High-Altitude Hype Meets Nordic Reality: The Truth About the Finnish-Swedish Joint Air Surveillance Deal

Posted on September 8, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

If you have spent any time browsing NATO defense forums, MilTwitter, or YouTube OSINT channels over the past few weeks, you have almost certainly bumped into dramatic thumbnails featuring F-35s and JAS-39 Gripens banking dramatically over snow-capped peaks in formation.

Three fighter jets flying over a snowy airbase and frozen lakes
This is what AI thinks about Air patrolling in north. Not bad IMHO.

The Western defense commentary machine loves a good narrative. Ever since Stockholm and Helsinki formally integrated into NATO’s Northern Flank, Anglo-American commentators have been practically salivating over what they describe as a “Seamless Baltic Air Wall”—a near-mythical shield where Finnish and Swedish radars merge into a single AI-driven supergrid, sending scrambled fighters intercepting Russian incursions within milliseconds.

It sounds brilliant on paper. It looks even better in a 4K YouTube video set to heavy synthwave music.

The Narrative vs. The Nuts and Bolts

As usual, the international hype train gets the broad strokes right, but misses the operational meat. Outside of Finland and Sweden, much of the NATO blogosphere treats this integration as a sudden, magical transformation brought on purely by signed papers in Brussels.

What the slick NATO promotional reels rarely mention is that Suomen ja Ruotsin ilmatilavalvonnan ja alueellisen koskemattomuuden turvaamisen yhteistyö isn’t a hasty post-2022 patch job. It is the logical culmination of two decades of painstaking, quiet tactical work—specifically the Cross Border Training (CBT) routines that Finnish Hornet and Swedish Gripen pilots have been flying out of Rovaniemi, Luleå, and Bodø since long before anyone in Washington cared to look at a map of the Bothnian Bay.

Since late winter 2026, FAF pilots and ground crews have been working overtime in south-eastern Finland. Temporary flight and maritime restrictions have been imposed practically every week, alongside constant patrolling and scrambles. Such a sustained operational tempo inevitably eats into training capacity and, over time, risks eroding standards. So assistance from the SwAF is more than welcome

When Western defense analysts write about the new agreements allowing Swedish forces—including Gripen detachments, naval assets, and land-based radar nodes—to directly support Finnish Territorial Integrity Surveillance (TVI) and vice versa, they talk about it like a revolutionary strategic leap.

To an operational planner in Tampere or Luleå, however, it’s simply codifying what was already necessary: converting peacetime operational flexibility into legally binding, continuous NATO Integrated Air and Missile Defence (IAMD).

Why the Anglo-American Media Is Obsessed With It

There are three main reasons this joint surveillance framework is currently generating so much noise in English-language defense circles:

  1. The Tactical Synergy of the Mix (F-35 + Gripen E): Western air power analysts love force-multiplier math. Finland’s ongoing transition to the F-35A brings low-observable sensing and advanced sensor fusion, while Sweden’s GlobalEye AEW&C adds a powerful airborne early-warning and surveillance capability. Combined with Sweden’s Gripen C/E fleet—designed from the outset for dispersed operations from road bases and rapid turnarounds—the Nordic airspace becomes an operational nightmare.
  2. The “Gray Zone” Problem becomes harder to exploit: International commentators correctly recognize that the Baltic Sea region is currently the world’s primary laboratory for sub-threshold provocation: GPS jamming, unannounced dark-fleet maritime movements, and rogue drone incursions. The joint framework helps close the bureaucratic ‘dead zone’ at the border. A radar track detected off the coast of Vaasa or Haparanda no longer has to wait for a new round of diplomatic clearance; relevant data can be shared across the Gulf of Bothnia in near real time
  3. Strategic Depth and Dispersion: English-language analysis frequently highlights the sheer landmass of the Nordic region. By treating Finnish and Swedish airspace as a single operational theater, air command can scatter assets across dozens of road bases from Lapland down to Gotland.

The Cold Water: What the Hype Clips Leave Out

While the hype is understandable, realistic military analysis demands we look at the friction points. A 10-minute YouTube video praising Nordic efficiency rarely deals with the unglamorous realities of military integration:

  • Data-Link Mechanics and Security: Merging two sovereign air defense picture systems (Ilmatilannekuva) into a near-real-time feed sounds simple until you have to deal with legacy cryptographic standards, NATO Link-16 bandwidth limitations, and national data-handling classifications.
  • Targeting and Rules of Engagement (ROE): Identifying a target jointly is one thing; deciding who fires the kinetic interceptor or executes the electronic attack in a complex, ambiguous peacetime incident is another. ROE alignment requires absolute legal precision between Finnish and Swedish defense legislation.
  • Sustained Readiness Costs: Running high-tempo radar coverage, continuous fighter scrambles, and joint maritime patrol flights costs money, flight hours, and airframe life. It requires ground crews working in sub-zero conditions at dispersed sites, day in and day out—not just during high-profile NATO exercises like Cold Response.

The Bottom Line

The international defense community is right to be impressed by what Finland and Sweden are building together. It creates a formidable deterrent in Northern Europe that fundamentally alters the calculus for Northern Fleet aviation and Baltic operations. As a side note: when Russia runs its Zapad exercises every other year, one recurring premise in the northern scenarios is that the enemy has achieved air superiority.

However, we shouldn’t let glossy foreign media edits obscure the reality. This isn’t magic, and it isn’t a video game. It is hard-nosed, pragmatic military engineering built by two nations who understand their geography, know their adversary, and have zero time for strategic wishful thinking.

The air wall isn’t built on press releases. It’s built on cold metal, shared tactical doctrine, and pilots who know every highway strip between Rovaniemi and Norrbotten by heart.

Posted in Baltic situation, hybridisota, ilmavoimat, in English, merivoimat, NATO, Suomi ja Ruotsi | Tagged , , , | Leave a comment

Euroopan unohdetut rintamalinjat – Kroatian viisukohusta Szigetvárin sankaritarinaan

Posted on September 7, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Vuoden 2026 Euroviisuissa muinaisessa toukokuussa nähtiin outo tilanne. Kroatian edustaja, etno-pop-yhtye Lelek, esitti balladin “Andromeda”. Suurin huomio kiinnittyi laulajien kasvoihin ja käsiin maalattuihin perinteisiin symboleihin. Kun Israelin televisioyhtiö KAN erehtyi vitsailemaan sosiaalisessa mediassa tatuointien näyttävän ”överiksi menneiltä hennatatuoinneilta Eilatissa”, syntyi välitön diplomaattinen selkkaus. Lelek totesi tylysti, että viihdekoneisto pilkkasi vuosisatoja kestäneen sorron ja naisten kärsimyksen symboleita.

Wikipediasta napattu kartta Sziegewarin linnoituksesta.

Mistä näissä tatuoinneissa on kyse? Kyseessä on sicanje-perinne (tai bocanje), joka syntyi Balkanilla osmanivallan aikana. Kun islamilainen suurvalta alisti alueen kristityt, katoliset äidit, alkoivat tatuoida tyttäriensä ihoon – ranteisiin, rintaan ja jopa kasvoihin – kristillisiä ristejä ja muinaisia symboleita. Kyseessä ei ollut muoti, vaan raaka suojautumiskeino. Tatuointi merkitsi tytön pysyvästi kristityksi, mikä esti heidän kaappaamisensa haaremeihin tai pakkokäännyttämisensä islamiin. Se oli ihoon hakattu liitto oman Vapahtajan, uskon ja identiteetin puolesta – ikuinen hylkimisreaktio valloittajaa vastaan.

Moderni monikulttuurisuusnarratiivi haluaa nähdä Euroopan ja kristinuskon aina historian synkkänä sortajana, mutta Balkanin ihoon kirjoitettu historia kertoo toista tarinaa. Koko muusta historiasta puhumattakaan.

Nykyhetken vaietut uhrit: Egypti ja Nigeria

Tämä sokeus historian realiteeteille ei rajoitu vain menneisyyteen, vaan se jatkuu parhaillaan. Egyptin koptikristityt elävät jatkuvan paineen alla. Heidän kirkkojaan pommitetaan, ja koptinaisia ja -tyttöjä siepataan järjestelmällisesti, pakkokäännytetään ja naitetaan muslimimiehille. Viranomaiset katsovat usein vierestä, kun vuosituhantinen, arabivalloitusta edeltänyt alkuperäisväestö yritetään hukuttaa demografiseen ja uskonnolliseen paineeseen.

Vielä verisempää jälki on Nigeriassa. Maan pohjois- ja keskiosissa islamistiset terrorismin muodot, kuten Boko Haram ja fulani-paimenien militantit ryhmät, käyvät avointa uskonsotaa kristittyjä maanviljelijöitä vastaan. Kyse on kirjaimellisesta teurastuksesta: kyliä poltetaan, kirkkoja tuhotaan sunnuntaimessujen aikana, ja tuhannet kristityt menettävät henkensä joka vuosi pelkästään uskonsa tähden. Länsimainen media vaikenee tai kuittaa nämä “resurssikonflikteina” tai “ilmastonmuutoksen aiheuttamina jännitteinä”, koska totuus ei sovi heidän ideologiseen sapluunaansa.

1300 vuotta rintamataistelua: Raymond Ibrahimin tutkimukset

Tämä vaikeneminen on jatkunut pitkään. Amerikkalais-egyptiläinen historioitsija ja tutkija Raymond Ibrahim on tehnyt uraauurtavaa työtä nostaessaan esiin kristittyjen ja islamin välistä todellista historiaa vuosiväliltä 600–1600. Teoksissaan, kuten Sword and Scimitar, Ibrahim osoittaa dokumentteihin perustuen, että länsimainen historiankirjoitus on luonut myytin, jossa ristiretket olivat “provosoimaton hyökkäys rauhanomaista idän kulttuuria vastaan”.

Ibrahimin tutkimukset paljastavat, että vuosisatojen ajan ennen ensimmäistäkään ristiretkeä islamilaiset kalifaatit olivat jo valloittaneet kaksi kolmasosaa silloisesta kristitystä maailmasta: Pohjois-Afrikan, Lähi-idän, Espanjan ja pyhät maat. Ristiretket olivat historiallisessa mittakaavassa vain myöhäinen, rajallinen ja pitkälti epäonnistunut puolustuksellinen vastareaktio tälle vuosisataiselle ekspansiolle. Idän ja lännen välinen rajapinta on ollut katkeamaton rintamalinja vuodesta 630 lähtien.

Eurooppalaisilla on ollut vähän rauhallisempaa vuodesta 1918 asti, Mutta Kreikkalaisten ja Gruusialaisten vainot tapahtuivat tuolloin. Nyt olemme katsoneet aiheelliseksi, jostakin syystä, päästää samaa tapahtumaan oman valtamme alla Euroopassa. MIKSI?

Wienin pelastaja ilman patsaan oikeutta

Kun osmanit etenivät syvemmälle Eurooppaan, ratkaiseva kohtaaminen nähtiin Wienin porteilla. 12. syyskuuta 1683 Puolan kuningas Juhana III Sobieski johti liittoutuneet kristityt joukot historian suurimpaan ratsuväen rynnäkköön. Siipihusaarit, englanniksi Winged Hussars, murskasivat suurvisiiri Kara Mustafan piiritysjoukot ja pelastivat Wienin – ja sen mukana koko Keski-Euroopan – varmalta tuholta.

