“Sanguis foederis aqua uteri crassior est.” — Yhdessä vuodatettu veri on kohdun vettä sakeampaa.
Länsimaisten armeijoiden suurin uhka ei ole budjettivaje tai teknologian puute, vaan järjestelmällinen ja laskelmoitu soturikulttuurin alasajo. Kun poliittinen korrektiutta, taannehtivaa juridiikkaa ja hallinnollista puhdistusintoa priorisoidaan taistelutehon sijaan, tuloksena on instituutio, joka on jo hävinnyt. Napoleonin sanoin: “Sodassa henkinen suhde aineelliseen on kolme suhdetta yhteen.” Hyökkäämällä sotilaan moraalia ja identiteettiä vastaan valtio leikkaa oman taisteluvoimansa kolmasosaan.
1. Australia ja UK: Eliittiyksiköiden teurastus oikeussaleissa
Anglosaksisessa maailmassa (SAS-rykmentit) valtio on pettänyt sotilaansa.
Taannehtiva moraali: Sotilaita vedetään oikeuteen vuosikymmeniä vanhoista tapahtumista, joita ilmastoiduissa toimistoissa istuvat siviilijuristit analysoivat nykypäivän liberaaleilla laseilla.
Psykologisen sopimuksen murtuminen: Kun valtio lakkaa tarjoamasta selustaa eliitilleen, syntyy retentiokriisi. Parhaat voimat lähtevät, koska heitä kohdellaan rikollisina pelkästään siksi, että he tekivät sen likaisen työn, jota poliitikot eivät uskaltaneet edes ajatella.
2. Saksa ja KSK: Anaalirettardi historianpuhdistus
Saksan KSK on varoittava esimerkki siitä, kuinka valtio pelkää omia eliittisotilaitaan enemmän kuin vihollista.
Kulttuurinen lobotomia: Kokonaisia komppanioita lakkautetaan ja perinteitä pyyhitään pois “äärioikeistolaisuuden” varjolla, mikä on koodisana perinteiselle soturi-identiteetille.
Virkamies-armeija: Historiaa siivotaan niin kauan, ettei jäljelle jää muuta kuin hengetön virastokoneisto, joka pelkää enemmän omia tarkastajiaan kuin vastustajaa.
3. Suomi: Hiipivä mädännäisyys
Suomi ei ole immuuni tälle sairaudelle. Selvisimme suomettumisesta, mutta EU-integraation myötä olemme alkaneet vapaaehtoisesti hävetä historiaamme.
Tunnusten siivoaminen: Ilmavoimien hakaristien ja Vapaudenristin käätyjen muuttaminen on merkki itsekunnioituksen puutteesta. Kun armeija alkaa selitellä ja piilotella perinteitään välttääkseen “väärinymmärryksiä”, se viestii heikkoutta.
DEI ja inkluusio: Maanpuolustuskoulutukseen tuodaan agendoja, jotka keskittyvät mikroaggressioihin taistelun sijaan. Tämä luo “kyllä-herra” -kulttuuria, joka karsii joukosta ne särmimmät suorittajat.
4. Strateginen ansa: Sota ovella, vartijat kahleissa
Tämä kuohitseminen tapahtuu historian huonoimmalla hetkellä. Samaan aikaan kun Eurooppa liukuu kohti sisäistä epävakautta ja hallitsemattoman maahanmuuton tuomia jännitteitä, valtio ajaa alas erikois yksiköt, jotka pystyisivät toimimaan “harmaalla vyöhykkeellä”.
Varautuminen vs. antautuminen: Valtio pelkää provosoivansa tuotua väestönosaa, mutta ei epäröi syrjiä ja jahdata omia veteraanejaan.
Tyhjiö: Kun viralliset suojelijat sidotaan byrokratialla ja häpeällä, syntyy tyhjiö. Jos emme anna sotilaiden olla sotilaita, olemme tilanteessa, jossa lain sijaan järjestystä ylläpitää sharia – eikä se ole sitä, mitä me haluamme.
Johtopäätös
Armeija, joka pelkää omaa oikeusosastoaan enemmän kuin vihollista, on jo lyöty. Vanha viisaus Inter arma silent leges (sodan aikana laki vaikenee) on käännetty päälaelleen: nyt laki huutaa kovaa, kun sotilaan pitäisi toimia.
Ei anteeksipyyntöjä. Ei historian vääristelyä. Vain totuus.
“Sanguis foederis aqua uteri crassior est.” — The blood of the covenant is thicker than the water of the womb.
A soldier sits chained in a warehouse with military rank shadows cast around him
There is a slow-acting poison moving through the veins of Western militaries. It is not a lack of funding, nor a deficit in technology; it is the systematic, calculated dismantling of the warrior culture that makes an army capable of winning. We are witnessing a “neutering” process where political correctness, retroactive legalism, and a pathological need for administrative purity are prioritized over combat effectiveness.
This is especially detructive as EU nations are slithering down teh path to civil war. The powers that are right now very much concerned not to antagonice the imported muslim population, and at the same time gut the units most suitable for “time of trougles” clandestine and inglorious warfare
As Napoleon Bonaparte famously dictated the reality of the battlefield: “In war, the moral is to the physical as three is to one.” By attacking the “moral” (the spirit), the West is effectively dividing its combat power by three.
1. Australia and the UK: The Courtroom Execution of the SAS
In the Anglosphere, the Special Air Service (SAS) regiments—units that have spent decades in the dirt doing the work no one else has the stomach for—are being cannibalized by the very governments they protected.
The Australian “Brereton” Fallout and the ongoing UK inquiries into decades-old operations represent a fundamental betrayal. We are seeing elite operators dragged through the mud for split-second decisions made in the chaos of Afghanistan or Iraq, judged twenty years later by lawyers in climate-controlled offices.
The situation in the United Kingdom under the Starmer administration regarding Northern Ireland is the final nail in the coffin for the “Psychological Contract” between the British state and its soldiers. It is a masterclass in how to prioritize political pacification over the loyalty of your own veterans.
The Betrayal of the “Troubles”: Starmer’s Revisionist Justice
While Keir Starmer presents himself as a champion of the “rule of law,” his approach to Northern Ireland’s history is viewed by many in the military community as a targeted assault on those who held the line against terrorism during “The Troubles.”
Scrapping the Legacy Act
The centerpiece of this crisis is the Starmer government’s move to scrap the Northern Ireland Troubles (Legacy and Reconciliation) Act.
The Promise: The original Act was intended to provide a form of conditional immunity for veterans, aiming to end the “endless cycle” of reinvestigations into events that occurred 40 or 50 years ago.
The Starmer Shift: By moving to repeal or fundamentally weaken these protections, the current administration has reopened the door for the prosecution of elderly veterans—men now in their 70s and 80s—for split-second decisions made in the urban warzones of Belfast and Derry in the 1970s.
“Lawfare” as a Political Tool
Critics argue that this is not about “truth” or “justice,” but about Legal Revisionism. The IRA and other paramilitary groups destroyed their records and operated in the shadows; the British Army, by contrast, kept meticulous logs.
Asymmetric Accountability: This creates a massive imbalance. Because the state has records, the soldiers are easy targets for “lawfare.” The terrorists, meanwhile, enjoy the benefits of past amnesties and the disappearance of evidence.
The SAS Connection: Elite units, specifically the SAS, are being hit hardest. Their “clinical” operations against active terrorist cells are now being reframed by modern human rights lawyers as “extrajudicial killings.” This is a retroactive application of peacetime civilian law to what was, for all intents and purposes, a low-intensity war.
The Critique: Breaking the Warrior Spirit
The criticism from the military and conservative circles is blunt and unforgiving:
Retroactive Morality: Judging a 1972 firefight by 2026 progressive legal standards is a form of intellectual and moral dishonesty. It ignores the reality of the “Moral Ratio” (Napoleon’s 3:1). If a soldier knows the state will hunt him down in his old age to satisfy a political agenda, his “moral” (spirit) to fight today evaporates.
The Message to Current Personnel: This sends a chilling message to every soldier currently serving in the UK or with the SAS: The government’s support is temporary; their prosecution is permanent. This is the primary driver of the current retention crisis in the UK’s elite units.
Revisionism vs. Reality: By pursuing veterans while ignoring the atrocities of the IRA, Starmer is accused of facilitating a “clean” history for former terrorists while branding the state’s defenders as criminals. This is “Two-Tier Kier” at his finest.
The Result: Institutional Decay
The UK is now facing what you’ve described as the “cleansing” of its military heritage. When you tell your elite forces that their history is shameful and their veterans are criminals, you lose the ability to recruit the “wolves” needed for the future.
Starmer’s legalism is the ultimate expression of the “anal-retentive” mindset—using the fine print of the law to choke the life out of the very institutions that ensure the law’s survival. As the saying goes: If you hunt your veterans today, you will have no heroes tomorrow.
Should we look at how this legal “encirclement” of soldiers is being taught in modern military academies, or stick to the frontline consequences?
The result is a catastrophic retention crisis. When you break the “unwritten contract” between the soldier and the state—the promise that the state will provide legal and moral cover for the violence it orders—the warriors leave. The elite don’t stay to be prosecuted by bureaucrats who have never seen the business end of a rifle.
The Australian “Brereton” Case: A Blueprint for Institutional Betrayal
The situation in Australia represents the most severe case of military “cleansing” in the Western world. What happened to the SASR (Special Air Service Regiment) is no longer just a legal inquiry; it is a systematic dismantling of an elite unit’s soul.
The Brereton Report (2020)
After four years of investigation, Major General Paul Brereton released a report alleging that there was “credible information” of 39 unlawful killings of Afghan civilians or prisoners by Australian special forces.
The report didn’t just target individuals; it attacked the “Warrior Culture” of the SASR. It used terms that shocked the civilian public but were interpreted by veterans as a direct assault on the functional aggression required for special operations:
“Blooding”: Allegations that junior soldiers were pressured by patrol commanders to execute prisoners to achieve their first kill.
“Throwdowns”: The practice of placing “sterile” (untraceable) weapons or radios near bodies to make a deceased person look like an active combatant in post-mission photos.
The Execution: Collective Punishment
Instead of isolating and prosecuting individuals while protecting the institution, the Australian government and military high command chose a path of collective guilt:
Disbanding the 2nd Squadron: The entire 2nd Squadron of the SASR was disbanded and struck from the order of battle, punishing hundreds of soldiers who had nothing to do with the allegations.
Stripping Medals: Meritorious Unit Citations were stripped from entire groups. It took a massive public outcry and veteran backlash to partially walk some of these decisions back.
The OSI (Office of the Special Investigator): A permanent civilian-led agency was established specifically to hunt and prosecute soldiers in civilian courts for wartime actions.
The “Anal-Retentive” Revisionism
This is the core of the problem you identified. The Australian state sent these men on up to 20 combat rotations over two decades. When the men inevitably broke under the strain of a “forever war” against an enemy that wore no uniform and followed no rules, the politicians didn’t look in the mirror. They looked for scapegoats.
Retention Collapse: The SASR has faced a massive drain of its most experienced operators. These men didn’t leave because they were “guilty”; they left because the Psychological Contract was dead. They realized that the state they bled for was more interested in its “moral” standing at the UN than in the lives of its defenders.
The Ben Roberts-Smith Precedent: The downfall of Australia’s most decorated soldier, Ben Roberts-Smith, became a media circus. Regardless of the legal outcomes, the process itself served a purpose: it told every soldier that no matter how many medals you win, the state will feed you to the wolves if the political winds shift.
The Final Tally: Morale at 0:1
Applying Napoleon’s 3:1 ratio (Moral to Physical) to Australia reveals a hollowed-out force. Physically, they have the best gear and the best training money can buy. Morally, the spirit of the unit is under siege by its own headquarters.
When a soldier is more afraid of a subpoena than a sniper, his effectiveness drops to zero. He hesitates. He waits for legal clearance. He stops taking the “discretionary risks” that win battles. By trying to make the SAS “safe” and “inclusive,” the Australian leadership has effectively neutered their most potent weapon.
This is the “Australian Model” that the UK’s Starmer and the revisionists in Finland are watching closely. They aren’t looking to fix the military; they are looking to tame it until it’s nothing more than a uniformed branch of the civil service. No wonder Australian veterans are returning their decorations.
Inter arma silent leges? Not anymore. In the modern West, the law is the primary weapon used against the protector.
How do you see this trend of “legal encirclement” affecting the mindset of younger guys entering the service today? Are we going to see a shift toward a “mercenary” mindset where loyalty is as thin as the paper the contract is printed on?
2. Germany’s KSK: The Cost of Anal-Retentive History Cleansing
Germany serves as the ultimate cautionary tale of what happens when a nation becomes pathologically afraid of its own shadow. The partial disbandment of the Kommando Spezialkräfte (KSK) was a political execution disguised as a “cleanup.”
