloin, kun niitä eniten tarvittaisiin.

Toivottavasti tämä Azorien saarihyppely toimii herätyksenä – ei vain meille, vaan koko NATO-Euroopalle. Sotaa ei voiteta taseen optimoinnilla, vaan sillä, että kalusto liikkuu ja ampumatarvikkeet sekä varaosat löytyvät sieltä, missä taistelu käydään.

Posted in ilmavoimat, NATO, NATO jäsenyys, TurPo | Tagged , , , , | Leave a comment

Aasien johtamia leijonia, vai kettujen johtamia sarvikuonoja?

Posted on September 16, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Aloitimme vaimoveitikan kanssa FAUDAn viidennen tuotantokauden, ja koko sarjan tähän kauteen liittyvä tausta ja itse sarja saivat minut pohtimaan Israelin kansan syvää traumaa lokakuun 2023 hyökkäyksestä. Erityisesti ryhdyin pohtimaan institutionaalisen vastauksen ja yksilöiden henkilökohtaisen rohkeuden suhdetta tuona pimeänä 7. päivänä Shin Betin ja IDF historiassa. Tarjoan luettavaksenne, olkaapa hyvät.

Lokakuun 7. päivänä 2023 Israelin eteläosa muuttui sotatoimialueeksi. Hamasin toteuttama yllätyshyökkäys rikkoi käsityksen iskuja torjuvasta valtiosta ja sen voittamattomasta armeijasta. Puhumattakaan kaikkivoivista tiedusteluelimistä. Kun hälytyssireenit huusivat ja tieto laajoista tunkeutumisista levisi sosiaalisessa mediassa, komentoketjut ja tilannekuva pimenivät. Samalla esikuntiin alkoi tulvia tietoa enemmän kuin sitä kyettiin nopeasti jäsentämään. Infoähky ei tarkoita sitä, ettei tietoa olisi ollut – päinvastoin. Ongelma oli siinä, että tiedon muuttaminen käyttökelpoiseksi tilannekuvaksi vaatii aikaa, vertailua ja ajattelua.

Israelilla oli valtavasti kokemusta Gazasta, mutta ei tämänkaltaisesta tilanteesta. 7. lokakuuta ei ollut uusi Gazan kierros vaan kokonaan erilainen ongelma: samanaikainen laajamittainen tunkeutuminen useista kohdista, kymmeniä hyökkäyskohteita ja omaan johtamisjärjestelmään kohdistunut isku. On täysin mahdollista, että tällainen tilanne oli myös esikuntatasolla sellainen, johon todellista käytännön kokemusta ei ollut ja jota ei oltu osattu riittävästi simuloida sotapeleissä.

Tietoa siis oli – ehkä jopa liikaa. Mutta tieto ei vielä ole tilannekuva. Ja tilannekuva ei vielä ole päätös.

Tässä kaaoksessa syntyi kaksi täysin erilaista todellisuutta: yksilöiden uskomaton, lähes myyttinen henkilökohtainen rohkeus ja toisaalta komennon, tilannekuvan ja suorituskyvyn vaikea institutionaalinen halvaus.

Yksityishenkilöt, reserviläiset ja eläkkeellä olevat upseerit – kuten kenraalimajuri (evp) Noam Tibon – ottivat omat aseensa, hyppäsivät siviiliautoihinsa ja ajoivat suoraan taistelukentälle pelastamaan lapsiaan, sukulaisiaan ja tuntemattomia kibbutzien asukkaita. Tämä oli henkilökohtaista rohkeutta ja uhrautuvuutta puhtaimmillaan. Mutta kun katsomme tätä sotilaallis-institutionaalisesta näkökulmasta, esiin nousee kylmä ja epämiellyttävä kysymys: Oliko tämä kaikin puolin järkevää vai pahensiko se kaaosta?