Vaikka Sobieski on koko eurooppalaisen sivilisaation pelastaja, nyky-Wienissä tilanne on irvokas. Sobieskille on vuosia yritetty pystyttää virallista ratsastajapatsasta Kahlenbergin kukkulalle, taistelun todelliselle tapahtumapaikalle. Hanke on kuitenkin toistuvasti pysäytetty kaupungin poliittisen johdon toimesta. Syyksi on avoimesti sanottu pelko siitä, että patsas loukkaisi Wienin nykyistä, laajaa turkkilaistaustaista väestöä ja laukaisisi levottomuuksia tai mellakoita. Mies, joka pelasti kaupungin miekkalta ja kasnalaiset orjuudesta, on pyyhitty pois katukuvasta poliittisen korrektiuden tähden.

Verivero ja janitsaarit – sivilisaation tuhoamisen mekanismi

Se, mitä Sobieski Wienissä vastusti, oli järjestelmä, joka perustui alistamiselle. Yksi sen synkimmistä muodoista oli devširme eli niin sanottu poikavero. Osmanien valtakunta keräsi säännöllisesti valloittamiltaan kristityiltä alueilta, erityisesti Balkanilta, nuoria, terveitä poikalapsia verona valtiolle.

Nämä lapset revittiin irti perheistään, vietiin Konstantinopoliin, pakkokäännytettiin islamiin ja aivopestiin ankarassa kurissa. Heistä kasvatettiin janitsaareja – sulttaanin valiosotilaita ja fanaattisia iskujoukkoja. Järjestelmän julmuus oli täydellistä: nämä pojat lähetettiin myöhemmin takaisin omille kotiseuduilleen murtamaan omien vanhempiensa ja sukulaistensa vastarintaa. Se oli biologista ja kulttuurista sodankäyntiä, joka pyrki tuhoamaan alistettujen kansojen tulevaisuuden ja kääntämään heidän oman verensä heitä itseään vastaan.

Szigetvárin legenda ja “Sankarien saari”

Ennen Wienin piiritystä, Turkin sulttaanien valta hiipi Konstanopelin valloituksesta 1453 aina salaminsiivun verran eteenpäin: Kreivikunta kerrallaan ja kuningaskunta kerrallaan. Tältä ajalta ovat kuuluisia Vlad Tepes , eli Kreivi Drakula, ja monet muuta muslimeja vastaan taistelleet kansat ja ihmiset.

Tätä taustaa vasten nousee unkarilaisten ja kroaattien yhteinen, eeppinen sankaritarina: Szigetvárin piiritys syyskuussa 1566. Tämä tarina elää vahvana unkarilaisen klassikkokirjailijan Géza Gárdonyin teoksessa “Sankarien saari” (Szigetvári vértanúk -teemaan pohjautuen). Kirja on löytynyt monen suomalaisenkin isän kirjahyllystä, ja se kuvaa aikaa, jolloin miehen sana, vala ja isänmaa olivat elämää suurempia asioita. Niin myös oman isäni kirjahyllystä, ja nyt minun.

Kreivi Miklós Zrínyi (kroatiaksi Nikola Šubić Zrinski) johti Szigetvárin pientä saarilinnoitusta. Hänellä oli rinnallaan vain 2 300 unkarilaista ja kroatilaista sotilasta. Heitä vastaan marssi itse sulttaani Suleiman Suuri 100 000 miehen valioarmeijan ja raskaiden piiritystykkien kanssa.

Kuukauden päivät Zrínyin joukot torjuivat rynnäkön toisensa jälkeen. Linnoitus ammuttiin raunioiksi, ruuti oli lopussa ja sisälinna ilmiliekeissä. Apujoukkoja Wienistä odotettiin turhaan – keisari jätti heidät oman onnensa nojaan. Suleiman yritti lahjoa Zrínyin tarjoamalla tälle koko Kroatian kuninkuutta, jos tämä antautuisi. Vastaus oli valanteon uusiminen sotilaiden kesken: ei tuumaakaan periksi.

8. syyskuuta 1566 koitti loppu. Zrínyi puki ylleen parhaan silkkipukunsa, laittoi taskuunsa sata kultarahaa – jotta hänen ruumiinsa ryöstävä sotilas saisi palkkion vaivastaan – ja otti käteensä isänsä miekan. Hän käski avata linnan portit. Viimeiset 800 elossa olevaa, haavoittunutta sotilasta ryntäsivät ulos savuavista raunioista suoraan turkkilaisten massaa vastaan.

Zrínyi ja jokainen hänen miehensä kaatuivat miekka kädessä taistelukentälle. Mutta heidän uhrinsa ei ollut turha. Puolustajien sitkeys kulutti osmanien voimat loppuun ja sotaretki kohti Wieniä tyssäsi siihen paikkaan. Lisäksi itse sulttaani Suleiman kuoli telttaansa piirityksen viimeisinä päivinä – joidenkin tarinoiden mukaan silkkaan raivoon ja sydämenpysähdykseen epätoivoisen vastarinnan edessä. Ranskalainen kardinaali Richelieu kirjoitti myöhemmin osuvasti, että Szigetvár oli se ihme, joka pelasti koko läntisen sivilisaation.

Väkivallan monopoli on säilytettävä sinivalkoisissa käsissä

Szigetvárin ja Wienin opetukset ovat selkeät. Kun valtiollinen valta ja kyky puolustautua pettävät, hinnan maksavat tavalliset ihmiset – ihoon poltetuilla risteillä, menetetyillä lapsilla ja verisillä silloilla. Historia osoittaa, että rauha ja turvallisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan ne lepäävät aina raa’an voiman ja päättäväisyyden varassa.

Suomessa tämä tarkoittaa yhtä tinkimätöntä periaatetta: väkivallan ja järjestyksenpidon monopoli on pidettävä tiukasti ja yksinoikeudella sinivalkoisissa käsissä. Heikentyvä länsimainen yhteiskunta, joka alkaa sietää rinnakkaisyhteiskuntia, varjotuomioistuimia tai ulkopuolisten ryhmittymien omaa järjestyksenpitoa katuympäristössä, allekirjoittaa oman tuomiopaperinsa. Jos valtiovalta luovuttaa kadut tai rajat muiden hallintaan poliittisen mukavuudenhalun vuoksi, ollaan matkalla kohti sellaista tilannetta, josta unkarilaiset ja kroaatit joutuivat maksamaan hengellään.

Sankaruus ei ole historian havinaa, se on varautumista ja realismin säilyttämistä silloinkin, kun ympäröivä maailma päättää sokaista itsensä.

Posted in Historia, Jotain aivan muuta, maahanmuuttajat | Tagged , | Leave a comment

Betonilla valettu totuus ja kiitos Donald Trumpille

Posted on September 7, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Aloitetaan kerrankin antamalla kiitosta sinne, minne se tässä sensuuri asiassa kuuluu: Kiitos Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpille ja ulkoministeri Marco Rubiolle. On irvokasta, mutta totta, että Yhdysvaltain hallinto tekee tällä hetkellä enemmän eurooppalaisten kansalaisten etujen ja sananvapauden puolustamiseksi kuin yksikään Brysselin pehmustetuissa soffissa istuva byrokraatti.

Yhdysvallat on vihdoin iskenyt nyrkkiä pöytään Euroopan unionin Digital Services Actin (DSA) edessä. Washingtonissa on tajuttu kirkkaasti se, mikä täällä vanhan mantereen puolella yritetään myydä “turvallisuutena”. Ja juu, nimenomaan taas “Suojellaan lapsia haitalliselta sisällöltä”. DSA ei ole kansalaisten suojelemista “disinformaatiolta”, vaan se on puhdasverinen ylikansallinen sensuurikoneisto, jolla EU pyrkii pakottamaan amerikkalaiset teknologiajätit siivoamaan julkista keskustelua koko maailmassa, ja muuttamaan sen vasemmiston narratiivia suosivaksi.

Vastatoimet ovat olleet sen mukaisia. Yhdysvaltain hallinto on asettanut viisumikieltoja ja henkilökohtaisia maahantulokieltoja EU:n sensuuriarkkitehdeille, kuten komissaari Thierry Bretonille, sekä joukolle eurooppalaisia “vihapuhetta vastustavia” kansalaisjärjestöjä, jotka käytännössä toimivat mielipidepoliisien ilmiantaji.. siis “puolueettomina faktantarkistajina”. Washington pitää EU:n toimintaa amerikkalaiseen sananvapauteen ja Yhdysvaltain suvereniteettiin puuttumisena. Ja sitähän se on.Kun unioni käyttää sääntelyvaltaansa vaikuttaakseen siihen, mitä amerikkalaisilla alustoilla voidaan julkaista ja miten poliittista keskustelua voidaan käydä, kyse on vähintäänkin hyvin poikkeuksellisesta rajat ylittävästä poliittisesta vaikuttamisesta.

Jos EU edustaisi hyvää hallintoa, se vastaisi kritiikkiin korjaamalla omat virheensä. Mutta koska se edustaa ideologista keskusvaltaa, se pyrkii estämään hallinnon epäkohdista, talouden ja yhteiskunnan ongelmista sekä omien jäsentensä väärinkäytöksistä puhumisen. Kun asiat menevät pieleen, on paljon helpompaa sulkea kriitikoiden tilit kuin kantaa vastuu.

Kipupisteitä on paljon, ja juuri niistä puhuminen halutaan nyt kriminalisoida “vihapuheena” tai “haitallisena sisältönä”: On EU:n virallinen ilmastouskonto, joka teurastaa eurooppalaisen teollisuuden ilmaston alttarilla, jolla ei ole mitään tekemistä globaalin todellisuuden kanssa. On EU:n ajama “taakanjaon” tasaus, joka käytännössä tarkoittaa suomalaisten veronmaksajien rahojen kuppaamista Espanjan ja Italian gangsteritalouksien pohjattomiin kaivoihin. Ja sitten on itse komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen ja hänen niin sanottu ‘yhteensattumansa’ satojen miljoonien eurojen – ellei miljardien – rokotekaupoissa, joiden yhteydessä käydyistä tekstiviesteistä komissio kieltäytyi antamasta tietoja ja jonka päätöksen EU:n yleinen tuomioistuin myöhemmin kumosi. Mutta hupsistakeikkaa olivat sillävälin tekstiviestit “kadonneet”

Kun tällainen määrä likapyykkiä alkaa kasaantua ja hallintoalamaiset alkavat huomata, kuka laskun todellisuudessa maksaa, eliitti joutuu paniikkiin. Näille laineille ei enää yritetä valaa öljyä tilanteen rauhoittamiseksi. Niiden päälle yritetään valaa betonia. DSA on se betonimylly, jolla oppositio, kansallismieliset ja konservatiivit yritetään hiljentää sementoimalla vain yksi, virallinen ja sallittu totuus.

