Aloitimme vaimoveitikan kanssa FAUDAn viidennen tuotantokauden, ja koko sarjan tähän kauteen liittyvä tausta ja itse sarja saivat minut pohtimaan Israelin kansan syvää traumaa lokakuun 2023 hyökkäyksestä. Erityisesti ryhdyin pohtimaan institutionaalisen vastauksen ja yksilöiden henkilökohtaisen rohkeuden suhdetta tuona pimeänä 7. päivänä Shin Betin ja IDF historiassa. Tarjoan luettavaksenne, olkaapa hyvät.
Lokakuun 7. päivänä 2023 Israelin eteläosa muuttui sotatoimialueeksi. Hamasin toteuttama yllätyshyökkäys rikkoi käsityksen iskuja torjuvasta valtiosta ja sen voittamattomasta armeijasta. Puhumattakaan kaikkivoivista tiedusteluelimistä. Kun hälytyssireenit huusivat ja tieto laajoista tunkeutumisista levisi sosiaalisessa mediassa, komentoketjut ja tilannekuva pimenivät. Samalla esikuntiin alkoi tulvia tietoa enemmän kuin sitä kyettiin nopeasti jäsentämään. Infoähky ei tarkoita sitä, ettei tietoa olisi ollut – päinvastoin. Ongelma oli siinä, että tiedon muuttaminen käyttökelpoiseksi tilannekuvaksi vaatii aikaa, vertailua ja ajattelua.
Israelilla oli valtavasti kokemusta Gazasta, mutta ei tämänkaltaisesta tilanteesta. 7. lokakuuta ei ollut uusi Gazan kierros vaan kokonaan erilainen ongelma: samanaikainen laajamittainen tunkeutuminen useista kohdista, kymmeniä hyökkäyskohteita ja omaan johtamisjärjestelmään kohdistunut isku. On täysin mahdollista, että tällainen tilanne oli myös esikuntatasolla sellainen, johon todellista käytännön kokemusta ei ollut ja jota ei oltu osattu riittävästi simuloida sotapeleissä.
Tietoa siis oli – ehkä jopa liikaa. Mutta tieto ei vielä ole tilannekuva. Ja tilannekuva ei vielä ole päätös.
Tässä kaaoksessa syntyi kaksi täysin erilaista todellisuutta: yksilöiden uskomaton, lähes myyttinen henkilökohtainen rohkeus ja toisaalta komennon, tilannekuvan ja suorituskyvyn vaikea institutionaalinen halvaus.
Yksityishenkilöt, reserviläiset ja eläkkeellä olevat upseerit – kuten kenraalimajuri (evp) Noam Tibon – ottivat omat aseensa, hyppäsivät siviiliautoihinsa ja ajoivat suoraan taistelukentälle pelastamaan lapsiaan, sukulaisiaan ja tuntemattomia kibbutzien asukkaita. Tämä oli henkilökohtaista rohkeutta ja uhrautuvuutta puhtaimmillaan. Mutta kun katsomme tätä sotilaallis-institutionaalisesta näkökulmasta, esiin nousee kylmä ja epämiellyttävä kysymys: Oliko tämä kaikin puolin järkevää vai pahensiko se kaaosta?
Muurin murtuminen: tiedustelun ja instituution hyvänolontunne
Jotta voimme ymmärtää yksilöiden toimintaa, on katsottava instituutiota. Israelin puolustusvoimat (IDF) ja tiedustelupalvelut (Shin Bet, Aman) olivat langenneet vaarallisimpaan mahdolliseen ansaan: institutionaaliseen hyvänolontunteeseen ja sokeaan luottamukseen omaan tekniikkaansa.
Israelin miljardiluokan, erittäin teknologinen Gaza-aitajärjestelmä oli varustettu kaukokäyttöisellä aseistuksella, sensoreilla ja valvontakameroilla, ja myös ihmiset valvoivat sitä etänä herkeämättä. Tiedustelun keskeinen oletus oli, että Hamas oli kyvytön tai haluton laajamittaiseen sotaan ja että tiedustelu antaisi tällaisesta hyökkäyksestä riittävän ennakkovaroituksen. Samoin “yhteisen hyödyn” tai keskinäisriippuvuuden laskettiin hillitsevän Gazalaisten intoa sotimiseen. Washington Postin analyysi Hamasin hyökkäyksestä ja Gaza-aidan murtamisesta Hamas käytti tätä sokeutta hyväkseen melko mallikkaasti:
- Se tuhosi valvontakameroita ja kaukokäyttöisiä asejärjestelmiä halvoilla drooneilla.
- Se lamautti paikallista viestintää ja hyökkäsi alueelliseen johtamisjärjestelmään.
- Se loi operatiivisen tason sumun, jossa ylemmällä komentoketjulla ei ollut selkeää käsitystä siitä, mitä kentällä tapahtui.
Systeemi ei epäonnistunut vain hieman – se kärsi erittäin vakavasta toimintakyvyn menetyksestä. Varoitusjärjestelmät eivät kyenneet estämään hyökkäystä, eikä valmiussuunnitelmaa tällaiselle skenaariolle ollut käytännössä olemassa. IDF reaktio hyökkäyksen ensimmäisinä tunteina oli hidas, sekava ja riittämätön. Toki joukot piti koota reservistä ja perustaa. Tätä hitautta nyt vain on mahdotonta välttää kokonaan. Ongelma oli siinä, että samanaikaisesti jouduttiin yrittämään hoitaa kaikkea ilman selkeää kokonaiskuvaa ja painopistettä vastatoimille.
