Agentti 007 – Lupa olla noudattamatta sijoitusmaan lakeja

Posted on August 27, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Tiedustelumaailmassa organisaation nimi ja hallinnollinen sijoituspaikka eivät ole pelkkää byrokraattista kosmetiikkaa. Ne määrittelevät, kuka käskee, kuka maksaa ja ennen kaikkea sen, kenen pöydälle jalostettu tieto ensimmäisenä päätyy. Kun Suojelupoliisi (Supo) muuttui vuoden 2019 tiedustelulainsäädännön uudistuksessa esitutkintaviranomaisesta puhtaaksi siviilitiedustelupalveluksi, siltä riisuttiin rikosepäilyjen tutkintavaltuudet ja ne siirrettiin Keskusrikospoliisille (KRP).

Vaikka nimikyltissä lukee edelleen “poliisi”, Suposta tuli tosiasiassa siviilitiedustelupalvelu. Hallinnollisesti SUPO kuitenkin jätettiin Sisäministeriön (SM) alaisuuteen. Tämä ratkaisu on jättänyt valtionhallintoon jännitteen: Ulkoministeriö (UM) ja Valtioneuvoston kanslia (VNK) tarvitsevat tahoillaan tiedustelun lopputuotetta ja ovat sikäli oikeassa ajatuksessaan, miksi siviilitiedustelun ohjaus sijaitsee sisäisen turvallisuuden organisaatiossa.

Jos Supo riisutaan lopullisesti poliisitaustastaan ja muotoutuu “STFU:ksi” – Suomen tiedusteluksi / Finska Unterrettelser – mihin sen kotipesä pitäisi rakentaa?

1. Julkilausutut syyt siirrolle ja hallinnollinen valtapeli

Julkisessa ja hallinnollisessa keskustelussa Supon siirtämistä Ulkoministeriön alle on perusteltu pääasiassa kolmella teemalla, joiden painoarvo vaihtelee strategisesta realismista puhtaaseen toimialakateuteen:

Tiedustelutiedon pääasiallinen käyttäjä

Tiedustelulain uudistuksen jälkeen Supon tuottaman siviilitiedustelun tavoitteena ei ole rikosnäytön kerääminen oikeussaliin, vaan valtionjohtoa palvelevan tilannekuvan muodostaminen. Koska geopolitiikka, ulkomainen tiedonhankinta ja valtiollinen vaikuttaminen koskettavat suoraan Ulkoministeriön toimialaa, tiedustelupalvelun katsotaan kuuluvan saman sateenvarjon alle. Perustelu on vahva: tiedon loppukäyttäjä ja tiedon tuottaja kärsivät hallinnollisesta etäisyydestä, jos välissä toimii sisäiseen turvallisuuteen ja järjestykseen fokusoituva Sisäministeriö.

Kansainvälinen vertailtavuus

Tämä perustelu ontuu. Vaikka monet ulkomaantiedustelut (kuten Ison-Britannian MI6) toimivat ulkoasiainhallinnon alla, vertailu ohittaa sen, että suurvalloilla on erillinen kotimainen turvallisuuspalvelu (kuten MI5 tai FBI) ja erillinen ulkomaantiedustelu (CIA tai MI6). Supo hoitaa Suomessa molempia tontteja.

Raportoinnin saumattomuus

Ulkoministeriön alaisuudessa toimiessaan tiedustelupalvelu pystyisi syöttämään tietoa suoraan ulkopolitiikan valmistelijoille ilman ministeriöiden välisiä välikäsiä ja virkakaavioita.

Kuorrutuksen alla käydään kuitenkin kovaa hallinnollista tontinpaalutusta. Valtionhallinnossa tieto on valtaa, ja operatiivinen tiedustelukoneisto tuo mukanaan paitsi budjettivaltaa, myös suoraa painoarvoa valtion strategisessa ytimessä. Sisäministeriö puolustaa asemaansa kynsin hampain: jos Supo vietäisiin pois, Sisäministeriö taantuisi pitkälti poliisi-, rajavartio- ja pelastushallinnon ylläpitäjäksi. Toki poliisilla ja Rajalla on omat rikostiedustelu-organisaationsa. Ulkoministeriölle Supo puolestaan toisi kovaa operatiivista suorituskykyä diplomaattisen raportoinnin ja avoimien lähteiden seurannan rinnalle.

2. Tiedustelusykli: Kysyjän, hankkijan ja analyytikon kolmio

Tiedustelumaailmassa organisaation nimi ja hallinnollinen sijoituspaikka eivät ole pelkkää byrokraattista kosmetiikkaa. Ne määrittelevät, kuka käskee, kuka maksaa ja ennen kaikkea sen, kenen pöydälle jalostettu tieto ensimmäisenä päätyy. Kun Suojelupoliisi (Supo) muuttui vuoden 2019 tiedustelulainsäädännön uudistuksessa esitutkintaviranomaisesta puhtaaksi siviilitiedustelupalveluksi, siltä riisuttiin rikosepäilyjen tutkintavaltuudet ja ne siirrettiin Keskusrikospoliisille (KRP).

Vaikka nimikyltissä lukee edelleen poliisi, Suposta tuli tosiasiassa siviilitiedustelupalvelu. Hallinnollisesti se kuitenkin jätettiin Sisäministeriön (SM) alaisuuteen. Tämä ratkaisu on jättänyt valtionhallintoon kytevän jännitteen: Ulkoministeriö (UM) ja Valtioneuvoston kanslia (VNK) katsovat tahoillaan tiedustelun lopputuotetta ja kysyvät, miksi siviilitiedustelun ohjaus sijaitsee edelleen sisäisen turvallisuuden sektorigeneraattorissa.

Jos Supo riisutaan lopullisesti poliisitaustastaan ja muotoutuu “STFU:ksi” – Suomen tiedusteluksi / Finska unterrettelser – mihin sen kotipesä pitäisi rakentaa?

1. Julkilausutut syyt siirrolle ja hallinnollinen valtapeli

Julkisessa ja hallinnollisessa keskustelussa Supon siirtämistä Ulkoministeriön alle on perusteltu pääasiassa kolmella teemalla, joiden painoarvo vaihtelee strategisesta realismista puhtaaseen toimialakateuteen:

Tiedustelutiedon pääasiallinen käyttäjä Tiedustelulain uudistuksen jälkeen Supon tuottaman siviilitiedustelun tavoitteena ei ole rikosnäytön kerääminen oikeussaliin, vaan valtionjohtoa palvelevan tilannekuvan muodostaminen. Koska geopolitiikka, ulkomainen tiedonhankinta ja valtiollinen vaikuttaminen koskettavat suoraan Ulkoministeriön toimialaa, tiedustelupalvelun katsotaan kuuluvan samaan sateenvarjoon. Perustelu on vahva: tiedon loppukäyttäjä ja tiedon tuottaja kärsivät hallinnollisesta etäisyydestä, jos välissä toimii sisäiseen turvallisuuteen ja järjestykseen fokusoituva Sisäministeriö.

Kansainvälinen vertailtavuus Tämä perustelu ontuu. Vaikka monet ulkomaantiedustelut (kuten Ison-Britannian MI6) toimivat ulkoasiainhallinnon alla, vertailu ohittaa sen, että suurvalloilla on erillinen kotimainen turvallisuuspalvelu (kuten MI5 tai FBI) ja erillinen ulkomaantiedustelu (CIA tai MI6). Supo hoitaa Suomessa molempia tontteja.

Raportoinnin saumattomuus Ulkoministeriön alaisuudessa toimiessaan tiedustelupalvelu pystyisi syöttämään tietoa suoraan ulkopolitiikan valmistelijoille ilman ministeriöiden välisiä välikäsiä ja virkakaavioita.

Kuorrutuksen alla käydään kuitenkin kovaa hallinnollista tontinpaalutusta. Valtionhallinnossa tieto on valtaa, ja operatiivinen tiedustelukoneisto tuo mukanaan paitsi budjettivaltaa, myös suoraa painoarvoa valtion strategisessa ytimessä. Sisäministeriö puolustaa asemaansa kynsin hampain: jos Supo vietäisiin pois, Sisäministeriö taantuisi pitkälti poliisi-, rajavartio- ja pelastushallinnon ylläpitäjäksi. Ulkoministeriölle Supo puolestaan toisi kovaa operatiivista suorituskykyä diplomaattisen raportoinnin ja avoimien lähteiden seurannan rinnalle.

2. Tiedustelusykli: Kysyjän, hankkijan ja analyytikon kolmio

Jotta hallintokiistaa voi arvioida syvällisesti, on ymmärrettävä tiedustelusykli (intelligence cycle). Se on prosessi, jolla raakatiedosta jalostetaan päätöksenteon tuki.

Koko ketju käynnistyy siitä, kun kysymyksen esittäjä eli “asiakas” asettaa strategiset tiedustelutarpeet ja prioritettitehtävät (PIR). Suomessa näitä pääasiakkaita ovat Tasavallan presidentti, Pääministeri, TP-UTVA ja Ulkoministeriö, jotka kysyvät vaikkapa sitä, “mitä naapurivaltio suunnittelee kriittisen infrastruktuurin osalta”.

Seuraavassa vaiheessa tiedon hankkija eli operatiivinen porras kerää raakadataa käyttäen ihmislähteitä (HUMINT), viestintää ja signaaleja (SIGINT), verkkoympäristöä (CYBER) sekä avoimia lähteitä (OSINT). sekä nyky-Suomessa NATO liittolaisten saamia tietoja ja sateliittitiedustelun tuottamaa materiaalia.

Tämän jälkeen raakadata siirtyy analyytikolle, joka on tiedustelusyklin kriittisin lenkki. Analyytikko yhdistää hajanaiset sirpaleet, arvioi lähteiden luotettavuuden, suodattaa disinformaation ja rakentaa eheän tilannekuvan. Sivumennen sanoen Tämä kohta oli KGBn heikkous ja CIAn vahvuus.

Lopuksi valmis tilannekuva toimitetaan raportointivaiheessa takaisin asiakkaalle päätöksenteon pohjaksi. Aina ajallaan mutta tarvittaessa hieman epätäydellisenä: 80% ajallaan on hyödyllisempää kuin 100% liian myöhään.

Nykyisessä mallissa syklin kaksi ensimmäistä porrasta ovat erillään: tiedon tarvitsija (UM/Valtionjohto) istuu eri rakennuksessa kuin tiedon hankkijan hallinnollinen isäntä (SM).

EU-tiedustelun (INTCEN) asettamat vaatimukset

Yhtälöä mutkistaa Euroopan unioni. EU:lla ei ole omaa operatiivista tiedustelupalvelua, vaan sen tiedusteluanalyysikeskus EU INTCEN (EU Intelligence and Situation Centre) nojaa täysin jäsenvaltioiden siviili- ja sotilastiedustelupalveluiden sille toimittamaan tietoon. Suomi ei liene ns “Alafuzoff jupakan” jäljiltä kovin korkeassa huudossa EUn tiedusteluelimissä, ja varmaan Goodwilliä tarvitaan. Mutta epäilen vahvasti kuinka ajantasaista ja viimeisintä tietoa vaikkapa Ranska ja Saksa EU siviilitiedusteluun lähettävät, koska on riski tiedon vuotamiseen ulos on kovin suuri.

INTCEN vaatii jäsenmailta korkealuokkaista, analysoitua strategista tiedustelua. Jos Suomen siviilitiedustelu on puristuksissa Sisäministeriön kotimaisen rikos- ja järjestyksenpitologiikan alla, sen kyky tuottaa INTCENin peräämää ennakoivaa, geopoliittista tiedustelua kärsii. EU-tason tiedusteluyhteistyö edellyttää, että tiedustelupalvelu kykenee puhumaan suoraan ulko- ja turvallisuuspolitikan kieltä.

3. Ulkoministeriön nykyinen analyysikyky ja avoin tiedonhankinta

Ulkoministeriö ei suinkaan toimi sokeana ilman Supoakaan. Ulkoasiainhallinnolla on ikioma perinteikäs tiedonhankintakoneistonsa:

  • Diplomaattinen raportointi: Suurlähetystöt maailmalla seuraavat asemamaidensa sisä- ja ulkopolitiikkaa, taloutta ja yhteiskunnallisia murroksia.
  • Avointen lähteiden tiedustelu (OSINT): Paikallisen median, ajatushautomoiden ja sosiaalisen median jatkuva analyysi.
  • Verkostoituminen (Avoin HUMINT): Luottamukselliset keskustelut asemamaan virkamiesten, poliitikkojen, tutkijoiden ja muiden diplomaattien kanssa.

Missä UM:n analyysisuorituskyky mättää? Ulkoministeriön analyysikapasiteetti on perinteisesti ollut laaja-alaista, mutta laadullisesti reaktiivista ja poliittisesti korrektia. UM:n virkamiesraportointi kärsii usein “diplomaattisen kielen” tasoituksesta, jossa raakoja turvallisuusuhkia muotoillaan pehmeämmiksi poliittisiksi arvioiksi.

Lisäksi UM:ltä puuttuvat omat salaiset tiedonhankintamenetelmät. Se ei tee teknistä kuuntelua, verkkotiedustelua eikä peiteoperaatioita. Jos UM saisi Supon alaisuuteensa, se saisi käyttöönsä salaiset suorituskyvyt – mutta samalla ministeriö joutuisi rakentamaan kokonaan uudenlaisen kovan turvallisuusanalyysin kulttuurin, johon sen nykyinen virkamieskunta ei ole koulutettu. Ongelma ei kuitenkaan ala vasta UM:stä. Se alkaa jo siitä, millaista väkeä suomalainen yliopisto tuottaa. Helsingin yliopisto on vuosikymmenten aikana muuttunut siinä määrin WOKEN nussimaksi laitokseksi, että sen ulkopolitiikan ja yhteiskuntatieteiden koulutuksesta valmistuvan ihmisen maailmankuva saattaa olla huomattavasti vahvempi kuin hänen kykynsä tarkastella maailmaa sellaisena kuin se on.

Tämä on tiedustelun kannalta todellinen ongelma. Tiedusteluvirkamiehen tehtävä ei ole toteuttaa omaa maailmankuvaansa eikä tehdä maailmasta sellainen kuin sen hänen mielestään pitäisi olla. Hänen tehtävänsä on tuottaa päätöksentekijälle mahdollisimman tarkka kuva siitä, mitä maailmassa todella tapahtuu – myös silloin, kun todellisuus on ristiriidassa hänen omien arvojensa kanssa.

4. Puolustusvoimat ja verkkotiedustelu: Toinen tiedustelupilari

Puolustusvoimien tiedustelulaitos (PVTI) vastaa sotilastiedustelusta ja omasta tilannekuvastaan. Tiedustelulainsäädännön uudistus antoi Sotilastiedustelulle valtuudet tietoliikennetiedusteluun (ns. verkkotiedustelu Suomen rajat ylittävään tietoliikenteeseen).

