Strangers in the night, kuinka lennokki kohtasi korvetin

Posted on November 13, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Viime päivien uutisvirrassa Suomenlahden tapahtumat ovat nousseet syystäkin otsikoihin. Keskiviikkoaamuna 11. marraskuuta 2026 noin kello 5.30 Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU iski pitkän kantaman lennokeilla Venäjän Itämeren laivaston Bujan-M-luokan ohjuskorvettiin nimeltä Naro-Fominsk Suursaaren läheisyydessä. Sekä Suomen Puolustusvoimat että Viron puolustusministeri ovat vahvistaneet havainneensa räjähdyksen ja osuman alukseen. Alus ei uponnut, vaan se pääsi takaisin Pietariin, mutta tapaus on sotateknisesti ja operatiivisesti äärimmäisen mielenkiintoinen.

AI hahmotelma siitä, missä aluksen SHORAD varusteet sijaitsevat. Kuva ei ota huomioon MANPADSejä eikä 14,5mm ITO konekiväärejä.

Kun media ja kommentaattorit tyytyvät usein toistamaan ylätason fraaseja “sodankäynnin murroksesta” ja “asymmetrisestä uhasta”, meitä kiinnostaa se, mitä merellä oikeasti tapahtui teknisesti ja taktisesti. Miksi joulukuussa 2023 käyttöön otettu, modernilla lähitorjuntajärjestelmällä varustettu ohjuskorvetti otti osuman hitaalta potkurilennokilta?

Ennen kuin menemme syvemmälle tekniikkaan, on syytä tehdä selvä ero vahvistettujen tosiasioiden, puuttuvien tietojen ja oman sotateknisen spekulaatiomme välille.

Mitä tiedämme – ja mitä emme tiedä

Vahvistettua tietoa on vähän, mutta se on kiistatonta:

  • Ukrainan SBU toteutti laajan yöllisen lennokkioperaation Luoteis-Venäjälle, jonka pääkohteena oli Laukaansuun (Ust-Lugan) öljyterminaali.
  • Saman operaation yhteydessä lennokki osui Bujan-M-luokan ohjuskorvetti Naro-Fominskiin itäisellä Suomenlahdella Suursaaren lähistöllä kello 5.30 aamulla. Oletettavasti itäpuolella.
  • Alus säilytti kelluvuutensa ja palasi Pietariin.

Sääolosuhteet iskuhetkellä

Ilmatieteen laitoksen lähimmän merisääaseman (Kotka Haapasaari, noin 45 kilometriä Suursaaresta luoteeseen) havaintohistoria paljastaa, että iskuhetkellä aamuyöllä 11. marraskuuta vallitsi sotateknisesti hankala syyssää. Lämpötila oli +5,4–5,5 astetta, taivas oli täysin umpeen pilvessä (8/8) ja alueella liikkui heikkoja vesikuuroja ja tihkusadetta. Vaikka horisontaalinen näkyvyys oli sadekuurojen välissä meteorologisesti hyvä (15–26 kilometriä), täysi pilvipeite poisti kaiken luonnollisen taustavalon pimeältä mereltä. Tämä teki perinteisistä valonvahvistimista ja paljaalla silmällä suoritettavasta tähystyksestä lähes tehottomia, ja sateen ropina kansirakenteisiin yhdessä aluksen omien dieselmoottorien kanssa peitti lähestyvän mäntämoottorilennokin äänen viime hetkiin asti.

Vielä merkittävämpi vaikutus säällä oli aluksen elektronisiin ja optisiin sensoreihin. Ilmassa leijuva vesipisaramassa absorboi ja sirottaa tehokkaasti infrapunasäteilyä, mikä kutistaa lämpökameroiden luotettavan havaintoetäisyyden pienen lennokin pakokaasuvanaa vasten vain pariin kilometriin. Samanaikaisesti sadekuurot aiheuttavat X-band-taajuusalueella toimiville valvonta- ja tulenjohtotutkille sadekaikua (rain clutter). Kun matalalla lentävän pienen komposiittimaalin heikko tutkaheijastus yhdistyy syysaallokon merivälkkeeseen ja vesikuurojen taustakohinaan, maali hukkuu helposti tutkaoperaattorin ruudulta tai suodattuu pois automaattisissa häiriönpoistopiireissä.

Sen sijaan meillä ei ole vahvistettua tietoa seuraavista kriittisistä yksityiskohdista:

  • Aluksen tarkasta sijainnista, kurssista tai nopeudesta osumahetkellä (sota-alukset eivät pidä siviili-AIS-lähettimiä päällä operatiivisissa tehtävissä, eikä iskuhetken satelliittikuvia ole julkaistu).
  • Aluksen sähkömagneettisesta säteilyprofiilista ennen osumaa – eli siitä, mitkä tutkat olivat päällä ja millä teholla.
  • Vaurioiden tarkasta laajuudesta tai siitä, kuinka monta lennokkia itse alusta kohti lopulta suunnattiin.

Tästä eteenpäin esitetty analyysi perustuu siis omaan spekulaatioomme ja sotatekniseen päättelyyn, joka nojaa avoimiin tietoihin alusluokan rakenteesta, sensorien suorituskyvystä ja Itämeren toimintaympäristöstä.

Analyysin lähtöolettamat (premissit)

Jotta tapahtumaketju käy järkeen ilman, että turvaudumme sarjakuvamaisiin selityksiin venäläisten täydellisestä osaamattomuudesta eli ns “ryssimisestä”, asetamme tarkastelulle neljä keskeistä lähtöolettamaa:

  1. Tehtävä ja sijainti: Naro-Fominsk toimi luultavasti ilmavalvonnan etuvartio- ja ennakkovaroitusaluksena Suursaaren tasalla. Koska kahdesti punalippuisella Itämeren laivastolla ei ole käytössään laaja-alaiseen ilmapuolustukseen kykeneviä Aegis-luokan risteilijöitä tai edes modernimpia Projekti 22350 Gorškov-luokan fregatteja, tähän rooliin on jouduttu työntämään se kalusto, mitä käsillä on – eli mataliin vesiin ja risteilyohjusten lavetiksi suunniteltu Bujan-M. Tehtävänä oli suojata Koiviston ja Pietarin lähestymisreittejä sekä muodostaa tilannekuvaa ja antaa ennakkovaroitus lännestä tulevista uhista.
  2. Liiketila: Alus oli hitaassa kulussa tai partioajossa Suursaaren läheisyydessä, ei ankkurissa, mutta ei myöskään täydessä taistelunopeudessa väistöliikkeitä tekemässä.
  3. Säteilytila: Alus säteili. Sen päävalvontatutka (5P-26 Pozitiv) oli päällä muodostamassa ilmatilannekuvaa Pietarin suuntaan. Tutkan tarkkaa toimintatilaa, lähetystehoa tai käytettyjä taajuuksia ei tunneta.
  4. SHORAD-järjestelmän tila: Aluksen lähitorjunta muodostui kahdesta toisistaan erillisestä järjestelmästä: kahdesta 3M-47 Gibka -ilmatorjuntaohjusjärjestelmän kuusiputkisesta laukaisuyksiköstä, joissa käytetään Igla-1M-ohjuksia, sekä AK-630M-2 Duet -lähitorjuntatykkijärjestelmästä. Oletamme tässä analyysissä, että nämä järjestelmät olivat pois päältä tai passiivisessa tilassa ilman välitöntä tulenavausvalmiutta.

Miksi SHORAD oli pimeänä – ja miksi se ei ehtinyt mukaan?

Tässä piilee koko tapauksen ydin. On syytä korostaa yhtä sotateknistä tosiasiaa: suhteellisen hitaan potkurilennokin – tai edes muutaman sellaisen – torjunta on täysin triviaali suoritus nykyaikaiselle 30 millimetrin tutkaohjatulle lähitorjuntatykille. Kun järjestelmä on päällä ja lukittuna, 30 mm:n sirpale- tai panssariammus suihku silppuaa lasikuitu- ja vanerirakenteisen lennokin sekunneissa.

Miksi Naro-Fominskin kapteeni olisi siis pitänyt tällaisen järjestelmän pois päältä keskellä yötä Suomenlahdella? Vastaus löytyy Suomenlahden maantieteestä, rauhanajan säännöistä ja inhimillisestä riskiarviosta. Suomenlahti on yksi maailman vilkkaimmin liikennöidyistä merialueista. Jopa yöaikaan alueella kulkee jatkuvasti rahtilaivoja, tankkereita ja kalastusaluksia, ja ilmatilassa liikkuu siviili- ja viranomaiskoneita sekä merilintuparvia.

Automaattiseen torjuntatilaan kytketty SHORAD-järjestelmä, joka reagoi itsenäisesti matalalla liikkuviin maaleihin, on tällaisessa ympäristössä hengenvaarallinen muulle merenkululle ja ilmailulle. Yksikin virhelukitus tai järjestelmän ylikuormitus voi johtaa siihen, että 30 millimetrin tykki avaa tulen kohti siviilialusta tai harhautunutta pienkonetta – tilanteessa, jossa Venäjä ei ole julistanut sotatilaa Itämerelle.

Toinen tekijä on kapteenin oma uhka-arvio. Mustallamerellä venäläiset sota-alukset ovat oppineet kantapään kautta pelkäämään sekä meridrooneja että ilmalennokkeja. Itämerellä tilanne on ollut toinen. Etäisyyttä Ukrainan rajoille on yli tuhat kilometriä, ja välissä on useiden valtioiden ilmatila. Aluksen päällikkö on todennäköisesti arvioinut, ettei alukseen kohdistu välitöntä uhkaa mereltä eikä matalalta ilmasta – ja vaikka Ukrainan hyökkäys Laukaansuuhun oli jo käynnissä, raskaiden kaukovaikutuslennokkien oletettiin suuntaavan kohti kiinteitä öljyterminaaleja, ei keskellä Suomenlahtea liikkuvaa sota-alusta.

Kun SHORAD-järjestelmät pidetään virrattomina tai täysin passiivisina, niiden herättäminen ei tapahdu napin painalluksella sekunnissa. Tässä yhteydessä on syytä erottaa järjestelmän tekninen reagointiaika sen jälkeen, kun se on toimintavalmiina, ja koko järjestelmän saattaminen kylmästä tilasta taisteluvalmiuteen.

Seuraava aikajana on oma valistunut arviomme, ei tieto Naro-Fominskin järjestelmien todellisista käynnistysajoista. Arvio perustuu siihen, että monimutkaisen asejärjestelmän, sen sensoreiden, tulenjohtojärjestelmän ja käyttömekanismien saattaminen toimintavalmiiksi kestää väistämättä kauemmin kuin yksinkertaisen yksittäisen aseen käyttöönotto.

Tulenjohtojärjestelmien ja sensoreiden käynnistys (90–180 sekuntia): Valvonta-, seuranta- ja tulenjohtojärjestelmien elektroniikka, tietokoneet ja tarvittavat virtalähteet on saatettava toimintatilaan. Pelkkä virran kytkeminen ei tarkoita, että järjestelmä olisi välittömästi valmis luotettavaan maaliseurantaan ja tulenjohtoon.

Asejärjestelmien käyttövalmius (30–60 sekuntia): Laukaisuyksiköiden, tykkitornin ja niiden suuntaus- ja ohjausmekanismien on oltava käyttövalmiina. Näiden toimintojen tarkkaa kestoa Naro-Fominskilla ei tunneta.

Inhimillinen viive ja tilannekuvan muodostus (+30–90 sekuntia): Ennen kuin järjestelmät voidaan ottaa käyttöön, maali on havaittava, tunnistettava ja luokiteltava uhaksi. Lisäksi miehistön on muodostettava riittävä tilannekuva ja välitettävä tarvittavat käskyt.

On huomattava, että 3M-47 Gibkan julkisesti ilmoitettu taisteluvalmiuteen saattamisaika on noin kolme minuuttia. Sen tekninen reagointiaika toimintavalmiina on puolestaan alle kahdeksan sekuntia. Nämä ovat eri asioita.

Tässä yhteydessä on syytä muistaa myös se, ettei Naro-Fominskin omasuoja rajoittunut viimeisten kilometrien aikana toimivaan tykkitorjuntaan. Aluksen 3M-47 Gibka -järjestelmän Igla-1M-ohjusten ilmoitettu enimmäisvaikutusetäisyys on noin viisi kilometriä. Optimiolosuhteissa järjestelmä kykenee siis aloittamaan ohjustorjunnan useiden kilometrien päästä, ennen kuin hyökkäävä lennokki pääsee varsinaisen tykkilähitorjunnan vaikutusalueelle.

Tämä tekee tapahtumasta entistä mielenkiintoisemman. Alus ei ollut varustettu pelkästään viimeisenä puolustuslinjana toimivalla 30 millimetrin Duet-Gatlingtykillä, vaan sillä oli myös ohjusjärjestelmä, jonka tarkoituksena on nimenomaan torjua ilmasta tulevia uhkia jo kauempana aluksesta.

Tässä tapauksessa onnistunutta ohjustorjuntaa ei kuitenkaan tapahtunut. Emme tiedä, oliko järjestelmä pois päältä, jäikö uhka havaitsematta vai eikö miehistö ehtinyt saattaa järjestelmää toimintavalmiiksi. Juuri tämä kysymys on koko tapauksen sotateknisen analyysin kannalta keskeinen.

Yhteensä puhutaan siis tässä käyttämässämme laskennallisessa skenaariossa noin 2–5 minuutin viiveestä kylmästä tilasta ensimmäiseen torjuntatoimenpiteeseen. Kyse ei ole vahvistetusta tiedosta juuri tämän aluksen järjestelmistä, vaan monimutkaisen asejärjestelmän käyttöönottoa koskevasta teknisestä arviosta.

Torjunnan armoton aikaikkuna

Tarkastellaan lopuksi sitä aikaikkunaa, jossa torjunta olisi pitänyt suorittaa.

