Eurooppalainen “budget-sport” hävittäjäutopia kohtaa sodankäynnin realiteetit

Posted on July 10, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Europarlamentaarikkojen juhlapuheissa vilisee säännöllisesti ajatus “yhdestä eurooppalaisesta hävittäjämallista” ja “yhdestä tankkityypistä”. Li Anderssonin (VAS), Ville Niinistön (Vihr.) ja Sirpa Pietikäisen (KOK) kaltaiset poliitikot näkevät tässä pelkkiä säästöjä ja harmonista integraatiota. Retoriikka on tuttua: jos meillä on vain yksi konetyyppi, logistiikka helpottuu ja tehokkuus maksimoidaan. Katin kontit.

Current image: M4 Sherman tank with soldiers walking beside it on a muddy road during foggy dawn
AI näkemys 1950 luvun tankinkehittäjistä. AIka epärealistinen: KUKAAN ei polta.

Tämä “one size fits all” -ajattelu osoittaa kuitenkin syvää ymmärtämättömyyttä ilmasodankäynnin doktriineista, suorituskykyvaatimuksista ja historian opetuksista.

Kun katsotaan menneisyyteen, huomataan, että suuret yhteistyöhankkeet ruukaavat kaatua heti kättelyssä kansallisten vaatimusten ristiriitaisuuteen: Länsi-Saksan ja USAn MBT-70-yhteistankki hajosi käsiin ja synnytti erilliset Abramsin ja Leopard 2:n. Eurofighter- ja Rafale-yhteistyö repesi, koska Ranska tarvitsi ydinase- ja tukialusyhteensopivuutta, johon muut eivät suostuneet. Ainoa edes puolittain onnistunut kompromissi historiassa, SEPECAT Jaguar, syntyi vain siksi, että brittien oli pakko antaa teollisesti ja teknisesti melkein kaikessa periksi ranskalaisten vaatimuksille.

Tapaustutkimus Europanzer

Kun Euroopan parlamentissa haaveillaan yhteisestä puolustusteollisuudesta ja standardoiduista asejärjestelmistä, katseet käännetään tietoisesti pois historiasta. Todellisuudessa Euroopan maavoimien ydin – taistelupanssarivaunu – on saanut alkunsa hankkeesta, joka todistaa “one size fits all” -ajattelun mahdottomuuden paremmin kuin mikään muu.

Puhutaan Europanzer-projektista (1956–1963).

Se oli Ranskan ja Länsi-Saksan (sekä myöhemmin Italian) kunnianhimoinen yritys luoda yhteinen, standardoitu panssarivaunu korvaamaan sodanjälkeiset amerikkalaiset M47 ja M48 Patton -vaunut. Paperilla idea oli kaunis, mutta käytännössä hanke kaatui kahteen perusmuuriin: täysin yhteensopimattomiin taktisiin doktriineihin ja kansalliseen teollisuuspolitiikkaan.

                      [ Europanzer (1956) ]
                               │
            ┌──────────────────┴──────────────────┐
            ▼                                     ▼
   [ Saksan doktriini ]                  [ Ranskan doktriini ]
   - Liikkuvuus + Tulivoima              - Matala profiili + HEAT-suoja
   - Suuri moottoriteho (MTU)            - Oma tykkiteknologia (CN-105-F1)
   - Mekanisoitu salamasota              - Globaali käytettävyys
            │                                     │
            ▼                                     ▼
     [ Leopard 1 ]                            [ AMX-30 ]

Panssarintorjunnan vallankumous sokeutti suunnittelijat

1950-luvun puolivälissä panssarimaailmassa vallitsi teknologinen murros. Ontelokranaatit (HEAT) ja ensimmäiset panssarintorjuntaohjukset olivat kehittyneet niin tehokkaiksi, että ne läpäisivät minkä tahansa silloisen teräspanssarin, oli se kuinka paksu tahansa. Moderni komposiitti- tai keraaminen panssarointi (kuten Chobham) oli vielä vuosikymmenten päässä.

Tästä molemmat maat tekivät saman radikaalin johtopäätöksen: paksu, raskas teräspanssari on kuollut. Jos vaunua ei voida suojata suoralta osumalta, sitä on turha hidastaa kymmenillä tonneilla terästä. Tähän yhteisymmärrys kuitenkin loppui. Kun alettiin määrittää, mitä painonsäästöllä tehdään, maiden taktiset doktriinit ajautuivat täydelliseen törmäyskurssiin.

Saksan vaatimus: Raaka liikkuvuus ja taktinen vetäytyminen

Länsi-Saksan maavoimilla (Bundeswehr) oli tuoreessa muistissa toisen maailmansodan itärintaman opit. He tiesivät, että mahdollinen kolmas maailmansota käytäisiin Saksan maaperällä ylivoimaista Varsovan liiton panssarivoimaa vastaan.

Saksalaisten doktriini perustui liikkuvaan puolustukseen ja vastaiskuihin (Bewegungskrieg):

  • Liikkuvuus oli eloonjäämisen ehto: Vaunun oli oltava poikkeuksellisen nopea, jotta se voisi vaihtaa tuliasemia dynaamisesti, vetäytyä alta pois ja iskeä vihollisen kylkeen. Saksa vaati vaunuun massiivista teho-painosuhdetta (vähintään 30 hv/tonni) ja sellaista moottoria (monipolttoaine-diesel, josta syntyi MTU MB 838), joka takasi huippunopeuden ja kiihtyvyyden.
  • Tulivoima ja ergonomia: Saksalaiset halusivat tehokkaan tykin ja tarkan etäisyydenmittauksen, jotta vihollinen voitiin tuhota kaukaa ennen kuin se ehti hyödyntää lukumääräistä ylivoimaansa. Vaunun sisätilojen oli oltava riittävät pitkäkestoiseen taisteluun.

Tuloksena oli vaunu, joka suojaukseltaan oli kirjaimellisesti “paperitankki” – sen etupanssari suojasi vain 20 mm konetykin ammuksilta – mutta se liikkui kuin perhonen ja ampui tarkasti brittiläisellä 105 mm L7 -tykillä. Tästä syntyi Leopard 1.

Ranskan vaatimus: Matala profiili ja erikoistykki

Ranskan strateginen tilanne ja sotilaallinen ajattelu olivat toisenlaiset. Ranska ei ollut eturintamassa samalla tavalla kuin Saksa, ja heillä oli laaja siirtomaatausta, mikä vaikutti kaluston kokoon ja painorajoituksiin. Vietnam ja Algeria olivat mielen päällä.

Ranskalaisten doktriini painotti seuraavia asioita:

  • Strateginen liikkuvuus ja matala profiili: Vaunun oli oltava mahdollisimman kevyt (alle 30 tonnia) ja matala, jotta se oli helppo piilottaa maastoon ja kuljettaa rautateillä tai laivoilla. Ranskalaiset uskoivat, että pieni maali on paras suoja.
  • Oma tykkiteknologia: Ranska kieltäytyi jyrkästi käyttämästä brittiläistä L7-tykkiä, jota saksalaiset suosivat. He kehittivät oman 105 mm CN-105-F1 -tykkinsä. Ranskalaisten doktriini luotti erikoiseen Obus G -ammukseen (HEAT-ammus, jonka ulkokuori pyöri rihlauksen mukana vakauttaakseen lentoa, mutta sisällä oleva räjähdepanos pysyi paikallaan tehon maksimoimiseksi). Tämä vaati tykiltä ja tornilta erilaisia ominaisuuksia kuin saksalaisten ratkaisut.

Ranskan näkökulmasta saksalaisten vaatimukset tekivät vaunusta liian suuren, liian raskaan ja tarpeettoman kalliin. Tästä kehityslinjasta syntyi AMX-30.

Teollisuuspolitiikka – Se lopullinen kuolinisku

Kuten aina eurooppalaisessa yhteistyössä, doktriinien eroavaisuudet olisivat ehkä olleet sovitettavissa, jos kyseessä olisi ollut pelkkä sotatiede. Mutta kun mukaan astui raha, työpaikat ja kansallinen ylpeys, Europanzer kuoli niille sijoilleen.

Saksa oli vasta rakentamassa uudelleen puolustusteollisuuttaan, ja saksalaiset insinöörit halusivat osoittaa olevansa maailman kärkeä panssarisuunnittelussa. Ranska taas (erityisesti Charles de Gaullen astuttua valtaan 1958) ajoi tiukkaa kansallista suvereniteettia: Ranskan armeijan oli sotilasteknisesti oltava riippumaton muista, eikä saksalaiselle teollisuudelle haluttu antaa yliotetta.

Vuonna 1963 molemmat maat testasivat omia prototyyppejään (A-ryhmä Saksassa, B-ryhmä Ranskassa). Saksalaisten prototyyppi osoittautui nopeammaksi ja suorituskykyisemmäksi. Ranska ymmärsi, että yhteisessä vaunussa saksalaiset ottaisivat vetovastuun ja ranskalainen tykkiteknologia jäisi sivuun. De Gaullen hallitus vetäytyi sopimuksesta, ja Europanzer haudattiin.

Mitä tästä pitäisi oppia?

Europanzerin tarina on oppikirjaesimerkki siitä, miksi liittovaltiokehitystä ajavien poliitikkojen unelmat yhtenäisestä sotateollisuudesta ovat vaarallisia.

Kun edes kaksi maata yrittää pakottaa erilaiset maantieteelliset realiteetit, taktiset kokemukset ja kansalliset edut samaan muottiin, lopputuloksena on joko:

  1. Kompromissi, joka on huono kaikessa (kone tai vaunu, joka ei täytä kummankaan maan tarpeita).
  2. Miljardien hukkaaminen ennen kuin projekti hajoaa omaan mahdottomuuteensa.

Onneksi Europanzer kaatui ajoissa. Se mahdollisti sen, että Saksa sai kehittää oman Leopard 1 -vaununsa, joka myöhemmin loi pohjan yhdelle historian parhaista panssarivaunuista: Leopard 2:lle. Ranska taas sai oman AMX-30-vaununsa, joka palveli heidän omia tarpeitaan.

Kun katsomme tämän päivän MGCS-yhteistankkihanketta, jossa Ranska ja Saksa yrittävät jälleen rakentaa yhteistä vaunua Leopard 2:n ja Leclercin korvaajaksi, huomaamme riitojen olevan täsmälleen samoja. Saksa haluaa raskaan, pitkän kantaman tykillä (130 mm tai 140 mm) varustetun panssarilevyn itärintamalle, kun taas Ranska haluaa kevyempää, strategisesti liikuteltavaa ja verkottunutta kalustoa.

Historia ei toista itseään, mutta hyvin se rimmaillee. Poliitikot eivät vain suostu lukemaan mitään mikä ei sovi kuvapostikortin tekstiosaan.

Ja sitten ilmavoimaan:

IHAN KAIKILLA suurvalloiksi aikovilla tai olevilla mailla on oma hävittäjätuotanto. Ja hävittäjämalleja on enemmän kuin se yksi keskinkertaisen huono vähän kaikessa. Venäjän koneperhe on SU-27-35 perhe raskaana ilmaherruushävittäjänä ja MiG-29 perhe kevythävittäjänä (tosin kaksimoottorinen, mutta enihau). Kiinalla on vaikeuksia tuottaa omia konemallejaan vaan se on raa-asti ollut riippuvainen Venäjästä, mutta nyt alkaa ilmeiseti olla valoa tunnelissa Chengdu J-10 ja J-20 muodossa. Intia on samoin ostohousut jalassa, ja rakentaa omaa teollisuuttaan kyvykkäämmäksi. Euroopalla on nyt jo kyvykkyydet tähän.

Todellisuudessa on Euroopan onni, ettei EU-poliitikkojen utopia ole toteutunut. Nykyinen kolmen konetyypin paletti – JAS-39 Gripen E/F, Dassault Rafale ja Eurofighter Typhoon – muodostaa operatiivisesti erinomaisen ja toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Mainitsemani kolmikko valitteli Suomen päätymistä USAlaiseen malliin, mutta muistutan että sekä Dassaul että EF konsortio yrittivät myydä Suomeen ilmeisesti 48 hävittäjää, ja paljon aseita. He eivät ymmärtäneet että suomis osataan täsmälleen 64 hävittäjää. Olen tästä 2021 kirjoittanut.

