Kun miljardin hävittäjä pelkää syyssäätä – F-35, RANDin U-käännös ja yhteisen alustan illuusio

Posted on October 5, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Kun F-35-ohjelman ensimmäisiä koneita esiteltiin Rovaniemen rolloutissa 1.10.2026 suomalaiselle yleisölle, ilmassa oli tahattoman komiikan makua. Maailman edistyneimmäksi mainostettu häivehävittäjä ei meinannut päästä ilmaan, koska Pohjois-Suomen syyssää – melko tavanomainen, kostea ja viileä syyspäivä – osoittautui järjestelmille liian haastavaksi. Tällehän nauravat naurismaan aidatkin.

Modern fighter jet inside a maintenance hangar beside a snowy airfield
AIn ajatus F-35 koneesta huollossa. On Rovaniemen vaarat ainakin komiammat tässä kuvassa. F-35 on loistopeli, kun kaikki toimii, mutta varaosatoimistusongelmat uhkaavat tehdä pahaa hallaa koko ohjelmalle.

Onneksi tilanne ei materialisoitunut laajaksi katastrofiksi silloin, mutta tapaus, ja “vähäiset avioniikka ongelmat” siirtolennolla USAsta Suomeen, toimi enteellisenä muistutuksena siitä, mitä tapahtuu, kun teknologinen monimutkaisuus viedään äärimmilleen. Nyt kun F-35-laivueet paisuvat eri puolilla maailmaa, pölyttynyt ikävä arki on saavuttanut ilmailufantasiat.

RAND Corporationin U-käännös: “Yhteinen kone säästää” oli myytti

Joint Strike Fighter (JSF) -ohjelman alkuperäinen lupaus oli yksinkertainen ja houkutteleva: rakennetaan yksi yhteinen konetyyppi kaikille aselajeille, niin kehitys- ja hankintakustannuksissa säästetään miljardeja. Tässä alkuperäinen RAND raportti asiasta. Siellä oli, RANDin kunniaksi on mainittava disklaimereita siitä, että välttämättä rahaa ei säästy ja koneiden commonality, siis yhteiset komponentit eivät todennäköisesti pääse 75-90% tasolle. Ei saatu ja ei päästy.

Nyt sotilasanalyysijätti RAND Corporation ja Yhdysvaltain ilmailuasiantuntijat ovat joutuneet tekemään ei pelkästään U-käännösken vaan täydellisen käkkäri U-käännöksen. RANDin ja muiden riippumattomien tahojen uusissa analyyseissa on todettu, että ajatus “yhdestä yhteisestä rungosta” ei säästänyt rahaa. Päinvastoin – se teki ohjelmasta kalliimman kuin jos jokaiselle aselajille olisi suunniteltu oma, tiettyyn tehtävään optimoitu koneensa.

Eri aselajien (ilmavoimat, merivoimat, merijalkaväki) ristiriitaiset vaatimukset pakotettiin samaan muottiin, mikä johti äärimmäiseen insinöörikompleksisuuteen. Säästöjen sijaan tuloksena oli viivästyksiä, teknisiä valuvikoja ja räjähtäneet kustannukset. Ja niin. USAF on jo ostanut F-15EX koneita ja ilmeiseti myös F-16 koneita tilataan uudet sarjat. ON PAKKO, muuten ollaan hupinassa, jos Kiina alkaa öyhöttää. Ja hyvinpä nuo F-16 vanhemmatkin mallit ovat Ukrainassa pärjänneet (mutta siitä joku toinen kerta).

Kolme erilaista konetta samassa valepuvussa

Paperilla F-35A, F-35B ja F-35C jakavat saman nimen ja näyttävät, kaukaa katsottuna, lähes samalta. Todellisuudessa kolmen optimoidun alustan sijaan saatiin kolme suurimmaksi osaksi erilaista alustaa, joilla on yllättävän vähän yhteisiä rakenneosia: Suunnittelun lähtökohtana oli, GAOn raportin mukaan 62% yhteisosat (commonality), mutta se oli laskenut 2006 noin 40 prosenttiin. Täsmennän vielä, että viittaan MEKAANISEEN-, ja osin, ohjelmistopuoleen tässä. Osa hallintajärjestelmistä toimii 1:1 eri versioiden välillä.

  • F-35A (Ilmavoimien perusmalli): Perinteiselle kiitotielle suunniteltu kevein ja suorituskykyisin versio.
  • F-35B (Merijalkaväen malli): Koneeseen piti mahduttaa massiivinen nostopuhallin (lift fan) ja kääntyvä suutin lyhyttä nousua ja pystysuoraa laskeutumista varten. STOVL-vaatimukset olivat yksi koko JSF-perheen suunnittelua voimakkaasti määrittäneistä lähtökohdista.
  • F-35C (Tukialusmalli merivoimille): Vaatii lentotukialusoperointia varten huomattavasti isommat siivet, taitettavat siipien kärjet, vahvistetun laskutelineen ja puskukoukun.

Lopputuloksena eri versioiden välinen osien yhteensopivuus (commonality) jäi murto-osaan luvatusta. Rungot ja ohjelmistot jouduttiin eriyttämään, mikä moninkertaisti huollon monimutkaisuuden.

Globaali 20–25 % käyttövalmius vs. Israelin 90 %

Monimutkaisuus näkyy tylysti koneiden käyttövalmiudessa (Availability Rate). Millennium7-kanavan ja useiden riippumattomien raporttien perkaama todellisuus paljastaa, että globaalissa F-35-laivastossa täyden tehtävävalmiuden luvut ovat liikkuneet ajoittain masentavassa 20–25 prosentissa. GAO:n mukaan F-35-laivaston Mission Capable Rate oli vuonna 2025 enää 44 prosenttia ja Full Mission Capable Rate 25 prosenttia.

F-35:n keskitetyn huolto- ja logistiikkajärjestelmän, ensin ALISin ja sittemmin sen seuraajaksi rakennetun ODIN/GSS-kokonaisuuden, ongelmat ovat olleet yksi ohjelman pitkäaikaisista ylläpitohaasteista. Ja tätä kirjoitettaessa 5.10.2026 yksi Suomen kolmesta ensimmäisestä F-35A-koneesta on edelleen Azoreilla. Ilmavoimien mukaan JF-511 tuodaan Suomeen seuraavan kone-erän mukana syksyn aikana.

