THIS IS ENGLISH TRANSLATION OF THE POST I MADE EARLIER TODAY.
A stormy coastline with crashing waves at a guarded military base during duskAs fathomed by deep mind of AI
If you want to understand what is happening today in Ceuta, Spain’s North African enclave, do not waste your time reading statements from modern Western diplomats. Open a history book to Late Antiquity. The borderlands of empires and civilizations have never been breached solely by external armored divisions or grand military machines. They are dismantled by exploiting the empire’s own moral paralysis, corrupt administration, and utter loss of will to protect its borders.
This is precisely how barbarian tribes operated along the Limes borders of the Roman Empire in the 4th and 5th centuries. When the Goths appeared on the Danube in 376 AD, driven forward by the Huns, they did not arrive as an organized army, but as a vast, chaotic mass of humanity. Rome was militarily and administratively incapable of handling the sheer volume at its gates without deploying raw, lethal force—force for which it no longer had the political stomach. Ultimately, Emperor Valens granted these ostensibly unarmed “refugees” entry into the empire under allied (foederati) status.
The result was a catastrophe: when the uncontrolled Gothic mass revolted from within, they annihilated Eastern Rome’s elite army at the Battle of Adrianople (378 AD), rendering the Limes meaningless. Emperor Valens himself died on the field. Similarly, Western Rome did not fall in a single dramatic blow—it dissolved and barbarized from within when its borders were eventually guarded by the very people whose culture and loyalties lay on the other side.
That playbook is alive and well. In contemporary North Africa, the Kingdom of Morocco is executing this exact strategy against Spain and the European Union.
The Playbook: How to Subvert a Frontier
Mass Deployment: Drive an unarmed or semi-unarmed human mass to the border (The Danube Limes or Ceuta).
Paralyze the Leadership: Exploit the target state’s ideological blindness, moral confusion, or political hesitation to prevent effective use of defensive force.
Breach and Overwhelm: Overload the border control system, breach the perimeter, and allow the mass inside. Control of the border is lost.
Incremental Erosion: State sovereignty crumbles, and territorial control is surrendered piece by piece.
History Repeating: Ifni, the Green March, and Ceuta
Rabat has not invented a new wheel. The human waves pushed toward the Ceuta border fence are a direct continuation of Morocco’s long-term grand strategy:
The Ifni War (1957–1958): Morocco deployed asymmetric “Army of Liberation” units to infiltrate Spanish West Africa. Spain fought back militarily, but its political resolve collapsed—resulting in Madrid ceding Cape Juby and eventually the entire enclave of Sidi Ifni to Rabat.
The Green March (1975): King Hassan II dispatched 350,000 unarmed civilians across the border into Spanish Sahara to overrun Spanish outposts. With General Franco on his deathbed, Madrid was politically paralyzed, withdrew without firing a shot, and surrendered the territory.
Now, the targets are Ceuta and Melilla. Create an untenable crisis at the gate, forcing the opponent to choose between defending its sovereignty through hard force or executing a slow, humiliating retreat. And it is painfully obvious how Madrid’s socialist government will act: take the masses in, process them, and funnel them further into the EU. After all, their real destination is Germany and the Nordic countries anyway.
Morocco’s Demographics: A Cold Win-Win Calculation
The reason Morocco can use its own citizens as a geopolitical battering ram lies in its demographic pyramid. Morocco suffers from massive youth unemployment and a surplus of frustrated young men—a demographic that poses a direct existential threat to the monarchy in Rabat as potential fuel for an Arab Spring or social upheaval.
When Morocco pushes tens of thousands of young men over the border into Spain, it executes a cold, calculated strategy:
Internal Pressure Relief: The state vents off discontented, military-aged males who might otherwise radicalize or turn against the Crown.
External Strain: Simultaneously, these young men become a burden on Spain’s and the EU’s social, legal, and security infrastructure.
Financial Inflows: Once established in Europe, they send back remittances, propping up the Moroccan economy.
For Rabat, this is a perfect win-win. Even if tens of thousands of young men are “lost” at the fence or absorbed into Europe’s underworld, for the state it is merely exporting demographic surplus and optimizing domestic security. In fact, even if every single disgruntled young man were shot dead at the border, Rabat would still win the game by eliminating a domestic security threat.
Does Spain Have the Military Capability to Respond?
On paper, the Spanish Armed Forces (Fuerzas Armadas Españolas) possess overwhelming technological and qualitative superiority over Morocco—deploying Eurofighter Typhoons, F-100 Aegis frigates, and a professional military force. The tactical reality on the ground, however, tells a different story:
Isolated Enclaves: The garrisoned units of the Spanish Legion (La Legión) and army readiness forces in Ceuta and Melilla are elite, but they are geographically isolated and numerically insufficient to stop a massive hybrid assault without resorting to heavy, lethal force.
Political Paralysis: The Spanish government lacks any semblance of political will to authorize decisive rules of engagement. Spain’s intelligence agency (CNI) provided days of advance warning, yet no pre-emptive deployment was ordered because a show of force violates the government’s core ideological posture.
The NATO Gap: Article 5 of the North Atlantic Treatydoes not automatically cover Ceuta and Melilla, as both enclaves lie in North Africa, south of the geographic boundary defined in Article 6. Morocco understands this vulnerability completely.
North African Power Dynamics: Pressure from Algeria and Tunisia
Pohjois-Afrikka is a smoldering powder keg. Algeria is Morocco’s bitter regional rival, actively supporting the Polisario Front in Western Sahara. Meanwhile, economic instability in Tunisia has turned it into a pawn in the broader Algeria–Morocco conflict.
This creates a domino effect: Algeria and Tunisia vent their own migration pressures toward Morocco and Europe. Morocco, in turn, redirects this torrent straight into Spain to protect its own territory and extract further “border management” subsidies from Brussels.
Assessment of Regional Impacts
Collapse of Europe’s Southern Flank: Morocco’s success signals to every actor in North Africa that EU member states are ideologically paralyzed on their own perimeters. This guarantees that pressure on Spain, Italy, and Greece will escalate relentlessly until hard defensive force is deployed at the border.
The Erosion of Spanish Sovereignty: If Spain continues to refrain from using military force to secure its enclaves, Ceuta and Melilla will become strategically indefensible. Morocco does not need armored divisions; it wins through demographic and hybrid pressure. The enclaves will be surrendered piecemeal, just as Ifni and Western Sahara were.
Accelerating North African Conflict: Morocco’s aggressive foreign posture—emboldened by U.S. recognition of its Western Sahara claims—is driving Algeria toward a direct confrontation. A full-scale state-on-state conflict between Morocco and Algeria remains a distinct possibility, which would trigger a migration shock towards Southern Europe exponentially larger than anything seen to date.
Ceutan rajalla nähty massiivinen tunkeutuminen ei ole humanitaarinen vahinko tai satunnainen hätähuuto. Kyseessä on Marokon valtion koordinoima hybridioperaatio, jossa ihmismassoja käytetään kineettisen sodankäynnin korvikkeena. Tässä ei ole mitään uutta: Rabat käyttää täsmälleen samaa oppikirjaa kuin vuosikymmeniä sitten.
Tilanne Ceutassa. Al- Jazeeran kuva
Ceuta, Rooman Limes ja imperiumin murentamisen oppikirja
Jos haluaa ymmärtää, mitä Espanjan pohjoisafrikkalaisessa enklaavissa Ceutassa tapahtuu tänään, ei kannata lukea nykyisten länsimaisten diplomattien lausuntoja. Kannattaa avata historiankirjat myöhäisantiikin kohdalta. Imperiumien ja sivilisaatioiden reuna-alueita ei ole koskaan murennettu pelkästään ulkoisilla panssaridivisioonilla tai mahtavilla sotakoneistoilla. Ne murennetaan hyödyntämällä imperiumin omaa moraalista halvaannusta, korruptoitunutta hallintoa ja kyvyttömyyttä suojella omia rajojaan.
Täsmälleen näin toimivat barbaariheimot Rooman valtakunnan Limes-rajoilla 300–400-luvulla. Kun gootit ilmestyivät Tonavalle vuonna 376 Hunnien ajaessa heitä takaa, he eivät saapuneet järjestyneenä armeijana, vaan valtavana, sekavana ihmismassana. Rooma ei kyennyt sotilaallisesti tai hallinnollisesti käsittelemään rajalleen ilmestynyttä massaa ilman raakaa voimankäyttöä, johon sillä ei ollut enää poliittista tahtoa. Lopulta keisari Valens päästi aseistamattomiksi luullut “pakolaiset” valtakunnan sisälle liittolais-, eli foederati-statuksella.
Seuraus oli katastrofi: hallitsematon goottilaisten massa noustessaan kapinaan tuhosi Itä-Rooman eliittiarmeijan Adrianopolissa vuonna 378, ja Limes menetti merkityksensä. Itse keisari Valens kaatui taistelussa. Samoin Länsi-Rooma ei kaatunut kertalaakista – se liukeni ja barbarisoitui sisältäpäin, kun sen rajoja puolustivat lopulta samat ihmiset, joiden kulttuuri ja usko olivat rajan toisella puolella.
Tämä oppikirja on näämmä edelleen voimissaan. Nykypäivän Pohjois-Afrikassa Marokko toteuttaa täsmälleen samaa taktiikkaa Espanjaa ja Euroopan unionia vastaan.
Aseenton/ lähes aseistamaton ihmismassa ajetaan rajalle (Tonavan Limes tai Ceuta)
Kohdevaltion ideologinen sokeus, moraalinen sekaannus tai muu johdon halvaantuminen estää riittävän voimakäytön
Rajavalvontajärjestelmä ylikuormitetaan, ja ihmismassa päästetään/tunkeutuun rajan sisäpuolelle. Rajan hallinta menetetään
SUvereneiteetti murenee ja aluieiden hallinta menetetään alue alueelta.
Historian toisto: Ifni, Vihreä marssi ja Ceuta
Marokko ei ole keksinyt pyörää uudelleen. Ceutan rajalle ajettavat ihmismassat ovat suoraa jatkumoa Rabatin pitkäaikaiselle strategialle:
Ifnin sota (1957–1958): Marokko käytti epäsymmetrisiä “vapautusarmeijan” joukkoja hyökkäämään Espanjan Länsi-Afrikkaan. Espanja taisteli, mutta poliittinen tahto loppui kesken – tuloksena oli Cabo Jubyn ja myöhemmin Ifnin luovuttaminen Rabatille.
Vihreä marssi (1975): Marokon kuningas Hassan II lähetti 350 000 aseetonta siviiliä marssimaan Länsi-Saharaan pyyhkiäkseen espanjalaisten rajavartioiden yli. Espanja oli kenraali Francon kuolinvuoteen äärellä poliittisesti halvaantunut, vetäytyi taistelutta ja luovutti alueen.
Nyt vuorossa ovat Ceuta ja Melilla: Luodaan rajalle kestämätön tilanne, jossa vastustaja pakotetaan valitsemaan joko maansa suvereniteetin puolustaminen kovalta näyttävin voimakeinoin tai hidas perääntyminen. Ja tottahan se on selvää kuinka Madridin sosialistit eivät tule käyttäytymään: Otetaan massat maahan, ja työnnetään edelleen EUhun. Saksaan ja Pohjoismaihin ne kuite haluaa.
Marokon väestörakenne: Kylmä win-win-laskelma
Syy siihen, miksi Marokko voi käyttää omia kansalaisiaan vipuvartena, löytyy maan väestörakenteesta. Marokko kärsii massiivisesta nuorisotyöttömyydestä ja turhautuneesta nuorten miesten ylijäämästä. Rabatin kuningaskunnalle tämä väestönosa on sisäinen uhka – arabikevään tai sosiaalisen räjähdyksen sytyke.
Kun Marokko työntää kymmeniä tuhansia nuoria miehiä rajan yli Espanjaan, se toteuttaa kylmää strategista laskelmaa:
Sisäinen painehelpotus: Maasta poistuu tyytymätöntä miehistöainesta, joka muuten saattaisi radikalisoitua tai nousta kuningasta vastaan.
Ulkoinen paineistus: Samaan aikaan nämä nuoret miehet siirtyvät kuormittamaan Espanjan ja EU:n sosiaali- ja turvallisuusrakenteita.
