Europarlamentaarikkojen juhlapuheissa vilisee säännöllisesti ajatus “yhdestä eurooppalaisesta hävittäjämallista” ja “yhdestä tankkityypistä”. Li Anderssonin (VAS), Ville Niinistön (Vihr.) ja Sirpa Pietikäisen (KOK) kaltaiset poliitikot näkevät tässä pelkkiä säästöjä ja harmonista integraatiota. Retoriikka on tuttua: jos meillä on vain yksi konetyyppi, logistiikka helpottuu ja tehokkuus maksimoidaan. Katin kontit.

Tämä “one size fits all” -ajattelu osoittaa kuitenkin syvää ymmärtämättömyyttä ilmasodankäynnin doktriineista, suorituskykyvaatimuksista ja historian opetuksista.
Kun katsotaan menneisyyteen, huomataan, että suuret yhteistyöhankkeet ruukaavat kaatua heti kättelyssä kansallisten vaatimusten ristiriitaisuuteen: Länsi-Saksan ja USAn MBT-70-yhteistankki hajosi käsiin ja synnytti erilliset Abramsin ja Leopard 2:n. Eurofighter- ja Rafale-yhteistyö repesi, koska Ranska tarvitsi ydinase- ja tukialusyhteensopivuutta, johon muut eivät suostuneet. Ainoa edes puolittain onnistunut kompromissi historiassa, SEPECAT Jaguar, syntyi vain siksi, että brittien oli pakko antaa teollisesti ja teknisesti melkein kaikessa periksi ranskalaisten vaatimuksille.
Tapaustutkimus Europanzer
Kun Euroopan parlamentissa haaveillaan yhteisestä puolustusteollisuudesta ja standardoiduista asejärjestelmistä, katseet käännetään tietoisesti pois historiasta. Todellisuudessa Euroopan maavoimien ydin – taistelupanssarivaunu – on saanut alkunsa hankkeesta, joka todistaa “one size fits all” -ajattelun mahdottomuuden paremmin kuin mikään muu.
Puhutaan Europanzer-projektista (1956–1963).
Se oli Ranskan ja Länsi-Saksan (sekä myöhemmin Italian) kunnianhimoinen yritys luoda yhteinen, standardoitu panssarivaunu korvaamaan sodanjälkeiset amerikkalaiset M47 ja M48 Patton -vaunut. Paperilla idea oli kaunis, mutta käytännössä hanke kaatui kahteen perusmuuriin: täysin yhteensopimattomiin taktisiin doktriineihin ja kansalliseen teollisuuspolitiikkaan.
[ Europanzer (1956) ]
│
┌──────────────────┴──────────────────┐
▼ ▼
[ Saksan doktriini ] [ Ranskan doktriini ]
- Liikkuvuus + Tulivoima - Matala profiili + HEAT-suoja
- Suuri moottoriteho (MTU) - Oma tykkiteknologia (CN-105-F1)
- Mekanisoitu salamasota - Globaali käytettävyys
│ │
▼ ▼
[ Leopard 1 ] [ AMX-30 ]
Panssarintorjunnan vallankumous sokeutti suunnittelijat
1950-luvun puolivälissä panssarimaailmassa vallitsi teknologinen murros. Ontelokranaatit (HEAT) ja ensimmäiset panssarintorjuntaohjukset olivat kehittyneet niin tehokkaiksi, että ne läpäisivät minkä tahansa silloisen teräspanssarin, oli se kuinka paksu tahansa. Moderni komposiitti- tai keraaminen panssarointi (kuten Chobham) oli vielä vuosikymmenten päässä.
Tästä molemmat maat tekivät saman radikaalin johtopäätöksen: paksu, raskas teräspanssari on kuollut. Jos vaunua ei voida suojata suoralta osumalta, sitä on turha hidastaa kymmenillä tonneilla terästä. Tähän yhteisymmärrys kuitenkin loppui. Kun alettiin määrittää, mitä painonsäästöllä tehdään, maiden taktiset doktriinit ajautuivat täydelliseen törmäyskurssiin.
Saksan vaatimus: Raaka liikkuvuus ja taktinen vetäytyminen
Länsi-Saksan maavoimilla (Bundeswehr) oli tuoreessa muistissa toisen maailmansodan itärintaman opit. He tiesivät, että mahdollinen kolmas maailmansota käytäisiin Saksan maaperällä ylivoimaista Varsovan liiton panssarivoimaa vastaan.