Samaan aikaan yksi maa tekee täydellisen poikkeuksen: Israel ja sen F-35I Adir -laivue saavuttavat toistuvasti yli 90 prosentin käyttövalmiuden.

Israel teki hankintavaiheessa sen, mitä muut eivät uskaltaneet: se kieltäytyi alistumasta Yhdysvaltojen keskitettyyn pilvihuoltojärjestelmään. Israel vaati ja sai luvan asentaa omat järjestelmänsä sekä huoltaa, koodata ja ylläpitää koneensa itsenäisesti omalla maaperällään. Suomi neuvotteli laajemman paketin kuin muut maat, joten Suomessa päästäneen korkeampaan tulokseen kuin alla olevassa taulukoossa.

Tässä on vertailutaulukko eri hävittäjätyyppien ja niiden versioiden keskimääräisistä Yhdysvaltain asevoimien käyttövalmiusasteista (Availability Rate / Mission Capable Rate). Luvut perustuvat pääosin Yhdysvaltain ilmailuhallinnon, Pentagonin GAO-raporttien (Government Accountability Office) ja julkisten sotilasanalyysien pitkän aikavälin keskiarvoihin.

Hävittäjätyyppi & versioKäyttövalmiusaste (Mission Capable Rate)Huomiot & pääsyyt valmiusasteeseen
F-35A (Conventional)50 – 55 % (Täysi taistelukunto / Full Mission Capable usein ~30 %)kärsii ALIS/ODIN-järjestelmän ongelmista ja Pratt & Whitney F135 -moottorien varaosapulasta.
F-35B (STOVL / Pystysuora)40 – 45 %Nostopuhallinkoneiston ja monimutkaisen mekaanisen rakenteen vuoksi vaativin huollettava.
F-35C (Tukialusmalli)45 – 50 %Merellinen korroosio ja suuremman siipipinta-alan mekaniikka lisäävät huoltotunteja.
F-15C/D Eagle45 – 55 %Ikääntyvä runko ja rakenneväsymys laskevat valmiutta, korvataan vähitellen EX-mallilla.
F-15E Strike Eagle60 – 65 %Raskas monitoimikone, jonka valmiusastetta pitää ylhäällä vakiintunut ja toimiva varaosaketju.
F-15EX Eagle II70 – 80 %Uusinta tuotantoa; moderni avioniikka ja valmis huoltolinja pitävät valmiuden korkealla.
F-16C/D Fighting Falcon65 – 70 %Maailman testatuin ja luotettavin 4. sukupolven työjuhta; globaali varaosaketju toimii varmasti.
F-16V (Block 70/72)75 – 80 %Uudistettu avioniikka ja uudet rungot takaavat erinomaisen saatavuuden.
F/A-18C/D Legacy Hornet45 – 55 %Elinkaarensa ehtoopuolella; vaatii runsaasti huoltotunteja per lentotunti (esim. Suomen MLU2-koneet pärjäävät globaalia keskiarvoa paremmin).
F/A-18E/F Super Hornet60 – 65 %US Navyn ponnistusten myötä saatu nostettua aiemmasta ~50 % tasosta kriittisen 60–65 % rajan yläpuolelle.

Keskeiset havainnot taulukosta:

  1. 4. sukupolvi vs. 5. sukupolvi: Vakiintuneet 4. sukupolven alustat (kuten F-16 ja F-15E/EX) säilyttävät tasaisesti 65–80 % käyttövalmiuden, koska niiden mekaaniset osat ja huoltoketjut ovat kypsyneet vuosikymmenten aikana.
  2. F-35-perheen sisäiset erot: F-35A on laivueen luotettavin, mutta B- ja C-mallien mekaaninen kompleksisuus (erityisesti B-mallin lift fan) vetää koko ohjelman tilastoja alaspäin.
  3. Partial vs. Full Mission Capable: F-35:n kohdalla on tärkeää muistaa ero: kone saattaa olla “Mission Capable” (pystyy lentämään jonkin perustehtävän), mutta “Full Mission Capable” (kykenee suorittamaan kaikki sota-ajan tehtävänsä häive- ja sensorijärjestelminään) putoaa usein 20–30 prosentin maastoon.

Muut ostajamaat joutuvat selviytymään miten taitavat:

  • Australia ja Iso-Britannia pitävät kynsin hampain kiinni 4.5. sukupolven rinnakkaiskalustostaan (Super Hornet, Typhoon) varmistaakseen, että ilmaan on heittää jotain silloin, kun F-35-varaosajono ei liiku.
  • Norja ja Hollanti ovat täysin riippuvaisia kansainvälisestä huoltoketjusta, mikä on johtanut lentotuntien leikkauksiin ja harjoitusalituksiin varaosapulan vuoksi.

Tämä johtaakin absurdiin kierteeseen: jos F-35:n käyttövalmius on neljännes luvatusta, pienten maiden on joko hyväksyttävä suorituskyvyn romahdus tai ostettava LISÄÄ F-35-koneita, jotta saavutetaan edes tarvittava minimimäärä lentotunteja. Kestämätön kierre, joka hyödyttää lähinnä valmistajan kassaa.

Suomen kysymys: Kuinka kauan voimme luottaa Hornetiin?

Julkisessa keskustelussa kysytään usein, kuinka kauan “on pakko” lentää vanhenevalla F/A-18C Hornet -kalustolla. Oikea ja huomattavasti kriittisempi kysymys kuuluu: kuinka kauan voimme luottaa näihin meitä erinomaisesti palvelleisiin koneisiin?

Suomen Puolustusvoimien suunnitelmissa Hornetit poistetaan käytöstä asteittain vuoteen 2030 mennessä. Mutta jos F-35-järjestelmän globaali käyttövalmius tökkii, syntyy vaarallinen vaje: 64 F-35-koneen laivueesta vain murto-osa saattaa olla kerrallaan ilmassa, jolloin Ilmavoimien vuotuiset lentotunnit ja lentäjien tuntuma jäävät auttamatta liian alhaisiksi.