Rahavirrat: Eurooppaan päässeet lähettävät myöhemmin rahaa kotiin (remittances), mikä tukee Marokon taloutta.
Marokolle tämä on täydellinen win-win-tilanne. Vaikka rajalla “menetettäisiin” tai Eurooppaan uppoaisi kymmeniä tuhansia nuoria miehiä, se on valtiolle vain demografisen ylijäämän vientiä ja sisäisen turvallisuuden optimointia. Tai vaikka kaikki “tyytymättömät nuoret miehet” ammuttaisiin läjään rajalla, Rabat olisi voittanut pelissä.
Onko Espanjalla sotilaallista kykyä vastata?
Paperilla Espanjan asevoimat ovat Marokkoa edellä teknologiassa, ilmapuolustuksessa ja merivoimien suorituskyvyssä (Eurofighter-hävittäjät, F-100-fregatit ja ammattiarmeija). Sotilaallinen todellisuus paikan päällä on kuitenkin toinen:
Eristetyt enklaavit: Ceutassa ja Melillassa sijaitsevat Espanjan legioonan (La Legión) ja maavoimien valmiusjoukot ovat kovia, mutta niitä on liian vähän massiivisen hybridihyökkäyksen pysäyttämiseen ilman raskasta voimankäyttöä.
Poliittinen halvaannus: Espanjan hallituksella ei ole minkäänlaista poliittista tahtoa antaa sotilaille toimivaltuuksia toimia. Tiedustelupalvelu CNI antoi varoituksen päiväkausia etukäteen, mutta mitään ei tehty, koska “voimannäyttö” sotii ideologiaa vastaan.
NATO-aukko: NATO:n 5. artikla ei kata Ceutaa ja Melillaa, sillä ne sijaitsevat Pohjois-Afrikassa, sopimuksen maantieteellisen rajauksen eteläpuolella. Marokko tietää tämän täsmälleen.
Pohjois-Afrikan valtapeli: Algerian ja Tunisian paine
Pohjois-Afrikka on kytemässä oleva ruutitynnyri. Algeria on Marokon verivihollinen ja alueellinen kilpailija, joka tukee Länsi-Saharan Polisario-liikettä. Tunisia puolestaan on ajautunut talousromahduksen myötä Algerian ja Marokon valtapelin pelinappulaksi.
Tämä luo ketjureaktion: Algeria ja Tunisia purkavat omaa siirtolaispainettaan kohti Marokkoa ja Eurooppaa. Marokko puolestaan ohjaa tämän paineen suoraan Espanjaan suojatakseen omia rajojaan ja kiristääkseen EU:lta lisärahoitusta “rajavalvontaan”.
Arvio yhteisvaikutuksista alueella
Euroopan etelälaidan luhistuminen: Marokon menestys osoittaa kaikille Pohjois-Afrikan toimijoille, että EU-jäsenvaltiot ovat ideologisesti halvaantuneita omilla rajoillaan. Tämä takaa sen, että paine Espanjaa, Italiaa ja Kreikkaa vastaan vain kasvaa, kunnes rajoilla otetaan käyttöön kovimmat mahdolliset voimakeinot.
Espanjan mureneminen: Jos Espanja jatkaa linjaansa, jossa se ei käytä kovaa voimaa enklaaviensa suojaamiseen, Ceuta ja Melilla käyvät puolustuskelvottomiksi. Marokko ei tarvitse panssaridivisioonaa; se voittaa väestöllisellä ja hybridipaineella. Enklaavit luovutetaan pala palalta, kuten Ifni ja Länsi-Sahara.
Pohjois-Afrikan kiihtyvä kriisi: Marokon aggressiivinen ulkopolitiikka ja Yhdysvaltain tuki ajavat Algeriaa tiukempaan vastakkainasetteluun. Alueella on todellinen riski valtioiden väliselle konfliktille (Marokko vs. Algeria), mikä laukaisisi mittaluokaltaan moninkertaisen siirtolaiskriisin kohti Etelä-Eurooppaa.
Somen uutisvirtaa seuratessa voisi luulla, että Kanadassa, Britannialla ja Australiassa on käynnissä jonkinlainen wokefilosofian huipentuma: kilpailu siitä, kuka ehtii ensimmäisenä tarjoamaan laillisen piikin kaikille yhteiskunnan mielestä ylimääräisille, köyhille ja mielenterveysongelmaisille.
Kun otsikoita perataan ja lakipykäliä luetaan, virallinen vastaus kuuluu: ”Ei, ketään ei tapeta väkisin, ja mielenterveysongelmat yksinään on rajattu lainsäädännön ulkopuolelle.” Jo nyt on kuitenkin todettu yrityksiä saada ihmiset valitsemaan MAID.
Kanadassa psykiatristen potilaiden MAID-laajennusta (Medical Assistance in Dying) on siirretty toistuvasti, ja sekä Britannian parlamentissa että Australiassa käydyt lakialoitteet pitävät mielisairaudet tiukasti rajauksen ulkopuolella. Paperilla kaikki näyttää juridisesti ja eettisesti puhtaalta.
Mutta kun virallisen retoriikan kuoren alle katsotaan, todellisuus on toinen – ja tämä keskustelu on kovaa vauhtia rantautumassa myös Suomeen.
Yksilönvapaus tapaa romutuvan hyvinvointivaltion
Moderni eutanasiakeskustelu nojaa ajatukseen absoluuttisesta yksilönvapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta: ”Minun kehoni, minun valintani.” Valtio ei saa estää ihmistä päättämästä elämäänsä, jos kärsimys on sietämätöntä.
Tämä kuulostaa paperilla yksilönvapauden huipentumalta. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä absoluuttinen “oikeus kuolla” yhdistetään länsimaiden romahtavaan terveydenhuoltoon, krooniseen ressurssipulaan ja mielenterveyspalveluiden riittämättömyyteen?
Saadaan järjestelmä, jossa yhteiskunta tarjoaa kärsivälle ihmiselle mieluummin kuoleman kuin kunnollista hoitoa.
Kanadasta kantautuneet esimerkit ovat tästä varoittavia merkkejä. Kun sotaveteraanille tai vaikeasti vammaiselle tarjotaan sosiaalityöntekijän toimesta lääkärin avustamaa itsemurhaa ratkaisuksi asunnon tai sopivan terapian puutteeseen, kysymys ei ole enää “vapaaehtoisuudesta”. Se on valtion tarjoamaa poistumistietä järjestelmälle, joka ei halua kantaa taakkaansa.
Suomen tilanne: Saattohoito retuperällä, mutta eutanasiaa ajetaan
Suomessa eutanasiasta käydään säännöllisesti keskustelua kansalaisaloitteiden ja eduskuntadebaattien muodossa. Eutanasian kannattajat esittävät asian yksinomaan “armollisena ratkaisuna” ja edistyksellisenä askeleena. Vaikka eutanasiaa perustellaan ensisijaisesti potilaan autonomialla ja kärsimyksen vähentämisellä, olisi naiivia kuvitella, etteivät julkisen talouden paineet vaikuttaisi pitkällä aikavälillä myös järjestelmän kannustimiin.
Tämä saavutetaan yksilöpsykologian avulla: Varmasti lähes jokainen ei patologisella tavalla itsekäs ihminen, vanhus tai vammainen, kokee sietämättömäksi sen, että on taakaksi läheisilleen. Hoidotkin ovat melko kalliita, ajatellaan vaikkapa viime päivinä uutisissa olleita juttuja 5000€ syöpälääkkeistä. Nyt sitten on valittavan julkisella puolella joko uusi burankuuri, ja jos se sattuis paranemaan, tai “Oletko ajatellut eutanasiaa?”, saattaa tuo eutanasia alkaa kuulostaa aika hyvältä vaihtoehdolta.
Mutta Suomen todellisuus tekee tästä yhtälöstä poikkeuksellisen vaarallisen:
Saattohoidon taso on alueellisesti täysin eriarvoista. Suomesta puuttuu edelleen kattava ja laadukas palliatiivisen hoidon verkosto. Kestävää kivunlievitystä ja arvokasta loppuelämää ei ole tarjolla kaikille siten kuin pitäisi.
Hyvinvointialueet karsivat menoja. Kun terveydenhuolto kipuilee miljardiluokan alijäämien kanssa ja vanhustenhoidosta tingitään, laillistettu eutanasia muodostaa valtavan taloudellisen houkutuksen järjestelmälle.
Jos Suomessa laillistetaan eutanasia tilanteessa, jossa saattohoito ja mielenterveyspalvelut ovat aliresurssoituja, kyseessä ei ole “valinnanvapaus”. Silloin ihmiselle annetaan valinta sietämättömän, huonosti hoidetun kärsimyksen ja valtion tarjoaman lopetuksen välillä. Ei ainakaan kristillisten arvojen mukaista.
Kollektivismin ja eugeniikan pitkä varjo
Historia ei toista itseään samanlaisena, mutta se riimittelee. 1900-luvun alussa eugeniikka eli rotuhygienia oli nimenomaan silloisen edistyksellisen ja vasemmistolaisen älymystön lempilapsi. Haaveiltiin tehostetusta yhteiskunnasta, jossa valtio siivoaa pois “kelvottomat” ja rappeutuneet ainekset. Tämä valtiojohtoinen kollektivismi saavutti hirvittävän päätepisteensä saksalaisten kansallissosialistien Aktion T4 -ohjelmassa, jossa sosialismin hengessä valtion edun katsottiin ajavan yksilön elämän yli. Eli sitä samaa mitä MAID ajaa mutta henkisellä pakolla.
Nykypäivän progressiiviset poliitikot kavahtavat vertausta kansallissosialisti-Saksan menetelmiin – ja syystäkin, sillä nykyisin motiivina ei ole valtion harjoittama suora pakko, vaan yksilön “oma tahto”. Hyvin ohjailtuna mutta kuitenkin. Tietenkin tarkkaanottaen Eugeniikasta tässä on pudonnut pois pakkokastraatiot, mutta lehdistö ja arvot suosivat niin vahvasti lapsettomuutta, ja lapset nähdään aikuisten hedonismin estäjinä, että ei oikeastaan tarvitse. Syntyvyys on saatu jo alle uusiutumisrajan vahvasti.
Historiallinen eugeniikka käytti pakkokeinoja. Nykyinen kulttuuri käyttää normeja, ihanteita ja kannustimia. Menetelmät ovat erilaisia, mutta molemmissa tapauksissa voidaan kysyä, miten yhteiskunta vaikuttaa siihen, ketkä saavat lapsia ja ketkä eivät.
Mutta lopputulos uhkaa muodostua pelottavan samankaltaiseksi:
Silloin: Kansallissosialistinen valtio päätti, kuka on hyödyllinen yhteiskunnalle, ja raivasi “taakat” tieltä valtiojohtoisella pakolla.
Nyt: Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio ajaa yhteiskunnallisella laiminlyönnillä ja resurssipulalla ihmiset siihen pisteeseen, että he “vapaaehtoisesti” pyytävät järjestelmää lopettamaan heidät.
Tämä on passiivista eugeniikkaa. Valtio ei vie ihmistä kaasukammioon, vaan jättää hänet vaille tukea ja avaa oven, jonka yläpuolella lukee Inhimillinen poistumistie.
Pelkkää hyväntekeväisyysjulkisivua
Keskustelussa Kanadassa, Britannialla ja Suomessa ei ole kyse pelkästä idealistisesta “myötätunnosta”. Kyse on siitä, että länsimainen edistyksellisyys on ajautunut moraaliseen umpikujaan.
Kun perinteinen käsitys elämän pyhyydestä ja yhteisön vastuusta heitetään romukoppaan ja tilalle nostetaan pelkkä hyperyksilöllisyys yhdistettynä valtion säästöhaluun, saadaan tulokseksi kylmä järjestelmä. Järjestelmä, joka naamioi oman välinpitämättömyytensä ja resurssipulansa “edistyksellisyydeksi”.
Suomessa tulisi kysyä: Kumpi on todellisuudessa inhimillisempää – laittaa saattohoito ja vanhustenpalvelut sellaiseen kuntoon, ettei kenenkään tarvitse poistua täältä kivussa ja yksin, vai luoda lainsäädäntö, joka tekee kuolemasta halvimman sosiaalipalvelun?