Kolmen kärki: Toisiaan täydentävät profiilit

Jos Eurooppaa puolustetaan, tarvitaan erilaisia työkaluja eri tehtäviin. Yhdellä konetyypillä tehty kompromissi on aina huono vähän kaikessa. Nykyinen jako on optimoitu eri rooleihin:

  • Eurofighter Typhoon – Raskas ilmaherruushävittäjä: Korkealla ja lujaa lentävä, poikkeuksellisen nousukykyinen ja tehokkaalla tutkalla varustettu peto. Sen tehtävä on puhtaasti ilmatilan lakaisu (Air Superiority) ja vihollisen hävittäjien torjunta pitkältä etäisyydeltä.
  • Dassault Rafale – Raskas rynnäkkökone ja tukialusalusta: Ranskalainen monitoimikone, jonka siipien alle saadaan valtava määrä rautaa ja risteilyohjuksia. Se kykenee iskemään syvälle vihollisen selustaan, sietää kovaa mekaanista rasitusta ja kykenee operoimaan tukialuksilta käsin tarjoten globaalia ulottuvuutta.
  • JAS-39 Gripen E/F – Kevyt puolustushävittäjä ja hajautetun toiminnan mestari: Gripen on suunniteltu nimenomaan pohjoisen omintakeisiin olosuhteisiin. Se voidaan tankata ja aseistaa maantietukikohdassa parissa minuutissa varusmiesvoimin. Se on elektronisen sodankäynnin (EW) ja verkottuneen taistelutavan edelläkävijä, joka ei vaadi miljardien kiitoratoja selviytyäkseen.

Kuvitteellinen skenaario: “EU-ilmavoimien” Strike Package

Leikitään ajatuksella, että käytössämme ovat “EU-ilmavoimat”, jossa näitä kolmea konetyyppiä voidaan käskyttää puhtaasti niiden parhaiden operatiivisten kykyjen mukaan ilman kansallista byrokratiaa.

Tehtävänä on suorittaa deep Strike (monimutkainen syvä ilmaoperaatio), jonka tavoitteena on tuhota vihollisen vahvasti suojattu, syvällä selustassa sijaitseva johtokeskus ja sitä suojaava alueryhmittymä. Tähän kootaan niinsanottu Strike Package.

Tällainen paketti vaatii toteutuakseen useita eri osatehtäviä (sotilastermein Mission Elements), tiukan ilmatankkausketjun sekä korkeimman tason taktisen johdon. Tässä on optimaalinen kokoonpano, kun käytössä ovat kaikki kolme eurooppalaista konetyyppiä:

                  [ AWACS / Johto ]
                          │
                          ▼
            ┌─────────────┴─────────────┐
            ▼                           ▼
    [ Eurofighter ]               [ JAS-39 Gripen ]
    Aseistus: Meteor              Aseistus: Arexis EW / EA-18G-tyylinen häirintä
    Rooli: Ilmaherruus (OCA)       Rooli: Ilmatorjunnan lamautus (SEAD/DEAD)
            │                           │
            └─────────────┬─────────────┘
                          ▼
                   [ Rafale ]
                   Aseistus: SCALP-EG / AASM Hammer
                   Rooli: Rynnäkkö (Strike)

Paketin rakenne ja roolitus:

  1. Johto ja valvonta (C2): Paketin yläpuolella ja turvallisella etäisyydellä operoi AWACS-valvontakone (esim. Globaleye tai E-3), joka jakaa tilannekuvaa Link 16 -tietovuon välityksellä. Paketin sisäisenä taktisen tason johtajana toimii takapenkillä istuva tehtäväpäällikkö kaksipaikaisesta Rafale B– tai Gripen F -koneesta, vapauttaen yksipaikaiset koneet pelkkään taisteluun.
  2. Ilmaherruus ja saatto (OCA – Offensive Counter Air): kärjessä lentää parvi Eurofightereita. Niiden tehtävä on ottaa ilmatila haluun, ajaa vihollisen hävittäjät pois ja ampua ne alas pitkän kantaman Meteor-ohjuksilla ennen kuin ne pääsevät häiritsemään rynnäkkökoneita.
  3. Ilmatorjunnan lamauttaminen (SEAD/DEAD): Seuraavassa aallossa tulevat JAS-39 Gripenit. Niiden Arexis-elektronisen sodankäynnin järjestelmä on maailmanluokkaa. Gripenit luovat elektronisen häirintäverhon, sokeuttavat vihollisen ilmatorjuntatutkat ja tuhoavat ne tutkaan hakeutuvilla ohjuksilla tai täsmäaseilla.
  4. Varsinainen isku (Strike): Kun Eurofighterit ja Gripenit ovat raivanneet tien, Rafalet lentävät sisään matalalla ja raskaasti aseistettuina. Rafalen suuri hyötykuorma mahdollistaa raskaat SCALP-EG -risteilyohjukset ja bunkkerinmurtajapommit, jotka isketään maaliin kirurgisella tarkkuudella.
  5. Ilmatankkausvaatimus (AAR): Koska raskaat Rafalet ja pitkään ilmatilaa suojaavat Eurofighterit kuluttavat valtavasti polttoainetta, paketin takalinjalla on oltava A330 MRTT -tankkauskoneita. Rafale ja Eurofighter käyttävät letku-ja-kori-menetelmää (Probe-and-Drogue), johon eurooppalaiset tankkerit on optimoitu. Gripen puolestaan pystyy pienen kulutuksensa ja keveytensä ansiosta toimimaan huomattavasti pienemmällä tankkaustuella tai jopa tukeutumaan tarvittaessa lähialueen maantietukikohtiin joustavasti.

Vertailu: Kolme pakettia toteutettuna yhdellä konetyypillä

Poliitikkojen toiveunessa meillä olisi vain yksi näistä koneista hoitamassa koko tämän paletin. Katsotaanpa, mitä tapahtuisi, jos paketti jouduttaisiin muodostamaan pelkästään yhdellä konetyypillä.

Vaihtoehto A: Vain Eurofighter Typhoon

Jos koko paketti lentää Eurofighterilla, ilmaherruus alueella on täydellinen, mutta iskuvoima sakkaa aika pahasti. Eurofighter on alun perin puhdas hävittäjä, johon maataistelukykyä on pultattu päälle myöhemmin. Se ei ole optimoitu raskaiden risteilyohjusten kantamiseen matalalla rynnäkköprofiililla, eikä sen elektronisen sodankäynnin omasuoja vedä vertoja Gripenille SEAD-tehtävissä. Paketin polttoaineenkulutus olisi infernaalinen, mikä vaatisi massiivisen tankkerilaivaston taivaalle, mikä taas tekee operaatiosta haavoittuvaisen.

Vaihtoehto B: Vain Dassault Rafale

Ranskalainen paketti olisi iskuvoimaltaan ja johtamiseltaan (kaksipaikkaiset versiot) erinomainen. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin puhtaan ilmaherruuden puute korkeissa ilmanaloissa – Rafale ei lennä yhtä korkealla ja lujaa kuin Eurofighter, jolloin se joutuu reagoimaan vihollisen hävittäjäuhkaan dynaamisemmin ja lähempää. Lisäksi Rafale on kallis ylläpitää ja vaatii raskaat, perinteiset lentotukikohdat. Jos vihollinen iskee kiitoteille, koko Rafale-laivasto on poissa pelistä.

Vaihtoehto C: Vain JAS-39 Gripen E/F

Tämä olisi logistisesti ja elektronisen sodankäynnin kannalta sissisodankäynnin unelma. Koneet nousisivat metsäteiltä ja vihollisen tutkat olisivat solmussa. Gripenin rajoite puhtaassa “EU-ilmavoimat” -skenaariossa on kuitenkin sen fyysinen koko. Pienenä koneena sen kantama ja hyötykuorma ovat rajalliset verrattuna Rafaleen. Se ei pysty kantamaan yhtä montaa raskasta murtajapommia pitkän matkan päähän, ja iskun läpivientivoima syvälle linjojen taakse jää vajaaksi.

Loppupäätelmä: Diversiteetti on eloonjäämisen ehto

Kun europarlamentaarikko Andersson, Niinistö tai Pietikäinen vaatii tehokkuuden nimissä siirtymistä yhteen konetyyppiin, he vaativat käytännössä Eurooppaa luopumaan taktisesta joustavuudestaan.

Yhden konetyypin laivasto tarkoittaa sitä, että jos kyseisestä konemallista löydetään kriittinen tekninen vika (kuten maadoitukseen johtava runko- tai moottoriongelma), koko maanosan ilmapuolustus lamaantuu yhdellä kertaa. Kolmen koneen taktiikka takaa sen, että meillä on aina kykyä ilmassa, vaikka yksi tyyppi kärsisi ongelmista.

Sotilaallinen suorituskyky ei synny Excel-taulukoiden harmonisointisarakkeissa. Se syntyy siitä, että oikeaan tehtävään on oikea työkalu. Euroopan voima ilmasodankäynnissä on juuri siinä, että meiltä löytyy ruotsalaista hajautettua sissitaktiikkaa (Gripen), ranskalaista globaalia iskuvoimaa (Rafale) ja brittiläis-saksalaista raakaa ilmaherruutta (Eurofighter). Toivotaan, etteivät utopistiset poliitikot pääse tätä palettia koskaan rikkomaan.

Posted in Aseet ja varusteet, Geopolitiikka, Historia, TurPo | Tagged , , , | Leave a comment

MQ-4C Triton ja SAAB GlobalEye. MITÄ itseasiassa ollaan ostamassa?

Posted on July 9, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia
Saab jet aircraft and unmanned drone taxiing side by side on runway
A SaabGlobal eye ja Triton yhteiskiidossa. Tekoälyn luomaa.

Naton puolustusministerit ja teollisuusjohtajat kokoontuivat heinäkuussa 2026 Ankaraan, ja Suomi oli mukana rintama pystyssä. Kyseessä ei ollut mikään tyhjäpäinen paperinpyörittelykokous, vaan pöytään lyötiin kovan luokan rautaa. Suomi ilmoitti osallistuvansa kahteen massiiviseen, liittokunnan yhteiseen strategisen tason valvontahankkeeseen, jotka muuttavat pohjoisen Euroopan tilannekuvan kertaheitolla.

Kun Suomi muutama vuosi sitten teki HX-hävittäjähankintaansa, moni tuijotti vain pelkkiä ilmaherruusharmaita hävittäjien kylkiä. Itse kirjoitin jo tuolloin blogissani, että Ruotsin tarjoaman Gripen-paketin todellinen helmi ja strateginen pelinvaihtaja olisi ollut Saab GlobalEye -valvontakone. Sitä ei silloin saatu, kun F-35 vei potin – mutta tässä sitä ollaan. Olin oikeassa. Nyt se suorituskyky tulee Suomen, ja Naton, käyttöön joka tapauksessa. Yksi “oma” tosin tähän hätään, mutta kuitenkin.

Ankarassa tehtiin suuria linjauksia. Tässä on lista siitä, mitä Suomi oli mukana kuittaamassa:

  • Saab GlobalEye (Nato AWACS) – Liittokunnan uudet silmät: Nato päätti korvata vanhentuneet Boeing E-3 Sentry -koneensa ostamalla yhteisrahoituksella jopa 10 kpl GlobalEye-taistelunjohto- ja valvontakoneita. Suomi on mukana tässä poolissa.
  • Northrop Grumman MQ-4C Triton – Jättimäinen strateginen lennokki: Suomi allekirjoitti yhdessä Norjan, Saksan ja Tanskan kanssa aiekirjeen enintään viiden Triton-suurlennokin hankinnasta Pohjois-Atlantin ja Arktisen alueen valvontaan. Suomalainen teollisuus (kuten Insta) on mukana maajärjestelmien rakentamisessa.
  • Yhteiset ampumatarvikehankinnat: Suomi sitoutui laajaan eurooppalaiseen rintamaan tykistön ja ilmapuolustuksen ohjusten yhteisostoissa, joilla varmistetaan teollisuuden tuotantolinjojen pystyssä pysyminen ja varastojen täyttäminen.
  • Datalinkkien ja sensoriverkkojen integrointi: Allekirjoitettiin sopimukset pohjoisen alueen sensoridatan (tutkat, elektroninen tiedustelu) reaaliaikaisesta jakamisesta suoraan Naton uuteen johtamisjärjestelmään.