Saksalaisten doktriini perustui liikkuvaan puolustukseen ja vastaiskuihin (Bewegungskrieg):
- Liikkuvuus oli eloonjäämisen ehto: Vaunun oli oltava poikkeuksellisen nopea, jotta se voisi vaihtaa tuliasemia dynaamisesti, vetäytyä alta pois ja iskeä vihollisen kylkeen. Saksa vaati vaunuun massiivista teho-painosuhdetta (vähintään 30 hv/tonni) ja sellaista moottoria (monipolttoaine-diesel, josta syntyi MTU MB 838), joka takasi huippunopeuden ja kiihtyvyyden.
- Tulivoima ja ergonomia: Saksalaiset halusivat tehokkaan tykin ja tarkan etäisyydenmittauksen, jotta vihollinen voitiin tuhota kaukaa ennen kuin se ehti hyödyntää lukumääräistä ylivoimaansa. Vaunun sisätilojen oli oltava riittävät pitkäkestoiseen taisteluun.
Tuloksena oli vaunu, joka suojaukseltaan oli kirjaimellisesti “paperitankki” – sen etupanssari suojasi vain 20 mm konetykin ammuksilta – mutta se liikkui kuin perhonen ja ampui tarkasti brittiläisellä 105 mm L7 -tykillä. Tästä syntyi Leopard 1.
Ranskan vaatimus: Matala profiili ja erikoistykki
Ranskan strateginen tilanne ja sotilaallinen ajattelu olivat toisenlaiset. Ranska ei ollut eturintamassa samalla tavalla kuin Saksa, ja heillä oli laaja siirtomaatausta, mikä vaikutti kaluston kokoon ja painorajoituksiin. Vietnam ja Algeria olivat mielen päällä.
Ranskalaisten doktriini painotti seuraavia asioita:
- Strateginen liikkuvuus ja matala profiili: Vaunun oli oltava mahdollisimman kevyt (alle 30 tonnia) ja matala, jotta se oli helppo piilottaa maastoon ja kuljettaa rautateillä tai laivoilla. Ranskalaiset uskoivat, että pieni maali on paras suoja.
- Oma tykkiteknologia: Ranska kieltäytyi jyrkästi käyttämästä brittiläistä L7-tykkiä, jota saksalaiset suosivat. He kehittivät oman 105 mm CN-105-F1 -tykkinsä. Ranskalaisten doktriini luotti erikoiseen Obus G -ammukseen (HEAT-ammus, jonka ulkokuori pyöri rihlauksen mukana vakauttaakseen lentoa, mutta sisällä oleva räjähdepanos pysyi paikallaan tehon maksimoimiseksi). Tämä vaati tykiltä ja tornilta erilaisia ominaisuuksia kuin saksalaisten ratkaisut.
Ranskan näkökulmasta saksalaisten vaatimukset tekivät vaunusta liian suuren, liian raskaan ja tarpeettoman kalliin. Tästä kehityslinjasta syntyi AMX-30.
Teollisuuspolitiikka – Se lopullinen kuolinisku
Kuten aina eurooppalaisessa yhteistyössä, doktriinien eroavaisuudet olisivat ehkä olleet sovitettavissa, jos kyseessä olisi ollut pelkkä sotatiede. Mutta kun mukaan astui raha, työpaikat ja kansallinen ylpeys, Europanzer kuoli niille sijoilleen.
Saksa oli vasta rakentamassa uudelleen puolustusteollisuuttaan, ja saksalaiset insinöörit halusivat osoittaa olevansa maailman kärkeä panssarisuunnittelussa. Ranska taas (erityisesti Charles de Gaullen astuttua valtaan 1958) ajoi tiukkaa kansallista suvereniteettia: Ranskan armeijan oli sotilasteknisesti oltava riippumaton muista, eikä saksalaiselle teollisuudelle haluttu antaa yliotetta.
Vuonna 1963 molemmat maat testasivat omia prototyyppejään (A-ryhmä Saksassa, B-ryhmä Ranskassa). Saksalaisten prototyyppi osoittautui nopeammaksi ja suorituskykyisemmäksi. Ranska ymmärsi, että yhteisessä vaunussa saksalaiset ottaisivat vetovastuun ja ranskalainen tykkiteknologia jäisi sivuun. De Gaullen hallitus vetäytyi sopimuksesta, ja Europanzer haudattiin.