Yksilön vastuu ja sankarillinen kaaos
Kun järjestelmä pettää, tilan ottaa yksilö. Lokakuun 7. päivänä nähtiin suorituksia, joista kirjoitetaan historiaa. Eläkeläisupseerit, virkavapaalla olevat sotilaat ja tavalliset poliisit muodostivat ad hoc -ryhmiä. He ajoivat alueelle ilman yhteistä tilannekuvaa, ilman suojaavia panssarivaunuja ja ilman radiolaitteita, joilla olisi voitu viestiä muille omille joukoille.
Toimivatko nämä rohkeat yksilöt oikein?
Moraalisesti ja inhimillisesti: Ehdottomasti. Ilman näitä yksittäisiä sankaritekoja uhriluku olisi ollut moninkertainen. Kibbutzien ja Nova-festivaalin aluetta puolustivat usein vain kourallinen poliiseja, paikallisia turvallisuusryhmiä (Kittat Konenut) sekä paikalle omalla aloitteellaan vääntäytyneitä veteraaneja. He ostivat verellään aikaa. Tässä, muuten, on Suomeenkin erinomainen läksy siitä, miksi on tärkeää, että kansa on aseistettua.
Taktisesti ja institutionaalisesti: tilanne on huomattavasti monimutkaisempi.
Sotilasorganisaatio perustuu tilannekuvaan, johtamiseen ja koordinaatioon. Kun taistelukentälle saapuu kymmeniä eri suuntiin liikkuvia siviilivaatteissa tai osittaisissa ja kokonaisissa varusteissa ja uniformuissa olevia aseistettuja yksilöitä ja ryhmiä ilman yhteistä tilannekanavaa, luodaan vakava tunnistamis- ja friendly fire -riski. Huomautan vielä tässä, että osa Hamasin terroristeista oli Israelin sotilasuniformuissa tai niiden jäljitelmissä tarkoituksena lisätä sekaannusta alueella. Onnistuivat.
- Omien tulitus (friendly fire): Kun alueella liikkuu samanaikaisesti poliiseja, reserviläisiä, paikallisia turvallisuusryhmiä, erikoisjoukkoja ja spontaanisti muodostuneita aseellisia ryhmiä, tunnistaminen vaikeutuu ja friendly fire -riski kasvaa.
- Taktinen sekasorto: Joukkojen keskittäminen vaikeutui, koska ylemmällä johdolla ei ollut riittävää käsitystä siitä, ketä alueella jo oli ja mitä tehtävää he suorittivat.
- Resurssien pirstoutuminen: Pienet ryhmät taistelivat omia erillisiä viivytystaisteluitaan ilman normaalia komppania- tai pataljoonatason johtamista ja tukea, mikä altisti ne erittäin suurille tappioille.
Oliko IDF reaktio oikein suunnattu?
IDF alustava reaktio oli oppikirjamainen esimerkki organisaatiosta, joka on menettänyt päänsä. Kun tilannekuvaa ei ollut, tehtävät ja käskyt saattoivat olla hyvin yleisluontoisia: päästä nopeasti etelään ja pysäyttää vihollisen eteneminen. Sotilasyksiköitä lähetettiin matkaan tilanteessa, jossa vihollisen määrää, sijaintia ja toimintaa koskeva tilannekuva oli erittäin puutteellinen.
Erityisen ongelmalliseksi muodostui komentoketjun katkeaminen. Komppanian- ja pataljoonanpäälliköt joutuivat tekemään nopeasti vaikeita ratkaisuja ilman ylemmän portaan tukea. Tästä syystä reaktio oli paikoitellen liian hidas ja koordinoimaton. Monilla hyökkäyskohteilla suuremmat ja koordinoidut IDF-joukot saapuivat vasta tunteja myöhemmin, kun pahin verilöyly oli jo tapahtunut.
Tämä paljastaa nykyaikaisen teknologisen sodankäynnin valuvian: kun korkean teknologian “älykäs” järjestelmä sokeutetaan, sen alla toimiva organisaatio saattaa menettää kykynsä toimia tehokkaasti tilanteessa, jossa sensorit, viestiyhteydet ja keskitetty tilannekuva eivät enää ole käytettävissä.
Johtopäätös: Rohkeus paikkasi systeemin romahduksen – mutta se ei ole strategia.
Oliko henkilökohtainen rohkeus institutionaalisesti viisasta? Ei välttämättä oppikirjan mukaan. Se saattoi lisätä tunnistamisen, johtamisen ja koordinaation ongelmia sekä vaarantaa omia joukkoja.
Mutta lokakuun 7. päivänä uudet oppikirjat olivat menneet vanhoiksi jo kello seitsemältä aamulla. Oppikirjat vuodelta 1948 olivat taas aika lailla ajantasalla.
Epätäydellisessä maailmassa, jossa laitos epäonnistuu täydellisesti, yksilön henkilökohtainen rohkeus ja moraalinen selkäranka ovat viimeinen suojamuuri katastrofin ja täydellisen tuhon välillä. Nämä yksilöt eivät toimineet oppikirjamaisen “järkevästi”, mutta he toimivat tilanteessa, jossa oppikirjan mukainen toimintamalli oli jo pahasti rikkoutunut.
Armeija tai valtio ei voi kuitenkaan rakentaa turvallisuuttaan sen varaan, että eläkeläisupseerit ajavat omilla henkilöautoillaan sotatoimialueelle pelastamaan tilannetta. Lokakuun 7. päivän opetus on karu: Korkeinkaan henkilökohtainen sankaruus ei voi pitkässä juoksussa korvata institutionaalista sokeutta ja tiedustelun hyvänolontunnetta.