Miksi kaksi näennäisesti samanlaista systeemiä?

Maallikko katsoo uutisia ja kysyy heti: Miksi helvetissä me ostamme sekä GlobalEyen että Tritonin? Eikö yksi kallis tutkakone riitä?

Yksinkertaisesti: ne ovat täysin eri vehkeitä täysin eri tehtäviin.

GlobalEye on lentävä johtokeskus. Se on miehitetty suihkukone, jonka sisällä istuu upseereita johtamassa ilmasotaa. Se havaitsee risteilyohjukset ja vihollisen hävittäjät satojen kilometrien päästä ja ohjaa omat F-35-koneemme oikeisiin maaleihin. Se on nimenomaan taistelunjohtokone.

Triton taas on robotti, kylmäverinen kaukokartoittaja. Se on miehitetyn matkustajakoneen kokoinen lennokki, joka nousee yli 15 kilometrin korkeuteen ja pysyy siellä yhtäjaksoisesti jopa 30 tuntia ilman miehistön väsymistä. Se ei johda taistelua, vaan se haravoi, kuvaa ja nauhoittaa kaiken liikehdinnän maassa ja merellä.

Entäs Rajavartiolaitoksen MVX hanke meri/aluevalvontakoneet?

Kun näitä massiivisia hintoja ja hankintoja katsotaan, herää helposti ajatus, että Naton Triton-lennokit tai GlobalEye-koneet tulisivat korvaamaan jotain meidän omia järjestelmiämme. Ei sinne päinkäin. Rajavartiolaitoksella on parhaillaan käynnissä oma MVX-hankkeensa, jossa vanhat Dornier-merivalvontakoneet korvataan kahdella uudella Bombardier Challenger 650 -liikesuihkukoneella. Nämä Rajan koneet tulevat Suomeen suunnitelman mukaan vuoden 2027 aikana. Koneita modataan par’aikaa Nevandan osavaltiossa USAssa.

Naton Ankarassa sopimat suursuorituskyvyt eivät syö Rajan koneiden tonttia, vaan ne luovat sen yläpuolelle kokonaan uuden, strategisen kyvyn.

Siinä missä Rajan MVX-koneet tekevät sitä jokapäiväistä, kansallista viranomaistyötä – pudottautuvat pilvien alle tunnistamaan hämäriä “tutkimusaluksia”, valvovat merikaapeleita ja johtavat meripelastusoperaatioita – Naton Triton ja GlobalEye hoitavat korkealla lentävää suurtiedustelua ja ilmasodan johtamista.

Kyseessä on täydellinen työnjako. Rajavartiolaitos hoitaa tonttinsa pinnassa ja Suomen omissa käsissä, kun taas Triton ja GlobalEye antavat taustatukea stratosfääristä käsin. Suomen valvontatyhjiöitä ei vain paikata, vaan niiden yläpuolelle rakennetaan monikerroksinen, murtamaton katto.

Lapin kylmät erämaat ja Pohjanlahden tyhjiö

Miksi tämä itänaapuria takuulla hermostuttava suorituskyky tuodaan juuri nyt tänne? Paasikiven mukaan: Katsotaanpa karttaa.

Pohjoinen kalotti ja Lapin kylmät, silmänkantamattomat erämaat ovat alueita, joissa valvonta on perinteisesti ollut maassa olevien harvojen tutkien ja satelliittien varassa. Satelliitti lentää ohi kerran parissa tunnissa, mutta Triton voi jäädä roikkumaan Lapin ilmatilan yläpuolelle vuorokaudeksi. Se näkee liikenteen ja nuuskii esiin tunturien katveeseen piilotetut elektroniset häirintälaitteet.

Ja sitten on se suurin kriittinen piste: Pohjanlahti.

Muistellaanpa vaikka viime vuoden (2025) kesäistä fregattidebaakkelia, kun Venäjän laivaston Admiral Gorshkov -luokan ohjusfregatti purjehti kaikessa hiljaisuudessa keskelle Pohjanlahtea. Kaveri lillui meidän talousvyöhykkeemme rajalla, ajoi ulos aktiivista GPS-häirintää sotkien siviilirahtilaivojen navigointia ja imuroi, mitä luultavimmin, signaalitiedustelulla talteen kaiken rannikon dataliikenteen. Silloin havahduttiin aivan liian myöhään – alus oli käytännössä jo pelipaikoilla ennen kuin tilannekuva oli selvä. Kiinteät rannikkotutkamme tai satunnaiset merivoimien partiot eivät sellaiseen riitä. Jos Triton olisi jo tuolloin roikkunut stratosfäärissä, mainittu Amiraali Gorshkov olisi poimittu seurantaan ja sen elektroninen sormenjälki analysoitu jo ennen kuin se ehti edes Gotlannin tasolle. Piilottelupeli pelistä olisi tehty sille lähes mahdotonta.

Pohjanlahti on tähän asti ollut strateginen ja valvonnaltaan lähes tyhjiö. Se on siviililaivaliikenteen valtatie ja Suomen elämänlanka, mutta sen sotilaallinen valvonta on ollut sirpaleista. Tritonin kaltainen, nimenomaan merialueiden haravointiin optimoitu sensorihirviö pystyy yhdellä lennolla kattamaan koko Pohjanlahden, Itämeren ja pohjoiset merialueet aina Jäämerelle saakka.

Kun vihollisen sukellusvene liikahtaa Kuolan niemimaalla tai Pohjanlahden merikaapeleiden läheisyydessä parveilee “tutkimusaluksia”, Triton poimii ne sensoriverkkoonsa sekunneissa. Ja jos tilanne kärjistyy, tieto siirtyy suoraan GlobalEyen operaattoreille, jotka antavat F-35-parvelle käskyn toimia.

Suomi ei mennyt Naton pöytään pyytelemään turvatakuita, vaan me menimme sinne rakentamaan pohjoisen alueen kovinta valvontanyrkkiä. Ja kuten HX-keskustelujen aikana sanoin: ilman kunnon silmiä paraskaan hävittäjä on sokea. Nyt ne silmät on hankittu.

Ei se ole ihme, että päästiin keskustelemaan vähän isompien poikien pöytään, vaikka muuten Suomen kansallinen painoarvo on vähän heppoinen. Turvaa me tuotamme paljon.

Posted in Baltic situation, HX-ohjelma, ilmavoimat, NATO | Tagged , , | Leave a comment

Proliferation Panic or Practical Defense? The Truth About Finland’s New Nuclear Legislation

Posted on July 2, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Religiously following my go-to geostrategist, Peter Zeihan, I noticed he cut some serious corners in his recent vlog regarding Finland’s nuclear energy legislation. Zeihan paints a picture where Finland, realizing that American security guarantees are supposedly crumbling, has decided to rewrite its laws to build an independent nuclear deterrent. This interpretation, however, is a far cry from Finnish political realism, our security tradition, and the actual justifications of the current legislative project.

Aerial view of a snowy military outpost surrounded by snow-covered trees under a cloudy sky
A snowy military base nestled in a vast winter forest landscape photographed from above. as AI would see it. Pretty good picture I’d venture to say.

That was then,

To understand the Finnish mindset on nuclear weapons, one must look back at the decades of the Cold War and the FCMA (YYA) treaty. During that era, Finland’s official foreign policy was obsessed with keeping the Nordic region a nuclear-weapon-free zone. This wasn’t just idealistic peace-mongering; it was cold, hard survival arithmetic.

In a total war scenario, the Soviet Northern Fleet’s primary mission was to push past northern Norway to breach the GIUK (Greenland-Iceland-UK) gap and unleash its submarine forces into the Atlantic to cut off US reinforcements to Europe. Finland sat squarely on the southern flank of that massive operational axis. Finnish planners knew that if the balloon went up, Lapland and the rest of the country would turn into a high-speed transit corridor or a blocking position. In that clash of empires, tactical nuclear weapons would have been used on Finnish soil by both sides to either clear or deny that terrain. The anti-nuclear rhetoric of the YYA era was a desperate diplomatic shield to avoid becoming a radioactive graveyard.

This is now.

Times change. Russia’s brutal invasion of Ukraine in 2022 shattered the old European security architecture for good. By joining NATO, the paradigm shifted radically: Finland became part of an alliance whose ultimate security guarantee rests on a nuclear deterrent.

The legislative amendments to the Nuclear Energy Act and the Criminal Code, sent out for comments by the Finnish Government in March 2026, are not a secret starting gun for a Finnish Manhattan Project. This is purely a matter of legal house-cleaning to finalize our NATO integration. Our old legislation strictly prohibited the import, transit, delivery, or possession of nuclear explosives within Finnish borders under any circumstances. The new bill explicitly removes these obstacles—but only when they relate to Finland’s military defense, NATO’s collective defense, or bilateral defense cooperation. It is about enabling the alliance’s deterrent and operational planning, not building our own bomb.

While Finland—much like our neighbor Sweden—is technically a “latent nuclear power” (meaning we possess the high technical know-how, nuclear power infrastructure, and the theoretical material capability to develop a weapon), actually doing so would be a massive strategic blunder. Launching an independent nuclear weapons program would drain immense resources, both financial and intellectual, directly away from our conventional military and territorial defense.

Finland’s true security value and leverage within NATO rely on our exceptionally strong conventional capabilities: a massive wartime conscript army, the largest artillery force in Western Europe, a modern air force, and the readiness to fight in brutal northern conditions. If these limited resources were fragmented into a costly, politically toxic, and decades-long nuclear weapons project, our conventional defense would rot from the inside out. An indigenous nuclear weapon would be far less useful and effective for Finland than our current, highly refined force structure within NATO tasks, where we rely on the alliance’s existing nuclear umbrella and offer top-tier conventional defense in return.

The Finnish Government’s justifications state it plainly: the acquisition, manufacturing, and development of nuclear explosives will remain strictly criminalized under the Criminal Code. Finland is not seeking its own weapons, nor is it planning to permanently host allied nuclear weapons on its soil. We are simply opening the door to ensure that NATO’s deterrent is seamless, credible, and legally unencumbered on our front. Zeihan’s visions of a half-dozen new nuclear powers might come true elsewhere, but for Finland, this is just pragmatic maximization of alliance deterrence—without the bombs.

But good to go with them if the fat lady sings.

Posted in Geopolitiikka, in English, NATO | Tagged , , , , | Leave a comment

Anti-Grooming – keskustelu, joka jokaisen vanhemman pitäisi käydä tyttärensä kanssa

Posted on June 26, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Katselin eilettäin Tommy Robinsonin haastattelua, jossa hän kertoi hindujen ja sikhien tekemästä ns gruumauksen vastaisesta opetustyöstä. Nykyään kyseessä olevat uskontokunnat antavat saman koulutuksen myös ulkopuolisille. Britanniassa on viime vuosina puhuttu paljon groomingista. Erityisesti tikunnokkaan ovat nousseet etnisten pakistanilaisten rikollinen toiminta, jossa jopa 250 000 pääosin valkoista työväenluokan tyttöä on kaapattu seksikauppaan ja hyväksikäytetyiksi. Julkinen keskustelu on pyörinyt tekijöiden taustan, viranomaisten epäonnistumisten ja poliittisen vastuun ympärillä. Nämä kysymykset ovat tärkeitä, mutta niiden varjoon jää usein kaikkein olennaisin asia:

Mother holding and comforting crying child sitting on couch at night
Vähän tekoälykuvaa aiheesta silmänruuaksi. Ainoa virhe se, että nessut on pöydällä niin kaukana, että tyttö ei saa niitä käsiinsä.

