Krakovan tragedian varjo: Miten narratiivi syntyy ennen faktoja ja miksi Puola on ruutitynnyri

Posted on November 10, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Krakovan marraskuisen verilöylyn jälkimainingeissa on avautunut pysäyttävä näytelmä siitä, miten moderni tiedonvälitys ja poliittinen koneisto reagoivat äkillisiin kriiseihin. Kun nuori puolalaismies ajoi Krakovan keskusaukiolle, surmasi useita sivullisia ja paljastui myöhemmin surmanneen perheensä kotonaan, tapahtumasarjan todellinen motiivi oli hämärän peitossa. Silti viranomais- ja mediarintamalta ammuttiin ilmoille sekunnissa valmis diagnoosi: kyseessä oli ”äärioikeistolainen” teko.

Aerial view of Krakow at dusk with the Vistula River and Wawel Castle
AIn ajatus Krakovan kauniista kaupungista synkeiden pilvien alla.

Kun Euroopassa suurin osa polittisesta tai poliittisluontoisesta väkivallasta on kotoisin voiman vasemmalta laidalta, on vasemmistolle tärkeää yrittää siirtää syyllisyyttä “oikeaan suuntaan”. Olen joskus verrannut oikeistoterrorismia hyvään pornoleffaan: Kaikki ovat kuulleet sellaisesta, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt. Sensijaan ANTIFA ja heidän vastemieliset hännystelijänsä pistävät ihan parlamentaarikkovoimin ihmisiä sairaalaan EUn alueella.

EU alueen 45 terrori hyökkäyksestä jako meni seuraavasti: Jihadistinen motiivi 24, vasemmistolainen 12, oikeistolainen 5 ja “muu”: 4. Europolin TE-SAT 2026 -raportissa vuoden 2025 terrorismitilastot olivat lähteenä. Mainituista teosta 22 toteutettiin. puhumattakaan tosiaan muusta poliittisesta väkivallasta kuten nyt olemme “lukiolaisten” kohdalla Ranskassa saaneet nähdä.

Poliittisen väkivallan ongelma ei ole se, etteikö sitä esiintyisi eri puolilla poliittista kenttää. Ongelma on se, että tekijän poliittinen koti näyttää vaikuttavan siihen, kuinka nopeasti teko saa ideologisen selityksen, kuinka äänekkäästi sitä paheksutaan ja kuinka innokkaasti tekijän poliittinen lähipiiri joutuu ottamaan siitä etäisyyttä. Suomesta löytyy kyllä oikeistoradikaalin toiminnan kanssa flirttailleita poliittisia toimijoita. Eikä heidänkään tapauksiaan pidä lakaista maton alle.

Euroopan parlamentin vasemmalla laidalla on toki oma mielenkiintoinen suhteensa poliittiseen väkivaltaan. Italialainen europarlamentaarikko Ilaria Salis pidätettiin Unkarissa vuonna 2023 epäiltynä osallistumisesta äärivasemmistolaiseen hyökkäysryhmään, jonka jäsenet pahoinpitelivät ihmisiä Budapestin kaduilla muun muassa vasaroilla ja pampuilla. Salis valittiin sittemmin europarlamenttiin, ja syyskuussa 2025 parlamentti päätti säilyttää hänen parlamentaarisen koskemattomuutensa. Onhan siinä tietysti omanlaistaan poliittista johdonmukaisuutta: väkivalta on tuomittavaa, paitsi jos väkivallasta epäilty sattuu istumaan omalla puolella parlamentin salia. Silloin kyseessä onkin ilmeisesti vähän parempaa väkivaltaa, jonka käsittely oikeuslaitoksessa saattaisi olla poliittisesti hieman kiusallista. Demokratian puolustaminen ja väkivallan vastustaminen vasemmalla on joskus kovin valikoivaa puuhaa.

Kun tutkinta eteni, alkuvaiheen poliittisille tulkinnoille ei kuitenkaan löytynyt julkisuuteen tuotua vahvistusta. Syyttäjänvirasto joutui toteamaan, ettei motiivia ollut vielä pystytty määrittämään. Sosiaalisessa mediassa kiertäneet ristiriitaiset tiedot epäillyn maailmankuvasta eivät nekään tarjonneet luotettavaa pohjaa poliittiselle diagnoosille. Herää paksu kysymys: miksi ensimmäinen reaktio ei ollut tosiasioiden odottaminen, vaan leiman lyöminen?

Vallanpitäjien tarve nopeille lokeroille ja Puolan herkkä kenttä

Miksi hallinnolle oli heti ensi minuuteilla niin tärkeää määrittää ampuja nimenomaan äärioikeistolaiseksi? Politiikassa ja kriisiviestinnässä tyhjiö on pahin mahdollinen tila. Kun tapahtuu jotain järkyttävää, yleisö vaatii selityksiä, ja vallanpitäjien on tarjottava tarina ennen kuin joku muu ehtii tehdä niin. ”Äärioikeisto”-leima on nyky-Euroopassa tehokas ja monikäyttöinen työkalu, joka toimii poliittisena nuijana ja oikeuttaa samalla tietyt poliittiset toimet tai vastatoimet.

Tämä ilmiö on erityisen räjähdysherkkä Puolassa, jonka sisäpoliittinen tilanne on yksi Euroopan syvimmin polarisoituneista. Puolassa vastakkain ovat perinteinen, kansallis-konservatiivinen arvomaailma ja liberaalimpi, eurooppamyönteinen leiri. Tätä kulttuurisotaa on ruokittu vuosia kysymyksillä perhe-arvoista, kirkosta, maahanmuutosta ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.

Tilannetta kiristävät myös kaksi muuta tekijää:

  • Instituutioiden epäluulo: Puolassa on koettu poikkeuksellista kitkaa viranomaisten ja valtion median välillä, ja turvallisuusviranomaisten lausunnot ovat jatkuvan poliittisen epäluulon kohteena puolin ja toisin.
  • Geopoliittinen varjo: Sijainti Venäjän ja Ukrainan konfliktin kyljessä tekee kansallisesta turvallisuudesta herkän aiheen. Puolalaiset ovat erittäin tietoisia hybridivaikuttamisen uhkista, ja puheet ekstremismistä koskettavat suoraan maan sisäistä vakautta.

En nyt syytä Donald Tuskin “vallankumouksesta kiinnostunutta” hallintoa tämän Krakovan keissin toimeenpanosta, mutta varmasti hänen kabinetissaan huokaistiin helpotuksesta ja kiitettiin sallimusta kun veronalainen rahvas sai muuta mietittävää kuin Puolan “The Donaldin” vallankeikausyrityksen. Kun viranomaiset leimaavat kriisin nopeasti tietyn poliittisen spektrin ilmiöksi, kyse on pelistä siitä, kenen intressejä palvelee ajatus siitä, että kansakunnan suurin uhka löytyy sen omasta sisäpuolelta.

Median rooli ja kiireettömyyden kuolema

Entä miksi Yleisradio ja muu suomalainen lehdistö lähtivät heti mukaan tähän samaan narratiiviin kyseenalaistamatta? Nykyinen uutiskilpailu elää klikkauksista, nopeudesta ja jatkuvasta päivittyvästä virrasta. Valmiit narratiivit tarttuvat uutistoimituksissa herkästi, koska ne tarjoavat kehyksen, johon uudet palaset on helppo pudottaa ilman raskasta tutkivaa journalismia.

Minua YLEn uutisoinnissa kutkutti kovasti käytetty ilmaisu: “Äärioikeistosta kiinnostunut”, Meillä taitaa olla muutamakin vasemmistolainen äärioikeistotutkija, jotka ovat kai “oikeistosta kiinnostuneita” ainakin tutkimusmielessä. Niin Olenhan minäkin naisista kiinnostunut, vaikka mies olenkin. Jännää!

Kun kansainväliset uutistoimistot välittävät paikallisen sisäministeriön alustavia, poliittisesti ladattuja lausuntoja, niitä ei Suomessa useinkaan suodateta kriittisen tarkastelun läpi, vaan ne toistetaan sellaisenaan. Alkuperäinen spekulaatio muuttuu uutisoinnissa nopeasti faktaksi, ja kun todellisuus myöhemmin osoittaa väitteen ennenaikaiseksi, korjausartikkeli julkaistaan korkeintaan pienenä myöhäisenä uutisena sivun alalaidassa.

Krakovan tapaus osoittaa karulla tavalla, kuinka totuus on nyky-yhteiskunnassa usein toissijainen tekijä silloin, kun poliittinen hyöty, herkät kansalliset jännitteet ja median klikkitalous kohtaavat.

Posted in sisäinen turvallisuus, Tilanne päällä | Tagged | Leave a comment

Pyssymiehen arki, FBI:n tilastot ja “hyvis aseen kanssa” ynnä Kanadan rynnärikaliberi.

Posted on November 9, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Keskustelu niin sanotusta “hyviksestä aseen kanssa” (Active Shooter / Good Guy with a Gun) pyörii jatkuvasti saman narratiivin ympärillä: vastustajien mukaan aseellinen sivullinen on harvinaisuus, joka ei todellisuudessa ratkaise mitään. Kuten Colion Noir tuoreessa katsauksessaan nostaa esiin, todellisuuden ja FBI:n tilastojen ynnä “virallisen narratiivin” välillä on vakava epäsuhta. Viralliset tahot pyrkivät usein aliarvioimaan tai tilastollisesti häivyttämään ne tapaukset, joissa aseistautunut kansalainen tai yksityinen turvallisuustoimija on pysäyttänyt uhkaavan tilanteen ennen viranomaisten saapumista. Se kun ei sovi “viralliseen tarinaan”.

Viralliset narratiivit nojaavat tarkasteluihin, joissa käytetään kapeita otantoja – esimerkiksi tiettyjen ajanjaksojen (kuten vuosien 2014–2025 välisten) virallisia aktiivisen ampujan raportteja, joiden mukaan aseistetut siviilit pysäyttivät vain pienen prosentin (esimerkiksi vain 16 tapausta 408 tapauksesta eli noin 3,9 %, CPRC:n oman aineiston perusteella aseellinen kansalainen pysäytti hyökkääjän 36,6 prosentissa sen tunnistamista tapauksista). Nämä luvut vääristävät todellisuutta usealla eri tasolla:

  • Rajattu määritelmä (Active Shooter Definition): Viralliset tilastot rajaavat tarkastelun vain kapeasti määriteltyihin tapauksiin, joissa tietyt byrokraattiset kriteerit täyttyvät. Kaikki ne lukuisat tilanteet, joissa rikos tai verilöyly estetään pelkästään sillä, että potentiaalinen ampuja tajuaa kohteen olevan aseistettu – tai tilanteet, joissa tilanne ratkeaa ennen virallisen “aktiivinen ampuja” -määritelmän täyttymistä – putoavat suoraan tilastojen ulkopuolelle.
  • Aggressiivisen itsepuolustuksen aliraportointi (Defensive Gun Use, DGU): Suuri osa Yhdysvalloissa vuosittain tapahtuvista tilanteista, joissa aseen esiin ottaminen tai pelkkä sen olemassaolo riittää pysäyttämään hyökkääjän ilman laukauksia, eivät päädy valtakunnallisiin rikostilastoihin. Poliisi tilastoi toteutuneet rikokset ja ammuskelut, mutta harvemmin niitä tilanteita, joissa rikollinen yksinkertaisesti poistui paikalta kohdattuaan vastarintaa.
  • Narratiivin ohjaus: Virallisten lukujen taustalla on poliittinen tarve todistaa aseellinen sivullinen “tehottomaksi” tai “vaaralliseksi”, minkä vuoksi tilastointikriteerejä muotoillaan niin, että aktiiviset siviilien väliintulot saadaan näyttämään mahdollisimman pieneltä prosenttiosuudelta.

Kuten mainittu FBI:n ja Crime Prevention Research Center eli CPRC:n alkuperäisen tutkimuksen ja John Lottin 23.10.2026 julkaiseman kirjoituksen antamat luvut eroavat “aika paljon”. Luvut ovat oikein seuraavasti: Crime Prevention Research Center. Kuten näette, aseenkannolla olisi OIKEASTI merkitys terrorihyökkäysten ja satunnaisen väkivallan torjunnassa.