Tätä samaa institutionaalista vaikuttamista tullaan hyvin todennäköisesti näkemään koti-Suomessakin kevään eduskuntavaaleissa. “Disinformaation torjunnan” varjolla tullaan rajaamaan se, kuka saa näkyvyyttä, kenen viesti leimataan algoritmilla haitalliseksi ja kenen poliittinen kanta määritellään “yhteiskuntarauhaa järkyttäväksi”. Kristillisen kirkon vaalit marraskuussa tuskin sentään tällaisia sensuurihimoja vallanpitäjissä herättävät, mutta kun jaetaan maallista valtaa, hallituspaikkoja ja veronmaksajien rahoja, Brysselin työkaluja tullaan käyttämään säälimättä.

Onneksi edes rapakon takana on vielä johtajia, jotka ymmärtävät, että jos sananvapaus kaatuu, kaikki muukin vapaus seuraa perässä.

Posted in informaatiosota, Jotain aivan muuta | Tagged , | Leave a comment

Mitä mätää löysi Tanskan maa

Posted on September 4, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Tanskan suojelupoliisi (PET) ja sotilastiedustelu (FE) tekivät sen, mitä länsimaisilta viranomaisilta saadaan aivan liian harvoin: ne sanoivat asiat suoraan ja kaunistelematta. Tanskalaisviranomaisten tuoreet arviot Venäjän toiminnasta Pohjoismaissa eivät jätä tilaa selittelyille. Venäjä ei ainoastaan tarkkaile tai kerää tietoa, vaan se valmistelee ja toteuttaa aktiivisia sabotaasioperaatioita, infrastruktuurin häirintää ja yhteiskunnallisen järjestyksen horjuttamista.

Jotain mätää on totisesti liikkeellä, eikä se rajoitu Juutinrauman rannoille.

Rikolliset sijaissotureina – uusi normaali

PET:n paljastusten pysäyttävin anti liittyy toimintatapaan. Perinteinen diplomaattisuojan suojissa tehty vakoilu on ajettu ahtaalle suurlähetystöjen henkilökunnan karkotusten myötä. Tilalle on tullut jotain huomattavasti likaisempaa: Venäjän tiedustelupalvelut rekrytoivat suoraan järjestäytynyttä rikollisuutta, paikallisia jengejä ja ideologisesti harhautuneita hyödyllisiä hölmöjä suorittamaan likaisen työn. Koska rekrytointi voidaan tehdä netissä ja maksaa myös bitcoineilla netissä, koira ei juuri perään hauku tilaajasta.

Kyseessä on halpa ja riskitön hybridiase. Kun kriittisen kaapelin lähellä pyörii hämäräperäinen alus tai logistiikkakeskuksessa syttyy kummallinen tulipalo, tekijänä on usein paikallinen Ammatti-ja taparikollinen, jolle on maksettu kryptovaluutalla. Moskova saa kiistettävyyden (plausible deniability), ja länsimainen oikeusvaltio joutuu painimaan rikosoikeudellisten näyttökynnysten kanssa samalla, kun siihen kohdistetaan valtiollista sodankäyntiä.

Implikaatiot ovat ilmeiset. Länsimaat eivät ole enää “rauhan tilassa”, jossa sodan ja rauhan raja olisi selkeä. Elämme jatkuvassa harmaassa vaiheessa, jossa vihollinen käyttää hyväkseen yhteiskuntamme avoimuutta, vapautta ja lakipykäliä.

Estämisen sietämätön vaikeus: Tanska, Etelä-Suomi ja Lappi

Vaikka uhka on yhteinen, sen torjunta näyttää täysin erilaiselta maantieteestä ja alueellisesta rakenteesta riippuen.

Tanska ja Juutinrauma: Tanskan haasteena on kapeiden salmien ja vilkkaiden merireittien valvonta. Matalat vedet, tiheä siviilimerenkulku ja kriittiset energia- sekä datakaapelit tekevät alueesta haavoittuvan. Kun satoja rahtialuksia kulkee päivittäin kapeikkojen läpi, varjolaivaston ja sabotaasialusten poimiminen massasta vaatii valtavasti merivalvontakapasiteettia. Estäminen Tanskassa on kiinni valvontateknologiasta, nopeasta reagoinnista merellä ja siitä, uskalletaanko kansainvälistä merioikeutta haastaa silloin, kun ”siviilialus” syyllistyy vihollisuuksiin.

Etelä-Suomi ja asutuskeskukset: Etelä-Suomessa kriittinen infrastruktuuri on tiheään rakennettua ja integroitua. Muuntamoasemat, vedenottamot, satamat ja datakeskukset sijaitsevat usein keskellä siviiliasutusta. Täällä venäläisten rekrytoimien välikäsien on helppo liikkua huomiota herättämättä. Etelä-Suomen estämisongelma on laajuus: jokaista muuntajaa tai satamalaituria ei voida vartioida sotilaallisesti. Torjunta nojaa vahvasti suojelupoliisin, poliisin ja rajavartiolaitoksen tiedusteluun sekä kriittisen infran omistajien omaan valvontaan. Jos tieto ei kulje viranomaisten ja yksityisen sektorin välillä minuuteissa, isku ehtii tapahtua.

Lappi ja pohjoinen strateginen syvyys: Lapissa pelikenttä muuttuu täysin. Pitkät etäisyydet, tiheä metsä, ankarat olosuhteet ja vähäinen asutus tekevät valvonnasta luonteeltaan toisenlaista. Lapissa ei ole kyse vain pistemäisestä infrasta, vaan pohjoisten yhteyksien – maanteiden, rautateiden ja Huoltovarmuuskeskuksen varastojen – turvaamisesta. Ruotsin ja Norjan rajat ylittävät huoltoreitit ovat NATO-Suomen elinehto.

Lapissa sabotaasin estäminen vaatii maastoliikkuvuutta, paikallistuntemusta ja viranomaisten saumatonta yhteistyötä alueturvallisuusjoukkojen ja vapaaehtoisen maanpuolustuksen kanssa. Yksi poikki sahattu voimalinja tai räjäytetty silta syrjäisellä seudulla voi katkaista huoltoreitin päiviksi ennen kuin ketään saadaan paikalle. Toisaalta Lapin etu on “joka miehen valvonta”: harvaanasutulla alueella poikkeava toiminta, outo ajoneuvo tai epäilyttävä maastossa liikkujaryhmä jää paikallisten silmiin välittömästi.

Naiiviuden aika on ohi

Tanskan paljastukset ovat jälleen yksi herätyskello niille, jotka edelleen toivovat paluuta vanhaan järjestykseen. Venäjä ei ole kunnioittanut, eikä kunnioita rajoja, sopimuksia eikä pelisääntöjä. Se etsii saumaa, iskee missä se on helpointa ja käyttää omia vapauksiamme meitä vastaan.

Jos haluamme suojata yhteiskuntamme, meidän on luovuttava lakipykälien taakse kätkeytyvästä reaktiivisuudesta. Hybridiuhan torjunta vaatii kovia otteita: tiukempaa rajavalvontaa, tuntuvaa puuttumista varjolaivaston liikkumiseen, suoraa puuttumista vieraan vallan rekrytointiverkostoihin ja ennen kaikkea ymmärrystä siitä, että turvallisuus ei ole kustannuskysymys – se on kaiken muun toiminnan elinehto.

Posted in hybridisota, Tilanne päällä | Tagged , , , , , | 2 Comments

Tekno-Utopia kohtaa todellisuuden: Saabin uusi leikkikalu ja länsimaisen sodankäynnin illuusiot

Posted on September 3, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Ruotsalaiset tekivät sen taas. Linköpingissä vedettiin verho pois uuden miehittämättömän taistelukonekonseptin, A3-001:n (tai ACP, Autonomous Collaborative Platform), päältä. Pressitiedotteet täyttyivät tutusta litaniasta: tekoälyä, “stelttiä” (Low Observable), yliääninopeutta, elektronista häirintää ja saumatonta yhteistoimintakykyä. Länsimainen sotilas-teollinen kompleksi taputtaa itseään selkään karvaisela kädellä.

SAABin pressikuva lentomessuilta elokuusta 2026. Konseptin suhteellinen koko näkyy hyvin. Kuvan omistaa SAAB

Samaan aikaan ilmaan nousi myös kaksipaikkainen Gripen F, mikä paljastaa Ruotsin todellisen doktriinin: takaistuimelle laitetaan taktinen upseeri, joka komentaa taistelukentällä pörräävää drone-laivuetta. ranskalaisilla on samanlainen ilmatasiteludoktriini. Kaksipaikkaisia Rafaleja on laivastosta muistaakseni noin kolmasosa.

Mutta katsotaanpa ilmaherruusharmaan ulkokuoren ja PR-jargonin taakse. Mikä tämä laite oikeasti on, millaisia mittaluokkia se edustaa, mihin se pystyy ja mihin länsimaat ovat ajamassa sotilasteknologiansa kanssa?

Mitat, paino ja suorituskyky: Arvioitu fysiikka harmajan kuoren alla

Saab ei ole virallisesti ilmoittanut A3-konseptin tarkkoja teknisiä taulukkoarvoja. Kuitenkin Malmenin ilmailunäyttelyssä nähty täyden kokoluokan malli (mock-up) Gripen E:n rinnalla sekä ilmoitetut komponenttivalinnat antavat erittäin tarkan kuvan laitteen fysikaalisista reuna-ehdoista:

  • Mitat: Linköpingissä esitelty A3-malli oli mittakaavaltaan lähes runkonsa pituudeltaan identtinen sen vieressä seisoneen Gripen E -hävittäjän kanssa. Tämä tarkoittaa noin 14–15 metrin pituutta (Gripen E pituus on 15,2 m). Siipien kärkiväli liikkunee 8–9 metrin luokassa aerodynaamisesta muotoilusta riippuen.
  • Voimanlähde: Demonstraattoreille (A1 ja A2) on valittu moottoriksi General Electric F414. Tämä on täsmälleen sama jälkipolttimella varustettu suihkumoottori, jota käytetään Gripen E/F -hävittäjissä sekä F/A-18 Super Hornetissa.
  • Painoluokka: Koska kyseessä on yksimoottorinen, F414-moottorilla varustettu yliäänisuihkukone, sen tyhjäpaino asettuu karkeasti 5 000 – 7 000 kilon välimaastoon. Maksimissaan lentoonlähtöpaino (MTOW) voi nousta 10 000 – 12 000 kiloon, mikäli sisäiset asekuilut ladataan täyteen ja polttoainesäiliöt täytetään.
  • Toiminnallinen suorituskyky: A3 ei ole mikään hidas potkuridrone. Se on suunniteltu yliääniseksi (supersonic), jotta se pystyy pysymään oikean hävittäjän matkassa ilmataistelussa. Koska, muistatte “Loyal Wingman”

Muka-vallankumous vai toimiva työkalu?

Länsimainen sotilasdoktriini on pitkään kärsinyt vakavasta sairaudesta: yliteknologisoitumisesta. On rakennettu satojen miljoonien eurojen “Wunderwaffe”, joita ei raaskita käyttää, koska yhdenkin menettäminen tarkoittaa poliittista ja taloudellista katastrofia.