Muurin murtuminen: tiedustelun ja instituution hyvänolontunne

Jotta voimme ymmärtää yksilöiden toimintaa, on katsottava instituutiota. Israelin puolustusvoimat (IDF) ja tiedustelupalvelut (Shin Bet, Aman) olivat langenneet vaarallisimpaan mahdolliseen ansaan: institutionaaliseen hyvänolontunteeseen ja sokeaan luottamukseen omaan tekniikkaansa.

Israelin miljardiluokan, erittäin teknologinen Gaza-aitajärjestelmä oli varustettu kaukokäyttöisellä aseistuksella, sensoreilla ja valvontakameroilla, ja myös ihmiset valvoivat sitä etänä herkeämättä. Tiedustelun keskeinen oletus oli, että Hamas oli kyvytön tai haluton laajamittaiseen sotaan ja että tiedustelu antaisi tällaisesta hyökkäyksestä riittävän ennakkovaroituksen. Samoin “yhteisen hyödyn” tai keskinäisriippuvuuden laskettiin hillitsevän Gazalaisten intoa sotimiseen. Washington Postin analyysi Hamasin hyökkäyksestä ja Gaza-aidan murtamisesta Hamas käytti tätä sokeutta hyväkseen melko mallikkaasti:

  1. Se tuhosi valvontakameroita ja kaukokäyttöisiä asejärjestelmiä halvoilla drooneilla.
  2. Se lamautti paikallista viestintää ja hyökkäsi alueelliseen johtamisjärjestelmään.
  3. Se loi operatiivisen tason sumun, jossa ylemmällä komentoketjulla ei ollut selkeää käsitystä siitä, mitä kentällä tapahtui.

Systeemi ei epäonnistunut vain hieman – se kärsi erittäin vakavasta toimintakyvyn menetyksestä. Varoitusjärjestelmät eivät kyenneet estämään hyökkäystä, eikä valmiussuunnitelmaa tällaiselle skenaariolle ollut käytännössä olemassa. IDF reaktio hyökkäyksen ensimmäisinä tunteina oli hidas, sekava ja riittämätön. Toki joukot piti koota reservistä ja perustaa. Tätä hitautta nyt vain on mahdotonta välttää kokonaan. Ongelma oli siinä, että samanaikaisesti jouduttiin yrittämään hoitaa kaikkea ilman selkeää kokonaiskuvaa ja painopistettä vastatoimille.

Yksilön vastuu ja sankarillinen kaaos

Kun järjestelmä pettää, tilan ottaa yksilö. Lokakuun 7. päivänä nähtiin suorituksia, joista kirjoitetaan historiaa. Eläkeläisupseerit, virkavapaalla olevat sotilaat ja tavalliset poliisit muodostivat ad hoc -ryhmiä. He ajoivat alueelle ilman yhteistä tilannekuvaa, ilman suojaavia panssarivaunuja ja ilman radiolaitteita, joilla olisi voitu viestiä muille omille joukoille.

Toimivatko nämä rohkeat yksilöt oikein?

Moraalisesti ja inhimillisesti: Ehdottomasti. Ilman näitä yksittäisiä sankaritekoja uhriluku olisi ollut moninkertainen. Kibbutzien ja Nova-festivaalin aluetta puolustivat usein vain kourallinen poliiseja, paikallisia turvallisuusryhmiä (Kittat Konenut) sekä paikalle omalla aloitteellaan vääntäytyneitä veteraaneja. He ostivat verellään aikaa. Tässä, muuten, on Suomeenkin erinomainen läksy siitä, miksi on tärkeää, että kansa on aseistettua.

Taktisesti ja institutionaalisesti: tilanne on huomattavasti monimutkaisempi.