Mitä tästä pitäisi oppia?
Europanzerin tarina on oppikirjaesimerkki siitä, miksi liittovaltiokehitystä ajavien poliitikkojen unelmat yhtenäisestä sotateollisuudesta ovat vaarallisia.
Kun edes kaksi maata yrittää pakottaa erilaiset maantieteelliset realiteetit, taktiset kokemukset ja kansalliset edut samaan muottiin, lopputuloksena on joko:
- Kompromissi, joka on huono kaikessa (kone tai vaunu, joka ei täytä kummankaan maan tarpeita).
- Miljardien hukkaaminen ennen kuin projekti hajoaa omaan mahdottomuuteensa.
Onneksi Europanzer kaatui ajoissa. Se mahdollisti sen, että Saksa sai kehittää oman Leopard 1 -vaununsa, joka myöhemmin loi pohjan yhdelle historian parhaista panssarivaunuista: Leopard 2:lle. Ranska taas sai oman AMX-30-vaununsa, joka palveli heidän omia tarpeitaan.
Kun katsomme tämän päivän MGCS-yhteistankkihanketta, jossa Ranska ja Saksa yrittävät jälleen rakentaa yhteistä vaunua Leopard 2:n ja Leclercin korvaajaksi, huomaamme riitojen olevan täsmälleen samoja. Saksa haluaa raskaan, pitkän kantaman tykillä (130 mm tai 140 mm) varustetun panssarilevyn itärintamalle, kun taas Ranska haluaa kevyempää, strategisesti liikuteltavaa ja verkottunutta kalustoa.
Historia ei toista itseään, mutta hyvin se rimmaillee. Poliitikot eivät vain suostu lukemaan mitään mikä ei sovi kuvapostikortin tekstiosaan.
Ja sitten ilmavoimaan:
IHAN KAIKILLA suurvalloiksi aikovilla tai olevilla mailla on oma hävittäjätuotanto. Ja hävittäjämalleja on enemmän kuin se yksi keskinkertaisen huono vähän kaikessa. Venäjän koneperhe on SU-27-35 perhe raskaana ilmaherruushävittäjänä ja MiG-29 perhe kevythävittäjänä (tosin kaksimoottorinen, mutta enihau). Kiinalla on vaikeuksia tuottaa omia konemallejaan vaan se on raa-asti ollut riippuvainen Venäjästä, mutta nyt alkaa ilmeiseti olla valoa tunnelissa Chengdu J-10 ja J-20 muodossa. Intia on samoin ostohousut jalassa, ja rakentaa omaa teollisuuttaan kyvykkäämmäksi. Euroopalla on nyt jo kyvykkyydet tähän.
Todellisuudessa on Euroopan onni, ettei EU-poliitikkojen utopia ole toteutunut. Nykyinen kolmen konetyypin paletti – JAS-39 Gripen E/F, Dassault Rafale ja Eurofighter Typhoon – muodostaa operatiivisesti erinomaisen ja toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Mainitsemani kolmikko valitteli Suomen päätymistä USAlaiseen malliin, mutta muistutan että sekä Dassaul että EF konsortio yrittivät myydä Suomeen ilmeisesti 48 hävittäjää, ja paljon aseita. He eivät ymmärtäneet että suomis osataan täsmälleen 64 hävittäjää. Olen tästä 2021 kirjoittanut.
Kolmen kärki: Toisiaan täydentävät profiilit
Jos Eurooppaa puolustetaan, tarvitaan erilaisia työkaluja eri tehtäviin. Yhdellä konetyypillä tehty kompromissi on aina huono vähän kaikessa. Nykyinen jako on optimoitu eri rooleihin:
- Eurofighter Typhoon – Raskas ilmaherruushävittäjä: Korkealla ja lujaa lentävä, poikkeuksellisen nousukykyinen ja tehokkaalla tutkalla varustettu peto. Sen tehtävä on puhtaasti ilmatilan lakaisu (Air Superiority) ja vihollisen hävittäjien torjunta pitkältä etäisyydeltä.