Miten oma tyttäreni tunnistaa gruumauksen ennen kuin mitään pahaa ehtii tapahtua?

Juuri tähän kysymykseen esimerkiksi Britannian sikhi- ja hinduyhteisöt ovat pyrkineet vastaamaan. Niiden anti-grooming-opetus ei ole mitään salatiedettä, vaan hyvin käytännöllinen kokoelma havaintoja siitä, miten hyväksikäyttäjät tyypillisesti toimivat. Samat periaatteet soveltuvat aivan yhtä hyvin suomalaisille nuorille. Olen koonnut yhteenvedon: Olkaapa hyvä.

Grooming ei ala seksillä

Lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä tavoitteleva henkilö ei tavallisesti aloita väkivallalla eikä seksuaalisilla ehdotuksilla. Hän aloittaa rakentamalla luottamusta. Grooming tapahtuu hiirenaskel kerrallaan viikkojen ja kuukausien aikana. Juuri siksi grooming on niin vaarallinen ilmiö – se näyttää aluksi tavalliselta ystävällisyydeltä.

Tekijä saattaa olla kohtelias, hauska ja avulias. Hän kuuntelee murheita, osoittaa kiinnostusta ja saa nuoren tuntemaan itsensä tärkeäksi. Vasta myöhemmin käy ilmi, että kaikki tämä oli keino saavuttaa jotakin aivan muuta. Tämä toki pätee myös ns nettipedofiileihin, eli groomaus voi hyvin tapahtua myös verkossa.

Salaisuudet ovat ensimmäinen hälytysmerkki

Lähes jokaisessa grooming-tapauksessa on yksi yhteinen piirre. Hyväksikäyttäjä pyrkii luomaan suhteen, josta vanhemmat, opettajat tai ystävät eivät tiedä.

Jos joku sanoo: “Älä kerro tästä vanhemmillesi” tai “He eivät kuitenkaan ymmärtäisi”, kyseessä ei välttämättä vielä ole rikos. Se on kuitenkin merkki siitä, että tilanteeseen kannattaa suhtautua erittäin vakavasti. Terve ihmissuhde kestää päivänvalon, manipulointi tarvitsee salaisuuksia. MIKSI ihminen joka “välittää sinusta niin kauheasti” ei halua muiden tietävän hänestä?

Eristäminen tapahtuu vähitellen

Hyväksikäyttäjä ei yleensä pyri katkaisemaan kaikkia ihmissuhteita kerralla. Hän alkaa pikkuhiljaa horjuttaa nuoren luottamusta muihin ihmisiin. Ensin vanhemmat ovat “liian tiukkoja”, sitten ystävät “kateellisia” ja lopulta kukaan muu ei enää muka ymmärrä.

Tämän jälkeen hyväksikäyttäjä on itse ainoa ihminen, johon nuori kokee voivansa turvautua. Juuri silloin hänen vaikutusvaltansa kasvaa vaarallisen suureksi.

Internet on myös metsästysalue

Sosiaalinen media on tehnyt yhteydenpidosta helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Samalla se on tehnyt myös nuorten lähestymisestä helpompaa niille ihmisille, joiden tarkoitusperät eivät ole rehellisiä.

Snapchat, Instagram, TikTok, Discord ja muut palvelut eivät ole itsessään vaarallisia. Vaarallisia ovat ihmiset, jotka käyttävät niitä hyväkseen. Siksi jokaisen nuoren pitäisi ymmärtää, että verkossa tavattu ihminen voi olla jotain aivan muuta kuin mitä hän väittää olevansa.

Lahjat eivät yleensä ole ilmaisia

Hyväksikäyttäjät käyttävät usein pieniä palveluksia tai lahjoja luodakseen kiitollisuuden tunnetta. Uusi puhelin, merkkivaatteet, rahaa tai ilmaisia kyytejä voivat tuntua ystävällisyydeltä, mutta ne voivat olla myös tapa sitoa nuori henkisesti velkaan.

Kun lahjoihin on totuttu, vastapalveluksia aletaan vähitellen odottaa. Silloin on jo paljon vaikeampaa sanoa ei.

Vanhempien tärkein viesti

Jokaisen nuoren pitäisi tietää yksi asia. Jos jokin menee pieleen, kotiin saa aina soittaa.

Sillä ei pitäisi olla merkitystä, onko nuori rikkonut sääntöjä, valehdellut tai tehnyt huonoja ratkaisuja. Ensimmäinen tavoite on saada hänet turvaan. Seuraavista keskusteluista voidaan huolehtia vasta sen jälkeen.

Lopuksi

Tätä kirjoitusta ei ole tarkoitettu pelon lietsomiseksi. Sen tarkoitus on lisätä ymmärrystä siitä, miten hyväksikäyttäjät tavallisesti toimivat. Heidän suurin aseensa ei ole fyysinen voima, vaan kyky manipuloida luottamusta.

Siksi tärkein anti-grooming-opetus ei ole opettaa nuoria pelkäämään vieraita. Tärkeämpää on opettaa heidät tunnistamaan ne käyttäytymismallit, joiden avulla hyväksikäyttäjät rakentavat vähitellen otetta uhreistaan. Kun nämä merkit tunnistaa ajoissa, moni rikos voidaan estää ennen kuin se ehtii alkaa.

Kysy nämä viisi kysymystä tyttäreltäsi:

□ Tunnetko kaikki ihmiset, joiden kanssa keskustelet netissä?

□ Onko joku pyytänyt pitämään keskustelunne salassa?

□ Onko joku ostanut sinulle lahjoja tai tarjonnut rahaa?

□ Onko joku yrittänyt saada sinut pois ystäviesi tai perheesi vaikutuspiiristä?

□ Tiedätkö, että voit aina soittaa kotiin ilman pelkoa rangaistuksesta?

Vähän laajempi tulostettava dokumetti gruumingin torjunnasta.

Anti-grooming-opas vanhemmille_ Suoraa puhetta lapsen suojelemisesta V2.1Download
Posted in Jotain aivan muuta, Mamut, uhka-arvio | Tagged , | Leave a comment

Germany: An Economic Giant, A Geopolitical Dwarf

Posted on June 25, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Despite holding the title of Europe’s largest economy, Germany is fundamentally lacking the hard power—and the political will—necessary to be considered a true European great power on par with France or the United Kingdom.

The Shadow of the Past

Fundamentally, Germany remains terrified of itself. Paralyzed by the “dirty deeds done dirt cheap” of World War II, the nation suffers from a deep-seated historical guilt that prevents it from stepping into the sunshine as a leading European power. This self-imposed psychological barrier means Berlin consistently defaults to pacifism and hesitation, treating military strength as a taboo rather than a necessary tool of statecraft. Old Otto von Bismarck, the architect of a unified, decisively powerful Germany built on “blood and iron,” would undoubtedly be ashamed of this modern strategic timidity.

Even Japan has shaken off the old burden, and decided that being a whippingboy for Koreans and Chinese for 70 odd years is enough. Even Koreans have done some twisted shit in their past. And do not get me started with the commie chinese.

The Sovereign Capability Gap

A defining characteristic of a top-tier military power is the ability to independently design and produce critical defense assets. Germany cannot currently build a sovereign, state-of-the-art fighter jet. This is a glaring strategic vulnerability. As geopolitical strategist Peter Zeihan has recently noted, collaborative defense efforts with France—specifically the Future Combat Air System (FCAS)—are fraying badly. The political and industrial friction between Berlin and Paris highlights a harsh reality: Germany is entirely reliant on shaky multinational consortiums or American off-the-shelf purchases (like the F-35) for modern air superiority.

Technologically Gemans are more than capable of produsing an new Messerschitt or Focke Wolf byro, but it will take time. So it would be better to start now than later.

A Hollowed-Out Military Core

The structural rot extends well beyond the air force and exposes a fundamental inability to project force:

  • Stalled Naval Ambitions: Significant naval acquisitions have faced massive delays, cancellations, and budget overruns. A nation cannot project power globally, or even secure immediate sea lines of communication, with a shrinking and technically plagued fleet.
  • The State of the Heer: Historically, Germany’s trump card was its overwhelming land power. Today, the German Army is a shadow of its Cold War self. Plagued by severe ammunition shortages, non-operational armor, and bureaucratic inertia, it struggles to fulfill its basic local defense obligations.
  • Zero Power Projection: France and the UK maintain expeditionary mindsets, blue-water navies, overseas military footprints, and independent nuclear deterrents. Germany possesses none of these.

Can Germany Catch Up to France and the UK?

The short answer is no, not in the foreseeable future.

To stand alongside London and Paris as a geopolitical heavyweight, wealth is not enough. Germany would need to completely overhaul its post-WWII strategic culture, strip away layers of paralyzing defense bureaucracy, and accept the brutal realities of hard power politics. Until Berlin can overcome its historical neuroses and independently translate its massive GDP into actual, deployable military force and sovereign defense manufacturing, it will remain a regional economic manager, not a global strategic player.

Posted in Geopolitiikka, in English | Tagged | Leave a comment

Yhteiskunnan mädännäisyys ja oman käden oikeus valkokankaalla

Posted on June 23, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Nyt päivä jälkeen Two-Tier Kier Starmerin ajan tarkastelemme elokuvia, jotka iskevät suoraan poliittisen eliitin ja valtamedian kipupisteisiin. Kyse on teoksista, jotka raaputtavat irti yhteiskunnan silotellun pinnan ja paljastavat sen alla piilevän oikeuslaitoksen kyvyttömyyden. Kun valtio epäonnistuu kansalaistensa suojelussa, valkokankaalle nousee hahmoja, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä.

Eliitti tietää elokuvan voiman – siksi se sitä sensuroi

Totalitaariset johtajat Stalinista alkaen ovat ymmärtäneet yhden raadollisen totuuden, jota nykyinenkin poliittinen establismentti noudattaa: abstrakti taide tai älymystön sosiologiset raportit eivät liikuta massoja. Pablo Picasson Guernica saattaa herättää hienostuneita keskusteluja taidegallerioissa, mutta se ei nostata kansaa. Lenin mainitsi elokuvan olevan “Kansan taidemuoto”, muistaakseni. Saattoi olla toki Stalinkin. Molemmat kyllä ymmärrsivät asian täydellisesti.

Kun Stalin tarvitsi kansan tuen ja halusi valmistaa venäläiset sotaan, hän ei tilannut maalauksia. Hän tilasi Sergei Eisensteinilta elokuvan Aleksanteri Nevski (1938). Elokuva iskee suoraan tunteisiin, selkärankaan ja ihmisen alkukantaisimpaan oikeustajuun. Se tekee monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja näyttää hyvän ja pahan ilman selittelyjä. Elokuvassa pahat saksalaiset (Saksalainen ritarikunta) jakavat kilttien venäläisten, tai Novgorodin Rusin, maita läänityksikseen ennen Peipsjärven taistelua huhtikuussa 1242.

Tämä on täsmälleen se syy, miksi Citizen Vigilanten kaltaiset elokuvat ovat establismentille niin hengenvaarallisia.

Vallanpitäjät voivat rahoittaa loputtomasti tekotaiteellisia, DEI-kyllästettyjä ja poliittisesti korrekteja “nyky-Guernicoita”, jotka saavat palkintoja festivaaleilla mutta joita kukaan tavallinen ihminen ei halua katsoa. Mutta kun valkokankaalle tuodaan suoraviivainen elokuva, joka sanoittaa ja kuvittaa sen turvattomuuden ja vihan, jota kansa kokee oikeassa elämässä kaduilla, reaktio on välitön. Elokuva on kansan taidemuoto.