Kaksi mittavaa elinkaaripäivitystä (MLU1 ja MLU2) läpikäynyt Hornet-kalusto on mekaanisesti tuttu ja kotimaisella huoltovarmuudella ylläpidetty työjuhta. Hornetien liian hätäinen eläköittäminen kalenterin perusteella tilanteessa, jossa korvaavan järjestelmän saavutettavuus yskittelee, olisi suorituskyvyn vaarantamista.

Lopuksi

Rovaniemen rolloutin sääsekoilu oli pientä verrattuna siihen, mitä globaalin logistiikkaketjun sakkaaminen tarkoittaa poikkeusoloissa. Suomen 64 koneen F-35A-hankinta nojaa ajatukseen hajautetusta maantietukikohtatoiminnasta.

Jos koneen huoltaminen vaatii jatkuvaa digitaalista napanoraa Yhdysvaltoihin ja jokainen erikoiskomponentti kulkee globaalin “just-in-time” -ketjun läpi, järjestelmä on kriisissä haavoittuva. Suomen on otettava oppia Israelin tiestä: aito kansallinen ylläpitokyky, omat varaosavarastot ja riittävä omavaraisuus eivät ole ylellisyyttä – ne ovat elinehto. Muuten käy niin, että Pohjolan syys ja globaali bittisolmu pitävät miljardikaluston tontissa pahemmin kuin yksikään vastustaja.

Posted in HX-ohjelma, ilmavoimat, teknologia, Tilanne päällä | Tagged , , | Leave a comment

Pelkkä kilpi ei ole pelote: Venäjän harmaan alueen sodankäynti ja lännen halvaus

Posted on October 3, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Länsimaisessa turvallisuuskeskustelussa toistuu vaarallinen illuusio: Venäjän hybridi-iskut, infrastruktuurin kartoitus ja kansanedustajien kohdistettu häirintä kehystetään edelleen erillisiksi, satunnaisiksi poikkeustilanteiksi. Todellisuudessa kyseessä on järjestelmällinen, jatkuva ja oppikirjan mukainen operatiivinen kokonaisuus, jolla on selkeä komentoketju ja strateginen päämäärä.

Kun kytketään toisiinsa informaatiovaikuttaminen, fyysinen soluttautuminen ja operatiivinen historia, muodostuu kirkas kokonaiskuva siitä, mitä Suomessa ja Pohjolassa tapahtuu juuri nyt.

1. Oppikirjan vanha luku: Suomenlinnasta Eduskuntaan

Nyt nähtävä toiminta ei syntynyt tyhjiössä. Samaa kissa ja hiiri -peliä on pelattu Suomen maaperällä jo Kaukasian sotien aikana. Tshetsheenien Kavkaz Center -sivustoa isännöinyt IT-yrittäjä sai tuta täsmälleen saman kaavan asuessaan Suomenlinnassa:

  • Jälkiä jättämätön sisääntulo: Asuntoihin ja tiloihin mentiin ammattimaisesti sisään ilman perinteisiä murtojälkiä tai tiirikoinnin merkkejä.
  • Psykologinen viesti: Arvoesineitä ei viety. Tavoite oli osoittaa kohteelle ja viranomaisille: “Me pääsemme minne haluamme ja milloin haluamme.”

Eduskuntaan ja kriittiseen infrastruktuuriin kohdistuvissa tempauksissa käytetään samaa sapluunaa. Kyseessä ei ole satunnainen pikkurikollisuus tai maksettu “pay-per-do” -teini, vaan ammattimaisesti johdettu toiminta, jossa testataan sekä kohteen henkistä sietokykyä että viranomaisten valvontakykyä.

2. Operatiivinen profiili: Kuka, mistä ja millä papereilla?

Jos ilmiötä perataan operatiivisella tasolla, palaset loksahtavat paikoilleen:

  • Etsitty profiili: Tällaisia operaatioita ei johda mikään trollitehdas. Toiminnan takana ovat venäläiset everstiluutnantti ja everstitason kenttäupseerit – GRU:n (erityisesti erikoisyksiköt kuten 29155) tai SVR:n (Z-osasto) vanhemmat organisaattorit. Sellaiset noin nelikymppiset jannut jolla pokka ja mentaalipuoli kestää.
  • Tuloreitit: Rajan ollessa kiinni operatiivinen reititys kulkee Schengen-alueen sisärajojen kautta. Suorin ja näkymättömin väylä on rahti- ja henkilöautoliikenteen virrassa Tallinnasta Helsinkiin tai Saksan ja Baltian poikittaisliikenteen kautta ilman kiinteitä rajatarkastuksia. Baltiassa pääsee huolellinen ja rauhallinen kaveri kyllä vieläkin ilman virallista paperisouvia EUn/ NATOn puolelle, ja rajan tällä puolella löytyy kyllä maanmiehien auttajia ihan oikeasti.
  • Peiteasiakirjat syynäykseen: Salisbury-iskuissa (Skripalin myrkytys) paljastui GRU:n tapa käyttää määrättyjä venäläisiä passisarjoja ja fiktioidentiteettejä. Länsimaisten viranomaisten pitäisi syynätä poikkeuksellisella tarkkuudella sellaisia matkustusasiakirjoja, joiden henkilöhistoria on luotu tyhjästä ilman aitoa digitaalista jalanjälkeä.

3. Kolmelle yleisölle rakennettu valhe

Fyysisen häirinnän rinnalla ajaa aina informaatio-operaatio. Moskovan virallinen viestintä ei ole pelkkää Nato-kiukuttelua, vaan se on räätälöity kolmelle eri kohderyhmälle:

  1. Kotimainen yleisö (Venäjä): Suomesta rakennetaan kuvaa “revansistisena” ja aggressiivisena vihollisena. Kaava on täysin sama kuin Ukrainaa vastaan vuonna 2021. Moskova joko valmistaa omaa kansaansa tulevaan konfliktiin tai suorittaa maskirovkaa vetääkseen huomion pois Baltiasta.
  2. Suomen kansa ja päättäjät: Sijaisagentit, GPS-häirintä ja kansanedustajien maalituskampanjat pyrkivät syövyttämään luottamusta päätöksentekojärjestelmään ja luomaan pelon ilmapiiriä.
  3. Länsiliittolaiset: Pyritään luomaan kuvaa Suomesta epävakaana reunavaltiona, jonka puolustamiseen ei kannata sitoa liikaa voimavaroja.