Saabin A3-konseptissa on kuitenkin jotain poikkeuksellisen terveellistä, kunhan riisutaan myyntipuheet:

  1. Kustannusrakenne myönnetään ongelmaksi: Ruotsalaiset ymmärtävät, ettei jokainen lentävä alusta voi maksaa F-35:n verran. A3 on suunniteltu “uhrattavammaksi” eli se voidaan lähettää korkean riskin tehtäviin (SEAD/ilmatorjunnan lamauttaminen) ilman, että pilotin kuolema tai koneen hinta tuhoaa koko suorituskykyä.
  2. Käytännönläheinen arkkitehtuuri: Saab ei yritä keksiä pyörää uudelleen ohjelmistopuolella, vaan hyödyntää Gripen E:n modulaarista järjestelmää. Ohjelmistopäivitys voidaan ajaa sisään nopeasti ilman, että koko lentokoneen sertifiointia täytyy aloittaa alusta.
  3. Realistinen moottorivalinta: Valittu GE F414 -voimanlähde on koeteltua tekniikkaa, ei mitään piirustuslaudalla olevaa uutuutta. Saab hyödyntää valmista toimitusketjua.

Mistä myyntipuheet vaikenevat?

Länsimainen keskustelu miehittämättömästä sodankäynnistä kärsii vaarallisesta sokeudesta. Kuvitellaan, että dronet ja tekoäly ratkaisevat sota-alueen raa’at tosiasiat. Eivät ratkaise, ainakaan ihan yksin.

  • Elektroninen sodankäynti ja signaalilinkit: A3:n kaltainen laite ei toimi tyhjiössä. Se vaatii tiedonsiirtoa miehitetyn koneen (Gripen) tai komentokeskuksen välillä. Nykyaikainen vertaissota on elektronisen häirinnän inferno ja erilaisten signaalien bakkanaali. Kun satelliittilinkit ja datayhteydet pimennetään, kuinka paljon päätöksentekokykyä uskalletaan todella antaa autonomiselle tekoälylle?
  • Tuotantokapasiteetti vs. Show-mallit: Messuilla esitelty muovinen tai metallinen malli on helppo rakentaa. Mutta kun sota syttyy, kysymys kuuluu: kuinka monta näitä pystytään valmistamaan kuukaudessa? Ukraina ja muut nykysodat ovat osoittaneet, että kulutussodassa volyymi voittaa hiotun perfektionismin. Jos Ruotsi pystyy valmistamaan kaksi A3-konetta vuodessa, järjestelmä on hyödytön tositilanteessa.
  • Miehitetyn koneen kuormitus: Kuvitelma siitä, että yksittäinen Gripen-pilotti ohjaa samalla omaa konettaan, väistelee ohjuksia ja “käskyttää” kolmea autonomista A3-dronetta taistelukentällä, on ihmisen suorituskyvyn kannalta kestämätön. Siksi SAAB lennättikin kaksi-paikkaista Gripen F -versiota — takaistuimella istuvan taktisen upseerin rooli nousee kriittiseksi.

Strategiset tosiasiat

Saabin avaama suunta on vääjäämätön, mutta se vaatii kylmäpäistä realismia. Pohjoismaisen puolustuksen kannalta A3-konsepti osoittaa, että Ruotsissa ymmärretään omavaraisuuden ja oman ilmailuteollisuuden arvo.

A3 edustaa raskasta, hävittäjäkokoista suihkudronea. Sen tehtävä ei ole korvata jalkaväen minilennokkeja tai tykistöä, vaan toimia ilmapuolustuksen murtajana ja tunkeutua alueille, joihin ihmistä ei voida enää lähettää.

  • Toimiva ajatus: Massan lisääminen ilmaan ilman suhteetonta ihmishenkien tai budjetin riskeeraamista.
  • Vaara: Kompastuminen liian monimutkaiseen teknologiaan, jolloin ensimmäinen koelento siirtyy vuoteen 2030 ja sarjatuotanto häämöttää vasta 2040-luvulla. Sota ei odota insinöörien aikatauluja.

Saabin miehittämätön kone ei ole mikään taikakalu, joka muuttaa sodan luonteen tietokonepeliksi. Se on työkalu muiden joukossa — ja sen arvo mitataan lopulta vain sillä, miten luotettavasti ja halvalla se saadaan tuotettua riviin ennen kuin rintamalla alkaa tapahtua.

Palataanpa asiaan ja retostellaan vähän SAABin kuvia sitten lisää.

Posted in Uncategorized | 2 Comments

Hard Power over Performative Virtue: Why Finnish Defense Does Not Apologize

Posted on September 2, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Unlike Western left-leaning academia and the champagne socialists sipping oat lattes in London or Berlin, the people of Eastern Europe still remember very well what “real Communism” actually means. We do not have the luxury of treating history as an abstract theoretical playground for post-colonial grievances or intersectional navel-gazing. We remember the gray poverty, the oppressive doublethink, and above all, the bloody tyranny of total state control backed by an aggressive conqueror.

Open wooden shelter beside a snowy trail overlooking forested hills
My broad idea of end place of Greenie Lefties narrative. For some reason AI would not draw a hamas flag as toilet paper. I do wonder why.

Because we understand history without the rosy tint of university lounge Marxism, we view national defense through a brutally clear lens: hard power comes first. National survival comes first. The warm, fuzzy feeling of the “Current Thing” comes distant last.

There is a persistent, lazy narrative in Western media that frontline NATO nations—Finns, Poles, and Balts—are lying awake at night panicking over whether Washington will uphold its Article 5 commitments. Let us be plain: we are not paralyzed by anxiety over American resolve. The United States remains a formidable military superpower with a deep-seated institutional understanding of strategic deterrence.

What actually keeps northern and eastern NATO planners up at night is not the American backbone; it is the chronic underachievement, bureaucratic paralysis, and spinelessness of Western Europe.

We are looking directly at Berlin and London to pull their weight. For decades, the great industrial giant of Europe, Germany, turned its military into a welfare project and hiding place for pacifist posturing, burying its head in the sand while funding Moscow’s war chest through energy dependency. Even today, despite grand speeches about a Zeitenwende, Berlin drags its feet, tied in administrative knots and political hesitation, struggling to grow the steel backbone required to lead the continent. Meanwhile, the United Kingdom—once the undisputed heavyweight of European security—has allowed its ground forces to shrink to historical lows, leaving its military capabilities stretched paper-thin while its political class gets bogged down in domestic culture wars.

When you live on the edge of the bear’s den, you do not have time for Western Europe’s endless navel-gazing. You build real capability.

This stark divide in worldview was put on full display once again when the political left and their echo chambers in the media raised a collective storm over Finland’s defense hardware procurement—specifically, our long-term defense cooperation and procurement of the David’s Sling air defense system from Israel.

Let us strip away the high-minded rhetoric and examine what we are actually talking about here.

We are talking about procuring a high-altitude missile defense system designed to intercept short-range ballistic missiles, cruise missiles, and heavy large-caliber rockets. We are talking about an operational shield capable of locking down our airspace against the exact kind of terror-bombing tactics that Russia inflicts on Ukrainian cities every single night. This is a system that directly safeguards the critical infrastructure of our nation and protects the lives of over a million Finns living in our major urban centers and strategic hubs.

Yet, if you listen to the academic elite, the green-left parliamentarians, and the professional outrage industry, Finland should somehow compromise its own existential air defense to send a symbolic moral message. They demand that we reject state-of-the-art, combat-proven technology—the very technology that keeps our soldiers alive and our skies intact—because it does not align with their curated foreign policy virtue signaling.

This is the classic pathology of Western progressivism: the dangerous belief that moral posturing is superior to physical deterrence.

When a state shares a 1,340-kilometer border with an aggressive, revanchist power, its defense ministry cannot operate as an ethics committee for global conflicts. A commander’s duty is not to win applause at a United Nations cocktail party; it is to ensure that when the artillery starts barking and the missiles start flying, our defense forces have the absolute best equipment available to destroy the incoming threats.

Systems like David’s Sling, the Spike anti-tank missile family, and the Gabriel 5 anti-ship missiles were not selected because of political affinities. They were selected through cold, unapologetic, performance-driven evaluation. They work. They are available. They are integrated into NATO-standard architectures. And they have been tested in conditions where failure means dead citizens.

As for the Islamist terrorists of Hamas and their Western sympathizers who parade through European capitals demanding the isolation of the only democracy in the Middle East: the ancient law of the world remains unbroken. Qui gladio ferit, gladio perit—he who lives by the sword dies by the sword.

Hamas launched a barbaric campaign of murder, rape, and hostage-taking, hiding behind their own civilian population while firing thousands of unguided rockets into civilian homes. To demand that Finland alter its national security strategy to cater to the sensibilities of terror-apologists and academic activists is not just foolish; it is treasonous to the first duty of the Finnish constitutional state. And this is where the political argument becomes particularly absurd. Finland is not buying ideology. We are buying interceptors. The fact that Hamas terrorists and their Western apologists hate Israel is strategically irrelevant. If an Israeli weapons system is among the best available solutions to a Finnish military problem, then Finland should buy it.

Finland’s defense policy has survived for over a century precisely because we never swallowed the naive European delusion that history had ended and that soft power would replace steel and gunpowder. We built a total defense model, trained hundreds of thousands of reservists, and maintained an artillery park larger than Western Europe combined while others dismantled theirs for a “peace dividend.”

It is good, proper, and reassuring that when push comes to shove, Finnish defense procurement decisions are still made by officers and strategists who prioritize military readiness over performative moralizing.

Our skies will be guarded by the best hardware money can buy. Our soldiers will be equipped to kill the enemy and survive the fight. The left-leaning intelligentsia can keep writing their papers and waving their placards—the Finnish Defense Forces will keep securing the realm.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Tappamisen ja haavoittamisen mekaniikka: Mitä taistelukentällä tapahtuu, kun rauta kohtaa lihan?

Posted on September 1, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Sodankäynnin romantiikka on aina liittynyt aseisiin, joilla osutaan näkyvään maaliin. Populaarikulttuuri ja hollywoodilainen sotakuvaus ovat opettaneet sukupolvet uskomaan, että taistelukentällä kuollaan ja haavoitutaan tähtäimen läpi ammuttuihin luoteihin. Todellisuus – varsinkin Ukrainankuluttavassa maasodassa – on huomattavasti tylympää ja mekaanisempaa.

Explosions at a construction site surrounded by concrete barriers, overlaid with physics equations
Tekoälyn ajatus siitä, kuinka fysiikka ja geometria vaikuttaa räjähdykissä paineen muodossa..

Kun tarkastellaan nykyaikaisen taistelukentän tappioita, on ensimmäiseksi erotettava kaksi asiaa: vammamekanismi ja toimitussysteemi, jolla räjähde tai ammus toimitetaan maaliin. Meille on opetettu puhumaan dronesta, tykistöstä tai miinoista. Lääketieteellisessä ja taktisessa mielessä nämä ovat vain jakelujärjestelmiä. Ruumiille ja kudokselle on täysin yhdentekevää, saapuiko 200 grammaa räjähdettä ja tuhat terässirpaletta paikalle FPV-dronen siivittämänä, 155 mm tykistökranaatissa vai traktorin renkaan alla räjähtäneessä miinassa.