Hyvä, kiertelemätön elokuva ohittaa poliitikkojen puheet, median asenteellisen uutisoinnin ja asiantuntijoiden vähättelyn. Se on kuin tulitikku ruutitynnyrissä. Siksi nyky-eliitti reagoi aivan kuten menneisyyden sensorit: kun kansa alkaa nähdä omat ajatuksensa valkokankaalla, elokuva on pakko vaientaa.

Sound of Freedom (2023)

Juoni: Tositapahtumiin pohjautuva elokuva kertoo entisestä Yhdysvaltain hallituksen agentista, Tim Ballardista, joka irtisanoutuu turhauttavasta ja hitaasta byrokratiasta. Hän lähtee omille teilleen pelastaakseen lapsia kansainvälisen seksikaupan ja pedofiilirinkien kynsistä Latinalaisessa Amerikassa.

Miksi vaikea establismentille: Elokuva iski suoraan globaalin eliitin arkaan paikkaan. Sen sijaan, että valtamedia olisi keskittynyt lapsikaupan todelliseen ongelmaan, se pyrki leimaamaan elokuvan vaaralliseksi “QAnon-salaliittoteoriaksi”. Syy on yksinkertainen: elokuva ohittaa täysin poliittisesti korrektin narratiivin ja näyttää, kuinka viralliset instituutiot joko ummistavat silmänsä tai ovat aivan liian tehottomia puuttumaan todelliseen pahuuteen. Se pakottaa katsomaan totuutta, jota eliitti mieluummin peittelisi.

Citizen Vigilante (2026)

Juoni: Uwe Bollin ohjaama uutuuselokuva kertoo Kroatiassa asuvasta amerikkalaisesta liikemiehestä. Kun maahanmuuttajataustaiset jengit, raiskaajat ja korruptoituneet viranomaiset tekevät yhteiskunnasta turvattoman, mies ei jää odottamaan poliisia. Hän tarttuu toimeen ja alkaa siivota katuja rikollisista, muuttuen nopeasti virkavallan jahtaamaksi lainsuojattomaksi, mutta samalla kansan sankariksi.

Miksi vaikea establismentille: Elokuva on käytännössä kielletty Saksassa, sillä viranomaiset kieltäytyivät antamasta sille ikärajaa. Virallinen tekosyy oli, että elokuva “yllyttää väkivaltaan siirtolaisia vastaan”. Todellisuudessa elokuva on establismentille myrkkyä, koska se heijastelee sensuroimatonta todellisuutta ja tavallisten kansalaisten patoutunutta turhautumista turvallisuustilanteen romahtamiseen. Se näyttää järjestelmän, joka suojelee rikollista enemmän kuin uhria.

Jäätävä polte (Born American, 1986) – Kun poliittinen pelkuruus saneli sensuurin

Jos vigilante-elokuvat pelottavat eliittiä valtion väkivaltamonopolin kyseenalaistamisen vuoksi, Renny Harlinin esikoisohjaus Jäätävä polte on oppikirjaesimerkki siitä, kuinka sensuuria käytetään puhtaasti poliittisen nöyristelyn välineenä.

Juoni: Kolme amerikkalaista nuorta miestä lomailee Suomessa ja päättää uhkarohkeana vedonlyöntinä ylittää rajan Neuvostoliiton puolelle. Leikki muuttuu painajaiseksi, kun heidät vangitaan ja heitetään syvälle brutaaliin neuvostovankilaan. Alkaa armoton eloonjäämiskamppailu kommunistisen järjestelmän mielivaltaa ja raakalaismaisuutta vastaan.

Miksi vaikea establismentille: Valtion elokuvatarkastamo kielsi elokuvan esittämisen ja levittämisen Suomessa vuonna 1986 kokonaan. Virallinen, tekopyhä syy oli elokuvan “raaistava ja mielenterveyttä vahingoittava väkivalta”.

Kaikki kuitenkin tiesivät todellisen syyn: suomettuminen.

Suomen poliittinen eliitti oli täysin rähmällään itään päin. Neuvostoliiton ja sen korruptoituneen, ihmisarvoa polkevan vankeinhoitojärjestelmän esittäminen sellaisena kuin se todellisuudessa oli, koettiin valtavana poliittisena riskinä. Establismentti ei kieltänyt elokuvaa suojellakseen suomalaisten “mielenterveyttä” verkkokalvoille piirtyvältä väkivallalta, vaan suojellakseen omia poliittisia uriaan ja saunailtojaan Moskovan edustajien kanssa.

Yhteys nykypäivään: Jäätävä polte osoittaa aukottomasti sensuurin ja establismentin raadollisen mekanismin, joka on yhä voimissaan. Aivan kuten 1980-luvulla sensuuria perusteltiin “väkivallalla” poliittisen suomettumisen peittelemiseksi, nykypäivänä sensuuria ja vaimentamista (Citizen Vigilante, Sound of Freedom) perustellaan “vihapuheella”, “ääriajattelulla” tai “turvallisuudella”.

Todellisuudessa kyse on aina samasta asiasta: vallanpitäjien paniikista silloin, kun valkokangas näyttää asioita, jotka rikkovat heidän vaalimaansa virallista illuusiota – oli se illuusio sitten Neuvostoliiton rauhanomaisuudesta tai nykyisen monikulttuurisen unelman ja DEI-agendan toimivuudesta.

Toinen vertailukohta 1970-luvun Suomesta: Väkivallan vihollinen (Death Wish)

Nykypäivän paniikki näiden elokuvien ympärillä ei ole uutta. Suomessa elettiin 1970-luvulla moraalipaniikkia, joka huipentui tiukkaan videolakiin ja rankkaan sensuuriin. Tämän aikakauden ykkössymboliksi nousi Charles Bronsonin tähdittämä elokuvasarja Väkivallan vihollinen (Death Wish 1974).

Sarjan elokuvia leikattiin raskaasti ja myöhemmät osat (1982, 1985 ja 1987 USAssa ja Suomessa 1990 videolla) määrättiin Suomessa kokonaan kielletyiksi (KK). Uudempi versio sarjasta on toki olemassa 2000 luvun puolelta. Valitettavasti Bronsonin miehekkäitä liehuviiksiä ei nähty silloin enää.

Yhdistävä tekijä: Bronsonin esittämä Paul Kersey teki 70- ja 80-luvuilla tismalleen saman, mitä nykypäivän vigilante-elokuvat kuvaavat. Kun perhettä tuhotaan ja poliisi vain levittelee käsiään sääntökirjojensa kanssa, tavallinen mies ottaa aseen ja alkaa itse raivata ihmissaastaa kaduilta.

Stanley Kubrickin Kellopeli appelsiini saapui Suomeen loppuvuodesta 1972. Toisin kuin monet muut aikakauden väkivaltaelokuvat, Valtion elokuvatarkastamo päästi sen läpi täysin leikkaamattomana, tosin tiukalla K-18 -ikärajalla.

Mutta entäpä keissi “Kellopeli Appelsiini” (Clockwork Orange)?

Tämä herättää ilmeisen kysymyksen: miksi Kellopeli appelsiini sallittiin sellaisenaan, kun taas muutamaa vuotta myöhemmin ensi-iltaan tullut Charles Bronsonin Väkivallan vihollinen joutui sensuurin silpomaksi ja sarjan jatko-osat kiellettiin kokonaan?

Vastaus löytyy ainakin osin kulttuurieliitin asenteista ja vallanpitäjien todellisista peloista:

1. Tekotaiteellinen suojakilpi Establismentti antoi Kubrickin “ultraväkivallan” mennä läpi, koska se luokiteltiin korkeataiteeksi. Se oli maineikkaan ohjaajan tekemä sosiologinen dystopia, jossa soi Beethoven. Kulttuuriväki ja sivistyneistö pystyivät katsomaan sitä turvallisen välimatkan päästä, purkamaan sen akateemisiin osiin ja analysoimaan valtion rehabilitaatiomenetelmiä (elokuvan Ludovico-tekniikka). Kun raaka väkivalta on paketoitu taiteelliseen kehykseen, eliitti sietää sitä.

2. Oikean uhan puuttuminen Kellopeli appelsiinin päähenkilö Alex on sosiopaatti ja taparikollinen. Hän edustaa puhdasta kaaosta. Establismentti ei pelkää tällaista väkivaltaa valkokankaalla, koska sosiopaatin teot eivät uhkaa yhteiskunnan valtarakenteita – päinvastoin, ne antavat valtiolle tekosyyn kiristää kontrollia ja lisätä viranomaisten valtaa.

3. Kontrasti oman käden oikeuteen Tässä piilee se syy, miksi Väkivallan vihollisen tai Citizen Vigilanten kaltaiset elokuvat sensuroidaan ja kielletään. Kun elokuvan päähenkilö ei olekaan mielipuoli vaan tavallinen, työtä tekevä, perhettään rakastava kansalainen, joka tarttuu aseeseen valtion epäonnistuessa perustehtävässään, asetelma muuttuu vallanpitäjille hengenvaaralliseksi.

Se viestii katsojille, että järjestelmä on rikki, sääntökirjoilla ei tee mitään, ja kansa pystyy halutessaan ottamaan vallan ja turvallisuuden takaisin omiin käsiinsä. Tämä on se sanoma, jota tavallinen kansa ymmärtää ja johon se samaistuu.

Vaikka Kellopeli appelsiini aiheutti Suomessakin valtavan moraalipaniikin mediassa ja poliitikkojen keskuudessa – lehdissä päiviteltiin nuorison turmeltumista ja pelättiin matkijaryhmiä – virallinen sensuurikoneisto säästi sen. Se on täydellinen osoitus siitä, että eliitti sietää kyllä rankimman mahdollisen väkivallan, kunhan se pysyy “taiteena” tai rikollisten yksinoikeutena. Mutta jos väkivalta esitetään rehellisen kansalaisen oikeutettuna itsepuolustuksena ja ratkaisuna rikollisuuteen, elokuva leimataan välittömästi vaaralliseksi ja vaiennetaan.

Miksi “oman käden oikeus” pelottaa poliittista eliittiä?

Näitä tapauksia – Sound of Freedom, Citizen Vigilante ja Väkivallan vihollinen – yhdistää teema, joka selittää täysin, miksi nämä teokset pyritään aina vaimentamaan tai leimaamaan:

  • Valtion väkivaltamonopolin kyseenalaistaminen: Establismentin valta perustuu illuusioon siitä, että valtio pitää huolta turvallisuudesta. Kun elokuvat paljastavat tämän valheeksi ja osoittavat valtion epäonnistuneen perustehtävässään, ne murentavat luottamusta koko auktoriteettiin.
  • Uhrihierarkian romuttaminen: Nykyinen järjestelmä rakentaa sosiologisia selityksiä ja ymmärrystä rikollisille, unohtaen varsinaiset uhrit. Nämä elokuvat laittavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin: paha on pahaa, ja se ansaitsee kovan rangaistuksen ilman loputonta paapomista tai DEI-suodattimia.
  • Eliitin tekopyhyyden paljastaminen: Sensuuria ja mustamaalausta perustellaan julkisuudessa aina “turvallisuudella” tai “vihapuheen estämisellä”. Todellisuudessa vallanpitäjät pelkäävät, että elokuvien sanoma resonoi liian voimakkaasti turhautuneen kansan syvissä riveissä.

Kyse ei ole koskaan ollut pelkästä väkivallasta valkokankaalla. Kyse on siitä, että nämä elokuvat riisuvat järjestelmän alasti ja tarjoavat ratkaisumallin, jota eliitti ei voi hallita.

Posted in Epäselvää ajatustenlentoa, hybridisota, informaatiosota | Tagged , , , , | Leave a comment

The Great Canadian Jet Circus: Domestic Delusions, Trade Wars, and the Case for a Split Fleet

Posted on June 16, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

For over a decade, Ottawa treated its fighter procurement program not as a vital national security imperative, but as a political football and a stage for progressive virtue-signaling. The saga of replacing Canada’s aging CF-18 fleet became a masterclass in how not to run a defense acquisition.