Sotilastiedustelu on teknisesti ja analyyttisesti erittäin suorituskykyinen organisaatio, jolla on kiinteä yhteys NATO-rakenteisiin ja liittolaisten sotilastiedustelupalveluihin. PV:n verkkotiedustelu pystyy poimimaan signaalivirrasta strategisia ennakkovaroituksia.

Siviilitiedustelun (Supo) ja sotilastiedustelun (PVTI) työnjako on selkeä paperilla, mutta verkkoympäristössä raja hämärtyy: valtiollinen hakkeriryhmä tai hybridioperaatio voi kohdistua yhtä aikaa siviili-infrastruktuuriin ja sotilaallisiin järjestelmiin. Tämän vuoksi siviilitiedustelun hallinnollisen sijoituspaikan on pystyttävä saumattomaan yhteistyöhön Puolustusvoimien kanssa ilman sektorigeneraattorien väliin pystytettyjä aitoja.

5. MI5 vs. MI6 – Varoittava esimerkki Britannian rajanvedoista

Debatissa käytetään usein vertauskohtana Ison-Britannian mallia, jossa sisäinen turvallisuus (MI5 / Sisäministeriö) ja ulkomaantiedustelu (MI6 / Ulkoministeriö) on erotettu tiukasti toisistaan. Tämä rinnastus unohtaa sen, että käytännössä MI5:n ja MI6:n rajat menevät jatkuvasti ristiin, mikä aiheuttaa merkittäviä operatiivisia kitkoja.

  • Terrorismin torjunta: Ulkomailla syntynyt radikaali terrorisolu (MI6:n tontti) ohjaa Lontoossa asuvaa solua (MI5:n tontti). Tiedonkulun katkeaminen näiden kahden viraston välillä oli yksi syistä siihen, miksi vuoden 2005 Lontoon pommi-iskuissa (7/7) signaaleja jäi huomaamatta.
  • Vastatiedustelu: Kun Lontoossa operoi ulkomaalaisen tiedustelupalvelun upseeri, hän on kotimaassa MI5:n kohde. Mutta heti kun sama upseeri ylittää Englannin kanaalin, hän siirtyy MI6:n toimivaltaan.

Länsimainen tiedusteluhistoria osoittaa, että turvallisuuspalvelun ja ulkomaantiedustelun tiukka erottaminen eri ministeriöihin luo hallinnollisia “siiloja”. Suomen kaltaisella pienellä maalla ei ole varaa rakentaa keinotekoisia raja-aitoja kotimaisen vastatiedustelun ja ulkoisen siviilitiedustelun välille.

6. Turvallisuuspalveluaspekti siirron jälkeen: Mitä tapahtuu vastatiedustelulle?

Jos Suposta tehtäisiin puhtaasti Ulkoministeriön alainen STFU, käsissä olisi perustavanlaatuinen ongelma: Miten hoidetaan kotimainen turvallisuuspalvelutehtävä?

Supo ei ole vain ulkomaantiedustelua, vaan se vastaa:

  1. Vastatiedustelusta (Counter-intelligence): Vieraiden valtioiden vakoilun paljastamisesta ja torjumisesta Suomen alueella.
  2. Turvallisuusselvityksistä ja kriittisen infran suojauksesta: Valtionhallinnon ja elinkeinoelämän suojaamisesta soluttautumiselta.

Jos Supo siirtyisi Ulkoministeriöön kokonaisena, syntyisi erikoinen tilanne: Ulkoministeriö hallinnoisi virastoa, joka valvoo kotimaisia kansalaisia, yrityksiä ja virkamiehiä Suomen rajojen sisällä. Tämä sotisi syvästi Ulkoministeriön perinteistä mandaattia vastaan.

Jos taas Supo jaettaisiin siten, että Sisäministeriöön pystytettäisiin erillinen kotimainen vastatiedusteluelin ja UM saisi ulkomaantiedustelun, Suomeen luotaisiin Britannian ongelmat kertaheitolla: tuplabyrokratia, pirstoutuneet resurssit ja tiedonkulun katkeaminen rajalla.

7. TP:n kanslia vai Valtioneuvoston kanslia?

Jos Sisäministeriö on liian “kotimainen” ja Ulkoministeriö liian “sektorikohtainen”, mistä löytyy objektiivinen ja perustuslaillisesti kestävä koti siviilitiedustelulle?

Tasavallan Presidentin kanslia (TPK)

Presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa (Huomaa tässä PIIITKÄ väli)valtioneuvoston kanssa ja on puolustusvoimien ylipäällikkö. Ajatus Supon siirtämisestä suoraan presidentin alaisuuteen tuntuu houkuttelevalta, mutta se kaatuu perustuslakiin:

  • Suomessa ministeriöt kannattavat parlamentaarista ministerivastuuta eduskunnalle. Presidentin kanslia ei ole ministeriö. Siviilitiedustelun budjetista, toimivallasta ja laillisuusvalvonnasta vastaaminen TPK:n kautta tekisi parlamentaarisesta valvonnasta käytännössä mahdotonta.

Valtioneuvoston kanslia (VNK) – Ainoa kestävä ratkaisu

Sijoittaminen suoraan pääministerin ja Valtioneuvoston kanslian (VNK) alaisuuteen tarjoaa hallinnollisesti ja perustuslaillisesti eheimmän mallin.

VNK-keskitetyssä tiedustelumallissa ylimpänä strategisena ohjaajana toimii Valtioneuvoston kanslia eli Pääministeri ja TP-UTVA. Se sovittaa yhteen siviili- ja sotilastiedustelun tiedontarpeet ja ohjaa kokonaisuutta. Vertaisina suoritusportaina tämän alla toimivat STFU eli Supo siviilitiedustelusta, vastatiedustelusta ja kotimaisesta turvallisuuspalveluaspektista vastaavana virastona sekä Puolustusvoimien tiedustelulaitos, joka hoitaa sotilaallisen tilannekuvan ja tietoliikennetiedustelun säilyttäen kiinteän yhteyden puolustusvoimiin.

Tällä mallilla saavutetaan selkeitä etuja:

  • Strateginen neutraalius: VNK ei ole sektoriministeriö (kuten SM tai UM), vaan se palvelee koko valtioneuvostoa ja valtion johtoa.
  • Lyhin tiedustelusykli: Kysymyksen esittäjät (Pääministeri, Presidentti, TP-UTVA) ja tiedustelutiedon koordinaatio sijaitsevat samassa ytimessä.
  • Yhteistyö siviili- ja sotilastiedustelun välillä: VNK:sta käsin pystytään koordinoimaan sekä Supon että Pääesikunnan tiedustelua ilman ministeriöiden välistä kilpailua ja tiedon panttausta.
  • Kokonaisvaltainen turvallisuus: VNK säilyttäisi siviilitiedustelun yhtenäisyyden. Vastatiedustelua ja ulkomaantiedustelua ei tarvitse erottaa keinotekoisesti, vaan sama virasto hoitaa uhkakuvan muodostamisen riippumatta siitä, toimiiko kohde verkossa, Helsingissä vai ulkomailla.

Loppupäätelmä

Taistelu Suopon hallinnollisesta kotipaikasta paljastaa Suomen turvallisuusarkkitehtuurin kasvukivut. Vuoden 2019 tiedustelulait loivat nykyaikaisen siviilitiedustelupalvelun, mutta se jätettiin asumaan vanhaan poliisihallinnon osoitteeseen.

Ulkoministeriön pyrkimys kaapata siviilitiedustelu hallintaansa on ymmärrettävä tiedon loppukäytön kannalta, mutta se synnyttäisi massiivisia ongelmia kotimaisen vastatiedustelun ja viranomaistoimivaltojen suhteen. Paras ratkaisu ei ole pirstaloida siviilitiedustelua tai siirtää sitä uuteen sektorisiiloon, vaan nostaa “STFU” suoraan Valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Vain siellä strateginen tilannekuva, parlamentaarinen vastuu ja operatiivinen suorituskyky kohtoavat ilman hallinnollista teatteria.

Posted in sisäinen turvallisuus, tiedustelu ja vakoilu, TurPo | Tagged , , , | Leave a comment

YLE ei ole kovin analyyttinen CAN-USA kauppasodassa. Miksiköhän?

Posted on August 26, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Suomalainen valtavirtamedia – Yle etunenässä – maalaa pohjoisamerikkalaisesta kauppasodasta tutun, mustavalkoisen tarinan. Siinä Yhdysvaltain johto esitetään arvaamattomana häirikönä, joka kiusaa pohjoista naapuriaan ilman syytä, ja Kanada puolestaan viattomana sääntöpohjaisen järjestyksen puolustajana.

Aerial view of a steel mill beside highways, rail lines, and a river
An aerial view reveals a sprawling steel mill, freight rail lines, highways, and a river crossing.

Kun Ylen toimittajat päivittelevät Ontarion konservatiivisen kuvernöörin Doug Fordin värikästä heittoa, jossa hän kehotti Yhdysvaltain presidenttiä suutelemaan takapuoltaan (”kiss my a–”), kyseessä on uutisoinnin klassinen kehystysvirhe. Onhan heitto sinänsä hauska, mutta se vaikutti olevan dinge an sich YLEn aamu uutisissa. Tämän pintatason mediakohun taustalta unohdetaan kysyä se kaikista ilmeisin kysymys: Miksi tilanne ajautui tähän, ja mikä on Kanadan oman politiikan osuus kriisissä?

Kun asiaa tarkastellaan Pohjois-Amerikan omien konservatiivien, taloudellisen realismin ja strategisen geopolitiikan valossa, Ylen ”paha oranssi setä kiusaa” -analyysi paljastuu luokattoman pinnalliseksi.

Strateginen kriisi: Strategiset mineraalit ja Kiina-kortti

Yksi kauppaneuvottelujen rajuimmista kompastuskivistä liittyy ehtoon, jonka Yle kuittaa epämääräisesti ”Kanadan kauppaoikeuksien rajoittamisena”. Yhdysvallat asetti neuvottelupöytään vaatimuksen, että Kanada ei saa solmia vapaakauppasopimuksia eikä myydä tiettyjä hyödykkeitä vihamielisille kolmansille maille – ennen kaikkea Kiinalle.

Tässä ei ole kyse Yhdysvaltain mielijohteesta, vaan kriittisten mineraalien ja energian hallinnasta: Kanada on geologinen supervalta, joka tuottaa peräti 10–12 maailman kriittisimmästä strategisesta raaka-aineesta (kuten litiumia, kobolttia, nikkeliä, grafiittia, harvinaisia maametalleja, uraania ja potaskaa). Nämä ovat täysin korvaamattomia komponentteja nykyaikaiselle puolustusteollisuudelle, hävittäjille, ohjusjärjestelmille, akkukapasiteetille ja vihreälle siirtymälle.

  • Valkoisen talon analyysi: Yhdysvallat näkee Pohjois-Amerikan yhtenäisenä turvallisuusalueena. Washingtonin konservatiivit pitävät kestämättömänä sitä, että maantieteellisesti ja sotilaallisesti integroitunut naapuri myisi strategisia raaka-aineitaan Pekingin suoraan tai välilliseen hallintaan samalla, kun Kiina uhkaa Taiwania ja puristaa länsimaiden huoltovarmuutta. Kiina puolestaan käyttää strategisten materiaalien vientivalvonnassa end-user- ja end-use-ehtoja varmistaakseen, ettei sen hallitsemia kriittisiä materiaaleja jälleenviedä kolmansille osapuolille ilman Pekingin hyväksyntää.
  • Ottawa vs. Washington: Pääministeri Mark Carney pitää Yhdysvaltain vaatimusta Kanadan suvereniteetin loukkaamisena. Ottawa haluaa säilyttää vapauden myydä mineraalejaan korkeimman tarjouksen tekevälle taholle (kuten Kiinan valtionyhtiöille), kun taas Yhdysvallat vaatii teollisuuden huoltovarmuusketjujen totaalista eristämistä Kiinasta.

Pohjois-Amerikan energia-akseli: Kohtalonasidokset

Toinen valtamedian vähättelemä ulottuvuus on Pohjois-Amerikan energiakenttä. Kanada on Yhdysvaltain suurin ulkomaisen raakaöljyn, maakaasun ja sähkön toimittaja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Kanada pitäisi valttikortteja käsissään – päinvastoin.

  • Putkistoalisteisuus: Valtaosa Kanadan vientiöljystä (kuten Albertan öljyhiekasta) on raskasta raakaöljyä, jota jalostetaan tiettyihin Yhdysvaltain Meksikonlahdenrannikon ja keskilännen jalostamoihin rakennetuissa monimutkaisissa prosesseissa. Kanadalla ei ole olemassa riittävää infraa myydä tätä volumia muualle maailmaan ilman Yhdysvaltain läpi kulkevia putkistoja. Tähän asiaan liittyy myös Albertan osavaltion nihkeys enää maksaa koko muun Kanadan menoja.
  • Energia-aseen rajallisuus: Vaikka Kanadassa on esitetty uhkauksia energiantoimitusten leikkaamisesta vastatoimena tullilinjauksille, Pohjois-Amerikan konservatiiviset energia-asiantuntijat tietävät tämän olevan taloudellinen itsemurha. Yhdysvalloilla on omaa liuskekaasua ja -öljyä riittävästi paikkaamaan lyhytaikaiset häiriöt, kun taas Kanadan liittovaltion ja provinssien budjetit romahtaisivat välittömästi, jos öljyn vienti etelään katkeaisi.

Saumattomat tuotantoketjut: Auto- ja raskas teollisuus

Pohjois-Amerikan teollinen rakenne ei ole kaksi erillistä kansallista taloutta, jotka käyvät kauppaa rajan yli, vaan yksi jättimäinen symbioosi. Erityisesti autoteollisuus, ilmailuteollisuus ja metallijalostus toimivat saumattomasti rajan molemmin puolin.

  • Rajan ylitykset osana tuotantoa: Yksittäinen auton osa – vaikkapa moottorilohko tai vaihdelaatikko – saattaa ylittää Yhdysvaltain ja Kanadan rajan jopa 6–8 kertaa eri jalostus- ja kokoonpanovaiheissa ennen kuin lopullinen ajoneuvo rullaa ulos tehtaalta.
  • Tullisodan tuhoisuus: Kun rajalle lätkäistään 25–50 prosentin tullit, tämä saumaton ketju murtuu. Se ei ainoastaan nosta lopputuotteen hintaa, vaan pysäyttää kokonaisia tehtaita sekä Ontariossa että Michiganissa. Tämän vuoksi Ontarion kuvernööri Ford ja muut alueelliset johtajat huutavat paniikissa: heidän koko teollinen pohjansa on rakentunut sen varaan, että rajaa ei tullimielessä ole olemassakaan.