Länsi-Euroopan uudet panssarihankkeet ja väärinymmärretty droonihype
Viime vuosien aikana sotatieteellinen ja valtamediassa käyty keskustelu on täyttynyt julistuksista, joiden mukaan mekaaninen maasodankäynti ja raskaat taistelupanssarivaunut ovat tulleet tiensä päähän. Halvat FPV-droonit ja loitointiammukset, käytän jatkossa parempaa suomen sanaa”viipyilevät ammukset”, (loitering munitions) on nostettu uuden ajan ehdottomiksi valtiaiksi, jotka kuulemma tekevät kymmenen miljoonaa euroa maksavasta teräskasaumasta pelkän kalliin polttotuotteen. Tämä tarina – kuinka satasen tai tonnin härveli tuhoaa miljoonien tankin – vetoaa tietysti mediaan ja budjettileikkauksia haaveileviin poliitikkoihin. Mutta tekniikkaa ja sotahistoriaa tuntevalle kyseessä on vain uusi näytös ikivanhassa taistelussa suojan ja läpäisyn välillä.
AI kuva tankeista poksauttelemassa drooneja tuusan nuuskaksi. Oli vähän reslistisempi kuva mielessä, mutta onhan tämä silleen hasuka. Varsinkin hurraavat tankkimiehet betoniporsaan suojissa.
Tosiasiassa FPV-drooni ei tuonut sodankäyntiin juuri mitään perustavanlaatuisesti uutta fysiikan tai ammustekniikan kannalta. Onteloammus on onteloammus, ja kattoiskukyky (top attack) sekä lennosta tapahtuva ohjaus ovat olleet panssarintorjuntaohjusten peruskauraa jo 1970- ja 1980-luvuilta lähtien. TOW-2B, Bill ja myöhemmin Javelin sekä NLAW ratkaisivat panssarivaunun ohuen kattopanssarin ongelman vuosikymmeniä ennen kuin yhtäkään kiinalaista FPV-harrastedroonia oli englantilaisella tehtaalla tai ukrainalaisessa kellarissa koottu. Ainoa todellinen “innovaatio”, jonka kuluttajadrooni toi maastoon, on viipyilemiskyky (loitering capability) ja naurettavan halpa sensorin lennättäminen kohteeseen ilman kalliita hakupäitä.
Miksi tämä “uusi uhka” tuntuu nyt niin mahtavalta? Koska maavoimat – erityisesti Länsi-Euroopassa – päästettiin Kylmän sodan jälkeen rapautumaan. Vaunuista riisuttiin lyhyen matkan ilmapuolustus (SHORAD), elektroninen häirintä jätettiin hankkimatta ja aktiiviset suojajärjestelmät (APS) leikattiin budjeteista liian kalliina. Kun panssarivaunu lähetetään taisteluun ilman liitännäissuorituskykyjä, ilman ilmapuolustusta ja ilman APS-järjestelmää, se tuhoutuu. Se tuhoutui 1970-luvulla Siinailla Sagger-ohjuksiin, ja se tuhoutuu 2020-luvulla Donbassissa FPV-drooniin. Kyse ei ole vaunun kuolemasta, vaan taktiikan ja varustelun laiminlyönnistä.
Torjuntatehtävänä mainitunkaltainen harrastelijadrooni alle 150km/h vauhdissa on naurettavan helppo aktiiviselle torjunta järjestelmälle sanokaamme vaikka noin äänennopeutta lähestyvälle ontelokranaatille. (Israelin Elbit systemsin Iron Fist näyttää aiheesta kivaa kuvaa). Saturaatiolla toki onnistuu, mutta niinhän se onnistuu aina. Tähän vastaukseksi sopiva olisi jonkinmoinen “moottorihaulikko”, joka tossauttaisi, suhteellisen pienellä, haulipanoksella drooneja lennosta sanokaamme noin 50 metriin. 12 cal ei olisi ehkä ihan riittävä, mutta 10 tai 8 saattaisi sitä olla.
Automaattinen 10-kaliiperinen haulikkotorni: Liian halpa ja toimiva ollakseen “seksikäs”?
Modernin sotateollisen kompleksin suurin paradoksi on se, että se rakastaa monimutkaisia, äärimmäisen kalliita ja monivuotisia kehityshankkeita. Kun taistelukentän akuutein ongelma on satasen FPV-drooni, teollisuuden vastaus on tyypillisesti miljoonien eurojen laserjärjestelmä tai 35 millimetrin Oerlikon-patteristo, jonka yksittäinen laukaus maksaa pienen henkilöauton verran. Kyseessä on klassinen bisnesmalli: mitä monimutkaisempi järjestelmä, sitä pidemmät huoltosopimukset ja suuremmat katteet.
Tässä valossa ajoneuvon katolle asennettu, kauko-ohjattu ja automaattisesti lataava automaattihaulikko (10-kaliiperinen tai sitä järeämpi) on aseteollisuudelle lähes “epäseksikäs” ajatus. Teknisesti kyseessä olisi kohtuullisen yksinkertainen laite:
Optimaalinen peitto: 10-kaliiperisen 89 mm pesästä ampuva sarjatulijärjestelmä pystyisi syöttämään 40–50 metrin torjunta-alueelle sellaisen teräs- ja tungsten-haulimyrskyn, että yksikään FPV-drooni tai loitointiammus ei selviäisi sen läpi.
Fysiikan kiistämätön etu: Hauliparven leviämä kompensoi pienen maalin nopean liikeradan aiheuttamia tähtäysvirheitä paljon paremmin kuin yksittäinen kineettinen ammus, ja 50 gramman jättilataus pitää iskunopeuden sekä läpäisykyvyn riittävänä moottorien ja akkujen silppuamiseen.
Kustannustehokkuus: Yksi sarja 10-kaliiperisen patruunoita maksaa joitakin kymppejä. Se on murto-osa älyammuksen (Airburst/AHEAD) hinnasta.
Miksi näitä ei sitten näy jokaisen Leopardin tai Pasi-ajoneuvon katolla? Vastaus löytyy sotateollisuuden logiikasta. Automaattihaulikko mielletään “matalateknologiseksi” ja liian halvaksi ratkaisuksi. Se ei tarvitse miljoonaverkkoratkaisuja tai eksklusiivisia ammustoimituksia vain tietyltä valmistajalta. Lisäksi haulikon tehokas kantama on rajattu noin 50 metriin, mikä tekee siitä puhdasoppisen “viimeisen linjan” (Hard-Kill V-SHORAD) hätäjarrun.
Aseteollisuus myy mieluummin monikertaisesti kalliimpia, kauko-ohjattuja 30 mm aseasemia ja mikro-ohjuksia, koska niissä liikkuu suuri raha. Silti karu tosiasia saattaa olla se, että kaikkein tehokkain suoja halpoja kiinalaisista osista koottuja tappodrooneja vastaan olisi purkaa sotilasteknologian ylidiagnosointia ja pultata panssarin katolle yksinkertainen, luotettava ja helvetillisen tiheää haulimyrskyä sylkevä automaattimurskain.
Katse Länteen: Raskaan Raudan Renessanssi
Länsi-Euroopassa on vihdoin herätty romutusvimman aiheuttamaa krapulaan. Kylmän sodan aikainen “rauhanosinko” on syöty, ja tilalle on tullut kylmä reaalipolitiikka. Saksa, Iso-Britannia, Ranska ja Italia ovat käynnistäneet mittavat hankkeet, joissa ei pelkästään tekohengitetä vanhaa kalustoa, vaan luodaan täysin uutta panssarisuorituskykyä. Nämä uudet järjestelmät on suunniteltu alusta alkaen vastaamaan juuri näihin modernin taistelukentän haasteisiin.
Katsotaanpa tarkemmin, mitä Länsi-Euroopan johtavat asepajat tarjoavat taistelukentälle.
1. Leopard 2A8 – Euroopan standardin uusin evoluutio
Leopard II A8 on jo valittu muunmuassa Ruotsin uudeksi päätasiteluaseeksi. Kuvan omistaa European Defense Revue online. Tai sieltä kuva on ainakin kaapattu.
KMW:n (nykyisen KNDS Germanyn) Leopard 2 on ollut Länsi-Euroopan maavoimien selkäranka jo vuosikymmeniä. Uusin versio, Leopard 2A8, ei ole enää pelkkä panssarointipäivitys. Sen näkyvin ja tärkein parannus on israelilaisen Trophy-aktiivisuojajärjestelmän (APS) täysi integrointi vaunun rakenteisiin. Trophy tuhoaa lähestyvät onteloammukset, ohjukset ja myös hitaasti lentävät droonit kineettisellä panoksella jo ilmassa ennen kuin ne ehtivät koskettaa vaunun panssaria. Lisäksi 2A8 tuo mukanaan päivitetyn 120 mm L55A1 -tykin, suurennetun moottoritehon ja kattavan tilannekuvajärjestelmän, joka mahdollistaa vaunun toiminnan osana digitaalista verkkoa.
2. Challenger 3 – Saaren viimeinen toivo
Challengerin uusin tuleminen. Taistelujärjestelmä on nyt täysin digitaalinen. Ja panssarointi on edelleen “brittiläisellä tasolla”, jääden kakkoseksi korkeintaan Israelilaisille. Kuvan omistaa UK MoD Crown Copyright.
Iso-Britannia leikkasi maavoimiaan rajusti, mutta päätti lopulta säilyttää panssarintorjuntakyvyn ytimen. Challenger 3 on käytännössä täysin uusi vaunu rakennettuna vanhan Challenger 2:n rungon päälle. Merkittävin muutos on luopuminen brittien perinteisestä rihlatusta tykistä: tilalle tulee Rheinmetallin 120 mm L55A1 -siloaputykki, mikä mahdollistaa saman NATO-standardiammusten käytön kuin Leopardillakin. Challenger 3 saa myös israelilaisen Trophy-APS:n, täysin digitaalisen torniarkkitehtuurin ja uudistetun moduulipanssaroinnin (Epitaph). Vaunu on suunniteltu kestämään taistelukentällä pitkälle 2040-luvulle.
3. Panther KF51 – Rheinmetallin haastaja
Kissapedon paluu. Kannattaa huomata että vaunutykki on jo 130mm kaliberia. Ei sinänsä vaikuta nuoliammuksen paksuuteen (edelleen tuuman puolentoista luokkaa) mutta ruutia ja palotilaa saadaan nulen taakse paremmin, joten läpäisy kasvaa. Lataaminen sitten onkin jo melkeimpä ihmisvoimin tekemätön paikka. Kuvan omistaa Dimension Magazin, eli käytännössä ilmeisesti Rheinmetall
Rheinmetall ei jäänyt odottamaan valtioiden hitaita yhteishankkeita, vaan esitteli oman näkemyksensä tulevaisuuden taistelupanssarivaunusta. Panther KF51 pohjautuu Leopard 2:n alustalle, mutta sen torni ja pääase ovat täysin uutta sukupolvea. Vaunussa on järeä 130 mm Future Gun System (FGS) -tykki automaattilataajalla, mikä antaa huomattavasti enemmän kineettistä energiaa ja kantamaa kuin nykyiset 120 mm tykit. Pantheriin on integroitu alusta alkaen oma loitointiammusten laukaisujärjestelmä (esim. HERO 120), passiiviset ja aktiiviset suojajärjestelmät (Top Attack Protection System) sekä integroitu droonien torjuntakyky.
4. MGCS (Main Ground Combat System) – Tulevaisuuden verkosto
Järjestelmien järjestelmän ydin. Uusi Main Ground combat system, on tulevaisuutta siinä mielessä että se on osin konseptiasteella, Lecleck vastaa vielä tämän hetken haasteisiin, joten lienee enemmänkin kyse Leclerkin seuraajasta.- Kiintoisaa on 140mm pääase. Kuvan omistaa jälleen Rehinmetall
Ranskan ja Saksan yhteishanke MGCS ei ole vain yksittäinen tankki, vaan “järjestelmien järjestelmä”, joka tulee korvaamaan Leopard 2:n ja Leclercin 2040-luvulta alkaen. MGCS yhdistää miehitetyt raskaimmat taisteluvaunut, miehittämättömät maastoajoneuvot (UGV) ja ilmassalentävät alukset yhtenäiseksi tilannekuvaverkostoksi. Sen pääaseeksi kaavaillaan joko Rheinmetallin 130 mm tykkiä tai Ranskan Nexterin 140 mm ASCALON -tykkiä. Järjestelmä luottaa tekoälyavusteiseen maalinetsintään ja monikerroksiseen passiiviseen sekä aktiiviseen suojaan.