While Canada eventually bent the knee to Washington and signed the papers for the F-35, this was a purely political decision made by the Ottawa elite. The road there was paved with economic hypocrisy, globalist tantrums, and a fundamental misunderstanding of both network-centric warfare and Canada’s unique geography.

The Trade War and the Liberal Coalition’s Meltdown

To understand how Canada ended up here, you have to look at the political theater of the late 2010s. The Liberal coalition—intellectually spearheaded by globalist establishment figures like Mark Carney and Justin Trudeau—was fundamentally allergic to the “America First” rhetoric of the first Trump administration.

When Trump demanded that NATO allies actually pull their weight, the Ottawa elite took it personally. This ideological friction spilled directly into procurement. When Boeing tried to weaponize the U.S. Department of Commerce against Canada’s Bombardier over the CSeries passenger jets, Ottawa threw a tantrum and canceled a planned interim purchase of Super Hornets.

This petulance opened the door wide for a non-American alternative: Saab’s JAS-39 Gripen. For a brief moment, it looked like Canada might actually make an independent, pragmatic choice based on its own Arctic needs rather than bowing to the military-industrial complex in Washington.

The F-35: The Expensive, Fragile Default

Ottawa eventually folded and committed to the Lockheed Martin F-35 Lightning II. Let’s be realistic: a batch of at least 30 of these aircraft will be arriving in Canada. The F-35 is a heavy, single-engine stealth platform designed primarily for first-strike, penetrating offensives. It is a technological marvel, but it comes with strings attached.

The F-35 is notoriously expensive to operate, requires pristine runways, and relies on a highly centralized logistics chain completely controlled by the United States. Given these characteristics, Canada’s smartest move would be to station its F-35 fleet where it actually makes sense: on the West Coast for Pacific defense cooperation, and forward-deployed to Europe to meet NATO obligations.

For the harsh, vast, and austere Canadian Arctic, Canada should have gone with the Gripen where it excels.

The Gripen: The Rugged Maverick the Anglo-World Ignores

The Anglo-American defense bubble consistently underestimates Saab’s JAS-39 Gripen, particularly the latest E-series. To those who understand total defense architecture, it is a masterpiece of pragmatic engineering.

The Gripen was designed for dispersed operations. It can land on a snow-covered highway, be refueled and rearmed in ten minutes by a handful of conscripts and a single professional technician, and take off again. For Canada’s underpopulated Arctic frontier—where massive, fully equipped airbases are rare—the Gripen’s rugged independence was exactly what the Royal Canadian Air Force actually needed.

Furthermore, Saab offered a deal Ottawa should never have refused. Just like they did in Brazil, Sweden was ready to provide a 100% complete technology transfer. Crucially, the GlobalEye platform is built on an airframe from Bombardier—a proud Canadian company. Choosing Saab would have injected massive aerospace expertise directly into Canadian industry, combining Swedish genius with Canadian manufacturing. Instead, Ottawa chose to be a customer bowing to Washington’s restrictions.

Credit Where It’s Due: Sweden Invented Network-Centric Warfare

American defense contractors love to brag about the revolutionary nature of sensor-fused, networked warfare. The truth is, the Americans are decades late to the party.

Sweden invented operational tactical datalinks and networked air defense while the Pentagon was still shouting into analog radios.

As early as the 1960s with the J35 Draken, and fully realized in the 1980s with the JA37 Viggen’s Datavänk (data link system), Swedish fighters were automatically sharing targeting data and radar tracks among themselves without uttering a single word over the radio. By the time the Gripen entered service, Swedish pilots could fight as a single, distributed collective organism. The rest of the world has merely been playing catch-up to the trail Sweden blazed in the Baltic cold.

Arctic Realities: Santa Claus vs. The Sukhoi

The political justification for forcing a delicate stealth fighter like the F-35 into the deep north is built on a fundamental lie about Arctic warfare. The truth is simple: the only thing flying over the North Pole with a small radar signature is Santa Claus in a tiny sleigh.

There is no stealth over the North Pole. The laws of physics and fuel consumption dictate the reality of the northern theater. No Russian Sukhoi is going to fly across the vast expanse of the North Pole to attack North America without carrying a massive load of external fuel tanks.

The moment a fighter hangs giant, drag-inducing drop tanks under its wings to survive the distance, its “stealth” profile vanishes completely. The fuel requirements shrink the enemy’s potential weapon payload to a minimum. You don’t need a fragile, multi-billion-dollar stealth penetrator to intercept a heavily weighed-down, non-stealthy Sukhoi. You need a rugged, reliable interceptor that can operate out of a frozen ditch in Nunavut.

The GlobalEye Missing Link: A Fatal Blow to NORAD

By skipping the Saab bid, Canada also missed the opportunity to secure the GlobalEye Airborne Early Warning and Control (AEW&C) platform—built right on their own Bombardier airframe. Since France has gotten four, and NATO is negotiating with SAAB for several.

Right now, the backbone of North American strategic air defense is rotting. The venerable E-3 Sentry (AWACS) fleets operated by the US and Canada are rapidly approaching their final sunset. These airframes are old, maintenance-intensive, and their legacy radar systems are struggling against modern threats like low-flying cruise missiles. There is no immediate, seamless replacement ready to plug the gap at the scale required.

The Saab GlobalEye—combining the Erieye ER extended-range radar with the Bombardier platform—would have been a game-changer for NORAD. Its multi-domain surveillance capabilities can detect stealth targets and cruise missiles at immense distances. Pairing a northern fleet of Gripens with GlobalEye would have given Canada an independent, hyper-networked, Arctic-hardened shield.

Conclusion

Canada’s F-35 acquisition was the predictable result of an Ottawa political class that values elite international standing and easy alignment with Washington over hard-nosed strategic self-reliance and domestic industrial growth. By passing on a split-fleet strategy that integrated the Gripen and Canadian-built GlobalEye systems, Canada chose a dependent future. They bought into an American ecosystem they claim to despise politically, while turning their backs on the rugged, networked, and sovereign alternative that was practically custom-built for the Canadian Arctic.

Posted in HX-ohjelma, in English, NATO, voimapolitiikka | Tagged , , , | Leave a comment

Länsimainen kevytsisällissota: Britannian katuoikeus ja romuttuva legitimiteetti

Posted on June 15, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ulsterin kaduilla on nähty kuluneen viikonlopun aikana jotain sellaista, mitä ei voi enää kuitata pelkkänä tilapäisenä “häiriökäyttäytymisenä” tai “yksittäisinä rähinöinä”. Kun katsoo kuvastoa Belfastista, Southhamptonista tai Birminghamista, on uskallettava sanoa asiat niin kuin ne ovat: länsimaat ovat ajautumassa tilaan, jota voidaan kutsua matalan intensiteetin sisällissodaksi – kevytsisällissodaksi. Se ei tarkoita rintamalinjoja ja tykistökeskityksiä, vaan yhteiskunnallisen koheesion lopullista murenemista, jossa eri väestöryhmät hallitsevat omia enklaavejaan ja valtio katsoo vierestä – tai pahentaa tilannetta.

Motiivit ja jännitteet ovat kypsyneet pitkään, mutta viimeisimmät tapahtumat osoittavat, että pato on murtunut. Belfastissa viikonloppu toi kaduille poikkeuksellisen liittouman, jossa lojalistiset ja tasavaltalaiset symbolit loistivat rinnakkain yhteisessä rintamassa hallitsematonta maahanmuuttoa ja sen seurauksia vastaan. Samaan aikaan Englannin puolella kaupunkien keskustat ovat muuttuneet taistelukentiksi. Kaksi tapausta jotka ovat saaneet brittien “Siff upper lipit” väpättämään on kaksi puukkohyökkäystä kantaväestöä vastaan.

Kansalaisten raivon taustalla on sarja verisiä veitsi-iskuja, jotka ovat toimineet yhteiskunnallisen kurimuksen sytyttiminä. Viimeisin räjähdys sai alkunsa Belfastissa, kun maahan Dublinin kautta luvattomasti saapunut sudanilainen turvapaikanhakija hyökkäsi keittiöveitsellä miehen kimppuun ilmeisesti sokaisten tämän ja muutoinkin haavoittaen miestä pahasti. Samaan aikaan laajaa huomiota herätti Southamptonissa tapahtunut isku, jossa sikhitaustainen Amraj Poonia puukotti kuolettavasti 25-vuotiasta puolalaista Henryk Nowackia. On kuitenkin korostettava, että sikhit edustavat täysin omaa uskontokuntaansa eivätkä ole islamisteja, vaikka julkisessa keskustelussa eri ryhmät usein sekoitetaan toisiinsa. Jokainen näistä tapauksista on silti osaltaan murentanut kantaväestön turvallisuudentunnetta ja luottamusta viranomaisten kykyyn hallita tilannetta.

Laitoksen sisäistetty DEI-politiikka (Diversity, Equity, and Inclusion) ja halu välttää rasismisyytöksiä johtivat Southamptonin rikospaikalla irvokkaaseen tilanteeseen: poliisin kehonkameratallenteilta paljastui, kuinka virkavalta keskittyi elvyttämisen sijaan raudoittamaan maassa makaavaa, kuolevaa uhria ja kohteli tätä epäiltynä, kun taas sikhitaustaisen tekijän suuntaan oltiin “silkhihansikkain” varovaisia. Tämä virkavallan ideologinen varovaisuus ja toiminta rikospaikalla on osaltaan murentanut kantaväestön turvallisuudentunnetta sekä luottamusta poliisin puolueettomuuteen.

Pohjois-Irlannissa on saavutettu piste, jota harva piti mahdollisena. Viikonloppu toi Belfastin kaduille poikkeuksellisen näyn: vanha, verinen vihanpito lojalistien (protestanttien) ja tasavaltalaisten, eli IRAn, välillä on laantunut ja väistynyt taka-alalle. Vuosikymmeniä toisiaan vastaan taistelleet ryhmittymät ovat löytäneet yhteisen sävelen, koska Lontoon hallitus on epäonnistuneella politiikallaan tuonut heidän porteilleen yhteisen vihollisen. Kun katolilaiset ja protestantit seisovat samassa rintamassa hallitsematonta maahanmuuttoa ja oman kulttuurinsa alasajoa vastaan, kyse ei ole enää pikkumellakoista. Se on merkki siitä, että virallisen järjestelmän kyky hallita tilannetta on pettänyt perustavanlaatuisella tasolla. En usko että Labour hallitus, tai konservatiivitkään, ovat osanneet asiaa näin pitkälle ajatella, “mutta niin on jos siltä näyttää”.

Kahden kerroksen oikeusvaltio

Suurin ja vaarallisin muutos ei kuitenkaan tapahdu kaduilla, vaan virastoissa ja poliisijohdon kabineteissa. Hänes majesteettinsa hallitus on tekemässä kohtalokasta virhettä, joka uhkaa viedä siltä viimeisenkin moraalisen oikeutuksen hallita: se on avoimesti siirtynyt kahden kerroksen oikeusjärjestelmään (two-tier policing). Tähän viittasinkin Southamptonin poliisin toimintaa puukotuspaikalla kuvaillessani. Sama lause, “I can’t Breathe”, on nyt aiheuttanut mellakoita kahden puolen Atlanttia.

Kun kantaväestö osoittaa mieltään – usein raivon ja turhautumisen vallassa, toisinaan rähinoiden – valtion koneisto iskee päälle koko painollaan. Puhutaan “äärioikeistosta”, otetaan käyttöön terrorisminvastaiset lait, lennätetään erikoisjoukkoja ja jaetaan pikatuomioita. Tässä makupaloja Brightonista.

Mutta kun vastapuoli, siirtolaisväestö ja radikaalivasemmisto, varustautuu viidakkoveitsillä ja ottaa haltuunsa kokonaisia kaupunginosia (kuten viikonloppuna nähtiin muun muassa Birminghamissa ja osissa Lontoota), virkavalta vetäytyy. Poliisi neuvottelee, katsoo muualle ja vetoaa “yhteisön rauhoittamiseen”.