AineistoAseellisen kansalaisen pysäyttämät hyökkäykset
FBI, 2014–202516 / 408 = 3,9 %
CPRC, 2014–2025225 / 615 = 36,6 %
CPRC, viimeiset 5 vuotta42,5 %
CPRC, viimeiset 5 vuotta, aseenkanto sallittu56,3 %

Tässä on kuitenkin muutama kiinnostava yksityiskohta:

Ensimmäinen: CPRC ei väitä löytäneensä vain 225 tapausta, vaan se löysi 615 aktiivisen ampujan tapausta, joista 225:ssa aseellinen kansalainen pysäytti hyökkääjän.

Toinen: CPRC jätti laskelman ulkopuolelle vielä 35 tapausta, joissa aseellinen kansalainen pysäytti hyökkääjän ennen kuin tämä ehti ampua ensimmäistä laukausta. Nämä eivät siis sisälly 36,6 prosentin lukuun. Tämä on erityisen kiinnostavaa, koska se tarkoittaa, että CPRC:n prosenttiluvut eivät edes pyri mittaamaan kaikkea ennaltaehkäisevää vaikutusta.

Kolmas: CPRC:n mukaan FBI:n aineistosta puuttuu 51 tapausta, joissa aseellinen kansalainen esti todennäköisesti joukkosurman, ja lisäksi 156 muuta tapausta, jotka CPRC sisällyttää aktiivisen ampujan aineistoonsa. CPRC nostaa esiin myös tapauksia, joissa FBI:n luokittelu on ollut sen mielestä virheellinen.

Viimeisen viiden vuoden aikana CPRC:n vastaava luku on 42,5 prosenttia. Kun tarkastellaan ainoastaan alueita, joilla kansalaisten aseenkanto on sallittua, luku nousee 56,3 prosenttiin. Kyse ei siis ole mistään yksittäisestä tilastollisesta poikkeamasta, vaan huomattavasta erosta siinä, miten kaksi organisaatiota luokittelee ja laskee tapahtumia.

On vaikea ymmärtää, miksi FBI ei ole korjannut tai edes kattavasti selittänyt näitä eroja, vaikka puutteista on sille ilmoitettu. Tässä vaiheessa kysymys ei ole enää pelkästään tilastoinnista vaan viranomaisten uskottavuudesta. Tämä herättää väistämättä ajatuksen, että JOKIN tilasto on viranomaiselle sopivampi kuin jokin toinen tilasto.

On hyvin vaarallista, jos viranomaiset alkavat leikkiä tilastoilla sopivan narratiivin ajamiseksi. Se vähentää luottamusta tilastoihin ja erityisesti viranomaisten toiminnan puolueettomuuteen. Esimerkkejä, mihin se johtaa voi katsoa vaikkapa Ison Britannian kahden tason poliisitoimesta. On aikalailla yksi ja sama mitä joku blokkari suustaan, tai näppäimistöstään, päästää, mutta viranomaisilla on vain yksi valuutta: luotettavuus.

Totuus on, että suuri osa aktiivisen ampuja -tilanteista ratkeaa tai keskeytyy silloin, kun kohteessa on vastassa välitöntä, mitoitettua voimaa. Kyse ei ole mistään villin lännen elokuvasankaroinnista, vaan karusta arkisesta taktiikasta: kun rikollinen kohtaa aseellista vastarintaa, hänen toimintasyklinsä katkeaa. Viranomaisten hidas vasteaika tarkoittaa sitä, että ensimmäiset sekunnit ovat täysin puolustuskyvyttömien varassa. Aseenomistajan arki ja varautuminen perustuvat juuri tähän todellisuuteen – kykyyn toimia silloin, kun sekunnit ratkaisevat. Itseasiassa hyvis pyssyn kanssa pysäyttää tai ratkaisee noin 56% ampumisista, jos ampuminen tapahtui alueella, jossa aseenkanto on sallittua.

Eurooppalaiset pehmeät maalit ja todellisuuden sietokyky

Kun samaa problematiikkaa tuodaan Eurooppaan, tilanne muuttuu lainsäädännön ja yhteiskunnallisen rakenteen takia vielä karummaksi. Eurooppalaiset “pehmeät maalit” ovat terroristeille ja sekopäille helppoja kohteita, koska puolustuspotentiaalia ei kansalaistasolla ei monella EU maalla ole.

  • Bataclan (Pariisi): Siellä aseellisella siviilillä tai paikalla olleilla tuskin olisi ollut ratkaisevaa roolia, ei niinkään pelkästään tiukan asekontrollin vuoksi, vaan ympäristön luonteen takia. Paikka oli täynnä väkeä, pimeää, savua, paniikkia ja alkoholianniskelua. Aseellisen sivullisen toimiminen tuossa kaaoksessa ilman, että tilanne muuttuu pahemmaksi tunnistusongelmien takia, olisi ollut äärimmäisen vaikeaa.
  • Charlie Hebdo & Turun puukkohipat: Toisaalta tilanteet, joissa hyökkääjä operoi rajatulla alueella tai selkeässä näköyhteydessä (kuten Charlie Hebdo tai Turun puukotukset vuonna 2017), ovat täysin toista maata. Turussa ensimmäinen partio ja sivulliset osoittivat, että nopealla fyysisellä ja tarvittaessa aseellisella puuttumisella teurastus saadaan katkaistua ennen kuin ruumiita tulee enempää. Samoin hiljattainen Krakovan tapaus osoittaa, että järjestelmällinen voimankäyttö ja nopea reagointi ovat ainoa lääke kylmäveristä ampujaa vastaan.

Kanadan oppi: 5,56 mm ja “vyön solki”

Taktisella puolella on syytä huomioida myös Kanadan linjaus pitäytyä 5,56 mm NATO -kaliiperissa, mutta muuttaa taktista ohjeistusta. Perinteisen ohjeistuksen “massakeskipisteen pommitus” (Center Mass) ei aina pudota tason IV levyn, äärimmäisen adrenaliinin tai huumeiden vaikutuksen alaisena olevaa hyökkääjää riittävän nopeasti, jos osumat eivät osu elintärkeisiin keskushermoston tai verenkierron solmukohtiin.

Ratkaisuksi on otettu vaatimus tarkemmasta osumatarkkuudesta – esimerkiksi ampumisesta “vyön solkeen” tai muihin kriittisiin, lamauttaviin pisteisiin. Tämä vaatii ampujilta enemmän kylmäverisyyttä ja hallintaa, mutta periaate on looginen. Kuten luutnantti Koskelan maksiimi kuuluu ja kuten kentällä on todettu: “Vie miehen kerralla pois pelistä.” Kun voimaa käytetään, se tehdään niin tehokkaasti, että vastapuolen kyky jatkaa hyökkäystä neutraloidaan kerralla.

The FBI’s Good Guy With A Gun Statistics Don’t Add Up

Tämä video avaa tarkemmin niitä laskennallisia mekanismeja ja määritelmiä, joilla viralliset tahot häivyttävät aseistautuneiden kansalaisten todellisen roolin turvallisuuden ylläpitäjinä.

Ajattelin, että pitääpä itselläkin ottaa muistiin taas tuo vyönsolkeen ampuminen, eikä opetella alitajuisesti lyttäämään kuparia taso IV liiviin. Koulutuksella ratkeaa moni ongelma.

Posted in ammunta, Aseet, Aselait, terrorismi | Tagged | Leave a comment

Haitin raunioilta El Salvadorin pelastuspartioon: Kun historia kohtaa kyynisen todellisuuden

Posted on November 8, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Maailmassa on kriisejä, joista puhutaan ilman todellista syytä Gaza, Sitten niitä joista ei ole muodikasta puhua: Kristittyjen surmat nigeriassa. Ja sitten on Haiti – musta aukko, johon kansainvälinen apu, miljardit dollarit ja hyväntahtoiset julkilausumat ovat kadonneet ilman jälkeäkään. Kunnes paikalle astuu mies, jonka toimintatapoja liberaali media inhoaa, mutta jota epätoivoinen kansa rukoilee pelastajakseen: El Salvadorin presidentti Nayib Bukele.

Mutta ennen kuin katsotaan, miten Tiktok-aikakauden vahva johtaja aikoo siivota Karibian helvetin, meidän on pakko katsoa peiliin ja kysyä: Miten helvetissä tähän on ylipäätään tultu?

Historia, josta ei haluta puhua: Kolonialismin perintö ja itsenäisyyden kirous

Haitin tilannetta on mahdotonta ymmärtää ilman sen ainutlaatuista ja traagista historiaa. Vuonna 1804 Haiti teki sen, mihin mikään muu orjayhteiskunta ei pystynyt: se kukisti Ranskan armeijan ja syntyi maailman ensimmäisenä mustien johtamana tasavaltana. Se oli historian suuri vapaustaistelu, mutta se oli myös alku maan taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kiroukselle. Samassa syssyssä melkein kaikki maan valkoiset ranskalaiset tapettiin, ja ruvettiin leikkimään tyypillistä afrikkalaista nepotismia hallintokoneistona käyttävää heimovaltakuntaa. Paskasti meni.

Ranska ja muu läntinen maailma päättivät rangaista Haitia menestyksestään. Vuonna 1825 Ranska pakotti pienen nuoren tasavallan maksamaan tähtitieteellisen korvauksen entisille orjanomistajilleen “menetetystä omaisuudesta”. Tämä velka – jota Haiti maksoi pitkälle 1900-luvulle asti – imi maasta kaiken elinvoiman. Infrastruktuuri, koulutus ja valtiontalous kuristettiin hengiltä ennen kuin niillä oli edes mahdollisuutta rakentua kunnolla.

Tähän päälle kun lisätään vuosikymmenten ulkopuolinen puuttuminen sisäpolitiikkaan (kuten Yhdysvaltain miehitys 1915–1934), brutaalit kotimaiset diktatuurit (Papa Doc ja Baby Doc Duvalier, joiden baretinkantajat Tonton Macoutes kylvivät kauhua) sekä jatkuvat luonnonkatastrofit, saadaan resepti valtiolle, jolla ei koskaan ollut todellista mahdollisuutta rauhaan. Instituutiot eivät vain romahtaneet; niitä ei ollut koskaan ehditty rakentaa pysyvän kaaoksen ja korruption keskelle.

Otan tähän hieman epämuodikkaasti esiin myös uskonnon merkityksen. Haitin uskonnollinen elämä on katolisuuden ja vodoun muodostama omalaatuinen kokonaisuus. En välttämättä väitä, että jokainen vodoun harjoittaja olisi jotenkin väkivaltaisempi tai moraalisesti huonompi ihminen. Mutta uskonnolliset maailmankuvat eivät ole yhteiskunnallisesti merkityksettömiä. Kristinuskon keskeinen moraalinen viesti perustuu ihmisarvoon, lähimmäisenrakkauteen ja yksilön vastuuseen. Haitilaisen vodoun henkimaailmaan, rituaaleihin ja taikuuteen perustuva maailmankuva rakentuu toisenlaisista lähtökohdista. Minusta on täysin oikeutettua kysyä, millaisia vaikutuksia näillä erilaisilla maailmankuvilla on yhteiskunnan moraaliseen perustaan. Tätä kysymystä ei pitäisi voida kuitata rasismiksi tai uskonnolliseksi suvaitsemattomuudeksi.

Jengien paratiisi: Pikku kepposista täysimittaiseen kauhujen teatteriin

Nykypäivän Haiti ei ole vain köyhä; se on valtio, jota ei ole olemassa. Valtion tyhjiön ovat täyttäneet jengit, joista on kasvanut armottomia sotilaallisia koneistoja. Esimerkiksi Kenian poliisivoimat kävivät kokeilemassa onneaan. Kenialaisten operaatio Haitissa (virallisesti YK:n tukema turvaoperaatio MSS, Multinational Security Support) oli kaikkea muuta kuin helppo. Kun Kenian poliisijoukot lähetettiin Port-au-Princeen vuonna 2024, tavoitteena oli auttaa Haitin surkeassa jamassa olevaa poliisivoimaa ja lyödä jengit kuriin.

Todellisuus osoittautui kuitenkin huomattavasti vaikeammaksi:

  • Resurssit ja kieli-muuri: Kenialaiset poliisit astuivat keskelle täydellistä kaaosta varustuksella, joka osoittautui pitkälti riittämättömäksi paikallisia raskaseen aseistukseen turvautuvia jengejä vastaan. Lisäksi kielimuuri (kenialaisten englanti/swahili vs. haitin kreoli/ranska) vaikeutti operaatioita merkittävästi.
  • Puolustuskannalla olemisen pakko: Sen sijaan, että jengit olisi aktiivisesti tuhottu tai ajettu maasta, kenialaisten tehtäväksi muodostui lähinnä kriittisen infrastruktuurin – kuten lentokentän, sataman ja valtion rakennusten – turvaaminen. Jengit pitivät edelleen hallussaan suurinta osaa pääkaupungista ja ympäröivistä alueista.
  • Operaation päättyminen ja vetäytyminen: Kenian johtama missio ei onnistunut palauttamaan täydellistä rauhaa maahan. Kansainvälinen operaatio koki muutoksia, ja kenialaisjoukot alkoivat vetäytyä Haitista vuoden 2026 alkupuoliskolla, kun YK:n turvaoperaation vetovastuu siirtyi eteenpäin muun muassa Tšadista tulleille joukoille (Gang Suppression Force -operaatioon).