Vaikka oletamme, että Naro-Fominskin maston huipussa (noin 17 metrin korkeudessa) pyörivä 5P-26 Pozitiv-valvontatutka oli päällä, fysiikka asettaa senkin suorituskyvylle tiukat rajat. Tutkahorisontti 25–30 metrin korkeudella lentävään maaliin on teoriassa vajaat 40 kilometriä, mutta ukrainalaisten pitkän kantaman lennokit on tehty pääosin komposiiteista, puusta ja muovista. Niiden tutka-ala (RCS) on luokkaa 0,05–0,2 neliömetriä. Suomenlahden lyhyessä ja terävässä syysaallokossa näin pieni ja hidas (noin 40–50 m/s eli 150–180 km/h) maali hukkuu helposti merenpinnan välkkeeseen (sea clutter) ja osuu Doppler-suodattimien alarajalle.

Realistinen havaitsemisetäisyys tällaiselle maalille merivälkkeen seasta on parhaimmillaankin 12–18 kilometriä, ja pimeässä syysyössä optroniikan (lämpökameran) tai tähystäjien varassa havainto saattaa syntyä vasta 3–6 kilometrin päässä – erityisesti, jos lennokki lähestyy Suursaaren tutka- ja maastokatvetta hyödyntäen.

Tästä syntyy matemaattisesti mahdoton yhtälö:

  • Jos lennokki etenee nopeudella 45 m/s ja havaitaan luotettavasti vasta 6 kilometrin etäisyydellä, aluksella on aikaa osumaan 133 sekuntia (reilut kaksi minuuttia).
  • Jos havainto syntyy vasta tähystäjien kuullessa mäntämoottorin äänen tai nähdessä siluetin 3 kilometrin päässä, aikaa on enää 67 sekuntia.
  • Lisäksi Bujan-M-luokan rakenteellinen ominaisuus pahentaa tilannetta: SHORAD-aseistus sijaitsee aluksen peräkannella. Jos lennokki lähestyy etusektorista, komentosilta, päämasto ja keulatykki peittävät ampumasektorin fyysisesti, jolloin alusta on myös ehdittävä kääntää ennen kuin peräkannen tykit voivat edes suunnata maaliin.

Jos SHORAD-järjestelmän kylmäkäynnistys vie vähintään 90–180 sekuntia ja lennokki kulkee koko loppulähestymisen 67–133 sekunnissa, torjuntajärjestelmä on edelleen boottaamassa ja paineistamassa hydrauliikkaa sillä hetkellä, kun taistelukärki osuu kansirakenteisiin. Tällöin ainoa jäljelle jäävä torjuntakeino on kannella päivystävä tähystäjä raskaalla konekiväärillä tai valmiiksi jäähdytetyllä olkatorjuntaohjuksella – ja pimeässä yössä hitaasti liikkuvaan, pieneen maaliin osuminen käsivaralta on käytännössä arpapeliä.

Ukrainalaisten ongelma: Miten löytää pimeässä haamunharmaa paatti kylmältä Suomenlahdelta?

Käännetään asetelma ja tarkastellaan maalinetsintä- ja hakeutumisketjua (kill chain) ukrainalaisten näkökulmasta. Koska kyseessä oli yli 1 000 kilometrin päässä tukikohdista suoritettu operaatio, lentoaika on ollut 5–7 tuntia. Tällaisessa aikajänteessä merimaalin sijaintia ei voida kovakoodata lennokin muistiin ennen lähtöä, vaan alus on joko paikannettu lennon aikana tai sen liikettä on päivitetty lennokille ulkopuolisesta lähteestä. Mikä vaatisi jonkinmoisen meritiedustelupumpun läsnäoloa saarilla lähistöllä tai alusta tarkkailemassa tilannetta.

Tarkastellaan kolmea pääasiallista mekanismia, joilla maali on voitu havaita ja lukita:

1. Passiivinen ELSO / RWR-hakeutuminen (X-band-säteily)

Jos pidämme kiinni aiemmasta premissistämme – eli Naro-Fominskin päävalvontatutka (5P-26 Pozitiv) tai aluksen merenkulkututka oli päällä – alus toimi itse asiassa kuin radiomajakka keskellä pimeää Suomenlahtea.

Emme tunne aluksen tutkan tarkkaa toimintataajuutta tai lähetysasetuksia iskuhetkellä. Siksi emme voi varmuudella nimetä vastaanotettavaa säteilyä X-band-signaaliksi. X-band-vastaanotin on tässä yhteydessä esimerkki mahdollisesta passiivisesta havaintoratkaisusta, ei vahvistettu kuvaus ukrainalaisen lennokin laitteistosta.

  • Fysiikka: Sota-aluksen valvontatutkan lähetysteho on kymmeniä kilowatteja. Vaikka lennokin oma matala lentokorkeus rajoittaa suoran näköyhteyden tutkahorisonttiin (noin 35–40 km), tutkasignaalin sivukeilat ja ilmakehän sironta ovat havaittavissa yksinkertaisella passiivisella tutkavaroittimella (RWR) huomattavasti kauempaa kuin mitä tutka pystyy havaitsemaan pienen komposiittilennokin kaiun.
  • Tekninen toteutus: Moderniin pitkän kantaman lennokkiin on täysin triviaalia ja halpaa (muutaman sadan tai tuhannen euron lisäys) integroida kapeakaistainen X-band-suuntimavastaanotin (esim. neljän dipoliantennin vaihe-eromittaus keulassa). Kun lennokki saapuu Suursaaren ennalta määritellylle toiminta-alueelle (ns. kill box), se ei tarvitse ulkoista ohjausta: se yksinkertaisesti kääntyy kohti voimakkainta X-band-säteilylähdettä.
  • Sääolosuhteiden vaikutus: Heikot vesikuurot eivät vaimenna X-band-säteilyä yksisuuntaisessa (lähetin (lähetin → vastaanotin) passiivisessa kuuntelussa juuri lainkaan. Toisin kuin tutkan oma kaiku (joka vaimenee etäisyyden neljänteen potenssiin 1/R⁴, suora säteily vaimenee vain etäisyyden neliöön 1/R². Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että vastaanottajalle signaali vaimenee, heijastuu ja vaimenee takaisintullessaan taas, kun taas havainnotsijalle signaali siroaa vain kerran. Tämä tekee passiivisesta X-band-hakeutumisesta ylivoimaisesti luotettavimman ja yksinkertaisimman tavan osua säteilevään sota-alukseen huonossa säässä.

2. Infrapunahakeutuminen (IP-jälki kylmää vettä vasten)

Entä lämpökamera tai infrapunahakupää? Marraskuussa Suomenlahden pintaveden lämpötila on noin +5…+7 °C, mikä vastasi lähes tarkalleen ilman lämpötilaa (+5,5 °C).

  • Maalin lämpöprofiili: Naro-Fominsk on 74,1 metriä pitkä teräsalus, jonka voimanlähteenä toimii neljä CHD622V20-dieselmoottoria, joiden nimellisteho on noin 3 944 hevosvoimaa kappaleelta. Kokonaisteho on siis noin 11,8 megawattia. Lisäksi aluksen apugeneraattorit tuottavat hukkalämpöä. Vaikka pakokaasut johdetaan pois konehuoneesta, itse konehuoneen kansi, pakoputkisto ja jäähdytysveden purku muodostavat mahdollisia lämpöpoikkeamia ympäröivään meriveteen verrattuna.
  • Sään rajoitteet: Haapasaaren säädata kertoi täydestä pilvipeitteestä (8/8) ja heikoista vesikuuroista. Kosteus ja sade vaimentavat keski- ja pitkäaaltoista infrapunasäteilyä (MWIR/LWIR). Pienen lennokin näkökulmasta sota-aluksen suuri lämpömassa erottuu silti sadekuuron läpi noin 5–10 kilometrin etäisyydeltä – huomattavasti kauempaa kuin mitä aluksen oma optroniikka näkee pienen lennokin.
  • Rajoite: Pelkkä IP-sensori vaatii, että lennokki tuodaan ensin riittävän lähelle kohdealuetta (esim. satelliittinavigoinnilla + inertiaalisuunnistuksella), minkä jälkeen keulassa oleva laajakulmainen lämpökamera (IIR – Imaging Infrared) tunnistaa aluksen siluetin ja ohjaa loppuvaiheen syöksyn.

3. Ennakkotiedustelu ja satelliittilinkki (Man-in-the-Loop)

Ukrainan SBU on käyttänyt pitkän kantaman iskuissaan myös Starlink- tai vastaavia satelliittidatayhteyksiä sekä reittipisteisiin perustuvaa tekoälypohjaista maalin tunnistusta (AI terminal guidance).

  • Ennakkotiedustelu: Jos Naro-Fominsk toimi vakiintuneena etuvartiolaivana Suursaaren edustalla, sen tavanomainen partioalue (“laatikko”) on ollut tiedossa jo etukäteen joko kaupallisista SAR-tutkasatelliiteista (esim. ICEYE, jotka näkevät pilvien ja sateen läpi) tai länsimaisesta ELINT-tiedustelusta (Naton tiedustelukoneet lentävät Suomenlahden ja Baltian edustalla päivittäin).
  • Iskuprofiili: Kun pääosasto lensi kohti Laukaansuuta, osa lennokeista oli ohjelmoitu lentämään Suursaaren partioalueen läpi. Jos lennokissa oli satelliittiyhteys (ja operaattori ohjaamassa loppuvaiheessa kamerakuvan perusteella), operaattori on voinut yksinkertaisesti selata partioalueen läpi ja valita suurimman lämpömaalin (sota-aluksen) kohteeksi.

Johtopäätös: Todennäköisin yhdistelmä

Kun yhdistetään kaikki reunaehdot (säätila, aluksen rooli etuvartiona, ja ukrainalaisten olemassa oleva teknologia), todennäköisin maalinetsintäketju on kaksivaiheinen:

  1. Alueelle hakeutuminen (GEOINT / ELINT + INS): Lennokit ohjattiin ennakkotiedustelun perusteella sille merialueelle Suursaaren läheisyyteen, jossa venäläisten tiedettiin pitävän etuvartioalusta. Koska alueella on voimakas GPS-häirintä, lennokit käyttivät inertiaalisuunnistusta (INS) ja mahdollisesti optista maastonmuotojen tunnistusta (Suursaaren rantaviiva).
  2. Loppuvaiheen lukitus (Passiivinen X-band RWR + IIR): Kun Naro-Fominsk piti valvontatutkaansa päällä, lennokin passiivinen tutkavaroitin nappasi X-band-säteilyn jo kymmenien kilometrien päästä ja käänsi lennokin kohti säteilylähdettä. Viimeisten kilometrien aikana, kun etäisyys supistui sadekuurojen läpi toimivan lämpökameran (IIR) kantamalle (n. 5–8 km), optinen/IP-hakupää lukittui suuren teräsaluksen lämpösiluettiin (konehuoneen ja kansirakenteiden lämpöjälkeen) ja ohjasi osuman – täysin riippumatta GPS-häirinnästä tai pilvipeitteestä.

Tämä selittää myös sen, miksi Naro-Fominsk ei uponnut: SBU:n pitkän kantaman potkurilennokeissa on tyypillisesti 50–75 kg:n sirpale- tai räjähdetaistelukärki (suunniteltu öljysäiliöiden sytyttämiseen, ei panssaroidun sotalaivan kölin katkaisemiseen). Kun tällainen kärki osuu lämpimimpään kohtaan eli kansirakenteisiin tai konehuoneen yläpuolelle, se aiheuttaa vakavia vaurioita tutkille, antenneille ja kansirakenteille, mutta ei riko vesirajan alapuolista runkoa.

Lopuksi

Tapaus Naro-Fominsk on oppikirjaesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun rauhanajan rutiinit, väärän roolin kalusto ja modernin kaukovaikutuksen ulottuvuus törmäävät toisiinsa. Bujan-M on suunniteltu ampumaan Kalibr-ohjuksia suojatuilta sisävesiltä, ei toimimaan yksinäisenä ilmavalvonnan etuvartiona vilkkaalla merialueella ilman ilmapuolustussaattoa.

Suomenlahden tapahtuma muistuttaa myös meitä suomalaisia yhdestä perusasiasta: nykyaikaisessa sodankäynnissä etäisyys ei enää anna anteeksi. Kun uhka voi tulla yli tuhannen kilometrin päästä matalalla, hiljaa ja tutka-alaltaan pienenä, järjestelmien valmiustason on vastattava todellista uhkaa – ei sitä, mihin rauhanajan merenkulussa on totuttu. Jos lähitorjunta on kytketty pois päältä mukavuus- tai turvallisuussyistä siinä vaiheessa, kun taivaalla jo lennetään, on myöhäistä alkaa etsiä virtakytkintä silloin, kun moottorin surina kuuluu jo kannelle.

Posted in Aseet ja varusteet, Baltic situation, hypoteesitilanne, Jotain aivan muuta | Leave a comment

Finland Moves to Expand Reservist Deployment in the Baltic Sea Region

Posted on November 12, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

On November 12, the Finnish government submitted a legislative proposal to Parliament to amend the Conscription Act and the Act on the Finnish Defence Forces. The reform aims to update national defense legislation to reflect Finland’s NATO membership and the changed security environment in Northern Europe, specifically removing legal barriers that have restricted how reservists can operate beyond Finland’s borders.

Soldiers in winter camouflage carrying rifles patrol a snowy forest near military vehicles.
AI’s idea of reservists in snow.

According to Minister of Defence Antti Häkkänen, the legislation is designed to ensure that the Finnish Defence Forces (FDF) have the necessary conditions to train troops, develop reserve capabilities, and conduct international cooperation directly tied to Finland’s defense.

Key Changes in the Legislative Proposal

Under the proposed reforms, reservists ordered to refresher training (kertausharjoitus) could in the future be assigned—without needing their separate consent—to military exercises, training, or service duties directly linked to Finland’s defense in the immediate region. This explicitly covers the Baltic Sea, Sweden, and Norway, countries that, as NATO allies and immediate neighbors, are directly connected to Finland’s national defense. Beyond this immediate neighborhood, both active-duty conscripts and reservists in refresher training could still be ordered abroad for military exercises, training, or related service duties that promote Finland’s defense, provided they give their explicit consent.