Tekninen vertailutaulukko: Länsi-Euroopan uudet teräsmöröt
Integroitu viipyilevän ammuslaukaisin, pienempi paino
Tekoälyohjaus, UGV-integraatio, järjestelmäperhe
Status
Tuotannossa / Tilauskirjoissa
Prototyyppivaihe / Tuotanto alkamassa
Konsepti / Haastaa viralliset hankkeet
Kehitysvaiheessa (Käyttöönotto n. 2040)
Miksi “Droonipaniikki” on ennenaikaista?
Palataan takaisin syyhyn, miksi nämä uudet vaunut ovat edelleen elintärkeitä. Kuten alussa todettiin, drooni ei ole taika-ase. Se on vain hitaasti lentävä, heikosti suojattu ja erittäin helposti häirittävä tähystin/räjähdealusta. Kun vaunuun asennetaan EuroTrophy tai Rheinmetallin StrikeShield, tutka havaitsee lähestyvän FPV-droonin tai sinkoammuksen millisekunnissa ja tuhoaa sen useiden metrien päässä vaunusta. Kun tähän lisätään vaunun katolle asennettavat kauko-ohjatut aseasemat (RWS), jotka pystyvät ohjelmoitavilla älyammuksilla (AHEAD/Airburst) ampumaan drooniparvia alas, droonin tehokkuus putoaa murto-osaan.
Sensori- ja elektroniikkakehitys ajaa tällä hetkellä ohi halvemmista FPV-drooneista. Elektroninen häirintä (EW) pimentää jo nyt suuren osan kiinteätaajuuksisista harrastedrooneista. Kun taistelukentälle saadaan suoralla suuntauksella ampuvaa, paksusti panssaroitua kineettistä voimaa – eli taistelupanssarivaunuja –, mitään muuta maavoimien asejärjestelmää ei voida käyttää läpimurron tekemiseen tai puolustuksen selkärankana. Panssari (tai nykään enemmänkin suoja), tulivoima ja liikkuvuus muodostavat edelleen sen pyhän kolminaisuuden, jota ilman taistelukenttää ei hallita.
“Joka julistaa panssarivaunun kuolleeksi jokaisen uuden onteloammuksen kohdalla, unohtaa sen että panssari vastasi aina haasteeseen. Ero on vain siinä, tekeytyykö suojaus teräksestä, tutkista vai lasereista.”
Tutustu ja Hekumoi: Valmistajien Viralliset Sivustot
Jos haluat sukeltaa syvemmälle teknisiin yksityiskohtiin, esitteisiin ja korkearesoluutiokuviin, käy tsekkaamassa valmistajien omat tuotesivut:
Länsi-Eurooppa on vihdoin ottamassa sotilaallisen suorituskyvyn vakavasti. Turha toivo siitä, että sota voitaisiin käydä pelkästään “siististi” nappia painamalla ja halvalla softalla, on murtumassa. Teräs maksaa, painaa ja vaatii vaivaa – mutta kun metalli kohtaa metallin taistelukentällä, mikään ei korvaa oikeaa panssarivaunua.
Sivilisaatioiden historiassa toistuu tietty kaava: kun todellisuudesta vieraannutaan riittävästi, syntyy gnostilaisia harhaoppeja. (Ei aivan tarkkaan, nythän EI ole kyse kristitystä herätysliikkeestä/kirkosta) Nämä samat kristinuskosta kitketyt harhaopit ovat ponnahtaneet nyt esiin nyky marxilaisuudesta ja erityisesti vihreydestä. Mainittava tietenkin on että Stalin, joka oli aika kovettu kommari, ei hyväksynyt homoseksuaalisuutta. Mutta hänhän olikin pappisseminaarissa opiskellut pankkirosvo. Eli tuskin olisi lähtenyt mukaan pride marsseille.
Varhaiskristillisellä ajalla gnostikot opettivat, että näkyvä maailma on pahan demiurgin luoma harha. Vain pieni valittu joukko hallitsi salaisen tiedon (gnosis), jonka avulla todellisuuden näkymätön koodi murrettiin. Nykypäivänä tämä sama vanha harhaoppi on pukenut ylleen “woketukseksi” kutsumamme akateemisen kaavun.
Pintapuolisen edistyksellisyyden alla sykkii täysin gnostilainen rakenne:
Salainen tieto: Yhteiskunnan näkyvät instituutiot ja terve järki ovat vain piilotettujen valtarakenteiden hämärtämistä. Vain “herännyt” näkee piilotetut sortomekanismit.
Biologian ja reaalimaailman kieltäminen: Fyysisillä tosiasioilla tai biologialla ei ole väliä, vain subjektiivinen kokemus ja mieli ratkaisevat. Aine on toissijaista.
Moraalinen dualismi: Maailma jakautuu jyrkästi valaistuneisiin ja pahantahtoisiin sokeisiin – sortajiin ja sorrettuihin. Kompromisseille ei ole tilaa.
Kyse on pohjimmiltaan maallisesta pelastusopista, jossa utopia saavutetaan kielellisellä ja käsitteellisellä kikkailulla ilman tarvetta henkilökohtaiselle moraaliselle itsekritiikille tai realiteettien kohtaamiselle. Tai ainakin ajatukselle kuinka moraalisäännöt (ilmastouskonto) eivät koske “valaistunutta”. VihrVasemmistolaiselle eliitillehän ei ole ongelma saarnata hallintoalamaisille hiilidioksidipäästöistä ynnä kulttuurin omimisesta ja lentää seuraavaksi Balille tuhoamaan alkuperäiskulttuuria turismilla.
Insestiläppää ja opillista tekopyhyyttä
Tämä ideologinen sumutus ei jää pelkäksi kabinettifilosofiaksi. Se näkyy konkreettisesti silloin, kun kova reaalimaailma ja sen arki törmäävät vihervasemmistolaiseen dogmiin.
Muistetaanpa helsinkiläisen vihreän valtuutetun Fatim Diarran kuuluisa heitto, jonka mukaan ainoa syy muuttaa maaseudulle on “insesti ja se että kukaan ei kuule kun vaimo huutaa apua”. Kun maaseudun arki ja aluepolitiikka eivät mahtuneet oman ideologisen kuplan sisälle, vastauksena oli syrjäseudun ihmisten raaka demonisointi. Ja kun tästä nousi kohu, kansanedustaja Emma Kari siirsi katseen välittömästi uhriasemaan: kyse olikin siitä, ettei “tummaihoiselle nuorelle naiselle anneta armoa”.
Vastaisin molemmille vihaisille kimmoille Kuolemattoman “Ikurin Turpiinin” sanoin: “Maailma on täynnä kaikenlaista pahaa. Kauhua, murheita, tuskaa, kidutusta kokee jokainen valkoinen ja musta.” Rauha jouluna poisnukkuneelle Pate Mustajärvelle.
Tapaus saa kuitenkin vielä astetta irvokkaamman käänteen, kun muistetaan Vihreiden oma poliittinen linja. Samalla kun Diarra käytti insestiä halventavana syytöksenä maaseutua vastaan, Vihreät (ja heidän nuorisojärjestönsä) ovat ajaneet täysi-ikäisten sisarusten välisen insestin rangaistavuuden poistamista rikoslaista “yksilönvapauden” nimissä. Samoin suojaikärajoja ei vihreiden mielestä ole niin tarpeellista olla “yksilönvapauden” nimissä. (Todettakoon, että puolue on virallisesti nykyisen suojaikärajan kannalla. Toisaalta puolueen piirissä on esitetty seksityön laillistamista ja normalisointia korostavia näkemyksiä. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneet 18-vuotiaat – ja sugardating-ilmiön kautta jopa tätä rajaa hipovat nuoret – nähdään ennen kaikkea autonomisina toimijoina eikä “erityistä suojelua” tarvitsevina nuorina) Tämä vetoaminen “yksilönvapauteen” ei tietenkään koske autoja ja liikkumisen vapautta.
Tämä paljastaa uusgnostilaisen ideologian ytimen: perinteistä elämäntapaa ja normaaleja suomalaisia saa halventaa tabuilla, joita puolue itse on valmis purkamaan edistyksellisyyden nimissä. Logiikalla ei ole väliä – vain opillisella valtataistelulla ja perinteisen elämäntavan murentamisella. MArxilaisessa ideologiassa ydinperhe on se tärkein vihollinen, joka pitää hajoittaa.
Terrori-iskut ja kielellinen teatteri
Sama kyvyttömyys kohdata todellisuutta toistuu aina, kun Euroopassa tapahtuu jotain vakavaa. Berliinin autoiskun tai Turun puukotusten jälkeen reaalimaailmaa elävä kansalainen näki jotain ilmeistä: turvallisuusympäristön romahduksen ja epäonnistuneen maahanmuutopolitiikan seuraukset.
Mitä teki edistyksellinen eliitti? Se kieltäytyi käsittelemästä teon reaalisia syitä. Sen sijaan katse käännettiin välittömästi kielelliseen hallintaan: alettiin saarnata siitä, kuinka “pelolle ei saa antaa valtaa”, ja varoiteltiin “vihapuheesta” ja “vastakkainasettelusta”.
Dogmaatikko ei kykene korjaamaan järjestelmän valuvikoja, koska hänelle järjestelmän opillinen puhtaus on tärkeämpää kuin ihmishenget tai kansallinen turvallisuus. Suurin huoli ei ole iskun uhreista, vaan siitä, miltä oma aate näyttää tapahtuneen valossa.
Todellisuutta ei voi uudelleenkirjoittaa
Gnostilaisuuden suurin tragedia on aina ollut se, että todellisuus ei piittaa ihmisen rakentamista fiktioista. Voit julistaa sosiaalisessa mediassa kuinka paljon tahansa omaa moraalista paremmuuttasi ja uudelleenmääritellä sanojen merkityksiä, mutta reaalimaailman fysiikka, turvallisuusuhkat ja biologia toimivat silti omilla laeillaan.
Niin kauan kuin päätöksentekoa ohjaa ideologinen gnostilaisuus, jossa kieltäydytään näkemästä syy-seuraussuhteita ja suojellaan omaa opillista puhtautta todellisuuden kustannuksella, lopputuloksena on epäonnistunut politiikka ja mureneva yhteiskunta.
On aika riisua salatietoa saarnaavilta ideologeilta heidän kaapunsa ja palata nojaamaan siihen, mikä toimii: kovaan tilannekuvaan, terveeseen järkeen ja rehellisyyteen.
Vaikka ViherVasemmistossa pitäisi jo olla selvää, että islamistit pitävät heitä vain hyödyllisinä idiootteina, niin Fatim Diarra, tuo ajatusten Kemijoki, on onnistunut tekemään mentaalisen loikan:
Eli Fatim tässä loihelausuu kuinka “vihaa ei voiteta vihalla”, ja halajaa uutta vihapuhelaisäändätöä sivulauseessa. Tietenkin seksuaalivähemmistöt ovat se “dinge an sich” yhteiskunnassa. Katin kontit Diarra. Muuten Fatim Äärioikeisto, eli kansallissosialistit ovat ,ehkä, äärioikeistoa, mutta Konservatiivit ovat oikeistoa.
Jos Diarran logiikkaa seuraa johdonmukaisesti, ongelman ytimessä eivät ole islamistin teot vaan konservatiivinen arvomaailma. Tämän logiikan mukaan myös kristitty konservatiivi, kuten minä, kuuluu ongelman juurisyihin.
Länsimaat katsovat tekoälyä markkinalähtöisenä kulutushyödykkeenä ja pörssiyhtiöiden kilpajuoksuna. Pekingissä sitä käsitellään täsmälleen samalla oppikirjalla kuin aurinkopaneeleita, akkuteknologiaa ja sähköautoja: valtion tukemalla ylikapasiteetilla, aggressiivisella polkuhinnoittelulla ja viimein länsimaisen tuotantokapasiteetin tuhoamisella.