Vaikka kenialaiset onnistuivat avaamaan lentokentän ja pitämään pahimmat hyökkäykset pois keskeisiltä hallintoalueilta, heidän operaationsa tulkittiin yleisesti suureksi haasteeksi, joka ei riittänyt murtamaan Haitin jengien valtaa. Tämä epäonnistuminen tai vajaaksi jäänyt tulos onkin osaltaan ruokkinut sitä huutoa, jota esimerkiksi Nayib Bukelen kaltaisilta “kovan käden” johtajilta nyt vaaditaan.

Se, mitä mediassa usein kutsutaan “jengisodiksi”, on todellisuudessa yhteiskunnan täydellinen moraalinen ja fyysinen rappeutuminen. Kadulla “pikku keppostelu” tarkoittaa lapsisotilaiden värväystä, järjestelmällisiä joukkoraiskauksia sodankäynnin välineenä, ihmisten elävältä polttamista ja rituaalista väkivaltaa. Joillakin alueilla hämärät huhut ja todistukset kertovat synkimmistä tabuista, kannibalismista ja pelon ilmapiiristä, jossa ihmisarvolla ei ole enää mitään arvoa.

Kansainvälinen yhteisö on lähettänyt vuorollaan YK:n sinibaretteja, poliisijohtoisia apujoukkoja ja humanitaarisia miljardeja. Lopputulos? Sinibaretit toivat mukanaan koleraepidemiat ja seksuaalisen hyväksikäytön skandaalit, ja apurahapaalit katosivat paikallisten sotaherrojen ja korruptoituneiden poliitikkojen taskuihin. Kansainvälinen humanitaarinen teollisuus on tehnyt Haitista ikuisen potilaan, jonka hengissä pitämisestä hyötyvät ainoastaan konsultit ja järjestöt.

Enter Bukele: Pelastaja vai pelätty diktaattori?

Kun mikään muu ei toimi, demokratian ja ihmisoikeuspuheen kauniit fraasit vaikuttavat lähinnä sairaalta vitsiltä. Haitilaiset eivät kaipaa seminaareja oikeusvaltioperiaatteesta; he kaipaavat rauhaa, mahdollisuutta kävellä kadulla ilman pelkoa kuolemasta ja sitä, että jengiläiset eivät hallitse öitä.

Tässä astuu esiin El Salvadorin presidentti Nayib Bukele. Mies, joka laittoi omat jenginsä – MS-13:n ja Barrio 18:n – kuriin rakentamalla massiivisia vankiloita ja pidättämällä kymmeniä tuhansia epäiltyjä ilman perinteisiä oikeudenkäyntiprosesseja, nähdään nyt Haitin viimeisenä oljenkortena. Kuten olemme saaneet huomata, myös jengiläisten liha tottelee kuria.

Ajatus siitä, että ulkopuolinen “vahva mies” tulisi ja siivoaisi Haitin kadut samalla otteella kuin San Salvadorin lähiöt, herättää länsimaisissa ihmisoikeusjärjestöissä syvää närkästystä. Mutta eikö se kerro enemmän meidän tekopyhyydestämme kuin todellisuudesta?

Liberaali eliitti vaatii prosesseja ja sääntöjä maassa, jossa säännöt ovat tappaneet enemmän ihmisiä kuin mikään muu. Bukele tarjoaa tuloksia. Vaikka ratkaisut ovat raakoja ja kyseenalaisia, ne ovat ainoita, jotka ovat tähän mennessä tuottaneet tulosta Latinalaisessa Amerikassa. Nayib Bukelen väliintulo Haitissa on saanut täysin uuden, dramaattisen käänteen. Se mikä alkoi nopeana pelastusoperaationa, on eskaloitunut laajamittaiseksi sotilaalliseksi operaatioksi.

Tilanteen kulku ja nykytilanne etenivät seuraavasti:

  • Kuvio sai alkunsa panttivangiksi otetuista sotilaista: Lokakuun puolivälissä 2026 neljä Salvadorin mekaanikkoa joutui aseellisen väijytyksen kohteeksi ja vangiksi Port-au-Princen vaarallisella “punaisten alueiden” vyöhykkeellä (Croix-des-Bouquets).
  • Massiivinen sotilaallinen siirto: Vastauksena tähän Bukele ilmoitti käynnistävänsä pelastusoperaation ja lähetti Haitiin ripeästi erikoisjoukkoja, helikoptereita (mm. Black Hawkeja) sekä raskasta kalustoa. Marraskuuhun 2026 mennessä El Salvador oli siirtänyt maahan jo yli 2 000 sotilasta, mikä ylittää YK:n valtuuttaman paikallisen turvaoperaation (GSF) omat vahvuudet.
  • Retoriikka ja laajenevat tavoitteet: Vaikka Bukele on virallisesti korostanut operaation ensisijaisen tavoitteen olevan omien kansalaisten pelastaminen, hän on samalla lähettänyt haitilaisille jengijohtajille suoria uhkauksia sosiaalisessa mediassa lupaavansa “tehdä heille samoin kuin El Salvadorissa”. Operaatio on herättänyt kansainvälisesti sekä valtavaa toivoa epätoivoisten paikallisten keskuudessa että pelkoja siitä, että tilanne muuttuu kontrolloimattomaksi verilöylyksi.
  • Poliittinen tilanne nyt: Haitin pääministeri Alix Didier Fils-Aimé on tukenut operaatiota ja todennut maan siirtyneen ratkaisevaan vaiheeseen jengien nujertamisessa kansainvälisten joukkojen tuella. Samalla herää kysymys siitä, vetäytyvätkö salvadorilaiset heti teknikoiden löytymisen jälkeen, kuten Bukele on väläyttänyt, vai muuttuuko operaatio pysyvämmäksi ristiretkesksi Haitin jengejä vastaan.

Epämuodikas loppuhuipennus

Haiti on monumentti sille, kuinka pieleen ulkoinen interventio ja kolonialismin synnit voivat mennä. Mutta se on myös muistutus siitä, että kun yhteiskunta putoaa riittävän alas rotkoon, ihmiset lakkaavat välittämästä siitä, miten järjestys palautetaan – kunhan se palautetaan.

Jos Nayib Bukele tai hänen metodinsa tekevät sen, mihin YK, Ranska ja Yhdysvallat eivät vuosikymmenissä pystyneet, liberaalin maailman on nieltävä ylpeytensä. Sillä vaihtoehto Bukelen kovalle kädelle ei ole demokratia. Vaihtoehto on ikuinen helvetti.

Näin se kuulkaa Kauhavan Ruma Vallesmannikin pisti kuriin Härmän Häjyt.

Posted in Tilanne päällä | Tagged , | Leave a comment

Hänen Majesteettinsa Kustaa II Adolf, ja Kolmekymmentävuotisen sodan perintö 2026

Posted on November 6, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Ruotsalaisuuden päivän hengessä on aika kaivaa esiin ne historian särmät, jotka eivät mahdu nykyajan pehmeään juhlapuheiden muottiin. Otetaan siis Epämuodikkaita ajatuksia -tyylinen katsaus mieskohtaisesti siihen Ruotsin kuningaskunnan veturiin, joka muutti Euroopan kartan, mullisti sodankäynnin ja jonka perintö elää yhä suomalaisen sotilaan selkärangassa: Kustaa II Aadolfiin. Kustaa oli isänsä Kaarle-herttuan, myöhemmin kuningas Kaarle IX, vanhin poika ja siten koulittu kansansa sotapäälliköksi ja valtakunnan isännäksi. Ennekuin muuan korsikalainen keisari tuli mukaan kuvioihin niin Kustaa II Aadolfia pidettiin kaikkien parhaana sotapäällikkönä. Erittäin hyvä hän olikin.

Infantry soldiers with pikes and muskets face cavalry and cannons on a misty battlefield
AIn ajatus Kustaa II Adolfin armeijauudistuksista. Ihan jees kuva. Tukihaarukat puuttuvat ampujilta, ja heillä ei yleensä rintapanssaria ollut. Pikineerit hoitivat lähitaistelun, ja siksi heillä oli kypärä ja rintapanssari. Mitäs pienistä.

Taktinen vallankumous: Terciosta hollantilaiseen koulukuntaan ja linjaylivoimaan

Kustaa II Aadolf peri armeijan, joka oli jo aloittanut irtautumisen keskiaikaisesta sotilaallisesta hämäryydestä. Tästä ehkä tuntuvimpana osoituksena ns “Pitkä Viha” tai viisikolmattavuotinen sota sekä hieman myöhemmin Nuijasota 1500-luvun lopussa: Hyvin keski-aikaista sotaa hyvin keski-aikaista armeijaa ja talonpoikia vastaan. Kustaa II aadolf onistui uudistamaan Ruotsin armeijan aikansa ehdottomaksi eliitti armeijaksi, mutta hänen neroutensa oli kyvyssä yhdistää parhaat ulkomaiset opit ja jalostaa ne tappavaksi järjestelmäksi.

Puolan sodissa luovuttiin karakolliratsuväen varovaisesta pistoolitaktiikasta ja palautettiin ratsuväelle sen tärkein ase: hevosen ja ratsumiehen yhteinen iskuvoima. Hakkapeliitat hyökkäsivät lähelle vihollista, ampuivat tarvittaessa pistoolinsa ja jatkoivat sen jälkeen rynnäkköä teräasein. Tarkoituksena ei ollut jäädä ampumaetäisyydelle, vaan murtaa vihollisen muodostelma hevosen, miekan ja ratsumiehen painolla.

Jalkaväessä vähennettiin toistaalta pikineerien määrää ja lisättiin muskettisotureiden määrää, ja tykistö muutettiin pitkälti kolmenaulaisiksi kanuunoiksi, jotka liikkuivat kentällä tarvittaessa miesvoimin. Muskettien latausnopeus oli sellainen, että kokonaan piikeistä luopumista ei voitu ajatellakaan, mutta linjassa musketöörit pystyivät mainiosti tukemaan ratsuväkeä ja vetäytymään siitä piikkiseinän taakse suojaan tarvittaessa.

Ennen ruotsalaisreformia Euroopan sotakenttiä hallitsi espanjalainen tercio – valtava, neliönmuotoinen jalkaväkimöykky, joka koostui keihäsmiehistä ja muskettisotilaista. Tercio oli massiivinen ja vaikeasti liikuteltava; se nojasi massan voimaan ja piikkien mereen.

Kustaa II Aadolf katsoi kuitenkin Hollannin sodankäynnin uudistuksia – Maurits Nassaulaisen oppeja – ja vei ne äärimmäisyyteen. Hän hylkäsi raskaat, hitaat neliöt ja siirtyi linjataktiikkaan. Hänen uudistuksessaan jalkaväki järjestettiin matalampiin, leveämpiin riveihin, jotta mahdollisimman moni muskettimies pääsi ampumaan samanaikaisesti. Jos tämä kiinnostaa on olemassa mainio peli “Pike and shotte“, jos warhammer pelit ja fantasia armeijat alkavat maistua puulta.

Tercion tarjoaman kömpelön syvyyden tilalle tuli liikkuvuus, tulivoima ja tarkasti koordinoitu yhteispeli ratsuväen ja tykistön kanssa. Kuninkaallinen kevyempi kenttätykistö, niin sanotut rykmentintykit, kykeni liikkumaan jalkaväen mukana ja antamaan välitöntä tulitukea suoraan taistelukentällä. Piiritystykistö oli toki edelleen erikseen. Kolmen ruotsalaisen skalpundin tykki, siis kuula painoi noin 1,3 kiloa, oli aseena paljon enemmän kuin puolet kevyempi ajan peruskalustosta, kuusinaulaisesta, tykistä. Sama tilanne on tykistössä nykyäänkin: 122 H 63 painaa noin 3,5 tonnia ja 155 K 83 painoin noin 10 tonnia. 122mm kranaatti 22kg painaa noin puolet 155mm kranaatista 45 kg.