Tämä ei ole pelkkää kaksoisstandardia, se on valtiollisen legitimiteetin itsemurha. Hallituksen oikeutus perustuu siihen, että laki on sama kaikille. Kun valtio alkaa kohdella omia kansalaisiaan ankarammin suojellakseen järjestelmälle mieluisia ryhmiä, se lakkaa olemasta puolueeton järjestyksenpitäjä. Siitä tulee osapuoli.

Varjohallinto ja radikalisoituminen

Tilanteen taustalla vaikuttaa syvempi, vuosia jatkunut kehitys, jolle brittiviranomaiset ovat ummistaneet silmänsä. Samalla kun poliisi jahtaa “vihapuhetta” verkosta, Britannian maaperälle on syntynyt rinnakkaisyhteiskuntia, joiden henkistä ilmapiiriä hallitsevat Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta paenneet radikaali-imaamit. Nämä saarnaajat ovat saaneet rakentaa omia verkostojaan vapaasti, usein humanitaarisen suojelun varjolla, ja kylvää länsivastaista oppiaan nuorempaan sukupolveen.

Koska pääministeri Keir Starmerin hallinto on täysin kyvytön korjaamaan omia katastrofaalisia virheitään, se on siirtynyt puhtaaseen autoritäärisyyteen: se yrittää tappaa sanansaattajan. Tästä tuoreimpana ja räikeimpänä esimerkkinä toimii aktivisti Tommy Robinsonin vainoaminen. Robinson otettiin lauantai-iltana Heathrow’n lentokentällä kiinni suoraan koneesta ja hänen puhelimensa takavarikoidiin terrorismilainsäädännön (Schedule 3) varjolla vain siksi, että hän on raportoinut ja puhunut avoimesti verkossa Belfastin ja muun Britannian todellisesta tilanteesta.

Tämän kehityksen suorana seurauksena Britannian sisälle on muodostunut toimintakykyisiä jihadistisoluja ja radikaaleja ryhmittymiä, jotka eivät tunnusta kruunun tai maallisen lain autoriteettia. Viikonlopun kaltaiset levottomuudet tarjoavat näille elementeille täydellisen tilaisuuden testata kykyään ottaa katu haltuun ja osoittaa, kuka tiettyjä alueita todellisuudessa hallitsee. Kun valtio perääntyy, se luovuttaa tilaa suoraan näille varjorakenteille.

Tuomarineuvoston (Sentencing Council) virallinen ohjeistus

Britannian rikostuomioita ohjeistava riippumaton elin, Sentencing Council, julkaisi virallisen uudistetun ohjeistuksen tuomareille ja magistrateille koskien yhdyskuntapalvelu- ja vankeustuomioiden määräämistä (Imposition of community and custodial sentences guideline).

Ohjeistukseen oli kirjoitettu suoraan auki, että tuomarin on käytännössä pakko tilata ennen tuomion julistamista kattava taustaselvitys (Pre-Sentence Report, PSR), jos syytetty kuuluu tiettyihin suojeltuihin ryhmiin. Ohjeistus listasi näiksi ryhmiksi erikseen:

  • Etniset vähemmistöt
  • Kulttuuriset vähemmistöt
  • Uskonnollisten vähemmistöjen edustajat

Mitä tämä tarkoitti käytännössä?

Ohjeen perimmäinen tarkoitus oli pakottaa tuomarit etsimään lieventäviä asianhaaroja, kuten “yhteiskunnallista syrjintää”, “huonoja kokemuksia viranomaisista” tai “kulttuurista taustaa”, ja suosimaan näiden kohdalla vankeuden sijasta pehmeämpiä yhdyskuntaseuraamuksia tai kuntoutusta.

Samaan aikaan kantaväestöön kuuluvilta (kuten maallisen oikeustajunsa puolesta osoittaneilta kristityiltä tai suoraan valkoisilta brittimiehiltä) tämä automaattinen taustaselvitysten ja lievennysten etsiminen evättiin. Heille pantiin pystyyn Starmerin hallinnon vaatimat pikaoikeudenkäynnit, joissa tuomiot nuijittiin pöytään ilman viikkoja kestäviä taustaselvityksiä.

Poliittinen perääntyminen ja hätälainsäädäntö

Ohjeistus herätti brittiläisessä julkisuudessa ja oppositiossa valtavan raivon, ja sitä alettiin suoraan kutsua “kahden kerroksen oikeusjärjestelmän institutionalisoinniksi”. Arvostelijat, kuten Robert Jenrick, huomauttivat ohjeen luovan avoimen syrjinnän kantaväestöä kohtaan.

Paine nousi niin suureksi, että jopa Starmerin oma oikeusministeri Shabana Mahmood joutui puuttumaan peliin. Hallitus joutui ajamaan läpi erillisen hätälain (Sentencing Guidelines (Pre-sentence Reports) Bill), jolla tämä tuomarineuvoston ajama räikeä rotu- ja uskontoperusteinen kaksoisstandardi virallisesti estettiin ja jäädytettiin, jotta periaate “kaikki ovat samoja lain edessä” säilyisi edes nimellisesti.

Tämä episodi paljasti kuitenkin lopullisesti sen, kuinka syvälle Britannian virkakoneiston ja oikeuslaitoksen ytimeen DEI-ideologia ja kahden kerroksen ajattelu ovat todellisuudessa mädäntyneet. Virkamiehet yrittivät tehdä siitä lakia.

Oikeuslaitos poliittisena aseena

Kahden kerroksen oikeusjärjestelmä ei rajoitu vain katutasolle, vaan se on lävistänyt koko brittiläisen institutiokoneiston pikaoikeudenkäynteineen ja poikkeuksellisine vankeustuomioineen. Kun kantaväestöön kuuluvat perheenisät, vanhukset tai teini-ikäiset ajautuvat mielenosoituksiin, Starmerin hallinto ottaa välittömästi käyttöön 24 tunnin pikatuomioistuimet. Ihmisiä heitetään vuosiksi ehdottomaan vankeuteen pelkästä väkijoukossa seisomisesta, huutelemisesta tai sosiaalisen median Facebook-päivityksistä, ja vankiloista vapautetaan jopa vakavia rikollisia etuajassa, jotta saadaan tilaa näille hallituksen linjaa vastustaville “toisinajattelijoille”. Samaan aikaan kun Lontoon ja Birminghamin kaduilla liikkuu satojen maahanmuuttajamiesten viidakkoveitsillä ja astaloilla varustautuneita ryhmiä, poliisijohto vetäytyy ja myöntää julkisesti antavansa heidän olla rauhassa, jotta vältyttäisiin “jännitteiden kasvattamiselta”.

Ideologinen sokeus ja kaksoisstandardit

Tämä virkavallan räikeä kaksoisstandardi näkyy kaikessa julkisen tilan valvonnassa aina maskikielloista kansallisten muistomerkkien suojelemiseen. Kantaväestön mielenosoittajia ratsataan ja pidätetään välittömästi, jos he suojaavat kasvonsa poliisin kasvojentunnistuskameroilta, mutta viikosta toiseen Lontoon keskustan valtaavilla massiivisilla pro-Palestiina- ja islamistimarsseilla tuhannet ihmiset saavat rauhassa peittää kasvonsa huiveilla ja kantaa terrorijärjestöjen tunnuksia poliisin tyytyessä vain katselemaan vierestä. Siinä missä kantaväestön turhautuminen leitataan välittömästi hallituksen toimesta “äärioikeistolaiseksi roskaväeksi”, radikaalit imaamit saavat Britannian maaperällä saarnata länsivastaista vihaansa ja herjata maan perinteitä ilman pelkoa aamukuuden kotietsinnöistä. Valtio on lakannut olemasta sokea oikeudenjakaja ja siirtynyt valitsemaan syylliset puhtaasti ideologisin perustein – ja juuri tämä tuhoaa järjestelmän moraalisen oikeutuksen.

Lopputuloksena anarkia

Mihin tämä johtaa? Kun ihmiset huomaavat, että virkavalta ei suojele heitä, vaan rankaisee heitä itsepuolustuksesta tai mielipiteen ilmaisusta, luottamus instituutioihin kuolee. Silloin astuu kuvaan kevytsisällissodan seuraava vaihe: omankädenoikeus ja alueellinen pirstoutuminen.

Viikonlopun jäljiltä tilanne on näennäisesti rauhallisempi vain siksi, että kaduille on ajettu massiivinen määrä poliisivoimia. Mutta kytevä hiillos ei ole sammunut. Pääministeri Keir Starmerin hallitus kuvittelee ratkaisevansa ongelman koventamalla retoriikkaa ja täyttämällä vankilat brittiläisillä perheenisillä ja nuorilla, jotka ovat saaneet tarpeekseen. Se on historiallisen tason virhearviointi. Ongelman ydin ei ole netissä leviävä “disinformaatio”, vaan se todellisuus, jonka ihmiset näkevät omilla kotikaduillaan joka päivä.

Länsimainen yhteiskuntasopimus on purettu ylhäältä päin. Jos hallitus jatkaa tällä kahden kerroksen linjallaan, se huomaa pian hallitsevansa vain tyhjiä seiniä, kun katu kuuluu niille, joilla on suurin voima ja röyhkeys ottaa se haltuunsa.

Epilogi

George R R Martinin Valtaistuinpelissä on laajasati tähän kuulu vertaus: Miettikääpä omalle kohdalle:

Varysin arvoitus

“Kolme suurta miestä istuu huoneessa: kuningas, pappi ja rikas mies kultasäkkeineen. Heidän välissään seisoo tavallinen sotilas, pikkumies, jolla on kädessään miekka. Jokainen suurista miehistä käskee sotilasta tappamaan kaksi muuta.

Kuningas sanoo: ‘Tapa heidät, sillä minä olen laillinen hallitsijasi.’ Pappi sanoo: ‘Tapa heidät, sillä minä käsken sinua jumalten nimeen.’ Rikas mies sanoo: ‘Tapa heidät, ja kaikki tämä kulta on sinun.’

Kenelle valta kuuluu? Kuka elää ja kuka kuolee?”

Entä se “oikea” vastaus:

Tyrion arvailee aluksi, että vastaus riippuu siitä, onko sotilas uskovainen, ahne vai alamainen. Varys kuitenkin korjaa, että valta ei todellisuudessa kuulu kuninkaalle, papille eikä kauppiaalle – eikä se kuulu myöskään sille kadun miehelle tai sotilaalle itselleen, sillä sotilas on vain pelinappula.

Varysin perimmäinen vastaus on: Valta kuuluu sille, jonka ihmiset uskovat olevan vallassa.

“Valta asuu siellä, missä ihmiset uskovat sen asuvan. Ei missään muualla. Se on harhautus, varjo seinällä. Ja joskus hyvin pieni mies voi heittää hyvin suuren varjon.”

Miten tämä liittyy reaalimaailmaan?

Valta on loppujen lopuksi pelkkä yhteiskuntasopimus ja illuusio. Kuningas on kuningas vain niin kauan kuin sotilas ja kansa suostuvat polvistumaan hänen edessään.

Jos sotilas – eli se kadun mies, jolla on ase tai joukkovoima – päättää, että kuninkaalla ei ole enää oikeutusta, kuninkaan valta katoaa sekunneissa. Silloin kuninkaasta tulee pelkkä vanha mies hupsussa hatussa, kauppiaasta mies jolla on painavaa metallia taskussa, ja papista mies jolla on omituiset vaatteet.

Tämä on juuri se mekanismi, joka pettää silloin, kun hallitukset menettävät legitimiteettinsä: kun illuusio oikeudenmukaisesta ja kaikkia koskevasta laista murtuu, varjo seinällä häviävät ja jäljelle jää vain raaka voima.

Posted in Jotain aivan muuta | Tagged , , | Leave a comment

Loyal Wingman keskustelut ovat siis alkaneet.

