Turussa on jo vuosia viritelty hanketta, josta julkisuudessa käytetään suoraan nimeä suurmoskeija, vaikka virallisesti puhutaankin Turun islamilaisesta kulttuurikeskuksesta. Koko projekti tiivistää alleen suomalaisen maahanmuutto-, turvallisuus- ja uskontopolitiikan kipeimmät solmut. Kysymys ei ole vain tiilistä ja laastista tai arkkitehtuurista, vaan siitä, millaisia yhteiskunnallisia rakenteita maahamme halutaan päästää ja millä ehdoilla.
AIn ajatus Turun moskeijasta. Minusta se on kuitenkin tulossa paraatipaikoille.
Kun tarkastellaan hanketta ilman minkäänlaista sametti- tai edes silkkihansikasmeininkiä, vastakkain asettuvat kaksi tulkintaa: onko kyseessä suora turvallisuusuhka vai yhteiskunnallinen mahdottomuus – vai mahdollisesti jotain aivan muuta?
1. Ulkomainen rahoitus ja ideologinen kytkös
Yhdistyksellä on myös rahankeruulupa Suomessa, mutta lienee tyhmemmällekin selvää, että Suomen muslimeista ei löydy riittävää väestöpohjaa ja ostovoimaa maksamaan tämänkokoisen hankkeen viuluja.
Ainakin Helsingin megalomaaniseen aiempaan suurmoskeijahankkeeseen verrattuna Turun suunnitelma on varsin maltillinen. Silti kulttuurikeskus luokkineen, kerhotiloineen ja moskeijoineen ei synny ihan pikkurahalla. Suomalaisen seurakuntarakentamisen kustannustason perusteella arvioisin tällaisen kokonaisuuden suuruusluokaksi 20–25 miljoonaa euroa. Kyse on arviosta, ei hankkeen vahvistetusta budjetista. Rakennusmääräykset eivät kuitenkaan muutu sen mukaan, minkä uskonnon harjoittamiseen rakennus tulee.
Keskustelun ytimessä on kuitenkin raha ja sen mukana, lähes väistämättä, tuleva ohjaus. Lähi-idän Persianlahden suunnasta – esimerkiksi Saudi-Arabiasta tai Qatarista – peräisin oleva uskonnollinen rahoitus on harvemmin pelkkää hyväntekeväisyyttä: Historia ja kansainvälinen kokemus osoittavat, että rahan mukana tulee lähes väistämättä ideologia: wahhabismi, salafismi tai muut konservatiiviset ja sulkeutuneet tulkinnat islamista.
Vaikka hankkeen taustavoimat vannovat noudattavansa Suomen lakeja ja palvelevansa vain paikallista yhteisöä, pelko rinnakkaisyhteiskuntien syntymisestä on perusteltu. Suomalainen oikeusvaltio perustuu maalliselle lainsäädännölle ja perustuslaille. Sharia tai mikään muukaan uskonnollinen laki ei voi mennä yhteisten sääntöjen edelle. Jos rahoituksen mukana maahan istutetaan imaameja, joiden lojaliteetti on jossain aivan muualla kuin suomalaisessa yhteiskunnassa, otetaan tietoinen riski.
“Esivalta ei turhaan miekkaa kanna”, ja “annettakoon keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on”. Tämä on luonnollisesti näin maallistuneessa Suomalaisessa yhteiskunnassa, ja kirkkokin keskittyy kosiskelemaan lähinnä kaikkein perversseimpiä maallistuneempia tahoja, ei niinkään oppia tai Jumalan kunniaa. Saati sitten yrittää vaikuttaa valtakunnanpolitiikkaan saadakseen sen enemmän kristilliseksi.
2. Strateginen dilemma: Hajautettu vai keskitetty riski?
Keskustelussa on helppo unohtaa turvallisuusviranomaisten näkökulma: Onko hajautettu, pimeässä verkossa ja salatuissa viestintäsovelluksissa tapahtuva radikalisoituminen loppujen lopuksi vaarallisempaa kuin fyysisesti reaalimaailmaan keskitetty kohde?
Jos radikalisoituminen saadaan keskitettyä yhteen valvottuun fyysiseen pisteeseen, pelikenttä on huomattavasti selkeämpi. Kun tiedetään keitä kyseisessä paikassa käy, ketkä siellä saarnaavat ja koraanitunneilla istuvat, heidät on helppo poimia seurantalistoille. Toisaalta vastakkainen näkökulma on yhtä selvä: tällainen keskus voi toimia itse aktiivisena moottorina, joka tuottaa radikalisoituneita yksilöitä laajemman sosiaalisen paineen kautta. Toisaalta kyse on edelleen paikallinen, ei valtakunnallinen.
3. Oikeusvaltion teräs- vai paperitiikeri?
Suomen nykyinen lainsäädäntö ei tunne ennakoivaa kieltoa pelkkien epäilyjen perusteella. Niin kauan kuin toiminta pysyy lain puitteissa, yhteiskunnan kädet ovat pitkälti sidotut. Toisaalta kovin aggressiivivesti toimivat turvallisuuspalvelut saattavat aiheuttaa ongelmia, joita ei tulisi hieman passivisemmalla otteella.
Mutta jos ja kun laillisuuden raja ylitetään – jos moskeijan ympärillä alkaa ilmetä terrorismia, väkivaltaa tai avointa yhteiskunnan rakenteiden haastamista – vastaus ei saa olla mitään pehmeää sosiaalista nuorisotyötä tai pyöreän pöydän keskusteluja. Silloin turvallisuuskoneiston pitää pudota päälle kuin tonni tiiliä. Rikoksiin syyllistyneet yksilöt ja organisaatiot on tuhottava armotta, ja tarvittaessa koko pytinki voidaan purkaa maan tasalle ja perustaa paikalle vaikkapa sikala. Meillä on jo esimerkkejä siitä, ettei yhdistymisvapauskaan oikeuta toimimaan vastoin perus- ja ihmisoikeuksia. Sinimustan liikkeen puoluerekisteröinti purettiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa vuonna 2024.
Koko valtion uskottavuus on koetuksella. Jos Suomi ei pysty vastaamaan yhden turkulaisen seurakunnan aiheuttamaan sisäiseen turvallisuusuhkaan, peli on jo hävitty.
Loppupäätelmät
Turun suurmoskeijahanke ei ole pelkkä paikallinen kaavoituskysymys, vaan happo-testi sille, miten lännen avoimuutta ja uskonnonvapautta voidaan käyttää hyväksi järjestelmää vastaan. Tarkkailu, tiedonkeruu ja kylmähermoinen seuranta riittävät aluksi – mutta rajan ylittyessä vastauksen on oltava armoton.
Viimeiset kolmekymmentä vuotta lännessä on eletty harhassa, jonka mukaan sodankäynti on muuttunut puhtaaksi ohjelmistobisnekseksi ja high-tech-taideteoksiksi. On ajateltu, että yksi äärimmäisen kallis, näkymätön ja älykäs laite vastaa viittä tai kymmentä vanhanaikaista rautakappaletta.
Logiikka on ollut houkutteleva: laatu korvaa määrän. Paitsi että reaalimaailma on tullut repimään tämän illuusion kappaleiksi. Jumala on edelleen suurempien pataljoonien puolella, ja määrä on ihan omanlaistaan laatua. Länsi on menettänyt kykynsä tuottaa bulkkia, ja nyt laskua maksetaan.
Pahinta on, että tämä virhe on tehty ennenkin. Oppitunti unohdettiin tasan 80 vuotta sitten.
Historia opettaa: T-34, Sherman ja saksalainen ”ihmease”-harha
Mietitäänpä toista maailmansotaa. Sieltä löytyy täydellinen oppikirjaesimerkki siitä, miten sodat voitetaan – ja miten ne hävitään.
Saksalaiset lankesivat siihen pahimpaan insinöörien ansaan. Kun sota eteni, he alkoivat kehittää yhä monimutkaisempia, raskaampia ja teknisesti ylivertaisia ihmeaseita (kuten Tiger- ja Panther-panssarivaunut). Ne olivat paperilla ja kaksintaisteluissa ylivoimaisia. Mutta niitä oli liian vähän, ne olivat liian monimutkaisia korjata kenttäolosuhteissa, ja niiden valmistus vei liikaa resursseja. Samaan aikaan perusvarma Panzer IV vedettiin äärirajoilleen evoluutiolla, mutta sekään ei pelastanut tilannetta, kun teollisuus oli jo käännetty tuottamaan ihmeaseita. Ei ollut riittäviä määriä
Entä vastapuolet?
Neuvostoliitto ei yrittänyt mullistaa panssarisotaa uudella teknologialla. He ottivat käyttöön T-34:n, joka oli konseptiltaan riittävän hyvä, helppo hitsata kasaan vaikka traktoritehtaalla ja suunniteltu kestämään riittävä aika selvityäkseen taisteluun. KAIKKI oli standardoitu. MELKEIN KAIKKI tehtiin nopeamman ja helpomman tuotannon kannalta. Se ei ollut mikään luksustuote, mutta sitä tuli rautateitse rintamalle loputtomana massana.
Yhdysvallat piti “katseen pallossa” ja loi M4 Shermanin. Shermanin tärkein ominaisuus ei ollut se, että se olisi voittanut tiikerivaunun 1v1-taistelussa avoimella kentällä. Sen ensisijainen ominaisuus oli logistinen yhteensopivuus: se oli suunniteltu mahtumaan standardikokoisiin rahtilaivoihin, se oli helppo korjata, sitä voitiin tuottaa autotehtaissa massatuotantona, ja se toimi luotettavasti kaikkialla maailmassa Saharan hiekasta Normandian mutaan.
Britit olivat vähän siltä väliltä – yrittivät keksiä omat erikoismallinsa, mutta turvautuivat lopulta pitkälti amerikkalaiseen bulkkiin. Tosin kehittivät siinä sivussa “Vapaan Maailman” ykkösvaunun Centurionin
Lopputulos tiedetään. Saksalaisten upeat taideteokset nakerrettiin pikkuhiljaa pois, koska jokaista tuhottua Tiikeriä kohden paikalle vyöryi riittävästi Sherman- ja T-34-vaunua. Vaikka samalla tuhoutui melko monta T-34 ja M4 vaunua. Tämä ei nyt ole väite, että Liittoutuneet olisivat kategorisesta loppujen lopuksi voittaneet sodan BT-7 ja Sheridan tankeilla Matildojen tukiessa sivustasta. Esimerkiksi Atlantin taistelu antaa mitä kiehtovimman näkökulman tekniikan ja vastatekniikan kehitykseen sekä tekniseltä että taktiselta kannalta.