4. Pelotepolitiikan valuvika: Strateginen epäselvyys vastapallona

Lännen ja Suomen suurin ongelma on strateginen passiivisuus. Määritämme turvallisuuden iskujen absorbointina: reikiä paikataan, laitteistoja korjataan ja lopuksi julkaistaan syvää huolta ilmaiseva tiedote. Venäjälle tämä sopii – se laskee reaktiomme pelkäksi laskennalliseksi toimintakustannukseksi.

Aito pelote syntyy vasta silloin, kun vastustajan laskelma muuttuu:

  • Lain taakse piiloutuminen on toiveajattelua: Juridiset tulkinnat (kuten kansainvälisen oikeuden Nicaragua-ratkaisu) eivät pysäytä harmaan alueen sodankäyntiä. Vastustaja ei kunnioita lakipykäliä, vaan hyödyntää meidän halvaannustamme niiden edessä.
  • Ennalta-arvaamaton vastausvalikko: Venäjälle ei pidä antaa valmista luetteloa siitä, mikä teko aiheuttaa minkäkin vastatoimen. Vastatoimien (asymmetriset verkkotoimet, varjolaivaston kovat tarkastukset merilainsäädännön rajoissa, tiukemmat diplomaattikarkotukset) täytyy olla varmoja, mutta muodoltaan ja ajoitukseltaan ennalta-arvaamattomia.

Johtopäätös

Ainoastaan kilpeen nojaaminen ei ole pelotetta – se on aloitteen luovuttamista viholliselle. Venäjä lopettaa harmaan alueen häirinnän, infrastruktuurin kartoituksen ja kansanedustajien maalituksen vasta sitten, kun se tietää, että jokaisesta iskusta seuraa todellinen, tuntuva ja ennalta-arvaamaton hinta.

Päättäjien ja liittolaisten on kysyttävä itseltään: kuinka paljon epävarmuutta olemme valmiita luomaan Moskovaan siitä, missä kohtaa meidän sietokykyymme tulee raja?

Posted in Baltic situation, hybridisota | Tagged | 2 Comments

Escalation on the Gray Zone: Does the West Still Have the Luxury of Remaining Passive?

Posted on October 2, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

In yesterday’s piece, I touched upon the silent tensions building in the Baltic Sea and how cCapabilities are being assembled out of the public eye. As I was finalizing that draft, fresh statements from Finnish military intelligence and Parliament hit the headlines: Finland and its key decision-makers have already been targeted by coordinated gray-zone operations.

This is no longer an abstract “future threat scenario.” It is here now. Targeted harassment of MPs, critical infrastructure reconnaissance, GPS jamming, and sabotage conducted through proxies and clandestine networks are part of the environment we now have to operate in.

The question isn’t simply what Russia will attempt next. The more important question is: Where is the West’s critical threshold, and at what point do we shift from passive defense to active counter-measures?

The Escalation Ladder: From Gray-Zone Pressure to Strategic Retaliation

When analyzing hybrid warfare through a strategic lens, there is a recognizable escalation ladder. But it should not be understood as a fixed sequence in which every rung must automatically be climbed.

It is better understood as a response matrix: different combinations of attribution, severity, strategic effect, and escalation risk produce different possible responses. For too long, the West has sometimes appeared to play a game where the opponent lands strikes while we merely patch up the holes.

Level 1: Low-Threshold Disruption — Current State

Russia’s current playbook across Finland and the Nordic-Baltic region.

The objective is not necessarily territorial conquest. It is to complicate political decision-making, create uncertainty and fear, strain civil-defense resources, and impose costs while remaining below the threshold of conventional armed conflict. The methods include political harassment, cyber operations, GPS interference, infrastructure reconnaissance, influence operations, and — where attribution permits — sabotage through deniable proxies.

The important point is that not every incident can or should automatically be attributed to Moscow. Strategic analysis requires distinguishing between a genuine Russian operation, criminal activity, opportunistic disruption, and an incident whose perpetrator remains unknown. As noted in reoports the operations agains 20ish members of Finnish parliamentis a very iffy thing: Methods are straight for STASI/KGB playbook, but no signs of brake ins and activities in premises are hard to attribute to anyone. but it is clear that pay-per-do operation was not used. These perps were skillfull. Catburglars are almost unheard of phenomena in Finland

Level 2: Defensive Response and Attribution

The West’s default reaction.

Incremental sanctions packages, intelligence cooperation, attribution, expelling intelligence officers operating under diplomatic cover, and public exposure of hostile activity. These measures are necessary. But if they become the only response, the adversary can eventually begin to regard them as a predictable operating cost.

Level 3: Active Enforcement

Transitioning from passive monitoring to active enforcement.

This could include more aggressive use of existing maritime, environmental, sanctions, insurance, port-state and flag-state authorities against vessels belonging to or supporting Russia’s so-called shadow fleet.

The key distinction is legal authority. A vessel cannot simply be boarded because it is suspected of belonging to the shadow fleet. Any physical interception must rest on a defensible legal basis. Nevertheless, the strategic principle is clear: where existing law permits enforcement, enforcement should actually be enforced.

Level 4: Asymmetrical Countermeasures

The West steps beyond a purely defensive posture.

This does not necessarily mean publicly acknowledged cyberattacks on Russian infrastructure. It could involve a broad spectrum of countermeasures designed to impose costs on Russian state interests, military logistics, intelligence networks, or strategic infrastructure.

The important strategic point is ambiguity. Deterrence does not necessarily require a published retaliation menu. In fact, strategic ambiguity can sometimes be more effective. If Moscow knows exactly which action triggers which response, it can calibrate provocations accordingly.

If, instead, the adversary knows that a range of responses exists — and cannot confidently predict which one will be selected — the expected cost of gray-zone activity rises. This is where the old “madman” logic becomes relevant, albeit in a very different context from nuclear MAD. Deliberate uncertainty about the precise response can itself become part of deterrence.

Level 5: Direct Strategic Disruption

The final threshold before open kinetic confrontation.

