Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ulsterin kaduilla on nähty kuluneen viikonlopun aikana jotain sellaista, mitä ei voi enää kuitata pelkkänä tilapäisenä “häiriökäyttäytymisenä” tai “yksittäisinä rähinöinä”. Kun katsoo kuvastoa Belfastista, Southhamptonista tai Birminghamista, on uskallettava sanoa asiat niin kuin ne ovat: länsimaat ovat ajautumassa tilaan, jota voidaan kutsua matalan intensiteetin sisällissodaksi – kevytsisällissodaksi. Se ei tarkoita rintamalinjoja ja tykistökeskityksiä, vaan yhteiskunnallisen koheesion lopullista murenemista, jossa eri väestöryhmät hallitsevat omia enklaavejaan ja valtio katsoo vierestä – tai pahentaa tilannetta.
Motiivit ja jännitteet ovat kypsyneet pitkään, mutta viimeisimmät tapahtumat osoittavat, että pato on murtunut. Belfastissa viikonloppu toi kaduille poikkeuksellisen liittouman, jossa lojalistiset ja tasavaltalaiset symbolit loistivat rinnakkain yhteisessä rintamassa hallitsematonta maahanmuuttoa ja sen seurauksia vastaan. Samaan aikaan Englannin puolella kaupunkien keskustat ovat muuttuneet taistelukentiksi. Kaksi tapausta jotka ovat saaneet brittien “Siff upper lipit” väpättämään on kaksi puukkohyökkäystä kantaväestöä vastaan.
Kansalaisten raivon taustalla on sarja verisiä veitsi-iskuja, jotka ovat toimineet yhteiskunnallisen kurimuksen sytyttiminä. Viimeisin räjähdys sai alkunsa Belfastissa, kun maahan Dublinin kautta luvattomasti saapunut sudanilainen turvapaikanhakija hyökkäsi keittiöveitsellä miehen kimppuun ilmeisesti sokaisten tämän ja muutoinkin haavoittaen miestä pahasti. Samaan aikaan laajaa huomiota herätti Southamptonissa tapahtunut isku, jossa sikhitaustainen Amraj Poonia puukotti kuolettavasti 25-vuotiasta puolalaista Henryk Nowackia. On kuitenkin korostettava, että sikhit edustavat täysin omaa uskontokuntaansa eivätkä ole islamisteja, vaikka julkisessa keskustelussa eri ryhmät usein sekoitetaan toisiinsa. Jokainen näistä tapauksista on silti osaltaan murentanut kantaväestön turvallisuudentunnetta ja luottamusta viranomaisten kykyyn hallita tilannetta.
Laitoksen sisäistetty DEI-politiikka (Diversity, Equity, and Inclusion) ja halu välttää rasismisyytöksiä johtivat Southamptonin rikospaikalla irvokkaaseen tilanteeseen: poliisin kehonkameratallenteilta paljastui, kuinka virkavalta keskittyi elvyttämisen sijaan raudoittamaan maassa makaavaa, kuolevaa uhria ja kohteli tätä epäiltynä, kun taas sikhitaustaisen tekijän suuntaan oltiin “silkhihansikkain” varovaisia. Tämä virkavallan ideologinen varovaisuus ja toiminta rikospaikalla on osaltaan murentanut kantaväestön turvallisuudentunnetta sekä luottamusta poliisin puolueettomuuteen.
Pohjois-Irlannissa on saavutettu piste, jota harva piti mahdollisena. Viikonloppu toi Belfastin kaduille poikkeuksellisen näyn: vanha, verinen vihanpito lojalistien (protestanttien) ja tasavaltalaisten, eli IRAn, välillä on laantunut ja väistynyt taka-alalle. Vuosikymmeniä toisiaan vastaan taistelleet ryhmittymät ovat löytäneet yhteisen sävelen, koska Lontoon hallitus on epäonnistuneella politiikallaan tuonut heidän porteilleen yhteisen vihollisen. Kun katolilaiset ja protestantit seisovat samassa rintamassa hallitsematonta maahanmuuttoa ja oman kulttuurinsa alasajoa vastaan, kyse ei ole enää pikkumellakoista. Se on merkki siitä, että virallisen järjestelmän kyky hallita tilannetta on pettänyt perustavanlaatuisella tasolla. En usko että Labour hallitus, tai konservatiivitkään, ovat osanneet asiaa näin pitkälle ajatella, “mutta niin on jos siltä näyttää”.