The proposal also overhauls the time limits for refresher training by abolishing the current tiered system where maximum days are determined by military rank and training track. Going forward, the combined maximum for all conscripts and reservists will be standardized at 200 days, a change the Ministry of Defence notes will promote equality and allow the FDF to better utilize specialized civilian skills acquired by reservists.

Additionally, amendments to the Act on the Finnish Defence Forces clarify the obligation of FDF civil servants and officers to participate in international duties. The bill also establishes the necessary legal frameworks for placing Finnish units participating in international operations under the operational command of an entity other than the FDF, such as NATO command structures.

Next Steps and Timeline

During the drafting phase, a section concerning the terms and conditions of employment during international cooperation was separated from the bill for further preparation.

The legislative package will now proceed to parliamentary debate and committee review. If passed, the amended laws are scheduled to enter into force on July 1, 2027.

Posted in in English, Sodanajan joukot | Tagged , | Leave a comment

Krakovan tragedian varjo: Miten narratiivi syntyy ennen faktoja ja miksi Puola on ruutitynnyri

Posted on November 10, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Krakovan marraskuisen verilöylyn jälkimainingeissa on avautunut pysäyttävä näytelmä siitä, miten moderni tiedonvälitys ja poliittinen koneisto reagoivat äkillisiin kriiseihin. Kun nuori puolalaismies ajoi Krakovan keskusaukiolle, surmasi useita sivullisia ja paljastui myöhemmin surmanneen perheensä kotonaan, tapahtumasarjan todellinen motiivi oli hämärän peitossa. Silti viranomais- ja mediarintamalta ammuttiin ilmoille sekunnissa valmis diagnoosi: kyseessä oli ”äärioikeistolainen” teko.

Aerial view of Krakow at dusk with the Vistula River and Wawel Castle
AIn ajatus Krakovan kauniista kaupungista synkeiden pilvien alla.

Kun Euroopassa suurin osa polittisesta tai poliittisluontoisesta väkivallasta on kotoisin voiman vasemmalta laidalta, on vasemmistolle tärkeää yrittää siirtää syyllisyyttä “oikeaan suuntaan”. Olen joskus verrannut oikeistoterrorismia hyvään pornoleffaan: Kaikki ovat kuulleet sellaisesta, mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt. Sensijaan ANTIFA ja heidän vastemieliset hännystelijänsä pistävät ihan parlamentaarikkovoimin ihmisiä sairaalaan EUn alueella.

EU alueen 45 terrori hyökkäyksestä jako meni seuraavasti: Jihadistinen motiivi 24, vasemmistolainen 12, oikeistolainen 5 ja “muu”: 4. Europolin TE-SAT 2026 -raportissa vuoden 2025 terrorismitilastot olivat lähteenä. Mainituista teosta 22 toteutettiin. puhumattakaan tosiaan muusta poliittisesta väkivallasta kuten nyt olemme “lukiolaisten” kohdalla Ranskassa saaneet nähdä.

Poliittisen väkivallan ongelma ei ole se, etteikö sitä esiintyisi eri puolilla poliittista kenttää. Ongelma on se, että tekijän poliittinen koti näyttää vaikuttavan siihen, kuinka nopeasti teko saa ideologisen selityksen, kuinka äänekkäästi sitä paheksutaan ja kuinka innokkaasti tekijän poliittinen lähipiiri joutuu ottamaan siitä etäisyyttä. Suomesta löytyy kyllä oikeistoradikaalin toiminnan kanssa flirttailleita poliittisia toimijoita. Eikä heidänkään tapauksiaan pidä lakaista maton alle.

Euroopan parlamentin vasemmalla laidalla on toki oma mielenkiintoinen suhteensa poliittiseen väkivaltaan. Italialainen europarlamentaarikko Ilaria Salis pidätettiin Unkarissa vuonna 2023 epäiltynä osallistumisesta äärivasemmistolaiseen hyökkäysryhmään, jonka jäsenet pahoinpitelivät ihmisiä Budapestin kaduilla muun muassa vasaroilla ja pampuilla. Salis valittiin sittemmin europarlamenttiin, ja syyskuussa 2025 parlamentti päätti säilyttää hänen parlamentaarisen koskemattomuutensa. Onhan siinä tietysti omanlaistaan poliittista johdonmukaisuutta: väkivalta on tuomittavaa, paitsi jos väkivallasta epäilty sattuu istumaan omalla puolella parlamentin salia. Silloin kyseessä onkin ilmeisesti vähän parempaa väkivaltaa, jonka käsittely oikeuslaitoksessa saattaisi olla poliittisesti hieman kiusallista. Demokratian puolustaminen ja väkivallan vastustaminen vasemmalla on joskus kovin valikoivaa puuhaa.

Kun tutkinta eteni, alkuvaiheen poliittisille tulkinnoille ei kuitenkaan löytynyt julkisuuteen tuotua vahvistusta. Syyttäjänvirasto joutui toteamaan, ettei motiivia ollut vielä pystytty määrittämään. Sosiaalisessa mediassa kiertäneet ristiriitaiset tiedot epäillyn maailmankuvasta eivät nekään tarjonneet luotettavaa pohjaa poliittiselle diagnoosille. Herää paksu kysymys: miksi ensimmäinen reaktio ei ollut tosiasioiden odottaminen, vaan leiman lyöminen?

Vallanpitäjien tarve nopeille lokeroille ja Puolan herkkä kenttä

Miksi hallinnolle oli heti ensi minuuteilla niin tärkeää määrittää ampuja nimenomaan äärioikeistolaiseksi? Politiikassa ja kriisiviestinnässä tyhjiö on pahin mahdollinen tila. Kun tapahtuu jotain järkyttävää, yleisö vaatii selityksiä, ja vallanpitäjien on tarjottava tarina ennen kuin joku muu ehtii tehdä niin. ”Äärioikeisto”-leima on nyky-Euroopassa tehokas ja monikäyttöinen työkalu, joka toimii poliittisena nuijana ja oikeuttaa samalla tietyt poliittiset toimet tai vastatoimet.

Tämä ilmiö on erityisen räjähdysherkkä Puolassa, jonka sisäpoliittinen tilanne on yksi Euroopan syvimmin polarisoituneista. Puolassa vastakkain ovat perinteinen, kansallis-konservatiivinen arvomaailma ja liberaalimpi, eurooppamyönteinen leiri. Tätä kulttuurisotaa on ruokittu vuosia kysymyksillä perhe-arvoista, kirkosta, maahanmuutosta ja kansallisesta itsemääräämisoikeudesta.

Tilannetta kiristävät myös kaksi muuta tekijää:

  • Instituutioiden epäluulo: Puolassa on koettu poikkeuksellista kitkaa viranomaisten ja valtion median välillä, ja turvallisuusviranomaisten lausunnot ovat jatkuvan poliittisen epäluulon kohteena puolin ja toisin.
  • Geopoliittinen varjo: Sijainti Venäjän ja Ukrainan konfliktin kyljessä tekee kansallisesta turvallisuudesta herkän aiheen. Puolalaiset ovat erittäin tietoisia hybridivaikuttamisen uhkista, ja puheet ekstremismistä koskettavat suoraan maan sisäistä vakautta.

En nyt syytä Donald Tuskin “vallankumouksesta kiinnostunutta” hallintoa tämän Krakovan keissin toimeenpanosta, mutta varmasti hänen kabinetissaan huokaistiin helpotuksesta ja kiitettiin sallimusta kun veronalainen rahvas sai muuta mietittävää kuin Puolan “The Donaldin” vallankeikausyrityksen. Kun viranomaiset leimaavat kriisin nopeasti tietyn poliittisen spektrin ilmiöksi, kyse on pelistä siitä, kenen intressejä palvelee ajatus siitä, että kansakunnan suurin uhka löytyy sen omasta sisäpuolelta.

Median rooli ja kiireettömyyden kuolema

Entä miksi Yleisradio ja muu suomalainen lehdistö lähtivät heti mukaan tähän samaan narratiiviin kyseenalaistamatta? Nykyinen uutiskilpailu elää klikkauksista, nopeudesta ja jatkuvasta päivittyvästä virrasta. Valmiit narratiivit tarttuvat uutistoimituksissa herkästi, koska ne tarjoavat kehyksen, johon uudet palaset on helppo pudottaa ilman raskasta tutkivaa journalismia.

Minua YLEn uutisoinnissa kutkutti kovasti käytetty ilmaisu: “Äärioikeistosta kiinnostunut”, Meillä taitaa olla muutamakin vasemmistolainen äärioikeistotutkija, jotka ovat kai “oikeistosta kiinnostuneita” ainakin tutkimusmielessä. Niin Olenhan minäkin naisista kiinnostunut, vaikka mies olenkin. Jännää!

Kun kansainväliset uutistoimistot välittävät paikallisen sisäministeriön alustavia, poliittisesti ladattuja lausuntoja, niitä ei Suomessa useinkaan suodateta kriittisen tarkastelun läpi, vaan ne toistetaan sellaisenaan. Alkuperäinen spekulaatio muuttuu uutisoinnissa nopeasti faktaksi, ja kun todellisuus myöhemmin osoittaa väitteen ennenaikaiseksi, korjausartikkeli julkaistaan korkeintaan pienenä myöhäisenä uutisena sivun alalaidassa.

Krakovan tapaus osoittaa karulla tavalla, kuinka totuus on nyky-yhteiskunnassa usein toissijainen tekijä silloin, kun poliittinen hyöty, herkät kansalliset jännitteet ja median klikkitalous kohtaavat.

Posted in sisäinen turvallisuus, Tilanne päällä | Tagged | Leave a comment

Pyssymiehen arki, FBI:n tilastot ja “hyvis aseen kanssa” ynnä Kanadan rynnärikaliberi.

Posted on November 9, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Keskustelu niin sanotusta “hyviksestä aseen kanssa” (Active Shooter / Good Guy with a Gun) pyörii jatkuvasti saman narratiivin ympärillä: vastustajien mukaan aseellinen sivullinen on harvinaisuus, joka ei todellisuudessa ratkaise mitään. Kuten Colion Noir tuoreessa katsauksessaan nostaa esiin, todellisuuden ja FBI:n tilastojen ynnä “virallisen narratiivin” välillä on vakava epäsuhta. Viralliset tahot pyrkivät usein aliarvioimaan tai tilastollisesti häivyttämään ne tapaukset, joissa aseistautunut kansalainen tai yksityinen turvallisuustoimija on pysäyttänyt uhkaavan tilanteen ennen viranomaisten saapumista. Se kun ei sovi “viralliseen tarinaan”.

Viralliset narratiivit nojaavat tarkasteluihin, joissa käytetään kapeita otantoja – esimerkiksi tiettyjen ajanjaksojen (kuten vuosien 2014–2025 välisten) virallisia aktiivisen ampujan raportteja, joiden mukaan aseistetut siviilit pysäyttivät vain pienen prosentin (esimerkiksi vain 16 tapausta 408 tapauksesta eli noin 3,9 %, CPRC:n oman aineiston perusteella aseellinen kansalainen pysäytti hyökkääjän 36,6 prosentissa sen tunnistamista tapauksista). Nämä luvut vääristävät todellisuutta usealla eri tasolla:

  • Rajattu määritelmä (Active Shooter Definition): Viralliset tilastot rajaavat tarkastelun vain kapeasti määriteltyihin tapauksiin, joissa tietyt byrokraattiset kriteerit täyttyvät. Kaikki ne lukuisat tilanteet, joissa rikos tai verilöyly estetään pelkästään sillä, että potentiaalinen ampuja tajuaa kohteen olevan aseistettu – tai tilanteet, joissa tilanne ratkeaa ennen virallisen “aktiivinen ampuja” -määritelmän täyttymistä – putoavat suoraan tilastojen ulkopuolelle.
  • Aggressiivisen itsepuolustuksen aliraportointi (Defensive Gun Use, DGU): Suuri osa Yhdysvalloissa vuosittain tapahtuvista tilanteista, joissa aseen esiin ottaminen tai pelkkä sen olemassaolo riittää pysäyttämään hyökkääjän ilman laukauksia, eivät päädy valtakunnallisiin rikostilastoihin. Poliisi tilastoi toteutuneet rikokset ja ammuskelut, mutta harvemmin niitä tilanteita, joissa rikollinen yksinkertaisesti poistui paikalta kohdattuaan vastarintaa.
  • Narratiivin ohjaus: Virallisten lukujen taustalla on poliittinen tarve todistaa aseellinen sivullinen “tehottomaksi” tai “vaaralliseksi”, minkä vuoksi tilastointikriteerejä muotoillaan niin, että aktiiviset siviilien väliintulot saadaan näyttämään mahdollisimman pieneltä prosenttiosuudelta.

Kuten mainittu FBI:n ja Crime Prevention Research Center eli CPRC:n alkuperäisen tutkimuksen ja John Lottin 23.10.2026 julkaiseman kirjoituksen antamat luvut eroavat “aika paljon”. Luvut ovat oikein seuraavasti: Crime Prevention Research Center. Kuten näette, aseenkannolla olisi OIKEASTI merkitys terrorihyökkäysten ja satunnaisen väkivallan torjunnassa.

AineistoAseellisen kansalaisen pysäyttämät hyökkäykset
FBI, 2014–202516 / 408 = 3,9 %
CPRC, 2014–2025225 / 615 = 36,6 %
CPRC, viimeiset 5 vuotta42,5 %
CPRC, viimeiset 5 vuotta, aseenkanto sallittu56,3 %

Tässä on kuitenkin muutama kiinnostava yksityiskohta:

Ensimmäinen: CPRC ei väitä löytäneensä vain 225 tapausta, vaan se löysi 615 aktiivisen ampujan tapausta, joista 225:ssa aseellinen kansalainen pysäytti hyökkääjän.