Kanadan (lähes) täydellinen riippuvuus Yhdysvalloista

Ylen tarinassa unohdetaan usein raaka mittakaava-alisteisuus. Kanada puhuu neuvotteluissa mielellään vertaissopijana, mutta taloudellinen todellisuus on tyly:

  • Viennin keskittyminen: Lähes 75–80 prosenttia kaikesta Kanadan tavaraviennistä suuntautuu Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloille Kanada puolestaan edustaa noin 15 prosentin osuutta sen kokonaiskaupasta.
  • Esimerkki voimasuhteista: Yhdysvaltain taloudelle kauppasota Kanadan kanssa on tuntuva isku ja aiheuttaa alueellista häiriötä (erityisesti raja osavaltioissa). Kanadalle se on eksistentiaalinen uhka, joka voi halvaannuttaa maan koko viennin, valtiontulot ja valuutan arvon hetkessä.
  • Haaveet maantieteen voittamisesta: Ottawan ajatukset kauppavolyymien nopeasta siirtämisestä Eurooppaan tai Aasiaan ovat logistista ja taloudellista satua. Kanadan öljyinfra on historiallisesti rakennettu ennen kaikkea Yhdysvaltain markkinoita varten. Trans Mountain -putken laajennus on avannut Albertan öljylle suoran pääsyn Tyynenmeren satamiin, mutta vaihtoehtoisen vientikapasiteetin mittakaava on edelleen huomattavasti pienempi kuin etelään suuntautuvalla infrastruktuurilla.

Miksi Kanada yrittää vaikuttaa USAn välivaaleihin?

Kauppasota ei ole pelkkää taloutta, vaan kovaa sisäpoliittista sotaa. Ottawa tietää täsmälleen, mihin amerikkalaisiin poliitikkoihin sattuu. Kohdistamalla vastatullejaan tietyille kriittisille toimialoille, Kanada pyrkii iskemään suoraan Yhdysvaltain poliittisiin vaa’ankielialueisiin – kuten Michiganin auto- ja teollisuuskeskittymiin.

Kun amerikkalaiset teollisuustyöntekijät ja äänestäjät kokevat hintojen nousua ja komponenttipulaa juuri ennen marraskuussa siintäviä välivaaleja, kongressin republikaanit asetetaan valtavaan paineeseen. Tavoitteena on pakottaa Washingtonin johto perääntymään tulleista sisäisen poliittisen kaaoksen kautta. Kyse on suorasta ja häikäilemättömästä vaalivaikuttamisesta naapurin sisäpolitiikkaan, vaikka virallinen Ottawa puhuukin hurskaasti vain “reilun kaupan puolustamisesta”.

Miksi Carney pyysi neuvotteluja ja marssi sitten ulos?

Pääministeri Mark Carney näki neuvotteluissa täydellisen poliittisen näytelmän ainekset:

  1. Valtiomiesteatteri: Carney pyysi kauppaneuvottelut käyntiin näyttääkseen sovinnolliselta ja vastuulliselta johtajalta, joka tekee kaikkensa kanadalaisten työpaikkojen eteen.
  2. Kynnyksen ylitys: Kun Washington toi pöytään ehdot kulttuurilainsäädännön purkamisesta (ranskankielisen sisällön ja median suojelu) sekä kiellon käydä strategista mineraalikauppaa Kiinan kanssa, Carney näki tilaisuutensa.
  3. Pako takaisin lipun alle: Neuvottelijoiden poisvetäminen ja sopimuksen hylkääminen sallivat Carneyn esiintyä kansallisena sankarina, joka “ei taivu kiusaajan edessä”. Tämä siirsi kansalaisten huomion pois Kanadan romahduskypsästä kotimaisesta taloudesta ulkoiseen uhkaan.

Miksi Kanadan talous oikeasti supistuu?

Ylen uutisissa Kanadan talousvaikeudet kehystetään aina ulkoisiksi: syy on Yhdysvaltain tullien tai maailmantalouden. Pohjois-Amerikan konservatiiviset talousanalyytikot kuitenkin tietävät, että Kanada kärsii itse aiheutetusta rakenteellisesta romahduksesta. Maan talous supistuu henkilöä kohden (GDP per capita), koska liberaalihallitus on toteuttanut neljä katastrofaalista politiikkalinjausta:

1. “Opiskelutroijan” ja halpatyövoiman maahanmuuttokupla

Ottawa avasi ovet maahanmuutolle ennätyksellisellä tavalla käyden läpi tilapäisen työvoiman ohjelmaa (Temporary Foreign Worker Program) sekä toisen asteen yksityisiä “tutkintotehtaita” (diploma mills). Maahan tuotiin luvattoman lyhyessä ajassa satojatuhansia ihmisiä matalapalkka-aloille.

  • Seuraus: Maan väkiluvun kasvattaminen loi lumevalheen talouskasvusta, vaikka tuottavuus romahti. BKT kasvoi paperilla, mutta yksittäisen kanadalaisen ostovoima ja elintaso pienenivät useana vuonna peräkkäin.

2. Tuottamaton asuntokupla

Kun räjähdysmäinen väestönkasvu yhdistettiin paikalliseen kaavoitusbyrokratiaan ja maankäytön rajoituksiin, tuloksena oli maapallon suurin asuntopula.

  • Seuraus: Kanadan reaalitalouden pääomat ja investoinnit ohjautuivat teknologisen kehityksen, tuottavuuden ja teollisuuden sijaan tuottamattomaan kiinteistöspekulaatioon. Kansalaisten varallisuus on kiinni ylihintaisissa seinissä, ja kotitalouksien velkaantuneisuus nousi G7-maiden kärkikastiin ylikuormittaen samalla terveydenhuollon ja infran.

3. Itsetuhoinen hiilivero (Carbon Tax)

Kanada ajoi läpi tiukan kansallisen hiiliverojärjestelmän (Federal Carbon Charge), joka rankaisee suoraan energiantuotantoa, raskasta kuljetusta ja valmistelevaa teollisuutta.

  • Seuraus: Samaan aikaan kun Yhdysvallat purki sääntelyä ja halvempaa energiaa hyödyntäen houkutteli pääomia, Kanada teki omasta teollisuudestaan kilpailukyvytöntä. Pääomat ja tehtaat pakenivat rajan yli etelään jo kauan ennen tullisodan syttymistä.

4. Digitaalinen protektionismi ja median kontrolli (Bill C-11 ja Bill C-18)

Kanada säätöi digitaalisen sisällön sääntelylain (Online Streaming Act) ja mediamaksut, jotka velvoittavat kansainvälisiä alustoja eli käytännössä yhdysvaltalaisia teknologiajättejä suosimaan kanadalaista ja ranskankielistä sisältöä sekä maksuvelvoitteisiin kotimaiselle medialle.

  • Seuraus: Washingtonissa nämä lait nähtiin suorana hyökkäyksenä yhdysvaltalaista palveluvientiä vastaan. Se loi pohjan syvälle epäluottamukselle ja varmisti, että Yhdysvallat otti kovakouraisen asenteen vuoden 2026 kauppaneuvotteluissa.

Yhteenveto

Kyse ei ole siitä, että “paha Washington kiusaa viatonta Kanadaa”. Kyse on kahden valtion kovan luokan intressitörmäyksestä. Yhdysvallat vaatii strategista ja sotilaallista eristäytymistä Kiinasta sekä protektionististen sääntöjen purkamista. Kanada taas sinnittelee itse aiheuttamansa tuottavuus- ja asuntokriisin kourissa ja käyttää tullisotaa sumuverhona peittääkseen omat talouspoliittiset katastrofinsa.

Yleisradion analyysi jättää nämä reaaliset mekanismit kertomatta, koska ne särkisivät tutun ja turvallisen narratiivin. Mutta kun katsoo lukujen ja strategisten faktojen taakse, peli paljastuu täysin: poliitikot molemmin puolin rajaa taistelevat omasta säilymisestään realiteettien kustannuksella.

Ongelma ei ole siinä, että Ylen pitäisi pitää presidentti Trumpista. Ongelma on siinä, että suurvaltojen päätöksiä pitäisi pystyä analysoimaan riippumatta siitä, pitääkö päätöksentekijästä. Sama koskee presidentti Putinin persoonaa ja Venäjän suurstrategisia intressejä.

Posted in Geopolitiikka, informaatiosota | Tagged , | Leave a comment

Ranskan PA-NG ja muut tukialukset Euroopassa – Miksi “eurooppalaisemmalle Natolle” ei löydy katetta

Posted on August 25, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Puheet Euroopan “strategisesta autonomiasta” ja “eurooppalaisemmasta Natosta” kiihtyvät aina, kun Yhdysvaltain sitoumukset Tyynellämerellä tai Washingtonin sisäpolitiikka herättävät kysymyksiä. Paperilla ajatus Euroopasta, joka pystyy huolehtimaan omasta lähialueestaan ja turvaamaan merireittinsä ilman Yhdysvaltain jatkuvaa tukea, kuulostaa houkuttelevalta.

Naval fleet ships sailing in formation across the ocean at sunset
AI ajatus Eurooppalaisesta laivasto-osastos Intian valtamerellä.

Sotilaallinen todellisuus merellä on kuitenkin karu. Kun tarkastellaan Euroopan mahtavinta voimannäytön symbolia – lentotukialuksia ja maihinnousualuksia – paljastuu, miten raju syöksykierre Euroopan suorituskyvyissä on tapahtunut ja miksi suorituskykyjen rakenne on täysin pirstaleina.

Nykyinen pirstaleisuus: Ranska, Britannia, Italia ja Espanja

Euroopassa on kourallinen maita, joilla on kyky lennättää kiinteäsiipisiä lentokoneita mereltä. Eurooppalainen laivastovoima jakautuu neljään eri linjaan, joista jokainen kärsii omista sotilasteknisistä rajoitteistaan.

Ranska operoi nykyisin Charles de Gaullella, jonka korvaa 2030-luvun lopulla uusi PA-NG (Porte-avions de nouvelle génération). Se on 75 000 tonnin ja 310 metrin pituinen ydinkäyttöinen jätti, joka suunnitellaan kantamaan kuudennen sukupolven FCAS-hävittäjiä ja raskaita stealth-lennokkeja. Aluksen lähes 10 miljardin euron hinta kuitenkin tarkoittaa, että Ranskalla on varaa vain yhteen alukseen. Kun se menee noin kymmenen vuoden välein telakalle polttoainesauvojen vaihtoon ja määräaikaishuoltoon, Manner-Euroopan ainoa aito katapultti- ja vaijeritukialus (CATOBAR) katoaa meriltä vuosiksi.

Iso-Britannia rakensi kaksi 65 000 tonnin alusta, HMS Queen Elizabethin ja HMS Prince of Walesin. Kahdella aluksella vältettiin yhden runko-osan loukku, mutta hinta maksettiin saattajakadossa ja sotilasteknisessä kompromississa: aluksiin rakennettiin keulaan hyppyri (ski-jump) yhdysvaltalaisten katapulttien sijaan. Hyppyri leikkaa hävittäjien hyötykuormaa ja polttoainemäärää sekä estää raskaiden kiinteäsiipisten tutkavalvontakoneiden (kuten E-2D Hawkeyen) käytön. Lisäksi Royal Navyn ilmapuolustushävittäjien tekniset ongelmat ja miehistöpula tarkoittavat, ettei Britannia kykene muodostamaan edes yhtä täyttä saattueosastoa ilman liittolaisten alustukea.

Italia ja Espanja nojaavat pienen kokoluokan maihinnousutukialuksiin (LHD). Italian Cavour ja uusi 33 000 tonnin Trieste sekä Espanjan lippulaiva Juan Carlos I on suunniteltu ensisijaisesti maihinnousuun ja helikopteritoimintaan. Niiden sisällä oleva telakkakansi syö tilaa lentobensiiniltä ja ammussäiliöiltä, minkä vuoksi aluksille mahtuu operatiivisesti kerrallaan vain noin 6–10 hävittäjää (AV-8B Harrier II tai F-35B). Ne soveltuvat kriisinhallintaan ja maihinnousutukeen – eivät laaja-alaiseen ja pitkäkestoiseen ilmasotaan. Espanja kohtaa lisäksi ratkaisevan kynnyksen: sen Harrier-kalusto vanhenee, ja ilman F-35B-hankintoja sen kyky lennättää hävittäjiä mereltä lakkaa kokonaan.

Sitä vastoin Yhdysvaltain laivasto operoi 11 ydinkäyttöisellä supertukialuksella (Ford– ja Nimitz-luokat), joista jokainen muodostaa ympärilleen täydellisen ja raskaasti suojatun globaalin taisteluosaston.

Historiallinen rinnastus: Operaatio Muskettisoturi (Suez 1956)

Eurooppalaisen sotilasvoiman nykyisen romahduksen mittakaava hahmottuu, kun tilannetta verrataan vuoden 1956 Suezin kriisiin eli Operaatio Muskettisoturiin (Operation Musketeer).

Marraskuussa 1956 Britannia ja Ranska päättivät ottaa Suezin kanavan takaisin Egyptiltä sotilaallisella voimalla. Tuolloin Eurooppa oli vielä aito sotilaallinen merimahti: Ranska ja Britannia kykenivät ryhmittämään Välimerelle peräti seitsemän lentotukialusta (HMS Eagle, HMS Albion, HMS Bulwark, HMS Ocean, HMS Theseus, Arromanches, La Fayette). Aluksilta käsin lennettiin satoja taistelulentoja päivässä, merellä oli täydellinen omavaraisuus ja brittiläinen merijalkaväki toteutti sotahistorian ensimmäisen helikopterimaihinnousun Port Saidiin.

Toiminta oli sotilaallisesti tehokasta, mutta geopoliittisesti se päättyi katastrofiin, kun Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower kieltäytyi tukemasta liittolaisiaan ja pakotti Euroopan suurvallat perääntymään taloudellisella painostuksella.

Oppitunti vuonna 1956 oli kirkas: Euroopalla oli valtava sotilaallinen suorituskyky, mutta se ei voinut toimia ilman Yhdysvaltain poliittista ja taloudellista selkänojaa. Oppitunti tänään on vielä karumpi: Euroopalta on mennyt sekä poliittinen autonomia että sotilaallinen suorituskyky. Jos Ranska ja Britannia yrittäisivät tänään toteuttaa Suezin kokoluokan operaation ilman Yhdysvaltoja, niillä ei yksinkertaisesti olisi siihen tarvittavia aluksia, saattajia, ilmapuolustusta tai logistiikkaa. Tänä päivänä koko Euroopasta löytyy operatiivisesta valmiudesta vain 1–2 tukialusta ja muutama kymmenen suorituskykyistä hävittäjää.

SKENAARIO: MAURITIUS 2035 – Eurooppalaisen autonomian stressitesti

Ajatuksen “eurooppalaisemmasta Natosta” tai autonomisesta EU-supervallasta voi testata parhaiten viemällä sen käytännön kriisipisteeseen.

Asetetaan vuodeksi 2035. Kiina on kasvattanut Intian valtameren laivastollista läsnäoloaan. Sen tukikohta- ja huoltoverkosto ulottuu Djiboutista Pakistanin ja Sri Lankan kautta läntiselle Intian valtamerelle. Mauritius joutuu Kiinan kanssa konfliktiin Chagoksen saariston, merialueiden tai strategisen satamasopimuksen ympärillä. Kiina painostaa Mauritiusta taloudellisesti ja ryhmittää alueelle merivoimiensa aluksia.