Kahden kerroksen oikeusvaltio
Suurin ja vaarallisin muutos ei kuitenkaan tapahdu kaduilla, vaan virastoissa ja poliisijohdon kabineteissa. Hänes majesteettinsa hallitus on tekemässä kohtalokasta virhettä, joka uhkaa viedä siltä viimeisenkin moraalisen oikeutuksen hallita: se on avoimesti siirtynyt kahden kerroksen oikeusjärjestelmään (two-tier policing). Tähän viittasinkin Southamptonin poliisin toimintaa puukotuspaikalla kuvaillessani. Sama lause, “I can’t Breathe”, on nyt aiheuttanut mellakoita kahden puolen Atlanttia.
Kun kantaväestö osoittaa mieltään – usein raivon ja turhautumisen vallassa, toisinaan rähinoiden – valtion koneisto iskee päälle koko painollaan. Puhutaan “äärioikeistosta”, otetaan käyttöön terrorisminvastaiset lait, lennätetään erikoisjoukkoja ja jaetaan pikatuomioita. Tässä makupaloja Brightonista.
Mutta kun vastapuoli, siirtolaisväestö ja radikaalivasemmisto, varustautuu viidakkoveitsillä ja ottaa haltuunsa kokonaisia kaupunginosia (kuten viikonloppuna nähtiin muun muassa Birminghamissa ja osissa Lontoota), virkavalta vetäytyy. Poliisi neuvottelee, katsoo muualle ja vetoaa “yhteisön rauhoittamiseen”.
Tämä ei ole pelkkää kaksoisstandardia, se on valtiollisen legitimiteetin itsemurha. Hallituksen oikeutus perustuu siihen, että laki on sama kaikille. Kun valtio alkaa kohdella omia kansalaisiaan ankarammin suojellakseen järjestelmälle mieluisia ryhmiä, se lakkaa olemasta puolueeton järjestyksenpitäjä. Siitä tulee osapuoli.
Varjohallinto ja radikalisoituminen
Tilanteen taustalla vaikuttaa syvempi, vuosia jatkunut kehitys, jolle brittiviranomaiset ovat ummistaneet silmänsä. Samalla kun poliisi jahtaa “vihapuhetta” verkosta, Britannian maaperälle on syntynyt rinnakkaisyhteiskuntia, joiden henkistä ilmapiiriä hallitsevat Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta paenneet radikaali-imaamit. Nämä saarnaajat ovat saaneet rakentaa omia verkostojaan vapaasti, usein humanitaarisen suojelun varjolla, ja kylvää länsivastaista oppiaan nuorempaan sukupolveen.
Koska pääministeri Keir Starmerin hallinto on täysin kyvytön korjaamaan omia katastrofaalisia virheitään, se on siirtynyt puhtaaseen autoritäärisyyteen: se yrittää tappaa sanansaattajan. Tästä tuoreimpana ja räikeimpänä esimerkkinä toimii aktivisti Tommy Robinsonin vainoaminen. Robinson otettiin lauantai-iltana Heathrow’n lentokentällä kiinni suoraan koneesta ja hänen puhelimensa takavarikoidiin terrorismilainsäädännön (Schedule 3) varjolla vain siksi, että hän on raportoinut ja puhunut avoimesti verkossa Belfastin ja muun Britannian todellisesta tilanteesta.
Tämän kehityksen suorana seurauksena Britannian sisälle on muodostunut toimintakykyisiä jihadistisoluja ja radikaaleja ryhmittymiä, jotka eivät tunnusta kruunun tai maallisen lain autoriteettia. Viikonlopun kaltaiset levottomuudet tarjoavat näille elementeille täydellisen tilaisuuden testata kykyään ottaa katu haltuun ja osoittaa, kuka tiettyjä alueita todellisuudessa hallitsee. Kun valtio perääntyy, se luovuttaa tilaa suoraan näille varjorakenteille.
Tuomarineuvoston (Sentencing Council) virallinen ohjeistus
Britannian rikostuomioita ohjeistava riippumaton elin, Sentencing Council, julkaisi virallisen uudistetun ohjeistuksen tuomareille ja magistrateille koskien yhdyskuntapalvelu- ja vankeustuomioiden määräämistä (Imposition of community and custodial sentences guideline).
Ohjeistukseen oli kirjoitettu suoraan auki, että tuomarin on käytännössä pakko tilata ennen tuomion julistamista kattava taustaselvitys (Pre-Sentence Report, PSR), jos syytetty kuuluu tiettyihin suojeltuihin ryhmiin. Ohjeistus listasi näiksi ryhmiksi erikseen:
- Etniset vähemmistöt
- Kulttuuriset vähemmistöt
- Uskonnollisten vähemmistöjen edustajat
Mitä tämä tarkoitti käytännössä?