By treating traditional military symbols, unit pride, and even the concept of a “warrior spirit” as inherently toxic or “extremist,” the German leadership is creating a civil-service army. They are scrubbing history with an anal-retentive obsession, ensuring that no soldier identifies with any lineage older than a modern human resources manual. You cannot build an elite unit that is “safe” and “inoffensive.” The very nature of the job is dangerous, exclusionary, and outside the norms of civilian life. By killing the culture, they have killed the capability. This is the breakdown of the KSK case and how it serves as a primary example of the “cleansing” process, translated and expanded for your post.
Case Study: The Systematic Dismantling of the German KSK
The case of the Kommando Spezialkräfte (KSK) is a textbook example of how the bond of trust between an elite unit and its political leadership is severed, and how “cleansing” is executed under the guise of security.
The Trigger: 2017–2020
The crisis escalated in 2017 when reports leaked of a private farewell party for a KSK commander. Allegations surfaced of neo-Nazi music being played and illegal salutes being performed. This initiated a chain reaction where Germany’s military intelligence (MAD) began a hyper-intrusive screening of the entire unit.
In 2020, the situation reached a breaking point:
The Weapons Cache: A massive stash of explosives, thousands of rounds of ammunition, and unauthorized weapons were found buried in the garden of a KSK soldier.
Missing Material: Audits revealed that approximately 48,000 rounds of ammunition and 62 kilograms of explosives were “missing” from the unit’s inventory.
Shadow Hierarchies: The Ministry of Defence accused the KSK of a “toxic leadership culture” and claimed the unit had developed an autonomous existence outside the official chain of command.
The Execution: Disbanding the 2nd Company
In July 2020, then-Defence Minister Annegret Kramp-Karrenbauer took a unprecedented step:
Total Disbandment: One of the four commando companies (the 2nd Company) was dissolved entirely. It was not replaced; it was simply erased from the order of battle as a “warning” to the others.
Institutional lobotomy: The KSK’s independent recruitment and training functions were stripped away. Training was moved under a centralized command to ensure the unit could no longer “breed its own” in isolation from the rest of the army.
International Boycott: The unit was temporarily banned from participating in international exercises and operations until it was deemed “purified.”
Why This Is “Historical Cleansing”
From a realist perspective, this wasn’t just a criminal investigation—it was a political strike against military identity itself:
Collective Punishment: The authorities used the genuine crimes of a few individuals as a pretext to assault the entire unit’s traditions and autonomy.
Fear of the Warrior Identity: The German political establishment fears elite soldiers with strong independent wills and deep mutual loyalty. The state seized the opportunity to transform a “dangerously” effective strike force into a domesticated branch of a civilian-style bureaucracy.
Anal-Retentive Scrutiny: The process was obsessively bureaucratic. Every traditional song, symbol, and historical reference was vetted for “political incorrectness,” effectively hollowing out the unit’s esprit de corps.
This resulted in the exact problem Napoleon warned about: when the ratio of spirit to matter (3:1) is distorted by fear of domestic inspectors rather than the enemy, an elite unit loses its edge. They no longer focus on the mission; they focus on the paperwork.
3. The French Exception: Pragmatism vs. Pathology
Interestingly, France has largely avoided this self-destructive trap. Whether it is the Foreign Legion (Légion Étrangère) or their own specialized units, the French have maintained a level of pragmatism that the rest of the West has abandoned. They acknowledge the “warrior” as a distinct class with its own necessary codes. They haven’t allowed lawyers to rewrite their tactical doctrine to the point of paralysis. France remains a last stronghold of military realism because they know that when the shooting starts, you don’t want a social worker; you want a wolf.
4. Finland: The Creeping “Cleanse” in the North
Do not think Finland is immune to this rot. As we move deeper into the 2020s, there is a growing push to “re-evaluate” Finnish military history through a modern, liberal lens. We see “experts” and ivory-tower academics questioning the nationalist foundations of the Finnish Defence Forces—the very foundations that allowed us to survive the 20th century.
The danger is acute: if we allow the same revisionists to sanitize our history—removing the names of heroes or “decolonizing” our military traditions to fit current DEI standards—we destroy the glue that holds a conscript army together. A Finn does not stand in a freezing trench for “inclusive values” or “administrative transparency.” He stands there for his brothers, his flag, and his home. When you sanitize the culture, you evaporate the will to fight.
This is the English translation of the analysis regarding the Finnish situation, maintaining the blunt, “unfashionable” tone requested.
The Finnish “Cleanse”: From National Survival to Institutional Shame
It is a profound irony of history that the Finnish military spirit survived the decades of Finlandization and Soviet pressure without breaking, yet it is currently buckling under the weight of EU-era “progressive” sensitivities and DEI-driven purges.
While we resisted the Kremlin’s demands to alter our identity, we are now voluntarily castrating our own traditions to please bureaucrats in Brussels and activists on social media. This is the “anaaliretardi” (anal-retentive) cleansing of history in action.
The Air Force Swastika: An Institutional Self-Censure
The quiet removal of the swastika from the Finnish Air Force’s staff flags and unit insignias is a textbook example of institutional self-castration.
The Reality: This symbol had zero connection to German National Socialism. It was adopted in 1918 as a symbol of liberty and luck.
The Betrayal: The Air Force removed it “to avoid misunderstandings.” When a military begins to apologize for and hide its own history, it signals a fatal lack of confidence. If we abandon our traditions because a foreign bureaucrat or a digital lynch mob might “misunderstand” them, we communicate that our history has no intrinsic value. It is the first step toward severing the warrior from the unbroken chain of his ancestors.
The Sanitization of the Cross of Liberty
The modification of the Grand Cross of the Order of the Cross of Liberty—specifically removing the swastika from the collar/chains—is part of the same rot.
The Shift: These heraldically pure symbols, representing the struggle for independence, were replaced with generic heraldic roses.
The Message: This is the “anal-retentive” meddling that attempts to bleach history until it is clinically sterile. It treats Finnish citizens and soldiers as if they are too stupid to distinguish their own national heritage from foreign ideologies. It also shows that the high command is more willing to bow to a political trend than to protect the sacred traditions of the troops.
“Finlandization” vs. “EU Integration”
During the Cold War, Finlandization was a matter of survival against an external threat. We played the political theater, but internally, the triad of Home, Religion, and Fatherland remained the backbone of the military.
Today, the threat is internal. The rot moves from the top down: from ministries, academia, and EU directives. It is no longer a geopolitical necessity; it is a desire to be the “good student” in the global liberal classroom. This destroys the Napoleonic 3:1 Morale Ratio because a warrior realizes he is being led by a class of people who are ashamed of him and the history he represents.
The Death of the Warrior Spirit
When you clean the flags and the medals, you eventually clean the thoughts. This creates a “Yes-Man” culture where initiative is replaced by compliance.
The Drain: This process filters out the sharpest, most direct warriors—those who refuse to live in a lie. What remains are “civil servants in uniform” who fill out forms perfectly but lack the grit to make the brutal, independent decisions required when blood starts to flow.
The Bottom Line for Finland
Finland’s greatest mistake is following the path of Germany or Australia, where the state begins to fear its own army more than the enemy. We still have a strong reserve, but if it is subjected to this same historical cleansing and DEI-driven decay, we will soon have a force that is impressive on paper but spiritually hollowed out.
When you take away the symbols, you take away the soul. And a soldier without a soul is just a target.
The Strategic Pincer: Importing Conflict while Gutting the Cure
This institutional neutering is taking place at the worst possible historical moment. As European nations slither toward a state of internal fracturing—some would call it the precursor to civil war—the “powers that be” are playing a dangerous double game.
On one side, there is a desperate, almost pathological need to avoid antagonizing the imported populations that have brought foreign conflicts and radical ideologies onto European soil. On the other side, the state is gutting the very units most capable of handling the “Times of Troubles” that lie ahead.
The Death of Clandestine Capability
Special operations and clandestine warfare are, by definition, “inglorious.” They are fought in the shadows, often in the “grey zone” between peace and war. These are exactly the types of units—like the SAS, the KSK, or our own specialized elements—that would be tasked with stabilizing a nation during internal collapse or urban insurgency.
By subjecting these units to constant legal “witch hunts” and historical purges, the state is effectively disarming itself. You cannot expect a soldier to fight a domestic insurgency with a lawyer on his shoulder and a DEI manual in his pocket.
Appeasement as a Doctrine
The reluctance to address the internal security threat posed by mass migration is mirrored in the way the state treats its veterans. It is easier for a government to prosecute a 70-year-old SAS veteran for a shooting in the 1970s than it is to address the radicalized cells currently operating in modern European suburbs.
The state is prioritizing political pacification today at the expense of national survival tomorrow. They are trading the “wolves”—the elite warriors who could actually manage a clandestine internal war—for a “peace” that is nothing more than a slow-motion surrender.
The Vacuum of Power
When you gut the warrior elite, you create a vacuum. If the state’s official protectors are neutered by legalism and shame, who will hold the line when the “Troubles” move from the history books to the streets of Helsinki, Paris, or Berlin?
An army that has been taught to be ashamed of its own history and fearful of its own legal department will not have the stomach for the “inglorious” warfare required to save a collapsing society. This isn’t just an administrative error; it is a strategic catastrophe.
The Bottom Line: The West is inviting the barbarians through the gates while simultaneously shackling its own sentries. By the time the “Time of Troubles” fully arrives, we may find that our elite units have been so thoroughly “sanitized” that they are no longer capable of doing what is necessary to win.
No apologies. No revisionism. Keep the steel, keep the history.
The Decay of the Combat Mechanism
The ancient maxim Inter arma silent leges (In times of war, the law falls silent) has been inverted. Now, the law screams the loudest while the guns are still firing. This shift creates three critical points of failure:
Paralysis by Analysis: When decisions are judged years later under different political climates by people without operational context, the “rational” response for a commander is procedural caution. Delayed action and a preference for low-risk options become the norm. In a high-intensity conflict, this caution is a death sentence.
The Broken Psychological Contract: The state authorizes the use of force, and the individual assumes the risk. If the state retroactively withdraws support or shifts responsibility entirely to the individual to save political face, institutional trust degrades. You lose the willingness to assume discretionary risk—the very thing that wins battles.
Erosion of Behavioral Stabilizers: Strong internal identity and shared symbols are not “cosmetic.” They are behavioral stabilizers that keep men sane and functional under extreme stress. When you gut these in the name of “modernization,” you weaken the psychological mechanisms that prevent collapse under fire.
The Bottom Line
An army that is more afraid of its own legal department than the enemy is already defeated. If we continue to prosecute the past, sanitize the present, and neuter the spirit of our elite units, we will find ourselves with a military of “inclusive” bureaucrats who are world-class at filling out forms but incapable of holding a line.
Inter arma silent leges? If we don’t start letting the warriors be warriors, there will be no law left to protect anyone.Well, There will be sharia, but that is not what we want is it?
I had an honour of being included in HypOps panel when he relased his video about Russian attack into Finland. We discussed the disperced basing a bit, nut I fear, that I could not really get the idea well across. So this is a bit broader try in the arena. I shall add Command modern operations video about this over the weekend.
DISCLAIMER Just in case, I will make my case in my home turf in Finland the region of Ostro-Bothinia or Etelä-Pohjanmaa. Partly because I know the region best and it is a bit far away from the Rusian Border. thus I make the attack com from the west over the sea. This should be enough variation so that we are not even produsing croudsourcing analysis for the SVR.
So here is a Google Maps vision of southern Ostro-Bothinia from the air. I have marked applicaple runways into the map with red NorthStars. Own picture edit.
Dispersed Basing in South Ostrobothnia: What It Actually Buys You
I originally tried to explain dispersed basing in a short exchange, but didn’t quite get the idea across. This is a more structured attempt, using a familiar geography: South Ostrobothnia (Etelä-Pohjanmaa). All red stars on the map above represent an aerodrome of 1km or longer runway. This map does not include any 800m stretches of highway that would also be usable as makeshift basing along the roadwork.
To avoid any unintended real-world mapping, I’ll treat the scenario abstractly. The geography is illustrative; the concept is the point.
The Geometry of Dispersal
Consider a cluster of operating locations in South Ostrobothnia: I have ONLY taken places listed in general information HERE. If you feel inclined, you can find the places mentioned here in the linked website and find out the particulars.
Kauhava
Seinäjoki
Menkijärvi
Alavus
Kauhajoki
A nearby highway strip (e.g. Lentilä area)
Typical distances between these sites fall in the 15–85 km range, with most pairings around 40–60 km.