Specialized operations or long-range strategic disruption directed against Russian military logistics, supply chains, or strategically important infrastructure.

This is precisely where escalation risks become acute.

The objective should therefore not be to climb the ladder for its own sake. The objective is to make sure Moscow understands that the West possesses credible options considerably beyond simply repairing the damage and issuing another statement of concern.

Concrete Tit-for-Tat Tools: What Real Deterrence Looks Like

Russian ActionTraditional Western ReactionPossible Countermeasure
Undersea cable / infrastructure sabotageCondemnation & new sanction listsAggressive use of existing maritime, environmental and sanctions authorities against implicated vessels
DDoS & cyber attacksSystem repair & public attributionProportionate counter-cyber measures and disruption of hostile infrastructure where legally authorized
Political harassment & proxy sabotageIncreased security & diplomatic notesTighter diplomatic restrictions, expulsions, and restrictions on intelligence-linked personnel
Gray-zone escalation across the flankExpressions of concernPredefined but deliberately flexible response options, including stronger support for Ukraine

The important word here is possible.

A deterrence policy should not publish a neat menu saying “Russia does X, therefore the West does Y.” That would make the system easier to game.

A better approach is to make the existence of multiple response options unmistakable while retaining uncertainty over which option will actually be selected.

The Nicaragua Question

There is also an important legal distinction that should not be lost in the strategic argument.

The 1986 Nicaragua judgment is sometimes invoked to argue that arming and assisting another state remains below the threshold of an “armed attack.”

That is overly simplistic. The International Court of Justice distinguished between an “armed attack”, other forms of unlawful force, and unlawful intervention. The Court did not establish that military assistance is simply “below the threshold of war” and therefore legally unproblematic.

This distinction matters in case Russia against west 2024-202?. European and NATO states can provide weapons, intelligence, training and other forms of assistance to Ukraine without that assistance automatically constituting an “armed attack” against Russia. But the legal categories involved are more complicated than a simple war/no-war binary. The same caution applies to Western countermeasures against Russian gray-zone activity.

The question is not simply whether something is “an act of war.”

The questions are:

  • What does international law permit?
  • What constitutes an armed attack?
  • What constitutes unlawful use of force?
  • What constitutes intervention?
  • What measures are available as lawful countermeasures?
  • And, perhaps most importantly, what actions create an unacceptable risk of escalation?

Those distinctions matter because strategic deterrence built on an incorrect legal premise is not deterrence. It is wishful thinking.

The Turkey 2015 Example

Historical precedents do show that clearly enforced boundaries can change an adversary’s calculations.

When a Russian Su-24 violated Turkish airspace in November 2015, Turkey shot the aircraft down. NATO subsequently emphasized both Turkey’s right to defend its airspace and the need for de-escalation and mechanisms to prevent further dangerous incidents.

The lesson here is not as straightforward as “shooting down the aircraft made Russia back down.”

The more defensible lesson is narrower: When an adversary is testing a clearly defined boundary, uncertainty about whether that boundary will actually be enforced can create incentives for further testing. Credible rules of engagement can therefore matter. But the same example also demonstrates the danger: enforcement can produce immediate strategic costs and simultaneously create a serious escalation crisis. That is precisely why red lines require both credibility and restraint.

The Trump Variable

One particularly uncomfortable question concerns Washington. President Trump’s public posture toward Putin and Russia has repeatedly generated speculation about why his approach differs from that of many European leaders. There are several possible explanations: domestic political constraints, different strategic priorities, a desire to preserve negotiating leverage, personal political calculations, or something less visible.

Claims about Russian kompromat belong in the category of hypotheses rather than established facts. There isn’t public evidence sufficient to establish that the Kremlin is controlling US policy through blackmail. But IMHO this seems to be most likely explanation.

But that does not make the underlying strategic question irrelevant. Moscow does not need to know the real reason for Washington’s behavior. It only needs to believe that the United States is unusually constrained, reluctant to impose costs, or politically divided. Perception itself can alter an adversary’s calculations.

And this is where the European question becomes particularly important. If Moscow perceives the United States as unwilling or unable to impose meaningful costs for gray-zone aggression against European states, the incentive structure changes. That perception can be wrong. But deterrence depends partly on what the adversary believes.

The Power of Clear — and Deliberately Unclear — Red Lines

The West faces a difficult paradox.

Completely undefined red lines invite testing.

Completely predictable red lines can be gamed.

The solution may therefore be neither total ambiguity nor a rigid escalation ladder, but a credible response matrix in which the adversary knows that consequences exist without knowing precisely what form they will take.

The objective is not to threaten war. The objective is to make gray-zone aggression less attractive. Calculating adversaries do not necessarily stop because of diplomatic concern. They stop when the expected cost of an action exceeds its expected benefit. That calculation can be changed without crossing into open war.

A Shield Alone Is Not Deterrence

The boundary between peace and war has been deliberately blurred.

If the West and NATO define security solely as absorbing attacks and repairing the damage, strategic initiative gradually shifts to whoever is willing to take the initiative in the gray zone.

Effective deterrence is therefore not established merely by building a thicker wall or issuing formal protests. It is established when the adversary understands three things:

We can detect your actions.

We can attribute them.

And we possess multiple credible ways of imposing costs in response.

The final question for Parliament and our Western allies is therefore not simply:

How far up the ladder are we prepared to climb?

It is:

How much uncertainty are we prepared to create in Moscow about where the next rung actually is?

Posted in hybridisota, in English | Tagged , | Leave a comment

Moscow’s Escalating Propaganda Against Finland: One Campaign, Three Distinct Targets

Posted on October 1, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Security expert and MP Jarno Limnell recently raised the alarm over a noticeable shift in Moscow’s official communications: Russia has systematically intensified its propaganda machine against Finland. What we are witnessing is not diplomatic grumbling over NATO accession. It is a deliberate, multi-layered information operation designed to shape perceptions across three entirely different audiences.

Digital network lines overlay a forest road, fence, and watchtower
An AI idea of what narrative war between West and Russia looks like. Not too shabby!