EU päättää toimia: Mauritiuksen suvereniteettia ja Intian valtameren merenkulkua on puolustettava – ilman Yhdysvaltoja. Nykyinen EU lähettäisi Atalanta-operaation tapaan 1–3 fregattia ja yhden merivalvontakoneen. Se on läsnäoloa, ei voimanprojisointia kiinalaista merimahtia vastaan. Mutta mitä vaatisi aito voimannäyttö?

Eurooppalainen laivastoosasto (Carrier Strike Group)

EU päättää muodostaa aidon taisteluosaston, johon kuuluisi yksi ranskalainen tai italialainen lentotukialus, 1–2 ilmapuolustushävittäjää, 3–4 fregattia, 1–2 ydinsukellusvenettä, huoltoaluksia, meripartiolentokoneita ja amfibioalus merijalkaväen osastoineen.

Tässä kohtaa todellisuus iskee: lentotukialus ei ole yksittäinen ase, vaan logistisen ekosysteemin keskus. Se tarvitsee saattajat, ilmatorjunnan, sukellusveneentorjunnan, jatkuvan tankkauksen, varaosat ja satamaverkoston. Ennen kaikkea se tarvitsee toisen aluksen, koska ensimmäinen alus ei voi olla samanaikaisesti Intian valtamerellä, telakalla ja harjoituksissa. Euroopan nykyisellä aluskannalla tämä jatkuvuus on sotilaallinen mahdottomuus.

Kiinan testi ja asymmetrinen häirintä

Kiinalla on alueella tukikohtia, satelliittitiedustelua, hävittäjiä, sukellusveneitä ja pitkän kantaman maalta laukaistavia ohjuksia. Yhdysvallat ei ajattele, että sillä on yksi lentotukialus, vaan että sillä on kokonainen sotilaallinen järjestelmä, joka pystyy ylläpitämään laivasto-osastoa toisella puolella maailmaa. Euroopan pitäisi pystyä samaan.

Kiinan ei tarvitse edes hyökätä Mauritiukselle. Sen riittää häiritä EU-osaston tuhansien merimailien pituista huoltoreittiä. Yksi kiinalainen sukellusvene huoltoreitillä pakottaa EU:n ryhmittämään koko ketjun aina satelliiteista ja merivalvontakoneista fregatteihin, sukellusveneisiin, tankkereihin ja tukialukseen. Yhtäkkiä “laivaston lähettäminen” on massiivinen globaali sotilasoperaatio, jota Ranskan PA-NG ei yksin pysty ylläpitämään ilman alueellisten kumppanien tukea.

Pelote ja Intia-kortti

EU:n ei tarvitse tuhota Kiinan laivastoa. Sen tarvitsee luoda uskottava pelote: osoittaa, että hyökkäys eurooppalaista osastoa vastaan maksaa enemmän kuin se tuottaa.

Yksi ranskalainen CATOBAR-tukialus tarjoaisi alueelle ilmaherruutta, AEW-tutkavalvontaa ja ilmatukea ilman kiinteää maatukikohtaa Mauritiuksella. Mutta kun se menee määräaikaishuoltoon, Euroopan merellinen ilmasotakyky katoaa kerralla. EU:n ainoa realistinen ratkaisu skenaariossa olisi tukeutua alueelliseen kumppaniin: Intiaan.

EU:n merivoimien osasto ja Intian oma tukialusryhmä yhdessä Mauritiuksen satamainfran kanssa muodostaisivat liittoutuman, jota Kiina ei voisi ohittaa. Euroopan ei tarvitse hallita Intian valtamerta yksin – sen pitää pystyä tuomaan alueelle riittävästi voimaa osoittaakseen, ettei se ole toimintakyvytön.

Britannian rooli: Vahvistaako “Global Britain” Euroopan kykyä?

Entä jos Brexitin jälkeinen Iso-Britannia päättäisi liittää voimansa EU-osaston rinnalle Mauritiuksen skenaariossa? Paperilla tapahtuu suuri hyppy: mukaan saadaan toinen 65 000 tonnin tukialus (HMS Queen Elizabeth tai HMS Prince of Wales), lisää pystynousuhävittäjiä, Astute-luokan ydinsukellusveneitä sekä Type 45 -ilmapuolustushävittäjiä. Näyttää siltä, että EU:n ja Lontoon akseli muodostaisi vihdoin uskottavan liittoutuman. Operatiivisessa todellisuudessa lisäarvo jää kuitenkin yllättävän rajalliseksi neljästä syystä.

Ensinnäkin järjestelmät ovat yhteensopimattomia. Ranskan tuleva PA-NG käyttää katapultteja, kun taas Britannian alukset nojaavat keulahyppyriin ja pystynousukoneisiin. Ranskan Rafale- tai NGF-hävittäjät eivät voi laskeutua brittitukialukselle, eikä Ranskan raskas E-2D Hawkeye -tutkakone voi operoida hyppyriltä. Kyseessä ei ole yhtenäinen taisteluosasto, vaan kaksi rinnakkaista laivastoa eri taktiikoilla.

Toiseksi Lontoon liittyminen ei poista saattajakatoa. Jos Britannia sitoo toisen tukialuksistaan ja sen saattajat Intian valtamerelle kuudeksi kuukaudeksi, Britannian oma lähialue- ja Pohjois-Atlantin valvonta jää tyhjäksi. Kolmanneksi osapuolilta puuttuu yhteinen sotilaallinen esikuntakoneisto Naton ulkopuolella, mikä johtaisi välittömään komentoketjukiistaan Pariisin ja Lontoon välillä.

Neljänneksi molempien maiden kriittiset järjestelmät – kuten Britannian F-35B-koneet ja risteilyohjukset sekä Ranskan EMALS-katapultit – ovat syvästi riippuvaisia Yhdysvaltain teollisuudesta ja koodistoista. Lontoon ja Pariisin voimankoetus Kiinaa vastaan alueella, johon Washington ei halua sitoutua, on sotilaslogistisesti lähes mahdoton. Britannian mukanaolo bringing lisää aluksia kertaoperaatioon, mutta se ei tee Euroopasta Yhdysvalloista riippumatonta suurvaltaa.

Vaihtoehto A vai Vaihtoehto B?

Mauritius-skenaario toimii erinomaisena stressitestinä sille, mitä “eurooppalaisemmalla Natolla” tai EU:n strategisella autonomialla oikeasti tarkoitetaan. Keskustelussa menevät usein sekaisin kaksi täysin eri asiaa.

Vaihtoehto A tarkoittaa vahvempaa Euroopan puolustajaa. Tällöin Eurooppa käyttää enemmän rahaa panssarivaunuihin, tykistöön, ilmatorjuntaan, hävittäjiin ja ammuksiin. Tämä tekee Euroopasta erittäin vahvan oman alueensa puolustajan kotikentällään.

Vaihtoehto B tarkoittaa globaalia voimannäyttäjää. Tällöin Eurooppa rakentaa lisäksi strategisen ilmakuljetuksen, tankkerilaivaston, satelliitti-ISR-verkoston, AWACS-tutkakoneet, ydinsukellusveneet, amfibiojoukot, tukikohtaverkoston ja useita lentotukialusryhmiä. Tällöin Eurooppa pystyy käyttämään voimaa mantereensa ulkopuolella. Se on aito suurvaltaominaisuus.

Euroopan parlamentti on vaatinut pysyvää merivoimien läsnäoloa Intian valtamerellä, mutta ratkaiseva kysymys kuuluu: Jos Mauritius pyytää apua ja Kiina päättää haastaa sen, mitä EU lähettää paikalle – ja pystyykö se pitämään joukkonsa siellä kuusi kuukautta ilman Yhdysvaltoja?

Jos vastaus on “pari fregattia ja toivotaan, toivotaan”, Eurooppa on pelkkä alueellinen toimija. Jos vastaus on täysi tukialus iskuryhmä, sukellusveneet, logistiikka ja toimintakykyinen kumppanuus Intian kanssa, puhutaan aivan eri Euroopasta. Tämä kuuden kuukauden globaali kestokyky on paljon parempi mittari strategiselle autonomialle kuin panssarivaunujen määrä Suomessa tai Puolassa.

Mitä tämä merkitsee Suomelle?

Suomalaiselle lukijalle tämä erottelu Vaihtoehto A:n ja B:n välillä on olennainen. Ajatus siitä, että Eurooppa rakentaisi itsestään Yhdysvaltain veroisen globaalin sotilasmahdin (Vaihtoehto B), on nykyisellä resursoinnilla ja pirstaleisella laivastorakenteella epärealistinen. Euroopan suurvaltojen kyvyttömyys rakentaa globaalia merivoimaa ei kuitenkaan tarkoita, että Nato tai eurooppalainen puolustus olisi Suomelle hyödytön. Tämä tarkoittaa, että Suomen on pidettävä huoli siitä, että Eurooppa toteuttaa edes Vaihtoehto A:n.

Suomen tehtävä liittokunnassa ei ole haaveilla Intian valtameren operaatioista (Vaikka se tietenkin hienoa olisikin: Teräksenharmaat rungot ja kuvaukselliset laivastoupseerit valkoisissaan) tai rahoittaa Ranskan ja Britannian laivastohankkeita. Suomen arvo Natolle on sen massiivisessa maavoimasuorituskyvyssä, Euroopan vahvimmassa tykistössä, korkeassa valmiudessa sekä F-35-kaluston tuomassa ilmapuolustuskyvyssä.

Kun Nato-Suomi pitää Pohjois-Euroopan, Itämeren ja arktisen alueen niin tiukasti lukittuna, ettei kenenkään tee mieli kokeilla kepillä jäätä täällä, me täytämme oman tonttimme Vaihtoehto A:sta. Se vapauttaa suurvaltojen resursseja sitoutua muualle. Se on kylmää strategista reaalisopeutumista: Eurooppa voi puhua suuria globaaleista laivastoista, mutta Suomen kaltainen etulinjan maa tuottaa todellisen pelotteen omalla kotikentällään.

Posted in Laivasto, merivoimat, NATO, NATO jäsenyys, Skenaariot | Tagged , , , , , | Leave a comment

Sandstorm in Hormuz – Why Finland Stands Aside While Allies Fight in the Middle East

Posted on August 25, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Maritime navigation in the Strait of Hormuz and the Red Sea has plunged into crisis. Iran hijacks tankers, Houthi rebels launch anti-ship missiles and suicide drones, and global trade sputters. For Finns, this manifests at the fuel pump, in rising interest rates, and in inflation. Finland holds an undeniable economic and strategic interest in the Persian Gulf and the Red Sea. Yet an interest does not automatically dictate that a Finnish Hornet detachment or minehunter must set sail.

Why do Finnish fighter squadrons and naval vessels remain at home? Why doesn’t the Utti Jaeger Regiment pack its containers, why don’t F/A-18 Hornets roar off airfields in Saudi Arabia or Israel to strike Houthi emplacements, and why aren’t Navy minehunters clearing the Hormuz channel? This is not mere political cowardice; it is military realism—the intersection of operational capabilities and cold strategic calculus.

Hornets in the Desert – Asphalt Alone Is Not Enough

If Finland decided to deploy a Hornet detachment to the Middle East, the most natural technical solution would rely on existing military infrastructure, such as Prince Sultan Air Base in Saudi Arabia or Ovda Airbase in Israel. Yet asphalt and jet fuel represent only a fraction of an air operation.

The F/A-18 Hornet is a capable multirole fighter, but employing it in combat thousands of kilometers away demands a massive logistical tail. Ordnance, specialized tooling, spare parts, mission system updates, and ground crews would require airlift via heavy transport assets.

Furthermore, selecting a host nation presents a geopolitical minefield. Operating from Israeli soil would tie Finland directly to a regional major-power conflict, triggering immediate political fallout at home. Saudi Arabia, meanwhile, balances its own relations with Iran and will not grant basing rights without steep political concessions.

The hardest constraint lies on the home front. Operating a fleet of roughly 60 Hornets, the Finnish Air Force is navigating a critical transition: transferring capability to the F-35 system. Every flight hour expended in Middle Eastern sand and every key technician tied down abroad degrades home defense readiness and slows the integration of the new fleet.

Deploying these assets would burn through the remaining strategic value the F/A-18 fleet offers Finland. Every Hornet committed to the Middle East is one less aircraft available for domestic air defense, pilot training, and the F-35 transition. As the Hornet reaches the end of its service life, its remaining fatigue life should be spent where it delivers maximum military utility: defending the homeland and NATO’s northern flank.

Finland’s air force was built for dispersed national defense, not as an interventionist air arm for independent global power projection. The same principle applies to the incoming F-35 fleet.

A Free Lunch at the American Table?

A practical question arises: could US strategic and political goodwill be purchased relatively cheaply?

If Finland sent a Katanpää-class minehunter(s) or a small MCM detachment to the Strait of Hormuz to show the flag and support free navigation, the “alliance points” earned in Washington would be substantial. It would offer a concrete demonstration that NATO-member Finland is a producer of global security, not just a consumer.

The concept is strategically alluring, but it crashes into tactical reality: organic self-defense. Deploying a Finnish minehunter into Hormuz amid active missile and drone threats would require a protective allied naval force around it.

A Minehunter Without Armor

The Finnish Navy’s Katanpää-class vessels are world-class platforms for mine countermeasures and seafloor mapping. However, they were engineered to operate in the broken littoral environment of the Baltic Sea, shielded under the umbrella of coastal artillery, land-based anti-ship missiles, and domestic air defense.

Modern combat in the Red Sea and Hormuz is not limited to sweeping sea mines. It is a chaotic threat environment teeming with low-cost suicide drones, anti-ship cruise missiles, and unmanned explosive surface craft.

The Katanpää class possesses point-defense capabilities scaled only for close-in protection. It cannot withstand sustained salvos from Houthi or Iranian forces without external air defense integration. Sending a Finnish minehunter to Hormuz would force allies to assign an AEGIS-equipped destroyer as a continuous escort. Rather than adding capability, the vessel would become a high-value asset requiring protection—a net burden on allied force commanders.

Domestic Political Backlash: Parliamentary and Public Division

A decision to deploy Finnish forces or assets for offensive strikes in the Middle East—whether against Houthi positions or targets in the Gulf—would provoke a sharp domestic crisis.

Consensus-driven decision-making in Helsinki would face severe strain:

  • Limits of the Alliance: Despite NATO accession, a strong tradition holds that the primary mission of the Finnish Defence Forces remains the protection of the homeland and its immediate surroundings. Participation in US-led “coalitions of the willing” for offensive strikes in distant theaters would be framed by large political factions as dragging Finland into foreign conflicts.
  • Mandate Disputes and the “Global South”: An expeditionary mandate would divide government and opposition benches immediately. Opponents would cite damaged relations with the “Global South” and the loss of Finland’s legacy image as a neutral mediator. Realpolitik demands a direct question: What concrete benefits do countries of the Global South provide Finland right now? Managing the political sensibilities of developing nations offers no tangible return for Finnish taxpayers or national security when the core issue is securing Western sea lines of communication and national supply chains.