Tekoälytroijalainen pyrkimässä kaupunkiin.
Kun DeepSeek, Alibaba (Qwen) ja Zhipu julkaisevat avoimia malleja ja tarjoavat rajapintakyselyitä (API) jopa huomattavasti länsimaisia kilpailijoita edullisemmin, kyseessä ei ole markkinatalouden riemuvoitto. Kyseessä on oppikirjamainen geopoliittinen ja sotilaallinen vedätys, jonka vaikutukset ulottuvat syvälle länsimaiseen suorituskykyyn ja huoltovarmuuteen. Katsokaas Kiina katsoo olevansa jo sodassa lännen kanssa, aseet vain eivät ole, kuten nykyään sanotaan, “kineettisiä”.
1. Digitaalinen silkkitie ja laitteistoansat
Nyt alkava AI vedätys ei ole ensimmäinen kerta, kun Peking käyttää samaa taktiikkaa. Siinä missä Belt and Road -aloite (Vyö ja tie) kytki Afrikan kehitysmaat ja osan Euroopan reuna-alueista – Montenegron velka-ansoista aina Pireuksen satamaan – kiinalaiseen rahaan ja infraan, tekoälyssä toteutetaan nyt samaa kaavaa. Länsi katsoi aikanaan vierestä, kun kriittistä infraa myytiin halvalla. Nyt sama virhe toistetaan ohjelmistotasolla. Erityisen selkeästi tämä on nähtävillä Afrikassa ja jos asia kiinnostaa kannattaa tutustua Kenian rautatie verkkoon ja Mombasan satamaan.
Mekanismi on yksinkertainen. Ensin markkinat hukutetaan hinnoilla, joihin yksikään kaupallisin ehdoin toimiva länsiyhtiö ei pysty vastaamaan. Kun API-kustannukset painetaan nollaan ja mallien painot tarjotaan vapaasti ladattavaksi, länsimaiset yritykset, ohjelmistotalot ja jopa puolustussektorin alihankkijat sitovat prosessinsa kiinalaisiin ekosysteemeihin.
Kun “halpa” teknologia on integroitu kriittisiin toimintoihin:
Länsimainen oma kehitys kuihtuu: Korkeiden pääomakustannusten parissa painiskelevat länsiyhtiöt eivät saa investointejaan takaisin ja ajavat toimintojaan alas.
Vipuvarsi siirtyy Pekingille: Kun vaihtoehdot on raivattu tieltä, hinnat nousevat, ehdot tiukentuvat ja ohjausruuvi siirtyy Kiinan kommunistisen puolueen käsiin. Näin Kiina on jo käyttänyt vientirajoituksia kriittisiin mineraaleihin ja harvinaisiin maametalleihin, esimerkiksi neodyymi, liittyvänä geopoliittisena vipuvartena.
Tekoäly on päättävää ja analysoivaa infrastruktuuria. Jos yhteiskunta ulkoistaa “ajattelunsa” vastustajan valvomaan arkkitehtuuriin, huoltovarmuus on menetetty jo ennen ensimmäistäkään laukausta. Myöskään minkäänlaisia salaisuuksia ei ole. Ainakaan Kiinalaisille.
2. Epäsymmetrinen vastaisku energiapuristukseen
Pekingin aggressiivinen ajoitus ei ole sattumaa. Yhdysvaltain tiukennettu linja – jossa Trumpin hallinto leikkasi Kiinan pääsyä halpaan sanktioituun raakaöljyyn ja energiakanaviin – pakottaa Kiinan hakemaan vipuvartta muualta. Venezuelan ja Iranin operaatioita kannattaa tarkastella myös tästä kulmasta.
Peking tietää, ettei se voi voittaa Yhdysvaltoja suorassa energiakilvassa tai tullisodassa. Polkuhinnoiteltu tekoäly ja globaalin digitaalisen infrastruktuurin kaappaus ovatkin Pekingin epäsymmetrinen vastaisku: jos Kiinan energiayhteyksiä kuristetaan, se tekee itsestään korvaamattoman länsimaiselle yhteiskunnalle ja sotilasteknologialle.
3. Vaikutukset puolustukseen: Trojan hevoinen koodissa
Sotilaallisessa viitekehyksessä kiinalaisten AI-mallien leviäminen luo suoria taktisia ja operatiivisia uhkia:
Haavoittuvuudet koodikannassa: Moderni ohjelmistokehitys nojaa tekoälyavustettuun koodaukseen. Jos puolustusvälineteollisuuden koodia generoidaan kiinalaisilla malleilla (esim. DeepSeek tai GLM), järjestelmiin voidaan sisäänleipoa vaikeasti havaittavia takaportteja, joita kiinalainen tiedustelu hyödyntää kriisiolosuhteissa. Vähintäänkin tällainen koodi on katsastettava hyvin huolellisesti.
Algoritminen liukuma ja vaikuttaminen: Kiinalaiset mallit on linjattu puoluevaltion ideologian mukaisesti. Kiinalaiset kielimallit antavat strategisissa simulaatioissa järjestelmällisesti eskaloivampia ja aggresiivisempia suosituksia länsimaille kuin Kiinalle. Kun tällaisia malleja käytetään päätöksenteon tukena, ne ohjaavat käyttäjäänsä hienovaraisesti Pekingin narratiiviin.
Ideologinen algoritmi: Kiinalaisiin malleihin on lainsäädännöllisesti sisäänrakennettu puolueen historiakäsitys ja kriisintulkinta. Jos länsimainen ohjelmisto tai analyytikko käyttää näitä pohjamalleja tilannekuvan luomiseen, syötettävä tilannekuva vääristyy.
Kognitiivinen ansa: Jos sotilaallisen päätöksenteon tukeen tai taktiikkasimulaatioihin päästetään järjestelmiä, jotka on optimoitu kiinalaisella datalla ja opetusmateriaaleilla, mallit tarjoavat strategioita, jotka suosivat Kiinan omia sotilasoppeja ja saavat länsimaisen toimijan tekemään virhearviointeja.
Avoimuusdiplomatia: Tarjoamalla malleja veloituksetta Kiina kytkee Globaalin etelän maat ja pitkälti myös eurooppalaiset toimijat omaan teknologiseen kiertorataansa. Tämä vetää mukanaan kiinalaisen raudan: Huawein ja Alibaban pilvipalvelut sekä palvelinarkkitehtuurit. Länsi on vaarassa jäädä kalliille “tekoälysaarelleen”, kun muu maailma ajaa kiinalaisella moottorilla.
Lukemista aiheesta saat googlettamalla tuoreen tutkimuksen “Escalation Risks from Language Models in Military and Diplomatic Decision-Making” (Stanford University, Georgia Tech ja Northeastern University), joka tarkastelee kielimallien käyttäytymistä sotilaallisissa ja diplomaattisissa simulaatioissa. Tutkimuksessa havaittiin mallikohtaisia eroja esimerkiksi eskalaatioalttiudessa.
Mitä tästä pitää johtaa?
Naiiviuden aika on ohi. Ilmaisia lounaita ei ole teknologiasodankäynnissä olemassa.
Avoimen koodin leima ei takaa turvallisuutta – se, että mallin painot ovat saatavilla, ei tee siitä vaaratonta. Kiinalaisen puoluevaltion ja sen tekoälyyritysten välinen raja on olematon. Suomessa ja Euroopassa on varmistettava, ettei puolustussektorin tai huoltovarmuusorganisaatioiden ohjelmistokehityksessä käytetä kiinalaisiin pohjamalleihin nojaavia rajapintoja, ollenkaan.
Jos emme tue omaa ja liittolaistemme tekoälytuotantoa sekä laskentakapasiteettia, ostamme itsemme halvalla riippuvuuteen, josta irrottautuminen maksaa kriisin tullen kaiken. Polkuhinnoiteltu tekoäly on Pekingin tehokkain ase vuosiin.
Jos joku on liian hyvää ollakseen totta, se yleensä on.
Vuosi 1956 merkitsi lopullista auringonlaskua kahden vanhan eurooppalaisen imperiumin, Ison-Britannian ja Ranskan, maailmanmahtiasemalle. Suezin kriisi ja sitä seurannut sotilasoperaatio, koodinimeltään Operation Musketeer (Operaatio Musketööri), oli näiden siirtomaavaltojen epätoivoinen ja huonosti johdettu joutsenlaulu. Se oli oppitunti siitä, mitä tapahtuu, kun sotilaallinen suorituskyky laahaa poliittisten ambitioiden perässä ja kun oma reaalipoliittinen painoarvo arvioidaan täydellisesti väärin. Molemmat vallat lähtivät purkamaan imperiumejaan maailmalta, ja molemmilla on enää joitakin pieniä saaria ympäri maailmaa, joista niistäkin saatetaan luopua.
Brittiläisiä 830 laivueen Wywernejä nousemassa tehtävälle HMS Eaglelta. Kuvan omistaa ilmeisesti Canalzoners.UK.
Poliittinen tilanne 1956: Kansallistaminen ja katkeruus
Kriisin käynnistyi 26. heinäkuuta 1956, kun Egyptin karismaattinen ja nationalistinen presidentti Gamal Abdel Nasser ilmoitti kansallistavansa Suezin kanavan. Kanava oli Ison-Britannian ja Ranskan omistaman kauppakomppanian hallussa, ja se oli Länsi-Euroopan taloudellinen elämänlanka – erityisesti Lähi-idän öljykuljetusten takia. Eli Causus Belli, oli täysin perusteltu molempien maiden kannalta. Taloudelliset menetykset olivat olleet molemmille maille huomattavat.
Lontoossa ja Pariisissa Nasserin teko nähtiin sietämättömänä haasteena. Ison-Britannian pääministeri Anthony Eden oli henkilökohtaisesti pakkomielteinen Nasserista; hän vertasi tätä Hitleriin ja katsoi, että 1930-luvun myöntämyyspolitiikka ei saanut toistua. Ranskalla puolestaan oli omat motiivinsa: Nasser tuki avoimesti Algerian itsenäisyystaistelijoita (FLN), ja Pariisi uskoi, että Nasserin kaataminen ratkaisisi myös Algerian kriisin.
Syntyi salainen Sèvres’n sopimus Ison-Britannian, Ranskan ja Israelin välillä. Suunnitelma oli kyyninen: Israel hyökkäisi Siinaille, jolloin Britannia ja Ranska voisivat astua väliin “rauhanturvaajina” suojelemaan kanavaa ja vaatimaan molempia osapuolia vetäytymään sen rannoilta – ottaen samalla kanavan takaisin haltuunsa.
Käytettävissä olleet sotavoimat
Paperilla liittokunnan armada oli valtava ja edusti perinteistä ylivoimaa. Operaation ylipäällikkönä toimi brittiläinen kenraali Sir Charles Keightley.
Merivoimat: Liittoutuneilla oli käytössään yli 130 sota-alusta. Britannia toi paikalle viisi lentotukialusta (mukaan lukien HMS Eagle, Bulwark ja Albion). Ranska osallistui vahvalla laivasto-osastolla, johon kuului taistelulaiva Jean Bart ja lentotukialuksia.
Maavoimat: Hyökkäykseen varattiin noin 80 000 sotilasta. Ranskan kärkenä toimivat erittäin kokeneet ja taistelukarkaisut eliittilaskuvarjojoukot (2e RPC), jotka olivat kunnostautuneet Indokiinassa. Britannia asetti linjaan 16. itsenäisen laskuvarjoprikaatin ja Royal Marine Commandot.
Ilmavoimat: Yli 500 taistelukonetta, jotka operoivat Kyprokselta, Maltalta ja lentotukialuksilta käsin.
Vaikka kalusto oli modernia (suuri osa suihkukoneaikakauden pommikoneita ja hävittäjiä, erityisesti tukialuksilla vielä toisen maailmansodan parhaita malleja), voima oli kaukana valmiista. Iso-Britannia kärsi pahasta alusten ja maihinnousukaluston pulasta. Reserviläisiä jouduttiin kutsumaan kiireellä palvelukseen, ja brittien panssarivaunuja siirrettiin satamiin jopa siviilifirmojen muuttoautoilla suorituskyvyn puutteiden vuoksi. Myös siirtoarmeijan laivaamiseen sopivasta kalustosta oli pulaa, joka pakotti supistamaan joukkoja pariinkin kertaan.