Toinen: CPRC jätti laskelman ulkopuolelle vielä 35 tapausta, joissa aseellinen kansalainen pysäytti hyökkääjän ennen kuin tämä ehti ampua ensimmäistä laukausta. Nämä eivät siis sisälly 36,6 prosentin lukuun. Tämä on erityisen kiinnostavaa, koska se tarkoittaa, että CPRC:n prosenttiluvut eivät edes pyri mittaamaan kaikkea ennaltaehkäisevää vaikutusta.

Kolmas: CPRC:n mukaan FBI:n aineistosta puuttuu 51 tapausta, joissa aseellinen kansalainen esti todennäköisesti joukkosurman, ja lisäksi 156 muuta tapausta, jotka CPRC sisällyttää aktiivisen ampujan aineistoonsa. CPRC nostaa esiin myös tapauksia, joissa FBI:n luokittelu on ollut sen mielestä virheellinen.

Viimeisen viiden vuoden aikana CPRC:n vastaava luku on 42,5 prosenttia. Kun tarkastellaan ainoastaan alueita, joilla kansalaisten aseenkanto on sallittua, luku nousee 56,3 prosenttiin. Kyse ei siis ole mistään yksittäisestä tilastollisesta poikkeamasta, vaan huomattavasta erosta siinä, miten kaksi organisaatiota luokittelee ja laskee tapahtumia.

On vaikea ymmärtää, miksi FBI ei ole korjannut tai edes kattavasti selittänyt näitä eroja, vaikka puutteista on sille ilmoitettu. Tässä vaiheessa kysymys ei ole enää pelkästään tilastoinnista vaan viranomaisten uskottavuudesta. Tämä herättää väistämättä ajatuksen, että JOKIN tilasto on viranomaiselle sopivampi kuin jokin toinen tilasto.

On hyvin vaarallista, jos viranomaiset alkavat leikkiä tilastoilla sopivan narratiivin ajamiseksi. Se vähentää luottamusta tilastoihin ja erityisesti viranomaisten toiminnan puolueettomuuteen. Esimerkkejä, mihin se johtaa voi katsoa vaikkapa Ison Britannian kahden tason poliisitoimesta. On aikalailla yksi ja sama mitä joku blokkari suustaan, tai näppäimistöstään, päästää, mutta viranomaisilla on vain yksi valuutta: luotettavuus.

Totuus on, että suuri osa aktiivisen ampuja -tilanteista ratkeaa tai keskeytyy silloin, kun kohteessa on vastassa välitöntä, mitoitettua voimaa. Kyse ei ole mistään villin lännen elokuvasankaroinnista, vaan karusta arkisesta taktiikasta: kun rikollinen kohtaa aseellista vastarintaa, hänen toimintasyklinsä katkeaa. Viranomaisten hidas vasteaika tarkoittaa sitä, että ensimmäiset sekunnit ovat täysin puolustuskyvyttömien varassa. Aseenomistajan arki ja varautuminen perustuvat juuri tähän todellisuuteen – kykyyn toimia silloin, kun sekunnit ratkaisevat. Itseasiassa hyvis pyssyn kanssa pysäyttää tai ratkaisee noin 56% ampumisista, jos ampuminen tapahtui alueella, jossa aseenkanto on sallittua.

Eurooppalaiset pehmeät maalit ja todellisuuden sietokyky

Kun samaa problematiikkaa tuodaan Eurooppaan, tilanne muuttuu lainsäädännön ja yhteiskunnallisen rakenteen takia vielä karummaksi. Eurooppalaiset “pehmeät maalit” ovat terroristeille ja sekopäille helppoja kohteita, koska puolustuspotentiaalia ei kansalaistasolla ei monella EU maalla ole.

  • Bataclan (Pariisi): Siellä aseellisella siviilillä tai paikalla olleilla tuskin olisi ollut ratkaisevaa roolia, ei niinkään pelkästään tiukan asekontrollin vuoksi, vaan ympäristön luonteen takia. Paikka oli täynnä väkeä, pimeää, savua, paniikkia ja alkoholianniskelua. Aseellisen sivullisen toimiminen tuossa kaaoksessa ilman, että tilanne muuttuu pahemmaksi tunnistusongelmien takia, olisi ollut äärimmäisen vaikeaa.
  • Charlie Hebdo & Turun puukkohipat: Toisaalta tilanteet, joissa hyökkääjä operoi rajatulla alueella tai selkeässä näköyhteydessä (kuten Charlie Hebdo tai Turun puukotukset vuonna 2017), ovat täysin toista maata. Turussa ensimmäinen partio ja sivulliset osoittivat, että nopealla fyysisellä ja tarvittaessa aseellisella puuttumisella teurastus saadaan katkaistua ennen kuin ruumiita tulee enempää. Samoin hiljattainen Krakovan tapaus osoittaa, että järjestelmällinen voimankäyttö ja nopea reagointi ovat ainoa lääke kylmäveristä ampujaa vastaan.

Kanadan oppi: 5,56 mm ja “vyön solki”

Taktisella puolella on syytä huomioida myös Kanadan linjaus pitäytyä 5,56 mm NATO -kaliiperissa, mutta muuttaa taktista ohjeistusta. Perinteisen ohjeistuksen “massakeskipisteen pommitus” (Center Mass) ei aina pudota tason IV levyn, äärimmäisen adrenaliinin tai huumeiden vaikutuksen alaisena olevaa hyökkääjää riittävän nopeasti, jos osumat eivät osu elintärkeisiin keskushermoston tai verenkierron solmukohtiin.

Ratkaisuksi on otettu vaatimus tarkemmasta osumatarkkuudesta – esimerkiksi ampumisesta “vyön solkeen” tai muihin kriittisiin, lamauttaviin pisteisiin. Tämä vaatii ampujilta enemmän kylmäverisyyttä ja hallintaa, mutta periaate on looginen. Kuten luutnantti Koskelan maksiimi kuuluu ja kuten kentällä on todettu: “Vie miehen kerralla pois pelistä.” Kun voimaa käytetään, se tehdään niin tehokkaasti, että vastapuolen kyky jatkaa hyökkäystä neutraloidaan kerralla.

The FBI’s Good Guy With A Gun Statistics Don’t Add Up

Tämä video avaa tarkemmin niitä laskennallisia mekanismeja ja määritelmiä, joilla viralliset tahot häivyttävät aseistautuneiden kansalaisten todellisen roolin turvallisuuden ylläpitäjinä.

Ajattelin, että pitääpä itselläkin ottaa muistiin taas tuo vyönsolkeen ampuminen, eikä opetella alitajuisesti lyttäämään kuparia taso IV liiviin. Koulutuksella ratkeaa moni ongelma.

Posted in ammunta, Aseet, Aselait, terrorismi | Tagged | Leave a comment

Haitin raunioilta El Salvadorin pelastuspartioon: Kun historia kohtaa kyynisen todellisuuden

Posted on November 8, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Maailmassa on kriisejä, joista puhutaan ilman todellista syytä Gaza, Sitten niitä joista ei ole muodikasta puhua: Kristittyjen surmat nigeriassa. Ja sitten on Haiti – musta aukko, johon kansainvälinen apu, miljardit dollarit ja hyväntahtoiset julkilausumat ovat kadonneet ilman jälkeäkään. Kunnes paikalle astuu mies, jonka toimintatapoja liberaali media inhoaa, mutta jota epätoivoinen kansa rukoilee pelastajakseen: El Salvadorin presidentti Nayib Bukele.

Mutta ennen kuin katsotaan, miten Tiktok-aikakauden vahva johtaja aikoo siivota Karibian helvetin, meidän on pakko katsoa peiliin ja kysyä: Miten helvetissä tähän on ylipäätään tultu?

Historia, josta ei haluta puhua: Kolonialismin perintö ja itsenäisyyden kirous

Haitin tilannetta on mahdotonta ymmärtää ilman sen ainutlaatuista ja traagista historiaa. Vuonna 1804 Haiti teki sen, mihin mikään muu orjayhteiskunta ei pystynyt: se kukisti Ranskan armeijan ja syntyi maailman ensimmäisenä mustien johtamana tasavaltana. Se oli historian suuri vapaustaistelu, mutta se oli myös alku maan taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kiroukselle. Samassa syssyssä melkein kaikki maan valkoiset ranskalaiset tapettiin, ja ruvettiin leikkimään tyypillistä afrikkalaista nepotismia hallintokoneistona käyttävää heimovaltakuntaa. Paskasti meni.

Ranska ja muu läntinen maailma päättivät rangaista Haitia menestyksestään. Vuonna 1825 Ranska pakotti pienen nuoren tasavallan maksamaan tähtitieteellisen korvauksen entisille orjanomistajilleen “menetetystä omaisuudesta”. Tämä velka – jota Haiti maksoi pitkälle 1900-luvulle asti – imi maasta kaiken elinvoiman. Infrastruktuuri, koulutus ja valtiontalous kuristettiin hengiltä ennen kuin niillä oli edes mahdollisuutta rakentua kunnolla.

Tähän päälle kun lisätään vuosikymmenten ulkopuolinen puuttuminen sisäpolitiikkaan (kuten Yhdysvaltain miehitys 1915–1934), brutaalit kotimaiset diktatuurit (Papa Doc ja Baby Doc Duvalier, joiden baretinkantajat Tonton Macoutes kylvivät kauhua) sekä jatkuvat luonnonkatastrofit, saadaan resepti valtiolle, jolla ei koskaan ollut todellista mahdollisuutta rauhaan. Instituutiot eivät vain romahtaneet; niitä ei ollut koskaan ehditty rakentaa pysyvän kaaoksen ja korruption keskelle.

Otan tähän hieman epämuodikkaasti esiin myös uskonnon merkityksen. Haitin uskonnollinen elämä on katolisuuden ja vodoun muodostama omalaatuinen kokonaisuus. En välttämättä väitä, että jokainen vodoun harjoittaja olisi jotenkin väkivaltaisempi tai moraalisesti huonompi ihminen. Mutta uskonnolliset maailmankuvat eivät ole yhteiskunnallisesti merkityksettömiä. Kristinuskon keskeinen moraalinen viesti perustuu ihmisarvoon, lähimmäisenrakkauteen ja yksilön vastuuseen. Haitilaisen vodoun henkimaailmaan, rituaaleihin ja taikuuteen perustuva maailmankuva rakentuu toisenlaisista lähtökohdista. Minusta on täysin oikeutettua kysyä, millaisia vaikutuksia näillä erilaisilla maailmankuvilla on yhteiskunnan moraaliseen perustaan. Tätä kysymystä ei pitäisi voida kuitata rasismiksi tai uskonnolliseksi suvaitsemattomuudeksi.

Jengien paratiisi: Pikku kepposista täysimittaiseen kauhujen teatteriin

Nykypäivän Haiti ei ole vain köyhä; se on valtio, jota ei ole olemassa. Valtion tyhjiön ovat täyttäneet jengit, joista on kasvanut armottomia sotilaallisia koneistoja. Esimerkiksi Kenian poliisivoimat kävivät kokeilemassa onneaan. Kenialaisten operaatio Haitissa (virallisesti YK:n tukema turvaoperaatio MSS, Multinational Security Support) oli kaikkea muuta kuin helppo. Kun Kenian poliisijoukot lähetettiin Port-au-Princeen vuonna 2024, tavoitteena oli auttaa Haitin surkeassa jamassa olevaa poliisivoimaa ja lyödä jengit kuriin.

Todellisuus osoittautui kuitenkin huomattavasti vaikeammaksi:

  • Resurssit ja kieli-muuri: Kenialaiset poliisit astuivat keskelle täydellistä kaaosta varustuksella, joka osoittautui pitkälti riittämättömäksi paikallisia raskaseen aseistukseen turvautuvia jengejä vastaan. Lisäksi kielimuuri (kenialaisten englanti/swahili vs. haitin kreoli/ranska) vaikeutti operaatioita merkittävästi.
  • Puolustuskannalla olemisen pakko: Sen sijaan, että jengit olisi aktiivisesti tuhottu tai ajettu maasta, kenialaisten tehtäväksi muodostui lähinnä kriittisen infrastruktuurin – kuten lentokentän, sataman ja valtion rakennusten – turvaaminen. Jengit pitivät edelleen hallussaan suurinta osaa pääkaupungista ja ympäröivistä alueista.
  • Operaation päättyminen ja vetäytyminen: Kenian johtama missio ei onnistunut palauttamaan täydellistä rauhaa maahan. Kansainvälinen operaatio koki muutoksia, ja kenialaisjoukot alkoivat vetäytyä Haitista vuoden 2026 alkupuoliskolla, kun YK:n turvaoperaation vetovastuu siirtyi eteenpäin muun muassa Tšadista tulleille joukoille (Gang Suppression Force -operaatioon).

Vaikka kenialaiset onnistuivat avaamaan lentokentän ja pitämään pahimmat hyökkäykset pois keskeisiltä hallintoalueilta, heidän operaationsa tulkittiin yleisesti suureksi haasteeksi, joka ei riittänyt murtamaan Haitin jengien valtaa. Tämä epäonnistuminen tai vajaaksi jäänyt tulos onkin osaltaan ruokkinut sitä huutoa, jota esimerkiksi Nayib Bukelen kaltaisilta “kovan käden” johtajilta nyt vaaditaan.

Se, mitä mediassa usein kutsutaan “jengisodiksi”, on todellisuudessa yhteiskunnan täydellinen moraalinen ja fyysinen rappeutuminen. Kadulla “pikku keppostelu” tarkoittaa lapsisotilaiden värväystä, järjestelmällisiä joukkoraiskauksia sodankäynnin välineenä, ihmisten elävältä polttamista ja rituaalista väkivaltaa. Joillakin alueilla hämärät huhut ja todistukset kertovat synkimmistä tabuista, kannibalismista ja pelon ilmapiiristä, jossa ihmisarvolla ei ole enää mitään arvoa.

Kansainvälinen yhteisö on lähettänyt vuorollaan YK:n sinibaretteja, poliisijohtoisia apujoukkoja ja humanitaarisia miljardeja. Lopputulos? Sinibaretit toivat mukanaan koleraepidemiat ja seksuaalisen hyväksikäytön skandaalit, ja apurahapaalit katosivat paikallisten sotaherrojen ja korruptoituneiden poliitikkojen taskuihin. Kansainvälinen humanitaarinen teollisuus on tehnyt Haitista ikuisen potilaan, jonka hengissä pitämisestä hyötyvät ainoastaan konsultit ja järjestöt.