Sotilasorganisaatio perustuu tilannekuvaan, johtamiseen ja koordinaatioon. Kun taistelukentälle saapuu kymmeniä eri suuntiin liikkuvia siviilivaatteissa tai osittaisissa ja kokonaisissa varusteissa ja uniformuissa olevia aseistettuja yksilöitä ja ryhmiä ilman yhteistä tilannekanavaa, luodaan vakava tunnistamis- ja friendly fire -riski. Huomautan vielä tässä, että osa Hamasin terroristeista oli Israelin sotilasuniformuissa tai niiden jäljitelmissä tarkoituksena lisätä sekaannusta alueella. Onnistuivat.

  • Omien tulitus (friendly fire): Kun alueella liikkuu samanaikaisesti poliiseja, reserviläisiä, paikallisia turvallisuusryhmiä, erikoisjoukkoja ja spontaanisti muodostuneita aseellisia ryhmiä, tunnistaminen vaikeutuu ja friendly fire -riski kasvaa.
  • Taktinen sekasorto: Joukkojen keskittäminen vaikeutui, koska ylemmällä johdolla ei ollut riittävää käsitystä siitä, ketä alueella jo oli ja mitä tehtävää he suorittivat.
  • Resurssien pirstoutuminen: Pienet ryhmät taistelivat omia erillisiä viivytystaisteluitaan ilman normaalia komppania- tai pataljoonatason johtamista ja tukea, mikä altisti ne erittäin suurille tappioille.

Oliko IDF reaktio oikein suunnattu?

IDF alustava reaktio oli oppikirjamainen esimerkki organisaatiosta, joka on menettänyt päänsä. Kun tilannekuvaa ei ollut, tehtävät ja käskyt saattoivat olla hyvin yleisluontoisia: päästä nopeasti etelään ja pysäyttää vihollisen eteneminen. Sotilasyksiköitä lähetettiin matkaan tilanteessa, jossa vihollisen määrää, sijaintia ja toimintaa koskeva tilannekuva oli erittäin puutteellinen.

Erityisen ongelmalliseksi muodostui komentoketjun katkeaminen. Komppanian- ja pataljoonanpäälliköt joutuivat tekemään nopeasti vaikeita ratkaisuja ilman ylemmän portaan tukea. Tästä syystä reaktio oli paikoitellen liian hidas ja koordinoimaton. Monilla hyökkäyskohteilla suuremmat ja koordinoidut IDF-joukot saapuivat vasta tunteja myöhemmin, kun pahin verilöyly oli jo tapahtunut.

Tämä paljastaa nykyaikaisen teknologisen sodankäynnin valuvian: kun korkean teknologian “älykäs” järjestelmä sokeutetaan, sen alla toimiva organisaatio saattaa menettää kykynsä toimia tehokkaasti tilanteessa, jossa sensorit, viestiyhteydet ja keskitetty tilannekuva eivät enää ole käytettävissä.

Johtopäätös: Rohkeus paikkasi systeemin romahduksen – mutta se ei ole strategia.

Oliko henkilökohtainen rohkeus institutionaalisesti viisasta? Ei välttämättä oppikirjan mukaan. Se saattoi lisätä tunnistamisen, johtamisen ja koordinaation ongelmia sekä vaarantaa omia joukkoja.

Mutta lokakuun 7. päivänä uudet oppikirjat olivat menneet vanhoiksi jo kello seitsemältä aamulla. Oppikirjat vuodelta 1948 olivat taas aika lailla ajantasalla.

Epätäydellisessä maailmassa, jossa laitos epäonnistuu täydellisesti, yksilön henkilökohtainen rohkeus ja moraalinen selkäranka ovat viimeinen suojamuuri katastrofin ja täydellisen tuhon välillä. Nämä yksilöt eivät toimineet oppikirjamaisen “järkevästi”, mutta he toimivat tilanteessa, jossa oppikirjan mukainen toimintamalli oli jo pahasti rikkoutunut.