The political friction in Parliament would be severe, eroding the domestic cohesion required to sustain forces along the Baltic Sea and the eastern border. This factor cannot be ignored.

The Cost of Terrorism: Will We Bow to Coercion?

Another immediate concern is the escalation of internal security threats. Participating in strikes against Iran or its proxies (such as the Houthis or Hezbollah) would place Finland in the crosshairs of asymmetric retaliation.

  • Targeted Terrorist Threats and Hybrid Action: Iran and its proxy networks maintain a documented capability and willingness to conduct operations on European soil. Should Finland join offensive operations, its diplomatic missions, maritime shipping, and domestic critical infrastructure would become targets for sabotage, cyber operations, and asymmetric attacks.
  • Who Sets Finnish Foreign Policy? Facing these threats requires a fundamental question of principle: If the threat of terrorism dictates our foreign policy, have we surrendered our strategic autonomy to extremists and hostile regimes? Finland’s national interest, strategic posture, and alliances cannot be dictated by threats of violence—and certainly not by coercion from foreign actors or foreign nationals residing within our borders. Such dependencies must be rejected outright.

NATO’s Division of Labor: The Northern Flank Is Our Sector

Finland’s strategic interest in the Persian Gulf is real, but its military focus cannot drift. NATO’s internal force structure relies on functional specialization.

The United States, Great Britain, and France field blue-water navies, carrier strike groups, and strategic airlift fleets designed for global power projection. The mandate of the Finnish Defence Forces is not to play global policeman or scatter scarce capabilities across the globe.

Finland fields world-class land warfare capabilities, infantry, mechanized armor, and devastating massed fires built to blunt high-intensity mechanized invasions in Northern Europe. Unless an international coalition decides to launch a full-scale ground invasion in the Middle East—where Finnish land forces would prove formidable—these land-heavy capabilities are irrelevant in maritime choke points like Hormuz. Sending heavy artillery or mechanized infantry to a naval air-and-missile confrontation is an operational impossibility; Finland’s military hammer was forged for the forests of the North, not the waters of the Gulf.

Finland’s role in NATO is to lock down Northern Europe, the Baltic Sea, and the Arctic so decisively that no adversary considers testing the alliance there. This locking capability means making any attempt to open a front in Finland or on the northern flank so costly that an adversary will not attempt it. Securing the north frees major power resources to focus on other theaters. This is not cowardice; it is cold strategic math. Finnish capabilities generate their maximum deterrent value on home ground.

Posted in in English, NATO, NATO jäsenyys, Puolustusvoimat, TurPo | Tagged , , | Leave a comment

Hiekkamyrsky Hormuzissa – Miksi Suomi katsoo vierestä, kun liittolaiset sotivat Lähi-idässä?

Posted on August 24, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Merenkulku Hormuzinsalmella ja Punaisella merellä on ajautunut kriisiin. Iran kaappailee tankkereita, Houthi-kapinalliset ampuvat meritorjuntaohjuksia ja itsemurhalennokkeja, ja maailmankauppa yskii. Suomalaisten arjessa tämä tuntuu polttoainepumpulla, nousussa olevina korkoina ja inflaationa. Suomella on Persianlahdella ja Punaisella merellä kiistaton taloudellinen ja strateginen intressi. Mutta intressi ei automaattisesti tarkoita, että suomalaisen Hornet-osaston tai miinanraivaajan pitäisi purjehtia sinne

Miksi suomalaiset hävittäjälaivueet ja alukset pysyvät kotona. Miksi Utti ei pakkaa kontteja, miksi F/A-18 Hornetit eivät jylise Saudi-Arabian tai Israelin kiitoteiltä iskemässä Houthi-asemiin, ja miksi Merivoimien miinanraivaajat eivät ole avaamassa Hormuzin väylää? Kyseessä ei ole pelkkä poliitikkojen pelkuruus, vaan sotilaallisen reaalismi, eli suorituskykyjen ja kylmän strategisen laskelmoinnin solmukohta.

Hornetit aavikolla – Pelkkä asfaltti ei riitä

Jos Suomi päättäisi lähettää Hornet-osaston Lähi-itään, teknisesti luonnollisin ratkaisu olisi tukeutua valmiiseen sotilasinfrastruktuuriin, kuten Prinssi Sultanin lentotukikohtaan Saudi-Arabiassa tai Ovdan kentälle Israelissa. Asfaltti ja kerosiini ovat kuitenkin vasta murto-osa operaatiota.

F/A-18 Hornet on erinomainen monitoimihävittäjä, mutta sen vieminen taistelukäyttöön tuhansien kilometrien päähän vaatii massiivisen logistisen pyrstön. Aseet, erikoistyökalut, varaosat, tehtäväjärjestelmien päivitykset ja mekaanikot pitäisi lennättää paikalle raskaimmalla kuljetuskapasiteetilla.

Lisäksi tukeutumismaan valinta on geopoliittinen miinakenttä. Israelin maaperältä operoiminen sitoisi Suomen suoraan alueelliseen suurvaltasotaan, mikä hakattaisiin välittömästi kotimaiseen poliittiseen päätöksentekoon. Saudi-Arabia taas tasapainoilee oman Iran-suhteensa kanssa, eikä jakele tukeutumisluipia ilman kovaa poliittista kaupankäyntiä.

Kovin rajoite on kuitenkin kotirintamalla. Noin 60 Hornetin laivastolla operoiva Suomen Ilmavoimat elää parhaillaan kriittistä vaihetta: suorituskykyä siirretään kovaa vauhtia F-35-järjestelmään. Jokainen Lähi-idän hiekassa kulutettu lentotunti ja sinne sidottu avainhenkilö on pois kotimaan puolustusvalmiudesta sekä uuden suorituskyvyn sisäänajosta.

Toinen asia on, että tällaisella operaatiolla ulosmitattaisiin juuri se strateginen hyöty, jonka jäljellä oleva F/A-18-kalusto Suomelle vielä tuottaa. Jokainen Lähi-itään sidottu Hornet on yksi kone vähemmän Suomen omassa puolustusvalmiudessa, koulutuksessa ja F-35-siirtymän tukena. Kun Hornet-kaluston elinkaari on jo loppuvaiheessa, sen jäljellä oleva arvo kannattaa käyttää siellä, missä se tuottaa Suomelle suurimman sotilaallisen hyödyn: kotimaan ja pohjoisen sivustan puolustuksessa

Mutta: Suomen ilmavoimat on rakennettu hajautettuun kansalliseen puolustukseen, ei itsenäisen globaalin intervention ilmavoimaksi. Sama koskee luonnollisesti F-35 kalustoa.

Ilmainen lounas Yhdysvaltain pöydässä?

Moni kysyy aihealueesta käytännönläheisen kysymyksen: eikö Yhdysvaltain strateginen ja poliittinen tuki olisi ostettavissa Suomelle melko halvalla?

Jos Suomi lähettäisi vaikkapa Katanpää-luokan miinantorjunta-aluksen tai pienen raivaajaosaston Hormuzinsalmelle näyttämään lippua ja tukemaan läntisen maailmankaupan vapaakulkua, “liittolaispisteet” Washingtonissa olisivat valtavat. Se olisi konkreettinen osoitus siitä, että Nato-Suomi ei ole pelkkä turvallisuuden kuluttaja, vaan globaalin järjestyksen tuottaja.

Ajatus on strategisesti houkutteleva, mutta törmää äkkiä taktiseen todellisuuteen: omasuojaan. Jos suomalainen miinantorjunta-alus vietäisiin Hormuziin aktiivisen ohjus- ja lennokkiuhan keskelle, sen ympärille tarvittaisiin liittolaisten muodostama suojaava merivoimaosasto.

Miinanraivaaja ilman haarniskaa

Suomen Merivoimien Katanpää-luokan alukset ovat maailmanluokan laitteita miinojen raivauksessa ja merenpohjan kartoituksessa. Ne on kuitenkin suunniteltu toimimaan Itämeren rikkonaisessa saaristossa, oman rannikkotykistön, meritorjuntaohjusten ja Ilmavoimien sateenvarjon suojassa.

Nykyaikainen sodankäynti Punaisella merellä ja Hormuzissa ei ole pelkkää merimiinojen raivaamista. Se on sekasortoinen toimintaympäristö, jossa uhkina uivat halvat itsemurhalennokit, meritorjuntaohjukset ja miehittämättömät räjähdeveneet.

Katanpää-luokan aluksen oma ilmapuolustus ja pintatorjuntakyky on mitoitettu lähiomatorjuntaan. Se ei kestä ilman ulkopuolista suoraa suojaa Houthien tai Iranin sarjatulta. Jos suomalainen raivaaja lähetettäisiin Hormuziin, se vaatisi rinnalleen liittolaisten AEGIS-hävittäjän jatkuvaksi saattajakseen. Tällöin Suomen lähettämä “suorituskyky” muuttuisi liittolaisille enemmän suojattavaksi taakaksi kuin itsenäiseksi resurssiksi.

Sisäpoliittinen tulikomento: Eduskunnan ja kansan kahtiajako

Päätös lähettää suomalaisia joukkoja tai kalustoa osallistumaan sotilaallisiin iskuihin Lähi-idässä – oli kyseessä Houthi-asemat Punasellamerellä tai iskuryhmät Persianlahdella – laukaisisi Suomessa rajatun sisäpoliittisen kriisin.

Konsensukseen tottunut suomalainen päätöksenteko joutuisi koville:

  • Sotilaallisen liittoutumisen rajat: Nato-jäsenyydestä huolimatta Suomessa elää vahva perinne, jonka mukaan maamme puolustusvoimien tehtävä on kotimaan ja sen lähialueiden suojaaminen. Osallistuminen USA-johtoisiin “vapaaehtoisten liittoumien” (coalition of the willing) hyökkäyksellisiin tai koordinoituihin iskuihin kriisialueilla tulkittaisiin laajoissa poliittisissa piireissä Suomen ajautumiseksi Yhdysvaltain globaalien sotien osapuoleksi.
  • Mandaattikiista ja “globaali etelä”: Lähi-idän operaatio jakaisi hallituksen ja oppositiolinjat välittömästi. Vastustajat vetoaisivat suhteiden rikkoutumiseen “globaalin etelän” kanssa ja Suomen perinteisen rauhanvälittäjäimagon menetykseen. Reaalipoliittisesti on kuitenkin uskallettava kysyä kova kysymys: Mitä konkreettista hyötyä globaalin etelän maista on Suomelle juuri nyt? Kehitysmaiden tunteiden hoitaminen ei ole suomalaisen veronmaksajan tai kansallisen edun kannalta ulosmitattavaa reaalipolitiikkaa, kun panoksena on läntisen merenkulun ja oman huoltovarmuutemme toteutuminen.

Poliittinen hinta Arkadianmäellä olisi silti suuri, ja se söisi sitä kansallista yhtenäisyyttä, jota tarvitaan Itämeren ja itärajan suorituskyvyn ylläpitämiseen. Tämä on ehdottomasti huomioitava seikka.

Terrorismin lasku: Taivummeko kiristyksen alle?

Toinen – ja kenties konkreettisin – syy pidättäytymiselle on sisäisen turvallisuuden ja uhkatason kärjistyminen. Osallistuminen iskuun Irania tai sen edustajia (kuten Houthi-liikettä tai Hizbollahia) vastaan siirtäisi Suomen välittömästi maalikortille.

  • Kohdistettu terroriuhka ja hybridivaikuttaminen: Iranilla ja sen liittolaisilla on osoitettu kyky ja halu toimia Euroopan maaperällä. Jos Suomi olisi osallinen iskuissa, suurlähetystömme, meriliikenne ja mahdollisesti kohteet kotimaassa nousisivat asymmetristen iskujen, sabotaasin ja terrorin kohteiksi.
  • Kuka määrittelee Suomen linjan? Uhkan edessä on kuitenkin esitettävä perustavanlaatuinen periaatteellinen kysymys: Jos annamme terrorin uhan säädellä ulkopolitiikkaamme, olemmeko jo asettuneet äärijärjestöjen ja autoritaaristen valtioiden ohjausnuoraan? Suomen kansallista etua, linjaa tai liittolaissuhteita ei voi määritellä väkivallan uhalla – eikä varsinkaan maassa asuvien ulkomaalaisten tai ulkopuolisten toimijoiden kiristyksellä. Tällaisesta riippuvuudesta ja pelkuruudesta on irrottauduttava välittömästi.

Naton työnjako: Pohjoinen selusta on meidän tonttimme

Suomen strateginen intressi Persianlahdella on todellinen, mutta sotilaallinen painopiste ei voi vaeltaa. Naton sisäinen roolijako perustuu erikoistumiseen.

Yhdysvalloilla, Iso-Britannialla ja Ranskalla on globaalit laivastovoimat, tukialusosastot ja strategiset ilmakuljetuskyvyt, jotka on rakennettu maailmanmerien hallintaan. Suomen puolustusvoimien tehtävä liittokunnassa ei ole leikkiä maailmanpoliisia tai hajottaa niukkoja resurssejaan toiselle puolelle maapalloa.

Suomen tehtävä Natossa on pitää Pohjois-Eurooppa, Itämeri ja arktinen alue niin vahvasti lukittuna, ettei kenenkään tee mieli kokeilla kepillä jäätä täällä. Lukituskyky tarkoittaa käytännössä kykyä tehdä Suomen ja koko pohjoisen sivustan avaamisesta vastustajalle niin kallis operaatio, ettei sitä kannata edes yrittää. Meidän lukituskykymme pohjoisessa vapauttaa suurvaltojen resursseja sitoutua muualle. Kyse ei ole pelkuruudesta eikä aloitekyvyn puutteesta, vaan kylmästä strategisesta matikasta: Suomen suorituskyvyt tuottavat suurimman pelotevaikutuksen kotikentällään.

Posted in Geopolitiikka, ilmavoimat, maahanmuuttajat, merivoimat, NATO, NATO jäsenyys, sisäinen turvallisuus, Skenaariot, terrorismi, Tilanne päällä | Tagged , , , , | Leave a comment

Lapin taistelut ovat edelleen evakuointipainajainen

Posted on August 21, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Ukrainan sota on opettanut meille paljon nykyaikaisesta taistelukentästä, mutta länsimaisessa sotilas- ja teknologia-ajattelussa tehdään edelleen yksi vaarallinen virhe: oletetaan, että Keski-Euroopan tai Itä-Ukrainan tasangoille suunnitellut teknologiset ”hopealuodit” toimivat sellaisenaan Pohjois-Suomen olosuhteissa.

Expedition team and tents on snowy glacier beneath mountains
An expedition team transports supplies across a frozen landscape beneath dramatic Arctic mountains.

Kun tarkastellaan mahdollista korkean intensiteetin taistelua Sallan tai Savukosken suunnalla, karu todellisuus iskee vasten kasvoja. Etäisyydet etulinjan taistelukosketuspaikoilta (CCP) taaksepäin perustettaville kenttäsairaaloille ja jatkohoitopaikoille ovat kymmeniä, usein yli sataa kilometriä tiettömän kairan, kumpuilevan maaston ja tiheän puuston läpi. Tällä operatiivisella syvyydellä perinteinen “ambulanssiralli” hyytyy välittömästi kapeille urille, miinoitteisiin ja vihollisen syvään epäsuoraan tuleen. Kaikki muukin liikkuu samoilla harvoilla tieurilla, joten joltisenkin paha liikenneruuhka on taattu.