Samoin vaikkapa tutkien kehitys: Nixmanni rakensi parasta mahdollista tekniikkaa jota tuottamaan pystyi. Britit tekivät riittävän hyvää riittävästi. (Amerikkalaiset pääsivät vielä siivestämään brittien high techillä tuossa vaiheessa.) Jos saan suosittaa tutustumiskohdetta, niin ns “War of the beams” on mitä kiehtovin esitys Saksalaisten tarkkuuspommitusvaiheesta ja siitä kuinka britit toimivat sitä vastaan.
Zumwaltit ja nyky-USN: Modernit Tiikerit ovat telakalla
Nyt katsotaan nykypäivän Yhdysvaltain laivastoa (USN) ja ilmavoimia. Länsi on tehnyt täsmälleen saman virheen kuin natsi-Saksa: Paperilla Yhdysvalloilla on maailman mahtavin sotalaivasto. Laki sanoo, että laivastolla on oltava vähintään 11 lentotukialusta. Mutta katsotaanpa pinnan alle: Käytettävissä tätä kirjoitettaessa (10/2026) on merillä neljä-viisi tukialusta. Kun Iranin lähivesillä tai Punaisella merellä pitäisi projisoida voimaa, laivastolta loppuu vermeet kesken. Yksi tukialus ei voi olla samaan aikaan kolmessa paikassa. 11 tukialusta mikä tahansa hetki käytettävissä lienee hyvä määrrä, mutta se tarkoittaa, että koko lentotukialuslaivaston koko on lähempänä 30 alusta. Ja lentolaivueita ja saattajia edelleen riittävät määrät.
Ja entä ne laivaston ihmeaseet? Otetaan Zumwalt-luokan hävittäjät. Futuristiset, tutkalta piiloutuvat alukset olivat insinöörien märkä uni. Lopputulos? Hinta karkasi käsistä, erikoisammusten hinta nousi miljoonaluokkaan, ja koko luokka typistettiin kolmeen kappaleeseen. Monumentaalinen muistomerkki sille, mitä tapahtuu, kun rakennetaan liian hienoja härveleitä ilman massatuotantokykyä.
Telakat hiljenivät, kyky tuottaa bulkkia tuhottiin
Ongelma ei ole pelkästään alusten laadussa, vaan siinä, että kyky tuottaa bulkkia on menetetty.
Toisin kuin tukialusten määrää, laivaston ilmavoimien konemääriä tai saattajien volyymia ei ole lailla suojeltu. Kun kylmä sota loppui, puolustusteollisuus konsolidoitiin muutamaksi jättiyritykseksi, jotka pumppaavat ulos kalliita erikoisprojekteja vuosikymmenten viiveellä.
Kun US Air Force joutuu tänä päivänä hankkimaan uusia F-16- ja F-15EX-hävittäjiä, vaikka F-35:n piti korvata ne, kyse ei ole nostalgiasta vaan paniikista. F-35 on huippuhieno kone, mutta se on liian kallis ja hidas valmistaa laajamittaiseen kulutussotaan. Tarvitaan “arsenaalikoneita”, jotka pystyvät kantamaan tonnikaupauksen rautaa taivaalle silloin, kun häiveominaisuudet eivät ratkaise kaikkea.
Sama tauti vaivaa brittejä. Telakoille ei tullut riittävästi tilauksia pitkään aikaan, ammattitaito katosi, ja nyt meillä on tyhjiä halleja, vaikka tarvittaisiin Shermanin kaltaista sarjatuotantoa.
Suomeenkin hankitut erikoisammusket 155mm tykeille ovat hienoja systeemejä joo, mutta kun pitää torjua hyökkäävää jalkaväkeä, niin tyhmät 155mm sirpalekraantit toimivat ihan yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin GPS ohjatut kranaatit: JOS paikalla on tulenjohtaja, hän kyllä johtaa sitä tulta. GPS kranaattia kannattaa käyttää silloin kun TJ-partiota EI OLE käytettävissä, ja halutaan silti posauttaa paskaksi joku tönö pellonkulmalta. Eri sytyttimet eivät sulje toisiaan siis pois, mutta jos ammutaan patteriston iskua komppanian päälle tulenjohtajan johdossa, on sinne turhaa laittaa mukaan kalleinta mahdollista sytytinstä ja kranaattia, kun halvempikin hoitaa homman yhtä hyvin tai paremmin.
Kranaatti on jos mikä bulkkituote, ja siitä tekee älykkään se, mitä sytitintilaan saadaan sopimaan. Käsitykseni mukaan ei olla ihan vilä nytkää EUn tasolla kohdilla, jossa voidaan tuottaa kranaatteja nopeammin, kuin Ukraina pystyy ampumaan niitä pois.
Herätys todellisuuteen
Sodankäynti ei ole muuttunut pelkäksi ohjelmistoksi ja droonivideoiden katseluksi. Loppupeleissä kyse on edelleen siitä, kenellä on enemmän peltiä, enemmän ammuksia ja kyky korvata menetykset nopeammin kuin vihollinen pystyy niitä tuottamaan.
Jos Länsi ei palaa siihen, että “riittävän hyvä ja massana tuotettu” peittoaa aina yksittäisen teknologisen taideteoksen, tulevaisuudessa meillä on maailman hienoimmat asejärjestelmät – joita vain on varaa ostaa kolme kappaletta, ja nekin seisovat telakalla odottamassa varaosaa.
Mitä mieltä olet, pystyykö nykyinen länsimainen byrokratia ja teollisuus enää koskaan palaamaan “Sherman-tyyliseen” ketterään massatuotantoon?
History offers a lesson from the rise of ancient Rome. As a city-state among rivals, Rome had to build alliances, divide its enemies and give potential partners reasons to stand with it. Power was not simply a matter of defeating opponents; it was also a matter of making allies willing to remain allies.
Yet the habits that help a state rise do not necessarily sustain it once it becomes a superpower. “Divide and conquer” can weaken rivals, but reliability is what gives an alliance system its lasting value. A superpower is only as strong as its word, and an ally is only as dependable as its consistency.
An AI idea of how constructing a security enviroment looks like.
Fast forward to today. Driven by domestic political maneuvering and a frantic search for a “tactical win” ahead of the midterms, the current U.S. administration is sticking strictly to the playbook of the first rule while entirely trampling on the second.
Look at how we got here: an open-ended, grinding quagmire with Iran that began with explosive escalations, only to be put on a cynical political chessboard where grand strategy takes a backseat to ballot-box optics. Instead of keeping its eye on the real ball—securing a lasting containment of adversarial threats and actively downsizing the existential shadow cast by Russia—Washington is caught up in hollow threats and short-term posturing.
When unpredictable whims and the weaponization of private tech monopolies like Elon Musk’s Starlink become standard U.S. foreign policy, the writing is on the wall. Relying on Washington as a stable anchor is no longer a “partnership”; it’s a geopolitical hazard.
And when European nations—from Finnish tech giants to Belgian upstarts—start engineering their own sovereign communication grids to escape this chaos, how does Washington react?The U.S. EU Ambassador threatens “devastating” retaliation against European companies seemingly to protect American monopolies. WTF? This reeks of downgrading “Allies” to Warsaw pact style “Vassal states”.
Fortunately, this is a bit more complicated than simply shouting “Orange Man Bad.” Radio spectrum is a finite resource, and satellite-to-smartphone connectivity is no exception. The EU’s proposal concerns a specific frequency band, not satellite communications as a whole. The Commission wants to reserve part of this capacity for European operators, including a share for government, security and defence needs. That inevitably raises difficult questions about market access, competition and who gets priority.
There is a legitimate technical and regulatory debate to be had here. But that is precisely why Washington’s reported threat of “devastating” retaliation is so troubling. If the EU’s proposal is flawed, challenge it on its technical and economic merits. Threatening European companies with retaliation because Brussels wants to develop its own capabilities is a different matter entirely.
Strategic autonomy does not mean every European proposal is automatically right. It means Europe must be able to make its own decisions without having to fear economic punishment from an ally whenever those decisions threaten American commercial interests.
1. The Starlink Wake-Up Call: When the “Ally” Holds the Kill Switch
The illusion that commercial tech empires and U.S. national interests align with stable European security has shattered. When critical communication networks can be throttled, restricted, or leveraged based on domestic political squabbles, electoral calendars, or a single billionaire’s mood swings, dependency becomes a liability.
By treating wartime communications and critical infrastructure as leverage, the U.S. is fracturing its own alliance network far more effectively than any adversary ever could. Trust isn’t lost in a day, but threatening allies for trying to build a basic digital safety net finishes the job.
2. Taking the Eye Off the Ball: The Iran Quagmire & The Russian Threat
The core failure of American strategy goes beyond trade disputes. The war with Iran has become a grinding test of whether Washington can translate overwhelming military power into a durable strategic outcome. Military superiority is not the same as political success, and a campaign that consumes attention, resources and diplomatic capital without a clear end state risks becoming a strategic liability.
The domestic political calendar raises an uncomfortable question: is Washington pursuing a coherent long-term strategy, or looking for a tactical victory that can be sold to voters before the midterms? Whatever the answer, Europe cannot afford to have its security treated as a secondary concern.
And there is an obvious strategic irony here. After choosing to act without sufficient allied participation, Washington has had to seek additional allied naval capabilities for the theatre. If a campaign requires support that its architects did not adequately secure beforehand, that is not just a military planning problem. It is a failure of alliance management—and another blow to the very reliability on which American leadership depends.
Meanwhile, Russia remains a structural threat to European security. A superpower cannot afford to confuse a dramatic military confrontation with a coherent grand strategy. The question is not whether Iran matters. It is whether Washington can manage that confrontation without undermining its alliances or losing sight of the wider strategic balance.
Real leadership means keeping the eye on the ball: neutralizing major structural threats like the ongoing menace from Russia. Instead, foreign policy is being hijacked for short-term political theater. A superpower distracted by its own manufactured or mismanaged flashpoints has nothing reliable to offer its partners.
3. Europe Fights Back: Sovereignty from the Arctic to Brussels
When Washington’s leadership becomes a moving target, Europe need to build its own floor. This is a continent-wide awakening.
First, look to Finland, where Nokia and ICEYE are working to develop a sovereign satellite communications system for government and defence users. The aim is to give the customer state operational control over its satellites, ground infrastructure and terminals, rather than leaving critical communications entirely dependent on a foreign commercial provider.
This is not an operational replacement for Starlink today, and it would be foolish to pretend otherwise. The first satellites are expected to launch in 2028. But that is precisely the point: strategic autonomy is built before a crisis, not improvised in the middle of one. Europe does not need to abandon American technology. It needs credible alternatives, so that cooperation remains a choice rather than a necessity dictated by dependency.
Simultaneously, across the broader continent, companies like Belgium’s Aerospacelab are scaling up heavy-duty manufacturing to ensure Europe has its own resilient eyes and ears in orbit. This is what true strategic autonomy looks like: ensuring that if a partner decides to play political games, your infrastructure doesn’t go dark.