Breitenfeldin taistelu vuonna 1631 osoitti, mihin hollantilaisesta koulukunnasta kehitetty ruotsalainen järjestelmä parhaimmillaan pystyi. Tillyn keisarillinen armeija nojasi edelleen syviin jalkaväkimuodostelmiin, kun taas ruotsalaiset kykenivät keskittämään tulivoimansa joustavammin, liikuttamaan tykistöään ja yhdistämään jalkaväen sekä ratsuväen toiminnan.

Tosin, esimerkiksi Nördlingenin taistelu vuonna 1634 muistutti kuitenkin siitä, ettei uusi järjestelmä tehnyt ruotsalaisista voittamattomia. Espanjalais-keisarillinen armeija, jonka jalkaväen ydin muodostui edelleen syvistä muodostelmista ja kokeneista tercioista, löi ruotsalaiset ja heidän liittolaisensa murskaavasti. Tercio ei ollut vanhentunut jäänne, joka odotti vain modernimpaa vastustajaa tuhoutuakseen. Se oli edelleen vaarallinen taistelumuodostelma, kun sitä johdettiin oikein ja käytettiin oikeissa olosuhteissa. Eli kaikki ei muuttunut viikossa tai kahdessa, mutta linja taktiikkaan kuitenkin maailmalla siirryttiin. Espanjan armeijassa nämä Terciot ovat edelleen perusyksikköinä.

Voittokkaat sodat: Mitä se maksoi valtiolle ja tavan kansalle?

Historiallisissa romantiikoissa tuuletetaan aina suurvalta-ajan voitoilla, mutta epämuodikas totuus on se hintalappu, jonka tavallinen kansa maksoi. Toki saalistakin tuotiin Saksan maalta: Pari hakkapeliittaa toi kotikirkkoonsa Tampereelle Messukylän kirkkoon sotasaaliina kauniisti leikatut saarnastuolin kuvapaneelit. Mutta pääsääntöisesti sota ei ollut kovin hyvä liiketoimi Saksanmaalla. Toki verovapaus kotimaassa oli yleensä se syy, miksi hommaan ryhdyttiin.

Sodat Saksassa, Puolassa ja idässä nostivat Ruotsi-Suomen Euroopan poliittiselle kartalle. Valtion näkökulmasta kyse oli olemassaolosta ja turvallisuudesta: Itämeri haluttiin muuttaa Mare Nostrumiksi (meidän mereksemme), jotta kauppareitit ja rajat olisivat turvassa katolisen Habsburgien puristukselta ja katkerilta puolalaisilta. Sigismund kunkaan perillsiet edelleen toki havittelivat Ruotsin kruunua. Siihen heillä toki jonkinmoinen oikeus olisi ollutkin.

Mutta mitä se merkitsi tavan kansalle – niille suomalaisille ja ruotsalaisille talonpojille, jotka marssittivat saappaansa puhki Keski-Euroopan mudassa?

  • Verotus ja pakko otot: Sotakoneisto vaati rahaa ja verta. Kruunu peri veroja armottomasti, ja nuoria miehiä revittiin pelloilta ja metsistä sotaväenottojen, eli maakunnan suostumuksen, kautta.
  • Veriuhri: Suomalaisten osuus armeijasta oli merkittävä, ja monissa pitäjissä miesväki harveni radikaalisti. Tämä johtui siitä, että aatelisten alustalaiset oli vapautettu väenototsta. Siksi Itämaa, jossa oli noin kolmasosa väestöstä, vastasi noin puolesta kenttäarmeijasta. (vaihtelee luonnollisesti Ruotsinvallan ajan) Tunnettu totuus on, että suomalaiset ratsuväen osastot (hakkapeliitat) olivat pelätty ja tehokas työkalu, mutta heidän luunsa jäivät Puolan soille ja Saksan taistelutantereille.
  • Kansa elätti armeijaa, vaikka satona saattoi olla nälänhätää ja sotilaiden mukana kulkevia kulkutauteja. Suurvalta-asema rakennettiin suoraan tavallisen kansan selkänahasta, hyvä puoli oli toki se että se rakennettiin saksalaisen ja puolalaisen talonpojan selkänahasta.

Elävä perintö: Suomen prikaatit ja vuosi 1626

Vaikka hinta oli kova, Kustaa II Aadolfin perintö suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole pelkkää historian havinaa – se on edelleen lippuja ja rykmenttejä.

Monet unohtavat tai eivät tiedä, että nykyiset suomalaiset prikaatit ja joukko-osastot ovat suoria perillisiä niille maakuntarykmenteille, jotka kuningas perusti vuonna 1626 annetulla maakunnallisella järjestelyllä. Kustaa II Aadolf tajusi, että kurinalainen, omalta maalta koottu ja vakinaisesti järjestäytynyt sotilasaines oli parempi kuin epäluotettavat palkkasoturit. Palkkajoukkoja ruotsalaiset käyttivät myös paljon, maksoihan Ranska kardinaali Richelieu anteliaasti viulut, mutta armeijan kova ydin oli kotimaiset joukot.

Suomalaiset maakuntarykmentit (kuten Savon, Karjalan, Hämeen ja Pohjanmaan rykmentit) saivat tuolloin pysyvän muotonsa. Nykypäivän maavoimien joukko-osastot vaalivat yhä näiden 1626 perustettujen osastojen perinteitä ja lippuja. Kun suomalainen reserviläinen astuu nykyään prikaatin porteista sisään, hän kantaa perintöä, jonka organisaatiorakenteen juuret ulottuvat suoraan kolmikymmenvuotisen sodan muskettiden ja piikkien väliin.

Ruotsalaisuuden päivänä onkin sopivaa tunnustaa tämä: ilman Kustaa II Adolfin radikaaleja uudistuksia Pohjolan historia ja Suomen sotilaallinen identiteetti olisivat täysin toisen näköisiä – vaikka se vaatiikin katseen kääntämistä myös historian synkempiin ja vaativampiin puoliin.

Kustaa II Aadolfin tarina päättyi Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Ruotsin armeija voitti, mutta kuningas itse kaatui taistelun melskeessä. Suurvalta ei kuitenkaan kuollut kuninkaansa mukana. Hänen luomansa sotilaallinen koneisto jatkoi toimintaansa, ja Ruotsi nousi vielä vuosikymmeniksi Euroopan suurvaltojen joukkoon. Sitten pääsi tytärkulta valtaan, ja onnistui sössimään isukin työmaan katolisuuteen kääntymällä. Onneksi saatiin kuitenkin Kristiinankaupunki Pohjanmaalle.

Posted in Historia, Reserviläiset, Suomi ja Ruotsi | Tagged | Leave a comment

Konsensuksen illuusio: Miksi Suomen tulevaisuusselonteko ei kohtaa Euroopan rapautumista ja Venäjän todellisuutta

Posted on November 5, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Kun valtioiden virkamieskunta ja ennus… “tulevaisuuden tutkijat” yrittävät virallistaa tulevaisuutta, On lopputuotteena yleensä mukavan yritystason PowerPointtia, joka on kiedottu aitoon byrokraattilatinaan. Suomen hallituksen tuore, vuoteen 2045 ulottuva strateginen tulevaisuusselonteko yrittää kuitenkin jotain rohkeampaa. Systemaattisen ennakointimatriisinsa ja vaihtoehtoisten tulevaisuusskenarioidensa kautta – jotka ulottuvat yhteistyön maailmasta teknojättien feodaalialueisiin, blokkeihin ja täydelliseen murtumiseen – se paljastaa aikakautemme särölinjat. Eli “Sauber Arbeit” tällä kertaa.

Lit lookout tower above a forest road beneath storm clouds
AIn ajatus Suomen tulevaisuudesta. Ei paista aurinko mutta ei toisaalta sadakaan.

Ilman diplomaattista silittelyä raportin skenaariot paljastavat kuitenkin jotain synkempää: Eurooppa kävelee unissaan kohti omaa rakenteellista irrelevanssiaan, lamaantuneena ulkoisen vihamielisyyden ja sisäisen tekopyhyyden keskellä: Teollisuus ajataan muualle. Minkäänlaista energiaomavaraisuutta ei havitellakaan, ja pelätään käyttää omia valtioinstrumenttejä omalle tulevaisuudelle sopivien kehityssuuntien varmistamiseen.

Itäinen peili: Venäjä pysyvänä, institutionaalisena uhkana

Virallisissa skenaarioissa Venäjä vaihtelee parhaan tapauksen satujen “lievästi demokratisoituneesta poikkeamasta” täysimittaiseen “fasistiseen” valtioon aina hajoamisskenaarioihin asti. Päättäjillä on kuitenkin edelleen vaikeuksia sisäistää pysyvää perusasetelmaa: Venäjä ei käy läpi väliaikaista poikkeamaa eurooppalaisesta integraatiosta; se on pysyvästi militarisoitunut, revansistinen autokratia, joka pitää sääntöpohjaista järjestelmäämme uhkana ja erityisesti manipuloinnin kohteena.

Eturintamavaltiolle, kuten Suomelle, ennakointianalyysi vahvistaa, että raja ei ole enää kaupallinen siirtymävyöhyke vaan pysyvä strateginen särölinja. Uhka ei ole pelkkä perinteinen sotilaallinen pelote – vaikka se säilyykin turvallisuuden perustasona – vaan yhteiskunnan nakertaminen hellittämättömällä hybridivaikuttamisella, kybersodankäynnillä, energian aseistamisella ja demografisella välineellistämisellä. Kuvitelma siitä, että normaalit suhteet voitaisiin koskaan ”palauttaa” nykyisen konfliktin päätyttyä, on vaarallinen harha. Venäjän uhka vaatii tinkimätöntä, pysyvää linnoitusmentaliteettia, johon nykyiset, mukavuuteen tottuneet länsiyhteiskunnat eivät ole rakenteellisesti valmiita.

Mätänee sisältäpäin: EU:n antidemokraattinen kehitys ja Puolan peili

Vaikka ulkoiset uhat idästä saavat palstatilaa, raportin hiljainen suhtautuminen Euroopan unionin sisäiseen arkkitehtuuriin sivuuttaa paljon salakavalamman mädännäisyyden: unionin sisällä tapahtuvan antidemokraattisen keskusjohtoisuuden tasaisen hiipimisen. Komissio kaappaa enemmän ja enemmän valtaa itselleen kansallisten hallitusten ohi, ja kuvittelee siinä sivussa olevansa “historian oikean ja väärän puolen” tuomari.

Puhumme loputtomiin “demokratiasta” ulkoisia autokraatteja vastaan, mutta Bryssel poliittisesti ja Frankfurt finanssimaailmassa, harjoittavat rutiininomaisesti teknokraattista autoritarismia, joka ohittaa kansalliset äänestäjät aina kun se sopii liittovaltioprojektiin. Jäsenvaltioiden kohtelu viime vuosikymmenen aikana osoittaa hyytävää suvaitsemattomuutta kansallista demokraattista poikkeamaa kohtaan.

Ajatellaanpa pitkään jatkunutta poliittista ja taloudellista sodankäyntiä Puolaa vastaan aiempien kansalliskonservatiivisten hallitusten aikana – EU-instituutiot aseistivat oikeusvaltioperiaatteen ehdollisuuden ja pidättivät rakennerahastoja ei puhtaan demokraattisen eheyden vuoksi, vaan rangaistakseen äänestäjiä ja poliittisia voimia, jotka uskalsivat asettaa kansallisen suvereniteetin ylikansallisen integraation edelle.

Kun vaaleilla valitsemattomat virkamiehet ja aktivistituomioistuimet omivat vallan syrjäyttää suvereenien jäsenvaltioiden parlamenttien demokraattiset mandaatit “eurooppalaisten arvojen”, siis itsemurhaempatian ja sosialismin, varjolla, ne vesittävät itse kansansuvereniteetin käsitteen. Sama kehitys on rahoitusvälineissä: Suomi maksaa Espanjan ja Italian ohjelmia, samalla kun maassa asuu Euroopan köyhin kansa.

Ennkuin joku henkäisee “BKT”, niin mitäpä se kansan elintasoon kuuluu? Eurooppalainen elintaso ei kuitenkaan selviä kansantalouksien BKT-lukuja tuijottamalla. Olennaisempaa on katsoa, mitä tavallisen palkansaajan, vaikkapa opettajan, palkalla todellisuudessa saa. Saksalaisen opettajan nimellinen ja ostovoimakorjattu palkkataso on huomattavasti suomalaista korkeampi, kun taas italialaisen opettajan palkka jää suomalaisen alapuolelle. Mutta pelkkä palkkavertailukaan ei vielä kerro koko totuutta.