Kudos ei tunne taktiikkaa. Se tuntee vain kinettisen energian, paineaallon ja teräksen. Pohjia tehdessäni tarkistelin tietoja myös Iranista ja Gazasta. Ne ivat pitkälle samansuuntaiset, mutta erityisesti Gazassa korostuvat painevaikutukset muutamalla prosentilla. (Kohtuu suuria aseita (250kg+), ja betoni ympärillä estää paineaallon hajoamisen ja suuntaa sitä katujen suuntaisesti).

Vammamekanismit rintamasyvyyden mukaan

Taistelukentän tappiomekaniikka muuttuu rajusti sen mukaan, kuinka kaukana nollalinjalta (zero line) ollaan.

0–2 km (Etulinja ja juoksuhaudat) Tämä on ainoa alue, jossa suoran tulen aseilla on minkäänlaista tilastollista merkitystä. Juoksuhautahyökkäyksissä ja lähikontakteissa rynnäkkökiväärin luoti aiheuttaa edelleen noin 15–20 % alueen vammoista. Loppuosa – valtaosa – syntyy lyhyen kantaman purku- ja leikkausvoimista: käsikranaateista, dronepudotuksista, jalkaväkimiinoista ja singonammuksista.

2–15 km (Taktinen syvyys ja ryhmitysalueet) Tämä on nykysodankäynnin “kuoleman vyöhyke”. Täällä jalkaväki ei enää juuri näe toisiaan. Vammamekanismia hallitsevat 50–60 prosentin osuudella FPV-dronet ja 30–40 prosentin osuudella kranaatinheittimet sekä kevyt tykistö. Kiväärinluotia ei täällä kohtaa enää kukaan. Vammat ovat lähes yksinomaan pienen ja keskiraskaan sirpaleen sekä rajallisen painevaikutuksen yhdistelmiä.

15–50+ km (Operatiivinen syvyys ja huolto) Tällä alueella mekaaninen kuolema saapuu raskaana: liitopommit (KAB/FAB), raskas tykistö, kaukovaikutteiset kamikaze-dronet ja rypäleammukset. Tappiomekanismi on 100-prosenttisesti sirpalaetta ja massiivista painevaikutusta.

Mihin ruumiinosaan ja milloin?

Taistelukentän lääkintätilastot antavat suoraan kuvan siitä, missä kohtaa ryhmitystä seisot.

Etulinjassa (0–2 km): Vammat jakautuvat koko kehoon. Koska sirpaletiheys on suuri ja olemattoman reagointiajan vuoksi asennot ovat suojaamattomia, raajavammat muodostavat noin 50–60 % tapauksista, mutta pään, kaulan ja torsoalueen osumat nousevat 30–40 prosenttiin. Etulinjassa kuollaan nopeasti, koska suojavarusteiden ulkopuolelle jäävät femoralis- ja carotis-valtimot (reisi- ja kaulavaltimot) ovat alttiina lähietäisyydeltä tulevalle kineettiselle energialle. ja kuolema verenhukkaan tulee nopeasti.

Takamaastossa (2 km:stä taaksepäin): Ensihoitopaikalle päätyvien sotilaiden vammoista jopa 65–70 % on raajavammoja. Tämä ei johdu siitä, etteikö sirpaleita osuisi rintakehään – se johtuu nykyaikaisista keraamisista suojalevyistä ja kypäristä. Suojavarusteet tekevät tehtävänsä: ne pelastavat elintärkeät elimet torsossa ja pään yläosassa. Tuloksena on elossa säilynyt sotilas, jonka raajat ovat repaleina. Ilman nopeutta ja kiristyssidettä (CAT) nämäkin haavoittumiset muuttuvat kuolemantapauksiksi minuuteissa. Muista että yksi CAT ei riitä, mieluummin kolme aina varusteissa.

Tappavat vs. haavoittavat vammat

Karkean taistelukenttäanalyysin mukaan kaikista taistelukentällä syntyvistä osumista noin 20–25 % on välittömästi tai lähes välittömästi tappavia (Killed in Action, KIA). Loput 75–80 % ovat haavoittumisia (Wounded in Action, WIA) – edellyttäen, että evakuointiketju toimii.

  • Välittömästi tappavat vammat: Ensisijaisesti pään massiiviset penetroivat vammat, kaulan alueen suurten valtimoiden katkeamiset, sydämen tai aataminomenan alueen läpäisevät osumat sekä kehonsisäinen mekaaninen repeäminen (esim. suora osuma ontelopanoksesta tai runkopaineesta).
  • Välillisesti tappavat vammat (estettävissä olevat kuolemat): Valtaosa kentällä kuolleista menehtyy hitaasti hallitsemattomaan verenvuotoon (noin 80 % estettävissä olevista kuolemista) tai ilmatievammoihin ja jänniteilmarintaan (tension pneumothorax). Jos evakuointi viivästyy tunteja – kuten FPV-dronejen hallitsemalla Ukrainan rintamalla järjestelmällisesti tapahtuu – lievästä haavoittumisesta tulee tappava.

Kontaktiräjähdys, painevaikutus vai sirpale?

Kun perataan itse fysikaalista vammamekanismia, luvut ovat karua luettavaa. Suorien kiväärinluotien osuus koko sodan kaikista haavoittumisista on Ukrainassa luokkaa 5–8 %, pistoolien käytännössä 0 %. Miten loppuosa jakautuu?

1. Sirpalevaikutus (70–75 %) Sirpale on sotakentän ehdoton kuningas. Teräksiset kuoret, esisirpaloituneet vaipat ja kuulalaakerit repivät pehmytkudosta, murtavat luita ja leikkaavat valtimoita. Sirpaleen muoto on epäsäännöllinen ja sen kineettinen energia siirtyy kudokseen repien, ei leikaten kuten luoti.

2. Painevaikutus eli Blast-vammat (10–15 %) Painevaikutus toimii eri tavalla kuin teräs. Se ei tarvitse reikää ihoon aiheuttaakseen tuhon. High-explosive (HE) -räjähteen luoma supersoninen paineaalto painaa ilman ja kudoksen kasaan millisekunnissa ja vapauttaa sen sitten nopeasti.

  • Primaarinen painevamma: Iskee elimiin, joissa on ilman ja nesteen rajapintoja. Keuhkorakkulat repeävät (Blast Lung), suolisto vaurioituu ja tärykalvot puhkeavat (tapahtuu jo n. 0,3–0,5 baarin ylipaineella).
  • Aivotärähdykset ja TBI (Traumatic Brain Injury): Paineaalto kulkee kallon läpi aiheuttaen mikroevästyksiä ja pysyviä neurologisia vaurioita ilman ulkoista naarmuakaan. Tämä on näkymätön vamma, joka rampauttaa tuhansia sotilaita rintaman takana.

3. Kontaktiräjähdys (5–10 %) Kun keho on suorassa kontaktissa räjähteeseen – esimerkiksi astuttaessa jalkaväkimiinaan (esim. PMN-2 tai “perhosmiina” PFM-1) tai kun FPV-drone räjähtää suoraan liiveihin – mekanismi on mekaaninen purkautuminen. Paikallinen kaasunpaine ja iskuaalto repeävät raajan irti sekunnin murto-osassa. Kyseessä ei ole leikkaus, vaan kudoksen ja luiden murskaantuva irtirepeytyminen (traumatic amputation).

Yhteenveto

Nykyaikainen taistelukenttä ei ole ampumarata, vaan valtava kineettinen tehosekoitin. Jos mielit jäädä eloon, kyky suojautua luodeilta on toissijaista siihen verrattuna, miten hyvin hallitset suojautumisen sirpaloituvalta teräkseltä, miten nopeasti osaat asettaa kiristyssiteen omaan reiteesi ja kuinka syvälle maahan osaat kaivautua paineaallon tieltä.

Toisekseen Ukrainalaiset tykkäävät laittaa nettiin droonivideoita, jossa näkyvät jonkun viimeiset hetket kuolemaa väistellen. Kieltämättä näyttävää ja varmasti potentiaalisilta rekryyteiltä venäjällä savet lahkeeseen pelottavaa. Mutta: Nämä ovat maksimissaan sen 10% keisseistä. noin 90% takalinjojen vammoista tulee silti sirpaleista ja paineesta. Pienen droonin kantama noin kilon kahden panos ei tee kovin laajaa painepalloa, mutta sirpaleita silti ihan hyvin.

9mm pistoolisuoja eli NIJ-II on ihan riittävä, jos et ole 2km sisällä etulinjasta, kunhan sitä suojaa on laaja-alaisesti. Älä unohda nivusten ja kaulan suojausta! NIJ IV platet kannattaa suosiosta jättää kiväärimiehille

Sodan mekaniikka on tyly: terässirpaleet ja paine tekevät työn, toimitussysteemi vain valitsee osoitteen.

Posted in Teknologia, Tykistö, Varusteet | Tagged , , , , , | Leave a comment

Moraalisäteilyä etulinjassa – miksi ikuiset väärässäolijat hyökkäävät Puolustusvoimia vastaan?

Posted on August 31, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Tämän tästä suomalaisessa mediatilassa vetäistään kollektiiviset herneet nenään, kun Puolustusvoimat ja puolustusministeriö tekevät täysin loogista ja rationaalista työtä: varmistavat, että suomalaisella sotilaalla ja kansalaisella on maailman paras suoja käytössään. Viikonloppuna uutisoitiin Suomen ja Israelin välisen materiaaliyhteistyösopimuksen (MoU) jatkamisesta kerralla kymmenellä vuodella aina vuoteen 2034 asti.

Reaktio oli arvattava. Samaan aikaan kun rajantakainen uhka on todellisempi kuin vuosikymmeniin ja Suomi seisoo NATOn etulinjamaana yli 1 300 kilometrin itärajalla, meidän omat ikuiset väärässäolijamme käyttävät energiansa siitä uhoamiseen, mistä maamme kriittisin suorituskyky ostetaan. Niin, “Railona raja aukeaa” yhä edelleen.

Meno on mennyt niin absurdiksi, että faktapuolen loputtua ja reaalipolitiikan murennuttua ideologiset fanaatikot vetävät esiin jo natsikortteja ja hyökkäävät suomalaisten kenraalien kimppuun. Kyse on tietoisesta demonisoinnista ja huomion kääntämisestä pois siitä tosiasiasta, että Suomi hankkii järjestelmiä torjuakseen todellista uhaa: Venäjän ohjuksia.

Amnesty ja kaksoisstandardien mestaruussarja

Amnesty International on jo aikoja sitten menettänyt kaiken uskottavuutensa “puolueettomana ihmisoikeusjärjestönä”. Sen toimintaa leimaa sokea ja Select-painikkeella valikoitu länsivastaisuus. Kun länsimainen demokratia taistelee olemassaolostaan terroristeja tai valloitushaluista hyökkääjää vastaan, Amnesty hyökkää säännönmukaisesti puolustajan kimppuun.