- Dassault Rafale – Raskas rynnäkkökone ja tukialusalusta: Ranskalainen monitoimikone, jonka siipien alle saadaan valtava määrä rautaa ja risteilyohjuksia. Se kykenee iskemään syvälle vihollisen selustaan, sietää kovaa mekaanista rasitusta ja kykenee operoimaan tukialuksilta käsin tarjoten globaalia ulottuvuutta.
- JAS-39 Gripen E/F – Kevyt puolustushävittäjä ja hajautetun toiminnan mestari: Gripen on suunniteltu nimenomaan pohjoisen omintakeisiin olosuhteisiin. Se voidaan tankata ja aseistaa maantietukikohdassa parissa minuutissa varusmiesvoimin. Se on elektronisen sodankäynnin (EW) ja verkottuneen taistelutavan edelläkävijä, joka ei vaadi miljardien kiitoratoja selviytyäkseen.
Kuvitteellinen skenaario: “EU-ilmavoimien” Strike Package
Leikitään ajatuksella, että käytössämme ovat “EU-ilmavoimat”, jossa näitä kolmea konetyyppiä voidaan käskyttää puhtaasti niiden parhaiden operatiivisten kykyjen mukaan ilman kansallista byrokratiaa.
Tehtävänä on suorittaa deep Strike (monimutkainen syvä ilmaoperaatio), jonka tavoitteena on tuhota vihollisen vahvasti suojattu, syvällä selustassa sijaitseva johtokeskus ja sitä suojaava alueryhmittymä. Tähän kootaan niinsanottu Strike Package.
Tällainen paketti vaatii toteutuakseen useita eri osatehtäviä (sotilastermein Mission Elements), tiukan ilmatankkausketjun sekä korkeimman tason taktisen johdon. Tässä on optimaalinen kokoonpano, kun käytössä ovat kaikki kolme eurooppalaista konetyyppiä:
[ AWACS / Johto ]
│
▼
┌─────────────┴─────────────┐
▼ ▼
[ Eurofighter ] [ JAS-39 Gripen ]
Aseistus: Meteor Aseistus: Arexis EW / EA-18G-tyylinen häirintä
Rooli: Ilmaherruus (OCA) Rooli: Ilmatorjunnan lamautus (SEAD/DEAD)
│ │
└─────────────┬─────────────┘
▼
[ Rafale ]
Aseistus: SCALP-EG / AASM Hammer
Rooli: Rynnäkkö (Strike)
Paketin rakenne ja roolitus:
- Johto ja valvonta (C2): Paketin yläpuolella ja turvallisella etäisyydellä operoi AWACS-valvontakone (esim. Globaleye tai E-3), joka jakaa tilannekuvaa Link 16 -tietovuon välityksellä. Paketin sisäisenä taktisen tason johtajana toimii takapenkillä istuva tehtäväpäällikkö kaksipaikaisesta Rafale B– tai Gripen F -koneesta, vapauttaen yksipaikaiset koneet pelkkään taisteluun.
- Ilmaherruus ja saatto (OCA – Offensive Counter Air): kärjessä lentää parvi Eurofightereita. Niiden tehtävä on ottaa ilmatila haluun, ajaa vihollisen hävittäjät pois ja ampua ne alas pitkän kantaman Meteor-ohjuksilla ennen kuin ne pääsevät häiritsemään rynnäkkökoneita.
- Ilmatorjunnan lamauttaminen (SEAD/DEAD): Seuraavassa aallossa tulevat JAS-39 Gripenit. Niiden Arexis-elektronisen sodankäynnin järjestelmä on maailmanluokkaa. Gripenit luovat elektronisen häirintäverhon, sokeuttavat vihollisen ilmatorjuntatutkat ja tuhoavat ne tutkaan hakeutuvilla ohjuksilla tai täsmäaseilla.
- Varsinainen isku (Strike): Kun Eurofighterit ja Gripenit ovat raivanneet tien, Rafalet lentävät sisään matalalla ja raskaasti aseistettuina. Rafalen suuri hyötykuorma mahdollistaa raskaat SCALP-EG -risteilyohjukset ja bunkkerinmurtajapommit, jotka isketään maaliin kirurgisella tarkkuudella.