Perheasunnon hankinta tai vuokraaminen, lämmitys, sähkö, ruoka ja liikkuminen ratkaisevat, paljonko palkasta jää käteen. Suomessa kotitalouksien yleinen hintataso on noin 24 prosenttia Italian tasoa korkeampi ja 11 prosenttia Saksan tasoa korkeampi. Erityisesti asumisen ja energian kustannukset rasittavat suomalaista kotitaloutta. Pohjoisessa maassa asuntojen lämmittäminen ei ole vapaaehtoinen mukavuuspalvelu, eivätkä pitkät etäisyydet ja harva asutus mahdollista samanlaista joukkoliikenteeseen tukeutumista kuin monilla Keski- ja Etelä-Euroopan alueilla. Kun tähän yhdistetään asuntojen hankintahinta suhteessa palkkatasoon ja ruoan korkea hintataso, alkaa suomalaisen palkansaajan todellinen ostovoima näyttää huomattavasti kansantalouden BKT-lukuja vaatimattomammalta. Suomi voi olla tilastollisesti vauras valtio, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että suomalainen palkansaaja olisi “vauras eurooppalainen”.

Jos EU kehittyy keisarikunnaksi, joka kohtelee kansallisia demokratioita tottelemattomina maakuntina, jotka on kuritettava ideologiseen vaatimustenmukaisuuteen, se synnyttää tarkalleen sen sisäisen pirstoutumisen, josta ennakointiraportti varoittaa. Unioni, jonka tätyy kiusata jäseniään säilyttääkseen ideologisen yhtenäisyytensä, on jo kuoleva projekti.

Murtumispisteen kartoitus: Blokkipolitiikasta systeemiseen hajoamiseen

Ennakointiraportin matriisi hahmottelee vuodelle 2045 neljä erillistä tulevaisuutta, joista jokainen tarjoaa karun tuomion nykyiselle suunnallemme:

  1. Yhteistyön maailma: Liberaalin internationalismin utopistinen jäänne, jossa globaalit haasteet ratkaistaan monenvälisen harmonian kautta – skenaario, joka etääntyy päivä päivältä todellisuudesta.
  2. Teknojättien maailma: Uusfeodaalinen dystopia, jossa suvereenit valtiot syrjäytyvät ylikansallisten digitaalisten alustojen ja teknodynastioiden tieltä. Projekti on jo hyvässä vauhdissa, joskin hieman toisessa muodossa kuin selonteon skenaariossa. EU rakentaa parhaillaan digitaalisen identiteetin ja keskuspankkirahan infrastruktuuria, jonka virallinen käyttö on vapaaehtoista. Muodollinen vapaaehtoisuus ei kuitenkaan vielä takaa tosiasiallista vapautta jäädä järjestelmän ulkopuolelle, kun yhä suurempi osa yhteiskunnan palveluista ja asioinnista siirtyy digitaalisiin kanaviin. Digitaalisen euron kohdalla keskeinen kysymys ei ole ainoastaan se, mitä järjestelmä tänään sallii, vaan myös se, kuka hallitsee sen infrastruktuuria ja millaisia käyttörajoituksia tulevaisuuden lainsäädäntö mahdollistaa. Kun maksamisen, tunnistautumisen ja henkilötietojen infrastruktuuri keskittyy, myös vallankäytön mahdollisuudet keskittyvät. Hyväntahtoisen hallinnon lupaus siitä, ettei järjestelmää käytetä väärin, ei ole sama asia kuin rakenteellinen tae siitä, ettei sitä voida käyttää väärin.
  3. Blokkien maailma: Maailma halkeaa koveneviin taloudellisiin ja turvallisuuslinnoituksiin, pakottaen valtiot joko-tai valintoihin, rönsyilevään protektionismiin ja pysyvään kauppakonfliktiin, jos ei peräti kauppasotaan.
  4. Murtuva maailma: Täydellinen systeeminen romahdus, käsistä riistäytyvät ilmaston keikahduspisteet ja hallitsemattomat alueelliset sodat syöksevät globaalin järjestyksen eksistentiaaliseen sekasortoon. Tähän EU tuntuu kiirehtivän pää kolmantena jalkana tuomalla maanosaan taloudellisesti tyytymätöntä ja teollisessa yhteiskunnassa käyttökelvotonta väestöä.

Todellisuudessa sinkoamme pää edellä Blokkien ja Murtuvan maailman yhdistelmään. Talouden globalisaatio pirstaloituu alueelliseksi protektionismiksi, toimitusketjuja kohdellaan aseina, ja Eurooppa jää aggressiivisen, revansistisen Venäjän ja yhä painostavamman sääntelysupervaltion väliin.

Epämiellyttävä tuomio

Ennakointiraportit ovat arvokkaita juuri siksi, että ne kartoittavat jyrkänteitä, joita kohti ajamme. Näiden jyrkänteiden välttäminen vaatii kuitenkin pyhien lehmien teurastamista.

Turvallisuutta ei voi ylläpitää ulkoistamalla strategista ajattelua sisältäpäin mätäneville ylikansallisille instituutioille. Se vaatii kovaa kansallista resilienssiä, täydellistä realismia itänaapurimme pysyvän vihamielisyyden suhteen sekä rehellistä tilintekoa EU:n vaarallisen suuntauksen kanssa kohti antidemokraattista liittovaltiollisuutta.

Summary in English

This foresight analysis examines Finland’s strategic national report towards 2045, critiquing both external threats and internal European decay. It argues that official scenarios understate the permanent, institutionalized nature of Russia as a revanchist threat to a frontline state like Finland. Furthermore, it highlights the growing democratic deficit within the European Union—exemplified by past coercive rule-of-law pressures against member states like Poland—warning that Brussels’ technocratic centralization risks breeding the very internal fragmentation the foresight reports warn against. Ultimately, Europe is caught between hostile external powers and an overreaching internal regulatory apparatus, threatening national sovereignty and societal cohesion.

Posted in informaatiosota | Tagged | Leave a comment

Pohjoinen Hormuz – kun kalsarinmyrkyttäjän rahkeet eivät riitä korkeushyppyyn

Posted on November 3, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Eetteriin on jälleen puskettu Moskovan strategisen viestinnän parasta a-luokkaa: uhkaus siitä, miten Itämerestä tehdään “Pohjoinen Hormuz” tai uusi Punainenmeri. Ajatus on herättänyt vakavaa nyökkäilyä niissä kabineteissa, joissa sotatieteen ja -taidon syvin olemus ammennetaan iltapäivälehtien lööpeistä.

Tosiasiassa kyseessä on vain Kremlin vakiohahmon – tutummin Vladimir Kalsarinmyrkyttäjän – tuttu yritys kurkottaa hieman omaa fyysistä ja sotilaallista mittaansa korkeammalle. Katsotaanpa mekaanisesti, mistä tässä uhoamisessa on tälläkertaa kyse, ja miksi koko korttitalo luhistuu fysiikan ja maantieteen lakien edessä.

Miten “Pohjoinen Hormuz” pitäisi sitten toteuttaa?

Ajatusmalli Bab el-Mandebin tai Hormuzin oppien tuomisesta Itämerelle perustuu epäsymmetriseen häirintään ja vakuutusmarkkinoiden aseistamiseen. Venäjä tietää, että sen ruostuvan kahdesti Punalippuisen Itämeren-laivaston taistelu Natolla vastaan avoimessa taistelussa on todella jännittävä mutta samalla ainutkertainen puolituntinen. Siksi mekaniikan pitäisi toimia näin:

  1. GPS- ja satelliittihäirintä tappiin: Tehdään Suomenlahdesta ja Tanskansalmista navigaatiopuolesta yhtä helvettiä siviilialuksille.
  2. Harmaan vaiheen uhka: “Tunnistamattomat” lennokit, muutama strategisesti merelle unohdettu merimiina ja varjolaivaston ruosteisilla tankkereilla järjestetyt “haaverit” kapeikoissa.
  3. Paniikki Lloyd’sissa: Kun turvallisuusuhka nousee, Lontoon vakuutusyhtiöt lätkäisevät Itämeren-rahdille sellaiset sotariskilisät, että länsimainen kauppamerenkulku pysähtyy omaan mahdottomuuteensa ilman, että yhtäkään laivaa tarvitsee edes upottaa.

Paperilla kaunista taktiikkaa. Paitsi että laskuopissa on unohdettu yksi pikku juttu: Itämeri on pussi, jonka pohjalla Venäjä istuu itse.

Lasitalossa on paha heitellä kiviä, saati sitten miinoja

Koko uhoamiselta putoaa pohja heti, kun katsotaan karttaa ja mietitään, kuka täällä todella riippuu meriliikenteestä: Venäjän Itämeren kautta kulkeva öljynvienti keskittyy Suomenlahden perälle – ennen kaikkea Primorskin ja Ust-Lugan terminaaleihin. Näiden kautta kulkee noin puolet Venäjän meritse tapahtuvasta öljynviennistä. Lisäksi eristetty Königsbergin eli nykyisen Kaliningradin enklavi pysyy hengissä Pietarista ajavien junalauttojen ja rahtialusten varassa. Ja rajoitetusta maaliikenteestä Liettuan kautta aukossa, joka sivumennen sanoen on hyvin helppo katkaista.

Merisaarto on aina enemmän vähemmän hidasta puuhaa, mutta parhaiten ruuvi kiristyy hitaasti, jolloin myös paine ehtii tuntua koko ketjussa. Tietenkin “Jostakin vanhasta miinakentästä” karkuun päässyt merimiina Primorskin satamaan redillä tyhjän öljytankkerin kyljessä, saattaaisi tyydyttää agressiivisempaa toimintaa toivovia. Molemissa lähestymistavoissa on riskit ja hyvät puolet.

Entäpä jos tätä peliä aletaankin pelata vastapalloon?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa Koiviston tai Pietarin lähestymisväylille “ilmestyy” muutama nykyaikainen älymiina. Puhutaan pohjamiinoista, joiden akustiset ja magneettiset sensorit on ohjelmoitu Nato-yhteensopivalla maalikirjastolla. Puhutaan pohjamiinoista, joiden akustiset ja magneettiset sensorit tunnistavat ennalta määriteltyjä alusprofiileja. Siviililiikenne voisi periaatteessa jatkua, mutta tietynlaisen sotilas- tai huoltoliikenteen riskit kasvaisivat olennaisesti.

  • Siviilitankkerit ja rahtilaivat: Miina makaa hiljaa pohjamudassa ja antaa niiden lipua yli ilman elettäkään.
  • Sotalaiva tai määrätty junalautta: Kun kohdalle osuu venäläisen korvetin, miinanraivaajan tai Kaliningradia huoltavan rahtialuksen tärinä ja akustinen profiili, järjestelmä herää ja tekee tehtävänsä.

Seniilikään komentaja Moskovassa ei voi olla tajuamatta yhtälöä: Königsberg halvaantuu viikoissa-kuukausissa. Yksikin vaurioitunut rahtilaiva tai raivaaja Suomenlahden suulla tarkoittaa sitä, että Kaliningradista loppuu pikkuhiljaa polttoaine ja ruoka, ja Pietarin öljyterminaalien kautta kulkevat miljardivirrat hyytyvät siihen paikkaan. Varjolaivaston intialaiset ja kiinalaiset kapteenit kääntyvät takaisin ensimmäisestä uutisesta. Venäjä ei siis välttämättä kärsisi vakuutusmarkkinoiden häiriöistä vähemmän kuin länsimaat. Se voisi kärsiä enemmänkin, koska sen oma öljyvienti on niin riippuvainen Itämeren reitistä.

Asiassa on, kuten varmasti ymärrätte, seikka, että tämmöinen miinoitus menee hyvin lähelle sotatointa, ja vaatisi että Venäjä on sitä ennen suorittanut vähintään lähelle sotatoimen rajaa menevän operaation Lännessä. Kuten esimerkiksi Leipzigin lentoasemalle suunnattu, Saksan viranomaisten Venäjän nimiin lukema lennokkioperaatio osoitti.

Yhteenveto: Kusta voi, kunhan muistaa tuulen suunnan

Kun maantiede on jaettu siten, että olet itse ainoana rannikolla ilman vaihtoehtoisia maareittejä, merenkulun häirinnällä uhkailu on puhdasta itsepetosta. Nato-Länsijärveksi muuttunut Itämeri tarkoittaa sitä, että jokainen kremlin suunnittelema “vinkeä kikka” osuu ensimmäisenä ja koviten heidän omaan nilkkaansa.