As propaganda ran along these exact same tracks against Ukraine in 2021, the intent here is clear: either Moscow is preparing its domestic population for a future conflict with Finland—as Finland is now explicitly in their crosshairs—or this is maskirovka, designed to draw eyes north while the actual hammer falls in the Baltics. Time will tell.

To understand this campaign, we must cut through the noise, look at what is being claimed, analyze why it is being pushed to specific groups, and counter it with cold, hard facts.

The Official Kremlin Narrative: Framing Defense as Aggression

Official Russian state outlets—from TASS and RIA Novosti to state-controlled television—have aggressively escalated their attack rhetoric against Finland. The core of their strategy relies on two fundamentally dishonest claims—a classic run from the Soviet-style playbook: accuse the other side of what you are actually doing yourself.

First, Moscow actively frames routine Finnish military readiness as an impending threat. Transparent Finnish Defense Forces exercises, such as brigade-level artillery or infantry drills in Niinisalo, are routinely portrayed by Russian commentators as offensive rehearsals targeting the Russian border. Similarly, Finnish investments in domestic ammunition production and defensive arms exports are spun as direct participation in offensive strike capabilities aimed at Russian territory.

Second, the Kremlin pushes a narrative of historical revanchism and lost sovereignty. State-aligned commentators regularly claim that Finland’s integration into NATO has stripped the country of its independence, reducing it to a military pawn occupied by Washington and Brussels. To bolster this, state media has reactivated historical grievances, periodically alleging that Finnish political elites harbor revanchist ambitions to reclaim lost territories in Karelia.

My family is originally from Karelia, so I would be happy to see Karelia back in the Fatherland, and I’m not averse to killing my own 10 invading russkies, but this sentiment can hardly be a basis of foreign policy in Finland.

The Internal Audience: Consolidating the Siege Mentality

Inside Russia, this messaging serves a precise domestic purpose. The Kremlin relies on maintaining a persistent siege mentality to justify its foreign aggression, economic sacrifices, and internal repression.

By portraying Finland as a newly minted frontline threat, Moscow justifies its own militarization along the northwestern border. State television broadcasts images of Finnish border infrastructure alongside NATO exercise footage to convince Russian citizens that a military build-up near Karelia is a vital defensive response to Finnish hostility.

Furthermore, this narrative enables moral transference. By depicting NATO’s northern flank as an aggressive staging ground, Russia rebrands its unprovoked invasion of Ukraine as a necessary pre-emptive war against an expanding Western alliance. Legislative maneuvers—such as newly proposed Russian laws claiming extraterritorial military rights to “protect Russian citizens abroad”—are presented to the domestic public as legal duties rather than tools for future intimidation.

The Finnish Target: Injecting Fear and Eroding Trust

When directed at Finland, Moscow’s messaging drops the pretense of domestic justification and shifts entirely to psychological warfare. The primary objective within Finnish society is to generate friction, anxiety, and distrust. This strategy deliberately feeds on the knee-jerk fear of older generations who have failed to realize the steep, systemic decline of the Russian state since the 1980s.

The Kremlin’s chief instrument against a target population is fear—specifically when people fail to recognize that fear itself is the weapon. This is known in the Soviet playbook as Reflexive Control: where the target reflexively starts backing out of options the Kremlin warns against.

Coordinated bot networks, the St. Petersburg “Troll Factory,” and state-backed commentators flood digital platforms under defense news, warning that Finland’s alignment with Western security frameworks will inevitably turn Finnish cities into targets for Russian missile strikes. Sometimes these “personas” are pretty good, but usually their legends don’t stand up even to casual scrutiny. There is an expression in Finnish, “ryssiä”, which refers to the Russian way of royally fucking up in an easily foreseen but spectacular way.

Alongside fear, the operation seeks to erode trust in national institutions. Russian signaling—ranging from orchestrated border disruptions to legal threats—aims to force Finnish leadership into a reactive posture while sowing doubt among the public regarding the government, military leadership, and mainstream media. The goal is simple: fracture national cohesion from within.

The Western Alternative Scene: Exploiting Anti-Establishment Pockets

Beyond Finland and Russia, Moscow exports tailored variations of these narratives to alternative, anti-establishment, and politically radical circles across the United States and Western Europe.

In these spaces, the Kremlin reframes Finland’s NATO membership not as a sovereign national choice driven by Russia’s invasion of a peaceful neighbor, but as forced “NATO expansionism” driven by Washington hawks. Social media campaigns across platforms like X and Telegram pump talking points to fringe commentators, alleging that the West forced Finland to abandon decades of successful neutrality purely to provoke Moscow.

Additionally, Russian information streams target Western anti-war and isolationist groups by amplifying claims that Nordic arms production and defense aid are dragging ordinary European and American citizens into an unwanted third world war. By feeding these narratives to the fringe, Moscow attempts to drive a wedge between Western allies and weaken collective defense resolve.

Countering the Propaganda: Reality vs. Kremlin Fantasy

Dismantling Kremlin disinformation does not require complex counter-narratives; it requires stating reality plainly and firmly.

Finland’s military posture is strictly defensive. Every exercise, procurement program, and alliance integration step serves a single purpose: deterrence and national defense. Finland poses zero aggressive threat to any nation that respects sovereign borders and international law. Preparing to defend one’s home is not a provocation.

Finally, Finnish society operates on high institutional trust, comprehensive security, and deep resilience. Recognizing propaganda for what it is—a cheap, desperate psychological tactic—completely strips it of its power. Finland will not be intimidated into panic, nor will it ignore security realities. We remain vigilant, clear-eyed, and prepared.

Reference Links / Lähteet:

Posted in voimapolitiikka, informaatiosota, hybridisota, War in Baltic Region, Baltic situation, uhka-arvio, in English, NATO | Tagged , , , | Leave a comment

Ranskan “ranskalainen visiitti” Pohjoiskalotille: SCORPION-ohjelma, saharanvoittaja ja subarktisen maaston reaaliteetit

Posted on September 30, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Kun puolustusvoimien edustusupseerit, NATO-analyytikot ja kalvo-konjakkioptimistit katsovat Ranskan maavoimien (Armée de Terre) SCORPION-ohjelmaa, he näkevät digitaalisia tietoverkkoja, 40 mm teleskooppiammuksia ja sulavia, elegantteja muotoja. Näky on kieltämättä houkutteleva: Système d’Information de Combat SCORPION (SICS) kytkee EBRC Jaguar -taisteluajoneuvot, VBMR Griffon -miehistönkuljetusajoneuvot ja kevyemmät VBMR-L Serval -pyöräajoneuvot yhdeksi saumattomaksi verkoksi. Pariisi mainostaa tätä “yhteistoiminnalliseksi taisteluksi” (combat collaboratif).