The Bottom Line
You can’t treat your global allies like a captive audience while losing focus on actual geopolitical security, and expect them not to look for alternative providers. If the U.S. administration wants to keep playing the “divide and conquer” game without the baseline requirement of reliability, it shouldn’t be surprised when Europe decides to build its own future—with or without Washington’s blessing.
I used to have a teacher back in the day who walked with a prosthetic foot. Svante was an OK guy, maybe a bit harsh on us undisciplined little rascals, but nevertheless a respected teacher. He had lost a foot to a Russian landmine in Karelia.
When international non-governmental organizations (NGOs) march in lockstep to disarm frontline European states, it is always advisable to “follow the money”, check the “geopolitical alignment”, and look past the “high-minded humanitarian rhetoric”. THAT IS where the true agenda is. Recently, representatives of the International Campaign to Ban Landmines (ICBL) and associated lobbying networks have intensified their pressure on the UN and EU leadership, aggressively targeting NATO frontline members Finland and Poland for withdrawing from the Ottawa Convention and moving to reintroduce anti-personnel landmines to secure their borders. These measures are necessary to help preserve the lives of Finnish and Polish soldiers in the war with Russia that we must be prepared to face.
If you scratch the surface of these supposedly pure “grassroots pacifist campaigns”, the scent of mahorkka (cheap Russian tobacco) grows strong, and the faint strumming of a Kremlin-friendly balalaika starts to echo in the background. This seems not to be a grassroots organization; this is more likely astroturfing.
Following the Money: Who Funds the Pressure?
To understand how global advocacy networks operate, one must examine their funding architecture. The ICBL functions as a sprawling umbrella coalition (ICBL-CMC — International Campaign to Ban Landmines and Cluster Munition Coalition), supported by a complex web of institutional donors, private trusts, and governmental grants.
While its public-facing financial reports list major Western contributors—such as the European Commission, various EU member state governments (including Germany, Norway, and others), and charitable foundations—the strategic utility of the pressure they exert tells an entirely different story.
The Western Donor Paradox: Western taxpayers and European governments inadvertently fund organizations that routinely lobby against the security interests of frontline NATO states. I cannot help but wonder WHY our NATO allies, starting with Canada, France, and Germany, are funding this kind of heinous campaign against NATO’s Eastern flank.
The Vacuum of Accountability: While democratic states maintain transparent NGO funding disclosures, the indirect alignment of activist outcomes with authoritarian strategic goals creates a classic useful-idiot dynamic. When NGOs successfully lobby to keep frontline states like Finland and Poland legally or politically underequipped, the primary beneficiary is not global peace—it is Moscow.
The offices in Geneva aren’t that cheap. And there’s a shitload of money to be made working for these NGOs. I’ll bet you doughnuts to dollars that the flights for the “board of directors” to meetings aren’t cabin-class redeyes either. I’m not suggesting this particular NGO is laundering Pablo Escobar’s drug money, but I do know that NGO paychecks tend to be generous and tend to be even more generous for expenses of luminaries in “charge” of said NGOs.
The argument against the Polish and Finnish positions is, of course, framed in terms of INTERNATIONAL LAW and what the TREATY forbids. ICBL also seems to be on a mind, that you cannot leave the ban, even though the agreement provides a path to withdrawal. Not so. A TREATY implies a consensual transaction. When it is no longer conductive or at least tolerable for national interest, treaties fall through.
Poland and Finland have announced their intentions to leave the suicide pact and have done so according to the treaty. Some Geneva-based NGO is not in a position to make demands of sovereign governments. Nor can Geneva-based NGOs demand that the citizens of Finland and Poland fight the next war, sacrificing their soldiers to appease their high-minded sensibilities.
Polezny idiot or poputchik? Serving Moscow’s Strategic Interests in Any Case
Russia is famously not a party to the Ottawa Convention, nor has it ever been. It possesses one of the world’s largest stockpiles of anti-personnel landmines (estimated in past Monitor reports at over 26 million mines) and deploys them ruthlessly on a massive scale in its war of aggression against Ukraine. For the Kremlin, landmines are a vital tactical tool of conquest and occupation.
Yet, what does the ICBL lobby do? Instead of focusing pressure on the rogue superpower actively using millions of mines to undermine European security, these organizations direct their moral outrage at Finland and Poland—two sovereign democratic nations bracing against the threat of Russian aggression along the EU’s eastern flank.
Disarming the Victim: By demanding that frontline states abandon effective area-denial weapons, these campaigns effectively advocate for undefended borders.
The Geopolitical Echo Chamber: Whether consciously or as a result of rigid ideological dogmatism, the effect of ICBL’s lobbying against Finland’s defense policy directly mirrors Russian strategic objectives. Moscow wants a weak, porous, and exposed European border. Campaigns that strip away a nation’s sovereign right to deploy cost-effective territorial defense are, functionally, an arm of Russian geopolitical warfare.
Conclusion: Time to Drop the Naivety
The intervention by anti-landmine bureaucrats in Nordic and Baltic defense decisions exposes the profound disconnect of contemporary international NGO activism. When organizations pressure the UN and EU to hamstring Finland’s border security, they are not acting in the interest of European stability.
As the old saying goes, all flesh obeys discipline, but Western democracies seem persistently reluctant to enforce discipline against ideological networks whose campaigns systematically serve authoritarian interests. It is time to see through the high-sounding bureaucratic declarations: behind the polished Geneva veneer of the ICBL, the mahorkka smoke of geopolitical manipulation hangs thick in the air.
So, esteemed NATO allies: Isn’t it time to stop funding this subversion?
Lokakuun alkupuoli 2026 jää historiaan kohtana, jolloin Euroopan suurkaupungit – erityisesti Ranska – ajautuivat vuosikymmenien rajuimpiin levottomuuksiin. Vaikka “virallinen kipinä” liittyi alun perin elinkustannusten nousuun, julkisiin palveluihin ja koulutusmäärärahoihin, tilanne karkasi nopeasti käsistä. Kaduilla nähtiin massiivisia yhteenottoja, joissa poliittisen radikalismin (kuten äärivasemmiston Taipumaton Ranska -liikkeen) ja maahanmuuttajataustaisten ryhmien liittoutumat nostattivat ennennäkemätöntä tuhoa.
Median ja viranomaisten raportoidessa kaaoksesta herää väistämättä kysymys: mitä kulissien takana tapahtui, ketkä olivat oikeasti iskujen kohteina ja keitä mellakoitsijat todellisuudessa olivat? Osoitan seuraavaksi, että kyse on islamo-vasemmistolaisesta terroriaallosta:
Tuhon paljastavat tilastot: Kirkot, synagogat ja pyhäköt
Lokakuun puolivälin levottomuuksissa kohdistettu ilkivalta herätti laajaa huolestuneisuutta uskonnollisten yhteisöjen keskuudessa:
Kirkot: Laajojen mellakoiden ja julkisten rakennusten polttojen keskellä kirkkoihin kohdistuneet suorat tuhoamisluvut ovat viranomaisten tarkemmassa tutkinnassa. Vaikka pääpaino mellakoissa oli yleisessä vandalismissa, kriitikot ja tarkkailijat ovat huomioineet, että muslimien pyhäköitä tai moskeijoita ei ole raporttien mukaan vahingoitettu lainkaan.
Synagogat: Sen sijaan antisemitistiset viharikokset saavuttivat synkän huipentuman. Esimerkiksi Pariisin 19. kaupunginosassa sijaitseva synagoga joutui rajun vandalismismin kohteeksi, kun mellakoitsijat tunkeutuivat sisään, repivät pyhiä kirjoja ja levittivät rituaaliesineitä pitkin lattioita. Vastaavia ilkivallantekoja ja hävitystä raportoitiin muistakin juutalaisista kohteista viikonlopun aikana.
Käytettävissä olevissa raporteissa ei ole tullut esiin vastaavia moskeijoihin kohdistuneita iskuja.
Ryöstelyt ja kohdennettu kauppojen tuhoaminen
Ryöstelyaalto pyyhkäisi läpi Pariisin, Marseillen, Lyonin ja useiden muiden kaupunkien keskustojen. Luksusputiikit, supermarketit ja elektroniikkaliikkeet tyhjennettiin järjestelmällisesti. Sosiaalisessa mediassa ja silminnäkijäkertomuksissa on kuitenkin nostettu esiin huolestuttava ilmiö kauppojen omistussuhteista:
Muslimien omistamat vs. muut kaupat: Paikallisten raporttien ja journalististen nostojen mukaan tuhotyöt ja ryöstöt eivät olleet pelkkää satunnaista kaaosta. Esimerkiksi tietyillä alueilla muslimien omistamat liikkeet säästyivät täysin järjestelmälliseltä tuholta, samalla kun viereiset suuryritykset tai erityisesti juutalaisten omistamat liikkeet joutuivat polttojen ja systemaattisen ryöstelyn kohteeksi.
Ranskalaisessa mediassa esitettiin myös väitteitä siitä, että Marseillessa juutalaisomisteisia yrityksiä olisi valittu kohteiksi ennakkoon laadittujen osoitelistojen perusteella. Väitteitä ei ole toistaiseksi riippumattomasti vahvistettu. Jos ne osoittautuvat oikeiksi, kyse ei olisi enää pelkästä opportunistisesta ryöstelystä vaan järjestelmällisestä, antisemitistisesti motivoituneesta toiminnasta.
Jo nyt on aiheellista kysyä, miten tehokkaasti viranomaiset selvittävät mahdollisia ideologisesti valikoituja iskuja ja niiden tekijöiden yhteyksiä. Tämä osoittaisi organisoinnin tuhojen taustalla. DGSI ei ole toiminut normaalilla päättäväisyydellään ja aggressiivisuudellaan – lieneekö kädet sidottu hallinnollisella päätöksellä. Ranskan tiedustelupalveluilla on historiansa, eikä niiden toimintaa pidä arvioida kritiikittä. DGSE:n Rainbow Warrior -operaatio vuonna 1985 osoitti, mihin Ranskan tiedustelukoneisto voi poliittisen tarkoituksen nimissä ryhtyä. Tämä ei tienkään todista mitään DGSI:n nykyisestä toiminnasta, mutta tekee perustellusta kysymyksestä viranomaisten vastuusta aiheellisen. Miksi nyt näin arka reaktio?
Keitä pidätetyt olivat: Opiskelijoita vai ammattimellakoitsijoita?
Kun viranomaiset laskivat levottomuuksien satoa – pidätyksiä on ollut sangen viljalti ja satoja poliiseja loukkaantui – heräsi kysymys mellakoitsijoiden taustoista.