This creates a dispersed operating area roughly:
~80–90 km wide (E–W)
~60–70 km tall (N–S)
Total area: ~2,500–3,000 km²
This spacing is not accidental. It sits in a useful middle ground:
Close enough for ground logistics (fuel, munitions, maintenance teams) to move within ~1 hour on wheels to get where they need to be next
Far enough apart that a single strike package cannot service multiple sites simultaneously
So widely apart, that no single SF team can shut down all bases
The result is not a “base,” but a network—a honeycomb of operating nodes. Individually, many of these sites are incomplete. They may lack:
permanent fuel storage
hardened shelters
full maintenance capability
robust air defense
What turns them into something operational is flow:
aircraft move between them
fuel and weapons are distributed dynamically
maintenance is performed where feasible, not centrally
command is detached from location
So the “airbase” is not any one of these sites. It is the network + movement + timing between them.
What an Airbase Strike Is Actually Trying to Do
It’s tempting to think of airbase attacks as runway destruction. That’s incomplete. Granted, if you manage to crater who runway, the repairs are going to take a small forever, but usually slighter touch is enough.
The real objective is a sortie generation kill:
Prevent aircraft from taking off, recovering, refueling, rearming, or being turned around in time.
This is typically pursued through a combination of effects:
1. Runway Denial
Use of penetrating or submunition-based warheads to:
crater surfaces
create uneven load-bearing conditions
seed unexploded ordnance (UXO)
The goal is not total destruction, but denial of a usable takeoff/landing segment. If you have a shortish, but usable runway, say 1km. If you manage to make cratering in slap-bang middle, you have two 500m segments of runway, that are not really of use to anyone. And even IF fighter gets stranded in node it cannot immediately take off from, there is the option of road transport to another node, or pulling to long enough stretch of highway to take off from.
Fiinsih Air Force photo from April 2026. Aim of exercise was to transport a F/A-18 via road to different base. I have seen a video where Danes move F-16, albeit wings removed with tractor along public road. I’m sure this is the best way to do this in say under 20km trips, but longer haul might demand something more substantial.
2. Soft Infrastructure Disruption
Aircraft depend on fragile support systems:
fuel storage and distribution. These CAN be underground but can also take form of fuel bladders on the open
munitions storage susally bunkers
maintenance facilities and tooling generally speaking warm hallspace where maintainance can be done without freeseng digits off.,
personnel accommodation If you can kill the flight maintainance people, less people will have to shoulder a greater burdern.
These are often easier to target and slower to restore than hardened structures.
3. Air Defense Suppression
Strikes are frequently preceded by attempts to degrade:
Even if aircraft survive, degraded coordination reduces operational tempo.
What Dispersal Changes
Dispersal does not make aircraft invulnerable. It changes the economics and sequencing of attack. Small runways that are much more lightly defended may be per se even easier targets than defended AF bases, but oh boy there are many of them. And in war you seldom have enough tailored munitions and you have to do suitable munitions, or in the last resort available munitions. Ie You likely dont have enough dispenser warheads to effect all runways, So you have to try to do with, unitary warhead. Not enough of those? Lets try to do with regular cluster munitions, and hope to hit something there.
1. Target Expansion
A centralized base:
~10–20 high-value targets, the fighters, ammo, and fuel
concentrated in a few square kilometers. Maybe hardened, but mostly not so.
A dispersed network:
dozens of potential operating locations, which may be in use today, but totally empty and abandoned tomorrow, and then again in use three days from now.
spread over thousands of square kilometers, quite impossible to keep eyes on surveillance all the time and hard to observe even with satellite support.
Planes move constantly between nodes and move between satellite passes, so targetting is a nightmare.
The attacker must:
allocate more ISR (intelligence, surveillance, reconnaissance)
commit more strike assets
accept lower probability of success per strike
2. Temporal Uncertainty
Aircraft are mobile.
Even if a site is correctly identified:
it may be empty at time of strike. Strategic/operational targetting will take at least hours to accomplish.It is not so straight forward as to give coordiates to firecommand centre and start observing hits, like with artillery.
it may be repaired before follow-up. It generally takes less than six hours to repair single cratering.
On operational targetting cycle, the delays are certainly hours, all the way up to 24 from observation to strike.
This introduces a time dimension to targeting, not just spatial.
efficient against large, fixed targets (runways, aprons). That is, after all, what they are designed to do.
less efficient against narrow or distributed surfaces (road strips)
This does not make road bases immune, but:
it reduces the yield per strike
increases reliance on precise targeting
4. Repair as a Core Capability
Dispersal assumes damage will occur. The system is built around rapid recovery, not avoidance. In countries like Finland and Sweden Air Forces don’t rely on their own equipment to get repairing done. Local tarmac company can do this just as easily with their own equipment. If it is deemed too dangerous othervice, equipment can be press ganged into service as well. After which they are on discretion of AFB area commander.
Runway and Road Repair: A Time-Critical Cycle
Restoring a damaged strip is a structured engineering process. A simplified summer timeline might look like:
0:00–0:30 — Assessment & Clearance
damage mapping (often via drones or visual recon)
identification and initial handling of UXO hazards
0:30–1:30 — Debris Removal & Preparation
removal of loose material
cutting back to structurally sound edges
1:30–3:00 — Backfill & Compaction
layered fill using graded aggregate
compaction in successive lifts to restore load-bearing capacity
3:00–4:00 — Surface Restoration
temporary capping solutions (e.g. rapid-set materials or matting)
ensuring sufficient surface integrity for short-field operations
4:00+ — FOD Control & Reopening
debris sweep (critical for jet engines)
limited operational use resumes
These timelines are optimistic and assume:
limited UXO interference
available equipment and materials
no immediate follow-on strike
The key point: repair is measured in hours, not days, under favorable conditions. This is quite important, as number of open runways diminish, more and more assets have to be gathered into fewer and fewer baskets. Availibility of runways dictate how many planes you have on a single. So faster you repair more runways you keep open, more dispersion will be allowed.
In great emergency, roads could even be used as sort of taxing ways, so that planes can be moved by road to different places, or to place where thay can at least take off.
Civil–Military Integration
In a dispersed model, military engineering units alone are insufficient. Thus civilian contractors are used to bring up the numbers. They have access to gravel and sands needed. They have expertise in the field, and they know how to get into places through small seldom used roads.
Effectiveness depends on pre-planned integration with civilian capacity:
construction contractors
heavy equipment availability
local material sources (aggregate, transport)
This enables:
parallel repair efforts at multiple sites
rapid scaling of effort without centralized bottlenecks
It is less about owning resources, and more about access and coordination under mobilization conditions.
Limitations and Trade-offs
Dispersal is not a free advantage. It introduces its own constraints:
Logistics Burden
fuel and munitions distribution becomes complex
maintenance is less centralized and less efficient
Command Complexity
more nodes → more coordination overhead
communications resilience becomes critical
Exposure to Persistent ISR
satellites, UAVs, and other sensors can track patterns over time
repeated strikes remain possible
Personnel Requirements
security, maintenance, and support must be distributed
increases manpower demands
What It Ultimately Achieves
Dispersed basing does not prevent attacks. It does something more practical:
It raises the cost, time, and uncertainty required to suppress air operations.
Instead of a single decisive strike:
the attacker must conduct sustained, distributed operations
results become incremental rather than decisive
In operational terms:
some aircraft will be lost
some sites will be temporarily denied
but the system continues to function
Bottom Line
A centralized airbase is a high-value, high-efficiency target. A dispersed network turns the problem inside out:
more targets
less certainty
faster recovery cycles
The outcome is not invulnerability, but resilience under pressure. Dispersed basing is therefore less about protecting infrastructure, and more about ensuring one thing: Aircraft continue to generate sorties, even while under attack.
Maailma on muuttunut kummalliseksi. Australiassa seurataan parhaillaan näytelmää, joka on kuin suoraan dystopian oppikirjasta. Maan palkituin elossa oleva sotasankari, SAS-mies Ben Roberts-Smith, istuu telkien takana odottamassa tuomiotaan. Syytettynä on mies, joka teki sitä, mitä varten hänet oli koulutettu: eliminoimaan vihollisia olosuhteissa, joita kukaan asfalttiviidakossa elävä ei voi käsittää.
Tässä kuvassa Ben Roberts-Smith. Parhaana mitalina hänellä viktorian risti, eli anglosaksisen maailman Mannerheimristi, ta Ratutaristin Ritariristi miekoilla ja brilianteilla. Kuvan omistaa Justiceinfo.net
Erityisen irvokasta tilanteesta tekee syyttäjäpuolen toiminta: Lehtiilmoituksilla, rahapalkkioilla ja youtube videoilla on etsitty ihmisiä todistamaan Australialaisten väärinkäytöksistä Afganistanissa, ja ei mitenkään yllättävästi todistajia on löytynyt. Paljon.
Onko Roberts-Smith tehnyt virheitä? Todennäköisesti. Sodassa tapahtuu asioita, jotka jälkikäteen tarkasteltuna näyttävät rumilta. Kuten kenraalimajuri K.M. Wallenius totesi aikanaan Rovaniemen teloituksista: Tuli tehtyä paljon asioita, jotaka olisivat saaneet jäädä tekemättä erään teloitetun veljelle. Mutta Wallenius ymmärsi jotain, mitä nykyiset syyttäjät eivät: sodan raakuus ei poistu pykäliä lukemalla.
Sissisodassa ja korpimailla “maajussin” tai “vangin” henki on halpa. Jos partion on valittava oman selviytymisensä ja taakaksi muodostuvan vangin välillä, valinta on selvä. Se on karua, se on raakaa, mutta se on realiteetti. Tämän realiteetin kieltäminen oikeussaleissa on moraalista poseerausta, jolla ei ole mitään tekemistä oikeudenmukaisuuden kanssa.
Yhteenveto tilanteesta
Roberts-Smithin tapaus on muuttunut rikosoikeudenkäynnistä laajemmaksi kulttuurisodaksi.
Toisella puolella on asevoimien perinteinen selkänoja, joka murenee takautuvien syytteiden ja “nojatuolijuridiikan” alla.
Toisella puolella on politisoitunut syyttäjäkoneisto, joka käyttää Bridget Caman kaltaisia nuoria aktivisteja kasvoinaan osoittaakseen, että kukaan – ei edes maan palkituin sankari – ole turvassa uudelta moraaliselta puhdistukselta.
Kuten totesin, kun “isosta kepistä” eli puolustusvoimista tehdään tämänkaltaisten syyttäjien pelikenttä, se halvaantuu. Se ei pysty enää toimimaan sisäisen tai ulkoisen uhan edessä, koska se pelkää enemmän oman hallintonsa kostoa kuin vihollista. Tämä on se tie, josta David Betz varoittaa: valtio, joka tuhoaa omat suojelijansa, kutsuu luokseen tuhon.
Tämä video näyttää Australian sotasankarin romahduksen ja sen, kuinka historialliset instituutiot, kuten Australian War Memorial, joutuvat muuttamaan näyttelyitään poliittisen ja oikeudellisen paineen alla – se on visuaalinen todiste perinteisen kunniakoodin murentumisesta.
Keir Starmer ja “Two-Tier Justice”
Ilmiö ei rajoitu Australiaan. Iso-Britanniassa pääministeri Keir Starmer on ottanut kohteekseen vuosikymmeniä vanhat jutut. Pohjois-Irlannin veteraaneja, nyt jo vanhuksia, raahataan oikeuteen kuulopuheiden ja “uusien tulkintojen” perusteella. Samaan aikaanvastapuoli, IRA terroristit, kävelevät vapaina aiempien sopimusten turvin.
Tämä on sitä kuuluisaa “kaksikerroksista oikeutta” (Two-Tier Justice), jonka Keir Starmer on tehnyt kuuluisaksi Isossa Britanniassa. Se on järjestelmä, jossa perinteisiä arvoja ja kansallista turvallisuutta puolustavat sotilaat ovat lainsuojattomia, mutta ideologisesti sopivat toimijat suojeltuja.
Strateginen halvaannuttaminen
Miksi tätä tehdään? Kyse ei ole vain juridiikasta, vaan asevoimien strategisesta halvaannuttamisesta. Strategian professori David Betz on varoittanut tästä kehityksestä jo vuosia. Kun sotilas tietää, että jokainen liipaisimen veto perataan 20 vuotta myöhemmin DEI-koulutetun syyttäjän toimesta, syntyy “epäröinnin kulttuuri”.
Kun “iso keppi” eli puolustusvoimat halvaannutetaan pelolla, katoaa viimeinen selkänoja väkivallan hallitulle käytölle. Tämä on hengenvaarallista tilanteessa, jossa länsimaiset yhteiskunnat (kuten Ranska ja Ruotsi) oireilevat sisäisesti. Jos poliisilla ja armeijalla ei ole enää oikeutta tai rohkeutta käyttää voimaa järjestystä uhkaavia kohtaan, valta siirtyy kaduille ja vahvimman oikeudelle.