- Ilmatankkausvaatimus (AAR): Koska raskaat Rafalet ja pitkään ilmatilaa suojaavat Eurofighterit kuluttavat valtavasti polttoainetta, paketin takalinjalla on oltava A330 MRTT -tankkauskoneita. Rafale ja Eurofighter käyttävät letku-ja-kori-menetelmää (Probe-and-Drogue), johon eurooppalaiset tankkerit on optimoitu. Gripen puolestaan pystyy pienen kulutuksensa ja keveytensä ansiosta toimimaan huomattavasti pienemmällä tankkaustuella tai jopa tukeutumaan tarvittaessa lähialueen maantietukikohtiin joustavasti.
Vertailu: Kolme pakettia toteutettuna yhdellä konetyypillä
Poliitikkojen toiveunessa meillä olisi vain yksi näistä koneista hoitamassa koko tämän paletin. Katsotaanpa, mitä tapahtuisi, jos paketti jouduttaisiin muodostamaan pelkästään yhdellä konetyypillä.
Vaihtoehto A: Vain Eurofighter Typhoon
Jos koko paketti lentää Eurofighterilla, ilmaherruus alueella on täydellinen, mutta iskuvoima sakkaa aika pahasti. Eurofighter on alun perin puhdas hävittäjä, johon maataistelukykyä on pultattu päälle myöhemmin. Se ei ole optimoitu raskaiden risteilyohjusten kantamiseen matalalla rynnäkköprofiililla, eikä sen elektronisen sodankäynnin omasuoja vedä vertoja Gripenille SEAD-tehtävissä. Paketin polttoaineenkulutus olisi infernaalinen, mikä vaatisi massiivisen tankkerilaivaston taivaalle, mikä taas tekee operaatiosta haavoittuvaisen.
Vaihtoehto B: Vain Dassault Rafale
Ranskalainen paketti olisi iskuvoimaltaan ja johtamiseltaan (kaksipaikkaiset versiot) erinomainen. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin puhtaan ilmaherruuden puute korkeissa ilmanaloissa – Rafale ei lennä yhtä korkealla ja lujaa kuin Eurofighter, jolloin se joutuu reagoimaan vihollisen hävittäjäuhkaan dynaamisemmin ja lähempää. Lisäksi Rafale on kallis ylläpitää ja vaatii raskaat, perinteiset lentotukikohdat. Jos vihollinen iskee kiitoteille, koko Rafale-laivasto on poissa pelistä.
Vaihtoehto C: Vain JAS-39 Gripen E/F
Tämä olisi logistisesti ja elektronisen sodankäynnin kannalta sissisodankäynnin unelma. Koneet nousisivat metsäteiltä ja vihollisen tutkat olisivat solmussa. Gripenin rajoite puhtaassa “EU-ilmavoimat” -skenaariossa on kuitenkin sen fyysinen koko. Pienenä koneena sen kantama ja hyötykuorma ovat rajalliset verrattuna Rafaleen. Se ei pysty kantamaan yhtä montaa raskasta murtajapommia pitkän matkan päähän, ja iskun läpivientivoima syvälle linjojen taakse jää vajaaksi.
Loppupäätelmä: Diversiteetti on eloonjäämisen ehto
Kun europarlamentaarikko Andersson, Niinistö tai Pietikäinen vaatii tehokkuuden nimissä siirtymistä yhteen konetyyppiin, he vaativat käytännössä Eurooppaa luopumaan taktisesta joustavuudestaan.
Yhden konetyypin laivasto tarkoittaa sitä, että jos kyseisestä konemallista löydetään kriittinen tekninen vika (kuten maadoitukseen johtava runko- tai moottoriongelma), koko maanosan ilmapuolustus lamaantuu yhdellä kertaa. Kolmen koneen taktiikka takaa sen, että meillä on aina kykyä ilmassa, vaikka yksi tyyppi kärsisi ongelmista.
Sotilaallinen suorituskyky ei synny Excel-taulukoiden harmonisointisarakkeissa. Se syntyy siitä, että oikeaan tehtävään on oikea työkalu. Euroopan voima ilmasodankäynnissä on juuri siinä, että meiltä löytyy ruotsalaista hajautettua sissitaktiikkaa (Gripen), ranskalaista globaalia iskuvoimaa (Rafale) ja brittiläis-saksalaista raakaa ilmaherruutta (Eurofighter). Toivotaan, etteivät utopistiset poliitikot pääse tätä palettia koskaan rikkomaan.