Opiskelijaorganisaatiot ja ammattiliitot: Mielenosoitusten taustalla oli alkuun laillisia ammattiliittojen ja opiskelijajärjestöjen kutsuja vastustaa elinkustannuksia. Mielenosoitusten rauhanomaisessa vaiheessa liikkeellä oli kymmeniä tuhansia nuoria.
Muu-aines ja radikaalit: Viranomaiset kuitenkin totesivat väkivallan, ryöstelyjen ja terrorin olennoituneen täysin toisesta ryhmästä. Suuri osa suorien iskujen takana olleesta ydinjoukosta ei ollut tavallisia opiskelijoita, vaan järjestäytyneitä radikaaleja sekä rikollistaustaisia nuorisojoukkoja. Vaikka opiskelijaliikkeet toimivat marssien vetureina, varsinaisen kaaoksen toteuttajista valtaosa koostui katutason mellakoitsijista ja poliittisista extremisteistä.
Tapahtumat herättävät kysymyksen siitä, missä määrin poliittinen äärivasemmisto, islamistiset verkostot ja rikolliset nuorisoryhmät kykenevät hyödyntämään samaa levottomuustilannetta. Viranomaisten ja mediatietojen mukaan oppilaiden värväys kouluista mielenilmauksiin on edennyt seuraavasti:
Poliittinen kytkös ja soluttautuminen: Esimerkiksi Jean-Luc Mélenchonin johtama radikaalivasemmistolainen La France Insoumise (LFI) -puolue sekä opiskelija- ja lukiolaisjärjestöt ovat olleet aktiivisesti mukana organisoimassa koulujen saartoja ja mielenosoituksia. Hallitus ja sisäministeriö ovat avoimesti syyttäneet radikaalivasemmistoa koululaisten liikehdinnän ”kaappaamisesta” omiin tarkoituksiinsa.
Kehotukset kentälle: LFI:n edustajat ja paikallistoimijat ovat julkisesti kehottaneet aktivistejaan menemään koulujen porteille ja astumaan väliin nuorten ja poliisin väliin, minkä kriitikot näkevät suorana kiihotuksena ja provokaationa.
Liikehdinnän muutos: Alun perin oppilaiden turhautumisesta alkaneet lukioiden saarrot laajenivat nopeasti laajemmiksi yhteiskunnallisiksi levottomuuksiksi, kun ammattiliitot ja poliittiset ääriryhmät kytkeytyivät mukaan toimien alustana nuorten masinoinnille kaduille.
Samettihansikkaat ja kova käsi: Kurin ja voiman paluu?
Koko kriisin ajan on käyty laajaa keskustelua siitä, millä otteella valtion tulisi mellakoihin vastata. Kriitikoiden mukaan vasemmistolaisten ja liberaalien “kumiranteinen” lähestymistapa – jossa väkivaltaan vastataan lähinnä vuoropuhelulla ja pidättyväisyydellä – on vain lisännyt tuhoja ja rohkaissut mellakoitsijoita entisestään.
Kuten brittiläinen sotilasajattelija Arthur Harris lienee aikoinaan todennut: ”Arabi ymmärtää vain kovaa kättä”. Minusta Ranskassa ollaan jo yli pisteen, jossa vain kova käsi tehoaa: ”kaikki liha tottelee kuria”. Kun yhteiskunnallinen järjestys haastetaan avoimella tuhotyöllä, pehmeät otteet näyttäytyvät heikkoutena, joka vain pitkittää ja pahentaa kaaosta. Toisaalta, kuten Ukrainan historia opettaa, jos tyytymättömyys on kovaa ja laajalti levinnyttä, pelkkä kova voimankäyttö voi myös kärjistää tilannetta entisestään – tämä nähtiin aikanaan esimerkiksi Maidanin levottomuuksissa Kiovassa.
Loppupohdinta: Kahden linjan Eurooppa ja sotilaallisen voiman rajat
Lokakuun 2026 tapahtumat osoittavat karulla tavalla sen, kuinka nopeasti lailliset yhteiskunnalliset protestit voidaan kaapata radikaalien voimien toimesta. Kun mellakointiin sekoittuu avoin antisemitismi, valikoiva ryöstely ja yhteiskunnan perusrakenteiden tuhoaminen, Eurooppa seisoo vaarallisessa tienristeyksessä.
Italiassa pääministeri Giorgia Meloni otti tilanteeseen heti aktiivisen linjan: hän totesi tiukasti, että “mielenosoittaminen on oikeus, mutta kaupunkien muuttaminen taistelukentiksi ei ole”, vaati oppositiolta yksiselitteistä väkivallan tuomitsemista ja komensi esimerkiksi Milanoon 500 lisäsotilasta osana Strade Sicure -operaatiota turvaamaan keskeisiä kohteita.
Herää kuitenkin kriittinen kysymys siitä, miksi Ranskassa pitkään käytössä ollut vastaavantyyppinen sotilaallinen valmiusoperaatio – Operation Sentinelle – ei ole onnistunut rauhoittamaan tilannetta tai estämään laajoja mellakoita ja ryöstelyaaltoja:
Väärä tehtäväkuva ja roolituksen rajoitteet: Sentinelle luotiin alun perin terrorismin torjuntaan ja herkkien kohteiden vartiointiin, ei massiivisen kaupunkimellakoinnin tai liikkuvien ryöstelijäjoukkojen taltuttamiseen ilman poliisin suoria valtuuksia.
Taktinen joustamattomuus: Mellakoitsijat hyödyntävät hajautettua iske ja pakene -taktiikkaa, johon kiinteisiin vartiointipisteisiin sidotut sotilaspartiot eivät ehdi reagoimaan tehokkaasti. Mellakoitsijoiden taltuttaminen raskaalla aseistuksella ei myöskään ole kolmen mieheen partioiden hommaa. Mieleen muistuu historiallinen vertaus vaikkapa Oulun mellakkaan, johon varusmiehet tulivat sentään kenttälapioin varustautuneina.
Poliittinen varovaisuus ja eskalaatiopelko: Ranskassa pelätään liian suoraa voimankäyttöä ongelmalähiöiden nuorison kohdalla.
Kun Italian Meloni valitsi aktiivisen ja suoran mallin turvata kaupunkien ydinkeskustat armeijan tuella, Macronin Ranskan kumiranteinen ja puolustusvoimia kuluttava koneisto horjuu. Palaako rauha Italiaan huomattavasti nopeammin kuin Ranskaan, jossa perinteiset ja varovaisemmat otteet vain pitkittävät kaaosta? Vielä 1960-luvulla Ranskalla oli sentään selkärankaa tukahduttaa järjestelmällisesti erilaisia levottomuuksia.
Olin syyslomilla ja hieman ulkomailla viimeviikolla, joten blokiin tuli hieman taukoa. Ranskanmaalla on “opiskelijamellakoita” jotka ovat levinneet jo Italiaan ja osin Espanjaan. Tämä ja kuulemani Prof David Betzin haastattelu kirvoitti sanaisen arkun auki. Olkaapa hyvät:
AI ajatus kuperan linssin politiikan Euroopasta. Sopii hyvin näin syyslomien aikoihin.
Kun tarkastellaan nykyisten länsimaisten valtioiden kehityskulkua, poliittinen analyysi pyrkii tyypillisesti selittämään sisäisiä jännitteitä vain yhden ainoan linssin kautta: taloudellisen eriarvoisuuden, maahanmuuttopolitiikan tai nousevan kulttuurisen kitkan näkökulmasta. King’s College Londonin professori David Betz kuitenkin väittää, että olemme keskittyneet vääriin oireisiin. Todellinen vaara ei ole vain ääriliikkeissä tai yksittäisissä turvallisuusuhissa, vaan kuperan linssin politiikan syntymisessä – rakenteellisessa tilassa, jossa poliittinen keskusta muuttuu kestämättömäksi ja pakottaa yhteiskunnat jakautumaan nopeasti heimomaisiin leireihin. Betz hahmottelee kolmikantaisen konfliktimallin: post-nationalistiset teknokraattiset eliitit, syrjäytyneen tai kapinoivan kantaväestön (2000-luvun “talonpoikaiskapinan”) sekä tiiviit rinnakkaisyhteisöt, jotka toimivat itsenäisinä poliittisina toimijoina saman suvereenin alueen sisällä. Ratkaisevassa osassa on se, että perinteinen järjestyksenpitäjä – armeija ja turvallisuus koneisto– jää sivuun, ylikuormittuu tai hajoaa.
David Betz käyttää teoreettisessa mallissaan kuutta keskeistä mittaria tai rakenteellista tekijää arvioidakseen, onko yhteiskunta ajautumassa kohti sisäistä konfliktia ja kuperan linssin politiikkaa. Nämä kuusi mittaria ovat:
Faktionalismi (Factionalism): Tavallinen poliittinen erimielisyys on kovettunut identiteettivetoiseksi polarisaatioksi. Mittari kattaa paitsi yleisen yhteiskunnallisen jakautumisen, myös eksplisiittisen rinnakkaisen poliittisen järjestäytymisen (kuten blokkiäänestämisen ja omat poliittiset enklaavit tietyillä vaalialueilla).
Alaspäin luisuminen (Downgrading): Kuvaa historiallisesti vallitsevan kantaväestön kokemaa pysyvää aseman, turvallisuuden, elintason ja alueellisen tuttuuden menetystä suhteessa väestönmuutoksiin ja poliittiseen painoarvoon.
Legitimiteettikriisi (Legitimacy Crisis): Mittaa sitä, kuinka avoimesti valtio tuhoaa oman legitimiteettinsä soveltamalla lakeja ja sananvapauden rajoja valikoidusti rikoksen tai toimijan identiteetin mukaan, sivuuttamalla äänestäjien toistuvat toiveet suurissa demografisissa linjauksissa sekä harjoittamalla avointa kaksinaismoralismia.
Taloudellinen turvattomuus ja odotusarvojen kuilu (Economic Precarity / Expectation Gaps): Ei niinkään absoluuttista köyhyyttä, vaan sitä turhautumista, jota nuoret ja työtätekevät kokevat, kun heidän sosiaaliset ja taloudelliset ambitionsa (kuten kyky hankkia koti tai perusti perhe) murskautuvat. Betz rinnastaa valtion tarjoaman “leipää ja sirkuksia” -tyyppisen viihteen ja velkaantuneen mukavuuden roomalaisen ajan huveihin.
Tottelevaisuuskulttuurin heikkeneminen ja kapinahalukkuus (Diminishing Culture of Obedience): Perinteisten auktoriteettiuskon, kuuliaisuuden tai siihen luottamuksen rapautuminen, että valtio korjaa itse itsensä. Tilalle tulee kasvava halukkuus pitää virallisia ohjeita valinnaisina, järjestäytyä paikallisesti ja omaksua suoran toiminnan taktiikat.