Armored vehicles across ① Firm Icy Crust, ② Soft Peatland (muskeg, moss, and meltwater), and ③ Deep Snow
AIn ajatus siitä, miten havainnoida maaston vaikutus liikkuvuuteen. Onhan se vähän sinnepäin.

Länsimaisessa retoriikassa Ranskan suorituskyky ja Iso-Britannian johtama JEF-viitekehys (Joint Expeditionary Force) kehystetään usein toisiaan täydentävinä “nopean toiminnan” työkaluina. Ja sanotaan se heti suoraan: Ranska ja JEF eivät ole toisiaan poissulkevia kilpailijoita. Pariisin ja Lontoon intressit kohtaavat NATO:n itäsiivellä.

Mutta kun strategiset aieasiakirjat muuttuvat pataljoonan komentajan käskyiksi Rovajärvellä, Porsangerinvuonolla tai Itä-Kairassa, kalvoharha murenee. Ranskalainen kalusto ja taistelijakohtainen varustus ja oppi kohtavat sotilasmaantieteen, joka ei anna anteeksi kompromisseja.

1. Sahelin varjo ja kaksi eri logiikkaa

Ranskan maavoimat ei ole suunnitellut kalustoaan murtautumaan läpi valmistelluista puolustuslinjoista Syväjärven tai Alakurttisen maastossa. Ranskan sotilasoppi perustuu siisrtoarmeijaan eli ekspeditionaarisuuteen: kykyyn pakata pataljoona A400M-kuljetuskoneisiin, lentää tuhansien kilometrien päähän, ajaa pyöräajoneuvot ulos ramppia pitkin ja hallita laajoja maantieteellisiä alueita keveällä logistiikalla.

Sahel tarjosi Ranskalle käytännön kokemusta pyöräkaluston vahvuuksista, mutta SCORPION on alun perin paljon laajempi Ranskan maavoimien uudistus. Kun Länsi-Afrikan ovi sulkeutui poliittisten vallankaappausten ja Venäjän Wagner/Africa Corps -operaatioiden myötä, Ranska suuntasi katseensa pohjoiseen. Mutta Sahelin kuivalla hiekalla toimiva alusta kohtaa Pohjoiskalotilla aivan toiset fysiikan lait. Ranska tavoittelee globaalia interventio/taistelukykyä, ja siksi ajoneuvot ovat suunniteltu ilmakuljetteisiksi ja sangen tulivoimaisiksi. Tietenkin “keveys” on hieman suhteellista.

2. Pohjoiskalotti ja Huippuvuoret: Uravanki vs. tunturifantasia

Pohjoiskalotin (Lapin, Norjan Ruijan ja Pohjois-Ruotsin) sotanäyttämöä määrittää kaksi asiaa: vähäinen tiestö ja maaston pehmeys.

Pyörä alustana: Maantien kuningas, kairan uhri

Jaguar (6×6, ~25 t) ja Griffon (6×6, ~24,5 t) ovat raskaita pyöräajoneuvoja. Valmistaja kehuu hydropneumaattista jousitusta ja keskitettyä rengaspaineen säätöä (CTIS), mutta 25 tonnin massa jakaantuu silti vain kuudelle rengaspisteelle.

Sulan maan aikaan Lapin suomaasto ja hetteet nielaisevat pyöräajoneuvon välittömästi, jos se poistuu kovapohjaiselta uralta. Suomalainen ja ruotsalainen taktiikka nojaa tela-ajoneuvoihin (BvS10, BV206) ja telaketjulliseen panssarikalustoon(MT-LB, BMP) joiden pintapaine on matala. SCORPION-järjestelmään nojaava prikaati on maantie- ja metsäautotieverkon vanki – se kulkee siellä missä aura kulkee.

Vertailutaulukko (Painot ovat kohdallaan, rengasalat pyöräajoneuvojen kohdalta viitteellisä.)

AjoneuvoMassa (t)Kosketuspinta-ala (m2)Keskimääräinen maapaine (kPa)Suhteellinen maapaine (MT-LBV = 1)
Bandvagn BV206 (kevyt)4,5 t~3,50 m^2~13 kPa0,46 x
Bandvagn BvS10 (panssaroitu)8,5 t~3,72 m^2~22 kPa0,80 x
MT-LBV (suoteloilla)11,9 t~4,18 m^2~28 kPa1,00 x
Astuva sotilas (raskas varustus)0,1 t~0,06 m^2~35–40 kPa1,30 x
MT-LB (vakioteloilla)11,9 t~2,59 m^2~45 kPa1,60 x
EBRC Jaguar (Rengaspaine minimissä)25,0 t~1,56 m^2~157 kPa5,60 x
EBRC Jaguar (Maantiepaineilla)25,0 t~0,72 m^2~340 kPa12,10 x

Taktinen synteesi

Laskelmat todistavat pyörän ja telan kantavuuden eron:

  1. Moninkertainen kuorma: Vaikka 25-tonnisen pyörävaunun rengaspaineet laskettaisiin täysin “lyttyyn” (noin yhden barin pintaan), sen keskimääräinen maapaine on edelleen noin 5,5-kertainen suotela-MT-LBV:hen ja yli 7-kertainen BvS10 Vikingiin verrattuna.
  2. Painejakauman pirstaleisuus: Telavaunu jakaa massansa pitkälle, tasaiselle pinnalle. Pyöräajoneuvo keskittää samat 25 tonnia kuuteen pistemäiseen täplään.
  3. Maan murtuminen: Pehmeän suomaaston kantavuus voi olla vain murto-osa kovapohjaisen maan kantavuudesta, ja pyöräajoneuvon suuri pistemäinen kuormitus lisää nopeasti uppoamisriskiä. Tämä selittää fysiikan siihen sen, miksi MT-LBV ja Bandvagn lipuvat pintaturpeen yli sitä rikkomatta, kun taas minimipaineillakin ajava Jaguar leikkaa pintaturpeen puhki, uppoaa akseleitaan myöten ja jää oman massansa kaivamaan kuoppaan.