Amnesty ei ole puolueeton tuomioistuin, vaan kampanja- ja lobbausjärjestö, jonka omiin menetelmiin, evidenssin valintaan ja johtopäätöksiin voidaan kohdistaa aivan samanlaista kriittistä tarkastelua kuin muihinkin poliittisiin toimijoihin.

Israelia arvioidaan mittareilla, joita ei sovelleta yhteenkään diktatuuriin tai terroristijärjestöön. Israel ei ole syyllistynyt kansanmurhaan tai sotarikoksiin Gazassa – se käy sotaa, jonka HAMAS ja sen taustapiru Iran halusivat ja aloittivat 7. lokakuuta 2023 julmalla terrori-iskulla. Sota päättyisi heti, jos HAMAS laskisi aseensa ja vapauttaisi panttivangit. Mutta sitä Amnesty ei vaadi ainakaan samalla volyymilla kuin mitä se käyttää länsimaiden syyllistämiseen.

Amnestyn ongelma ei ole se, etteikö se tunnistaisi HAMASin velvollisuuksia. Kyllä se tunnistaa ne. Ongelma on siinä, miten eri osapuolten väitteitä ja todisteita punnitaan. Kun Israel väittää HAMASin käyttäneen siviilikohteita sotilaallisiin tarkoituksiin, Amnesty vaatii toistuvasti näyttöä ja suhtautuu väitteisiin erittäin epäilevästi. Kun se arvioi Israelin toimintaa, järjestön johtopäätökset ovat huomattavasti suorempia. Tämä modus operandi ei tee Amnesty Internationalista puolueetonta tuomioistuinta. Se tekee siitä järjestön, jonka metodologiasta, evidenssistä ja johtopäätöksistä voidaan ja pitääkin käydä poliittista keskustelua.

Järjestön moraalinen vararikko sinetöitiin lopullisesti jo kesällä 2022, kun se julkaisi häpeällisen raporttinsa syyttäen Ukrainan armeijaa siviilien vaarantamisesta – eli siitä, että ukrainalaiset puolustivat omia kaupunkejaan Venäjän hyökkäykseltä. Raportti oli niin luokaton, että jopa Amnestyn Ukrainan-toimiston johtaja erosi protestina. Amnestylle hyökkääjän ja puolustajan rinnastaminen on aina ollut mieluisampaa kuin lännen suorituskyvyn tukeminen.

Vihreät – ideologisen sokeuden ja historiallisen jatkumon uhrit

Ensimäinen kuoro-osuus tulee Vihreiltä, joiden kannattaisi silloin tällöin avata historiankirja muutoinkin kuin omien dogmiensa osalta. Moderni vihreä liike jatkaa tätä perinnettä: idealismilla ja tunnereaktioilla pyritään ajamaan alas kansallinen turvallisuus ja talous. Vihreänä tavoitteena on pitkään ollut ammattiarmeija, jota on mukava lähettää humanitaarisiin “fiilguud operaatioihin”, mutta joka ei oikein maanpuolustukseen sovellu. Puolustuspolittiinen opportunismi on kirjoitettu vihreiden DNA:han.

Tämä porukka pyöritteli silmiään, kun suomalaiset upseerit varoittivat Venäjän energiakiristyksestä ja sotilaallisesta uhasta. Nord Stream -kaasuputkia pidettiin Vihreissä “pelkkänä ympäristökysymyksenä”, maamiinoja vastustettiin ja asevelvollisuutta pidettiin vanhanaikaisena. Nyt, kun maamme ilmapuolustuksen kärki – kuten David’s Sling (Ilmatorjuntajärjestelmä 2020) – nojaa israelilaiseen huipputeknologiaan, Vihreille tärkeämpää on ideologinen puhtoisuus kuin se, putoavatko vihollisen ohjukset suomalaisten päälle vai eivät.

Vasemmistoliitto – suomettumisen ja hyödyllisten idioottien perintö

Vasemmistoliiton kohdalla mikään ei muutu. Puolue on historiattomuudessaan ja nykytilassaan aina löytänyt tavalla tai toisella reitin, jolla palvellaan idän etua – oli kyse sitten Neuvostoliitosta tai nykyisen Venäjän narratiivista. Länsimaisen puolustusyhteistyön ja suorituskykyjen vastustaminen kuuluu puolueen selkärankarefleksiin. Ennen tämä oli tietenkin tietoista, nykyään ehkä enemmän “hyödyllisiä idiootteja”.

Saman vasemmistojohtoisen ajattelun tuloksena Suomi ajettiin vuonna 2011 Ottawan maamiinasopimukseen. Toki ulkopoliittinen johto oli Kataisen hallituksessa SDPn käsissä, ja Kokoomuskaan ei tästä puhtaita papereita saa. Kenraalit ja sotilasasiantuntijat huusivat kurkku suorana, että jalkaväkimiinojen kieltäminen 1 300 kilometrin itärajalla on sotilaallinen hulluus, jolle ei ole korvaavaa suorituskykyä. Vasemmisto vaati “moraalista edelläkävijyyttä”. Nyt, kun karu reaalipolitiikka löi kasvot auki, jopa entiset sopimuksen kannattajat joutuvat myöntämään, että kenraalit olivat oikeassa ja idealistit hengenvaarallisen väärässä.

Meno on mennyt niin absurdiksi, että faktapuolen loputtua ideologiset fanaatikot vetävät esiin jo natsikortteja ja hyökkäävät suomalaisten kenraalien kimppuun. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskelan johdolla puolueesta säteilee asenne, jossa turvallisuuspolitiikkaa ei johtaisi reaalipolitikka, vaan puhdas opillinen kurinpito – asenne, jonka kanssa ei paljon neuvotella joustavuudesta, kun rajalla tuulee.

Pääasia: Suomalaisen sotilaan ja kansalaisen suoja

Leikitäänpä hetki “realityä”. Suomi on NATOn etulinjamaa. Tässä asemassa olevalla valtiolla ei ole varaa valita suorituskykyään sen perusteella, miltä jossain punavihreässä kabinetissa tai järjestötoimistossa tuntuu.

Suomalainen reserviläinen ja kansalainen ansaitsevat parhaan mahdollisen suojan ja tehokkaimman aseen. Israelilainen sotilasteknologia – kuten David’s Sling – on maailman huippua ja taistelukentällä toimivaksi todettua. Se, että tämä reaalipoliittinen tosiasia kismittää ikuisia väärässäolijoita, on täysin toissijainen seikka. Puolustusvoimien tehtävä on turvata Suomen koskemattomuus ja suomalaisten henki, ei kerätä tykkäyksiä ideologisilta järjestöiltä.

Varsinkaan järjestöiltä, jotka ovat aina suomalaisten turvallisuutta ja menestystä vastaan.

Posted in Puolustusvoimat | Tagged , , , | 1 Comment

Tekniikka ei valehtele: Miten RBS 70 NG ja Bolide 2 palauttivat järjen ilmapuolustuksen lähitorjuntaan

Posted on August 28, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Sodankäynnin romantiikka kokee kovia aina silloin, kun reaalimaailman fysiikka ja talousoppi suojautuvat samaan juoksuhautaan. Viime vuodet on seurattu hengitystä pidätellen, kuinka miljoonien eurojen arvoisia ohjuskasetteja tyhjennetään taivaalle muovisia moottoripurkkeja ja parinsadan euron FPV-pörriäisiä vastaan. Länsimainen ilmapuolustuskyky oli ajautumassa pisteeseen, jossa materiaali- ja hintasuhde ei yksinkertaisesti enää kestänyt päivänvaloa.

Futuristic spacecraft dissolving into swirling metallic fragments
Tekoälyn ajatus taistelukärjen mossahtamisesta.

Heinäkuussa 2026 Suomen puolustusministeriö teki ratkaisun, joka ei ehkä ylittänyt iltapäivälehtien lööppikynnystä samalla voimalla kuin hävittäjähankinnat, mutta joka edustaa samaa kylmää, pragmaattista suorituskykyä. Puolustusvoimat valtuutettiin hankkimaan Saabilta lisää RBS 70 NG -järjestelmiä sekä uutta Bolide 2 -ohjusta 108 miljoonalla eurolla.

Kyseessä ei ole mikä tahansa tekohengitys vanhalle ItO2005-kalustolle. Kyseessä on osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun 20 vuoden aikana kertynyt ase-elementtien ja materiaalin kehitys lyödään yhteen ratkaisemaan nyky(ilma)sodankäynnin todellisia ongelmia.

20 vuotta evoluutiota: Manuaalisuoritteesta laserautomaatioon

Kun alkuperäinen ItO2005-järjestelmä otettiin käyttöön 2000-luvun puolivälissä, aseen toiminta nojasi vahvasti ampujan henkiseen ja fyysiseen kanttiin. Vaikka laserohjaus (Beam Riding) oli jo tuolloin häirinnänsiedossaan ylivertainen verrattuna soihduilla harhautettaviin lämpöhakuisin ohjuksiin, tai silpulla hämättäviin tutkaohjattuihin ohjuksiin, RBS ampujan piti pitää tähystinristikko ohjailemalla maalin keskipisteessä koko lennon ajan. Jos taivaalla liikkui nopea tai rajusti väistelevä kohde, homma oli taitolaji.

Tänään RBS 70 NG muuttaa pelikentän. Integroitu lämpötähystin ja digitaalinen automaattiseuranta (auto-tracker) lukittuvat kohteeseen visuaalisesti tai lämpöherkkyyden perusteella. Ammuttuaan ampujan tehtäväksi jää valvoa suoritusta – laskentayksikkö pitää lasersäteen kohteessa. Mikä tärkeintä: lasersäde osoittaa ohjuksen perään, ei maaliin. Sitä ei voi häiritä elektronisella sodankäynnillä, radiotaajuussululla eikä silppunipulla. Se vain tulee ja tekee tehtävänsä.

Taistelukärjen geometriatarkastelu: Kun kuutiot ratkaisevat

Mielenkiintoisin ja konkreettisin hyppy eteenpäin näkyy kuitenkin Saabin uudessa Bolide 2 -ohjuksessa. Elektroniikan miniaturisointi, kuituoptisten gyroskooppien korvaaminen mikrokokoisella IMU-yksiköllä sekä hiilikuiturakenteet ovat vapauttaneet kriittistä tilaa ohjuksen rungon sisältä.

Tämä tila on käytetty mekaanisesti kaikkein rehellisimpään asiaan: räjähdysaineeseen ja metalliin. Bolide 2:n taistelukärjessä on 50 % enemmän räjähdemassaa ja 40 % enemmän volframisirpaleita kuin edeltäjässään. Kun tämä yhdistetään uuteen, pieniin maaleihin mukautuvaan lasersytyttimeen (Adaptive Proximity Fuze), päästään mielenkiintoiseen geometriseen tarkasteluun.

Ilmatorjuntaohjuksen pirstalematriisi ei toimi kahdessa ulottuvuudessa, vaan se muodostaa laajentuvan pirstalepallon tai -kartion pituussuuntaisen lentoradan ympärille. Jos ohjuksen räjähysvoima ja pirstaletiheys kasvavat tällä tavalla, miten käy tehokkaalle osuma-alueelle tilavuudessa?