Eliitin epäpätevyys ja hajanaisuus (Elite Incompetence and Disunity): Mittaa hallitsevan johtajiston (joita Betz kuvaa skriptiä seuraaviksi manageriluokiksi) sisäisiä säröjä, kyvyttömyyttä käsitellä ongelmia ja taipumusta suojella itseään (esimerkiksi hankkimalla toisia passeja tai varoja ulkomaille), kun tilanne kärjistyy.
Miten toteuttamiskelpoinen tämä kolmikantainen repeämämalli on, kun tarkastelemme nyky-Eurooppaa – erityisesti Isoa-Britanniaa, Ranskaa, Ruotsia ja Suomea?
Yhdistynyt kuningaskunta toimii mallin selvimpänä prototyyppinä.
Ison-Britannian yhteiskunta vastaa Betzin rakenteellista mallia hälyttävän tarkasti, sillä Lontoon finanssi- ja poliittisten keskusten ympärille keskittyneiden, globaalisti liikkuvien kosmopoliittisten “mihinkään kuulumattomien” eliittien ja teollisuusalueiden syrjäytyneiden “johonkin kuulumattomien” tavallisten kansalaisten välinen kuilu on syvä ja repeää yhä leveämmäksi.
Samaan aikaan brittiläinen poliisivoima on kroonisesti ylikuormittunut, ja sen kotimaisen tiedustelun rakenteita on järjestelty uudelleen. Britannian asevoimat puolestaan ovat ammattiarmeija, jonka kouluttama osaaminen on kysyttyä myös oman maan ulkopuolella. Palveluksesta poistuville kokeneille sotilaille avautuu mahdollisuuksia huomattavasti paremmin palkattuihin tehtäviin ulkomailla tai “yksityisellä sektorilla”, Brittejä on tavattu myös sellaisten valtioiden palveluksessa, joiden strategiset edut eivät välttämättä vastaa Britannian tai Naton etuja. Erityisen huolestuttavaa tämä on silloin, kun kyse on länsimaisten sotilaallisten toimintatapojen, taktiikoiden ja operatiivisen osaamisen siirtymisestä strategisille kilpailijoille.
Ongelman toinen puoli liittyy valtion suhteeseen omiin sotilaisiinsa. SAS-erikoisjoukkojen ja niiden veteraanien toiminta Pohjois-Irlannin konfliktissa ja myöhemmissä operaatioissa on ollut pitkään oikeudellisen ja poliittisen kiistan kohteena. Sotilaiden rikkomukset on tutkittava, mutta jos oikeusprosessit muuttuvat perusteettomiksi, kohtuuttomiksi tai poliittisesti valikoiviksi, seurauksena voi olla luottamuksen rapautuminen asevoimien ja valtionjohdon välillä. Tämä juuri on tapahtunut Britanniassa, sillä SAS veteraaneja syytetään samantapaisista toimista Pohjois-Irlannissa, mistä IRAn terroristit ovat saaneet kategorisen armahduksen.
Tässä on myös historiallinen ulottuvuus. SAS on ollut merkittävä toimija Britannian imperiumin hajoamiseen liittyneissä konflikteissa ja myöhemmissä erityisoperaatioissa. Sen operatiivinen kokemus epäsäännöllisestä sodankäynnistä on huomattava sotilaallinen voimavara. Jos valtio samaan aikaan menettää kokeneita sotilaita ulkomaisille työnantajille ja kohtelee jäljelle jäävien joukkojen historiallista toimintaa tavalla, jonka ne kokevat epäoikeudenmukaiseksi, se saattaa heikentää juuri sitä osaamista ja institutionaalista luottamusta, joita vakava sisäinen turvallisuuskriisi edellyttäisi.
Nopeat demografiset muutokset ja paikallistuneet ryhmääänestyskäyttäytymiset ovat luoneet suurkaupunkeihin ja teollisuuskaupunkeihin omia poliittisia alueitaan, jotka muuttavat pysyvästi maan vaaliluonnetta.
Ranska on pysyvän kitkan ja katutason levottomuuksien ruumiillistuma.
Ranska on kenties maanosa-Euroopan räjähdysherkin testi tälle Betzin mallille, mitä korostavat esimerkiksi pääkaupungin laitamilla ja lähiöissä koetut toistuvat nuorisovetoiset mellakat ja levottomuudet. Ranskalainen yhteiskunta on leimautunut syvään juurtuneeseen epäluottamukseen Pariisin keskusvaltaa kohtaan niin maaseudun ja pikkukaupunkien työväenluokan kuin kaupunkien ongelmalähiöiden taholta. Tämä jatkuva arjessa koettu kitka testaa jatkuvasti perinteisen keskitetyn tasavallan ja sen laïcité-periaatteen rajoja.
Ranskan tunnetuin ja merkittävin radikaalin vasemmiston (laitavasemmiston) ehdokas on Jean-Luc Mélenchon. Hän johtaa Alistumaton Ranska (La France Insoumise, LFI)puoluetta. Tulevat ranskan vaalit ovat saaneet äärivasemmiton lietsomaan “opiskelija”-levottomuuksia. Syvän rakenteellisen levottomuuden ja yhteiskunnallisen polarisaation keskellä Ranskan toistuvat oppilas- ja opiskelijalevottomuudet – joita nähdään säännöllisesti lukioiden ja yliopistojen porttien edessä – toimivat paitsi turhautumisen purkautumiskanavana myös otollisena polttoaineena radikaalille vasemmistolle. Kun nuoret ja opiskelijat protestoivat taloudellista epävarmuutta, koulutusleikkauksia tai yhteiskunnallista näköalattomuutta vastaan, järjestäytynyt äärivasemmisto pyrkii aktiivisesti kanavoimaan tämän liikehdinnän omiin institutionaalisiin ja vallankumouksellisiin päämääriinsä. Katutason mellakat ja koulujen saartamiset tarjoavat radikaaleille poliittisille toimijoille tilaisuuden esiintyä järjestelmän vastaisen kapinan äänitorvena, sulattaa perinteisen ja radikaalin vasemmiston rajoja ja haastaa suoraan keskitetyn tasavallan auktoriteetin. Tällä tavoin nuorten spontaani turhautuminen valjastetaan osaksi laajempaa hegemonista kamppailua, jossa yhteiskunnallinen kaaos ja institutionalisoitu radikalismi ruokkivat toisiaan.
Toisin kuin Britanniassa, Ranskassa on suuri ammattiarmeija, jolla on historiaa kotimaisista turvallisuusoperaatioista, mutta tämä tarkoittaa myös sitä, että armeija tuskin voisi vain vetäytyä sivuun, vaan se ajautuisi vaarallisen sisäisen polarisaation kohteeksi joutuessaan vartioimaan omia kaupunkialueitaan.
Ranskan tilannetta kuvaa hyvin myös vuonna 2021 julkaistu entisten kenraalien avoin kirje, jossa varoitettiin maan yhteiskunnallisesta hajoamisesta, rinnakkaisyhteisöjen aiheuttamista jännitteistä ja jopa sisällissodan mahdollisuudesta. Kirjeen allekirjoitti noin kaksikymmentä eläkkeellä olevaa kenraalia, ja sen sai tuekseen myös joukko palveluksessa olevia sotilaita. Kirje herätti voimakkaan poliittisen vastareaktion, ja aktiivipalveluksessa olevia allekirjoittajia uhattiin kurinpitotoimilla. Lähde
Kirje ei todista, että sen esittämät uhkakuvat toteutuisivat sellaisinaan. Se kuitenkin osoittaa, etteivät huolet yhteiskunnan sisäisestä hajoamisesta ja valtion kyvystä hallita sitä syntyneet vasta nykyisten levottomuuksien myötä. Erityisen merkittävää on, että varoitus tuli sotilailta, joiden ammatilliseen näkökulmaan kuuluvat valtion toimintakyky, sisäinen turvallisuus ja äärimmäisten kriisien seuraukset.
Ruotsi kamppailee pohjoismaisen konsensuksen murtumisen kanssa.
Ruotsin kehitys viimeisen kahden vuosikymmenen aikana edustaa mallista omaa muunnelmaansa, sillä maa nojasi pitkään poikkeuksellisen vahvaan sosiaalidemokraattiseen yhteisymmärrykseen ja korkeaan institutionaaliseen luottamukseen. Tämä konsensus on kuitenkin murtunut nopeiden väestörakenteen muutosten, haavoittuvilla asuinalueilla syvenevän segregaation ja jengi-ilmiön mukanaan tuomien turvallisuusongelmien myötä.
Vaikka Ruotsi on palauttanut asevelvollisuuden ja rakentaa kokonaisturvallisuuttaan uudelleen, maan poliittiset ja sosiaaliset rakenteet ovat joutuneet samanlaisen mannereurooppalaisen paineen alle, jossa perinteinen luottamus instituutioihin on rakoillut ja vastakkainasettelu eliitin ja vaikeuksien kanssa kamppailevan keskiluokan välillä kasvaa. Ruotisssa on, muuten, korkein väestön maahanmuuttajaprosentti 20%, joka ei lupaa hyvää kuvatunkaltaisten ongelmien hoitamisen kannalta.
Ruotsissa on myös kuultu varoittavia vakavasti otettavia puheenvuoroja valtion otteensa menettämisestä jengialueilla ja yleisestä ulkoisen turvallisuuden heikkenemisestä. Varoitukset eivät ole jääneet vain yksittäisten kriitikoiden puheeksi, vaan valtio on itse alkanut dokumentoida rinnakkaisyhteiskuntien, järjestäytyneen rikollisuuden ja instituutioiden haavoittuvuuden muodostamaa kokonaisuutta.
Suomi erottuu joukosta pohjoismaisen palomuurinsa turvin.
Suomi muodostaa poikkeuksen tällä synkällä mannereurooppalaisella kehityskululla, sillä maa ylläpitää maailman korkeimpiin lukeutuvaa sosiaalista pääomaa, institutionaalista luottamusta ja kansallista yhtenäisyyttä. Toisin kuin polarisoituneissa länsimaissa, Suomi toimii integroidun kokonaisturvallisuuden mallin varassa, jossa viranomaiset, yritykset, järjestöt ja tavalliset kansalaiset harjoittelevat kriisinkestävyyttä yhdessä, mikä pitää eliitin ja kansan välisen kuilun minimissään.
Suomalaisen yhteiskunnan ja puolustuksen ytimessä on laaja yleinen asevelvollisuus ja satojen tuhansien sotilaiden reservi, mikä tarkoittaa, että puolustusvoimat ovat itse kansaa – eivät mikään yhteiskunnasta erillinen, palkkasotilasomainen koneisto. Vaikka väestörakenteessa tapahtuu muutoksia, sisäinen heimoutuminen ja rinnakkaisyhteiskuntien muodostuminen ovat Suomessa aivan eri mittakaavassa kuin Länsi-Euroopassa.