Moni nojatuolistrategi ja teknologiaohjelman päällikkö tarjoaa ratkaisuksi autonomisia, sähkökäyttöisiä miehittämättömiä ilma-aluksia (eVTOL). Todellisuudessa pelkkä sähköinen teknologia kohtaa Pohjois-Suomen olosuhteissa fysiikan ja logistiikan armottomat rajoitteet.

Sähköinen LSS-lennokki ja kairan fysiikka

Saksalaisessa sotilaslääkinnän kehitysohjelmassa (mm. Avilus Grille/Cricket -konsepti) on luotu erikoistuneita eVTOL-evakuointilennokkeja, joiden keskiössä on suojattu ja elintoimintoja ylläpitävä paarikapseli (Life Support System, LSS). Konsepti on paperilla ja Reinin laaksossa hieno: haavoittunut kyytiin, koordinaatit sisään ja laite lentää tärinättömästi maastoesteiden yli suojaan.

Asetetaan tämä sähkökäyttöinen VTOL-kapseli Kelloselän tai Martin kairaan tammikuussa -25 celsiusasteen pakkasessa.

Kun 100-kiloinen täysvarusteltu potilas laitteen kyytiin ladattuna lähetetään matkaan ja kapselin sisätilan lämmitys kytketään päälle hypotermian estämiseksi, lithium-pohjaisen akusto-kapasiteetin todellinen toimintasäde putoaa ilmoitetusta 30–40 kilometristä armottomasti noin 15 kilometriin. Jos etäisyys jatkohoitopaikalle on 60 kilometriä, sähköinen rahtidrooni ei selviä edes sitkeimmällä tahdonvoimalla maaliin.

Jos matkan varrelle pystytetään kentälatauspisteitä, synnytetään vain uusi logistinen painajainen: kuka rahtaa, vartioi ja lämmittää polttomoottorigeneraattoreilla toimivia pikalatauskontteja keskellä tietöntä Savukosken kairaa?

Kolmen komponentin kairaketju

Akkukäyttöistä järjestelmää ei pidä hylätä täysin, mutta sen suorituskyky on nähtävä kiinteänä osana realistista, monikerroksista evakuointiputkea. Lapin etäisyyksillä ambulanssirallin purkaminen vaatii kevyen sähköilmailun, raskaan polttomoottorilennokin sekä panssaroidun maastokaluston tarkkaa synkronointia.

Ratkaisu pohjoisen evakuointiongelmaan nojaa kolmen erilaisen järjestelmän työnjakoon:

  1. Raskas maastoalusta (Boxer / Sisu GTP / HX-sarja): Raskas, panssaroitu maastoajoneuvo toimii liikkuvana suojana, komentoasemana ja generaattoripohjaisena lataustukikohtana. Se pystyy etenemään epätasaisessa maastossa ja tuottamaan tarvittavan korkeajännitteisen DC-latausvirran.
  2. Kevyt sähkö-eVTOL (Avilus-luokka): Käytetään yksinomaan lyhyen matkan (0–15 km) “viimeisen mailin” hyppyihin kaikkein vaarallisimmalta, peitteiseltä tai miinoitetulta alueelta taaksepäin.
  3. Raskas VTOL-hybridilennokki (Cormorant / ruotsalaiset polttomoottoridronet): Polttomoottori- tai hybridikäyttöinen raskas rahtilennokki, joka ei ole riippuvainen akkukapasiteetista, vaan käyttää bensiiniä tai JP-8-polttoainetta.

Miten evakuointiputki toimii käytännössä?

Kun taistelussa tulee tappioita Sallan suunnalla, evakuointiprosessi ei nojaa yhteen laitteeseen, vaan etenee porrastettuna ketjuna:

  • Vaihe 1: Viimeinen, tai ensimäinen, etappi (0–15 km)Kevyt sähkö-eVTOL lentää etulinjan keräilypaikalta (CCP) maastossa odottavan panssariauton luo. Lento kestää alle 10 minuuttia. Akun kapasiteetti riittää kriittiseen lämmitykseen ja laite pysyy toiminta-alueellaan.
  • Vaihe 2: Kairalataus ja heitto (15–30 km)Panssaroitu maastoalusta odottaa maastoutettuna uraverkon tuntumassa. eVTOL-lennokin akku kytketään heti ajoneuvon pikalataukseen tai vaihdetaan lennosta. Mikäli potilasta täytyy vakauttaa tai tieura on suojattu, kuljetus voi jatkua panssarin sisällä.
  • Vaihe 3: Pitkä ilmasilta (30–60+ km)Jos tiestö on tuhottu tai kyseessä on kiireellisin Cat A -luokan potilas, haavoittunut siirretään polttomoottorikäyttöiseen raskaaseen VTOL-lennokkiin. Polttonesteen energiatiheyden ansiosta raskas lennokki lentää 60 kilometrin matkan syvemmälle perustettuun kenttäsairaalaan alle puolessa tunnissa – ilman ainuttakaan lataustaukoa.
SuorituskykyKevyt sähkö-eVTOLRaskas maastoalustaRaskas VTOL-hybridilennokki
Pääasiallinen rooliVaarallisin urotekijä (0–15 km)Suoja, lataus & maastosiirtoPitkä ilmasilta (30–60+ km)
Kiertoaikasarja (1 keikka)~35 min (sis. akunvaihdon)~1 h 30 min~50 min
Kapasiteetti / 24h30–35 potilasta25–30 potilasta35–40 potilasta

Karu tilannekuva ei muutu toiveajattelulla

Kun lasketaan yhteen kylmä ilmanala, pitkät etäisyydet ja vihollisen tulenkäyttö, lopputulos on selvä: sähkökäyttöinen rahtidrooni ei ole itsenäinen ratkaisu Lapin sodankäynnissä, tai sairaankuljetuksessa muutoinkaan.

Se on tehokas työkalu vain silloin, kun sen parina kulkee polttomoottorikäyttöinen emäalus tuottamassa lataustehoa ja kun pitkät siirtovälit hoitaa suoraan polttoainetta polttava raskas lennokki.

Jos pohjoisen evakuointiketjua rakennetaan vihreän siirtymän reunaehdoilla ja pelkkien akkujen varassa, tuloksena on tilanne, jossa haavoittuneet sotilaat menehtyvät kairaan akkujen hyytyessä puoli matkaan. Taktisen ajattelun on perustuttava fysiikan lakeihin, ei myyntiesitteiden optimilukemiin.

Posted in teknologia, Tilanne päällä | Tagged , , | Leave a comment

Väkivallan arki, katutason laittomuus ja tilastojen politiikka

Posted on August 20, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Kun Europol julkaisi tuoreimman terrorismin tilannearvionsa (EU TE-SAT), tulokset tarjoavat karua luettavaa kaikille niille, jotka toivovat Euroopan rauhoittuvan. Luvut kertovat omaa kieltään: EU-alueella raportoitiin 45 terrorismikerroksen iskua tai sen valmistelua ja liki 500 ihmistä pidätettiin terrorismiin liittyvistä rikoksista. Matalan kynnyksen, tai helposti laillisesti ostettavat, aseet – teräaseet, tuhopoltot ja improvisoidut räjähteet – ovat arkipäiväistäneet väkivallan uhan kaupunkitilassa.

Länsi-Euroopan turvallisuuskenttä on pirstoutunut, mutta painopiste on selvä. Eurooppalaisen turvallisuusuhkan kova ydin on ja pysyy jihadismissa. Valtaosa pidätyksistä ja verisimmistä iskuista kytkeytyy ISILin (erityisesti ISKP:n) ja al-Qaidan kaltaisiin verkostoihin sekä Lähi-idän konfliktien heijasteisiin. Samaa aikaa äärioikeistolainen akselerationismi hakee jalansijaa syrjäytyneiden nuorten verkkoyhteisöissä, kun taas äärivasammistolainen ja anarkistinen väkivalta keskittyy Etelä-Euroopassa lähinnä infrastruktuurin ja omaisuuden sabotoimiseen.

Pohjoismaat ja Ruotsin erikoistapaus

Pohjoismaissa tilannekuva mutkistuu entisestään. Naapurissamme Ruotsissa yhteiskunnallisen turvallisuuskeskustelun pääaiheena ei ole enää klassinen, ideologisesti määritelty islamoseparatismi tai jihadistiset solut – vaikka ne taustalla vaikuttavatkin.

Ruotsin todellisuus on jengiytymisessä ja avoimessa kadulla käytävässä sodankäynnissä. Ulkomaalaistaustaisten klaanien ja jengien välinen väkivalta, jossa automaattiaseet laulavat ja käsikranaatit räjähtelevät asuinalueilla, ylittää heittämällä perinteisen kynnyksen sille, mitä pidämme järjestäytyneenä rikollisuutena. Kyseessä on rinnakkaisyhteiskuntien synty, jossa väkivaltaverkostot haastavat valtion väkivalamonopolin. Terrorismi ja jengirikollisuus eivät ole sama asia. Turvallisuuspolitiikan kannalta niitä ei kuitenkaan voida käsitellä täysin toisistaan irrallisina ilmiöinä: kansalaiselle katutason turvattomuus ja pommi-iskut asuintalojen rapuissa tuntuvat aivan samalta.

Tätäkin voi tarkastella David Betzin hahmottelemaan kevyttsisällisodan sateenvarjon alla. Luottamus instituutioihin ja muihin kansalaisiin rapautuu, ja kantaväestö alkaa nähdä tilanteen enemmän ME vastaan NE nollasummapelinä.

Tampereen kuokkavieraat, Helsinki ilman natseja ja virkavallan niskoittelu

Suomessa kansallinen terrorismin uhkataso pysyy kohonneella tasolla (taso 2/4). Suojelupoliisin (Supo) linjaus on selvä: konkreettisin iskukynnys ja uhka muodostuvat radikaali-islamistista tai äärioikeistolaista ideologiaa kannattavista yksittäisistä toimijoista ja pienryhmistä.

Vasemmistolaisten poliitikkojen keskuudessa – kuvaavana esimerkkinä eduskunnan hallintovaliokunnan keskustelut ja Anna Kontulan lausunnot – on haluttu vähätellä äärivasemmiston muodostamaa uhkaa ja nojata tilastoihin, joiden mukaan anarkistinen väkivalta on Suomessa pientä. On selvää, ettei anarkistinen liikehdintä täytä Suomessa, ainakaan vuonna 2026, terrorismin tunnusmerkkejä. Tämä ei silti tarkoita, etteikö ilmiöllä olisi vakavia ja pitkäkestoisia vaikutuksia yleiseen järjestykseen, resurssien käyttöön ja suomalaisen yhteiskunnan lainkuuliaisuuteen.

Viehättävä rouva Kontula on tässä asiassa vain noin 30% oikeassa. Kontula on oikeassa siinä, että äärivasemmistolainen terrorismi Suomessa on vähäinen uhka, mutta väärässä jos tästä päätellään, ettei poliittisesti motivoituneella katuaktivismilla ole yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Toiminnan painopiste on siirtynyt yksittäisistä mellakoista kohti järjestelmällistä katuaktivismia, vastamielenosoituksia ja virkavallan ohjeiden tietoista uhmaamista:

  • Tampereen kuokkavieraat ja suora toiminta (2013): Tampereen itsenäistyyspäivän tapahtumat olivat käännekohta, jossa anarkistinen liikehdintä näytti kasvonsa. Kyse ei ollut sananvapauden käyttämisestä, vaan tietoisesta tuhoamisesta: näyteikkunoita särjettiin, sivullisten omaisuutta turmeltiin, poliiseja kohti heiteltiin pulloja ja kivimurskaa sekä poliisihevosia vahingoitettiin.
  • “Helsinki ilman natseja” ja 6/12-kulkueiden häiritseminen: Viime vuosina anarkisti- ja vihervasemmistolaisten väkivaltaryhmien toiminta on keskittynyt itsenäisyyspäivän 6/12-kulkueiden sekä muiden vastustamiensa mielenosoitusten järjestelmälliseen saartamiseen ja häiritsemiseen. Tavoitteena ei ole ollut oman mielipiteen ilmaiseminen rinnakkain, vaan vastapuolen laillisen kokoontumisvapauden estäminen voimalla ja kadunvaltauksilla.
  • Järjestelmällinen niskoittelu poliisin käskyjä vastaan: Vastamielenosoituksissa toistuu kaava, jossa poliisin määräämiä reittejä, poistumiskäskyjä ja turvaetäisyyksiä kieltäydytään noudattamasta. Istuntolakot kulkueiden reiteillä ja virkavallan ohjeiden ilmeinen laiminlyönti pakottavat poliisin toistuviin kiinniottoihin, voimakeinojen käyttöön ja valtavien valvontaresurssien sitomiseen ilta toisensa jälkeen.
  • Lainkuuliaisuuden ja pelisääntöjen mureneminen: Tämä kehitys on haitallista ennen kaikkea yhteiskuntarauhan kannalta. Kun lainrikkomista, niskoittelua ja toisten laillisten mielenosoitusten estämistä aletaan pitää tietyissä vihervasemmiston ja anarkistien piireissä “moraalisesti oikeutettuna kansalaisaktiivisuutena”, rapautetaan suomalaisen oikeusvaltion peruspilaria: ajatusta siitä, että lait ja poliisin käskyt koskevat kaikkia ideologiasta riippumatta. Eri väristen “turva miästen” kahakointia odotellessa

Pinnan alla: Muslimiveljeskunta ja pitkä peli

Siinä missä jihadistiset solut toteuttavat näyttäviä iskuja ja saavat osakseen Europolin ja Supon valokeilan, hiljaisempi ja vaarallisempi vaikuttaminen tapahtuu kulissien takana.

Kansainvälinen Muslimiveljeskunta (Ikhwan) ei toimi pommi-iskuilla tai kadulla tapahtuvalla väkivallalla. Sen strategia Länsi-Euroopassa ja Suomessa on soluttautua kansalaisjärjestöihin, rakentaa rinnakkaisia yhteisörakenne- ja koulutusverkostoja sekä esiintyä viranomaisten suuntaan maltillisena, edustavana “islamilaisena äänenä”.

Tämä ideologinen subversio on luonteeltaan laillista ja hidasta, mutta sen tavoite on sama kuin radikaaleimmillakin ryhmillä: normien muuttaminen, eristäytymisen ruokkiminen ja länsimaisen oikeusvaltion heikentäminen sisältäpäin. Kun viranomaiset ja poliitikot tuijottavat yksittäisiä puukottajia, jengien ampumistapauksia tai väittelevät anarkistien katuaktioista, yhteiskunnan kestävyyttä murennetaan taustalla hiljaisesti – ja täysin laillisesti.