Armeija tai valtio ei voi kuitenkaan rakentaa turvallisuuttaan sen varaan, että eläkeläisupseerit ajavat omilla henkilöautoillaan sotatoimialueelle pelastamaan tilannetta. Lokakuun 7. päivän opetus on karu: Korkeinkaan henkilökohtainen sankaruus ei voi pitkässä juoksussa korvata institutionaalista sokeutta ja tiedustelun hyvänolontunnetta.

Posted in henk.koht, Reserviläiset, Teknologia, Tilanne päällä | Tagged , , , , , | Leave a comment

Stealing the Light – How Patria Sold a Radar That Doesn’t Emit a Damn Thing

Posted on September 15, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Yhteenveto suomeksi alimmaisena.

While modern armies spend billions building active radars that act like giant neon signs saying “Shoot an anti-radiation missile right here,” the Finns quietly figured out how to see everything in the sky without sending out a single watt of radio energy.

Patria just announced the export deal of its MUSCL passive radar system to an undisclosed European NATO country. So Patria is not just XA-360 and AMV/Rosomark. Who knew?

Let’s cut through the defense marketing jargon and break down what this thing actually is, why it works, and why passive sensors are making traditional radar designers sweat.

1. The Export Deal: What Just Happened?

On September 14, 2026, Patria signed a deal to deliver a full MUSCL passive radar network to a European NATO ally.The package includes multiple sensor stations, spare parts, training, and long-term support.

They didn’t name the buyer (and honestly, who cares, the point is that someone in NATO realized active emitters are suicide in a modern peer-to-peer conflict).

2. The Core Concept: What is Patria’s MUSCL?

MUSCL stands for Multistatic Coherent Location.

Traditional active radar works like a guy holding a flashlight in a dark room:

  1. You turn on the flashlight (transmit a high-power pulse).
  2. The light bounces off a wall or a target.
  3. Your eyes (the receiver) register the echo.

The problem? Everyone else in the room sees your flashlight instantly. In electronic warfare terms, as soon as you turn on a traditional radar, enemy Signals Intelligence (SIGINT) pinpoints your coordinates, and an anti-radiation missile (like an AGM-88 HARM or Kh-31P) is already on its way to turn your multi-million-dollar radar into scrap metal.

Now, Patria’s MUSCL doesn’t carry a flashlight.

It stands in the dark, wearing high-tech night-vision goggles, and uses the ambient light already bouncing around the room.It is completely silent. Enemy receivers detect no radar signal footprint from it.

3. The Theory: Passive Coherent Location (PCL)

So how does a radar track an aircraft if it doesn’t transmit anything?

It relies on PCL (Passive Coherent Location) technology.

The system sets up two main receiver channels:

  1. Reference Channel: Points straight at a known civilian transmitter (like a radio tower) to capture the direct, clean signal.
  2. Surveillance Channel: Points at the sky, listening for the exact same signal, but delayed and frequency-shifted after it bounces off an object in the air (a fighter, drone, or missile).

By comparing the reference signal with the reflected signal, the signal-processing engine (which uses off-the-shelf high-performance GPUs) calculates:

  • Time Difference of Arrival (TDOA): Tells you the distance distance to the target.
  • Doppler Shift:Tells you the speed and direction the target is moving.

Combine signals from a couple of different receiver stations (multistatic geometry), and you get a crisp, 3D real-time air situation picture without ever lighting up the spectrum. This is the “multistatic” part of the equation. There will be two or more sites/apparatuses measuring any given space.

4. Frequency Bands & “Illuminators of Opportunity”

A passive radar is only as good as the ambient electromagnetic noise around it. MUSCL doesn’t build its own transmitters;it uses Illuminators of Opportunity. And given the multitude of emitters present, it is virtually impossible to weave a way through this snakepit without giving some nice readings to MUSCL at some point.

What frequency bands does it operate on?

It works in the lower RF spectrum, specifically VHF (Very High Frequency) and UHF (Ultra High Frequency) bands.

What serves as the transmitters?