Enter Bukele: Pelastaja vai pelätty diktaattori?

Kun mikään muu ei toimi, demokratian ja ihmisoikeuspuheen kauniit fraasit vaikuttavat lähinnä sairaalta vitsiltä. Haitilaiset eivät kaipaa seminaareja oikeusvaltioperiaatteesta; he kaipaavat rauhaa, mahdollisuutta kävellä kadulla ilman pelkoa kuolemasta ja sitä, että jengiläiset eivät hallitse öitä.

Tässä astuu esiin El Salvadorin presidentti Nayib Bukele. Mies, joka laittoi omat jenginsä – MS-13:n ja Barrio 18:n – kuriin rakentamalla massiivisia vankiloita ja pidättämällä kymmeniä tuhansia epäiltyjä ilman perinteisiä oikeudenkäyntiprosesseja, nähdään nyt Haitin viimeisenä oljenkortena. Kuten olemme saaneet huomata, myös jengiläisten liha tottelee kuria.

Ajatus siitä, että ulkopuolinen “vahva mies” tulisi ja siivoaisi Haitin kadut samalla otteella kuin San Salvadorin lähiöt, herättää länsimaisissa ihmisoikeusjärjestöissä syvää närkästystä. Mutta eikö se kerro enemmän meidän tekopyhyydestämme kuin todellisuudesta?

Liberaali eliitti vaatii prosesseja ja sääntöjä maassa, jossa säännöt ovat tappaneet enemmän ihmisiä kuin mikään muu. Bukele tarjoaa tuloksia. Vaikka ratkaisut ovat raakoja ja kyseenalaisia, ne ovat ainoita, jotka ovat tähän mennessä tuottaneet tulosta Latinalaisessa Amerikassa. Nayib Bukelen väliintulo Haitissa on saanut täysin uuden, dramaattisen käänteen. Se mikä alkoi nopeana pelastusoperaationa, on eskaloitunut laajamittaiseksi sotilaalliseksi operaatioksi.

Tilanteen kulku ja nykytilanne etenivät seuraavasti:

  • Kuvio sai alkunsa panttivangiksi otetuista sotilaista: Lokakuun puolivälissä 2026 neljä Salvadorin mekaanikkoa joutui aseellisen väijytyksen kohteeksi ja vangiksi Port-au-Princen vaarallisella “punaisten alueiden” vyöhykkeellä (Croix-des-Bouquets).
  • Massiivinen sotilaallinen siirto: Vastauksena tähän Bukele ilmoitti käynnistävänsä pelastusoperaation ja lähetti Haitiin ripeästi erikoisjoukkoja, helikoptereita (mm. Black Hawkeja) sekä raskasta kalustoa. Marraskuuhun 2026 mennessä El Salvador oli siirtänyt maahan jo yli 2 000 sotilasta, mikä ylittää YK:n valtuuttaman paikallisen turvaoperaation (GSF) omat vahvuudet.
  • Retoriikka ja laajenevat tavoitteet: Vaikka Bukele on virallisesti korostanut operaation ensisijaisen tavoitteen olevan omien kansalaisten pelastaminen, hän on samalla lähettänyt haitilaisille jengijohtajille suoria uhkauksia sosiaalisessa mediassa lupaavansa “tehdä heille samoin kuin El Salvadorissa”. Operaatio on herättänyt kansainvälisesti sekä valtavaa toivoa epätoivoisten paikallisten keskuudessa että pelkoja siitä, että tilanne muuttuu kontrolloimattomaksi verilöylyksi.
  • Poliittinen tilanne nyt: Haitin pääministeri Alix Didier Fils-Aimé on tukenut operaatiota ja todennut maan siirtyneen ratkaisevaan vaiheeseen jengien nujertamisessa kansainvälisten joukkojen tuella. Samalla herää kysymys siitä, vetäytyvätkö salvadorilaiset heti teknikoiden löytymisen jälkeen, kuten Bukele on väläyttänyt, vai muuttuuko operaatio pysyvämmäksi ristiretkesksi Haitin jengejä vastaan.

Epämuodikas loppuhuipennus

Haiti on monumentti sille, kuinka pieleen ulkoinen interventio ja kolonialismin synnit voivat mennä. Mutta se on myös muistutus siitä, että kun yhteiskunta putoaa riittävän alas rotkoon, ihmiset lakkaavat välittämästä siitä, miten järjestys palautetaan – kunhan se palautetaan.

Jos Nayib Bukele tai hänen metodinsa tekevät sen, mihin YK, Ranska ja Yhdysvallat eivät vuosikymmenissä pystyneet, liberaalin maailman on nieltävä ylpeytensä. Sillä vaihtoehto Bukelen kovalle kädelle ei ole demokratia. Vaihtoehto on ikuinen helvetti.

Näin se kuulkaa Kauhavan Ruma Vallesmannikin pisti kuriin Härmän Häjyt.

Posted in Tilanne päällä | Tagged , | Leave a comment

Hänen Majesteettinsa Kustaa II Adolf, ja Kolmekymmentävuotisen sodan perintö 2026

Posted on November 6, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Ruotsalaisuuden päivän hengessä on aika kaivaa esiin ne historian särmät, jotka eivät mahdu nykyajan pehmeään juhlapuheiden muottiin. Otetaan siis Epämuodikkaita ajatuksia -tyylinen katsaus mieskohtaisesti siihen Ruotsin kuningaskunnan veturiin, joka muutti Euroopan kartan, mullisti sodankäynnin ja jonka perintö elää yhä suomalaisen sotilaan selkärangassa: Kustaa II Aadolfiin. Kustaa oli isänsä Kaarle-herttuan, myöhemmin kuningas Kaarle IX, vanhin poika ja siten koulittu kansansa sotapäälliköksi ja valtakunnan isännäksi. Ennekuin muuan korsikalainen keisari tuli mukaan kuvioihin niin Kustaa II Aadolfia pidettiin kaikkien parhaana sotapäällikkönä. Erittäin hyvä hän olikin.

Infantry soldiers with pikes and muskets face cavalry and cannons on a misty battlefield
AIn ajatus Kustaa II Adolfin armeijauudistuksista. Ihan jees kuva. Tukihaarukat puuttuvat ampujilta, ja heillä ei yleensä rintapanssaria ollut. Pikineerit hoitivat lähitaistelun, ja siksi heillä oli kypärä ja rintapanssari. Mitäs pienistä.

Taktinen vallankumous: Terciosta hollantilaiseen koulukuntaan ja linjaylivoimaan

Kustaa II Aadolf peri armeijan, joka oli jo aloittanut irtautumisen keskiaikaisesta sotilaallisesta hämäryydestä. Tästä ehkä tuntuvimpana osoituksena ns “Pitkä Viha” tai viisikolmattavuotinen sota sekä hieman myöhemmin Nuijasota 1500-luvun lopussa: Hyvin keski-aikaista sotaa hyvin keski-aikaista armeijaa ja talonpoikia vastaan. Kustaa II aadolf onistui uudistamaan Ruotsin armeijan aikansa ehdottomaksi eliitti armeijaksi, mutta hänen neroutensa oli kyvyssä yhdistää parhaat ulkomaiset opit ja jalostaa ne tappavaksi järjestelmäksi.

Puolan sodissa luovuttiin karakolliratsuväen varovaisesta pistoolitaktiikasta ja palautettiin ratsuväelle sen tärkein ase: hevosen ja ratsumiehen yhteinen iskuvoima. Hakkapeliitat hyökkäsivät lähelle vihollista, ampuivat tarvittaessa pistoolinsa ja jatkoivat sen jälkeen rynnäkköä teräasein. Tarkoituksena ei ollut jäädä ampumaetäisyydelle, vaan murtaa vihollisen muodostelma hevosen, miekan ja ratsumiehen painolla.

Jalkaväessä vähennettiin toistaalta pikineerien määrää ja lisättiin muskettisotureiden määrää, ja tykistö muutettiin pitkälti kolmenaulaisiksi kanuunoiksi, jotka liikkuivat kentällä tarvittaessa miesvoimin. Muskettien latausnopeus oli sellainen, että kokonaan piikeistä luopumista ei voitu ajatellakaan, mutta linjassa musketöörit pystyivät mainiosti tukemaan ratsuväkeä ja vetäytymään siitä piikkiseinän taakse suojaan tarvittaessa.

Ennen ruotsalaisreformia Euroopan sotakenttiä hallitsi espanjalainen tercio – valtava, neliönmuotoinen jalkaväkimöykky, joka koostui keihäsmiehistä ja muskettisotilaista. Tercio oli massiivinen ja vaikeasti liikuteltava; se nojasi massan voimaan ja piikkien mereen.

Kustaa II Aadolf katsoi kuitenkin Hollannin sodankäynnin uudistuksia – Maurits Nassaulaisen oppeja – ja vei ne äärimmäisyyteen. Hän hylkäsi raskaat, hitaat neliöt ja siirtyi linjataktiikkaan. Hänen uudistuksessaan jalkaväki järjestettiin matalampiin, leveämpiin riveihin, jotta mahdollisimman moni muskettimies pääsi ampumaan samanaikaisesti. Jos tämä kiinnostaa on olemassa mainio peli “Pike and shotte“, jos warhammer pelit ja fantasia armeijat alkavat maistua puulta.

Tercion tarjoaman kömpelön syvyyden tilalle tuli liikkuvuus, tulivoima ja tarkasti koordinoitu yhteispeli ratsuväen ja tykistön kanssa. Kuninkaallinen kevyempi kenttätykistö, niin sanotut rykmentintykit, kykeni liikkumaan jalkaväen mukana ja antamaan välitöntä tulitukea suoraan taistelukentällä. Piiritystykistö oli toki edelleen erikseen. Kolmen ruotsalaisen skalpundin tykki, siis kuula painoi noin 1,3 kiloa, oli aseena paljon enemmän kuin puolet kevyempi ajan peruskalustosta, kuusinaulaisesta, tykistä. Sama tilanne on tykistössä nykyäänkin: 122 H 63 painaa noin 3,5 tonnia ja 155 K 83 painoin noin 10 tonnia. 122mm kranaatti 22kg painaa noin puolet 155mm kranaatista 45 kg.

Breitenfeldin taistelu vuonna 1631 osoitti, mihin hollantilaisesta koulukunnasta kehitetty ruotsalainen järjestelmä parhaimmillaan pystyi. Tillyn keisarillinen armeija nojasi edelleen syviin jalkaväkimuodostelmiin, kun taas ruotsalaiset kykenivät keskittämään tulivoimansa joustavammin, liikuttamaan tykistöään ja yhdistämään jalkaväen sekä ratsuväen toiminnan.

Tosin, esimerkiksi Nördlingenin taistelu vuonna 1634 muistutti kuitenkin siitä, ettei uusi järjestelmä tehnyt ruotsalaisista voittamattomia. Espanjalais-keisarillinen armeija, jonka jalkaväen ydin muodostui edelleen syvistä muodostelmista ja kokeneista tercioista, löi ruotsalaiset ja heidän liittolaisensa murskaavasti. Tercio ei ollut vanhentunut jäänne, joka odotti vain modernimpaa vastustajaa tuhoutuakseen. Se oli edelleen vaarallinen taistelumuodostelma, kun sitä johdettiin oikein ja käytettiin oikeissa olosuhteissa. Eli kaikki ei muuttunut viikossa tai kahdessa, mutta linja taktiikkaan kuitenkin maailmalla siirryttiin. Espanjan armeijassa nämä Terciot ovat edelleen perusyksikköinä.

Voittokkaat sodat: Mitä se maksoi valtiolle ja tavan kansalle?

Historiallisissa romantiikoissa tuuletetaan aina suurvalta-ajan voitoilla, mutta epämuodikas totuus on se hintalappu, jonka tavallinen kansa maksoi. Toki saalistakin tuotiin Saksan maalta: Pari hakkapeliittaa toi kotikirkkoonsa Tampereelle Messukylän kirkkoon sotasaaliina kauniisti leikatut saarnastuolin kuvapaneelit. Mutta pääsääntöisesti sota ei ollut kovin hyvä liiketoimi Saksanmaalla. Toki verovapaus kotimaassa oli yleensä se syy, miksi hommaan ryhdyttiin.

Sodat Saksassa, Puolassa ja idässä nostivat Ruotsi-Suomen Euroopan poliittiselle kartalle. Valtion näkökulmasta kyse oli olemassaolosta ja turvallisuudesta: Itämeri haluttiin muuttaa Mare Nostrumiksi (meidän mereksemme), jotta kauppareitit ja rajat olisivat turvassa katolisen Habsburgien puristukselta ja katkerilta puolalaisilta. Sigismund kunkaan perillsiet edelleen toki havittelivat Ruotsin kruunua. Siihen heillä toki jonkinmoinen oikeus olisi ollutkin.

Mutta mitä se merkitsi tavan kansalle – niille suomalaisille ja ruotsalaisille talonpojille, jotka marssittivat saappaansa puhki Keski-Euroopan mudassa?

  • Verotus ja pakko otot: Sotakoneisto vaati rahaa ja verta. Kruunu peri veroja armottomasti, ja nuoria miehiä revittiin pelloilta ja metsistä sotaväenottojen, eli maakunnan suostumuksen, kautta.
  • Veriuhri: Suomalaisten osuus armeijasta oli merkittävä, ja monissa pitäjissä miesväki harveni radikaalisti. Tämä johtui siitä, että aatelisten alustalaiset oli vapautettu väenototsta. Siksi Itämaa, jossa oli noin kolmasosa väestöstä, vastasi noin puolesta kenttäarmeijasta. (vaihtelee luonnollisesti Ruotsinvallan ajan) Tunnettu totuus on, että suomalaiset ratsuväen osastot (hakkapeliitat) olivat pelätty ja tehokas työkalu, mutta heidän luunsa jäivät Puolan soille ja Saksan taistelutantereille.
  • Kansa elätti armeijaa, vaikka satona saattoi olla nälänhätää ja sotilaiden mukana kulkevia kulkutauteja. Suurvalta-asema rakennettiin suoraan tavallisen kansan selkänahasta, hyvä puoli oli toki se että se rakennettiin saksalaisen ja puolalaisen talonpojan selkänahasta.