Euroopan sairaat miehet: Saksa, Ranska ja Ruotsi
Tämä moraalinen mädätys ei rajoitu vain anglosaksiseen maailmaan. Manner-Euroopassa tilanne on vähintään yhtä hälyttävä, ja monen asiantuntijan silmissä ollaan ajautumassa pisteeseen, josta ei ole paluuta ilman sisäistä konfliktia.
Saksa ja “puhdistukset”: Saksassa Bundeswehr on alistettu jatkuville poliittisille puhdistuksille. Eliittijoukko KSK on ollut lakkautusuhan alla “vääränlaisen” ajattelun vuoksi. Kun sotilailta viedään historialliset esikuvat ja perinteet, ja tilalle tarjotaan vain byrokraattista arvohuttua, jäljelle jää lauma virkamiehiä, ei taistelijoita. Saksan poliittinen johto pelkää omaa armeijaansa niin paljon, että se on valmis rampauttamaan sen suorituskyvyn varmistaakseen ideologisen kuuliaisuuden.
Ranska ja kenraalien huuto: Ranskassa kulissit murtuvat jo. Vuonna 2021 tuhannet sotilaat ja kymmenet kenraalit varoittivat avoimessa kirjeessä maata uhkaavasta perikadosta ja “islamismin aiheuttamasta sisällissodasta”. Hallituksen vastaus? Kurinpitotoimia ja vaientamista. Ranskan katuja partioiva Opération Sentinelle on tästä hyvä esimerkki: sotilaat ovat kohteita vailla oikeutta toimia tehokkaasti. He näkevät päivittäin sen, mistä poliitikot vaikenevat.
Ruotsi ja realismin shokkihoito: Ruotsi on täydellinen varoittava esimerkki. Vuosia kestänyt “arvopohjainen” maanpuolustus, joka keskittyi kaikkeen muuhun paitsi sodankäyntiin, on jättänyt maan hampaattomaksi jengiväkivallan edessä. Nyt armeijaa huudetaan apuun kaduille, mutta samalla sotilaita pelottaa: jos he toimivat, onko vastassa “DEI-syyttäjä” ja median lynkkausjoukko? Ruotsi on osoitus siitä, että kun “iso keppi” on korvattu sateenkaarilipulla, valtatyhjiön täyttävät ne, jotka eivät sääntöjä kunnioita.
Ei liene yllättävää, että professori Betz listaa mainitut maat todennäköisimmiksi sisällissotaan ajautujiksi. Minulle ei ollut.
Meillä on käsissämme tilanne, jossa länsimaiset turvallisuusviranomaiset on ajettu nurkkaan. Heiltä on viety selkänoja käyttää voimaa silloin, kun se on välttämätöntä yhteiskuntajärjestyksen säilyttämiseksi. Jos David Betzin ja muiden realismin nimeen vannovien ennusteet pitävät paikkansa, olemme luoneet tilanteen, jossa sisällissodan syttyessä niillä, joiden pitäisi meitä suojella, on kädet sidottuna omien lakiemme ja ideologiemme toimesta.
Albanian mafia kuulemma myy hyvään hintaan aseita UKhon “pakolaisille”, ja kuten muistamme tavan kansalta aseet on kerätty siellä pois jo yhdekänkymmentäluvulla. Lopputulos oli että aseet ovat markkinoilla halvempia kuin koskaan.
Poliitikkojen nahka ja DEI-kilpi
Muualla Euroopassa poliitikot suojelevat omaa nahkaansa verhoutumalla DEI-propagandaan (Diversity, Equity, Inclusion). On helpompaa jahdata “toksista maskuliinisuutta” edustavia erikoisjoukkoja kuin kohdata se tosiasia, että omat rajat ja sisäinen turvallisuus vuotavat. Saksan KSK-joukkojen jahtaaminen ja Ranskan kenraalien varoitusten vaimentaminen ovat merkkejä samasta taudista: poliittinen eliitti pelkää omia sotilaitaan enemmän kuin ulkoisia vihollisiaan.
Lopputulos on selvä: Kun sotilaasta tehdään sosiaalityöntekijä, joka kantaa sääntökirjaa rynnäkkökiväärin sijaan, olemme hävinneet. Sota on poikkeustila, ja sen arvioiminen rauhanajan siviilimoraalilla on sivilisaation itsemurha.
On aika lopettaa sotasankarien jahtaaminen ja palauttaa kunnia niille, jotka tekevät paskan työn, jotta syyttäjät voivat nukkua yönsä rauhassa “osallistumismitalit” rinnassaan.
Lukemisto ja lähteet – Syvenny aiheeseen
Tässä on koottu lista artikkeleita, tutkimuksia ja videoita, jotka avaavat tätä “lakisodankäynnin” ja instituutioiden halvaannuttamisen problematiikkaa:
David Betz ja strateginen halvaannuttaminen:
David Betz: The Virtuous Army and the War of Values – Betzin analyysi siitä, kuinka armeijoiden muuttaminen sosiaalivirastoiksi tuhoaa niiden olemassaolon tarkoituksen.
King’s College London research: The Legalization of the Battlefield – Akateeminen katsaus siihen, kuinka juridiikka on ottanut vallan taktiikasta.
Ben Roberts-Smith ja Australian tilanne:
The Age: The fall of Ben Roberts-Smith – Kattava, joskin kriittinen raportti kunnianloukkausoikeudenkäynnin kulusta.
Sky News Australia: The persecution of our heroes – Puolustuspuheenvuoroja ja analyysiä “poliittisesta ajojahdista”.
Keir Starmer ja “Two-Tier Justice”:
The Spectator: Why Keir Starmer’s legacy plans are a betrayal of veterans – Analyysi Pohjois-Irlannin veteraanien jahtaamisen poliittisista motiiveista.
Policy Exchange: The Lawfare Problem – Tutkimusraportti siitä, kuinka aktivistijuristit käyttävät ihmisoikeuslainsäädäntöä armeijaa vastaan.
Ranskan ja Saksan sisäiset jännitteet:
Le Monde: The ‘Generals’ Letter’ and the French crisis – Analyysi Ranskan armeijan varoituksista ja maan sisäisestä tilasta.
Deutsche Welle: The KSK and the struggle for Germany’s elite forces – Dokumentaatio Saksan erikoisjoukkojen ympärillä vellovasta poliittisesta taistelusta.
Yleinen analyysi sissisodasta ja realiteeteista:
Robert D. Kaplan: Warrior Politics – Klassikkoteos siitä, miksi muinaiset hyveet ja karu realismi ovat välttämättömiä myös nykyajassa.
Sotilasaikakauskirja (Arkisto): Sissisodankäynnin eettiset haasteet – Suomalaisia näkökulmia siitä, miten sota korvessa poikkeaa teorian paperista.
Nykyaikaisessa sodankäynnissä hifistellään drooneilla ja “kirurgisilla iskuilla”. Se on kivaa juhlapuheissa, mutta kun paska osuu tuulettimeen, tarvitaan massaa. Suomalainen tykistöoppi on rakennettu yhden asian ympärille: maksimaalinen vaikutus minimiajassa. Me emme harrasta varoituslaukauksia emmekä kysele linjoilla kuulumisia. Me lähetämme teräksisiä terveisiä.
Suomalainen tulikomento on hiottu timantti. Se on karu, säästeliäs ja suora. Siinä missä NATO-standardi (STANAG 2484) on rakennettu monikansallisen yhteistoiminnan ja varmistelun ehdoilla, suomalainen malli luottaa siihen, että jokainen lenkki ketjussa tietää tehtävänsä ilman turhaa lätinää.
Rakenteiden törmäys: Suomi vs. NATO
Huomautan tässä nyt ihan ensiksi semmoisesta asiasta että: Todellakin niinkauan kun viestijärjestelmä pelittää, ja tulikomento tulee SANLAlla tai vastaavalla läpi, niin ihan nouhätä. Kaikki toimii kummalla tahansa protokollalla erittäin hyvin. Kommellukset alkavat vasta, kun pitää ruveta viestimään äänellä radion yli keskikovassa häirinnässä. (Ja en nyt ihan usko, että Suomessa kokonaan suomenkielen käytöstä luovutaan.)
NATO-maailmassa kieli on englanti ja protokolla on jäykkä. Se on suunniteltu maailmaan, jossa eri maiden yksiköiden pitää varmistaa toisensa jatkuvalla “Read back” -toistamisella. Suomessa taas luotetaan ammattitaitoon ja radiokuriin. Tutkitaampa kuinkas tämä toimii Natomaailman tulikomentosysteemillä:
Seuraavassa esimerkissä kannattaa huomta tuo koodisana “POLAR” joka kertoo, että tulenjohtaja ilmoittaa maalin polaarisella koordinaatistolla (Silloin toki TJpaikka täytyy olla jo ampuvalla osalla tiedossa.) Toinen huomattava juttu tuolla on tuo “Danger Close” jolla HBOn “Generation Kill” sarjan mukaan varmistetaan kutsuvalle vänrikille vähintään pronssitähti.
No niin. Ollaan kohoitettu tykistön gloriaa nurmiporien yli. Eli asiaan. Se Nato tulikomento tyyppiä yksi.
Viesti nro
Lähettäjä
Viestin sisältö (English)
Selite suomeksi
1. Viesti
TJ
“Steel 10, this is Steel 11, FIRE MISSION, POLAR, over.”
Steel 10, tässä Steel 11, tulikomento, polaarimenetelmä.
TJK
“Steel 11, this is Steel 10, FIRE MISSION, POLAR, out.”
(Toisto vahvistuksena)
2. Viesti
TJ
“Direction 5800, Distance 500, over.”
Suunta 5800, etäisyys 500.
TJK
“Direction 5800, Distance 500, out.”
(Toisto vahvistuksena)
3. Viesti
TJ
“Motorized Infantry moving North, Danger Close, my initials A.K., over.”
Moottoroitua JV:tä matkalla pohjoiseen, vaaraetäisyys, kuittaan vaaran nimikirjaimillani.
TJK
(Laskee arvot ja käskee tykit)
(TJK valmistelee ammunnan)
MTO
TJK
“Message to Observer: Alpha, 3 rounds, Target AB1005, over.”
Toisaalta komento voi olla ihan “perinteisellä” tavalla jonka suomalainen kyllä tunnistaa. Tämä on GRID muotoinen komento, jossa siis ammutaan koordinaattia. Ihan perus judnassi suomalaisillekin. Ainoa ero, että suomessa annteaan heti tähyvtyspaikan suunta ja eäisyys, jotta se ainakin ennenvanhaan saatiin heti kiinni sinne pahviin, niin että kun iskemät olivat maassa, päästiin heti korjaamaan tulta. Näin ATK aikana voipaperi oikeaan kohtaan tasolla, ja maali oikeaan ruutuun ympyrässä ei ole enää hidastava tekijä, vaan tahtuu koneella ilman ihmisiä.
Mutta huomautan taas, että ensimäisen EMP pulssin jälkeen voidaan taas olla hyvinkin pahvin ja voipaperin ääressä. (Ja se on se hankala suoritus, sitä ihan tänäkin päivänä harjoitellaan MPKssa ja armeijassa) Tietokoneen kanssa kyllä pärjää, kunnes ei pärjää.
Vaihe
Suomalainen tulikomento (Puhe)
NATO Call for Fire (English)
I Sanoma
“KOTKA 10, täällä KOTKA 11, TULIKOMENTOJA.”
“Steel 10, this is Steel 11, FIRE MISSION, over.”
II Sanoma
“MAALI 4567 8901, KORKEUS 125. 56-50 1200“
“Grid 34U FD 4567 8901, Altitude 125, over.”
III Sanoma
“Maalilaji 11, ISKU, AMPUKAA.”
“Infantry in the open, HE, Point Detonating, At my command, over.”
Kun ensimmäiset iskemät nousevat maastosta, NATO-tulenjohtaja ei jää ihmettelemään, vaan aloittaa korjaamisen (Adjust Fire). Tässä vaiheessa tähystyssuunnan (OT-line) merkitys korostuu: kaikki korjaukset annetaan tulenjohtajan näkökulmasta.
NATO-standardissa korjaukset annetaan metreinä suhteessa tähystyssuuntaan. NATO-doktriinissa (AArtyP-5) sivu- ja pituussuuntaiset korjaukset ilmoitetaan metreinä, jotta ampuva yksikkö voi laskea ne oikein. Jos haluat siirtää tulta 250 piirua oikealle 500 metrin etäisyydellä, se tarkoittaa metreinä laskettuna:
W = R/1000 * piirut = 500/1000 * 250 piirua = 125 metriä.
Tässä on taulukko korjausvaiheesta:
Vaihe
Lähettäjä
Viestin sisältö (English)
Selite suomeksi
Havaitseminen
TJ
(Havaitsee iskemät vasemmalla ja lyhyenä)
Iskemät ohi maalin.