It steals signals from everyday, civilian broadcasting infrastructure:

  • FM Radio Broadcasting (VHF, ~87.5 – 108 MHz)
  • DVB-T / DVB-T2 Digital Terrestrial Television (UHF, ~470 – 700 MHz)

5. Why Low Frequencies & Passive Geometry Beat Modern Threats

Using commercial FM and TV signals brings three massive tactical advantages:

  1. Stealth Aircraft Are Exposed:Modern stealth fighters (like the Su-57, J-20, or F-35) are shaped to deflect high-frequency radar waves (X-band, S-band used by traditional radars). But long VHF wavelengths (around 3 meters for FM radio) are comparable in size to an aircraft’s wings and tail fins.This causes resonant scattering, making stealth coatings and angles behave quite differently from X-band, opening windows of opportunity.
  2. Terrain Masking & Low Altitude Tracking:Commercial radio and TV broadcast towers line every country’s landscape, pumping out high-power signals in all directions. Because the geometry is different from conventional active radar, passive sensing can provide useful detection opportunities against low-altitude targets that may be difficult for conventional radars to detect.
  3. No Megawatt Transmitter & High Survivability:There are no heavy generator trucks required to power a multi-megawatt transmitter array. The stations are compact, highly mobile, and can be deployed safely inside cities or civilian zones without frying local electronics or drawing enemy fire.

Bottom Line

While conventional defense manufacturers keep selling heavy, power-hungry radar systems that draw targets on their own backs, Patria sold a system that turns the enemy’s reliance on RF emissions against them by hijacking public radio networks.

It’s simple, ruthless, highly effective engineering — pure Finnish practicality.

If you want to see a quick official overview of how Patria presents this system, you can watch Patria MUSCL Passive Radar System Overview

. This video demonstrates the physical station layout and operational concept of the MUSCL network.

Finnish Summary

Patrian MUSCL on radiohiljainen passiivitutkajärjestelmä, joka havaitsee ilmatilan kohteet lähettämättä itse mitään radiosignaalia. Patria sopi syyskuussa 2026 järjestelmän toimituksesta eräälle Euroopan NATO-maalle.

Miten se toimii?

Perinteinen tutka toimii kuin taskulamppu: se paljastaa oman sijaintinsa viholliselle välittömästi. MUSCL taas toimii pimeänäkölasien tavoin hyödyntämällä taustalla jo valmiiksi olevia radiosignaaleja (PCL-teknologia).

Järjestelmä vertaa siviililähettimen suoraa signaalia kohteesta (kuten hävittäjästä tai dronesta) heijastuneeseen signaaliin. Useamman sensoriaseman verkolla (multistattinen geometria) se laskee kohteen melko tarkan 3D-sijainnin, nopeuden ja suunnan.

Taajuudet ja lähettimet

Järjestelmä hyödyntää ns. “tilaisuuslähettimiä” eli siviili-infrastruktuuria:

  • Aaltoalueet: VHF ja UHF.
  • Lähettimet: Kaupalliset FM-radiot (~87,5–108 MHz) ja DVB-T/T2-digi-TV (~470–700 MHz).

Tärkeimmät edut

  • Täysi näkymättömyys: Ei lähetettä, joten vihollisen tutkaan hakeutuvat ohjukset tai elektroninen tiedustelu eivät voi paikantaa sitä säteilyn perusteella.
  • Häivekoneet kiinni: Pitkät VHF-aallot aiheuttavat resonanssia stealth-koneiden siivissä ja rungossa, mikä tekee häivepinnoitteista ja muotoilusta toisin käyttäytyviä kuin X-taajuuksilla, joka avaa havaitsemismahdollisuuksia.
  • Katvealueiden valvonta: Havaitsee tiheän siviiliverkon ansiosta matalalla lentävät risteilyohjukset ja dronet paremmin kuin tavanomainen tutka.

Posted in in English, NATO, teknologia, Teknologia | Tagged , | Leave a comment