Brittiläinen Centurion rantautuu. 11 vuotta Overlordin jälkeen briteillä ei ollut jäljellä enää maihinnousukapasiteettiä nimeksikään, mutta jotain sentään oli. Kuvan omistaa imperial War Museum.
Suunnitteluprosessi ja sen kardinaalimokat
Musketöörin suunnitteluprosessi oli oppikirjaesimerkki siitä, miten sotilaallinen suunnittelu epäonnistuu, kun poliittinen johto sekaantuu suunnitteluun ja pelkää omia varjojaan.
Epäselvät poliittiset tavoitteet: Eden ja Ranskan johto eivät kyenneet määrittelemään, oliko tavoitteena pelkkä kanavavyöhykkeen haltuunotto vai Nasserin hallinnon kaataminen Kairossa. Tämä johti suunnitelmien jatkuvaan muuttamiseen. Alkuperäinen suunnitelma maihinnoususta Aleksandriaan vaihdettiin Port Saidiin, mikä pitkitti valmisteluja.
Salamataktiikan puute (Come-as-you-are -sodan puute): Britannia ei ollut valmis nopeisiin kriisinhallintaoperaatioihin. Joukkojen kerääminen ja logistiikan virittäminen kesti viikkoja. Kun salainen liitto Israelin kanssa vaati täydellistä ajoitusta, sotilaallinen koneisto liikkui kuin täi tervassa.
Psykologinen harha ja tiedusteluvirheet: Lontoossa uskottiin naiivisti, että pelkät ilmapommitukset saisivat egyptiläiset nousemaan kapinaan Nasseria vastaan. Todellisuudessa hyökkäys vain yhdisti kansan presidenttinsä taakse.
Diplomaattinen sokeus: Suurin virhe oli oletus siitä, että Yhdysvallat katsoisi operaatiota läpi sormiensa tai hyväksyisi sen kylmän sodan -kontekstissa. Poliitikot pitivät sotilasjohdon pimennossa diplomaattisista riskeistä.
Itse operaatio: Taktinen menestys, strateginen möhläys
Kun Israel hyökkäsi Siinaille 29. lokakuuta, Britannia ja Ranska antoivat odotetun uhkavaatimuksensa. Sen umpeuduttua alkoi operaation ensimmäinen vaihe: Egyptin ilmavoimien ja infrastruktuurin tuhoaminen ilmapommituksilla.
Vasta 5. marraskuuta – lähes viikko Israelin hyökkäyksen alkamisen jälkeen – operaation keihäänkärki pudotettiin maahan. Brittien 3. laskuvarjopataljoona valtasi El Gamilin lentokentän ja ranskalaiset laskuvarjosotilaat ottivat haltuunsa strategiset sillat Raswassa ja Port Fuadissa. Taktisesti operaatio oli loistava: ilmasta pudotetut joukot toimivat aggressiivisesti ja tehokkaasti.
Seuraavana päivänä, 6. marraskuuta, seurasi merellinen maihinnousu Port Saidiin. Royal Marine Commandot rynnäköivät rantaan Centurion-panssarivaunujen tukemina. Historiallisena kuriositeettina mainittakoon, että tämä oli maailman ensimmäinen kerta, kun taisteluissa käytettiin laajamittaista helikopteri-maihinlaskua (brittien HMS Oceanilta ja Theseukselta) haavoittuneiden evakuointiin ja joukkojen siirtoihin.
Taktisesti Egyptin armeija lyötiin nopeasti ja perusteellisesti. Mutta samalla hetkellä, kun liittoutuneet alkoivat edetä etelään pitkin kanavan vartta, poliittinen todellisuus iski vasten kasvoja. Nasser vastasi sotilaalliseen tappioon upottamalla kanavaan 49 laivaa, mikä sulki sen täysin – eli tuhosi juuri sen intressin, jota Britannia ja Ranska yrittivät suojella.
Nöyryyttävää tämä oli toki myös Neuvosto-Venäjälle: Pönäkät Josef Stalin III raskaat panssarivaunut tuhottiin yksi toisensa jälkeen liittolaisten juuri tappioita kokematta. Sodan alussa kyseisiä “liikkuvia linnoja” oli noin 100, lopussa oli noin 30 jäljellä.
Eliittijoukot ja “Kylmä veri”
Ranskan kärkenä toimi eversti Pierre Chateau-Jobertin johtama 2e RPC (2e Régiment de Parachutiste Coloniaux). Nämä miehet eivät olleet varusmiesreserviä, vaan ammattisotilaita, joilla oli takanaan vuosien viidakkosota Kaakkois-Aasiassa ja parhaillaan käynnissä oleva raaka sissisota Algeriassa. Heidän taktinen doktriininsa perustui nopeuteen, aloitteellisuuteen ja siihen, ettei viholliselle annettu aikaa ryhmittyä.
Port Fuadin saartaminen ja haltuunotto (5. marraskuuta)
Kun brittien laskuvarjojoukot pudotettiin Port Saidin länsipuolelle El Gamilin lentokentälle, ranskalaiset ottivat vastuulleen kanavan itäpuolella sijaitsevan Port Fuadin.
Tarkkuuspudotus: Ranskalaiset hyppäsivät erittäin matalalta (osa jopa alle 150 metristä) minimoidakseen ilmassaoloajan ja vihollisen tulen vaikutuksen.
Katkaisutaktiikka: He ottivat välittömästi haltuunsa Raswan sillat, jotka yhdistivät Port Saidin mantereeseen. Tämä katkaisi Egyptin armeijan perääntymis- ja huoltoreitit ja eristi Port Saidin tehokkaasti saarekkeeksi.
Puhdistus: Port Fuad puhdistettiin egyptiläisistä joukoista tunneissa. Ranskalaiset käyttivät urbaaniin taisteluun kehitettyä aggressiivista etenemistä huone huoneelta, hyödyntäen maksimaalisesti käsikranaatteja ja kevyitä konepistooleja.
Ranskalainen röyhkeys vs. brittiläinen varovaisuus
Marraskuun 6. päivän merellisessä maihinnousussa taktiset erot korostuivat. Brittien panssarivaunujen ja jalkaväen eteneminen Port Saidissa hidastui, koska he pyrkivät välttämään siviiliuhreja ja odottivat jatkuvasti virallisia tulitauko-ohjeita Lontoosta. Brittien varovaisuudessa näkyi edelleen toisen maailmansodan aikana vakiintunut toimintakulttuuri, jossa Bernard Montgomeryn korostama huolellinen valmistelu ja tappioiden minimointi painoivat enemmän kuin nopea riskinotto.
Ranskalaiset taas eivät jääneet odottelemaan. Kun he huomasivat brittien linjojen junnaavan, ranskalaiskomentajat joko jättivät brittikäskyt huomiotta tai tulkitsivat niitä “luovasti”. He jatkoivat salamaetenemistä etelään pitkin kanavan vartta tavoitteenaan saavuttaa Ismailia ennen kuin poliitikot ehtivät viheltää pelin poikki. Ranskalaiset käyttivät panssaroituja amfibioajoneuvoja (kuten LVT-4) hyödyntäen vesistöjä nopeaan koukkaukseen egyptiläisten selustaan.
Miksi taktiikka ei pelastanut operaatiota?
Ranskalaisten taktiikka oli sotilaallisesti erittäin hyvää tai lähes täydellistä: he saavuttivat kaikki heille asetetut tavoitteet minimaalisin omin tappioin ja löivät egyptiläisten puolustuksen joukkojen laadulla, agressiivisuudella ja nopeudella. Erityisen huomionarvoista on, että tulokset saavutettiin pääosin kevyillä laskuvarjo- ja merijalkaväkijoukoilla eikä massiivisilla panssarihyökkäyksillä, joita kylmän sodan eurooppalaisessa doktriinissa pidettiin ratkaisevina.
Taktinen oppitunti oli kuitenkin karu: loistavakaan taktiikka ei pelasta operaatiota, jos strateginen ajoitus ja myös ajatus on pielessä. Ranskalaiset olivat liian nopeita omalle poliittiselle johdolle ja liian hitaita suhteessa siihen, miten nopeasti Washington ja Moskova ehtivät reagoida. Kun brittien Eden murtui amerikkalaisten taloudellisen painostuksen alla ja suostui tulitaukoon 6. marraskuuta, ranskalaisten oli pakko pysähtyä – vain tunteja ennen kuin he olisivat saaneet koko kanavalinjan haltuunsa.
Kuplan puhkaisu: Washington ja Moskova ärähtävät
Operaatio Musketööri ei kaatunut Egyptin sotilaalliseen vastarintaan, vaan kahden uuden supervallan raakaankin geopoliittiseen painostukseen.
Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower oli raivona. Yhdysvalloissa oli menossa presidentinvaalikampanja, ja Eisenhower oli profiloitunut rauhanmiehenä. Mikä pahempaa, länsivaltojen hyökkäys peitti alleen ja vei moraalisen pohjan samaan aikaan tapahtuneelta Neuvostoliiton veriseltä Unkarin kansannousun murskaamiselta.
Neuvostoliitto käytti tilannetta hyväkseen ja uhkasi Britanniaa ja Ranskaa jopa ohjusiskuilla (“ydinkortti”) ja vapaaehtoisten lähettämisellä Egyptiin. Tämä oli kuitenkin sivunäytös sen rinnalla, mitä Washington teki.
Yhdysvallat ei käyttänyt aseita, vaan taloudellista ruuvia. Se esti Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) hätälainat Britannialle ja uhkasi myydä Yhdysvaltain hallussa olleet Iso-Britannian punnan varannot, mikä olisi romuttanut Britannian talouden ja valuutan. Eden murtui taloudellisen katastrofin edessä. Ilmoittamatta asiasta kunnolla edes Ranskalle, Britannia suostui tulitaukoon kesken etenemisen 6. marraskuuta. Ranskalaiset olivat raivoissaan, mutta yksin he eivät voineet jatkaa.
Jälkimainingit: Imperiumien hautajaiset
Joulukuuhun 1956 mennessä brittiläiset ja ranskalaiset joukot vedettiin häpeällisesti pois ja korvattiin YK:n rauhanturvaajilla. Mukana oli myös suomalaisia. Se oli ensimäinen operaatio johon suomalaiset sinikypärät osalistuivat.
Poliittiset ruumiit: Pääministeri Anthony Eden joutui eroamaan terveyssyihin ja poliittiseen häpeään vedoten tammikuussa 1957. Nasserista tuli koko arabimaailman kiistaton sankari ja imperialismin vastustuksen ikoni.
Strateginen opetus: Suezin kriisi osoitti, että Britannia tai Ranska eivät voineet enää suorittaa suuria sotilasoperaatioita ilman Yhdysvaltojen suostumusta tai tukea. Tämä oli katkera läksy molemmille oman päänsä mukaan toimimaan tottuneelle vallalle.
Liittolaissuhteiden erkaantuminen: Ranska teki Suezin nöyryytyksestä omat johtopäätöksensä. Se koki Britannian pettäneen sen amerikkalaisten painostuksen alla. Tämä ajoi Ranskan kehittämään oman itsenäisen ydinaseensa (Force de Frappe) ja etsimään tiiviimpää yhteistyötä Saksan kanssa, mikä myöhemmin johti maan vetäytymiseen NATO:n integroidusta sotilasrakenneosasta De Gaullen aikakaudella.
Operaatio Musketööri oli täydellinen oppitunti siitä, kuinka vanhentunut sapelikalistelu ja haluttomuus tunnustaa maailman muuttumista johtavat strategiseen shakkimattiin. Sotilaat hoitivat tehtävänsä Port Saidissa, mutta poliitikot olivat hävinneet sodan jo ennen ensimmäistä laukausta.
Vaihtoehtoinen 1956: Mitä jos Musketööri olisi viety maaliin?
Kun jälkikäteen analysoidaan Operaatio Musketöörin romahdusta, on helppo langeta jossitteluun. Mitä jos Lontoo ja Pariisi olisivat jättäneet Washingtonin taloudellisen kiristyksen huomiotta? Mitä jos ranskalaisten laskuvarjojoukkojen salamaeteneminen olisi päästetty maaliinsa ja koko kanava otettu haltuun?