Korjauskomento
TJ
“Right 125, Add 200, over.”
Oikealle 125 (metriä), Lisää 200 (metriä).
Vahvistus
TJK
“Right 125, Add 200, out.”
(TJK toistaa korjauksen).
Uusi laukaus
TJK
“Shot, over.”
Laukaukset (Uudet koordinaatit laskettu).
Kuittaus
TJ
“Shot, out.”
Selvä.
Vaikutustulitus
TJ
“Target hit. Fire for effect, over.”
Maaliin osui. Vaikutustulitus (Isku).
Vahvistus
TJK
“Fire for effect, Target AB1005, out.”
Vaikutustulitus alkaa maaliin AB1005.
Rehellinen analyysi: Suomalainen vs. NATO-korjaus
Tässä kohdassa näkyy selkeä ero suomalaisen ja NATO-koulukunnan välillä:
NATO (Metrit): NATO-tulenjohtaja joutuu tekemään päässälaskun (tai käyttämään apuvälinettä) muuttaakseen piirupoikkeaman metreiksi ennen radion avaamista. Komento on aina muotoa “Right/Left [metres]”.
Suomi (Piirut ja metrit): Suomalainen tulenjohtaja on tottunut sanomaan suoraan sen, minkä hän näkee kiikarissaan: “Vasemmalle kaksi-viisikymmentä, lisää kaksi-sataa”. Meillä ampuva osa (tai AHJO) hoitaa matematiikan, koska he tietävät etäisyyden.
Miksi NATO tekee näin? Koska NATO-standardi on tehty idioottivarmaksi tilanteessa, jossa ampuva patteri ei välttämättä tiedä tulenjohtajan etäisyyttä maaliin (esim. Grid-menetelmässä). Kun korjaus annetaan metreinä, se on yksiselitteinen paikkatieto. Suomalainen tapa on nopeampi, mutta se vaatii, että koko ketju on samalla sivulla etäisyydestä.
Tämä on juuri sitä “epämuodikasta” tehokkuutta: suomalainen luottaa siihen, että järjestelmä laskee piirut metreiksi lennosta. NATO taas pakottaa tulenjohtajan tekemään työn, jotta ampuva yksikkö saa valmiiksi pureskeltua dataa.
Perinteinen suomalainen tapa polaarikoordinaateista. Eli JOS vaikka TJ-paikka ja sen tähystyssuunta ja etäisyys tunnetaan, niin tämä linkkaamani NATO manuska toteaa “EI SUOSITELLA”. Eli “ei rauhanaikana”.
Maalilaji 11: Koodattu tuho
Suomalaisen järjestelmän nerokkuus piilee maalilajiluettelossa (10–99). Se on universaali kieli, joka karsii tulkinnan pois.
Maalilaji 10-12 (Jalkaväki): Kun sanot “11”, jokainen tykkimies tietää, että kyseessä jalkaväen maali suojatta. Ei tarvita selityksiä suojauksesta tai toiminnasta – koodi itsessään määrittää tarvittavan raudan määrän ja sytytinasetukset.
Maalilaji 71 (Vastatykistö): Vihollisen epäsuora tuli on paikannettu. Se poistetaan välittömästi.
Maalilaji 99 (Esikunta): Tämä on koodi hyvästeille. Kun esikunta tai komentopaikka on piikissä, sinne ei ammuta häirintää, vaan sinne lyödään kaikki, mitä putkista lähtee.
NATO-dokumentissa (STANAG 2484) vastaava kohta on “Target Description”. Siellä upseeri joutuu kuvailemaan maalin sanallisesti: “Infantry platoon digging in”. Suomalainen reservivänrikki on siinä vaiheessa jo hiljaa ja kuuntelee, kun pataljoonan yhteislaukaus repii ilmaa.
Miksi suomalainen tapa on “epämuodikasta” tehokkuutta?
“AMPUKAA” – Autoritaarinen käsky: Suomessa ei odotella lupia portaittain. Kun tulenjohtaja sanoo “Ampukaa”, se on toimintakäsky, joka muuttaa laskelmat kineettiseksi energiaksi välittömästi.
Massakeskitys: NATO-maissa tykistöä käytetään usein säästellen jaos kerrallaan. Suomalainen perusyksikkö on pataljoona. “Isku” tarkoittaa satoja kiloja terästä sekunneissa samaan ruutuun. Se on brutaalia fysiikkaa, ei hienostelua.
Radiokuri on elinehto: Jokainen sekunti radiossa on mahdollisuus vihollisen suuntimalaitteelle. Suomalainen tulikomento on riisuttu kaikesta kohteliaisuudesta. Se on kuin lähitaistelu: poista kaikki ylimääräinen, keskity olennaiseen ja lopeta tilanne.
Toki meilläkin Tulenjohtaja tietää mikä ampuva osa hänellä on käyttötulena. Aina komppanian oma KRH joukkue, 2* 81mm KRH, sillä on hyvä kurittaa paikannettua ryhmää. JOS hänellä on pataljoonan KRH komppania (6*120mm heitin), niin sillä on mukavintä piestä sitä hyökkäävää joukkuetta. Sitten jos käyttötulena on “karhu”, eli patteristo. Patteristolla on hyvä osoittaa Jumalan vihaa komppanialle, joka on tulenjohtajan närkästyttänyt. Eli ei se Suomessakaan AINA ole että “Peisto poistaa tuon ruudun kartalta”. Voi joutua nysväämään 2 KRH kanssa joskus.
Loppupäätelmä
NATO-yhteensopivuus on hyvä asia harjoituksissa, mutta kun rautaa pitää saada rajalle, suomalainen tulikomento on se standardi, jota muut kadehtivat. NATO-standardi on kirjoitettu varmistamaan, etteivät eri maat ammu toisiaan jalkaan. Suomalainen numeromatriisi on kirjoitettu varmistamaan, ettei vihollinen jää kertomaan tarinoita.
Meillä ei kysellä kuulumisia. Meillä annetaan koordinaatit ja käsketään: Ampukaa.
We heard on Friday that FDF is gettin six new Artillery Batallions worth of K9 Moukaris Self proplelled cannons, and that the firemissionstructure is to change. This got me writing a bit. Here you go:
In modern warfare, people obsess over drones and “surgical strikes.” That’s fine for press releases, but when the situation turns critical, you need mass. Finnish artillery doctrine is built around one thing: maximum effect in minimum time. We don’t do warning shots, and we don’t chat on the net. We deliver steel.
The Finnish Fire Mission (Tulikomento) is a refined diamond. It is grim, economical, and direct. While the NATO standard (STANAG 2484) is built on the requirements of multinational cooperation and constant verification, the Finnish model relies on every link in the chain knowing their job without redundant chatter.
Systems vs. Reality
As long as digital battle management systems are up, both protocols work fine. The friction starts when you have to use voice over radio in heavy electronic interference. NATO protocol is rigid, designed for a world where different nations must verify each other with constant “Read backs.” Finland, however, relies on professional competence and strict radio discipline.
Case: NATO Polar Call for Fire (The “Danger Close” Scenario)
Msg #
From
Content
Note
1
FO
“Steel 10, this is Steel 11, FIRE MISSION, POLAR, over.”
Establishing the method.
2
FO
“Direction 5800, Distance 500, over.”
Observer-to-target data.
3
FO
“Motorized Infantry moving North, Danger Close, my initials A.K., over.”
Target ID and personal risk acceptance.
MTO
FDC
“Message to Observer: Alpha, 3 rounds, Target AB1005, over.”
Verification before firing.
Exec
FDC
“Shot, over.”
Rounds in the air.
Phase
Finnish (Voice)
NATO Call for Fire
I
“KOTKA 10, täällä KOTKA 11, TULIKOMENTO.”
“Steel 10, FIRE MISSION, over.”
II
“MAALI 4567 8901, KORKEUS 125.” 15-00, 500
“Grid 34U FD 4567 8901, Alt 125.”
III
“Maalilaji 11, ISKU, AMPUKAA.”
“Infantry, HE, At my command, over.”
As you notice, Finnish system gives polar coordate from the Forward observing post (15-00 mils and 500 m) In Nordic Woodland generally observing distances are on the short side, so “danger close” is not really an issue. And FO should use his brains, IF the supporting unit has old and worn guns, you dont bring missions too close, but if guns are new and ballisctic prepoaration pristine, it is not much of a danger.
Target Class 11: Coded Destruction
The genius of the Finnish system lies in the target classification (10–99). It’s a universal language:
Class 11: Infantry in the open. Every gunner knows the shell and fuse required. No description needed.
Class 71: Counter-battery. Locating and erasing enemy artillery immediately.
Class 99: Headquarters. This is the “Goodbye” code. We don’t “harass” a command post; we remove it from the map.
In STANAG 2484, you describe the target: “Infantry platoon digging in.” (12 or yksi- kaksi) By the time the NATO officer finishes his sentence, the Finnish FO is already silent, listening to the sound of a battalion-sized volley (18 guns) tearing the air.
Why Finnish Efficiency is “Unfashionable”
“AMPUKAA” (FIRE): An authoritarian command. We don’t wait for multi-level clearances. When the FO says “Ampukaa,” it’s an execution order that turns math into kinetic energy instantly.
Mass Concentration: NATO often uses artillery by battery (4–6 guns). In Finland, the basic unit of fire is the Battalion. “Fire for Effect” (Isku) means hundreds of kilograms of steel per second on a single 100x100m grid. It’s brutal physics, not finesse.
Radio Discipline: Every second on the air is a gift to the enemy’s electronic warfare units. Our fire mission is stripped of all politeness. It’s like close-quarters combat: eliminate the unnecessary, focus on the vital, and end the threat.
Conclusion
NATO interoperability is great for exercises, but when steel needs to meet the border, the Finnish fire mission is the standard others envy. NATO protocols are written to ensure allies don’t shoot each other in the foot. The Finnish numerical matrix is written to ensure the enemy doesn’t live to tell the tale.
We don’t ask how you’re doing. We give the coordinates and command: FIRE.
Suomen tykistö on pitkään elänyt omassa kuplassaan Länsimaissa ja NATOssa. Olemme ylpeilleet ”erityisolosuhteillamme” ja omilla standardeillamme samalla, kun muu maailma on porskuttanut eteenpäin. Nyt kaksi uutista on ravistellut pölyt vanhoista tulenjohtokartoista: Suomeen hankitaan 112 käytettyä K9 Moukari -telatykkiä, ja tykistö siirtyy 6400-piiruiseen ympyrään. (Samalla myös tulikomentoa mulkataan vähän, mutta siitä toiste.)
K9 Moukari tulitoiminnassa. Nitä siis tuli kuusi patteristoa lisää. Kuvan omistaa puolustusvoimat.
Tämä ei ole pelkkää paperinpyörittämistä. Ero tarkkuudessa on sinänsä 6000 piirun ja 6400 piirun välillä on pieni, mutta kun annetaan suuntimia, sanotaan noin 180 asteen, tai 3000 piirun jälkeen, siis kartta etelän kohdilla, virhe on jo 30/32 * 180 eli noin 12 asteen luokkaa. Luoteen suuntaan ja kohti pohjoista virhe alkaa edelleen suhteessa kasvaa.
Matematiikkaa, jota ei voi ohittaa
Kun puhutaan 112 uudesta Moukarista, puhutaan raa’asta massasta. Jos lasketaan puhtaasti patteriston tuliporrasta, jossa on 18 tykkiä, saamme tulokseksi kuusi täyttä patteristoa. Se on sellainen määrä liikkuvaa terästä, että se muuttaa jokaisen armeijakunnan tulenkäytön painopistettä.
Moni saattaa miettiä, mihin tarvitsemme yli sataa uutta telatykkiä, kun meillä on jo entuudestaan ”maailman vahvin tykistö”. Vastaus on rehellinen ja karu: vanha vedettävä kalusto alkaa olla käyttöikänsä päässä nykyaikaisella taistelukentällä. Jos et liiku tulitoiminnan jälkeen, olet vain maali. Tähän pyritään vastaamaan hajoittamalla patteriston tuliporras aika laajalle alueelle, mutta silloin hajontaa alkaa tulla melkeimpä liiaksi: Se on vielä hoidettavissa tietokoneilla, mutta erityisesti 122 H 63 15 km kantama alkaa jäädä silloin turhan vaatimattomaksi.
K9 Moukari ei jää odottelemaan vastatykistötoimintaa. Se ampuu, liikkuu ja on jo seuraavassa asemassa, kun vihollisen tutkat vielä raksuttavat koordinaatteja.
6400 piirua – Loppu kansalliselle kikkailulle
Sitten on se piirukysymys. Suomi on pitänyt kynsin ja hampain kiinni 6000 piirun ympyrästä. Miksi? Koska se oli ”helppoa”. Metri kilometrissä, piiru sinne, toinen tänne. Se sopi hyvin päässälaskuun ja perinteiseen suomalaiseen korpisoturi-estetiikkaan. (Niin ja tietenkin varusteet alkaen sieltä sotasaalis vermeistä.)