Elävä perintö: Suomen prikaatit ja vuosi 1626

Vaikka hinta oli kova, Kustaa II Aadolfin perintö suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole pelkkää historian havinaa – se on edelleen lippuja ja rykmenttejä.

Monet unohtavat tai eivät tiedä, että nykyiset suomalaiset prikaatit ja joukko-osastot ovat suoria perillisiä niille maakuntarykmenteille, jotka kuningas perusti vuonna 1626 annetulla maakunnallisella järjestelyllä. Kustaa II Aadolf tajusi, että kurinalainen, omalta maalta koottu ja vakinaisesti järjestäytynyt sotilasaines oli parempi kuin epäluotettavat palkkasoturit. Palkkajoukkoja ruotsalaiset käyttivät myös paljon, maksoihan Ranska kardinaali Richelieu anteliaasti viulut, mutta armeijan kova ydin oli kotimaiset joukot.

Suomalaiset maakuntarykmentit (kuten Savon, Karjalan, Hämeen ja Pohjanmaan rykmentit) saivat tuolloin pysyvän muotonsa. Nykypäivän maavoimien joukko-osastot vaalivat yhä näiden 1626 perustettujen osastojen perinteitä ja lippuja. Kun suomalainen reserviläinen astuu nykyään prikaatin porteista sisään, hän kantaa perintöä, jonka organisaatiorakenteen juuret ulottuvat suoraan kolmikymmenvuotisen sodan muskettiden ja piikkien väliin.

Ruotsalaisuuden päivänä onkin sopivaa tunnustaa tämä: ilman Kustaa II Adolfin radikaaleja uudistuksia Pohjolan historia ja Suomen sotilaallinen identiteetti olisivat täysin toisen näköisiä – vaikka se vaatiikin katseen kääntämistä myös historian synkempiin ja vaativampiin puoliin.

Kustaa II Aadolfin tarina päättyi Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Ruotsin armeija voitti, mutta kuningas itse kaatui taistelun melskeessä. Suurvalta ei kuitenkaan kuollut kuninkaansa mukana. Hänen luomansa sotilaallinen koneisto jatkoi toimintaansa, ja Ruotsi nousi vielä vuosikymmeniksi Euroopan suurvaltojen joukkoon. Sitten pääsi tytärkulta valtaan, ja onnistui sössimään isukin työmaan katolisuuteen kääntymällä. Onneksi saatiin kuitenkin Kristiinankaupunki Pohjanmaalle.

Posted in Historia, Reserviläiset, Suomi ja Ruotsi | Tagged | Leave a comment

Konsensuksen illuusio: Miksi Suomen tulevaisuusselonteko ei kohtaa Euroopan rapautumista ja Venäjän todellisuutta

Posted on November 5, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Kun valtioiden virkamieskunta ja ennus… “tulevaisuuden tutkijat” yrittävät virallistaa tulevaisuutta, On lopputuotteena yleensä mukavan yritystason PowerPointtia, joka on kiedottu aitoon byrokraattilatinaan. Suomen hallituksen tuore, vuoteen 2045 ulottuva strateginen tulevaisuusselonteko yrittää kuitenkin jotain rohkeampaa. Systemaattisen ennakointimatriisinsa ja vaihtoehtoisten tulevaisuusskenarioidensa kautta – jotka ulottuvat yhteistyön maailmasta teknojättien feodaalialueisiin, blokkeihin ja täydelliseen murtumiseen – se paljastaa aikakautemme särölinjat. Eli “Sauber Arbeit” tällä kertaa.

Lit lookout tower above a forest road beneath storm clouds
AIn ajatus Suomen tulevaisuudesta. Ei paista aurinko mutta ei toisaalta sadakaan.

Ilman diplomaattista silittelyä raportin skenaariot paljastavat kuitenkin jotain synkempää: Eurooppa kävelee unissaan kohti omaa rakenteellista irrelevanssiaan, lamaantuneena ulkoisen vihamielisyyden ja sisäisen tekopyhyyden keskellä: Teollisuus ajataan muualle. Minkäänlaista energiaomavaraisuutta ei havitellakaan, ja pelätään käyttää omia valtioinstrumenttejä omalle tulevaisuudelle sopivien kehityssuuntien varmistamiseen.

Itäinen peili: Venäjä pysyvänä, institutionaalisena uhkana

Virallisissa skenaarioissa Venäjä vaihtelee parhaan tapauksen satujen “lievästi demokratisoituneesta poikkeamasta” täysimittaiseen “fasistiseen” valtioon aina hajoamisskenaarioihin asti. Päättäjillä on kuitenkin edelleen vaikeuksia sisäistää pysyvää perusasetelmaa: Venäjä ei käy läpi väliaikaista poikkeamaa eurooppalaisesta integraatiosta; se on pysyvästi militarisoitunut, revansistinen autokratia, joka pitää sääntöpohjaista järjestelmäämme uhkana ja erityisesti manipuloinnin kohteena.

Eturintamavaltiolle, kuten Suomelle, ennakointianalyysi vahvistaa, että raja ei ole enää kaupallinen siirtymävyöhyke vaan pysyvä strateginen särölinja. Uhka ei ole pelkkä perinteinen sotilaallinen pelote – vaikka se säilyykin turvallisuuden perustasona – vaan yhteiskunnan nakertaminen hellittämättömällä hybridivaikuttamisella, kybersodankäynnillä, energian aseistamisella ja demografisella välineellistämisellä. Kuvitelma siitä, että normaalit suhteet voitaisiin koskaan ”palauttaa” nykyisen konfliktin päätyttyä, on vaarallinen harha. Venäjän uhka vaatii tinkimätöntä, pysyvää linnoitusmentaliteettia, johon nykyiset, mukavuuteen tottuneet länsiyhteiskunnat eivät ole rakenteellisesti valmiita.

Mätänee sisältäpäin: EU:n antidemokraattinen kehitys ja Puolan peili

Vaikka ulkoiset uhat idästä saavat palstatilaa, raportin hiljainen suhtautuminen Euroopan unionin sisäiseen arkkitehtuuriin sivuuttaa paljon salakavalamman mädännäisyyden: unionin sisällä tapahtuvan antidemokraattisen keskusjohtoisuuden tasaisen hiipimisen. Komissio kaappaa enemmän ja enemmän valtaa itselleen kansallisten hallitusten ohi, ja kuvittelee siinä sivussa olevansa “historian oikean ja väärän puolen” tuomari.

Puhumme loputtomiin “demokratiasta” ulkoisia autokraatteja vastaan, mutta Bryssel poliittisesti ja Frankfurt finanssimaailmassa, harjoittavat rutiininomaisesti teknokraattista autoritarismia, joka ohittaa kansalliset äänestäjät aina kun se sopii liittovaltioprojektiin. Jäsenvaltioiden kohtelu viime vuosikymmenen aikana osoittaa hyytävää suvaitsemattomuutta kansallista demokraattista poikkeamaa kohtaan.

Ajatellaanpa pitkään jatkunutta poliittista ja taloudellista sodankäyntiä Puolaa vastaan aiempien kansalliskonservatiivisten hallitusten aikana – EU-instituutiot aseistivat oikeusvaltioperiaatteen ehdollisuuden ja pidättivät rakennerahastoja ei puhtaan demokraattisen eheyden vuoksi, vaan rangaistakseen äänestäjiä ja poliittisia voimia, jotka uskalsivat asettaa kansallisen suvereniteetin ylikansallisen integraation edelle.

Kun vaaleilla valitsemattomat virkamiehet ja aktivistituomioistuimet omivat vallan syrjäyttää suvereenien jäsenvaltioiden parlamenttien demokraattiset mandaatit “eurooppalaisten arvojen”, siis itsemurhaempatian ja sosialismin, varjolla, ne vesittävät itse kansansuvereniteetin käsitteen. Sama kehitys on rahoitusvälineissä: Suomi maksaa Espanjan ja Italian ohjelmia, samalla kun maassa asuu Euroopan köyhin kansa.

Ennkuin joku henkäisee “BKT”, niin mitäpä se kansan elintasoon kuuluu? Eurooppalainen elintaso ei kuitenkaan selviä kansantalouksien BKT-lukuja tuijottamalla. Olennaisempaa on katsoa, mitä tavallisen palkansaajan, vaikkapa opettajan, palkalla todellisuudessa saa. Saksalaisen opettajan nimellinen ja ostovoimakorjattu palkkataso on huomattavasti suomalaista korkeampi, kun taas italialaisen opettajan palkka jää suomalaisen alapuolelle. Mutta pelkkä palkkavertailukaan ei vielä kerro koko totuutta.

Perheasunnon hankinta tai vuokraaminen, lämmitys, sähkö, ruoka ja liikkuminen ratkaisevat, paljonko palkasta jää käteen. Suomessa kotitalouksien yleinen hintataso on noin 24 prosenttia Italian tasoa korkeampi ja 11 prosenttia Saksan tasoa korkeampi. Erityisesti asumisen ja energian kustannukset rasittavat suomalaista kotitaloutta. Pohjoisessa maassa asuntojen lämmittäminen ei ole vapaaehtoinen mukavuuspalvelu, eivätkä pitkät etäisyydet ja harva asutus mahdollista samanlaista joukkoliikenteeseen tukeutumista kuin monilla Keski- ja Etelä-Euroopan alueilla. Kun tähän yhdistetään asuntojen hankintahinta suhteessa palkkatasoon ja ruoan korkea hintataso, alkaa suomalaisen palkansaajan todellinen ostovoima näyttää huomattavasti kansantalouden BKT-lukuja vaatimattomammalta. Suomi voi olla tilastollisesti vauras valtio, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että suomalainen palkansaaja olisi “vauras eurooppalainen”.

Jos EU kehittyy keisarikunnaksi, joka kohtelee kansallisia demokratioita tottelemattomina maakuntina, jotka on kuritettava ideologiseen vaatimustenmukaisuuteen, se synnyttää tarkalleen sen sisäisen pirstoutumisen, josta ennakointiraportti varoittaa. Unioni, jonka tätyy kiusata jäseniään säilyttääkseen ideologisen yhtenäisyytensä, on jo kuoleva projekti.

Murtumispisteen kartoitus: Blokkipolitiikasta systeemiseen hajoamiseen

Ennakointiraportin matriisi hahmottelee vuodelle 2045 neljä erillistä tulevaisuutta, joista jokainen tarjoaa karun tuomion nykyiselle suunnallemme:

  1. Yhteistyön maailma: Liberaalin internationalismin utopistinen jäänne, jossa globaalit haasteet ratkaistaan monenvälisen harmonian kautta – skenaario, joka etääntyy päivä päivältä todellisuudesta.
  2. Teknojättien maailma: Uusfeodaalinen dystopia, jossa suvereenit valtiot syrjäytyvät ylikansallisten digitaalisten alustojen ja teknodynastioiden tieltä. Projekti on jo hyvässä vauhdissa, joskin hieman toisessa muodossa kuin selonteon skenaariossa. EU rakentaa parhaillaan digitaalisen identiteetin ja keskuspankkirahan infrastruktuuria, jonka virallinen käyttö on vapaaehtoista. Muodollinen vapaaehtoisuus ei kuitenkaan vielä takaa tosiasiallista vapautta jäädä järjestelmän ulkopuolelle, kun yhä suurempi osa yhteiskunnan palveluista ja asioinnista siirtyy digitaalisiin kanaviin. Digitaalisen euron kohdalla keskeinen kysymys ei ole ainoastaan se, mitä järjestelmä tänään sallii, vaan myös se, kuka hallitsee sen infrastruktuuria ja millaisia käyttörajoituksia tulevaisuuden lainsäädäntö mahdollistaa. Kun maksamisen, tunnistautumisen ja henkilötietojen infrastruktuuri keskittyy, myös vallankäytön mahdollisuudet keskittyvät. Hyväntahtoisen hallinnon lupaus siitä, ettei järjestelmää käytetä väärin, ei ole sama asia kuin rakenteellinen tae siitä, ettei sitä voida käyttää väärin.
  3. Blokkien maailma: Maailma halkeaa koveneviin taloudellisiin ja turvallisuuslinnoituksiin, pakottaen valtiot joko-tai valintoihin, rönsyilevään protektionismiin ja pysyvään kauppakonfliktiin, jos ei peräti kauppasotaan.
  4. Murtuva maailma: Täydellinen systeeminen romahdus, käsistä riistäytyvät ilmaston keikahduspisteet ja hallitsemattomat alueelliset sodat syöksevät globaalin järjestyksen eksistentiaaliseen sekasortoon. Tähän EU tuntuu kiirehtivän pää kolmantena jalkana tuomalla maanosaan taloudellisesti tyytymätöntä ja teollisessa yhteiskunnassa käyttökelvotonta väestöä.

Todellisuudessa sinkoamme pää edellä Blokkien ja Murtuvan maailman yhdistelmään. Talouden globalisaatio pirstaloituu alueelliseksi protektionismiksi, toimitusketjuja kohdellaan aseina, ja Eurooppa jää aggressiivisen, revansistisen Venäjän ja yhä painostavamman sääntelysupervaltion väliin.

Epämiellyttävä tuomio

Ennakointiraportit ovat arvokkaita juuri siksi, että ne kartoittavat jyrkänteitä, joita kohti ajamme. Näiden jyrkänteiden välttäminen vaatii kuitenkin pyhien lehmien teurastamista.

Turvallisuutta ei voi ylläpitää ulkoistamalla strategista ajattelua sisältäpäin mätäneville ylikansallisille instituutioille. Se vaatii kovaa kansallista resilienssiä, täydellistä realismia itänaapurimme pysyvän vihamielisyyden suhteen sekä rehellistä tilintekoa EU:n vaarallisen suuntauksen kanssa kohti antidemokraattista liittovaltiollisuutta.