Betzin kolmikantainen rintamalinja ei ole pelkkä teoreettinen ajatusleikki, vaan se kuvaa osuvasti niitä rakenteellisia paineita, jotka repivät monia länsimaita. Samalla on muistettava vasemmistoradikaalien ja konservatiivisen vastavirran välinen monimutkainen rako: perinteinen progressiivinen vasemmisto ja konservatiiviset tai uskonnolliset maahanmuuttajayhteisöt saattavat tilapäisesti liittoutua yhteistä vastustajaa vastaan, mutta tämä liitto on pohjimmiltaan hauras ja alttiina repeämiselle arvojen ja tavoitteiden kohdatessa seinän.
Vaikka maat kuten Britannia ja Ranska ovat syvällä kuperan linssin politiikan vyöhykkeellä, pohjoismaat tarjoavat vaihtelevan kuvan: Ruotsi kamppailee integraatiohaasteiden kanssa, kun taas Suomen asevelvollisuuteen perustuva puolustus, syvä kansallinen sitoutuminen maahan ja korkea luottamus toimivat vahvana rakenteellisena palomuurina. Kysymys ei ole enää siitä, ovatko nämä jännitteet olemassa, vaan siitä, riittääkö missään valtiossa poliittista tahtoa korjata kurssia ennen kuin neutraalina pysyttelystä tulee mahdotonta.
Tässä on taulukko, jossa arvioidaan David Betzin kuutta mittaria (faktionalismi, alaspäin luisuminen, legitimiteettikriisi, taloudellinen turvattomuus/odotusarvojen kuilu, tottelevaisuuskulttuurin heikkeneminen sekä eliitin epäpätevyys ja hajanaisuus) Ison-Britannian, Ranskan, Ruotsin ja Suomen osalta.
Mittari / Tekijä
Iso-Britannia
Ranska
Ruotsi
Suomi
1. Faktionalismi
Korkea: Syvä identiteettipolarisaatio ja vahva rinnakkainen poliittinen järjestäytyminen (mm. alueellinen blokkiäänestäminen).
Korkea: Voimakas poliittinen pirstaloituminen, jyrkät vastakkainasettelut ja jännitteet esikaupunkien (banlieues) ja keskusvallan välillä.
Keskitaso–Korkea: Segregaatio ja jengidynamiikka luovat yhteiskunnallisia ja alueellisia jakolinjoja.
Matala: Yhtenäinen poliittinen kenttä, vaikkakin lievää polarisaatiota on nähtävissä.
2. Alaspäin luisuminen (Downgrading)
Korkea: Kantaväestön ja työväenluokan laaja kokemus asemansa, turvallisuuden ja alueellisen tuttuuden menetyksestä.
Korkea: Maaseudun ja pikkukaupunkien kokema näköalattomuus suhteessa metropolialueisiin ja demografisiin muutoksiin.
Keskitaso–Korkea: Perinteisen pohjoismaisen turvallisuuden ja yhtenäisen asuinympäristön muutos koettu raskaasti.
Matala: Väestörakenteen muutokset ovat huomattavasti maltillisempia ja keskittyneempiä.
USAn presidentti on Euroopalle vähän niinkuin sääolot: On mukavaa jos on hyvä sää, mutta jos sataa ja myrskyää, niin sen kanssa on vain elettävä ja selvittävä. Olen useasti kritisoinut monien Eurooppalaisten lähteiden epä-älyllistä “oranssi setä on paha” argumentaaatiota ja geopoliittista analyysiä.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin ja Venäjän välinen sopimus noin 300 000 tonnin diesel-erän laivaamisesta globaaleille markkinoille on repäissyt auki syvän kuilun Washingtonin ja Kiovan välille. Trump arvosteli julkisesti Ukrainan iskuja Venäjän öljynjalostamoihin syyttäen niitä polttoaineiden hintojen noususta ja meni jopa niin pitkälle, että väläytti Ukrainan tarvitsevan ”uuden johtajan, joka kykenee tekemään diilin”. Samaan aikaan pitkän kantaman ohjussuorituskykyjä (kuten Tomahawk-ohjuksia) ei ole Yhdysvalloista tulossa Kiovan toiveista huolimatta.
Tämä asettaa presidentti Volodymyr Zelenskyin äärimmäisen monimutkaisen strategisen valinnan eteen: Kokeako tarpeelliseksi tehdä myönnytyksiä Trumpille, vai jatkammeko iskujamme Venäjän öljysektoria vastaan ja vaaditaanko Yhdysvalloilta vastamyönnytyksiä?
Vaihtoehto A: Myönnytykset Trumpille suhteiden pelastamiseksi
Mikäli Ukraina päättäisi myöntyä Trumpin vaatimuksiin ja lopettaisi iskut Venäjän öljy- ja jalostamoarkkitehtuuria vastaan, motiivina olisi puhtaasti liittolaissuhteen ja sotilaallisen perusavun turvaaminen:
Poliittisen paineen vähentäminen: Trumpin avoin retoriikka Zelenskyin korvaamisesta on suora uhka Kiovan poliittiselle liikkumatilalle. Iskuista luopuminen voisi toimia “rauhanenkelin elkeenä”, jolla pehmitetään Valkoisen talon suhtautumista ja estetään sotilaallisen tiedustelutiedon tai kriittisen varaosa-avun täydellinen katkaiseminen.
Neuvotteluaseman säilyttäminen: Taipuminen energiamarkkinoita koskevassa kysymyksessä saattaisi antaa Ukrainalle vipuvartta pyytää vastineeksi jotain muuta – kuten tiukempia ilmapuolustuspaketteja (Patriot-järjestelmiä) kauko-ohjuksia korvaamaan.
Riski: Venäjä saisi kaipaamansa hengähdystauon. Sen vaurioituneet tislaustornit ehdittäisiin korjata, energiatulot alkaisivat elpyä ja kotimainen polttoainepula helpottaisi.
Vaihtoehto B: Iskukampanjan jatkaminen ja vastavaatimukset
Toinen tie – jota Kiova on tähän asti päättäväisesti seurannut – nojaa siihen tosiasiaan, että iskut Venäjän öljysektoriin toimivat.Venäjän jalostuskapasiteetista on tuhottu tai halvaannutettu merkittävä osa, mikä leikkaa suoraan Moskovan sotakassan tuloja ja vaikeuttaa rintaman huoltoa.
Oma suorituskyky riittää: Ukraina ei ole enää riippuvainen Yhdysvaltain ohjuksista syvälle Venäjälle ulottuvissa iskuissa. Omat pitkän kantaman dronet ja omatekoiset ohjusratkaisut yltävät jo yli 1 500 kilometrin päähän rintamasta, joten operatiivista tarvetta Yhdysvaltain luvalle ei näiden iskujen osalta ole.
Strateginen vipuvarsi: Mitä heikompi Venäjän talous ja polttoainekatse on, sitä heikompi se on myös neuvottelupöydässä. Jos Ukraina lopettaisi iskut, se luopuisi ainoasta tehokkaasta asymmetrisestä vaikuttamiskeinostaan ilman mitään takuita siitä, että Trump tarjoaisi tilalle pitävää turvallisuussopimusta.
Vastavaatimusten esittäminen:Kiova voi argumentoida länsiliittolaisille (erityisesti Euroopalle), että Trumpin dieseldiili päästää Putinin liian vähällä. Jos Yhdysvallat ei toimita raskasta hyökkäysasetetta, Ukrainalla on oikeus puolustautua leikkaamalla hyökkääjän resursseja omin keinoin.
Kumpaa polkua kannattaa seurata?
Ukrainan näkökulmasta venäläisen öljysektorin määrätietoinen kurittaminen on edelleen huomattavasti rationaalisempi valinta. Trumpin vaatimuksiin taipuminen ilman pitäviä, kirjallisia turvatakuita jättäisi Ukrainan haavoittuvaiseen asemaan, jossa se menettäisi ainoan toimivan keinonsa heikentää Venäjän sotakonetta.
Vaikka suhteiden viileneminen Washingtoniin on todellinen uhka, Kiovan kannattaa hyödyntää omaa teknologista riippumattomuuttaan ja vaatia vastineeksi Euroopan vahvempaa tukea sekä Yhdysvalloilta konkreettisia suorituksia (kuten ilmapuolustusta), mikäli öljy-yhteyksien rauhoittamista halutaan edes harkita.
Dieselkuvio perustuu siihen, että USAssa tavarat kuljeteaan kumipyörillä ja dieselillä kuluttajille, joten polttoaineen hinta on tärkeä komponetti kuluttajahinnoissa. Ja Trumpin on pakko yrittää voittaa välivaalit pitääkseen kätensä vapaina kongressin ja senaatin häirinnästä.
Julkaisin kirjoitukseni raskaista evakuointidrooneista kuukausi sitten, mutta asia jäi kaihertamaan. Siksi haluan palata siihen vielä kerran – tällä kertaa vähemmän teknologian ja enemmän Lapin logistiikan näkökulmasta.
AIn ajatus siitä, miltä näyttää kun drooni lähestyy sairaalaa talvipäivänä.
Ajatus raskaasta miehittämättömästä evakuointikoneesta eli Heavy EVTOL/MEDEVAC-järjestelmästä saattaa kuulostaa vielä kaukaiselta. Teknologia kuitenkin kehittyy nopeasti, ja samalla kustannusrakenne alkaa muuttua kilpailukykyiseksi. Julkisessa keskustelussa asia karkaa helposti joko tieteiselokuvan puolelle tai toiseen ääripäähän, pelkäksi laitehankinnaksi.
Jos sci-fi jätetään tämän postauksen ajaksi sivuun ja katsotaan karua Lapinmaan karttaa, kysymys on ennen kaikkea logistiikasta, hallinnosta ja rahasta: kuka laitteet omistaa, kuka niitä käyttää, kuka ne huoltaa – ja kuka lopulta maksaa laskun?
Hyvinvointialueilla ei ole varaa rakentaa omia “ilmailuvoimiaan”, eikä Puolustusvoimilla ole järkeä makuuttaa kallista suorituskykyä rauhan aikana pelkästään poikkeusolojen varalle. Miksi emme siis yhdistäisi näitä kahta tarvetta?
Pohditaanpa mallia, jossa kalusto olisi Lapin lennoston omistuksessa ja huollossa, mutta sen päivittäisestä operoinnista vastaisi Lapin hyvinvointialue (LAPHA). Hedelmiä korjaisi toki myös Sotilaslääketieteen keskus, mutta jääköön sivuun tästä tarkastelusta.