Ohjeen perimmäinen tarkoitus oli pakottaa tuomarit etsimään lieventäviä asianhaaroja, kuten “yhteiskunnallista syrjintää”, “huonoja kokemuksia viranomaisista” tai “kulttuurista taustaa”, ja suosimaan näiden kohdalla vankeuden sijasta pehmeämpiä yhdyskuntaseuraamuksia tai kuntoutusta.
Samaan aikaan kantaväestöön kuuluvilta (kuten maallisen oikeustajunsa puolesta osoittaneilta kristityiltä tai suoraan valkoisilta brittimiehiltä) tämä automaattinen taustaselvitysten ja lievennysten etsiminen evättiin. Heille pantiin pystyyn Starmerin hallinnon vaatimat pikaoikeudenkäynnit, joissa tuomiot nuijittiin pöytään ilman viikkoja kestäviä taustaselvityksiä.
Poliittinen perääntyminen ja hätälainsäädäntö
Ohjeistus herätti brittiläisessä julkisuudessa ja oppositiossa valtavan raivon, ja sitä alettiin suoraan kutsua “kahden kerroksen oikeusjärjestelmän institutionalisoinniksi”. Arvostelijat, kuten Robert Jenrick, huomauttivat ohjeen luovan avoimen syrjinnän kantaväestöä kohtaan.
Paine nousi niin suureksi, että jopa Starmerin oma oikeusministeri Shabana Mahmood joutui puuttumaan peliin. Hallitus joutui ajamaan läpi erillisen hätälain (Sentencing Guidelines (Pre-sentence Reports) Bill), jolla tämä tuomarineuvoston ajama räikeä rotu- ja uskontoperusteinen kaksoisstandardi virallisesti estettiin ja jäädytettiin, jotta periaate “kaikki ovat samoja lain edessä” säilyisi edes nimellisesti.
Tämä episodi paljasti kuitenkin lopullisesti sen, kuinka syvälle Britannian virkakoneiston ja oikeuslaitoksen ytimeen DEI-ideologia ja kahden kerroksen ajattelu ovat todellisuudessa mädäntyneet. Virkamiehet yrittivät tehdä siitä lakia.
Oikeuslaitos poliittisena aseena
Kahden kerroksen oikeusjärjestelmä ei rajoitu vain katutasolle, vaan se on lävistänyt koko brittiläisen institutiokoneiston pikaoikeudenkäynteineen ja poikkeuksellisine vankeustuomioineen. Kun kantaväestöön kuuluvat perheenisät, vanhukset tai teini-ikäiset ajautuvat mielenosoituksiin, Starmerin hallinto ottaa välittömästi käyttöön 24 tunnin pikatuomioistuimet. Ihmisiä heitetään vuosiksi ehdottomaan vankeuteen pelkästä väkijoukossa seisomisesta, huutelemisesta tai sosiaalisen median Facebook-päivityksistä, ja vankiloista vapautetaan jopa vakavia rikollisia etuajassa, jotta saadaan tilaa näille hallituksen linjaa vastustaville “toisinajattelijoille”. Samaan aikaan kun Lontoon ja Birminghamin kaduilla liikkuu satojen maahanmuuttajamiesten viidakkoveitsillä ja astaloilla varustautuneita ryhmiä, poliisijohto vetäytyy ja myöntää julkisesti antavansa heidän olla rauhassa, jotta vältyttäisiin “jännitteiden kasvattamiselta”.
Ideologinen sokeus ja kaksoisstandardit
Tämä virkavallan räikeä kaksoisstandardi näkyy kaikessa julkisen tilan valvonnassa aina maskikielloista kansallisten muistomerkkien suojelemiseen. Kantaväestön mielenosoittajia ratsataan ja pidätetään välittömästi, jos he suojaavat kasvonsa poliisin kasvojentunnistuskameroilta, mutta viikosta toiseen Lontoon keskustan valtaavilla massiivisilla pro-Palestiina- ja islamistimarsseilla tuhannet ihmiset saavat rauhassa peittää kasvonsa huiveilla ja kantaa terrorijärjestöjen tunnuksia poliisin tyytyessä vain katselemaan vierestä. Siinä missä kantaväestön turhautuminen leitataan välittömästi hallituksen toimesta “äärioikeistolaiseksi roskaväeksi”, radikaalit imaamit saavat Britannian maaperällä saarnata länsivastaista vihaansa ja herjata maan perinteitä ilman pelkoa aamukuuden kotietsinnöistä. Valtio on lakannut olemasta sokea oikeudenjakaja ja siirtynyt valitsemaan syylliset puhtaasti ideologisin perustein – ja juuri tämä tuhoaa järjestelmän moraalisen oikeutuksen.