Otetaan yksinkertaistettu fysiikan ja geometrian tarkastelu: Pirstaleiden tiheys ja liike-energia pienenevät etäisyyden neliössä, mutta tuhoava vaikutusalue kolmion ja pallon tilavuudessa kasvaa säteen kuutiossa. Kun taistelukärjen räjähde-energia kasvaa puolella ja sirpalemäärä lähes puolella, räjähdyksen kriittinen pirstaletiheys – se, joka läpäisee dronen hiilikuiturungon tai leikkaa poikki roottorin – säilyy riittävänä huomattavasti kauemmas ohjuksen rungosta.

Jos oletetaan, että pirstaletiheyden kriittinen kynnysarvo pienen maalin tuhoamiseksi saavutetaan tällä massalisäyksellä säteeltään noin 20–25 % suuremmalla etäisyydellä ohjuksen runkoakselista, vaikutus tilavuuteen on huima. Pallon tai lieriön tilavuuden kaavalla säteen kasvu kertoimella 1,20–1,25 tarkoittaa suoraan:

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Bolide 2 -ohjuksen tehokas tuhoalue tilavuudessa mitattuna on kasvanut noin 70–95 prosenttia – siis lähes kaksinkertaiseksi edeltäjäänsä verrattuna. Toinen mahdollisuus lienee ollut kasvattaa ajopanosta, mutta 9km maasta on jo kohtuu pitkä matka havaita jotakin optisesti. SAABin setämiehet lienevät ajatelleet asiat hyviksi.

Kun kohteena on parinsadan kilometrin tuntinopeutta syöksyvä pienen pirstalepinta-alan omaava kopteri tai risteilyohjus, tämä tarkoittaa dramaattisesti korkeampaa osumatodennäköisyyttä. Ohjuksen ei tarvitse osua maalin kylkeen; riittää, että se pyyhkäisee maalin ohi generaattorin kokoisesta ikkunasta.

Taktinen paikka järjestelmien järjestelmässä

RBS 70 NG ei ratkaise kaikkia ilmapuolustuksen ongelmia, eikä sen pidäkään. Shahed-aaltoja tai massoittain lentäviä halpoja FPV-dronoja vastaan tarvitaan edelleen tekoälyohjattuja pika-aseita, ilmaräjähtäviä AHEAD-ammuksia ja torjuntadrooneja.

Mutta kun vastustaja tuo kentälle elektronisen häirinnän, joka pimentää radiotaajuudet ja sokeuttaa hakupäät, RBS 70 NG ja Bolide 2 ovat se järjestelmän osa johon maavoimien ja merivoimien suojattavat kohteet nojaavat. Se täyttää 9 kilometrin kantamallaan ja 5 kilometrin lakikorkeudellaan täydellisesti sen aukon, mihin olalta ammutut Stingerit eivät yllä, mutta johon sadan tonnin NASAMS- tai David’s Sling -ohjusta ei kannata tuhlata.

RBS 70 NG osoittaa, että kylmä insinööritaito ja suorituskykyiset ase-elementit pitävät pintansa. Sodassa ei voita se, jolla on näyttävimmät visiot, vaan se, jonka suorituskyky toimii ilman selityksiä silloin kun ilma alkaa täyttyä raudasta.

Jenkkifutiskielellä: “Keep it simple, stupid”

Posted in Puolustusvoimat, varusteet | Tagged , , , | Leave a comment

Agentti 007 – Lupa olla noudattamatta sijoitusmaan lakeja

Posted on August 27, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Tiedustelumaailmassa organisaation nimi ja hallinnollinen sijoituspaikka eivät ole pelkkää byrokraattista kosmetiikkaa. Ne määrittelevät, kuka käskee, kuka maksaa ja ennen kaikkea sen, kenen pöydälle jalostettu tieto ensimmäisenä päätyy. Kun Suojelupoliisi (Supo) muuttui vuoden 2019 tiedustelulainsäädännön uudistuksessa esitutkintaviranomaisesta puhtaaksi siviilitiedustelupalveluksi, siltä riisuttiin rikosepäilyjen tutkintavaltuudet ja ne siirrettiin Keskusrikospoliisille (KRP).

Vaikka nimikyltissä lukee edelleen “poliisi”, Suposta tuli tosiasiassa siviilitiedustelupalvelu. Hallinnollisesti SUPO kuitenkin jätettiin Sisäministeriön (SM) alaisuuteen. Tämä ratkaisu on jättänyt valtionhallintoon jännitteen: Ulkoministeriö (UM) ja Valtioneuvoston kanslia (VNK) tarvitsevat tahoillaan tiedustelun lopputuotetta ja ovat sikäli oikeassa ajatuksessaan, miksi siviilitiedustelun ohjaus sijaitsee sisäisen turvallisuuden organisaatiossa.

Jos Supo riisutaan lopullisesti poliisitaustastaan ja muotoutuu “STFU:ksi” – Suomen tiedusteluksi / Finska Unterrettelser – mihin sen kotipesä pitäisi rakentaa?

1. Julkilausutut syyt siirrolle ja hallinnollinen valtapeli

Julkisessa ja hallinnollisessa keskustelussa Supon siirtämistä Ulkoministeriön alle on perusteltu pääasiassa kolmella teemalla, joiden painoarvo vaihtelee strategisesta realismista puhtaaseen toimialakateuteen:

Tiedustelutiedon pääasiallinen käyttäjä Tiedustelulain uudistuksen jälkeen Supon tuottaman siviilitiedustelun tavoitteena ei ole rikosnäytön kerääminen oikeussaliin, vaan valtionjohtoa palvelevan tilannekuvan muodostaminen. Koska geopolitiikka, ulkomainen tiedonhankinta ja valtiollinen vaikuttaminen koskettavat suoraan Ulkoministeriön toimialaa, tiedustelupalvelun katsotaan kuuluvan samaan sateenvarjoon. Perustelu on vahva: tiedon loppukäyttäjä ja tiedon tuottaja kärsivät hallinnollisesta etäisyydestä, jos välissä toimii sisäiseen turvallisuuteen ja järjestykseen fokusoituva Sisäministeriö.

Kansainvälinen vertailtavuus Tämä perustelu ontuu. Vaikka monet ulkomaantiedustelut (kuten Ison-Britannian MI6) toimivat ulkoasiainhallinnon alla, vertailu ohittaa sen, että suurvalloilla on erillinen kotimainen turvallisuuspalvelu (kuten MI5 tai FBI) ja erillinen ulkomaantiedustelu (CIA tai MI6). Supo hoitaa Suomessa molempia tontteja.

Raportoinnin saumattomuus Ulkoministeriön alaisuudessa toimiessaan tiedustelupalvelu pystyisi syöttämään tietoa suoraan ulkopolitiikan valmistelijoille ilman ministeriöiden välisiä välikäsiä ja virkakaavioita.

Kuorrutuksen alla käydään kuitenkin kovaa hallinnollista tontinpaalutusta. Valtionhallinnossa tieto on valtaa, ja operatiivinen tiedustelukoneisto tuo mukanaan paitsi budjettivaltaa, myös suoraa painoarvoa valtion strategisessa ytimessä. Sisäministeriö puolustaa asemaansa kynsin hampain: jos Supo vietäisiin pois, Sisäministeriö taantuisi pitkälti poliisi-, rajavartio- ja pelastushallinnon ylläpitäjäksi. Ulkoministeriölle Supo puolestaan toisi kovaa operatiivista suorituskykyä diplomaattisen raportoinnin ja avoimien lähteiden seurannan rinnalle.

2. Tiedustelusykli: Kysyjän, hankkijan ja analyytikon kolmio

Jotta hallintokiistaa voi arvioida syvällisesti, on ymmärrettävä tiedustelusykli (intelligence cycle). Se on prosessi, jolla raakatiedosta jalostetaan päätöksenteon tuki.

Koko ketju käynnistyy siitä, kun kysymyksen esittäjä eli “asiakas” asettaa strategiset tiedustelutarpeet ja prioritettitehtävät (PIR). Suomessa näitä pääasiakkaita ovat Tasavallan presidentti, Pääministeri, TP-UTVA ja Ulkoministeriö, jotka kysyvät vaikkapa sitä, “mitä naapurivaltio suunnittelee kriittisen infrastruktuurin osalta”.

Seuraavassa vaiheessa tiedon hankkija eli operatiivinen porras kerää raakadataa käyttäen ihmislähteitä (HUMINT), viestintää ja signaaleja (SIGINT), verkkoympäristöä (CYBER) sekä avoimia lähteitä (OSINT). sekä nyky-Suomessa NATO liittolaisten saamia tietoja ja sateliittitiedustelun tuottamaa materiaalia.

Tämän jälkeen raakadata siirtyy analyytikolle, joka on tiedustelusyklin kriittisin lenkki. Analyytikko yhdistää hajanaiset sirpaleet, arvioi lähteiden luotettavuuden, suodattaa disinformaation ja rakentaa eheän tilannekuvan. Sivumennen sanoen Tämä kohta oli KGBn heikkous ja CIAn vahvuus.

Lopuksi valmis tilannekuva toimitetaan raportointivaiheessa takaisin asiakkaalle päätöksenteon pohjaksi. Aina ajallaan mutta tarvittaessa hieman epätäydellisenä: 80% ajallaan on hyödyllisempää kuin 100% liian myöhään.

Nykyisessä mallissa syklin kaksi ensimmäistä porrasta ovat erillään: tiedon tarvitsija (UM/Valtionjohto) istuu eri rakennuksessa kuin tiedon hankkijan hallinnollinen isäntä (SM).

EU-tiedustelun (INTCEN) asettamat vaatimukset

Yhtälöä mutkistaa Euroopan unioni. EU:lla ei ole omaa operatiivista tiedustelupalvelua, vaan sen tiedusteluanalyysikeskus EU INTCEN (EU Intelligence and Situation Centre) nojaa täysin jäsenvaltioiden siviili- ja sotilastiedustelupalveluiden sille toimittamaan tietoon. Suomi ei liene ns “Alafuzoff jupakan” jäljiltä kovin korkeassa huudossa EUn tiedusteluelimissä, ja varmaan Goodwilliä tarvitaan. Mutta epäilen vahvasti kuinka ajantasaista ja viimeisintä tietoa vaikkapa Ranska ja Saksa EU siviilitiedusteluun lähettävät, koska on riski tiedon vuotamiseen ulos on kovin suuri.

INTCEN vaatii jäsenmailta korkealuokkaista, analysoitua strategista tiedustelua. Jos Suomen siviilitiedustelu on puristuksissa Sisäministeriön kotimaisen rikos- ja järjestyksenpitologiikan alla, sen kyky tuottaa INTCENin peräämää ennakoivaa, geopoliittista tiedustelua kärsii. EU-tason tiedusteluyhteistyö edellyttää, että tiedustelupalvelu kykenee puhumaan suoraan ulko- ja turvallisuuspolitikan kieltä.