Logistinen kettinki ei petä: Rovaniemeltä Utsjoelle
Jos raskaan turbiinikäyttöisen tai hybrididroonin hyötykuormakantama potilas kyydissä on 100–150 kilometriä, Rovaniemi–Utsjoki-väli (noin 390 km) ei taitu yhdellä lennolla.
Sotilaallisesti ja logistisesti järkevin ratkaisu ei ole rakentaa uusia kalliita tukikohtia, vaan hyödyntää olemassa olevaa verkostoa “asioimisliikenteen” ja kevyiden välitankkauspisteiden kautta:
Rovaniemi (Lapin lennosto / LKS): Laivueen kotipesä, raskas huolto, varaosavarasto ja pääsairaalan vastaanotto.
Sodankylä (Jääkäriprikaati / Pelastusasema): Ensimmäinen taktinen syöttö- ja tankkaussolmu.
Ivalo (Lentoasema / Pelastusasema): Pohjoisen keskussolmu.
Etäpisteet (Utsjoki, Enontekiö, Karesuvanto, Muonio, Savukoski): Kevyet, konttipohjaiset “Hot-Swap” -pisteet (akkujen vaihto tai auto-mobiili Jet-A1 -säiliö, sekä tietenkin lähtökohtana se drooni).
Kun LAPHA:n ja pelastuslaitoksen pikkubussit ja huoltoautot liikkuvat muutenkin pohjoisen ja Rovaniemen väliä, sama “asioimisliikenne” rullaa maanteitse kuljettaen kulutusosia, suodattimia, polttoainetta tai akkukontteja edes takaisin Lennoston korjaamolle ja muille pisteille. Hälyssä Drooni lentää ilmojen halki, mutta sen maalogistiikka nojaa arjen rutiineihin. Takaisin tullessa tyhjänä droonin matka voi taittua vaikkapa kuomuperäkärryssä Transitin perässä, joten se ei ole kustannuskysymys välttämättä ollenkaan.
Mitä tapahtuu sairaalan katolla? Automaatio vs. käsi ohjaimissa
Eräs kiinnostavista teknisistä kysymyksistä kuuluu: miltä vastaanottopäässä näyttää, kun droni tuo potilaan Lapin keskussairaalalle (LKS)?
Nykyaikainen ilmailu-automaatio perustuu siihen, että koko reittilento lennetään täysin automaattisesti reittipisteiden ja maastonmuotoseurannan (LiDAR/TERCOM) varassa. Ihminen ei “lennä” laitetta joystickilla 300 kilometriä.
Laskeutumisvaiheessa astuu kuitenkin kuvaan turvallisuusmääritelmä:
Automaattinen lähestyminen: Droni kulkee tarkkaa satelliitti- ja optista lähestymisuraa sairaalan helikopterikentälle.
Näköyhteydellä “Hands-On” vaihto: Sairaalan katolla tai maavalvomossa toimiva matalan tason operaattori (esim. koulutuksen saanut LKS:n järjestelmävalvoja tai ensihoitaja) ottaa visuaalisen tai lähikamerakontrollin laitteesta viimeisen 50 metrin aikana. Tämä varmistaa sen, että jos kentällä on odottamaton este (esim. pyörremyrsky, toinen kopteri tai ulkopuolinen ihminen), ihminen voi keskeyttää laskeutumisen tai korjata linjaa välittömästi.
Paljonko operaattoreita tarvitaan koko Lappiin?
Yksi yleinen harha on se, että jokaista dronia kohden tarvittaisiin lentäjä ja perämies. Miehitettämättömässä ilmailussa suhdeluku käännetään toisin päin: yksi operaattori valvoo useampaa alusta.
Koko Lapin läänin kattavaan järjestelmään riittäisi yllättävän pieni henkilöstömäärä:
Valvomotoiminta (24/7): Rovaniemen Johtokeskuksessa/Lennostossa istuu 1–2 päivystävää operaattoria vuorossa. He valvovat kaikkia Lapin ilmatilassa liikkuvia evakuointilaivueen koneita (1 operaatori : 3–5 dronea -malli).
Kenttäoperaattorit (LAPHA / Ensihoito): Pohjoisilla pelastusasemilla (Ivalo, Sodankylä, Utsjoki) ei tarvita erillisiä pilotteja. Ensihoitajat ja pelastajat koulutetaan “Lastaus- ja Laukaisuoperaattoreiksi” (Load & Launch). He kiinnittävät potilaan, suorittavat pre-flight -tarkistuslistan napin painalluksella ja antavat luvan autonomiselle lähdölle.
Päivystävä ilmatila- / C2-upseeri (Lapin lennosto): Yksi henkilö Ilmavoimien tilannekeskuksessa, joka varmistaa IFF-tunnistuksen (omakonetunnistus) ja koordinoi ilmatilan muun sotilas- ja siviililiikenteen kanssa.
Koko Lapin mittakaavassa kyse olisi siis noin 25–40 henkilön erikoiskoulutetusta ydinjoukosta (siviili-ensihoito + PV:n henkilökunta), joka pyörittäisi laivuetta vuorojärjestelmässä. Samalla nämä LAPHA:n siviilityöntekijät muodostaisivat valmiiksi koulutetun, kovan luokan reservin Lennoston poikkeusolojen tarpeisiin.
Yhteenveto: Pelkkää win-win-win-puhetta?
Totta kai haasteitakin on: subarktinen jäätävä sää, EASA:n ja Traficomin viranomaissääntely sekä sotilas- ja siviilibudjettien välinen rajanveto. “But if there’s a will, there’s a road.”, kuten entinen missi käteensä tatuoi.
Näkökulma on epämuodikkaan käytännöllinen: ei rakenneta uusia siiloja, vaan pannaan Lennoston varikot ja LAPHAn arki puhaltamaan yhteen hiileen. Sillä tavalla Pohjois-Lapin pitkät välimatkat lyhenevät – sekä rauhan että kriisin aikana.
Sinisilmäisyyden hinta: Miten Pohjois-Suomesta tuli Pekingin koekenttä
Kun länsimaiset tiedustelupalvelut CIA:sta FBI:hin ja kotoiseen Suojelupoliisiimme varoittavat Kiinan “koko yhteiskunnan kattavasta” tiedustelustrategiasta, moni mieltää uhan edelleen elokuvamaiseksi koodin murtamiseksi tai pimeillä kujilla tapahtuvaksi asiapaperien vaihdoksi. Todellisuus on huomattavasti arkisempaa, strategisempaa ja valitettavasti myös lähempänä kuin haluaisimme uskoa. Pohjois-Suomi on tarjonnut viimeisen kymmenen vuoden aikana oppikirjamaisen esimerkin siitä, miten Kiina on yrittänyt hyödyntää länsimaista hyväuskoisuutta.
Juttuhan on Suomessa niin surkeasti, että kunnallispoliitikolle ei edes “hunaja-ansaa” viritetä.
AI ajatus puhemies Xistä hiihtämässä Suomeen. Jännää, että kun yritn saada hiiht’äjäksi Nalle Puhin, ei algoritmi leikkinyt enää ollenkaan, vaan ilmoitti että sisältäö on vaarallista. Kiinan komukat rulettaa jälleen
Maanosamme muuttuneessa turvallisuustilanteessa on aika katsoa kaunistelematta sitä, mitä Pohjois-Suomessa todella tapahtui ja mitä tapahtuu edelleen.
Peking määritteli itsensä vuonna 2018 ‘near-Arctic stateksi’ eli arktisen alueen läheisyydessä sijaitsevaksi valtioksi. Samana vuonna Kiinan valtiollinen Polar Research Institute of China esitti Kemijärven kaupungille lentokentän ostamista tai vuokraamista arktisten tutkimuslentojen tukikohdaksi. Suomen Puolustusvoimien näkökulmasta sijainti oli hieman liian lähellä Rovajärven ampuma-aluetta, ja hanke torpattiin.
Suomen kunnissa tämä visio otettiin vastaan avosylin ja ilman turhia turvallisuuspoliittisia kysymyksiä. Noin vuosikymmen sitten Meri-Lapissa ja Kemijärvellä elettiin kiinalaisen pääoman huumaa. Kemi solmi näyttävästi ystävyyskaupunkisopimuksen Wuhanin kanssa vuonna 2016, ja pian alueella liikkui erilaisia liikemiehiä ja koordinaattoreita, kuten Oulun yliopistossakin vaikuttanut Weidong Xi, lupaamassa satojen miljoonien investointeja biotuotetehtaisiin, matkailuun ja puunjalostukseen.
Tästä kehityksestä räikeimpänä esimerkkinä toimi kiinalaisen Sunshine Kaidi Energy Groupin tytäryhtiö Kaidi Finland ja sen miljardiluokan biojalostamohanke Kemin Ajoksen satamaan. Kiinan Wuhanista johdettu konserni suunnitteli rakentavansa Kemin satama-alueelle jättimäisen biopolttoainetehtaan. Kemin kaupungille ja satamalle tarjottiin valmista kattausta: EU-tukiakin saanutta hanketta hehkutettiin maakunnassa jättipotiksi, joka toisi satoja työpaikkoja ja syventäisi Ajoksen meriväylää. Pohjoisen kunnanpäättäjille ja elinkeinoelämälle kiinalaiset miljoonalupaukset kelpasivat sellaisenaan.
Mutta oppitunti oli toinen: tällaisessa hankkeessa ei ole järkevää tarkastella pelkkää tehtaan tuotantoa. Kun ulkomainen toimija tavoittelee miljardiluokan hankkeella paikkaa kriittisen infrastruktuurin ääreltä, myös omistus, maankäyttö, logistiikka ja mahdollinen strateginen vaikutusvalta on syytä ottaa arvioinnissa huomioon. Lopulta Kaidin miljardihanke kuivui kokoon emoyhtiön talousvaikeuksiin ja epäselvyyksiin, mutta oppitunti oli selvä: kiinalaiselle osapuolelle kyse ei ollut pelkästä puunjalostuksesta, vaan strategisen jalansijan, maankäytön ja paikallisen vaikutusvallan rakentamisesta kriittisen infran äärelle. Lopussa kävi hyvin: Kemin kaupunki sai lunastaessaan Kaidin tontin takaisin hieman kipurahojakin.
Sama kaava toistuu akateemisessa maailmassa, mutta huomattavasti hienovaraisemmin ja vaarallisemmin. Kun tarkastellaan Kiinasta Suomeen suuntautuvaa opiskelija- ja tutkijavaihtoa, paljastuu järjestelmällisyys, jota on mahdotonta pitää sattumana. Suomalaiseen terveydenhuoltoon tai sairaanhoito-opintoihin ei kiinalaisia hakijatulvia juuri näy, vaikka alalla olisi huutava työvoimapula. Sen sijaan insinööritieteet, ohjelmistotuotanto, materiaalitekniikka ja erityisesti Oulun lippulaiva eli 5G- ja 6G-tietoliikennetutkimus vetävät puoleensa kiinalaisia opiskelijoita ja tutkijoita poikkeuksellisen paljon.