Euroopan turvallisuustilanne ei ratkea vain rikosilmoituksia laskemalla. Se ratkeaa ymmärtämällä, että jihadistinen terrorismi, jengiväkivalta, virkavallan auktoriteetin haastaminen ja hiljainen ideologinen vaikuttaminen eivät ole sama ilmiö – mutta ne voivat kaikki kuluttaa samaa yhteiskunnallista pääomaa: luottamusta valtioon, yhteisiin sääntöihin ja kansalaisten kykyyn elää yhdessä.

Posted in informaatiosota, maahanmuuttajat, sisäinen turvallisuus | Tagged , | Leave a comment

Reaalipolitiikkaa vai vappusatanen 2.0? Analyysi SDP:n linjankiristyksestä maahanmuuttopolitiikassa

Posted on August 18, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) on ottanut näkyviä askeleita kohti pohjoismaisten sisarpuolueidensa – erityisesti Tanskan demareiden – tiukempaa maahanmuuttolinjaa. SDP julkaisi elokuussa 2026 Kouvolan kesäkokouksessaan toimenpidepaketin, jossa maahanmuuttajien kotoutumiseen ja jengi- ja nuorisorikollisuuteen haetaan huomattavasti velvoittavampaa otetta mukaan lukien lainkiristyksiä.

Puolue ehdottaa muun muassa sosiaaliturvan kytkemistä kielen opiskeluun, maksuttomien tulkkauspalveluiden aikarajausta, kotihoidon tuen keston leikkaamista sekä suoraviivaista vaatimusta suomalaisiin arvoihin sitoutumisesta ja patriarkaalisista oppimalleista luopumisesta.

Mistään aatteellisesta valaistumisesta ei kuitenkaan liene kyse. Kyseessä on Antti Lindtmanin johtaman SDP:n taktinen veto, jolla pyritään kääntämään työväenluokkaiset äänestäjät, eli perinteiset rasvanäppiduunarit, takaisin Perussuomalaisilta ja samalla pehmittämään maaperää tulevaa sinipunahallitusta varten.

Strategiset taustat: Miksi SDP tiukentaa linjaansa nyt?

  1. Perussuomalaisten talousvasemmistolaisten äänestäjien kosiskelu: Historiallisesti Perussuomalaisten kannatuspohja nojaa pitkälti entisiin demariäänestäjiin – duunareihin ja matalapalkka-alojen työntekijöihin, joissa yhdistyvät talousvasemmistolaisuuden ja kulttuurisen konservatismin arvot. Sanna Marinin kaudella SDP profiloitiin vahvasti arvoliberaalina urbaanina puolueena, mikä karkotti perinteistä työväenluokkaa. Ottamalla tiukemman asenneposition maahanmuutossa SDP yrittää osoittaa näille äänestäjille, että hyvinvointivaltiota ja työntekijöiden etuja voi puolustaa ilman “sinisilmäistä” maahanmuuttopolitiikkaa. Saman uskon leviävän myös DEI politiikkaan vaalien jälkeen. Lindtman ei halua juuri nyt kuitenkaan veneen vuotavan vasemmalta laidalta.
  2. Kokoomuksen kosiskelu ja sinipunan pohjustaminen: SDP tähtää vahvasti vuoden 2027 eduskuntavaalien jälkeen muodostettavan hallituksen runkopuolueeksi. Koska yhteistyö Perussuomalaisten kanssa on ideologisesti ja poliittisesti, henkilökohtaisten antipatioiden takia, vaikeaa, todennäköisin hallituspohja on Kokoomuksen ja SDP:n sinipuna. Syömällä maahanmuuttokysymyksen kynnyksiä SDP tekee itsestään salonkikelpoisemman ja helpomman kumppanin Kokoomukselle, jolle maahanmuuton kustannukset ja turvallisuusnäkökulmat ovat kriittisiä teemoja.
  3. Pohjoismainen malli (Tanskan opit): Tanskan sosialidemokraatit (Mette Frederiksenin johdolla) osoittivat jo vuosia sitten, että maahanmuuttokritiikin kaappaaminen oikeistopopulisteilta on toimiva tapa säilyttää valtapuolueen asema ja pääministerisalkku. Ruotsin demarit ovat seuranneet perässä Ruotsin jengiväkivallan ja rinnakkaisyhteiskuntien myötä. Suomen SDP hakee nyt samaa reaalipoliittista suojaa: “Ruotsin tietä” ja nuorisorikollisuuden kasvua ei voi enää julkisessa keskustelussa sivuuttaa.

SDP:n omassa väessä sinipuna ei ole erityisen suosittu, vaikka sitä pidetään mahdollisena. Ylen noin 200 SDP-vaikuttajalle tekemässä kyselyssä kaksi kolmasosaa ei halunnut SDP–Kokoomus vetoista hallitusta, mutta kolmannes piti sitä toimivana vaihtoehtona. Samassa kyselyssä Vasemmistoliitto oli suosituin kumppani, Keskusta toinen ja Vihreät kolmas. Epäilen, että Hakaniemenkadulla on laskettu, että Vihreät ja Vasemmistoliitto eivät riitä vaalien jälkeen ja keskusta ei muutoin ole mieleen edellisen hallituksen yhteistyön jäljiltä. Tämä selviää vasta vaalien jälkeen tietenkin.

Kuinka vilpitön kääntymys on? (Uusi vappusatanen?)

Epäilyt kääntymyksen “vilpittömyydestä” ovat täysin perusteltuja. SDP painii syvän sisäisen repeämän kanssa maahanmuutto- ja arvokysymyksissä:

  • Sana vs. teot: SDP:n ehdotukset pukeutuvat velvoittavuuden sanastoon, mutta käytännössä puolue varoo edelleen koskemasta maahanmuuton kokonaismääriin tai humanitaarisen maahanmuuton perusrakenteisiin samalla tavalla kuin oikeistopuolueet.
  • Sisäinen oppositio: SDP:n arvoliberaali siipi (kuten varapuheenjohtaja Nasima Razmyar ja nuorisojärjestöt) on perinteisesti vastustanut tiukennuksia ja korostanut työperäisen maahanmuuton lisäämistä sekä ihmisoikeusnäkökulmia. Razmyar on ainakin julkitulojen tasolla yhteisen linjan takana, mutta tarina ei kerro onko sydän mukana asiassa. Lindtmanin johto joutuukin tasapainoilemaan “kieli keskellä suuta” pitääkseen sekä liberaalin kaupunkilaissektorin että perinteisen ay-väen kyydissä.
  • Uusi “vappusatanen”: Riski siitä, että retoriikka unohtuu heti hallitusneuvottelujen alkaessa, on suuri. Kuten Antti Rinteen kuuluisa vappusatanen, myöskään tämä maahanmuuttokiillotus ei välttämättä kestä törmäystä vihreiden, vasemmistoliiton tai RKP:n muodostaman hallituskumppanuuden arkeen, jos sinipuna tarvitsee rinnalleen apupuolueita.

SDP:n linjanmuutos on siten ennen kaikkea vaalitekninen instrumentti – reaalipoliittinen taktiikka, jolla haetaan maksimaalista liikkumavaraa vaalikentillä ja hallitusneuvotteluissa. “Maahanmuuttoteollinen sektori” on todennäköisesti myös merkittävä SDP:tä äänestäviä naisia työllistävä sektori, joten siitä halutaan Hakaniemessä ehdottomasti pitää kiinni. Maahanmuuttopolitiikkaa voi kiristää puheissa ja kotoutumisen velvoitteita lisätä, mutta kokonaisen julkisen sektorin, järjestökentän ja palvelurakenteen purkaminen olisi aivan eri asia.

Lähteet ja taustadokumentaatio

Analyysi SDP:n linjauksista, taustoista ja puoluekentän dynamiikasta perustuu seuraaviin julkisiin dokumentteihin ja uutisointiin:

  1. SDP:n maahanmuutto- ja kotoutumislinjaukset (Elokuu 2026):
  2. SDP:n poliittinen asema ja hallitusstrategia:
  3. Puolueohjelmat ja aiemmat kannanotot:

Posted in Jotain aivan muuta, maahanmuuttajat, Suomi ja Ruotsi, Tilanne päällä | Tagged , | Leave a comment

Kun valtio nukkuu, verkosto kutoo – miten hiljainen islamismi kappasi Länsi-Euroopan

Posted on August 17, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Pommiliivit ja terrori-iskut täyttävät otsikot, mutta todellinen, pitkän aikavälin strateginen uhka eurooppalaisille kansallisvaltioille toimii täysin toisella mekanismilla. Kyseessä on Muslimiveljeskunnan (al-Ikhwan al-Muslimun) harjoittama hiljainen, rakenteellinen ja järjestelmällinen yhteiskunnallinen soluttautuminen (entrism sociétal).

EU research and innovation meeting beside a corridor overlooking a city skyline
Muslimiveljeskunta pyrkii etenemään islamisaatioissa “Pitkän marssin” kautta. AI kuva

Ranskan sisäministeriön tilaama, diplomaatti François Gouyet’n ja prefekti Pascal Courtaden laatima 73-sivuinen tiedustelu- ja selvitysraportti paljastaa tarkan kuvan tästä menettelystä. Raportti laittaa kovan kovaa vastaan: Länsi-Eurooppa on antanut vapauden ja monikulttuurisuuden nimissä tilaa toimijalle, jonka ainoana päämääränä on tuhota länsimainen oikeusvaltio sisältäpäin ja korvata se sharia-pohjaisella normistolla.

Ranskan virallinen raportti, EU-tason lobbaus ja Pohjoismaiden tilanne ansaitsevat perusteellisen tarkastelun.

Ranskan herätys: Kaksinaamaisuuden oppitunti

Ranskan raportti määrittelee Muslimiveljeskunnan toiminnan salakavalaksi “rauhanomaiseksi separatismiksi”. Länsi-Euroopassa Veljeskunnan verkostot ovat pääosin omaksuneet avoimen väkivallan sijaan poliittisen vaikuttamisen, järjestäytymisen ja da’wan keinot. Sen sijaan se käyttää hyväkseen länsimaisen järjestelmän omia sääntöjä. Kuten vaikkapa Kehä kolmosen sisällä antamalla uskonnonopetuksen moskeijakoulussa, mieluummin kuin päästää kuffareita kaatamaan “tunnustuksetonta uskonnonopetusta” alttiisiin mieliin.

Raportin keskeiset löydökset tiivistyvät neljään kohtaan:

  1. Kaksoisdiskurssi (double discourse): Julkisuudessa, mediassa ja viranomaiskohtaamisissa Veljeskunnan peitejärjestöt puhuvat sujuvasti “antirasismista”, “ihmisoikeuksista”, “kotoutumisesta” ja “islamofobian vastustamisesta”. Raportin mukaan verkoston eri toimijoiden sisäisessä viestinnässä ja uskonnollisessa opetuksessa esiintyy länsimaisesta yhteiskunnasta eristäytymistä, antisemitismiä, sukupuolten epätasa-arvoa ja maallisen lainsäädännön legitimiteetin kyseenalaistamista.
  2. Kunnallispolitiikan järjestelmällinen hyödyntäminen (municipal Islamism): Veljeskunta tarjoaa paikallistason poliitikoille “varmoja muslimiääniä” vaaleissa. Vastineeksi se vaatii pieniä, viattomalta vaikuttavia myönnytyksiä: omia uimahallivuoroja naisille, halal-ruokailuja kouluihin, tontteja ja julkista rahoitusta “kulttuurikeskuksille”. Näitä kaikkia on jo tapahtunut Suomessa.
  3. Nuoriso ja digitaalinen vaikuttaminen: Toiminta panostaa nuoriin. Sosiaalisen median vaikuttajat ja nuoriso-osastot valjastetaan ruokkimaan uhriutumista. Nuorille uskotellaan, että länsimainen yhteiskunta vihaa heitä ja että ainoa turva on tiukka islamilainen identiteetti. Kyse on da’wa-toiminnasta: islamin levittämisestä, uskonnollisesta opetuksesta ja muslimi-identiteetin vahvistamisesta
  4. Ulkomainen rahoitus: Toimintaa, kiinteistöjä ja moskeijoita rahoitetaan Ranskan selvityksen mukaan suoraan Persianlahdelta – erityisesti Qatarista ja Kuwaitista.

Ranskassa järjestön päähaara, Musulmans de France (entinen UOIF), hallitsee suoraan tai välillisesti yli 130 moskeijaa ja koulutuskeskusta.

EU-tason lobbauskoneisto veronmaksajien piikkiin

Veljeskunnan taktiikka ei rajoitu kansalliseen tasoon. EU-pääkaupungissa Brysselissä se on rakentanut tehokkaan vaikuttamiskoneiston, joka kykenee lypsämään eurooppalaisten veronmaksajien rahoja omaan yhteiskuntajärjestyksen vastaiseen toimintaansa.

Keskeisiä elimiä ovat:

  • CEM / FIOE (Council of European Muslims, ent. FIOE): Veljeskunnan poliittinen ja aatteellinen kattojärjestö Euroopassa.
  • FEMYSO (Forum of European Muslim Youth and Student Organisations): Veljeskunnan nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen kattoelilainen.

FEMYSO ja sen jäsenjärjestöt ovat vuosia esiintyneet EU-komissiolle ja EU-parlamentille “monimuotoisuuden” ja “nuorisotyön” asiantuntijoina. Tällä verukkeella ne ovat kuitanneet miljoonia euroja EU-tukia rasisminvastaisiin hankkeisiin. Ranskan raportti osoittaa tylysti, että FEMYSO toimii Veljeskunnan nuorten aktivistien koulutus- ja vaikuttamiskanavana länsimaisiin rakenteisiin.

Pohjoismaat: Ruotsin katastrofi ja pehmeä suo

Ruotsi on toiminut vuosikymmeniä oppikirjaesimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun sinisilmäinen hyvinvointivaltio kohtaa tavoitteellisen islamismin.

Ruotsin valtionyhtiöiden ja julkisten avustusten myöntäjät ehtivät syytää kymmeniä miljoonia kruunuja järjestöille kuten Sveriges Muslimska Råd (SMR) ja Muslimska Studenförbundet (IBRA), ennen kuin tutkijat (kuten Magnus Ranstorp ja Sameh Egyptson) saivat äänensä kuuluviin. Egyptsonin väitöskirja Global Politisk Islam i Sverige esitti, miten Veljeskuntaan kytkeytynyt verkosto pyrki ottamaan haltuunsa Ruotsin islamilaisen kentän edustuksen, perusti rinnakkaisyhteiskuntia ja soluttautui puolueisiin (erityisesti sosiaalidemokraatteihin ja vihreisiin).

Ruotsin turvallisuuspoliisi SÄPO ja tutkimuslaitokset ovat todenneet, että toiminta on rapauttanut yhteiskunnallista luottamusta ja luonut maaperää radikalisoitumiselle.