Paperilla se oli sotilaallisesti täysin mahdollista. Reaalipoliittisesti se olisi kuitenkin ollut vain syvempi sukellus ansaan. Jos vanhat imperiumit olisivat pakottaneet tahtonsa läpi, historian kulku ja Lähi-idän poliittinen kartta olisi piirretty uusiksi – mutta ei Euroopan eduksi. Molemmat olivat sodankäynnissään paljolti riippuvaisia yhdysvaltalaisesta rahallisesta tuesta ja aseistuksesta.
Kuuden päivän sota peruuntuu, kulutussota alkaa
Suurin välitön historiallinen muutos olisi kohdistunut Israeliin ja sen arabinaapureihin. Vuoden 1967 Kuuden päivän sotaa – sellaisena kuin me sen tunnemme vähintään– ei olisi koskaan käyty. Nasserin sotilaallinen nöyryytys ja kanavan menetys olisivat joko kaataneet hänen hallintonsa tai romuttaneet hänen asemansa arabimaailman johtajana.
Tämä ei kuitenkaan olisi tuonut alueelle vakautta. Kanavavyöhykkeestä ei olisi tullut turvallinen kauppareitti, vaan pysyvä rintamalinja. Egyptin armeijan rippeet ja kansallismieliset sissiliikkeet olisivat aloittaneet raa’an, asymmetrisen kulutussodan eurooppalaisia miehitysjoukkoja vastaan. Kanavaa ympäröivä tiheään asuttu Niilin suistoalue olisi muuttunut brittien ja ranskalaisten omaksi Vietnamiksi – jatkuvien väijytysten, sabotaasin ja pommi-iskujen suoksi. Tämän maat olisivat toiki kestäneet, mutta kauppa ei olisi kulkenut kanavan läpi samaan tapaan. Nykyinen Punaisenmeren kriisi osoittaa, että suhteellisen rajallisellakin aseellisella toimijalla voidaan vakavasti häiritä maailman meriliikennettä. Egyptin kaltaisella valtiolla olisi ollut tähän vielä huomattavasti paremmat edellytykset.
Israel puolestaan olisi jäänyt kurimukseen, jossa sen olisi ollut pakko sitoa resurssinsa Siinain pysyvään ja kalliiseen miehitykseen vuosikymmeniksi etuajassa. Tämä olisi toki kysynyt joukkoja, mutta molemmilla mailla olisii ollut vielä rautaa selkärangassa niin paljon, että oletan että alue olisi rauhoitettu sutjakkaasti. Alue olisi ollut paljon suppeampi kuin Ranskan Tonkin, ja Briteillä oli kokemusta Keniasta ja malajilta.
Vaikka kanavavyöhyke olisi todennäköisesti saatu sotilaallisesti hallintaan, sen pitäminen olisi edellyttänyt pitkäkestoista miehitystä ja jatkuvaa vastasissitoimintaa. Tämä olisi sitonut merkittävästi joukkoja ja poliittista pääomaa. Molemmilla valtioilla OLI käynnissä samaan aikaan muitakin operaatioita Briteillä Kenia ja Kypros rauhoitettavan (Molemmissa onnistuttiin) ja Ranskalla äärimmäisen joukkoja syövä Algeria.
Imperiumien pitkitetty kuolinkamppailu
Suurin harha Lontoossa ja Pariisissa oli usko siihen, että sotilaallinen voitto Suezilla olisi palauttanut siirtomaavallan uskottavuuden. Todellisuudessa se olisi vain nopeuttanut taloudellista ja poliittista romahdusta.
Pinnan alla kytevä konkurssi: Iso-Britannia oli vuonna 1956 taloudellisesti riippuvainen Yhdysvalloista. Jos Eden olisi jättänyt Eisenhowerin uhkaukset huomiotta, Yhdysvallat olisi antanut punnan arvon romuttua vapaasti. Britannia olisi kohdannut välittömän valuuttakriisin, säännöstelyn paluun kotirintamalle ja mahdollisen valtionvararikon. Tyhjällä valtionkassalla ei ylläpidetä imperiumia, jolla on miehitysjoukkoja ympäri maailmaa.
Ranskan kaksirintamasota: Ranskan johto kuvitteli Nasserin kaatamisen katkaisevan istukan Algerian itsenäisyyssodalta (FLN). Tämä oli taktista sokeutta. Algerian kriisi nousi paikallisesta maaperästä, ei Kairossa tehdyistä puheista. Suezin sitomat eliittijoukot olisivat vain jakaneet Ranskan rajalliset resurssit kahteen raskaaseen, veriseen ja moraalin lipsumista aiheuttaneeseen siirtomaasotaan samanaikaisesti.
Alle olen kerännyt graafit Britannian ja Ranskan miesvoimasta 1945-2025. Punaisella voimat kotona (Koulutuksessa, sijoitettuna tai kotiuttamista vaille) Vihreällä varuskunnat ulkomaille, kuten vaikkapa British Army Of Rhein, ja violetilla taisteluissa mukana olevat joukot. Ranskalla näyttää olleen yhtä paljon joukkoja ulkomailla taistelemassa, kuin emämaassa. Briteillä tilanne on tässä suhteessa parempi. Molemissa maissa oli tässä vaiheessa vielä asevelvollisuus käytössä.
Geopoliittinen shakkimatti: Moskovan rynnistys ja Washingtonin eristys
Kansainvälisellä näyttämöllä Musketöörin loppuun vieminen olisi luonut syvän repeämän lännen rintamaan ja avannut ovet selälleen Neuvostoliitolle.
Yhdysvaltain reaktio olisi ollut armoton. Eisenhowerille kyse oli kylmän sodan suuresta strategiasta: USA:n oli voitettava kehittyvien maiden – Aasian ja Afrikan – luottamus. Eurooppalaisten siirtomaaherrojen tukeminen tai heidän omavaltaisuutensa sietäminen olisi tuhonnut USA:n uskottavuuden. Washington olisi todennäköisesti asettanut Britannian ja Ranskan taloudelliseen saartoon, mikä olisi halvaannuttanut NATO:n toimintakyvyn Euroopassa.
Tästä syntyneen tyhjiön olisi täyttänyt Moskova. Nasserin epätoivo tai hänen tilalleen noussut uusi radikaali hallinto olisi ajanut Egyptin ja sen liittolaiset vielä tiukemmin Neuvostoliiton syliin. Moskova olisi profiloitunut arabimaailman ainoaksi todelliseksi suojelijaksi läntistä imperialismia vastaan. Lähi-itään olisi virrannut neuvostoliittolaisia aseita, hävitettäjiä ja “vapaaehtoisia” neuvonantajia, mikä olisi vienyt alueen kylmän sodan kuumimmaksi potentiaaliseksi näyttämöksi.
Johtopäätös
Jos Operaatio Musketööri olisi pakotettu maaliin, se ei olisi pelastanut Britannian tai Ranskan imperiumeja. Se olisi vain muuttanut niiden väistämättömän vetäytymisen hallitusta dekolonisaatiosta hallitsemattomaksi, taloudellisesti katastrofaaliseksi ja huomattavasti verisemmäksi romahdukseksi.
Sotilaallinen voitto Port Saidissa olisi ollut pelkkä lyhytaikainen harha, joka olisi peittänyt sen reaalipoliittisen tosiasian, että kumpikaan vanhoista siirtomaavalloista ei enää kyennyt johtamaan maailmanpolitiikkaa ilman supervaltojen lupaa. Suez ei tuhonnut imperiumeja – se oli vain diagnoosi, joka paljasti potilaan olleen jo kuollut.
We buy advanced gear expecting miracles out of the box. But reality has a brutal way of correcting marketing claims. If you rely strictly on a factory-made sniper hood or commercial veil, you are walking into a thermal and visual trap. Here is the unvarnished truth about a recent modification experiment that succeeded in the visible spectrum, but fell flat under the scrutiny of an infrared sensor.
Not too shabby on visual light even if I do say so myself. Own Photo.
The baseline issue was simple: the modern commercial sniper hood was far too bright. To break down its uniform, reflective tone, I took standard matte spray paints, a sniper veil, and a modern sniper hood out to the field. The goal was to break the solid factory color blocks and create an organic, shifting transition.
As you can see the middlepart is rather bright for being “Olive”, but the veil still took the greatest share of the paint, and as you can plainly see, the gradual change effect just isn’t there. There is some “pixels” of paint but I was sort of hoping for more. Own Photo.
The Failures of Artificial Contrast I attempted to apply paint to the sniper hood by spraying through a stretched-out mesh veil to create soft, micro-patterned gradients. The idea was sound on paper—using the mesh as a stencil to lay down erratic shadows. However, the result on the hood was a disappointment. The fabric of the hood absorbed and diffused the paint in a way that failed to break the visual mass. It remained a flat, recognizable shape.
The painting process I tried. Some amoeba shapes from plastic bag, and the veil was strecthed between tentstakes on ground and the hood underneath. Own photo.
However, the sniper veil itself became the saving grace. By securing the veil flat on the ground and spraying through improvised stencils—such as torn cardboard and grocery paper bags—I managed to create a highly effective base pattern. In the visible spectrum, this painted veil works exceptionally well. It disrupts the flat olive-drab canvas, introducing artificial shadows and depth that blend naturally into dry grass and dirt.
The Thermal Trap: Visible Success vs. Infrared Reality
Never trust what your eyes see in broad daylight. The thermal imaging tells the actual, lethal story. When viewed through an infrared sensor, both the flat veil and the sniper hood show up as glowing, uniform sheets of heat. Even with the paint breaking the visual light spectrum, the material itself retains a consistent temperature, casting a massive, distinct signature against the cooler ground.
There was some sun on occasion, but the clearly hotter piece on the right side of the veil is the hood. And it give out MUCH more heat than the grass around. That is the thing I’ll have to solve, to get decent result for the hood.
“No amount of spray paint, high-end mesh, or synthetic fibers will break your thermal signature. Fabric heats up and creates a solid, unnatural silhouette.” The Only Solution: Live Vegetation The breakthrough occurs only when you introduce natural, live vegetation. Only when branches, leaves, and weeds are woven into the mesh of the veil does the uniform thermal signature finally shatter.
Thermal picture I took when the stensils were still on the veil. As you see, they break up wth pattern quite nicely. Just that InRL there should be quite a much of it. I’ll try out this for a hideout later on. Own Photo
As shown in the thermal tests, live plants retain water and have varied temperatures, creating a chaotic mix of cold and hot spots that perfectly mimic the surrounding environment. Without a heavy, aggressive use of local flora, your high-tech camouflage gear is nothing more than a visually pleasant shroud that will get you spotted by the first thermal optic that sweeps your direction.
Conclusion: Stop relying on synthetic shortcuts. Paint your base to pass the casual eye, but weave in the dirt and the leaves to survive the modern battlefield.
The United Kingdom, once a beacon of Western liberty and free speech, has officially crossed the threshold into aggressive authoritarianism. Under its current leftist government, the state is no longer merely discouraging dissenting opinions—it is actively purging them.
The latest and perhaps most chilling demonstration of this trend involved two separate decisions by the British authorities concerning Finnish Christians. Member of Parliament and former Minister of the Interior Päivi Räsänen was denied transit while returning from the United States, despite merely changing planes in the UK. In a separate case, Finnish Bishop Juhana Pohjola was reportedly refused entry, with “criminal charges” cited as the reason.
The Ban of Eva Vlaardingerbroek: “Not Conducive to the Public Good”
In January 2026, the British Home Office officially revoked Eva Vlaardingerbroek’s Electronic Travel Authorization (ETA), effectively banning her from entering the United Kingdom under the visa-free travel scheme.
The notification sent by the UK government explicitly stated that her right to enter the country had been withdrawn because her presence in the UK was deemed “not conducive to the public good.” Under British immigration rules, this is a non-appealable administrative decision used by the state to bar individuals they consider undesirable, without having to prove a criminal conviction.