Posted on June 12, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Iltalehti julkaisi neljä päivää sitten artikkelin, jossa käsiteltiin Suomen tulevien F-35 hävittäjien Loyal WIngman drooneja. Suunta on sinänsä ollut tiedossa jos HX hankkeesta alkaen, kun Boeing tarjosi F/A-18 E/F/G kaupaan oheksi tulevaisuudessa Nykyiseltä nimeltää MQ-28 GhostBat Loyal WIngman drooneja. Muinaisen 2019 vuoden jälkeen kuvioihin ovat tulleet asekyvyt. Tuolloin niistä ei, ainakaan julkisuudessa, puhuttu.

MQ-28 Ghost Bat (Linkki Wikipedia Artikkeliin) ja muuta vastaavat Loyal WIngmanit ovat ihan eri juttuja kuin Ukrainan Baktayr ja muut droonit. Ne ovat, pohjimmiltaan, ohjuksia: Niille osoitetaan maali, ja ne lentävät sinne ja sitten räjähtävät kohteessa. Ja juu, tiedän että niitä voidaan käyttää maalinhavainnoitiin, tulejohtamiseen ja muuhunkin, mutta “Dinge an sich” kuten ymmärrätte.

Aluksi MQ-28 oli ajateltu sensorialustaksi, joka lentää varsinaisen ohjuskoneen edellä ja melko hyvillä häiveominaisuuksilla suunniteltuna, havaitsee vihollisen, toimittaa maalitiedot ampuvalle koneelle, ja tarvittaessa seuraa maalia ohjuslaukaisun ja matkan ajan. Nykysuunnitelman mukaan, GhostBat pystyy kuljettamaan mukanaan kahta AMRAAM D ohjusta tai neljää GBU-39 Small Diameter Bombia. Eli mikään veretseisauttava asekuorma, mutta mahdollistaa GhostBatille yhden ohjuslaukaisun lentokohteeseen, tai vastustajan ilmapuolustuksen puhkaisemiseen stand-off pommeilla. Ja tämä tosiaankin etäohjauksessa. Ilmeisesti SAABin kehittämällä datalinkillä. Eli SAAB jälleen jännän ääressä!

1. Sähköisen sodankäynnin (ELSO / EW) häirintä- ja hämäyskuormat

Ghost Batin modulaarinen nokka ja uusi suurempi hyötykuormakapasiteetti mahdollistavat sen, että osa koneista ei kanna ohjuksia, vaan sähköisen sodankäynnin järjestelmiä.

  • Hämäys (Decoy): Drooni voi simuloida miehitetyn F-35:n tutkaominaisuuksia ja -kuvaa, jolloin vihollisen ilmapuolustus (kuten S-400-patterit) pakotetaan paljastamaan itsensä ja kuluttamaan kalliit ohjuksensa väärään maaliin.
  • Aktiivinen häirintä: Droonit lentävät lähemmäs vihollisen tutkia ja ELSOavat niiden havaintoetäisyydet minimiin , jolloin takana tuleva F-35 voi säilyttää hyvän häiveen vaikkapa ulkoisesta asekuormasta huolimatta.

2. Sensorifuusio ja maalin osoitus (MUM-T)

Miehitetyn ja miehittämättömän yhteistoiminnan (Manned-Unmanned Teaming) ydin on siinä, että F-35 voi lentää elektronisesti hiljaa (tutka passiivisena). Datalinkki tulee toimimaan molempiin suuntiin satelliittin kautta, jolloin signaalienhallinta ei ole suunnattoman tärkeää häiveen säilyttämiseksi.

  • Edellä lentävät Ghost Batit pitävät omat aktiiviset tutkansa päällä tai käyttävät IRST-sensoreitaan (lämpökamerat) havaitsemaan vihollisen.
  • Ne välittävät havaitsemansa maalitiedot salatulla, suunnatulla datalinkillä (kuten SAABin tai muiden liittolaisten BLOS-ratkaisujen kautta) takana tulevalle F-35:lle.
  • F-35-pilotti näkee tilannekuvan ruudullaan ja voi laukaista oman ohjuksensa tai käskeä Ghost Batia laukaisemaan omansa ilman, että pilotti itse paljastaa sijaintiaan sekunniksikaan.

3. Koneäly (AI) ja parvikäyttäytyminen

Miehitetyn koneen ohjaajalla ei ole aikaa eikä kaistaa lennättää droonia joystickilla. Ghost Batin ja vastaavien CCA-koneiden ohjelmisto noudattaa hallituksen viitearkkitehtuureja (Government Reference Architecture), mikä tarkoittaa avointa rajapintaa, johon ajetaan korkean tason autonomian tekoälykoodeja.

Pilotti ei ohjeista droonia: “Lennä tuonne, käänny vasemmalle, lukitse maali.” vaan antaa sille tehtävän: “Puhkaise tämän alueen ilmapuolustus” tai “Suojaa vasen siipi”. Ghost Bat -pari tai -parvi jakaa tehtävät keskenään autonomisesti, analysoi uhkia ja suorittaa taktiikan itsenäisesti.

4. Kulutettavuus vs. Hinta (Attritable)

Tämä on se tärkein filosofinen muutos. Ghost Bat ei ole halpa pörriäinen, mutta se on murto-osa F-35:n hinnasta, eikä siinä ole ihmishenkeä pelissä. Se on suunniteltu “kulutettavaksi” (attritable). Jos tehtävän onnistuminen vaatii droonin uhraamista vihollisen ohjuksen tielle, jotta miehitetty miljoonakone ja sen koulutettu pilotti selviävät, diili on kylmän laskelmallisesti kannattava.

Mitä tämä tarkoittaa Suomelle?

Suomen kaltaiselle maalle, jolla on pitkä raja ja rajallinen määrä hävittäjälavetteja (64 kpl F-35A), tämäntyyppinen teknologia toimii hyvänä tehokertoimena. Ghost Batit toimivat käytännössä lentävinä lisäase- ja sensoriasemina, jotka siirtävät taistelun painopisteen kymmeniä tai jopa satoja kilometrejä eteenpäin omista koneistamme. Se muuttaa 64 hävittäjän laivaston suorituskyvyn vastaamaan huomattavasti suurempaa ilmavoimaa.

Posted in HX-ohjelma, ilmavoimat | Tagged , , , | Leave a comment

Ydinasepelote ja maalikartat – Suomen turvallisuus ei rakennu sinisilmisyydelle

Posted on June 9, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Suomessa on käyty viime aikoina kovaa vääntöä ydinenergialain muuttamisesta ja vanhentuneen tuontikiellon kumoamisesta. ViherVasemmistopuolueet jättivät puolustusvaliokunnan mietintöön vastalauseen, jossa pelotellaan Suomen päätyvän lakimuutoksen myötä Venäjän ydinaseiskujen listoille ensimmäisten joukossa. Höpö höpö. Me olemme siinä joukossa joka tapauksessa. Ja kulijan kannalta ei, muuten, ole suuri etu kuolla droonin räjähdyksessä kontra hajota atomeiksi ydinaseen säteilyssä.

Tämä ViherVasemmiston väite paljastaa joko syvän asiantuntemattomuuden tai tietoisen halun elää menneisyyden haihattelussa. Puolustusministeri Antti Häkkänen totesi eduskunnassa asiat suoraan: opposition eriävä mielipide on täynnä absurdeja väitteitä, joita ei jaeta Naton piirissä.

Sotilaallinen realismi osoittaa, että Venäjä ei ole koskaan tehnyt turvallisuusratkaisujaan meidän toiveidemme tai hyvän käytöksemme perusteella.

Myytti puolueettomuuden suojasta

Vasemmiston logiikan mukaan Suomi säilyy turvassa ja “puhtaana”, kunhan pidämme ydinaseet kaukana ja profiilimme matalana. Tämä ajatustapa perustuu vaaralliseen myyttiin siitä, että Venäjä olisi jättänyt Suomen rauhaan niin kauan kuin olimme puolueettomia tai liittoutumattomia. Ei jättänyt 1939, eikä jätä nytkään. ViherVasemmistossa kannattaa muistaa oppi-iskä Lenin sanat: “Älä kuuntele mitä suu sanoo, vaan katso mitä kädet tekevät.” Venäjän kädet ovat hyvin usein muiden maiden palstoilla.

Totuus on toinen. Julkisuuteen vuotaneet kylmän sodan aikaiset asiakirjat ja maalikartat todistavat, että Suomen suuret asutuskeskukset, satamat, lentokentät ja solmukohdat (Helsinki, Tampere, Turku, Vaasa, Oulu jne.) ovat olleet Neuvostoliiton ja Venäjän ydin- ja konventionaalisten iskujen listoilla jo 1950-luvulta lähtien.

Venäjän esikunnissa ei kyselty YYA-hengen tai puolueettomuuden perään. Sotasuunnittelu tehtiin puhtaan maantieteen ja suorituskykyjen mukaan: jos suursota syttyisi, Moskovassa laskettiin, että Nato pyrkisi joka tapauksessa hyödyntämään Suomen ilmatilaa ja aluetta iskeäkseen Kuolan niemimaan strategisiin kohteisiin tai Pietariin. Siksi Suomen infrastruktuuri oli merkitty tuhottavaksi ennakolta. Puolueettomuus ei antanut meille mitään suojaa – se jätti meidät vain yksin maalikartalle. Niin se oli muuten myös Läntisten liittolaisten puolella. Suomella itsellään ei olisi ollut paljon sanottavaa tapahtum,iin ilmassa. Lappi olisi, jälleen, kantanut sodan taakan.

Venäjän doktriini ja todellinen pelote

Venäjän nykyinen sotilasdoktriini on julma ja realistinen. Se sallii ydinaseiden ensikäytön (preventiivisen iskun), jos valtio kokee olemassaolonsa tai kriittisen infrastruktuurinsa olevan uhattuna. (Kuten vaikka Kuolan Laivasto- ja lentoasemat ja ennekaikkea Severomorskin sukellusvene satama.) Tässä pelissä pelkkä puhe “ydinasesateenvarjon alla olemisesta” ilman lainsäädännöllistä katetta on tyhjää sanahelinää.

Kun SDP:n Mika Kari ja kumppanit väittävät, että nykyinen lakimme riittää täysimääräiseen mukanaoloon Naton ydinasepelotteessa, he tekevät loogisen kuperkeikan. Ei liittokunnan ydinasepelotteeseen voi osallistua täysimääräisesti, jos oma lainsäädäntömme asettaa sille ehdottoman täysikiellon.

Lain neljännen pykälän kumoaminen on välttämätöntä juuri siksi, että maksimoimme oman ennakkopelotteemme. Kun Suomi on Naton jäsen ja poistaa keinotekoiset esteet puolustuksen tieltä, Venäjän on laskettava sotilaallinen yhtälönsä kokonaan uudestaan.

Uskottava puolustus pitää ohjukset siiloissaan

On totta, että Naton jäsenenä ja lainsäädäntöä korjatessa Suomen kohteet pysyvät Venäjän maalikartoilla – ja ne priorisoidaan nyt Naton eturintamana. Mutta suurin muutos on tapahtunut iskukynnyksessä.

Puolueettomaan Suomeen tehty isku olisi jättänyt meidät taistelemaan yksin. Natoon kuuluvaan Suomeen kohdistuva isku taas laukaisee välittömästi 5. artiklan ja tarkoittaa Venäjälle itselleen täydellistä tuhoa. Tämä on se todellinen pelotevaikutus, joka pitää naapurin ohjukset siiloissaan.

Puolustusvaliokunnan ja asiantuntijoiden enemmistön kanta on selvä: lakimuutos ei lisää riskiä ydinaseiden käytöstä Suomea kohtaan. Turvallisuuspolitiikka ei ole idealistista rauhantutkimusta tai moraaliposeerausta. Se on oman maan ja kansan suojaamista kylmällä voimalla ja uskottavalla pelotoksella. Vanhentuneet kiellot on purettava, jotta Suomen puolustuskyky on maksimoitu – ei vain paperilla, vaan todellisessa maailmassa.

Posted in puolustusvoimauudistus, Tilanne päällä, uhka-arvio, voimapolitiikka | Tagged , | Leave a comment