Vladimir kalsarinmyrkyttäjän kannattaisi siis pitää housunsa kiinni ja todeta tosiasiat: vastatuuleen kuseminen ei ole koskaan näyttänyt tyylikkäältä, vaikka kuinka yrittäisi ponnistaa korkealle.

Posted in Baltic situation, informaatiosota, NATO, voimapolitiikka | Tagged , , | 1 Comment

Kun oikeusvaltio syö lapsensa: Puolan perustuslaillinen kaaos ja Naton itäsiiven murentaminen

Posted on November 2, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Viikonloppuna Varsovan kaduilla näytelty arvoton näytelmä ei kuuluisi 2020-luvun Eurooppaan, saati Naton sotilaallisesti kriittisimmän etulinjavaltion ytimeen. Perustuslakituomioistuimen ympärille marssitetut mellakkapoliisit, rikotut ovet, virastaan väkivalloin hyllytetyt tuomarit ja Afrikan-matkaltaan käkkärikäännökellä takaisin lennätetty presidentti Karol Nawrocki muodostavat näyn, jota on vaikea erottaa banaanivaltioiden vallankaappauksista.

Pääministeri Donald Tuskin hallitus kutsuu operaatiotaan ”oikeusvaltion palauttamiseksi”, sillä tavoitteena on kitkeä edellisen, kansalliskonservatiivisen PiS-puolueen kaudella tehdyt kiistellyt tuomioistuinimitykset. Mutta kun valtiovalta alkaa soveltaa poikkeusotteita ja ohittaa perustuslaillisia elimiä poliittisella nuijalla, herää paksu ja kiusallinen kysymys: missä vaiheessa korjausliike muuttuu itse rikolliseksi vallankaappaukseksi?

Kiistellyt tuomarinimitykset eivät ole syntyneet tyhjiöstä, vaan ne ovat vuosien mittaisen poliittisen taistelun tulos, joka alkoi vuonna 2015, kun kansalliskonservatiivinen PiS-puolue aloitti laajan oikeuslaitoksen haltuunoton. Kaikki sai alkunsa siitä, kun väistyvä liberaali hallitus ehti ennen vaalitappiotaan nimittää kolme uutta tuomaria omiin paikkoihinsa kiistanalaisin menettelyin.

Kun PiS otti vallan, se mitätöi nämä nimitykset, kieltäytyi vannottamasta tuomareita virkaansa ja marssitti tilalle omat suosikkinsa, joiden nimitysprosessit ohittivat normaalit säännöt. PiS muutti myös tuomarien eläkeikiä ja valintamekanismeja niin, että perustuslakituomioistuimen johtoon saatiin nostettua sille lojaaleja henkilöitä. Kritiikin mukaan tuomioistuimesta tehtiin hallituksen käsikassara, jonka tehtävänä oli siunata minkä tahansa lakiesityksen perustuslainmukaisuus poliittisesta ohjauksesta riippumatta. Sekä Euroopan unionin tuomioistuin että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin linjasivat toistuvasti, että näillä menettelyillä valittu perustuslakituomioistuin ei ole puolueeton eikä riippumaton, mikä teki sen päätöksistä EU-oikeuden silmissä kestämättömiä.

Nämä nimitykset muuttuivat koko kriisin polttoaineeksi siksi, että ne koskettavat suoraan perustuslaillista valtaa. Perustuslakituomioistuin on se elin, joka voi pysäyttää hallituksen tai parlamentin säätämät lait. Kun Donald Tuskin johtama liberaali hallitus nousi valtaan vuonna 2023, se kohtasi tilanteen, jossa jokainen sen yritys purkaa PiS-kauden perintö voitiin kaataa edellisen hallituksen sinne istuttamalla tuomioistuimella.

Tuskin hallitus katsoi, että koko tuomioistuimen nykyinen johto on nimitetty laittomasti jo syntyessään, ja vetosi EU-tuomioistuinten päätöksiin vaatiakseen tuomareiden siivoamista sivuun vaikka väkisin oikeusvaltion nimissä. Vastapuoli taas vetoaa siihen, että virat on täytetty muodollisesti voimassa olleiden lakien puitteissa, ja pitää hallituksen otteita suorana hyökkäyksenä vallanjakoa vastaan. Nimityksistä tuli Puolan politiikan ruutitynnyri, koska kumpikin osapuoli uskoo taistelevansa omien ihanteidensa puolesta tilanteessa, jossa lakikirja on revitty kappaleiksi ja valtaa otetaan kaduilla voimakeinoin.

Eli Puolaisessa kohtasivat taas espanjalainen ylpeys ja ranskalainen ylimielisyys mitä luontaantyöntävimmällä tavalla. Kompromissikyky?

Puolan rikoslaki ja vallankaappauksen ankarat rangaistukset

Puolan rikoslaki (Kodeks karny) suhtautuu erittäin vakavasti valtion perustuslaillisen järjestyksen väkivaltaiseen horjuttamiseen. Lain 127 ja 128 § määrittelevät rikokset Puolan tasavallan perustuslaillista järjestystä ja valtioelimiä vastaan.

  • Artikla 127 kriminalisoi muun muassa yhteistoiminnassa toteutetun toiminnan, jonka tavoitteena on Puolan perustuslaillisen järjestelmän väkivaltainen muuttaminen. Rangaistus on vähintään kymmenen vuotta vankeutta tai elinkautinen.
  • Artikla 128 kriminalisoi toiminnan, jolla pyritään väkivalloin syrjäyttämään perustuslaillinen valtioelin. Saman artiklan kolmas momentti kriminalisoi väkivallan tai laittoman uhkauksen käyttämisen vaikuttamaan tällaisen elimen viralliseen toimintaan.
  • Artikla 231 puolestaan määrittelee virkamiehen toimivallan väärinkäyttöön ja velvollisuuksien laiminlyöntiin liittyvän rikosoikeudellisen vastuun.

Näiden säännösten olemassaolo tekee Puolan nykyisestä tilanteesta erityisen kiusallisen. Kun vastakkain ovat maan perustuslailliset instituutiot ja niiden toimivaltaa käyttävät poliittiset toimijat, ei ole yhdentekevää, millä oikeudellisilla perusteilla valtaa käytetään. Jos viranomaiset ylittävät toimivaltansa, kyse ei ole enää pelkästä poliittisesta erimielisyydestä.

Nyt kun oppositio, syrjäytetyt tuomarit ja lakiasiantuntijat vaativat syytteiden nostamista hallituksen toimijoita vastaan näiden pykälien nojalla, Puola on ajautunut tilanteeseen, jossa maan poliittinen johto syyttää toisiaan suoranaisesta valtiopetoksesta. Kun rikoslakia aletaan käyttää poliittisen puhdistuksen välineenä puolin ja toisin, yhteiskunnan normatiivinen perusta murentuu.

Opposition ja syrjäytettyjen tuomareiden esittämät rikosoikeudelliset syytökset ovat kuitenkin vielä eri asia kuin rikosten tunnusmerkistöjen täyttyminen tai syyllisyyden osoittaminen. En näe puolalaisille muuta ulospääsyä kuin kertaluonteisen, riippumattoman tribunaalin perustamisen. Sen jäsenet arvottaisiin tehtävään kelpoisista eläkkeellä olevista tuomareista, joilla lienee vähemmän paloa virkakiertoon tai poliittisten oikkujen tyydyttämiseen.

Tribunaali tutkisi koko perustuslakituomioistuimen ympärille syntyneen kriisin tapahtumaketjun, tekisi niistä lopulliset oikeudelliset ratkaisut ja määräisi tarvittavat seuraamukset. Sen jälkeen tribunaalin jäset palaisivat hautakumpujen yöhön, ja tribunaali lakkaisi. Ei uusia valituskierroksia eikä poliittista jälkipeliä. Tribunaali saisi rauhassa tutkia ja tarvittaessa hutkia. Ja hutkimisia pitäisi tulla riittävästi, jotta yksikään puolalainen poliitikko ei seuraavaan viiteenkymmeneen vuoteen pitäisi tällaista valtapeliä varteenotettavana vaihtoehtona.

Hajoita ja hallitse: Kansojen sisäisen yhtenäisyyden tuhoaminen

Roomalaiset tiesivät aikoinaan tismalleen, mitä tekivät: Divide et impera – hajoita ja hallitse. Se on ikiaikainen periaate, jolla alustalaiset ja kansat pidetään kurissa pitämällä ne riidassa keskenään. Nyt on kysyttävä vakavasti, yrittääkö EU aivan samaa jäsenvaltioidensa sisällä.

Puolan kriisi paljastaa sen, kuinka kansakunnan sisäinen yhtenäisyys revitään tarkoituksella kappaleiksi. Siellä, missä ennen tarvittiin kansallista konsensusta ja kompromissikykyä, vaaditaan nyt toisen osapuolen täydellistä tuhoamista. Poliittisesta elämästä on tehty nollasummapeliä, jossa vastapuoli ei ole vain erimielinen kansalainen, vaan rikollinen, joka pitää lakaista sivuun keinolla millä hyvänsä.

Euroopan unionin tuomioistuin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ovat katsoneet, että tuomioistuimen kokoonpanoon liittyneet lainvastaisuudet vaaransivat sen riippumattomuuden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytykset. Tämä on asettanut kyseenalaiseksi erityisesti niiden ratkaisujen oikeudellisen hyväksyttävyyden, joissa nämä virheellisesti nimitetyt tuomarit ovat osallistuneet päätöksentekoon.

EUn poliittinen johto on antanut Tuskin vallankaappaukselle vaaleanvihreää valoa. Minusta KAIKKI EUn kannanotot ovat liikaa asiaan. Semmingin kun EU itse ei ainakaan mikään demokratian linnoitus ole, katsellen sitä kiimaa, jolla EU koittaa imuroida budjetti ja päätöksentekovaltaa jäsenvaltioiltaan.

Puolan Laki ja Oikeus puolueen arvomaailma (kansallis-konservatiivinen) on ollut EUn (itsemurhaempaattinen-liberaalinen) hampaissa pitkään. Puolalaiset eivät ole, järkevästi, suostuneet EUn harrastamaan “rikastuttamispolitiikkaan” MENA- kansalaisilla, vaan kantanut oman kortensa kekoon lähinnä Ukrainalaisia pakolaisia auttamalla. Minusta EU vaatii Puolaa mukaa itsemurhasopimukseen. Puolalla on suvereenina maana täysi oikeus pysyä poissa moisista pakteista.

Kompromissintekokyky ja laillisuudesta kiinnipitäminen ovat olleet eurooppalaisen sivistyksen ja demokratian kivijalka. Jos ne korvataan sanelupolitiikalla ja poliittisilla puhdistuksilla, kansat menettävät kykynsä puolustaa itseään ulkoisilta uhilta, koska ne ovat liian kiireisiä sotimaan omia sisällissotiaan.

Mitkä ihmeen ”eurooppalaiset arvot”?

Tämän kaiken taustalla kummittelee jatkuva hokema ”eurooppalaisista arvoista”, joita Brysselin paperinpyörittäjät ja EU-instituutiot kuulemma puolustavat. Mutta tarkastellaanpa rehellisesti sitä, mitä nämä mystiset “arvot” ovat käytännössä tuoneet tullessaan:

  • Onko eurooppalainen arvo tuhota maanosan oma teollisuus ja talous kestämättömillä ideologisilla sääntelyillä?
  • Onko se avata rajat ja täyttää Eurooppa entisten siirtomaiden väestöllä, samalla kun kantaväestön turvallisuus ja elintaso rapautuvat?
  • Onko Suomen ja muiden pohjoisten maiden tulevaisuus todellakin se, että ne muutetaan EU-direktiivien myötä fossiilivapaiksi, teollistumattomiksi luontoreservaateiksi samalla kun muu maailma nauraa matkallaan pankkiin?

Nämä eivät ole eurooppalaisia arvoja. Ainoat aidot eurooppalaiset perusarvot, joilla on mitään väliä, ovat tiukka laillisuus, kansojen itsemääräämisoikeus ja aito kompromissintekokyky. Kaikki muu on puhtaasti poliittista sumutusta, jolla peitetään Brysselin keskusjohtoinen vallanhimo.