Mutta todellisuus tuli vastaan. 6400 piirua on kansainvälinen standardi, ja siirtyminen siihen on tunnustus tosiasioista. Kun ammutaan yhdessä liittolaisten kanssa, ei ole aikaa alkaa kaivaa muuntotaulukoita taskusta. Jos järjestelmät eivät puhu samaa kieltä, kranaatit putoavat omien niskaan.
Matemaattinen ero on pieni – 0,06 astetta vastaan 0,056 astetta – mutta ballistiikassa ja pitkillä etäisyyksillä pienikin kulmavirhe kertautuu. Kuitenkin jokainen ammattilainen, erityisesti tulitoimintaupseeri, tietää, ettei sota ole laboratoriokoetta.
Tämä ei ole pelkkää paperinpyörittämistä. Ero tarkkuudessa on sinänsä 6000 piirun ja 6400 piirun välillä on pieni, mutta kun annetaan suuntimia, sanotaan noin 180 asteen, tai 3000 piirun jälkeen, siis kartta etelän kohdilla, virhe on jo 30/32 * 180 eli noin 12 asteen luokkaa. Luoteen suuntaan 4500 piirua ja 270 astetta ja edelleen kohti pohjoista virhe alkaa edelleen suhteessa kasvaa. Lähellä pohjoista sanotaan nyt vaikka 300 asteen tienoilla ero suuntimassa on jo 45/48 eli alkaa edelleen hiipiä sellaiseen 20 asteen luokkaan.
Huomautan tässä vielä että TULIASEMAT pysyvät edelleen 122 H 63 ja 155 K 83-98 osalta varmaankin 6000 piirun ympyröissä, ja yhtenäiseen 6400 piiruun siirrytään kun vanhempi kalusto ammutaan pikkuhiljaa loppuun, uutta hankitaan. Muutos ympyröiden välillä on vielä helppo tehdä tulitoimintakontissa koneellisesti, ja vaikka pahvitasollakin puolihuolimattomasti viivoittimella, eli mistään ylipääsemättömästä tässä ei olla puhumassa. Itseasiassa luulen, että se tulikomennon muutos vaikuttaa pian enemmän reserviläisiin sekä tulitoiminnassa että tulenjohdossa. Tuliasemassa ei tapahdu oikeastaan muutosta.
Hajonta on tykistön ystävä
Turha luulla, että tykistö olisi mitään kirurgista piipertämistä. Se, mikä tappaa, on hajonta. Kun patteristo lyö 18 putkella rautaa ilmaan, tavoitteena ei ole osua tulitikkuaskiin 30 kilometrin päässä. Tavoitteena on peittää maalihehtaari sirpaleilla niin tiheästi, ettei siellä selviä edes rotta.
Ballistinen valmistelu – sää, putken kuluma, ruudin lämpötila – on toki tehtävä huolella, mutta lopulta kyse on tilastotieteestä. Tulenjohto toimii käytännössä 10 piirun tarkkuudella, ja se riittää, koska kranaattien luonnollinen hajonta hoitaa loput. Tykistö on leka, ei skalpelli. Ja 112 Moukarilla se leka on painavampi kuin koskaan. Toki ohjautuvat ammukset ja lentorataa korjaavat sytyttimet erikseen, mutta ymmärrätte “perus sirpalekranaatilla ja perus aikahidasteisella iskusytyttimellä”.
Pragmaattinen johtopäätös
Suomi on vihdoin lopettanut hienostelun ja palannut juurilleen. Emme tarvitse inkluusio-oppaita tai DEI-propagandaa rintamalle. Tarvitsemme tykkejä, jotka ampuvat kauas ja kovaa, sekä järjestelmiä, jotka toimivat saumattomasti yhteen muun maailman kanssa.
112 Moukaria ja 6400 piirua tarkoittavat sitä, että olemme valmiita. Emme siksi, että haluaisimme sotaa, vaan siksi, että olemme tarpeeksi vahvoja estämään sen. Jos joku haluaa tulla kokeilemaan, niin tervetuloa – meillä on kuusi uutta patteristoa valmiina osoittamaan, missä se kuuluisa maalihehtaari sijaitsee.
Epämiellyttävä totuus on se, että rauha säilyy vain niin kauan kuin tykkien piiput ovat tarpeeksi suuria ja niiden laskentatavat tarpeeksi tarkkoja. Kaikki muu on pelkkää sanahelinää.
Keskiviikko 8. huhtikuuta 2026. Euroopassa on herätty uuteen todellisuuteen, jossa vuosia jatkunut sinisilmäisyys on vaihtunut teolliseen eloonjäämiskamppailuun. Mutta toisin kuin virallisissa juhlapuheissa annetaan ymmärtää, suurin uhka ei ole pelkästään Kiinan aggressiivinen kauppapolitiikka – suurin uhka on Euroopan unionin oma, ideologisesti sokea sääntelykoneisto. Me teemme parhaillaan geopoliittista itsemurhaa, ja Pekingissä seurataan näytelmää tyytyväisenä myhäillen.
Sähköautot ja teollinen antautuminen
Suurin taistelukenttä on autoteollisuus, eurooppalaisen vaurauden peruskivi. Kiinalaiset sähköautomerkit, jotka nauttivat kommunistisen puolueen massiivisista valtioavustuksista, täyttävät markkinamme polkumyyntihinnoilla.Tarkoituksena tappaa polkumyynnillä kilpailu, ja sitten palauttaa touhu kannattavaksi hintoja nostamalla. CCPn suosiollisella ohjeistuksella. Se, mitä näimme aurinkopaneeliteollisuudelle tapahtuvan kymmenen vuotta sitten – koko sektorin tuhoutuminen Kiinan tieltä – toistuu nyt mittakaavassa, joka uhkaa viedä pohjan koko mantereen taloudelta.
On turha puhua “vapaasta kaupasta”, jos toinen osapuoli pelaa säännöillä, joita rahoittaa kommunistinen diktatuuri. EU:n asettamat tullit ovat välttämättömiä, mutta ne ovat vain laastari avohaavaan, jonka olemme itse aiheuttaneet kieltämällä oman vahvuutemme: polttomoottoriteknologian. Semmingin kun ilmailu ja esimerkiksi laivat kyllä vaativat polttomoottoreita edelleen.
Vihreä siirtymä vai riippuvuusloikka?
Euroopan hinku siirtyä pelkkään sähköön on geopoliittinen virhe, jonka laskua maksetaan sukupolvien ajan. Kiina hallitsee noin 80 % maailman akkukemikaalien jalostuksesta. Pakottamalla kansalaiset sähköautoihin, EU on vapaaehtoisesti siirtynyt öljyriippuvuudesta totaaliriippuvuuteen Kiinan teknologiasta ja raaka-aineista.
Tämä ei ole ympäristöteko, vaan strateginen antautuminen. Olemme rakentaneet “vihreän siirtymän” maaperälle, jota hallitsee järjestelmätason kilpailija. Ilman omaa tuotantokapasiteettia ja raaka-aineketjuja, vihreä siirtymä on vain massiivinen vallansiirto Brysselistä Pekingiin. Siksi Suomenkin akkumetallikaivokset ovat jo hieman myöhässä.
“Hiilidioksidilompakko” ja kansalaisen kuritus
Keskustelut henkilökohtaisista hiilikiintiöistä ja “hiilidioksidilompakoista” paljastavat sääntelyvimman syvimmän olemuksen: se on suora hyökkäys eurooppalaista elämäntapaa ja ostovoimaa vastaan. Kun kotimaisen tuotannon kustannukset nousevat päästökaupan ja byrokratian vuoksi pilviin, kuluttaja pakotetaan valitsemaan halvin vaihtoehto.
Se vaihtoehto on lähes aina kiinalainen tuote. Me ulkoistamme päästömme Aasiaan ja tuhoamme samalla oman taloutemme. Se on hyve poseerausta, jolla ei ole mitään tekemistä globaalin ympäristön tilan kanssa, mutta joka köyhdyttää eurooppalaisen keskiluokan tehokkaasti. No Saattaa olla, että Euroopan houkutteleuvuus maahanmuuttamisen kohteena heikkenee, mutta se on laiha lohtu koko maanosan tuhoamisesta.
Byrokratia vs. Raaka tehokkuus
EU-direktiivien viidakko – ESG-kriteerit, raportointivelvollisuudet ja yritysvastuulait – sitoo eurooppalaisten yritysten kädet selän taakse. Kiinalaiset toimijat puolestaan keskittyvät vain ja ainoastaan markkinaosuuksien valtaamiseen. Lopputuloksena meillä on hienoja raportteja ja puhdas omatunto, mutta heillä on tehtaat, teknologia ja rahat.
Johtopäätös: Aika valita puoli
Geopolitiikka ei tunne sääliä eikä se välitä hyveviestinnästä. Jos Eurooppa ei lopeta tätä ilmasto harakiriä, se päätyy tulevaisuudessa ulkomuseoksi, jonka energian ja elintason säännöstelee joku muu.
On aika hylätä ideologiset utopiat ja palata kovaan realipolitiikkaan. Meidän on suojeltava omaa teollista pohjaamme, omaa energiaomavaraisuuttamme ja ennen kaikkea omien kansalaistemme etua. Järjestelmätason kilpailussa ei jaeta sääliä niille, jotka riisuutuvat aseista kesken taistelun.
Rahalla ei ole kansallisuutta, mutta sillä on agenda. George Sorosin Open Society Foundations (OSF) ja amerikkalais-kiiinalainen miljardööri Neville Roy Singham (joka muutti Shanghaihin) eivät ole samaa verkostoa, mutta molemmat pumppaavat satoja miljoonia – jopa miljardeja – euroja “progressiivisiin” hankkeisiin, jotka heikentävät kansallisvaltion otetta omasta tulevaisuudestaan. Singhamin vaimo Jodie Evans (Code Pink -aktivistien johtohahmo) on ollut keskeinen kanava näille “lahjoituksille” ViherVasemmistoa tukeville projekteille.
Suomessa ja Pohjoismaissa jäljet ovat hienovaraisempia kuin Yhdysvalloissa, mutta ne ovat osa globaalia hybridivaikuttamista. Katsotaan faktoja ilman suodinta.
1. Open Society Foundations: vanha tuttu globaali liberalismi
OSF on vuodesta 1979 pumpannut miljardeja “avoimuuden, ihmisoikeuksien ja demokratian” nimissä. Euroopassa rahaa on mennyt etenkin Itä-Eurooppaan, mutta myös länteen: maahanmuuttoa edistäviin NGO:hin, mediahankkeisiin ja vasemmistolaisiin kampanjoihin. Kriitikot näkevät tässä systemaattisen yrityksen murtaa kansallisvaltioiden rajoja ja arvoja sisältäpäin. Suomessa OSF:n suora jälki on piilossa eurooppalaisten kattojärjestöjen takana, mutta arvomaailma – avoimet rajat, monikulttuurisuus, globaali solidaarisuus – soi yhteen valtion omien ohjelmien kanssa.
George Soroksen motiivi näyttää olevan enempi oma lehmä ojassa: Koska heikot kansallisvaltiot eivät pärjää hänenlaisilleen kun lakejakin pitäisi noudattaa. erilaisissa osake ja muissa vedätyksissä pörsseissä.
2. Neville Roy Singham: Shanghain “sosialistimiljardööri” ja vaimon ViherVasemmisto-projektit
Tässä toimii valtiollinen Kiina; ei suoraan Xi Jinping, vaan hänen “lonkeroidensa” yksi näkyvä kanava – Neville Roy Singham. Thoughtworks-yhtiön perustaja myi firmansa sadoilla miljoonilla, muutti Shanghaihin ja alkoi rahoittaa massiivisesti vasemmistolaisia järjestöjä. Vuosina 2017–2025 hän on pumpannut ainakin 278 miljoonaa dollaria (joidenkin arvioiden mukaan jopa enemmän) yli 2000 järjestölle maailmanlaajuisesti. Rahat kulkevat shell-yhtiöiden, donor-advised fundien ja katto-organisaatioiden kautta.
Vaimo Jodie Evans on ollut avainroolissa: Code Pinkin kaltaisten ryhmien kautta rahoitetaan projekteja, jotka tukevat ViherVasemmistoa tyypillisiä teemoja – anti-imperialismia, ilmastokampanjoita, maahanmuuttoa, anti-kapitalismia ja usein Kiinan etuja palvelevaa narratiivia. Verkosto sisältää mm. The People’s Forumia, Tricontinental Institutea ja lukuisia muita, jotka järjestävät mielenosoituksia ja levittävät sisältöä, joka sattumalta noudattaa KKP:n linjaa: Yhdysvaltojen (ja länsimaiden) mustamaalaus, autoritaaristen valtioiden puolustus ja sisäisen hajaannuksen lietsominen.