Why Was She Banned? The Establishment’s Rationale vs. The Timing
The British government avoids commenting on individual cases, but the institutional profiling of Vlaardingerbroek is clear. Establishment media (such as The Guardian) and state-aligned think tanks have labeled her a “far-right influencer” due to her fierce opposition to mass migration and globalist policies. Specifically, the authorities pointed to her high-profile appearance at a massive “Unite the Kingdom” rally in London, where she delivered a speech criticizing the ruling class for “sacrificing children on the altar of mass migration.”
However, Vlaardingerbroek herself pointed out that the timing of the sudden ban was highly suspicious and politically motivated:
The Criticism of Kier Starmer: The ban arrived just three days after Vlaardingerbroek published a viral post on X targeting British Prime Minister Kier Starmer.
Exposing the Double Standard: In that post, she called out Starmer’s hypocrisy for threatening to block the social media platform X in the name of “women’s safety,” while simultaneously presiding over a system that has allowed migrant grooming gangs to exploit British girls with minimal state intervention.
Vlaardingerbroek noted that she had no immediate plans to travel to the UK until later in the spring. The timing led Vlaardingerbroek to conclude that the decision was politically motivated.
“I am not convicted of any crime, I am not under suspicion of any crime. They just decided—Kier Starmer just decided—that someone like me is not welcome in the UK. It is a very severe limitation of my freedom.” – Eva Vlaardingerbroek
The Absurdity of the Thought Police: The Case of Katie Hopkins
If you want to understand just how petty and totalitarian the British police state has become, look no further than the harassment of conservative commentator Katie Hopkins.
The state’s fixation on speech has reached a level of parody that would make George Orwell flinch. In a recent escalation, Devon and Cornwall Police launched a formal, six-month criminal investigation into Hopkins under the Communications Act for “grossly offensive” speech. Her crime? She used the derogatory term “spaz” to describe herself during a comedic, private livestream for her own followers.
Think about the sheer insanity of this: the British state deployed taxpayer-funded police resources to threaten a conservative woman with arrest because she insulted herself on her own channel. While the state dropped the investigation after half a year of psychological pressure and interrogation threats under protest, the message was sent loud and clear: your words—even when directed at yourself—belong to the state. The police are no longer catching criminals; they are monitoring syllables.
Silencing the Intellectual Front: The Broader Purge of Dissidents
The British establishment is not just targeting activists; it is waging a war of attrition against intellectual conservatives and traditionalists who refuse to bend the knee to globalist orthodoxy.
Douglas Murray: One of the most prominent conservative intellectuals and authors in the Western world has faced continuous attempts at deplatforming, death threats, and institutional blacklisting in his home country. His crime is simple: writing meticulously researched books that expose the deliberate destruction of European culture and the hypocrisy of the ruling class. The state, rather than protecting free debate, has allowed an atmosphere of fear to fester, forcing independent thinkers to operate under constant threat.
The Policing of Silences and Thoughts: Under the guise of “public order,” the British authorities have gone so far as to arrest citizens for silent prayer near abortion clinics and for merely reposting mainstream conservative opinions online. Or in flesh unless you happen to belong to “protected class” of citizens.
This is the creation of a modern psychological panopticon. The goal of the British leftist government is not just to punish people after they speak, but to breed such pervasive fear that the populace begins to censor itself. The state wants conservatives to look at Katie Hopkins being interrogated for insulting herself, or Päivi Räsänen being barred from a flight, and decide that it is simply safer to stay silent.
What Americans Need to Understand About the Räsänen Case
To understand the sheer madness of the globalist war on Christianity, American readers must remember who Päivi Räsänen is. Räsänen is a medical doctor, a long-time member of the Finnish Parliament, and a former Minister of the Interior.
In Finland, she faced years of state persecution and criminal charges for “hate speech” because she tweeted a picture of a Bible verse and published a pamphlet defending traditional Christian marriage. Here is the kicker that every American conservative needs to burn into their mind: Räsänen was prosecuted for texts that were written and published before the specific hate speech laws were even enacted.
This is the weaponization of the law. It is the destruction of the fundamental legal principle against retroactive legislation (ex post facto). If the globalist Left cannot catch you under current laws, they will pass new ones and apply them backward to destroy you. Räsänen wrote the pamflket in 2004, the law came into effect 2008, and proceedings started in 2019. She was aquited in 2022, in 2023 but found guilty in 2026. The police didnt want to press charges, but the the chief procetur had maybe a bone to pick with Räsänen.
Two-Tier Policing and the Planned Division of Society
What is happening in the UK is a textbook example of how a ruling class intentionally fractures a nation to maintain control. The British government is actively driving a wedge into society by implementing a dangerous system of two-tier governance and two-tier policing.
Under this system, the law is not applied equally:
The Protected Class: Left-wing agitators, climate extremists, and favored migrant groups can block traffic, vandalize monuments, and chant aggressive slogans on the streets with minimal, if any, police intervention. They are handled with kid gloves.
The Targeted Class: Native citizens, conservatives, and Christians who express concern over the erosion of their culture, borders, or religious freedom are met with the full, brutal force of the state. They are arrested for social media posts, silenced at borders, and treated as domestic threats.
This is not accidental mismanagement; it is strategy. By enforcing the law selectively, the authorities create a two-tier society where one group is given total license and the other is stripped of basic civil liberties.
The Western world is watching the death of British liberty in real-time. If conservatives in the United States and the rest of the West do not recognize this tactic, they will be the next to find themselves barred from travel, retroactively prosecuted, and silenced by their own governments.
Kun Suomi joulukuussa 2021 valitsi Lockheed Martin F-35A -monitoimihävittäjän Hornetien korvaajaksi, päätös oli looginen, kylmän matemaattinen ja suorituskykyperusteinen. F-35 oli ja on edelleen markkinoiden parahaita työkaluja siihen tehtävään, mihin se suunniteltiin: hiipimään vihollisen ilmapuolustuksen läpi, keräämään tietoa ja tuhoamaan maaleja.
Tämä kirjoitus ei ole jälkiviisastelua siitä, olisiko pitänyt valita toisin. F-35 ei ollut “paska valinta”, eikä Suomella ollut aikaa jäädä odottelemaan brittien Tempestiä tai muiden tulevaisuuden lupauksia. Valinta tehtiin sen hetken parhaan tiedon ja todellisen tarpeen mukaan.
Mutta maailma HX-valinnan jälkeen ei pysähtynyt. Viidessä vuodessa ilmasodan luonne on muuttunut niin rajusti, että Boeingin ja Saabin hävinneiden tarjousten parhaat palat – ne, joille ehkä hymähdettiin “lisäkrääsänä” – ovat nyt nousseet ilmavoimien kriittiselle toivomuslistalle.
1. Saabin GlobalEye ja Boeingin Growler – Mitä meiltä jäi puuttumaan?
HX-tarjouskilpailussa Saab yritti houkutella Suomea tarjoamalla Gripenien kylkeen kahta GlobalEye-valvonta- ja taistelunjohtokonetta. Boeing puolestaan tarjosi Super Hornetien oheen EA-18G Growler -elektronisen sodankäynnin koneitasekä nykynimeltää MQ-28 aseistettuja UCAVeja.
Silloin laskettiin, että F-35 hoitaa sensoriverkostollaan ja sisäänrakennetulla häirintäkyvyllään nämä tehtävät itse, osana parvea. Ukrainan sota ja itänaapurin kehittynyt ilmatilanteen valvonta sekä massiivinen elektroninen häirintä ovat kuitenkin osoittaneet kaksi asiaa:
Ilmavalvonnan jatkuvuus ja syvyys: Maassa toimivat tutkat ovat nykyaikaisten pitkän kantaman ohjusten ja droonien aikana äärimmäisen haavoittuvia. Korkealla lentävä, tehokkaalla tutkalla varustettu valvontakone (kuten GlobalEye tai vastikään Ruotsin lahjoittama ASC 890 Ukrainalle) on elintärkeä, jotta matalalla lentävät risteilyohjukset ja droonit havaitaan ajoissa.
Elektronisen sodankäynnin (ELSO) raaka voima: F-35 suojaa itseään erinomaisesti, mutta se ei ole erikoistunut alueellisen häirintävarjon luomiseen samalla tavalla kuin Growlerin kaltainen raskas ELSO-alusta. Koska F-35 suojaa itsensä, niin suurta strike packagea ja sen vaatimaa massiivista F-18G tukea ei tarvita. Strike package voidaan koota pitkälti ns “pomminpudottajista”. Muuta tukiarsenaalia tarvitaan ainakin vähemmän. Vaikka tämä onkin monitoimihävittäjistä puhuttaessa hieman epätarkkaa.
Mutta realiteetit on tunnustettava: Growlerit jäävät nyt Suomelta saamatta. Growler vaatii alustakseen kaksipaikkaisen F/A-18F Super Hornetin, ja kun meillä ei ole sitä laivastossa, erillisen, pienen ELSO-erikoiskonelaivueen ylläpito ja logistiikka olisi Suomen kokoiselle maalle täysin epärealistista. Growlerin tarjoama raskas häirintäkyky joudutaan korvaamaan muilla tavoilla – ja katseet kääntyvät tässäkin miehittämättömiin ratkaisuihin.
Suomeen tilataan yksi Global Eye tähän hätään, ja veikkaan että sen koti on Ruotsissa, mutta kyky on nyt sitten ainakin hankittu. Sitä on kaivattu jos senkin takia, että suomeen on noussut tuulivoimaa aika paljon, ja korkeat propellit aiheuttavat tutkakaiuntaa (clutteria) ja vaikeuttavat erityisesti matalalla lentävien kohteiden havaitsemista.
Nyt kun Suomi on NATO-jäsen, operatiivinen syvyys on kasvanut. Tarve omalle, itsenäiselle ilmatilanteen valvonta- ja johtamiskyvylle sekä raskaalle elektroniselle vaikuttamiselle ei ole kadonnut – päinvastoin, se on korostunut. Se, mitä Saab ja Boeing tarjosivat pakettiratkaisuna, on nyt palasteltu erillisiksi kehityshankkeiksi.
2. UCAV-droonit – Hävittäjän siipimies ei ole enää scifiä
HX-hankkeen aikana puhuttiin paljon “mielettömästä” ilmailusta, mutta suuret UCAV-droonit (Unmanned Combat Aerial Vehicle) nähtiin vielä kaukaisena tulevaisuutena tai Yhdysvaltojen luksushankkeina.
Viisi vuotta myöhemmin tilanne on toinen. Boeingin Australiassa kehittämä MQ-28 Ghost Bat ja vastaavat “Loyal Wingman” -konseptit ovat tulleet jäädäkseen. Syy on puhtaasti taloudellinen ja kulutussotaan liittyvä:
F-35 on liian kallis kulutustavaraksi: Meillä on 64 hävittäjää. Yksikään niistä ei ole uhrattavissa.
Massan laki: Venäjän hyökkäyssota osoitti, että modernissa sodassa tarvitaan massaa. Halvemmat, suorituskykyiset ja suuren hyötykuorman droonit, jotka lentävät F-35:n rinnalla ja ottavat vastaan ensimmäiset ohjusiskut tai toimivat asealustoina, ovat ainoa tapa moninkertaistaa pienen ilmavoiman iskuvoima.
Suomi ei voi ostaa toista laivuetta miehitettyjä hävittäjiä, mutta meidän on pakko ostaa niille miehittämättömiä siipimiehiä, jos haluamme pitää F-35-laivueen toimintakykyisenä pidemmässä konfliktissa.
Johtopäätös: F-35 oli pohja, ei maali
F-35-valinta loi Suomelle maailmanluokan selkärangan ja sensorijärjestelmän. Se oli oikea valinta vaikeassa paikassa.
Mutta ilmasota on muuttunut viidessä vuodessa enemmän kuin sitä edeltäneenä kahtena vuosikymmenenä. Yksittäinen “häivehävittäjä” ei enää ratkaise sotaa yksin. Tarvitaan verkosto, joka tarvitsee silmät korkealle (valvontakoneet), kilven sähkömagneettiseen spektriin (ELSO) ja halpaa massaa taivaalle (UCAV-droonit).
Ne tarjoukset, jotka hävisivät vuonna 2021, sisälsivät elementtejä, joita ilman Suomen ilmavoimat ei pärjää 2030-luvulla. Nyt ne on vain ostettava erikseen.
Epämuodikkaita ajatuksia 