Merenkulku Hormuzinsalmella ja Punaisella merellä on ajautunut kriisiin. Iran kaappailee tankkereita, Houthi-kapinalliset ampuvat meritorjuntaohjuksia ja itsemurhalennokkeja, ja maailmankauppa yskii. Suomalaisten arjessa tämä tuntuu polttoainepumpulla, nousussa olevina korkoina ja inflaationa. Suomella on Persianlahdella ja Punaisella merellä kiistaton taloudellinen ja strateginen intressi. Mutta intressi ei automaattisesti tarkoita, että suomalaisen Hornet-osaston tai miinanraivaajan pitäisi purjehtia sinne
Miksi suomalaiset hävittäjälaivueet ja alukset pysyvät kotona. Miksi Utti ei pakkaa kontteja, miksi F/A-18 Hornetit eivät jylise Saudi-Arabian tai Israelin kiitoteiltä iskemässä Houthi-asemiin, ja miksi Merivoimien miinanraivaajat eivät ole avaamassa Hormuzin väylää? Kyseessä ei ole pelkkä poliitikkojen pelkuruus, vaan sotilaallisen reaalismi, eli suorituskykyjen ja kylmän strategisen laskelmoinnin solmukohta.
Hornetit aavikolla – Pelkkä asfaltti ei riitä
Jos Suomi päättäisi lähettää Hornet-osaston Lähi-itään, teknisesti luonnollisin ratkaisu olisi tukeutua valmiiseen sotilasinfrastruktuuriin, kuten Prinssi Sultanin lentotukikohtaan Saudi-Arabiassa tai Ovdan kentälle Israelissa. Asfaltti ja kerosiini ovat kuitenkin vasta murto-osa operaatiota.
F/A-18 Hornet on erinomainen monitoimihävittäjä, mutta sen vieminen taistelukäyttöön tuhansien kilometrien päähän vaatii massiivisen logistisen pyrstön. Aseet, erikoistyökalut, varaosat, tehtäväjärjestelmien päivitykset ja mekaanikot pitäisi lennättää paikalle raskaimmalla kuljetuskapasiteetilla.
Lisäksi tukeutumismaan valinta on geopoliittinen miinakenttä. Israelin maaperältä operoiminen sitoisi Suomen suoraan alueelliseen suurvaltasotaan, mikä hakattaisiin välittömästi kotimaiseen poliittiseen päätöksentekoon. Saudi-Arabia taas tasapainoilee oman Iran-suhteensa kanssa, eikä jakele tukeutumisluipia ilman kovaa poliittista kaupankäyntiä.
Kovin rajoite on kuitenkin kotirintamalla. Noin 60 Hornetin laivastolla operoiva Suomen Ilmavoimat elää parhaillaan kriittistä vaihetta: suorituskykyä siirretään kovaa vauhtia F-35-järjestelmään. Jokainen Lähi-idän hiekassa kulutettu lentotunti ja sinne sidottu avainhenkilö on pois kotimaan puolustusvalmiudesta sekä uuden suorituskyvyn sisäänajosta.
Toinen asia on, että tällaisella operaatiolla ulosmitattaisiin juuri se strateginen hyöty, jonka jäljellä oleva F/A-18-kalusto Suomelle vielä tuottaa. Jokainen Lähi-itään sidottu Hornet on yksi kone vähemmän Suomen omassa puolustusvalmiudessa, koulutuksessa ja F-35-siirtymän tukena. Kun Hornet-kaluston elinkaari on jo loppuvaiheessa, sen jäljellä oleva arvo kannattaa käyttää siellä, missä se tuottaa Suomelle suurimman sotilaallisen hyödyn: kotimaan ja pohjoisen sivustan puolustuksessa
Mutta: Suomen ilmavoimat on rakennettu hajautettuun kansalliseen puolustukseen, ei itsenäisen globaalin intervention ilmavoimaksi. Sama koskee luonnollisesti F-35 kalustoa.
Ilmainen lounas Yhdysvaltain pöydässä?
Moni kysyy aihealueesta käytännönläheisen kysymyksen: eikö Yhdysvaltain strateginen ja poliittinen tuki olisi ostettavissa Suomelle melko halvalla?
Jos Suomi lähettäisi vaikkapa Katanpää-luokan miinantorjunta-aluksen tai pienen raivaajaosaston Hormuzinsalmelle näyttämään lippua ja tukemaan läntisen maailmankaupan vapaakulkua, “liittolaispisteet” Washingtonissa olisivat valtavat. Se olisi konkreettinen osoitus siitä, että Nato-Suomi ei ole pelkkä turvallisuuden kuluttaja, vaan globaalin järjestyksen tuottaja.
Ajatus on strategisesti houkutteleva, mutta törmää äkkiä taktiseen todellisuuteen: omasuojaan. Jos suomalainen miinantorjunta-alus vietäisiin Hormuziin aktiivisen ohjus- ja lennokkiuhan keskelle, sen ympärille tarvittaisiin liittolaisten muodostama suojaava merivoimaosasto.
Miinanraivaaja ilman haarniskaa
Suomen Merivoimien Katanpää-luokan alukset ovat maailmanluokan laitteita miinojen raivauksessa ja merenpohjan kartoituksessa. Ne on kuitenkin suunniteltu toimimaan Itämeren rikkonaisessa saaristossa, oman rannikkotykistön, meritorjuntaohjusten ja Ilmavoimien sateenvarjon suojassa.
Nykyaikainen sodankäynti Punaisella merellä ja Hormuzissa ei ole pelkkää merimiinojen raivaamista. Se on sekasortoinen toimintaympäristö, jossa uhkina uivat halvat itsemurhalennokit, meritorjuntaohjukset ja miehittämättömät räjähdeveneet.