Maahanmuuttoviraston tilastot antavat tästä hieman kiinnostavamman kuvan. Kiina ei kuulu Suomen kansainvälisten opiskelijoiden suurimpiin lähtömaihin – viisi suurinta olivat tammi–syyskuussa 2025 Bangladesh, Nepal, Sri Lanka, Intia ja Pakistan. Kiinalaisten opiskelijoiden hakemusmäärä jopa laski edellisvuodesta. Työperäisessä maahanmuutossa kuva on toinen: Kiinan kansalaisten työperusteisten oleskelulupahakemusten määrä kasvoi samana aikana 11 prosenttia, ja peräti 36 prosenttia hakemuksista koski tutkijoiden oleskelulupia. Erityisasiantuntijoiden ensimmäisiä lupia haettaessa Kiina oli kolmanneksi suurin lähtömaa Intian ja Britannian jälkeen. Näistä luvista suurin yksittäinen toimiala oli atk-laitteisto- ja ohjelmistokonsultointi.
Tämä valikoivuus ei ole mikään opiskelijoiden henkilökohtainen mieltymyskysymys, vaan Pekingin valtionstrategian mukaisesti tarkkaan kohdennettua toimintaa. Kiinan tapauksessa on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, miten koulutus- ja tutkimusyhteistyö osuu yhteen valtion strategisesti tärkeiksi määrittelemien teknologia-alojen kanssa.
Oulun yliopiston ja Nanjing Institute of Technologyn välinen laaja koulutusvientiyhteistyö ja ICT-alan yhteishankkeet ovat olleet Kiinalle suora väylä länsimaisen huipputeknologian ja teollisoikeuksien äärelle. Kyseessä on järjestelmällinen teollisuusvakoilu ja tietotaidon imeminen, joka on verhoiltu kansainvälisen akateemisen yhteistyön ja koulutusviennin kauniisiin raameihin.
Länsimainen tietokäsitys nojaa avoimuuteen, mutta Kiinan valtiorakenne nojaa tiedon keskittämiseen ja hyväksikäyttöön. Kiinan tiedustelulainsäädäntö asettaa kansalaisille ja organisaatioille velvoitteita tukea ja avustaa valtion tiedustelutoimintaa. Kun tähän yhdistetään Suomessakin toimivat kiinalaiset kulttuuri- ja opiskelijajärjestöt, jotka toimivat suoraan Kiinan kommunistisen puolueen Yhtenäisrintaman alaisuudessa, tuloksena on tehokas valvonta- ja tiedonkeruuverkosto.
Sinisilmäisyyden aika on ohi. Suojelupoliisi ja opetusministeriö ovat viimein heränneet jakamaan tiukempia ohjeistuksia, mutta vuosikymmenen aikana päästettyä etumatkaa on vaikea kuroa kiinni. Pohjois-Suomen kuntapäättäjien, yliopistojen ja teollisuuden on vihdoin ymmärrettävä, että maailmalla ei ole ilmaisia lounaita – eikä kiinalaisella investoinnilla tai opiskelijavaihdolla ole koskaan pelkkää opillista tai taloudellista tarkoitusta.
Elämme aikoja, jolloin tervettä järkeä joutuu puolustamaan lähes päivittäin. Viime ajat ovat kuitenkin tuoneet edes muutaman valonpilkahduksen byrokratian synkkään taivaaseen: EU:n järjetön, todellisuudesta vieraantunut lyijykieltohullutus vedettiin vihdoin takaisin.
Ajatus siitä, että ammunnan harrastajat, reserviläiset ja metsästäjät pakotettaisiin ekologisen utopian nimissä luopumaan toimivista ja edullisista lyijypatruunoista tilanteessa, jossa Euroopassa käydään mittavaa kulutussotaa, oli absurdiuessaan omaa luokkaansa. Onneksi todellisuus voitti ainakin vielä tällä kertaa piippuhyllyn direktiivit. Lyijy säilyy valikoimassa, ja hyvä niin – ilman edullista laukausmäärää ei ole ammattitaitoa, ja ilman ammattitaitoa ei ole uskottavaa ampumataitoa. Niin Raskasmetalleistahan mikään ei ole terveysvaikutteisia, vaikka mitä markkinoidaan.
Säätelykuume ehtymättömänä lähteenä
Vaikka lyijyrintamalla saatiin torjuntavoitto, sääntelykoneiston rattaat eivät pysähdy. Euroopassa käydään parhaillaan kiivasta keskustelua teräaseista. Saksa ja Iso-Britannia rajoittavat paniikissa kaikkien terien hallussapitoa vastauksena katuturvallisuuden romahdukseen – syyttäen työkalua itse ongelman sijaan. Britanniassa teräaseväkivalta on niin merkittävä ongelma, että siihen on vastattu jatkuvasti kiristyvällä teräaselainsäädännöllä. Huomatkaa, että kielto kantaa vaikkapa IKEAN leipäveistä mukana koskee vain niitä, jotka moisia kieltoja yrittävät noudattaa. Eivät Jihadisteja ja muita rikollisia.
Suomessakin kuulee ajoittain ääntelyä aselain “kehittämisestä” tai puukkojen määrittelemisestä pelkästään vaarallisiksi esineiksi. Suomalainen puukkokulttuuri ja eränkäyntiperinne nojaavat siihen, että teräase on työkalu, ei uhka. Mutta jos emme ole tarkkana, byrokraatin kynä vuotaa nopeasti myös meidän vyöllemme. Muistakaa antaa takapotkua aina, jos joku tällaisia kieltoja ehdottelee.
Lokakuun 7. päivän opetus ja Suojeluaseen tarve
Jos joku vielä epäilee siviilien ja reserviläisten aseenhallussapidon merkitystä, kannattaa kääntää katseet Lähi-itään ja vuoden 2023 lokakuun 7. päivän tapahtumiin.
Hamasin terroristit hyökkäsivät kibbutzeihin ja kyliin, joissa siviilien aseellinen itsepuolustus oli ennen hyökkäystä huomattavasti rajatumpaa kuin mitä Israelissa nähtiin 7.10. jälkeen. Osalta paikallisista turvallisuusryhmistä oli jopa poistettu aseita aiempina vuosina, eikä henkilökohtainen aseistautuminen ollut israelilaisessa yhteiskunnassa mikään erityisen muodikas tai helposti saavutettava asia.
Ne harvat kylät, joissa paikallisilla turvallisuusjoukoilla ja siviileillä oli rynnäkkökiväärit ja riittävästi patruunoita kotonaan, pystyivät taistelemaan vastaan ja pelastamaan perheensä. Ne, joilla ei ollut, joutuivat teurastettaviksi odottaessaan IDFn vakinaisen väen apua. Israel oppi läksynsä kerrasta: hyökkäyksen jälkeen maassa kevennettiin aselupakäytäntöjä välittömästi, ja kymmenettuhannet kansalaiset aseistautuivat.
Tämä oppi on otettava vakavasti myös meillä. Venäjän lisääntyvä painostus, pay-to-do sabotaasit ja Suojelupoliisin koholla pitämä terrorismin uhka (taso 3/5) piirtävät taululle karun todellisuuden: hybridi- ja iskumuodot kohdistuvat yhä useammin pehmeisiin kohteisiin, joissa ei ole sotilasosastoja tai poliisin panssariautoja. Turun vuoden 2017 puukkoisku muistutti karulla tavalla siitä, että pehmeää kohdetta vastaan hyökkääminen ei vaadi edes ampuma-asetta.
Tšekin malli: Olisiko aika koventaa pehmeät kohteet?
Aseasedirektiivin puitteissa Euroopasta löytyy esimerkillinen toimija: Tšekin tasavalta kirjasi kansalaistensa oikeuden aseelliseen itsepuolustukseen perustuslakiinsa ja mahdollistaa “oikean” aseenkannon (concealed carry) tietyt kriteerit täyttäville kansalaisille.
Kun radikaali-islamistinen terroristi tai sabotööri iskee siviilien keskelle massatapahtumassa tai kauppakeskuksessa, ensimmäiset 30 sekuntia ratkaisevat kaiken. Vaikka poliisin vasteaika Suomessa on kohtuullinen suuremmissa pitäjissä, viranomainen ei ole silti paikalla sekunnissa. Tšekin mallissa mahdollisuus siitä, että sivustasta löytyy koulutettu, laillisen aseensa kanssa liikkuva kansalainen, muuttaa hyökkääjän laskelmia ja reaktiomahdollisuuksia ratkaisevasti.
Suomen puolustus nojaa siihen, että satojatuhansia reserviläisiä pidetään riittävän luotettavina ja kykenevinä kantamaan rynnäkkökivääriä sota-aikana. Miksi samaan reserviläiseen ei voitaisi luottaa tarkasti säädellyn, tiukan ampumakokeen ja taustatarkastuksen läpäisseen suojeluaseluvan muodossa siviilissä, kun turvallisuustilanne ympärillä heikkenee?
Blue on blue -riski toki on olemassa, myös poliiseilla. Onneksi suomalainen reserviläinen saa sentään muutaman tunnistamisen kannalta hyödyllisen vihjeen: jos vastapuoli huutaa ‘Allahu Akbar’, ‘Maailman proletaarit, yhtykää!’ tai ‘Sieg Heil’, kyseessä ei ehkä ole Lihasulan Marttakerhon puheenjohtaja.
Kiitos teille, joilla on kaapissa tavaraa
Tässä kohdin on syytä lausua suora ja rehellinen kiitos.
Kiitos jokaiselle suomalaiselle reserviläiselle, ammunnan harrastajalle ja metsämiehelle, jonka kaapista löytyy asianmukainen ase ja vaikka se 500 patruunaa – kyllä niille aina käyttöä löytyy
Te ette ole uhka yhteiskunnalle, vaan te olette tämän maan todellinen peruskallio. Suomen maanpuolustus ja erityisesti maavoimat nojaavat miljoonaan reserviläiseen, mutta sen reservin ampumataito ja henkinen valmius ylläpidetään lauantai-iltapäivisin ampumaradoilla, syksyisillä hirvimetillä ja omalla ajalla ja rahalla hankituilla varusteilla.
Mitä enemmän tässä maassa on lainkuuliaisia, aseensa tuntevia ja niitä vastuullisesti säilyttäviä kansalaisia, sitä korkeampi on minkä tahansa hyökkääjän kynnys astua rajan yli. Pyssymiehen arki on turvallisuuskulttuurin ylläpitämistä – ei uhoamista, vaan hiljaista valmiutta.
Jokainen laillinen ase ja osaava ampuja tekee Suomesta vähän turvallisemman paikan.