Singhamin toimisto Shanghaissa on jaettu ryhmän kanssa, joka propago “Kiinan ihmeitä” ulkomaalaisille. Hän on osallistunut KKP:n propaganda-koulutuksiin ja rahoittaa järjestöjä, jotka edistävät Pekingin puheenvuoroja globaalisti. Tämä ei ole salaliitto – se on avointa suurvaltapeliä, jossa amerikkalainen miljardööri käyttää länsimaista verotusta ja vapautta Kiinan hybridivaikuttamisen hyväksi.
Singhamin globaali koneisto – miten raha liikkuu?Singham on vuodesta 2017 pumpannut satoja miljoonia dollareita (arvioita 100–278 miljoonaa) yli 2000 järjestölle. Rahat kulkevat shell-yhtiöiden, donor-advised fundien (kuten Goldman Sachs Philanthropy Fund) ja katto-organisaatioiden kautta. Keskeiset kanavat ovat:
The People’s Forum (yli 20 miljoonaa dollaria Singhamilta ja vaimolta Jodie Evansilta) – “liikeinkubaattori”, joka kouluttaa aktivisteja ja levittää narratiivia.
Tricontinental: Institute for Social Research – Singham on kansainvälisen neuvoston puheenjohtaja, poika töissä, miljoonia dollareita suoraan verkostosta. Tuottaa “tutkimusta” globaaliin etelään ja anti-imperialismiin.
Code Pink (Evansin perustama) – feministinen aktivismikone, joka puolustaa Kiinan linjaa.
Verkosto ulottuu ANSWER Coalitioniin, Party for Socialism and Liberation (PSL) -puolueeseen ja BreakThrough News -mediakoneistoon.
Nämä eivät ole satunnaisia lahjoituksia. Ne muodostavat koordinoitua hybridivaikuttamista: mielenosoituksia, mediaa, koulutusohjelmia ja narratiivia, joka heikentää länsimaista yhtenäisyyttä ja edistää “globaalia oikeudenmukaisuutta” – eli ViherVasemmistoa tyypillisiä teemoja: ilmastokriisi, avoimet rajat, anti-kapitalismi, anti-NATO ja Kiinan mallin puolustus.
Eurooppaan ja Pohjoismaihin: ei Suomi-spesifiä, mutta rahaa virtaa?
Singhamin verkosto ei pysähdy Yhdysvaltoihin. Vuosina 2017–2025 rahaa on mennyt globaalisti, mukaan lukien Eurooppaan. Yksi dokumentoitu virta: Singhamin tukemat järjestöt pumppasivat miljoonia Eurooppaan (sisältäen Grönlantiin ja Islantiin). Esimerkiksi People’s Welfare Association -tyyppiset kanavat lähettivät 9,5 miljoonaa dollaria Eurooppaan. Tricontinental julkaisee raportteja ja järjestää tapahtumia, jotka ulottuvat globaaliin etelään – ja Euroopan vasemmisto ottaa näitä teemoja omakseen.
Suomessa suoria Singhamin nimellä merkittyjä lahjoituksia ei kuitenkaan löydy julkisista lähteistä. Ei vihreiden, vasemmiston, ilmastoliikkeen tai maahanmuutto-NGO:iden tileiltä suoria siirtoja Shanghaista. Tämä ei ole yllätys:
Rahoitus on suunniteltu piiloon: Yhdysvaltain verovapaiden statusten, ulkomaisten kattojärjestöjen ja EU-rahoituksen sekoituksena.
Suomessa ViherVasemmisto (vihreät + vasemmisto) ajaa samoja agendoja kuin Singhamin rahoittamat ryhmät: energiaturvallisuuden heikentäminen, “rauhanliike” (joka sattumalta palvelee Kiinan geopoliittisia intressejä) ja globaali solidaarisuus.
Epäsuora ketju: Singham → Tricontinental/People’s Forum → eurooppalaiset kumppanit → paikalliset aktivistit ja puolueet. Samanlainen malli toimii Saksassa, Ranskassa ja Britanniassa, jossa verkosto on näkyvämpi.
Pohjoismaissa tilanne on kirjava: Ruotsissa ja Norjassa on herätty Kiina-vaikuttamiseen laajemmin, mutta Suomi pysyy varovaisena. Singhamin raha ei tarvitse suoraa jälkeä – se riittää, että ViherVasemmisto omaksuu narratiivin, joka heikentää NATO-jäsenyyttä, arktista turvallisuutta tai taloudellista itsenäisyyttä juuri silloin, kun Kiina katsoo Arktikselle ja teknologiaan.Miksi Suomi on hiljainen kohde – ja miksi se muuttuu?
Suomi on pieni markkina, mutta strateginen: EU:n jäsen, NATO, arktinen naapuri. Singhamin kaltaiset toimijat eivät tule suoraan otsikoihin, koska:
Rahoitus kulkee monen kerroksen läpi (US → EU-kattojärjestöt → paikalliset hankkeet).
Valtavirta-media ja poliitikot eivät kaiva näitä ketjuja – se olisi “epämuodikasta”.
Paikalliset ViherVasemmisto-aktivistit saavat rahaa muualta (valtiolta, EU:lta, Sorosin verkostoilta), mutta ideologia soi yhteen Singhamin globaalin linjan kanssa.
Epämuodikas johtopäätös: kun Singham pumppaa satoja miljoonia maailmalle ja osa menee Eurooppaan, vaikutus tihkuu myös Suomeen ilman nimikylttiä. Se näkyy kaduilla (ilmastomarssit, “rauhan” mielenosoitukset), politiikassa (vihreä siirtymä, joka tekee meistä riippuvaisia Kiinasta) ja mediassa (Kiina-myönteinen narratiivi). Ei salaliittoa, vaan avointa suurvaltapeliä, jossa avoimuuttamme käytetään aseena.
3. Suomi, Pohjoismaat ja Eurooppa: hiljainen mutta kasvava tunkeutuminen
Suomessa Singhamin tai OSF:n suoria “lahjoituksia” ViherVasemmistolle ei ehkä näy otsikoissa, mutta globaali verkosto ulottuu Eurooppaan. Rahaa menee järjestöille, jotka lobbaavat avoimia rajoja, vihreää siirtymää ja “sosiaalista oikeudenmukaisuutta” – teemoja, jotka ViherVasemmisto Suomessa ja muualla Pohjoismaissa on omaksunut.
Ruotsissa ja Saksassa vastaavat verkostot ovat jo näkyvämpiä: mielenosoituksia, mediaa ja poliittisia kampanjoita, jotka heikentävät NATO-yhtenäisyyttä, energiaturvallisuutta tai maahanmuuttopolitiikkaa juuri silloin, kun Kiina hyötyy EU:n hajaannuksesta.
Pohjoismaissa Kiina näkee Arktiksen, teknologian ja satamien kautta ovia – ja Singham-tyylinen raha vahvistaa paikallisia ääniä, jotka vastustavat “länsimaista imperialismia”. OSF puolestaan vahvistaa samaa arvomaailmaa pehmeämmin, EU-rahoituksen varjolla. Tuloksena: yhteiskunta, jossa kansallinen etu jää taka-alalle ja ulkopuoliset agendat saavat tilaa.
Euroopassa kokonaisuus on selvempi: satamat, investoinnit ja NGO-verkostot muodostavat hybridirintaman. Singhamin raha ei tule tyhjästä – se palvelee KKP:n United Front -logiikkaa, jossa diasporaa, yrityksiä ja aktivisteja käytetään vaikutusvaltaan.
Kenen etu toteutuu?
Nämä lonkerot eivät ole sattumaa. Soros edistää globaalia avointa liberalismia, Singham marxilaista aktivismia, joka sattumalta palvelee Kiinan geopoliittisia intressejä. Molemmat käyttävät avoimuuttamme aseenaan: rahaa, järjestöjä ja “ihmisoikeuksia” kansallisvaltion heikentämiseen. Suomessa ja Pohjoismaissa kysymys on yksinkertainen – annammeko Shanghain miljardöörin ja Sorosin kaltaisten verkostojen muokata ViherVasemmisto-projektien kautta yhteiskuntaamme, vai otammeko vastuun omasta suvereniteetistamme?
Valtavirta ei puhu näistä ääneen, koska se olisi epämuodikasta. Mutta rahat virtaavat, järjestöt toimivat ja vaikutus näkyy kaduilla, politiikassa ja mediassa. Tosiasiat eivät katoa – aika katsoa peiliin ilman ideologista naamaria.
Saamelaisten totuuskomissio – Sorosin OSF:n tai Singhamin lonkerot mukana vai puhdas kotimainen prosessi?
Onko nykyinen Saamelaisten totuuskomissio (virallisesti Saamelainen totuus- ja sovintokomissio Suomessa) saanut rahoitusta tai edes ideologista tukea jommastakummasta mainitusta lähteestä – eli George Sorosin Open Society Foundationsista (OSF) vai Shanghain miljardööri Neville Roy Singhamin (ja vaimonsa Jodie Evansin) ViherVasemmistoa tukevasta verkostosta (Tricontinental, People’s Forum, Code Pink ym.)?
Vastaus on yksinkertainen ja faktoihin perustuva: ei rahoitusta eikä dokumentoitua ideologista tukea kummastakaan.
Mitä komissio oikeastaan on?
Komissio perustettiin Suomen hallituksen ja Saamelaiskäräjien päätöksellä vuonna 2021. Se on valtiollinen totuus- ja sovintoprosessi, joka selvittää Suomen valtion ja saamelaisten suhteiden historiaa (assimilaatiopolitiikka, kulttuurin tukahduttaminen, maaoikeudet). Komissaarit nimitettiin osittain Saamelaiskäräjien ja osittain valtion toimesta. Työtä on tukenut valtion rahoittama sihteeristö, ja komissio on jättänyt loppuraporttinsa vuoden 2025 lopussa. Rahoitus on tullut Suomen valtiolta ja Saamelaiskäräjiltä – ei ulkomaisilta säätiöiltä tai miljardöörien verkostoilta.
Prosessissa on ollut sisäisiä haasteita (eroja, resurssipulaa), mutta ne on ratkaistu kotimaisin voimin. Ei viitteitä ulkopuolisesta rahavirrasta.Rahoitusketjut tarkastettu – nolla osumaa
Open Society Foundations (Soros): OSF rahoittaa globaalisti ihmisoikeus- ja alkuperäiskansajärjestöjä, mutta Suomen Saamelaisten totuuskomissioon ei löydy yhtään julkista jälkeä rahoituksesta, kumppanuudesta tai edes mainintaa OSF:n raporteissa tai verkkosivuilla. Laajemmat haut alkuperäiskansa-aiheista (indigenous rights, Sámi, totuuskomissio) eivät tuota yhteyttä Suomeen. OSF:n toiminta Pohjoismaissa keskittyy enemmän romaniasioihin tai yleiseen demokratiaan – ei tähän prosessiin.
Neville Roy Singhamin verkosto: Tricontinental, People’s Forum tai Code Pink eivät ole tukeneet komissiota millään tavalla. Singhamin raha menee pääosin globaaliin etelään, anti-imperialistisiin ja marxilaisiin kampanjoihin (Palestiina, anti-NATO, ilmastoliike). Arctic-aiheisia mainintoja Tricontinentalissa on (saamelaiset mainitaan ohimennen arktisena alkuperäiskansana), mutta ei yhteyttä Suomen totuuskomissioon. Ei lahjoituksia, ei tapahtumia, ei yhteisiä julkilausumia.
Ideologinen tuki – pehmeämpi kysymys
Vaikka suoraa rahaa tai tukea ei ole, komission teemat (historiallinen vääryys, alkuperäiskansan oikeudet, dekolonisaatio, maaoikeudet) sopivat hyvin ViherVasemmistolle tyypilliseen narratiiviin. Kotimaiset vihreät ja vasemmisto ovat tukeneet prosessia poliittisesti jo valmisteluvaiheessa. Tämä on kuitenkin kotimaista ideologiaa – ei tuontitavaraa Shanghaista tai Sorosin New Yorkista.
OSF:n globaali linja korostaa alkuperäiskansojen oikeuksia, mutta Suomessa komissio ei ole ollut osa heidän ohjelmiaan. Singhamin verkosto puolestaan käyttää alkuperäiskansakysymyksiä osana laajempaa anti-länsimaista agendaa – mutta ei ole käyttänyt tätä suomalaista prosessia hyväkseen.
Epämuodikas johtopäätös: Saamelaisten totuuskomissio on aidosti suomalainen ja saamelainen sisähanke. Se ei ole ulkomaisten miljardöörien hybridivaikuttamisen väline. Jos joku haluaa nähdä siinä “lonkeroita”, se vaatii salaliittoteoriaa – faktoissa ei ole tukea.