Summary in English

This foresight analysis examines Finland’s strategic national report towards 2045, critiquing both external threats and internal European decay. It argues that official scenarios understate the permanent, institutionalized nature of Russia as a revanchist threat to a frontline state like Finland. Furthermore, it highlights the growing democratic deficit within the European Union—exemplified by past coercive rule-of-law pressures against member states like Poland—warning that Brussels’ technocratic centralization risks breeding the very internal fragmentation the foresight reports warn against. Ultimately, Europe is caught between hostile external powers and an overreaching internal regulatory apparatus, threatening national sovereignty and societal cohesion.

Posted in informaatiosota | Tagged | Leave a comment

Pohjoinen Hormuz – kun kalsarinmyrkyttäjän rahkeet eivät riitä korkeushyppyyn

Posted on November 3, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Eetteriin on jälleen puskettu Moskovan strategisen viestinnän parasta a-luokkaa: uhkaus siitä, miten Itämerestä tehdään “Pohjoinen Hormuz” tai uusi Punainenmeri. Ajatus on herättänyt vakavaa nyökkäilyä niissä kabineteissa, joissa sotatieteen ja -taidon syvin olemus ammennetaan iltapäivälehtien lööpeistä.

Tosiasiassa kyseessä on vain Kremlin vakiohahmon – tutummin Vladimir Kalsarinmyrkyttäjän – tuttu yritys kurkottaa hieman omaa fyysistä ja sotilaallista mittaansa korkeammalle. Katsotaanpa mekaanisesti, mistä tässä uhoamisessa on tälläkertaa kyse, ja miksi koko korttitalo luhistuu fysiikan ja maantieteen lakien edessä.

Miten “Pohjoinen Hormuz” pitäisi sitten toteuttaa?

Ajatusmalli Bab el-Mandebin tai Hormuzin oppien tuomisesta Itämerelle perustuu epäsymmetriseen häirintään ja vakuutusmarkkinoiden aseistamiseen. Venäjä tietää, että sen ruostuvan kahdesti Punalippuisen Itämeren-laivaston taistelu Natolla vastaan avoimessa taistelussa on todella jännittävä mutta samalla ainutkertainen puolituntinen. Siksi mekaniikan pitäisi toimia näin:

  1. GPS- ja satelliittihäirintä tappiin: Tehdään Suomenlahdesta ja Tanskansalmista navigaatiopuolesta yhtä helvettiä siviilialuksille.
  2. Harmaan vaiheen uhka: “Tunnistamattomat” lennokit, muutama strategisesti merelle unohdettu merimiina ja varjolaivaston ruosteisilla tankkereilla järjestetyt “haaverit” kapeikoissa.
  3. Paniikki Lloyd’sissa: Kun turvallisuusuhka nousee, Lontoon vakuutusyhtiöt lätkäisevät Itämeren-rahdille sellaiset sotariskilisät, että länsimainen kauppamerenkulku pysähtyy omaan mahdottomuuteensa ilman, että yhtäkään laivaa tarvitsee edes upottaa.

Paperilla kaunista taktiikkaa. Paitsi että laskuopissa on unohdettu yksi pikku juttu: Itämeri on pussi, jonka pohjalla Venäjä istuu itse.

Lasitalossa on paha heitellä kiviä, saati sitten miinoja

Koko uhoamiselta putoaa pohja heti, kun katsotaan karttaa ja mietitään, kuka täällä todella riippuu meriliikenteestä: Venäjän Itämeren kautta kulkeva öljynvienti keskittyy Suomenlahden perälle – ennen kaikkea Primorskin ja Ust-Lugan terminaaleihin. Näiden kautta kulkee noin puolet Venäjän meritse tapahtuvasta öljynviennistä. Lisäksi eristetty Königsbergin eli nykyisen Kaliningradin enklavi pysyy hengissä Pietarista ajavien junalauttojen ja rahtialusten varassa. Ja rajoitetusta maaliikenteestä Liettuan kautta aukossa, joka sivumennen sanoen on hyvin helppo katkaista.

Merisaarto on aina enemmän vähemmän hidasta puuhaa, mutta parhaiten ruuvi kiristyy hitaasti, jolloin myös paine ehtii tuntua koko ketjussa. Tietenkin “Jostakin vanhasta miinakentästä” karkuun päässyt merimiina Primorskin satamaan redillä tyhjän öljytankkerin kyljessä, saattaaisi tyydyttää agressiivisempaa toimintaa toivovia. Molemissa lähestymistavoissa on riskit ja hyvät puolet.

Entäpä jos tätä peliä aletaankin pelata vastapalloon?

Kuvitellaanpa tilanne, jossa Koiviston tai Pietarin lähestymisväylille “ilmestyy” muutama nykyaikainen älymiina. Puhutaan pohjamiinoista, joiden akustiset ja magneettiset sensorit on ohjelmoitu Nato-yhteensopivalla maalikirjastolla. Puhutaan pohjamiinoista, joiden akustiset ja magneettiset sensorit tunnistavat ennalta määriteltyjä alusprofiileja. Siviililiikenne voisi periaatteessa jatkua, mutta tietynlaisen sotilas- tai huoltoliikenteen riskit kasvaisivat olennaisesti.

  • Siviilitankkerit ja rahtilaivat: Miina makaa hiljaa pohjamudassa ja antaa niiden lipua yli ilman elettäkään.
  • Sotalaiva tai määrätty junalautta: Kun kohdalle osuu venäläisen korvetin, miinanraivaajan tai Kaliningradia huoltavan rahtialuksen tärinä ja akustinen profiili, järjestelmä herää ja tekee tehtävänsä.

Seniilikään komentaja Moskovassa ei voi olla tajuamatta yhtälöä: Königsberg halvaantuu viikoissa-kuukausissa. Yksikin vaurioitunut rahtilaiva tai raivaaja Suomenlahden suulla tarkoittaa sitä, että Kaliningradista loppuu pikkuhiljaa polttoaine ja ruoka, ja Pietarin öljyterminaalien kautta kulkevat miljardivirrat hyytyvät siihen paikkaan. Varjolaivaston intialaiset ja kiinalaiset kapteenit kääntyvät takaisin ensimmäisestä uutisesta. Venäjä ei siis välttämättä kärsisi vakuutusmarkkinoiden häiriöistä vähemmän kuin länsimaat. Se voisi kärsiä enemmänkin, koska sen oma öljyvienti on niin riippuvainen Itämeren reitistä.

Asiassa on, kuten varmasti ymärrätte, seikka, että tämmöinen miinoitus menee hyvin lähelle sotatointa, ja vaatisi että Venäjä on sitä ennen suorittanut vähintään lähelle sotatoimen rajaa menevän operaation Lännessä. Kuten esimerkiksi Leipzigin lentoasemalle suunnattu, Saksan viranomaisten Venäjän nimiin lukema lennokkioperaatio osoitti.

Yhteenveto: Kusta voi, kunhan muistaa tuulen suunnan

Kun maantiede on jaettu siten, että olet itse ainoana rannikolla ilman vaihtoehtoisia maareittejä, merenkulun häirinnällä uhkailu on puhdasta itsepetosta. Nato-Länsijärveksi muuttunut Itämeri tarkoittaa sitä, että jokainen kremlin suunnittelema “vinkeä kikka” osuu ensimmäisenä ja koviten heidän omaan nilkkaansa.

Vladimir kalsarinmyrkyttäjän kannattaisi siis pitää housunsa kiinni ja todeta tosiasiat: vastatuuleen kuseminen ei ole koskaan näyttänyt tyylikkäältä, vaikka kuinka yrittäisi ponnistaa korkealle.

Posted in Baltic situation, informaatiosota, NATO, voimapolitiikka | Tagged , , | 1 Comment

Kun oikeusvaltio syö lapsensa: Puolan perustuslaillinen kaaos ja Naton itäsiiven murentaminen

Posted on November 2, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Viikonloppuna Varsovan kaduilla näytelty arvoton näytelmä ei kuuluisi 2020-luvun Eurooppaan, saati Naton sotilaallisesti kriittisimmän etulinjavaltion ytimeen. Perustuslakituomioistuimen ympärille marssitetut mellakkapoliisit, rikotut ovet, virastaan väkivalloin hyllytetyt tuomarit ja Afrikan-matkaltaan käkkärikäännökellä takaisin lennätetty presidentti Karol Nawrocki muodostavat näyn, jota on vaikea erottaa banaanivaltioiden vallankaappauksista.

Pääministeri Donald Tuskin hallitus kutsuu operaatiotaan ”oikeusvaltion palauttamiseksi”, sillä tavoitteena on kitkeä edellisen, kansalliskonservatiivisen PiS-puolueen kaudella tehdyt kiistellyt tuomioistuinimitykset. Mutta kun valtiovalta alkaa soveltaa poikkeusotteita ja ohittaa perustuslaillisia elimiä poliittisella nuijalla, herää paksu ja kiusallinen kysymys: missä vaiheessa korjausliike muuttuu itse rikolliseksi vallankaappaukseksi?

Kiistellyt tuomarinimitykset eivät ole syntyneet tyhjiöstä, vaan ne ovat vuosien mittaisen poliittisen taistelun tulos, joka alkoi vuonna 2015, kun kansalliskonservatiivinen PiS-puolue aloitti laajan oikeuslaitoksen haltuunoton. Kaikki sai alkunsa siitä, kun väistyvä liberaali hallitus ehti ennen vaalitappiotaan nimittää kolme uutta tuomaria omiin paikkoihinsa kiistanalaisin menettelyin.

Kun PiS otti vallan, se mitätöi nämä nimitykset, kieltäytyi vannottamasta tuomareita virkaansa ja marssitti tilalle omat suosikkinsa, joiden nimitysprosessit ohittivat normaalit säännöt. PiS muutti myös tuomarien eläkeikiä ja valintamekanismeja niin, että perustuslakituomioistuimen johtoon saatiin nostettua sille lojaaleja henkilöitä. Kritiikin mukaan tuomioistuimesta tehtiin hallituksen käsikassara, jonka tehtävänä oli siunata minkä tahansa lakiesityksen perustuslainmukaisuus poliittisesta ohjauksesta riippumatta. Sekä Euroopan unionin tuomioistuin että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin linjasivat toistuvasti, että näillä menettelyillä valittu perustuslakituomioistuin ei ole puolueeton eikä riippumaton, mikä teki sen päätöksistä EU-oikeuden silmissä kestämättömiä.

Nämä nimitykset muuttuivat koko kriisin polttoaineeksi siksi, että ne koskettavat suoraan perustuslaillista valtaa. Perustuslakituomioistuin on se elin, joka voi pysäyttää hallituksen tai parlamentin säätämät lait. Kun Donald Tuskin johtama liberaali hallitus nousi valtaan vuonna 2023, se kohtasi tilanteen, jossa jokainen sen yritys purkaa PiS-kauden perintö voitiin kaataa edellisen hallituksen sinne istuttamalla tuomioistuimella.

Tuskin hallitus katsoi, että koko tuomioistuimen nykyinen johto on nimitetty laittomasti jo syntyessään, ja vetosi EU-tuomioistuinten päätöksiin vaatiakseen tuomareiden siivoamista sivuun vaikka väkisin oikeusvaltion nimissä. Vastapuoli taas vetoaa siihen, että virat on täytetty muodollisesti voimassa olleiden lakien puitteissa, ja pitää hallituksen otteita suorana hyökkäyksenä vallanjakoa vastaan. Nimityksistä tuli Puolan politiikan ruutitynnyri, koska kumpikin osapuoli uskoo taistelevansa omien ihanteidensa puolesta tilanteessa, jossa lakikirja on revitty kappaleiksi ja valtaa otetaan kaduilla voimakeinoin.

Eli Puolaisessa kohtasivat taas espanjalainen ylpeys ja ranskalainen ylimielisyys mitä luontaantyöntävimmällä tavalla. Kompromissikyky?

Puolan rikoslaki ja vallankaappauksen ankarat rangaistukset

Puolan rikoslaki (Kodeks karny) suhtautuu erittäin vakavasti valtion perustuslaillisen järjestyksen väkivaltaiseen horjuttamiseen. Lain 127 ja 128 § määrittelevät rikokset Puolan tasavallan perustuslaillista järjestystä ja valtioelimiä vastaan.

  • Artikla 127 kriminalisoi muun muassa yhteistoiminnassa toteutetun toiminnan, jonka tavoitteena on Puolan perustuslaillisen järjestelmän väkivaltainen muuttaminen. Rangaistus on vähintään kymmenen vuotta vankeutta tai elinkautinen.
  • Artikla 128 kriminalisoi toiminnan, jolla pyritään väkivalloin syrjäyttämään perustuslaillinen valtioelin. Saman artiklan kolmas momentti kriminalisoi väkivallan tai laittoman uhkauksen käyttämisen vaikuttamaan tällaisen elimen viralliseen toimintaan.
  • Artikla 231 puolestaan määrittelee virkamiehen toimivallan väärinkäyttöön ja velvollisuuksien laiminlyöntiin liittyvän rikosoikeudellisen vastuun.

Näiden säännösten olemassaolo tekee Puolan nykyisestä tilanteesta erityisen kiusallisen. Kun vastakkain ovat maan perustuslailliset instituutiot ja niiden toimivaltaa käyttävät poliittiset toimijat, ei ole yhdentekevää, millä oikeudellisilla perusteilla valtaa käytetään. Jos viranomaiset ylittävät toimivaltansa, kyse ei ole enää pelkästä poliittisesta erimielisyydestä.

Nyt kun oppositio, syrjäytetyt tuomarit ja lakiasiantuntijat vaativat syytteiden nostamista hallituksen toimijoita vastaan näiden pykälien nojalla, Puola on ajautunut tilanteeseen, jossa maan poliittinen johto syyttää toisiaan suoranaisesta valtiopetoksesta. Kun rikoslakia aletaan käyttää poliittisen puhdistuksen välineenä puolin ja toisin, yhteiskunnan normatiivinen perusta murentuu.