Lopputuloksena anarkia
Mihin tämä johtaa? Kun ihmiset huomaavat, että virkavalta ei suojele heitä, vaan rankaisee heitä itsepuolustuksesta tai mielipiteen ilmaisusta, luottamus instituutioihin kuolee. Silloin astuu kuvaan kevytsisällissodan seuraava vaihe: omankädenoikeus ja alueellinen pirstoutuminen.
Viikonlopun jäljiltä tilanne on näennäisesti rauhallisempi vain siksi, että kaduille on ajettu massiivinen määrä poliisivoimia. Mutta kytevä hiillos ei ole sammunut. Pääministeri Keir Starmerin hallitus kuvittelee ratkaisevansa ongelman koventamalla retoriikkaa ja täyttämällä vankilat brittiläisillä perheenisillä ja nuorilla, jotka ovat saaneet tarpeekseen. Se on historiallisen tason virhearviointi. Ongelman ydin ei ole netissä leviävä “disinformaatio”, vaan se todellisuus, jonka ihmiset näkevät omilla kotikaduillaan joka päivä.
Länsimainen yhteiskuntasopimus on purettu ylhäältä päin. Jos hallitus jatkaa tällä kahden kerroksen linjallaan, se huomaa pian hallitsevansa vain tyhjiä seiniä, kun katu kuuluu niille, joilla on suurin voima ja röyhkeys ottaa se haltuunsa.
Epilogi
George R R Martinin Valtaistuinpelissä on laajasati tähän kuulu vertaus: Miettikääpä omalle kohdalle:
Varysin arvoitus
“Kolme suurta miestä istuu huoneessa: kuningas, pappi ja rikas mies kultasäkkeineen. Heidän välissään seisoo tavallinen sotilas, pikkumies, jolla on kädessään miekka. Jokainen suurista miehistä käskee sotilasta tappamaan kaksi muuta.
Kuningas sanoo: ‘Tapa heidät, sillä minä olen laillinen hallitsijasi.’ Pappi sanoo: ‘Tapa heidät, sillä minä käsken sinua jumalten nimeen.’ Rikas mies sanoo: ‘Tapa heidät, ja kaikki tämä kulta on sinun.’
Kenelle valta kuuluu? Kuka elää ja kuka kuolee?”
Entä se “oikea” vastaus:
Tyrion arvailee aluksi, että vastaus riippuu siitä, onko sotilas uskovainen, ahne vai alamainen. Varys kuitenkin korjaa, että valta ei todellisuudessa kuulu kuninkaalle, papille eikä kauppiaalle – eikä se kuulu myöskään sille kadun miehelle tai sotilaalle itselleen, sillä sotilas on vain pelinappula.
Varysin perimmäinen vastaus on: Valta kuuluu sille, jonka ihmiset uskovat olevan vallassa.
“Valta asuu siellä, missä ihmiset uskovat sen asuvan. Ei missään muualla. Se on harhautus, varjo seinällä. Ja joskus hyvin pieni mies voi heittää hyvin suuren varjon.”
Miten tämä liittyy reaalimaailmaan?
Valta on loppujen lopuksi pelkkä yhteiskuntasopimus ja illuusio. Kuningas on kuningas vain niin kauan kuin sotilas ja kansa suostuvat polvistumaan hänen edessään.
Jos sotilas – eli se kadun mies, jolla on ase tai joukkovoima – päättää, että kuninkaalla ei ole enää oikeutusta, kuninkaan valta katoaa sekunneissa. Silloin kuninkaasta tulee pelkkä vanha mies hupsussa hatussa, kauppiaasta mies jolla on painavaa metallia taskussa, ja papista mies jolla on omituiset vaatteet.
Tämä on juuri se mekanismi, joka pettää silloin, kun hallitukset menettävät legitimiteettinsä: kun illuusio oikeudenmukaisesta ja kaikkia koskevasta laista murtuu, varjo seinällä häviävät ja jäljelle jää vain raaka voima.
Epämuodikkaita ajatuksia 