Entä Suomi? Verkostot, rahoitus ja kylmät tosiasiat

Suomessa tyypillinen reaktio islamismikeskusteluun on olankohautus: “Ei koske meitä, meillä on vain pieniä paikallisyhdistyksiä.” Tämä on vaarallista itsepetosta. Tutkimusnäyttö osoittaa, että Euroopan-laajuiset verkostot yltävät Suomeen täysin katkeamattomina.

Suomesta löytyvät samat kattojärjestöjen haarat kuin muualtakin Euroopasta:

1. CEM / FIOE -kytkös: Suomen islamilainen yhdyskunta (Rabita)

Helsingin Fredrikinkadulla päämajaansa pitävä Suomen islamilainen yhdyskunta on Suomen vanhimpia ja vaikutusvaltaisimpia sunnalaisia yhteisöjä. Se on avoimesti FIOE:n (nyk. CEM) eli Veljeskunnan Euroopan-pääelimen jäsenjärjestö. Yhdyskunnan toimintasuunnitelmiin on jopa historiallisesti kirjattu tavoitteeksi “Muslimiveljeskuntaan panostaminen”.

Samassa Fredrikinkadun kiinteistössä toimivat myös Suomen Islamic Relief (jonka kansainvälisellä emojärjestöllä on todettu olevan veljeskuntakytköksiä) sekä Suomen Moskeijoiden Säätiö.

2. FEMYSO-kytkös: Nuorten Muslimien Foorumi ry (NMF)

Ranskan tiedustelun kritisoima nuorisokattojärjestö FEMYSO toimii Suomessa Nuorten Muslimien Foorumi ry:n (NMF) kautta. NMF on FEMYSO:n jäsenjärjestö. Suomessa tämä verkosto yltää virallisiin nuorisoalan rakenteisiin (kuten Allianssi ry:hyn).

Raha puhuu myös Suomessa: Valtioneuvoston kanslia (VNK) myönsi NMF:lle kymmeniä tuhansia euroja valtionavustusta “rasisminvastaiseen työhön”. Suomalainen veronmaksaja siis rahoittaa järjestöä, jonka kattojärjestön Ranskan valtion raportti nimeää yhteiskuntaa murentavan islamistisen ideologian opetuskanavaksi.

Kytkökset väkivaltaan: Muslimiveljeskunta vs. ISIS / Terrorismi

Keskustelussa menevät usein sekaisin kaksi asiaa: soluttautuva ideologia (Veljeskunta) ja suora väkivaltainen jihadismi (ISIS / Al-Qaida). Näiden kahden suhde on syytä määritellä tarkasti.

  1. Eri menetelmät, sama ideologinen maaperä: Muslimiveljeskunta ainakin julistautui Länsi-Euroopassa väkivallattomaksi 1970-luvulla. Se ei rakenna pommeja. Se rakentaa yhteisöjä, joissa länsimaista yhteiskuntaa pidetään vihollisena ja moraalittomana. Juuri tämä Veljeskunnan luoma “me vastaan ne” -vastakkainasettelu ja syvä länsivastaisuus toimii erinomaisena syöttöalustana ja väylänä, jota pitkin radikaaleimmat yksilöt siirtyvät suoraan ISIS:n tai Al-Qaidan riveihin.
  2. Suomen ISIS-virta ja turvallisuusuhka: Suomesta lähti suhteellisesti enemmän vierastaistelijoita Syyrian ja Irakin konfliktialueelle (noin 100 henkilöä) kuin useimmista muista Länsi-Euroopan maista. Lähtijät eivät toimineet tyhjiössä, vaan he kasvoivat ja verkostoituivat nimenomaan tiettyjen suomalaisten moskeijoiden ja salafististen opintopiirien kantahenkilöiden ympärillä.
  3. Terrorismin tukiverkostot: Suomessa toimii edelleen henkilöitä ja piirejä, jotka syyllistyvät terrorismin rahoittamiseen ja logistiseen tukeen. Suojelupoliisi (Supo) sekä kansainväliset viranomaiset ovat havainnoineet Suomessa toimivia soluja, jotka ovat keränneet varoja ja järjestäneet logistiikkaa ISIS:n ja ISKP:n toimijoille. Vaikka nämä verkostot ovat toiminnallisesti erillään Veljeskunnasta, ne imevät elinvoimansa samasta eristäytyvästä ja islamistisesta ilmapiiristä, jota Veljeskunta järjestelmällisesti rakentaa.

Loppupäätelmä: Sanotaan asiat niin kuin ne ovat

Poliittinen islamismin koneisto on hyödyntänyt länsimaiden sinisilmäisyyttä jo vuosikymmeniä. Se on pukenut ideologiansa “syrjinnän vastustamisen” ja “yhdenvertaisuuden” sanastoon, hakenut julkista rahaa ja perustanut rinnakkaisyhteiskuntia veronmaksajien kukkarolla.

Länsi-Eurooppa – Ranska etunenässä – on vihdoin heräämässä todellisuuteen. Kysymys kuuluu: herääkö Suomi ajoissa, vai jatketaanko meillä verovarojen jakamista järjestöille, joiden kansainväliset taustavoimat tekevät kaikkensa länsimaisen oikeusvaltion ja kansallisen yhtenäisyyden murentamiseksi?

Asioista on uskallettava puhua niiden oikeilla nimillä. Ideologinen soluttautuminen on pysäytettävä ennen kuin se muuttuu peruuttamattomaksi.

Posted in maahanmuuttajat, TurPo, uhka-arvio | Tagged , , | Leave a comment

Nato 3.0 Unelmahötön ulostaminen

Posted on August 16, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

On täysin absurdia, että yli 500 miljoonan asukkaan, rikkaitten ja kehittyneiden valtioiden Eurooppa vaatii 300 miljoonan yhdysvaltalaisen veronmaksajan takaavan turvallisuutensa – maata ja kansaa, jolla on omat massiiviset velkansa ja ajaa kuitenkin myös Euroopan etu Tyynenmeren kriisinsä – noin 100–140 miljoonan asukkaan venäläistä talouskääpiötä vastaan. Eurooppalainen laiskuus ja turvallisuuspoliittinen vapaamatkustaminen ovat tulleet päätepisteeseensä. Vihdoinkin.

AI teki niin huonoa jälkeä NATOn jäsenmaista, että hain verkosta. Huomautan että 23 ruotsi ei vielä ollut päässyt mukaan, koska Turkki. Tämän kuvan omistaa Nordregio.org

Washingtonissa linjataan asiat nykyään ilman diplomaattista jargonia. Pentagonin ja poliittisesta linjasta vastaavan alivaltiosihteeri Elbridge Colbyn virallisesti käynnistämä Europe Force Posture Review ja ministeri Pete Hegsethin ajama “NATO 3.0” -konsepti laittavat eurooppalaisille luun kurkkuun.

Tässä on analyysi siitä, mitä Pentagonin kirjelmät ja linjaukset pitävät sisällään, mitkä maat ovat putoamassa kyydistä ja miksi Euroopan suorituskykyjen rakentaminen on yhtä tuskaa.

1. Mitä Pentagonin kirjelmä ja “NATO 3.0” vaativat?

Pentagonin viesti NATO-liittolaisille on kiertelemätön: Yhdysvaltain joukkojen ja suorituskykyjen läsnäolo Euroopassa supistuu nopeasti ja peruuttamattomasti (“fast and irreversibly”). Euroopan on otettava päävastuu omasta tavanomaisesta puolustuksestaan.

Kirjelmä ja NATO 3.0 -linjaus sitovat Yhdysvaltain panostuksen koviin ehtoihin:

  • Suorituskykyjen poisveto: USEUCOM leikkaa Eurooppaan sijoitettua hävittäjäkalustoaan ja ilmapuolustustaan jopa 30 prosentilla. Lisäksi strategisia “mahdollistajia” – kuten ilmatankkaus- ja C4ISR-tiedustelukapasiteettia – vedetään pois ja siirretään Indo-Tyynenmeren alueelle. Kuten on pakko.
  • Joukkokokoelman pienentäminen: Bidenin kaudella Eurooppaan pysyvästi ja rotaatiolla tuodut lisäjoukot vedetään pois. Yhdysvaltain joukkovahvuus pudotetaan alle 60 000 sotilaaseen. Koska “ensimäisen saaristolinjan” puolustus sitä vaatii Kiinaa vastaan.
  • Kovan suorituskyvyn vaatimus (3.5% + 1.5% -malli): Naton Haagissa sovitun BKT-vaatimuksen pohjalta Yhdysvallat vaatii jäsenmaita osoittamaan vähintään 3,5 % BKT:sta suoraan suorituskykyihin ja kovaan sotilaalliseen puolustukseen, ja lisäksi 1,5 % huoltovarmuuteen, kriisinkestävyyteen ja infran suojaamiseen.
  • Ei sovittelua ei-sotilaallisissa teemoissa: Kaikki “sosiaalinen ja vihreä” puuhastelu riisutaan NATO-agendalta. NATO palautetaan kylmän sodan aikaiseksi puhtaaksi sotilasliitoksi. Näillä ei ole mitään tekoa turvallisuuden kanssa.

2. Mitkä NATO-maat eivät pysy mukana?

Pohjoismaat (Suomi, Ruotsi, Norja), Baltian maat ja Puola ymmärtävät tilanteen kovuuden ja ylittävät kirkkaasti vaatimukset. Mutta Länsi- ja Etelä-Euroopassa asiat ovat toisin. Myönnettäköön, että mainitut maat painiskelevat tällähetkellä massiivisten sisäisten turvallisuuden onglemien kanssa, ja saattavat joutua sitomaan kykyään enemmän sisäisen turvallisuuden hallitsemiseen. Vaarana kaikissa on “Kevytsisällissota”, josta olen joa aika usein kirjoittanut.

Kriittisessä vaarassa pudota NATO 3.0 -kyydistä:

  • Espanja: Sanoutui jo Haagissa irti yleisistä BKT-tavoitteista erillisluvalla. Espanjan puolustusbudjetti laahaa ja poliittinen halu kovan sotilaallisen suorituskyvyn rakentamiseen on olematon. Halu turvata Ceutaa kai kuitenkin on.
  • Italia: Valtava valtionvelka ja hidas talouskasvu tekevät 3,5 prosentin BKT-tavoitteen saavuttamisesta kovaan puolustukseen lähes mahdotonta ilman rajuja leikkauksia sosiaalimenoihin.
  • Belgia ja Kanadan kaltaiset “vapaamatkustajat”: BKT-osuudet ovat historiallisesti olleet häpeällisen alhaalla. Vaikka paperilla lupaillaan lisäyksiä vuoteen 2035 mennessä, suorituskykyjen todellinen rakentaminen on vuosikymmenen päässä. On kyseenalaista, pystyykö Kanada korvaamaan puutteita mitenkään, jos Alberta, koko kanadan rahamsassi, päättä erota koko pumpusta ja lopettaa massiivisten tukiasiten maksamisen muille osavaltioille.
  • Saksa ja Iso-Britannia (rajatapaukset): Saksa on nostanut budjettiaan, mutta kärsii kroonisesta materiaalihankintojen byrokratiasta ja henkilöstöpulasta. Britannia taas kärsii vakavasta julkisen talouden kriisistä ja yrittää saavuttaa tavoitteita kikkalemalla määritelmillä (kuten laskemalla siviilitiedustelua mukaan puolustusmenoihin). Se kevytsisällissota…

Länsi-Euroopan valtioilla ei ole kykyä eikä poliittista selkärankaa leikata paisuneista hyvinvointivaltion rakenteista rahoittaakseen tykistöä, ohjuksia ja valmiusyhtymiä.

3. Paljonko suorituskykyä on nyt valmiina ja kuinka nopeasti loput pystytään rakentamaan?

Nykyhetken tilanne on eurooppalaisille karu. Toki valopilkkuna on meillä Ruotsin SAAB, joka tuottaa Euroopalle tuiki tarpeellista Ilmavalvonta ja ilmasodanjohtokykyä.

Mitä Euroopalla on heti valmiina?

  • Raskas maavoimasuorituskyky: Suomi, Puola ja Baltian maissa olevat suorituskyvyt muodostavat lähes ainoan todellisen, korkean valmiuden maavoimasuorituskyvyn, jolla on riittävästi epäsuoraa tulta, pst-aseistusta ja reserviä.
  • Ilmavoimat: Eurooppalaisilla NATO-mailla on paperilla satoja moderneja hävittäjiä (F-35, Typhoon, Rafale), mutta niiden ammustäydennykset ja integraatio ovat heikolla tolalla. Syvään iskuun kykeneviä täsmäaseita riittää vain muutaman päivän korkean intensiteetin sotimiseen.
  • Merivoimat: Britannia ja Ranska kykenevät pinnanalaisen ja pinnansuuntaisen uhan torjuntaan, mutta materiaalivarmuus ja alusmäärät ovat historiallisessa aallonpohjassa.

Paljonko puuttuu ja millä aikataululla?

Suurimmat aukot, jotka Yhdysvallat jättää jälkeensä, ovat C4ISR (tiedustelu, valvonta, johtaminen), ilmatankkaus, kaukovaikutteinen ilmapuolustus ja raskas strateginen ilmakuljetus.

  • Kriittisten mahdollistajien (Enablers) korvaaminen: 10–15 vuotta. Euroopalla ei ole omaa satelliittitiedustelu- ja AEW&C-kapasiteettia samassa mittakaavassa kuin Yhdysvalloilla. Oman strategisen ilmatankkaus- ja tiedustelulaivueen luominen ja integrointi vie vähintään vuosikymmenen.
  • Ampumatarvike- ja materiaalituotanto: 5–8 vuotta. Vaikka ampumatarvikkeiden valmistusta on lisätty, Euroopan sotateollisuus kykenee vastaamaan korkean intensiteetin kulutussotaan aikaisintaan vuosikymmenen taitteessa.
  • Henkilöstö ja joukkorakenne: 10+ vuotta. Ammattiarmeijoihin nojaavat Länsi-Euroopan maat ovat kriisissä värväyksen kanssa. Ilman asevelvollisuuden palauttamista ja reservien luomista Saksa, Iso-Britannia tai Ranska eivät kykene muodostamaan kestäviä kenttäarmeijoita.

Lopputulema

Pentagonin kirjelmä ei ollut pyyntö, se oli uhkavaatimus. Euroopalla on valmiina laadukasta terävää kärkeä – erityisesti täällä Pohjolassa ja itäisellä sivustalla – mutta strategiset keuhkot ja hermostojärjestelmä (tiedustelu, logistiikka, ilmatankkaus, ammustuotanto) ovat olleet täysin yhdysvaltalaisten varassa.

Eurooppa pystyy kuromaan tämän kuilun umpeen aikaisintaan 2030-luvun puolivälissä – ja sekin edellyttää, että Länsi-Euroopan maissa lopetetaan unelmointi ja ryhdytään tekemään raakoja arvovalintoja puolustusbudjettien hyväksi.

Käy Ukrainassa miten vain, on se antanut Euroopalle strategisen hengähdytauon vaadittujen kykyjen rakentamiseen.

Posted in Geopolitiikka, NATO, NATO jäsenyys, puolustusvoimauudistus, TurPo | Tagged , , | Leave a comment