Opposition ja syrjäytettyjen tuomareiden esittämät rikosoikeudelliset syytökset ovat kuitenkin vielä eri asia kuin rikosten tunnusmerkistöjen täyttyminen tai syyllisyyden osoittaminen. En näe puolalaisille muuta ulospääsyä kuin kertaluonteisen, riippumattoman tribunaalin perustamisen. Sen jäsenet arvottaisiin tehtävään kelpoisista eläkkeellä olevista tuomareista, joilla lienee vähemmän paloa virkakiertoon tai poliittisten oikkujen tyydyttämiseen.

Tribunaali tutkisi koko perustuslakituomioistuimen ympärille syntyneen kriisin tapahtumaketjun, tekisi niistä lopulliset oikeudelliset ratkaisut ja määräisi tarvittavat seuraamukset. Sen jälkeen tribunaalin jäset palaisivat hautakumpujen yöhön, ja tribunaali lakkaisi. Ei uusia valituskierroksia eikä poliittista jälkipeliä. Tribunaali saisi rauhassa tutkia ja tarvittaessa hutkia. Ja hutkimisia pitäisi tulla riittävästi, jotta yksikään puolalainen poliitikko ei seuraavaan viiteenkymmeneen vuoteen pitäisi tällaista valtapeliä varteenotettavana vaihtoehtona.

Hajoita ja hallitse: Kansojen sisäisen yhtenäisyyden tuhoaminen

Roomalaiset tiesivät aikoinaan tismalleen, mitä tekivät: Divide et impera – hajoita ja hallitse. Se on ikiaikainen periaate, jolla alustalaiset ja kansat pidetään kurissa pitämällä ne riidassa keskenään. Nyt on kysyttävä vakavasti, yrittääkö EU aivan samaa jäsenvaltioidensa sisällä.

Puolan kriisi paljastaa sen, kuinka kansakunnan sisäinen yhtenäisyys revitään tarkoituksella kappaleiksi. Siellä, missä ennen tarvittiin kansallista konsensusta ja kompromissikykyä, vaaditaan nyt toisen osapuolen täydellistä tuhoamista. Poliittisesta elämästä on tehty nollasummapeliä, jossa vastapuoli ei ole vain erimielinen kansalainen, vaan rikollinen, joka pitää lakaista sivuun keinolla millä hyvänsä.

Euroopan unionin tuomioistuin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ovat katsoneet, että tuomioistuimen kokoonpanoon liittyneet lainvastaisuudet vaaransivat sen riippumattomuuden ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytykset. Tämä on asettanut kyseenalaiseksi erityisesti niiden ratkaisujen oikeudellisen hyväksyttävyyden, joissa nämä virheellisesti nimitetyt tuomarit ovat osallistuneet päätöksentekoon.

EUn poliittinen johto on antanut Tuskin vallankaappaukselle vaaleanvihreää valoa. Minusta KAIKKI EUn kannanotot ovat liikaa asiaan. Semmingin kun EU itse ei ainakaan mikään demokratian linnoitus ole, katsellen sitä kiimaa, jolla EU koittaa imuroida budjetti ja päätöksentekovaltaa jäsenvaltioiltaan.

Puolan Laki ja Oikeus puolueen arvomaailma (kansallis-konservatiivinen) on ollut EUn (itsemurhaempaattinen-liberaalinen) hampaissa pitkään. Puolalaiset eivät ole, järkevästi, suostuneet EUn harrastamaan “rikastuttamispolitiikkaan” MENA- kansalaisilla, vaan kantanut oman kortensa kekoon lähinnä Ukrainalaisia pakolaisia auttamalla. Minusta EU vaatii Puolaa mukaa itsemurhasopimukseen. Puolalla on suvereenina maana täysi oikeus pysyä poissa moisista pakteista.

Kompromissintekokyky ja laillisuudesta kiinnipitäminen ovat olleet eurooppalaisen sivistyksen ja demokratian kivijalka. Jos ne korvataan sanelupolitiikalla ja poliittisilla puhdistuksilla, kansat menettävät kykynsä puolustaa itseään ulkoisilta uhilta, koska ne ovat liian kiireisiä sotimaan omia sisällissotiaan.

Mitkä ihmeen ”eurooppalaiset arvot”?

Tämän kaiken taustalla kummittelee jatkuva hokema ”eurooppalaisista arvoista”, joita Brysselin paperinpyörittäjät ja EU-instituutiot kuulemma puolustavat. Mutta tarkastellaanpa rehellisesti sitä, mitä nämä mystiset “arvot” ovat käytännössä tuoneet tullessaan:

  • Onko eurooppalainen arvo tuhota maanosan oma teollisuus ja talous kestämättömillä ideologisilla sääntelyillä?
  • Onko se avata rajat ja täyttää Eurooppa entisten siirtomaiden väestöllä, samalla kun kantaväestön turvallisuus ja elintaso rapautuvat?
  • Onko Suomen ja muiden pohjoisten maiden tulevaisuus todellakin se, että ne muutetaan EU-direktiivien myötä fossiilivapaiksi, teollistumattomiksi luontoreservaateiksi samalla kun muu maailma nauraa matkallaan pankkiin?

Nämä eivät ole eurooppalaisia arvoja. Ainoat aidot eurooppalaiset perusarvot, joilla on mitään väliä, ovat tiukka laillisuus, kansojen itsemääräämisoikeus ja aito kompromissintekokyky. Kaikki muu on puhtaasti poliittista sumutusta, jolla peitetään Brysselin keskusjohtoinen vallanhimo.

Naton itäsiipi revitään rikki sisältäpäin

Vielä suurempi ja vaarallisempi ulottuvuus tällä kaikella on Puolan geopoliittinen asema. Puola on tällä hetkellä Naton itäsiiven vahvin sotilaallinen ja logistinen toimija. Ukrainan sodan varjossa koko lännen puolustusarkkitehtuuri nojaa siihen, että Varsova on vakaa, ennakoitava ja kykenevä toimimaan saumattomasti sotilasliiton etulinjassa.

Kun maan poliittinen johto, presidentti ja hallitus, ajautuvat avoimeen perustuslailliseen sotaan, jossa poliisit ottavat mittaa tuomareista ja poliitikoista, seuraukset ovat tuhoisat:

  1. Poliittinen halvaantuminen: Päätöksentekokyky puolustushankinnoissa, joukkojen siirroissa ja liittokunnan operaatioiden koordinoinnissa kärsii, kun hallinto on sisäisesti lamautunut valtataistelusta.
  2. Uskottavuuden romuttaminen: Miten liittolaiset voivat luottaa siihen, että Puola pysyy vakaana ankkurina, jos sen oma sisäinen valtataistelu muistuttaa vallankaappausta?
  3. Vastustajan suora voitto: Moskovassa hierotaan käsiä. Mikään ei palvele Kremliä paremmin kuin se, että Naton vahvimpana maaperänä pidetty Puola ajetaan maanpetturimaisesti sisäiseen kaaokseen ja hajaannukseen ilman yhtäkään ulkopuolista laukausta.

Johtopäätökset

Puolan tilanne osoittaa karulla tavalla, mihin johtaa se, kun ”demokratian pelastamisesta” tulee itseisarvo, joka oikeuttaa minkä tahansa keinon käytön. Kun poliittiset voimat alkavat tulkita lakeja omien päämääriensä mukaan ja ajaa vastustajiaan nurkkaan rikoslakien uhalla, kyse ei ole enää oikeusvaltiosta – kyse on vallasta hinnalla millä hyvänsä.

Jos emme herää vaatimaan takaisin tervettä järkeä, kompromissikykyä ja kansojen keskinäistä yhtenäisyyttä, Puola – ja koko Eurooppa – hajottaa itsensä sisältäpäin tarkalleen roomalaisten oppien mukaisesti.

Posted in Baltic situation, Tilanne päällä, voimapolitiikka | Tagged | Leave a comment

Kevystä järeään: Kertasinkojen evoluutio Suomen kentällä

Posted on October 29, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Kun Suomen puolustusvoimat ilmoitti päivittävänsä raskaan kertasinko kalustonsa, niin huomasin yhtäkkiä, että harva asia kertoo sodankäynnin muutoksesta yhtä selvästi kuin kertasinkoperhe. Kevyestä lähialueen kertakäyttöaseesta aina uuden sukupolven digitaalisesti ohjattuun raskaaseen järjestelmään asti kehitys kertoo karua kieltään: maalit ovat kovempia, kantamat pidempiä ja vaatimukset taistelijan kantokyvylle tiukkoja.

Lisäsin AIllä ikoniseen panzerfaustkuvaan elementtejä. Kuka huomaa mitä ne ovat?

Katsotaanpa, miten suomalaisen jalkaväen putkiarsenaali asettuu riviin kevyestä 66 KERS 12 -järjestelmästä aina uuteen saksalaiseen RGW110-“panzerfaustiin” – unohtamatta kylmän sodan legendaarista APILAS-putkea.

Reserviläisen kuva RGW-110 systeemistä. Muhkea “tanko” joka työntyy putken suusta sisältänee sytyttimen, ja osaltaan avaa tietä kuparisuihkulle kohti teräspanssarin pintaa antaen kupariporkkanalle suoraa tietä ilman ERA räjädyksen paineita varsinaisen panssarin pintaan. Kuvan omistaa reserviläinen tai Puolustusvoimat.

Ensimäisenä kuvissa kiinnittyy huomio

Vertailutaulukko: Kevyestä järeään

Ominaisuus66 KERS 12APILASRGW110 (HH-T)
Kaliiperi66 mm112 mm110 mm
Paino3,4 kgNoin 9,0 kg12,5 – 13,3 kg
PituusKompakti / KevytNoin 1,26 mNoin 1,0 – 1,2 m
Panssarinläpäisy450 mmYli 700 mmYli 1 000 mm (Tandem)
Tehokas ampumamatka20 – 350 m300 – 400 mJopa 800 m
TähtäinjärjestelmäKiinteä / PerusoptiikkaKiinteä / perusoptiikkaDigitaalinen/ballistinen lasertähtäin
Ohessa “virallisia” tietoja eri järjestelmistä. Arvot ovat erityisesti RHA läpäisyn osalta enempi vähempi viitteellisiä, ja jonkin laboration ilmoittamia.

1. Kevyt lähitaisteluase: 66 KERS 12

Perusjantteria tutuimpana ja keveimpänä sinkoaseiden edustajana loistaa Norjan tuotantoon pohjaava 66 KERS 12. 3,4 kilon painollaan ja 66 millimetrin kaliiperillaan tämä on ase, jonka taistelija heittää vaivatta selkäänsä ilman, että se hyydyttää etenemistä.

Sen tehokas ampumaetäisyys etäisyys (20–350 metriä) ja 450 millimetrin läpäisy tekevät siitä ensisijaisesti lähialueen työkalun. Se ei pure modernin taistelupanssarivaunun keulaan, mutta hoitaa kevyemmät ajoneuvot, rynnäkkövaunujen kyljet ja kenttälinnoitteet ripeästi ja tehokkaasti ilman turhia hienouksia. Tähtäin on niinpaljon siinepäin, että ampujan arviot nopeudesta ja ampumaetäisyydestä ovat kriittisessä asemassa. Ase on siis helppo ampua, mutta sangen haastava osua ilman tottumusta.

2. Historiaa edustava APILAS

Ranskalaisvalmisteinen APILAS oli aikansa raskas kuningas: 9 kilon painoinen putki, joka löysi tiensä moneen sotilaan selkään. Sen yli 700 millimetrin läpäisy ja yksinkertainen ontelokranaatti olivat kovaa valuuttaa, mutta manuaalinen ennakon arviointi ja 300–400 metrin tehokas matka tuntuivat nykyaikana vanhentuneilta. Se toimi aikansa, mutta fysiikka ajoi ohi. ERA tai monikerrospanssari syö tehokkaasti ontelosuihkun läpäisyä, joten vähintää taistelulataus olisi täytynyt päivittää. Sitä ei tule tapahtumaan, koska NEXTER lopetti aseen valmistuksen jo 20v sitten. Suomen APILAS kalusto on valmistettu 1980-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, joten varaston hallittu alasajo on ollut jo tovin käynnissä.

3. Uusi keihäänkärki: RGW110

Kun siirrytään uuden sukupolven saksalaiseen RGW110-järjestelmään, siirrytään aivan toiselle aikakaudelle. Vaikka painoa on kertynyt reilu 12 kiloa, vastineeksi saadaan kyky läpäistä mainittu ERA tai monikerrospanssari. “Dinge an Sich” tässä konstruktiossa on kaksoisonteloammus ja elektroninen tähtäinyksikkö. Erityisesti tähtäinyksikkö tuo lisää tarkkuutt ja ulottuvuutta, poistamasta yhtälöstä ampujan arviointivirheet.

Käytännössä tähtäinyksikkö mittaa etäisyyden, laskee, ilmeisesti, ampujan seurannasta kulmanopeuden. laskee ennakon, heijastaa pisteen näytölle. Tämänjälkeen PST lähitorjuja läväyttää kaksoisonteloammuksen matkaan, ja Uralin Teräs nesteytyy.

  • Matka: Tehokas kantama on venytetty aina 800 metriin asti.
  • Tähtäys: Digitaalinen ballistinen lasertähtäin tekee työstä kirurgista.
  • Läpäisy: Tandem-kärki raivaa reaktiopanssarin tieltä ja iskee yli 1 000 mm RHA -läpäisyllä suoraan vaunun läpi.

Loppupäätelmät

RGW-110 tuo jalkaväen panssaritorjunnalle mukavasti lisää ulottuvuutta, läpäisyä ja osumatarkkuutta. Koska APILAS tuotanto on jo ajettu alas, ovat nuorimmatkin putket varastossa jo 20 vuotiaita, joten hyllyikä alkaa täyttyä. Uutta oli pakko hankkia, ja kehitys on kehittynyt.

Posted in varusteet, Varusteet | Tagged , | Leave a comment