Naton itäsiipi revitään rikki sisältäpäin

Vielä suurempi ja vaarallisempi ulottuvuus tällä kaikella on Puolan geopoliittinen asema. Puola on tällä hetkellä Naton itäsiiven vahvin sotilaallinen ja logistinen toimija. Ukrainan sodan varjossa koko lännen puolustusarkkitehtuuri nojaa siihen, että Varsova on vakaa, ennakoitava ja kykenevä toimimaan saumattomasti sotilasliiton etulinjassa.

Kun maan poliittinen johto, presidentti ja hallitus, ajautuvat avoimeen perustuslailliseen sotaan, jossa poliisit ottavat mittaa tuomareista ja poliitikoista, seuraukset ovat tuhoisat:

  1. Poliittinen halvaantuminen: Päätöksentekokyky puolustushankinnoissa, joukkojen siirroissa ja liittokunnan operaatioiden koordinoinnissa kärsii, kun hallinto on sisäisesti lamautunut valtataistelusta.
  2. Uskottavuuden romuttaminen: Miten liittolaiset voivat luottaa siihen, että Puola pysyy vakaana ankkurina, jos sen oma sisäinen valtataistelu muistuttaa vallankaappausta?
  3. Vastustajan suora voitto: Moskovassa hierotaan käsiä. Mikään ei palvele Kremliä paremmin kuin se, että Naton vahvimpana maaperänä pidetty Puola ajetaan maanpetturimaisesti sisäiseen kaaokseen ja hajaannukseen ilman yhtäkään ulkopuolista laukausta.

Johtopäätökset

Puolan tilanne osoittaa karulla tavalla, mihin johtaa se, kun ”demokratian pelastamisesta” tulee itseisarvo, joka oikeuttaa minkä tahansa keinon käytön. Kun poliittiset voimat alkavat tulkita lakeja omien päämääriensä mukaan ja ajaa vastustajiaan nurkkaan rikoslakien uhalla, kyse ei ole enää oikeusvaltiosta – kyse on vallasta hinnalla millä hyvänsä.

Jos emme herää vaatimaan takaisin tervettä järkeä, kompromissikykyä ja kansojen keskinäistä yhtenäisyyttä, Puola – ja koko Eurooppa – hajottaa itsensä sisältäpäin tarkalleen roomalaisten oppien mukaisesti.

Posted in Baltic situation, Tilanne päällä, voimapolitiikka | Tagged | Leave a comment

Kevystä järeään: Kertasinkojen evoluutio Suomen kentällä

Posted on October 29, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Kun Suomen puolustusvoimat ilmoitti päivittävänsä raskaan kertasinko kalustonsa, niin huomasin yhtäkkiä, että harva asia kertoo sodankäynnin muutoksesta yhtä selvästi kuin kertasinkoperhe. Kevyestä lähialueen kertakäyttöaseesta aina uuden sukupolven digitaalisesti ohjattuun raskaaseen järjestelmään asti kehitys kertoo karua kieltään: maalit ovat kovempia, kantamat pidempiä ja vaatimukset taistelijan kantokyvylle tiukkoja.

Lisäsin AIllä ikoniseen panzerfaustkuvaan elementtejä. Kuka huomaa mitä ne ovat?

Katsotaanpa, miten suomalaisen jalkaväen putkiarsenaali asettuu riviin kevyestä 66 KERS 12 -järjestelmästä aina uuteen saksalaiseen RGW110-“panzerfaustiin” – unohtamatta kylmän sodan legendaarista APILAS-putkea.

Reserviläisen kuva RGW-110 systeemistä. Muhkea “tanko” joka työntyy putken suusta sisältänee sytyttimen, ja osaltaan avaa tietä kuparisuihkulle kohti teräspanssarin pintaa antaen kupariporkkanalle suoraa tietä ilman ERA räjädyksen paineita varsinaisen panssarin pintaan. Kuvan omistaa reserviläinen tai Puolustusvoimat.

Ensimäisenä kuvissa kiinnittyy huomio

Vertailutaulukko: Kevyestä järeään

Ominaisuus66 KERS 12APILASRGW110 (HH-T)
Kaliiperi66 mm112 mm110 mm
Paino3,4 kgNoin 9,0 kg12,5 – 13,3 kg
PituusKompakti / KevytNoin 1,26 mNoin 1,0 – 1,2 m
Panssarinläpäisy450 mmYli 700 mmYli 1 000 mm (Tandem)
Tehokas ampumamatka20 – 350 m300 – 400 mJopa 800 m
TähtäinjärjestelmäKiinteä / PerusoptiikkaKiinteä / perusoptiikkaDigitaalinen/ballistinen lasertähtäin
Ohessa “virallisia” tietoja eri järjestelmistä. Arvot ovat erityisesti RHA läpäisyn osalta enempi vähempi viitteellisiä, ja jonkin laboration ilmoittamia.

1. Kevyt lähitaisteluase: 66 KERS 12

Perusjantteria tutuimpana ja keveimpänä sinkoaseiden edustajana loistaa Norjan tuotantoon pohjaava 66 KERS 12. 3,4 kilon painollaan ja 66 millimetrin kaliiperillaan tämä on ase, jonka taistelija heittää vaivatta selkäänsä ilman, että se hyydyttää etenemistä.

Sen tehokas ampumaetäisyys etäisyys (20–350 metriä) ja 450 millimetrin läpäisy tekevät siitä ensisijaisesti lähialueen työkalun. Se ei pure modernin taistelupanssarivaunun keulaan, mutta hoitaa kevyemmät ajoneuvot, rynnäkkövaunujen kyljet ja kenttälinnoitteet ripeästi ja tehokkaasti ilman turhia hienouksia. Tähtäin on niinpaljon siinepäin, että ampujan arviot nopeudesta ja ampumaetäisyydestä ovat kriittisessä asemassa. Ase on siis helppo ampua, mutta sangen haastava osua ilman tottumusta.

2. Historiaa edustava APILAS

Ranskalaisvalmisteinen APILAS oli aikansa raskas kuningas: 9 kilon painoinen putki, joka löysi tiensä moneen sotilaan selkään. Sen yli 700 millimetrin läpäisy ja yksinkertainen ontelokranaatti olivat kovaa valuuttaa, mutta manuaalinen ennakon arviointi ja 300–400 metrin tehokas matka tuntuivat nykyaikana vanhentuneilta. Se toimi aikansa, mutta fysiikka ajoi ohi. ERA tai monikerrospanssari syö tehokkaasti ontelosuihkun läpäisyä, joten vähintää taistelulataus olisi täytynyt päivittää. Sitä ei tule tapahtumaan, koska NEXTER lopetti aseen valmistuksen jo 20v sitten. Suomen APILAS kalusto on valmistettu 1980-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, joten varaston hallittu alasajo on ollut jo tovin käynnissä.

3. Uusi keihäänkärki: RGW110

Kun siirrytään uuden sukupolven saksalaiseen RGW110-järjestelmään, siirrytään aivan toiselle aikakaudelle. Vaikka painoa on kertynyt reilu 12 kiloa, vastineeksi saadaan kyky läpäistä mainittu ERA tai monikerrospanssari. “Dinge an Sich” tässä konstruktiossa on kaksoisonteloammus ja elektroninen tähtäinyksikkö. Erityisesti tähtäinyksikkö tuo lisää tarkkuutt ja ulottuvuutta, poistamasta yhtälöstä ampujan arviointivirheet.

Käytännössä tähtäinyksikkö mittaa etäisyyden, laskee, ilmeisesti, ampujan seurannasta kulmanopeuden. laskee ennakon, heijastaa pisteen näytölle. Tämänjälkeen PST lähitorjuja läväyttää kaksoisonteloammuksen matkaan, ja Uralin Teräs nesteytyy.

  • Matka: Tehokas kantama on venytetty aina 800 metriin asti.
  • Tähtäys: Digitaalinen ballistinen lasertähtäin tekee työstä kirurgista.
  • Läpäisy: Tandem-kärki raivaa reaktiopanssarin tieltä ja iskee yli 1 000 mm RHA -läpäisyllä suoraan vaunun läpi.

Loppupäätelmät

RGW-110 tuo jalkaväen panssaritorjunnalle mukavasti lisää ulottuvuutta, läpäisyä ja osumatarkkuutta. Koska APILAS tuotanto on jo ajettu alas, ovat nuorimmatkin putket varastossa jo 20 vuotiaita, joten hyllyikä alkaa täyttyä. Uutta oli pakko hankkia, ja kehitys on kehittynyt.

Posted in varusteet, Varusteet | Tagged , | Leave a comment

Turun suurmoskeija: Uhka, mahdottomuus vai hallittu riski?

Posted on October 28, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Turussa on jo vuosia viritelty hanketta, josta julkisuudessa käytetään suoraan nimeä suurmoskeija, vaikka virallisesti puhutaankin Turun islamilaisesta kulttuurikeskuksesta. Koko projekti tiivistää alleen suomalaisen maahanmuutto-, turvallisuus- ja uskontopolitiikan kipeimmät solmut. Kysymys ei ole vain tiilistä ja laastista tai arkkitehtuurista, vaan siitä, millaisia yhteiskunnallisia rakenteita maahamme halutaan päästää ja millä ehdoilla.

A modern mosque with dome and minaret surrounded by forests and wetlands
AIn ajatus Turun moskeijasta. Minusta se on kuitenkin tulossa paraatipaikoille.

Kun tarkastellaan hanketta ilman minkäänlaista sametti- tai edes silkkihansikasmeininkiä, vastakkain asettuvat kaksi tulkintaa: onko kyseessä suora turvallisuusuhka vai yhteiskunnallinen mahdottomuus – vai mahdollisesti jotain aivan muuta?

1. Ulkomainen rahoitus ja ideologinen kytkös

Yhdistyksellä on myös rahankeruulupa Suomessa, mutta lienee tyhmemmällekin selvää, että Suomen muslimeista ei löydy riittävää väestöpohjaa ja ostovoimaa maksamaan tämänkokoisen hankkeen viuluja.

Ainakin Helsingin megalomaaniseen aiempaan suurmoskeijahankkeeseen verrattuna Turun suunnitelma on varsin maltillinen. Silti kulttuurikeskus luokkineen, kerhotiloineen ja moskeijoineen ei synny ihan pikkurahalla. Suomalaisen seurakuntarakentamisen kustannustason perusteella arvioisin tällaisen kokonaisuuden suuruusluokaksi 20–25 miljoonaa euroa. Kyse on arviosta, ei hankkeen vahvistetusta budjetista. Rakennusmääräykset eivät kuitenkaan muutu sen mukaan, minkä uskonnon harjoittamiseen rakennus tulee.

Keskustelun ytimessä on kuitenkin raha ja sen mukana, lähes väistämättä, tuleva ohjaus. Lähi-idän Persianlahden suunnasta – esimerkiksi Saudi-Arabiasta tai Qatarista – peräisin oleva uskonnollinen rahoitus on harvemmin pelkkää hyväntekeväisyyttä: Historia ja kansainvälinen kokemus osoittavat, että rahan mukana tulee lähes väistämättä ideologia: wahhabismi, salafismi tai muut konservatiiviset ja sulkeutuneet tulkinnat islamista.

Vaikka hankkeen taustavoimat vannovat noudattavansa Suomen lakeja ja palvelevansa vain paikallista yhteisöä, pelko rinnakkaisyhteiskuntien syntymisestä on perusteltu. Suomalainen oikeusvaltio perustuu maalliselle lainsäädännölle ja perustuslaille. Sharia tai mikään muukaan uskonnollinen laki ei voi mennä yhteisten sääntöjen edelle. Jos rahoituksen mukana maahan istutetaan imaameja, joiden lojaliteetti on jossain aivan muualla kuin suomalaisessa yhteiskunnassa, otetaan tietoinen riski.

“Esivalta ei turhaan miekkaa kanna”, ja “annettakoon keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on”. Tämä on luonnollisesti näin maallistuneessa Suomalaisessa yhteiskunnassa, ja kirkkokin keskittyy kosiskelemaan lähinnä kaikkein perversseimpiä maallistuneempia tahoja, ei niinkään oppia tai Jumalan kunniaa. Saati sitten yrittää vaikuttaa valtakunnanpolitiikkaan saadakseen sen enemmän kristilliseksi.

2. Strateginen dilemma: Hajautettu vai keskitetty riski?

Keskustelussa on helppo unohtaa turvallisuusviranomaisten näkökulma: Onko hajautettu, pimeässä verkossa ja salatuissa viestintäsovelluksissa tapahtuva radikalisoituminen loppujen lopuksi vaarallisempaa kuin fyysisesti reaalimaailmaan keskitetty kohde?