3. Ulkoministeriön nykyinen analyysikyky ja avoin tiedonhankinta

Ulkoministeriö ei suinkaan toimi sokeana ilman Supoakaan. Ulkoasiainhallinnolla on ikioma perinteikäs tiedonhankintakoneistonsa:

  • Diplomaattinen raportointi: Suurlähetystöt maailmalla seuraavat asemamaidensa sisä- ja ulkopolitiikkaa, taloutta ja yhteiskunnallisia murroksia.
  • Avointen lähteiden tiedustelu (OSINT): Paikallisen median, ajatushautomoiden ja sosiaalisen median jatkuva analyysi.
  • Verkostoituminen (Avoin HUMINT): Luottamukselliset keskustelut asemamaan virkamiesten, poliitikkojen, tutkijoiden ja muiden diplomaattien kanssa.

Missä UM:n analyysisuorituskyky mättää? Ulkoministeriön analyysikapasiteetti on perinteisesti ollut laaja-alaista, mutta laadullisesti reaktiivista ja poliittisesti korrektia. UM:n virkamiesraportointi kärsii usein “diplomaattisen kielen” tasoituksesta, jossa raakoja turvallisuusuhkia muotoillaan pehmeämmiksi poliittisiksi arvioiksi.

Lisäksi UM:ltä puuttuvat omat salaiset tiedonhankintamenetelmät. Se ei tee teknistä kuuntelua, verkkotiedustelua eikä peiteoperaatioita. Jos UM saisi Supon alaisuuteensa, se saisi käyttöönsä salaiset suorituskyvyt – mutta samalla ministeriö joutuisi rakentamaan kokonaan uudenlaisen kovan turvallisuusanalyysin kulttuurin, johon sen nykyinen virkamieskunta ei ole koulutettu. Ongelma ei kuitenkaan ala vasta UM:stä. Se alkaa jo siitä, millaista väkeä suomalainen yliopisto tuottaa. Helsingin yliopisto on vuosikymmenten aikana muuttunut siinä määrin WOKEN nussimaksi laitokseksi, että sen ulkopolitiikan ja yhteiskuntatieteiden koulutuksesta valmistuvan ihmisen maailmankuva saattaa olla huomattavasti vahvempi kuin hänen kykynsä tarkastella maailmaa sellaisena kuin se on.

Tämä on tiedustelun kannalta todellinen ongelma. Tiedusteluvirkamiehen tehtävä ei ole toteuttaa omaa maailmankuvaansa eikä tehdä maailmasta sellainen kuin sen hänen mielestään pitäisi olla. Hänen tehtävänsä on tuottaa päätöksentekijälle mahdollisimman tarkka kuva siitä, mitä maailmassa todella tapahtuu – myös silloin, kun todellisuus on ristiriidassa hänen omien arvojensa kanssa.

4. Puolustusvoimat ja verkkotiedustelu: Toinen tiedustelupilari

Puolustusvoimien tiedustelulaitos (PVTI) vastaa sotilastiedustelusta ja omasta tilannekuvastaan. Tiedustelulainsäädännön uudistus antoi Sotilastiedustelulle valtuudet tietoliikennetiedusteluun (ns. verkkotiedustelu Suomen rajat ylittävään tietoliikenteeseen).

Sotilastiedustelu on teknisesti ja analyyttisesti erittäin suorituskykyinen organisaatio, jolla on kiinteä yhteys NATO-rakenteisiin ja liittolaisten sotilastiedustelupalveluihin. PV:n verkkotiedustelu pystyy poimimaan signaalivirrasta strategisia ennakkovaroituksia.

Siviilitiedustelun (Supo) ja sotilastiedustelun (PVTI) työnjako on selkeä paperilla, mutta verkkoympäristössä raja hämärtyy: valtiollinen hakkeriryhmä tai hybridioperaatio voi kohdistua yhtä aikaa siviili-infrastruktuuriin ja sotilaallisiin järjestelmiin. Tämän vuoksi siviilitiedustelun hallinnollisen sijoituspaikan on pystyttävä saumattomaan yhteistyöhön Puolustusvoimien kanssa ilman sektorigeneraattorien väliin pystytettyjä aitoja.

5. MI5 vs. MI6 – Varoittava esimerkki Britannian rajanvedoista

Debatissa käytetään usein vertauskohtana Ison-Britannian mallia, jossa sisäinen turvallisuus (MI5 / Sisäministeriö) ja ulkomaantiedustelu (MI6 / Ulkoministeriö) on erotettu tiukasti toisistaan. Tämä rinnastus unohtaa sen, että käytännössä MI5:n ja MI6:n rajat menevät jatkuvasti ristiin, mikä aiheuttaa merkittäviä operatiivisia kitkoja.

  • Terrorismin torjunta: Ulkomailla syntynyt radikaali terrorisolu (MI6:n tontti) ohjaa Lontoossa asuvaa solua (MI5:n tontti). Tiedonkulun katkeaminen näiden kahden viraston välillä oli yksi syistä siihen, miksi vuoden 2005 Lontoon pommi-iskuissa (7/7) signaaleja jäi huomaamatta.
  • Vastatiedustelu: Kun Lontoossa operoi ulkomaalaisen tiedustelupalvelun upseeri, hän on kotimaassa MI5:n kohde. Mutta heti kun sama upseeri ylittää Englannin kanaalin, hän siirtyy MI6:n toimivaltaan.

Länsimainen tiedusteluhistoria osoittaa, että turvallisuuspalvelun ja ulkomaantiedustelun tiukka erottaminen eri ministeriöihin luo hallinnollisia “siiloja”. Suomen kaltaisella pienellä maalla ei ole varaa rakentaa keinotekoisia raja-aitoja kotimaisen vastatiedustelun ja ulkoisen siviilitiedustelun välille.

6. Turvallisuuspalveluaspekti siirron jälkeen: Mitä tapahtuu vastatiedustelulle?

Jos Suposta tehtäisiin puhtaasti Ulkoministeriön alainen STFU, käsissä olisi perustavanlaatuinen ongelma: Miten hoidetaan kotimainen turvallisuuspalvelutehtävä?

Supo ei ole vain ulkomaantiedustelua, vaan se vastaa:

  1. Vastatiedustelusta (Counter-intelligence): Vieraiden valtioiden vakoilun paljastamisesta ja torjumisesta Suomen alueella.
  2. Turvallisuusselvityksistä ja kriittisen infran suojauksesta: Valtionhallinnon ja elinkeinoelämän suojaamisesta soluttautumiselta.

Jos Supo siirtyisi Ulkoministeriöön kokonaisena, syntyisi erikoinen tilanne: Ulkoministeriö hallinnoisi virastoa, joka valvoo kotimaisia kansalaisia, yrityksiä ja virkamiehiä Suomen rajojen sisällä. Tämä sotisi syvästi Ulkoministeriön perinteistä mandaattia vastaan.

Jos taas Supo jaettaisiin siten, että Sisäministeriöön pystytettäisiin erillinen kotimainen vastatiedusteluelin ja UM saisi ulkomaantiedustelun, Suomeen luotaisiin Britannian ongelmat kertaheitolla: tuplabyrokratia, pirstoutuneet resurssit ja tiedonkulun katkeaminen rajalla.

7. TP:n kanslia vai Valtioneuvoston kanslia?

Jos Sisäministeriö on liian “kotimainen” ja Ulkoministeriö liian “sektorikohtainen”, mistä löytyy objektiivinen ja perustuslaillisesti kestävä koti siviilitiedustelulle?

Tasavallan Presidentin kanslia (TPK)

Presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa (Huomaa tässä PIIITKÄ väli)valtioneuvoston kanssa ja on puolustusvoimien ylipäällikkö. Ajatus Supon siirtämisestä suoraan presidentin alaisuuteen tuntuu houkuttelevalta, mutta se kaatuu perustuslakiin:

  • Suomessa ministeriöt kannattavat parlamentaarista ministerivastuuta eduskunnalle. Presidentin kanslia ei ole ministeriö. Siviilitiedustelun budjetista, toimivallasta ja laillisuusvalvonnasta vastaaminen TPK:n kautta tekisi parlamentaarisesta valvonnasta käytännössä mahdotonta.

Valtioneuvoston kanslia (VNK) – Ainoa kestävä ratkaisu

Sijoittaminen suoraan pääministerin ja Valtioneuvoston kanslian (VNK) alaisuuteen tarjoaa hallinnollisesti ja perustuslaillisesti eheimmän mallin.

VNK-keskitetyssä tiedustelumallissa ylimpänä strategisena ohjaajana toimii Valtioneuvoston kanslia eli Pääministeri ja TP-UTVA. Se sovittaa yhteen siviili- ja sotilastiedustelun tiedontarpeet ja ohjaa kokonaisuutta. Vertaisina suoritusportaina tämän alla toimivat STFU eli Supo siviilitiedustelusta, vastatiedustelusta ja kotimaisesta turvallisuuspalveluaspektista vastaavana virastona sekä Puolustusvoimien tiedustelulaitos, joka hoitaa sotilaallisen tilannekuvan ja tietoliikennetiedustelun säilyttäen kiinteän yhteyden puolustusvoimiin.

Tällä mallilla saavutetaan selkeitä etuja:

  • Strateginen neutraalius: VNK ei ole sektoriministeriö (kuten SM tai UM), vaan se palvelee koko valtioneuvostoa ja valtion johtoa.
  • Lyhin tiedustelusykli: Kysymyksen esittäjät (Pääministeri, Presidentti, TP-UTVA) ja tiedustelutiedon koordinaatio sijaitsevat samassa ytimessä.
  • Yhteistyö siviili- ja sotilastiedustelun välillä: VNK:sta käsin pystytään koordinoimaan sekä Supon että Pääesikunnan tiedustelua ilman ministeriöiden välistä kilpailua ja tiedon panttausta.
  • Kokonaisvaltainen turvallisuus: VNK säilyttäisi siviilitiedustelun yhtenäisyyden. Vastatiedustelua ja ulkomaantiedustelua ei tarvitse erottaa keinotekoisesti, vaan sama virasto hoitaa uhkakuvan muodostamisen riippumatta siitä, toimiiko kohde verkossa, Helsingissä vai ulkomailla.

Loppupäätelmä

Taistelu Suopon hallinnollisesta kotipaikasta paljastaa Suomen turvallisuusarkkitehtuurin kasvukivut. Vuoden 2019 tiedustelulait loivat nykyaikaisen siviilitiedustelupalvelun, mutta se jätettiin asumaan vanhaan poliisihallinnon osoitteeseen.

Ulkoministeriön pyrkimys kaapata siviilitiedustelu hallintaansa on ymmärrettävä tiedon loppukäytön kannalta, mutta se synnyttäisi massiivisia ongelmia kotimaisen vastatiedustelun ja viranomaistoimivaltojen suhteen. Paras ratkaisu ei ole pirstaloida siviilitiedustelua tai siirtää sitä uuteen sektorisiiloon, vaan nostaa “STFU” suoraan Valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Vain siellä strateginen tilannekuva, parlamentaarinen vastuu ja operatiivinen suorituskyky kohtoavat ilman hallinnollista teatteria.

Posted in sisäinen turvallisuus, tiedustelu ja vakoilu, TurPo | Tagged , , , | Leave a comment