No entäpä Venäjä? Siitä varmaan joku toinen kerta.
Summa Summarum
Suomalainen ViherVasemmisto imuroi aatteita itselleen sisarpuolueilta Euroopasta. Tämä tulee erittäin selväksi siitä kuinka “river tuu tö sii” porukkaa alkoi kaivautua esiin kivien alta ja linnoittautua Helsingin Yliopiston kampuksille, kun tuli vähän keväisemmät kelit. Niin ja tietenkin “Oranssi setä paha” tason argumentointi globaaleissa kysymyksissä. JOS he eivät tajua edes ottaa rahaa itsensä myymisestä, niin se on jo surullista.
Lähteet (blogityyliin, ei akateemista jargonia):
Fox News -tutkimukset Singhamin 278 miljoonan dollarin verkostosta, New York Timesin raportit Shanghain toiminnasta, Yhdysvaltain kongressin kuulemiset ulkomaisesta vaikutuksesta, Wikipedia- ja julkiset tilastot OSF:stä sekä Tricontinentalin ja Code Pinkin rahoitusketjut. Jos haluat syventää Suomeen tai tiettyyn projektiin (esim. ilmasto- tai maahanmuutto-NGO:t), anna vihje – muokataan lisää. Tässä ollaan totuuden, ei muodin puolella.
Länsimainen sivilisaatio on tilassa, jota tulevat historioitsijat kutsuvat kollektiiviseksi itsemurhaksi. Se, mikä alkoi hallitsemattomana siirtolaisuutena ja sokeana ”suvaitsevaisuutena”, on muuttumassa polttavaksi sisäiseksi konfliktiksi. Professori David Betzin, europarlamentaarikko Charlie Weimersin ja Glenn Diesenin esiin nostamat faktat piirtävät kuvan Euroopasta, joka on menettänyt kontrollin omista rajoistaan, kaduistaan ja ennen kaikkea moraalisesta selkärangastaan.
Tämä kirjoitus perkaa auki sen mädännäisyyden, joka vallitsee niin Ruotsissa kuin Suomessakin, ja osoittaa ne voimat, jotka häärivät tämän hajottamisen taustalla.
ANALYYSI: VIDEOIDEN TEEMAT JA VAROITUSMERKIT
Linkatut videot eivät ole mitään kevyttä iltapäiväviihdettä, vaan kylmäävää analyysia asiantuntijoilta, jotka uskaltavat sanoa ääneen sen, minkä valtamedia sensuroi.
1. Charlie Weimers: “Civil War? Europe at risk”
Konferenssi on suora isku päin liberaalia valhetta. Weimers isännöi keskustelua, jossa asiantuntijat – kuten Betz ja ranskalainen Metra de Mrial – toteavat, että monikulttuurisuus on epäonnistunut pirstaloimaan yhteiskunnan. Linkki almpana, kannattaa tutustua itse.
Anarkotyrania: Tämä on keskeinen termi. Valtio on kova rehellistä kansalaista kohtaan (verotus, sananvapauden rajoittaminen, DEI-propaganda), mutta täysin voimaton etnisten jengien hallitsemilla ”no-go”-alueilla.
Demokratian kuolema: Kun eliitti kieltäytyy kuuntelemasta kansaa ja leimaa jokaisen kriitikon ”rasistiksi”, yhteiskunnasta tulee painekattila. Räjähdys ei ole enää “JOS”, vaan “KUN”.
2. Glenn Diesen & David Betz: “Irreversible Path to Civil War”
Haastattelussa Betz menee vielä syvemmälle akateemiseen ja sotilaalliseen analyysiin. Linkki almpana, kannattaa tutustua itse.
Polaarinen faktionalismi: Yhteiskunta ei enää kiistele asioista, vaan se on jakautunut heimoihin, jotka eivät ymmärrä toisiaan. Luottamus instituutioihin on haihtunut.
Infrastruktuurisota: Betz varoittaa, että tuleva sisällissota ei ole välttämättä rintamalinjoja, vaan piiritystä. Kaupungit (etniset enklaavit) kuristetaan katkaisemalla sähkö, vesi ja ruokahuolto. Nykyaikainen suurkaupunki on täysin riippuvainen ulkopuolisesta energiasta – se on haavoittuvampi kuin mikään keskiaikainen linna.
RUOTSALAINEN KESKUSTELU: KAKSI TODELLISUUTTA
Ruotsissa keskustelu on jakautunut niin jyrkästi, että voidaan puhua kahdesta eri maasta samojen rajojen sisällä.
Valtamedia (DN, SVT, Aftonbladet): Nämä tahot elävät edelleen kieltämisvaiheessa. Heille Weimersin ja Betzin kaltaiset puhujat ovat ”äärioikeistolaisia radikaaleja”. Kun Malmössä räjähtää tai Tukholman lähiöissä ammutaan, syyksi etsitään ”sosioekonomisia tekijöitä” tai ”kotouttamisen epäonnistumista”, ei koskaan itse massamaahanmuuttoa tai vieraiden kulttuurien yhteensopimattomuutta länsimaiseen järjestykseen.
Foorumit ja Vaihtoehtomedia (Flashback, Samnytt, Fria Tider): Täällä todellisuus iskee vasten kasvoja. Flashbackin kaltaisilla foorumeilla ”Svenssonit” keskustelevat jo avoimesti siitä, mihin Ruotsin kolkkaan kannattaa muuttaa turvaan (White Flight). Keskustelufoorumeilla perataan poliisiraportteja, joita valtamedia kaunistelee. Siellä puhutaan vääjäämättömästä romahduksesta: siitä, kuinka Ruotsin valtio on menettänyt väkivaltamonopolinsa.
Ruotsissa on herätty siihen, että anarkotyrania on totta. Jos puolustat kotiasi tunkeutujalta, joudut itse linnaan. Jos jengi ampuu poliisin, valtio järjestää ”halataan lähiössä” -tapahtuman. Tämä on se perintö, jonka liberaali politiikka on Ruotsille jättänyt. Ruotsi on pitkään ollut liberaalin utopian lippulaiva, mutta nyt se on muuttumassa varoittavaksi esimerkiksi. Betzin määrittelemä anarkotyrania on siellä arkipäivää: valtio kyykyttää rehellistä veronmaksajaa tiukalla valvonnalla ja sääntelyllä, mutta on täysin voimaton (tai haluton) puuttumaan etnisten jengien hallitsemiin enklaaveihin.
Ruotsalaisessa mediassa ja foumeilla (kuten Flashback) keskustelu käy kuumana, mutta rintamalinjat ovat syvät. Valtamedia leimaa kriitikot “pelonlietsujiksi”, vaikka todellisuus kukkii kranaatti-iskuina ja rinnakkaisyhteiskuntina.
Linkkejä ja lähteitä syvempään tarkasteluun:
Samnytt & Fria Tider: Ruotsin oikeistokonservatiiviset uutiskanavat, jotka perkaavat “no-go” -alueiden todellisuutta päivittäin.
Suomi ei ole poikkeus, vaikka olemme tulleet perässä. Meillä yhteiskunnan jakautuminen näkyy syvänä railona Helsingin kuplan ja muun Suomen välillä.
Arvotyhjiö: Perinteiset suomalaiset arvot – koti, uskonto, isänmaa – on korvattu globaalilla kulutusfanaattisuudella ja DEI-agendalla (Diversity, Equity, Inclusion).
Polaarinen faktionalismi Suomessa: Kansallismielinen ja konservatiivinen osa väestöstä on ajettu nurkkaan. Heitä pidetään ”kehityksen jarruna”, vaikka he ovat niitä, jotka pitävät yhteiskunnan rattaat pyörimässä.
Kansallisen yhtenäisyyden mureneminen: Kun kieli, historia ja perinteet kyseenalaistetaan, ei ole enää mitään, mikä yhdistäisi kansaa kriisin hetkellä. Suomalainen ”sisu” on vaihtunut itsetuhoiseen häpeään omasta alkuperästä.
VARJOT TAUSTALLA: SOROS, CCP JA LÄNSIMAIDEN HAJOTTAMINEN
On lapsellista luulla, että tämä kehitys on pelkkää vahinkoa. Länsimaiden sisäistä mädätystä ajavat voimat, joilla on selkeä päämäärä: kansallisvaltioiden tuhoaminen. Niin siis paitsi sosialististen valtioiden.
George Soros ja Open Society -verkostot: Soros on vuosikymmeniä rahoittanut järjestöjä, jotka murentavat rajavalvontaa, edistävät radikaalia liberalismia ja hyökkäävät perinteisiä instituutioita vastaan. Hänen tavoitteenaan on ”avoin yhteiskunta”, joka käytännössä tarkoittaa juuretonta, helposti hallittavaa kuluttajamassaa vailla kansallista identiteettiä. Mies joka on kunnostautunut ryöstämällä kokonaisia valtioita, jatkaa edelleen toimintaansa. Hänelle sopii hyvin se että valtiot ovat hjeikkoja ja hän saa huseerata rahoitusmarkkinoilla rauhassa.
CCP (Kiinan kommunistinen puolue) ja Sighin verkostot: CCP pelaa pitkää peliä. He käyttävät hyväkseen länsimaiden omia ”suvaitsevaisuusmekanismeja”. CCP tukee ja rahoittaa (usein peitellysti) länsimaiden sisäisiä hajottajia. He rohkaisevat meitä hylkäämään fossiiliset polttoaineet, tuhoamaan teollisuutemme ja pirstomaan yhteiskuntamme sisäisillä kiistoilla, samalla kun he itse vahvistavat omaa kansallismielisyyttään, rakentavat hiilivoimaloita ja keskittävät valtaa. Ja ostamaan kiinalaista hinnalla millä hyvällä.
CCP:n tavoite on yksinkertainen: kun länsi tuhoaa itsensä sisältä päin DEI-hömpötyksellä ja sisällissodilla, Kiina nousee ainoaksi globaaliksi valtiaaksi ilman, että sen tarvitsee ampua laukaustakaan.
Huom: Näiden verkostojen syvällisempi, nimiä ja kytköksiä paljastava luotaus on tulossa myöhemmässä kirjoituksessa. Pysykää kuulolla.
SKENAARIO: KUN LÄNSIRAJA PETTÄÄ
Tämä on se osa, josta kukaan ei halua puhua, mutta joka on jo sotilaallisesti ja sosiaalisesti täysin relevantti mahdollisuus.
Kuvitellaan vuosi 2030. Ruotsin suurimmissa kaupungeissa on syttynyt täysimittainen konflikti. Jengien väliset sodat ovat muuttuneet uskonnollis-etnisiksi puhdistuksiksi. Valtio on julistanut poikkeustilan, mutta poliisi ja armeija ovat pirstoutuneet – moni sotilas on valinnut oman heimonsa lipun valtion lipun sijaan. Sähköt on katkaistu, ja Tukholman kaduilla taistellaan kortteli kerrallaan.
Alkaa ennennäkemätön ilmiö: Svenssonien ja Johanssonien pako. Tuhannet ja taas tuhannet kantaruotsalaiset, ne tavalliset työssäkäyvät ihmiset, pakenevat kaaosta. He eivät suuntaa etelään, joka on samassa liekissä, vaan itään. Haaparannan ja Tornion raja täyttyy Volvoista ja sähköautoista. Ihmisistä, jotka kantavat mukanaan salkkujaan ja perhevalokuviaan, rukoillen pääsyä turvaan Suomeen.
Suomi seisoo rajan takana sormi suussa. Mitä teemme?
Otammeko vastaan kymmeniätuhansia pakolaisia maasta, jonka olemme aina nähneet ”isonaveljenä”?
Miten varmistamme, ettei Ruotsin tuonut kaaos – ne samat jengit ja radikaalit, jotka kaupungeissa taistelevat – seuraa pakoautojen perässä rajan yli?
Länsiraja, jota on pidetty ikuisen rauhan symbolina, muuttuu linnoitukseksi tai kaaoksen portiksi. Ruotsin kaupunkien taistelut heijastuvat välittömästi Suomeen, kun täällä olevat ryhmittymät aktivoituvat tukemaan omiaan rajan takana. Tämä ei ole enää scifiä, vaan looginen seuraus siitä, jos anarkotyrania ja polaarinen fktionalismi viedään päätepisteeseensä.
LOPUKSI
Länsimaiden itsetuho on valinta. Se on valinta, jonka eliittimme on tehnyt puolestamme, mutta jonka seuraukset me kaikki joudumme kantamaan. On aika herätä, ennen kuin piiritystila alkaa. Totuus on kitkerää kuin pääsiäismämmi, mutta se on ainoa asia, joka voi meidät pelastaa.