Jos radikalisoituminen saadaan keskitettyä yhteen valvottuun fyysiseen pisteeseen, pelikenttä on huomattavasti selkeämpi. Kun tiedetään keitä kyseisessä paikassa käy, ketkä siellä saarnaavat ja koraanitunneilla istuvat, heidät on helppo poimia seurantalistoille. Toisaalta vastakkainen näkökulma on yhtä selvä: tällainen keskus voi toimia itse aktiivisena moottorina, joka tuottaa radikalisoituneita yksilöitä laajemman sosiaalisen paineen kautta. Toisaalta kyse on edelleen paikallinen, ei valtakunnallinen.

3. Oikeusvaltion teräs- vai paperitiikeri?

Suomen nykyinen lainsäädäntö ei tunne ennakoivaa kieltoa pelkkien epäilyjen perusteella. Niin kauan kuin toiminta pysyy lain puitteissa, yhteiskunnan kädet ovat pitkälti sidotut. Toisaalta kovin aggressiivivesti toimivat turvallisuuspalvelut saattavat aiheuttaa ongelmia, joita ei tulisi hieman passivisemmalla otteella.

Mutta jos ja kun laillisuuden raja ylitetään – jos moskeijan ympärillä alkaa ilmetä terrorismia, väkivaltaa tai avointa yhteiskunnan rakenteiden haastamista – vastaus ei saa olla mitään pehmeää sosiaalista nuorisotyötä tai pyöreän pöydän keskusteluja. Silloin turvallisuuskoneiston pitää pudota päälle kuin tonni tiiliä. Rikoksiin syyllistyneet yksilöt ja organisaatiot on tuhottava armotta, ja tarvittaessa koko pytinki voidaan purkaa maan tasalle ja perustaa paikalle vaikkapa sikala. Meillä on jo esimerkkejä siitä, ettei yhdistymisvapauskaan oikeuta toimimaan vastoin perus- ja ihmisoikeuksia. Sinimustan liikkeen puoluerekisteröinti purettiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa vuonna 2024.

Koko valtion uskottavuus on koetuksella. Jos Suomi ei pysty vastaamaan yhden turkulaisen seurakunnan aiheuttamaan sisäiseen turvallisuusuhkaan, peli on jo hävitty.

Loppupäätelmät

Turun suurmoskeijahanke ei ole pelkkä paikallinen kaavoituskysymys, vaan happo-testi sille, miten lännen avoimuutta ja uskonnonvapautta voidaan käyttää hyväksi järjestelmää vastaan. Tarkkailu, tiedonkeruu ja kylmähermoinen seuranta riittävät aluksi – mutta rajan ylittyessä vastauksen on oltava armoton.

Posted in maahanmuuttajat, Mamut, sisäinen turvallisuus, terrorismi | Tagged | Leave a comment

Jumala on suurien pataljoonien puolella – Miten Länsi unohti määrän ja ihastui pelkkään kiiltoon

Posted on October 27, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Viimeiset kolmekymmentä vuotta lännessä on eletty harhassa, jonka mukaan sodankäynti on muuttunut puhtaaksi ohjelmistobisnekseksi ja high-tech-taideteoksiksi. On ajateltu, että yksi äärimmäisen kallis, näkymätön ja älykäs laite vastaa viittä tai kymmentä vanhanaikaista rautakappaletta.

Logiikka on ollut houkutteleva: laatu korvaa määrän. Paitsi että reaalimaailma on tullut repimään tämän illuusion kappaleiksi. Jumala on edelleen suurempien pataljoonien puolella, ja määrä on ihan omanlaistaan laatua. Länsi on menettänyt kykynsä tuottaa bulkkia, ja nyt laskua maksetaan.

Pahinta on, että tämä virhe on tehty ennenkin. Oppitunti unohdettiin tasan 80 vuotta sitten.

Historia opettaa: T-34, Sherman ja saksalainen ”ihmease”-harha

Mietitäänpä toista maailmansotaa. Sieltä löytyy täydellinen oppikirjaesimerkki siitä, miten sodat voitetaan – ja miten ne hävitään.

Saksalaiset lankesivat siihen pahimpaan insinöörien ansaan. Kun sota eteni, he alkoivat kehittää yhä monimutkaisempia, raskaampia ja teknisesti ylivertaisia ihmeaseita (kuten Tiger- ja Panther-panssarivaunut). Ne olivat paperilla ja kaksintaisteluissa ylivoimaisia. Mutta niitä oli liian vähän, ne olivat liian monimutkaisia korjata kenttäolosuhteissa, ja niiden valmistus vei liikaa resursseja. Samaan aikaan perusvarma Panzer IV vedettiin äärirajoilleen evoluutiolla, mutta sekään ei pelastanut tilannetta, kun teollisuus oli jo käännetty tuottamaan ihmeaseita. Ei ollut riittäviä määriä

Entä vastapuolet?

  • Neuvostoliitto ei yrittänyt mullistaa panssarisotaa uudella teknologialla. He ottivat käyttöön T-34:n, joka oli konseptiltaan riittävän hyvä, helppo hitsata kasaan vaikka traktoritehtaalla ja suunniteltu kestämään riittävä aika selvityäkseen taisteluun. KAIKKI oli standardoitu. MELKEIN KAIKKI tehtiin nopeamman ja helpomman tuotannon kannalta. Se ei ollut mikään luksustuote, mutta sitä tuli rautateitse rintamalle loputtomana massana.
  • Yhdysvallat piti “katseen pallossa” ja loi M4 Shermanin. Shermanin tärkein ominaisuus ei ollut se, että se olisi voittanut tiikerivaunun 1v1-taistelussa avoimella kentällä. Sen ensisijainen ominaisuus oli logistinen yhteensopivuus: se oli suunniteltu mahtumaan standardikokoisiin rahtilaivoihin, se oli helppo korjata, sitä voitiin tuottaa autotehtaissa massatuotantona, ja se toimi luotettavasti kaikkialla maailmassa Saharan hiekasta Normandian mutaan.
  • Britit olivat vähän siltä väliltä – yrittivät keksiä omat erikoismallinsa, mutta turvautuivat lopulta pitkälti amerikkalaiseen bulkkiin. Tosin kehittivät siinä sivussa “Vapaan Maailman” ykkösvaunun Centurionin

Lopputulos tiedetään. Saksalaisten upeat taideteokset nakerrettiin pikkuhiljaa pois, koska jokaista tuhottua Tiikeriä kohden paikalle vyöryi riittävästi Sherman- ja T-34-vaunua. Vaikka samalla tuhoutui melko monta T-34 ja M4 vaunua. Tämä ei nyt ole väite, että Liittoutuneet olisivat kategorisesta loppujen lopuksi voittaneet sodan BT-7 ja Sheridan tankeilla Matildojen tukiessa sivustasta. Esimerkiksi Atlantin taistelu antaa mitä kiehtovimman näkökulman tekniikan ja vastatekniikan kehitykseen sekä tekniseltä että taktiselta kannalta.

Samoin vaikkapa tutkien kehitys: Nixmanni rakensi parasta mahdollista tekniikkaa jota tuottamaan pystyi. Britit tekivät riittävän hyvää riittävästi. (Amerikkalaiset pääsivät vielä siivestämään brittien high techillä tuossa vaiheessa.) Jos saan suosittaa tutustumiskohdetta, niin ns “War of the beams” on mitä kiehtovin esitys Saksalaisten tarkkuuspommitusvaiheesta ja siitä kuinka britit toimivat sitä vastaan.

Zumwaltit ja nyky-USN: Modernit Tiikerit ovat telakalla

Nyt katsotaan nykypäivän Yhdysvaltain laivastoa (USN) ja ilmavoimia. Länsi on tehnyt täsmälleen saman virheen kuin natsi-Saksa: Paperilla Yhdysvalloilla on maailman mahtavin sotalaivasto. Laki sanoo, että laivastolla on oltava vähintään 11 lentotukialusta. Mutta katsotaanpa pinnan alle: Käytettävissä tätä kirjoitettaessa (10/2026) on merillä neljä-viisi tukialusta. Kun Iranin lähivesillä tai Punaisella merellä pitäisi projisoida voimaa, laivastolta loppuu vermeet kesken. Yksi tukialus ei voi olla samaan aikaan kolmessa paikassa. 11 tukialusta mikä tahansa hetki käytettävissä lienee hyvä määrrä, mutta se tarkoittaa, että koko lentotukialuslaivaston koko on lähempänä 30 alusta. Ja lentolaivueita ja saattajia edelleen riittävät määrät.

Ja entä ne laivaston ihmeaseet? Otetaan Zumwalt-luokan hävittäjät. Futuristiset, tutkalta piiloutuvat alukset olivat insinöörien märkä uni. Lopputulos? Hinta karkasi käsistä, erikoisammusten hinta nousi miljoonaluokkaan, ja koko luokka typistettiin kolmeen kappaleeseen. Monumentaalinen muistomerkki sille, mitä tapahtuu, kun rakennetaan liian hienoja härveleitä ilman massatuotantokykyä.

Telakat hiljenivät, kyky tuottaa bulkkia tuhottiin

Ongelma ei ole pelkästään alusten laadussa, vaan siinä, että kyky tuottaa bulkkia on menetetty.

Toisin kuin tukialusten määrää, laivaston ilmavoimien konemääriä tai saattajien volyymia ei ole lailla suojeltu. Kun kylmä sota loppui, puolustusteollisuus konsolidoitiin muutamaksi jättiyritykseksi, jotka pumppaavat ulos kalliita erikoisprojekteja vuosikymmenten viiveellä.

Kun US Air Force joutuu tänä päivänä hankkimaan uusia F-16- ja F-15EX-hävittäjiä, vaikka F-35:n piti korvata ne, kyse ei ole nostalgiasta vaan paniikista. F-35 on huippuhieno kone, mutta se on liian kallis ja hidas valmistaa laajamittaiseen kulutussotaan. Tarvitaan “arsenaalikoneita”, jotka pystyvät kantamaan tonnikaupauksen rautaa taivaalle silloin, kun häiveominaisuudet eivät ratkaise kaikkea.

Sama tauti vaivaa brittejä. Telakoille ei tullut riittävästi tilauksia pitkään aikaan, ammattitaito katosi, ja nyt meillä on tyhjiä halleja, vaikka tarvittaisiin Shermanin kaltaista sarjatuotantoa.

Suomeenkin hankitut erikoisammusket 155mm tykeille ovat hienoja systeemejä joo, mutta kun pitää torjua hyökkäävää jalkaväkeä, niin tyhmät 155mm sirpalekraantit toimivat ihan yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin GPS ohjatut kranaatit: JOS paikalla on tulenjohtaja, hän kyllä johtaa sitä tulta. GPS kranaattia kannattaa käyttää silloin kun TJ-partiota EI OLE käytettävissä, ja halutaan silti posauttaa paskaksi joku tönö pellonkulmalta. Eri sytyttimet eivät sulje toisiaan siis pois, mutta jos ammutaan patteriston iskua komppanian päälle tulenjohtajan johdossa, on sinne turhaa laittaa mukaan kalleinta mahdollista sytytinstä ja kranaattia, kun halvempikin hoitaa homman yhtä hyvin tai paremmin.

Kranaatti on jos mikä bulkkituote, ja siitä tekee älykkään se, mitä sytitintilaan saadaan sopimaan. Käsitykseni mukaan ei olla ihan vilä nytkää EUn tasolla kohdilla, jossa voidaan tuottaa kranaatteja nopeammin, kuin Ukraina pystyy ampumaan niitä pois.

Herätys todellisuuteen

Sodankäynti ei ole muuttunut pelkäksi ohjelmistoksi ja droonivideoiden katseluksi. Loppupeleissä kyse on edelleen siitä, kenellä on enemmän peltiä, enemmän ammuksia ja kyky korvata menetykset nopeammin kuin vihollinen pystyy niitä tuottamaan.

Jos Länsi ei palaa siihen, että “riittävän hyvä ja massana tuotettu” peittoaa aina yksittäisen teknologisen taideteoksen, tulevaisuudessa meillä on maailman hienoimmat asejärjestelmät – joita vain on varaa ostaa kolme kappaletta, ja nekin seisovat telakalla odottamassa varaosaa.

Mitä mieltä olet, pystyykö nykyinen länsimainen byrokratia ja teollisuus enää koskaan palaamaan “Sherman-tyyliseen” ketterään massatuotantoon?

Posted in Uncategorized | Leave a comment