Katanpää-luokan aluksen oma ilmapuolustus ja pintatorjuntakyky on mitoitettu lähiomatorjuntaan. Se ei kestä ilman ulkopuolista suoraa suojaa Houthien tai Iranin sarjatulta. Jos suomalainen raivaaja lähetettäisiin Hormuziin, se vaatisi rinnalleen liittolaisten AEGIS-hävittäjän jatkuvaksi saattajakseen. Tällöin Suomen lähettämä “suorituskyky” muuttuisi liittolaisille enemmän suojattavaksi taakaksi kuin itsenäiseksi resurssiksi.
Sisäpoliittinen tulikomento: Eduskunnan ja kansan kahtiajako
Päätös lähettää suomalaisia joukkoja tai kalustoa osallistumaan sotilaallisiin iskuihin Lähi-idässä – oli kyseessä Houthi-asemat Punasellamerellä tai iskuryhmät Persianlahdella – laukaisisi Suomessa rajatun sisäpoliittisen kriisin.
Konsensukseen tottunut suomalainen päätöksenteko joutuisi koville:
- Sotilaallisen liittoutumisen rajat: Nato-jäsenyydestä huolimatta Suomessa elää vahva perinne, jonka mukaan maamme puolustusvoimien tehtävä on kotimaan ja sen lähialueiden suojaaminen. Osallistuminen USA-johtoisiin “vapaaehtoisten liittoumien” (coalition of the willing) hyökkäyksellisiin tai koordinoituihin iskuihin kriisialueilla tulkittaisiin laajoissa poliittisissa piireissä Suomen ajautumiseksi Yhdysvaltain globaalien sotien osapuoleksi.
- Mandaattikiista ja “globaali etelä”: Lähi-idän operaatio jakaisi hallituksen ja oppositiolinjat välittömästi. Vastustajat vetoaisivat suhteiden rikkoutumiseen “globaalin etelän” kanssa ja Suomen perinteisen rauhanvälittäjäimagon menetykseen. Reaalipoliittisesti on kuitenkin uskallettava kysyä kova kysymys: Mitä konkreettista hyötyä globaalin etelän maista on Suomelle juuri nyt? Kehitysmaiden tunteiden hoitaminen ei ole suomalaisen veronmaksajan tai kansallisen edun kannalta ulosmitattavaa reaalipolitiikkaa, kun panoksena on läntisen merenkulun ja oman huoltovarmuutemme toteutuminen.
Poliittinen hinta Arkadianmäellä olisi silti suuri, ja se söisi sitä kansallista yhtenäisyyttä, jota tarvitaan Itämeren ja itärajan suorituskyvyn ylläpitämiseen. Tämä on ehdottomasti huomioitava seikka.
Terrorismin lasku: Taivummeko kiristyksen alle?
Toinen – ja kenties konkreettisin – syy pidättäytymiselle on sisäisen turvallisuuden ja uhkatason kärjistyminen. Osallistuminen iskuun Irania tai sen edustajia (kuten Houthi-liikettä tai Hizbollahia) vastaan siirtäisi Suomen välittömästi maalikortille.
- Kohdistettu terroriuhka ja hybridivaikuttaminen: Iranilla ja sen liittolaisilla on osoitettu kyky ja halu toimia Euroopan maaperällä. Jos Suomi olisi osallinen iskuissa, suurlähetystömme, meriliikenne ja mahdollisesti kohteet kotimaassa nousisivat asymmetristen iskujen, sabotaasin ja terrorin kohteiksi.
- Kuka määrittelee Suomen linjan? Uhkan edessä on kuitenkin esitettävä perustavanlaatuinen periaatteellinen kysymys: Jos annamme terrorin uhan säädellä ulkopolitiikkaamme, olemmeko jo asettuneet äärijärjestöjen ja autoritaaristen valtioiden ohjausnuoraan? Suomen kansallista etua, linjaa tai liittolaissuhteita ei voi määritellä väkivallan uhalla – eikä varsinkaan maassa asuvien ulkomaalaisten tai ulkopuolisten toimijoiden kiristyksellä. Tällaisesta riippuvuudesta ja pelkuruudesta on irrottauduttava välittömästi.
Naton työnjako: Pohjoinen selusta on meidän tonttimme
Suomen strateginen intressi Persianlahdella on todellinen, mutta sotilaallinen painopiste ei voi vaeltaa. Naton sisäinen roolijako perustuu erikoistumiseen.
Yhdysvalloilla, Iso-Britannialla ja Ranskalla on globaalit laivastovoimat, tukialusosastot ja strategiset ilmakuljetuskyvyt, jotka on rakennettu maailmanmerien hallintaan. Suomen puolustusvoimien tehtävä liittokunnassa ei ole leikkiä maailmanpoliisia tai hajottaa niukkoja resurssejaan toiselle puolelle maapalloa.
Suomen tehtävä Natossa on pitää Pohjois-Eurooppa, Itämeri ja arktinen alue niin vahvasti lukittuna, ettei kenenkään tee mieli kokeilla kepillä jäätä täällä. Lukituskyky tarkoittaa käytännössä kykyä tehdä Suomen ja koko pohjoisen sivustan avaamisesta vastustajalle niin kallis operaatio, ettei sitä kannata edes yrittää. Meidän lukituskykymme pohjoisessa vapauttaa suurvaltojen resursseja sitoutua muualle. Kyse ei ole pelkuruudesta eikä aloitekyvyn puutteesta, vaan kylmästä strategisesta matikasta: Suomen suorituskyvyt tuottavat suurimman pelotevaikutuksen kotikentällään.