Rengaspaineen säätöjärjestelmä (CTIS) auttaa pyörävaunua kovapohjaisella hiekalla, soralla tai matalassa lumessa – mutta fysiikan lakeja se ei muuta: 25 tonnia kuudella pyörällä on pehmeässä kuntassa aina leikkuri, ei liitäjä.

Taktisena joustona tämä kalusto toimii kuitenkin erinomaisesti maantielinjojen sulkijana. Jaguarin 40 mm CTAS -konetykki (Ahead-ilmalaukauksineen) ja Akeron MP -panssarintorjuntaohjus antavat kyvyn tuhota kohdetta katveesta (Beyond Line of Sight). Se on erinomainen “hit-and-run” -alusta uralle, kunhan sen ei odoteta hyökkäävän ojan tuolle puolen.

Huippuvuoret (Svalbard): Puhdas sotilasjuttu

Jos SCORPION-kaluston sovittaminen Lappiin vaatii kompromisseja, sen pohtiminen Huippuvuorille siirtyy puhtaan fantasiakirjallisuuden puolelle. Saarella ei ole tieverkkoa asutuskeskusten ulkopuolella. 25-tonninen Jaguar uppoaa kesällä sulavaan tundran ikiroutakerrokseen ja jää talvella kiinni ensimmäiseen merijään kynnykseen. Ainoa SCORPION-elementti, jolla tekee Arktisella saaristolla mitään, on Serval-alustan keveimmät versiot satamien lähiympäristön suojauksessa.

3. Syyssuon ja alkutalven taktinen anomalia: Kun maasto muuttuu betoniksi

Tässä kohtaa laskelmat heittävät häränpyllyä joka ikinen vuosi. Pohjoiskalotin maantieteessä on noin puolestatoista kahteen kuukauteen kestävä ikkuna – loka–marraskuusta joulukuun alkuun – jolloin ranskalaisen pyöräpanssarin toimintaedellytykset muuttuvat radikaalisti.

Tämä on pakkassuon ja ohuen lumipeitteen aikaa:

  1. Jääkansi kantavuuden takaajana: Ensipakkaset jäädyttävät avosuot, kangashetseiköt ja jängät ilman, että paksu lumikerros toimisi eristeenä. Kun suopohja jäätyy syvältä ja päällä on vain alle 30 senttiä lunta, maaston kantavuus nousee räjähdysmäisesti.
  2. Kairasta tulee baana: Tällöin 25-tonninen Jaguar tai Griffon ei uppoakaan mutaan poistuessaan maantieltä. Ohut lumikerros ei leikkaa pyöräajoneuvon maavaraa, mutta alla oleva jäätynyt maa kantaa suuren akselimassan.
  3. Taktinen yllätysmomentti: Tässä ikkunassa SCORPION-järjestelmään nojaava prikaati pystyy tekemään sitä, mitä siltä odotetaan: leviämään tieuralta laajoille selkosille, ylittämään jängät ja suorittamaan syviä sivustaiskuja alueilla, jotka vielä kuukautta aiemmin olivat mahdottomia liikkua.

Ikkuna sulkeutuu taas armottomasti, kun lumipeite ylittää 40–50 senttimetriä. Lumi pakkaantuu pyöräkoteloihin, vaunujen pohjat jäävät kantamaan tyhjän päälle, ja massa muuttuu taas aurattujen urien vangiksi. Mutta tuon lyhyen syys-talvisen siirtymävaiheen aikana ranskalainen pyöräprikaati on pohjoisessa vaarallisimmillaan.

4. Arktinen sotilas: SICS-tietoverkko ja kumisaapasindeksi

SCORPION-ohjelman digitaalinen hermosto, SICS-tietoverkko ja CNE-radiot, kärsivät pohjoisessa kahdesta asioista: elektronisesta sodankäynnistä (EW) ja pakkasesta. Jos vertaisvihollinen puurouttaa suurtaajuuksiset datalinkit, “yhteistoiminnallinen taistelu” halvaantuu ja miehistöt palaavat karttalukuun. Lisäksi -30 °C pakkasessa hydropneumaattiset jousitukset, kosketusnäytöt ja akkujärjestelmät joutuvat koetukselle, jota ei Etelä-Ranskan harjoitusalueilla simuloida.

Pohjoisessa liikkuvuus ei myöskään pääty siihen, mihin ajoneuvo jää. Kun tieura loppuu, taistelijan oma liikkumisjärjestelmä ratkaisee. Jalkine ei ole täällä mukavuusvaruste vaan osa liikkuvuuskykyä: märässä, loskaisessa ja pakkasella jäätyvässä maastossa väärä jalkine voi tehdä muuten täysin toimintakykyisestä sotilaasta liikkumiskyvyttömän.

Mutta syvin kulttuuriero tiivistyy kumisaapasindeksiin.

Ranskan maavoimilla on eliittiyksikkönsä, kuten 27e Brigade d’Infanterie de Montagne (Chasseurs Alpins), jotka osaavat toimia Alpeilla. Mutta pohjoisen märkä loska (-2 °C … +3 °C) ja sitä seuraava kova pakkanen tuhoavat eteläisempään ilmanalaan suunnitellun kalvokenkävarustuksen. Tämä on ollut nähtävänä myös esimerkiksi Virginian kansalliskaartin vierailuilla. Kairassa on AINA vettä, ja oikeastaan vain kumisaapas pitää vettä, sekin vain varren yläpäähän asti. Toki kumisaapas kesällä on sisältä märkä hiestä. mutta ei nyt viitsitä mennä jalkojen huoltoon TST tilanteessa.

  • Kalvokenkä kastelee itsensä Lapin suojalumessa ja jäätyy yön aikana ja kalvo tuhoutuu.
  • Ilman kiinteää kuivatusta taistelukyky romahtaa kolmessa vuorokaudessa – ei taistelutappioiden, vaan paleltumien ja pahojen jalkaoireiden vuoksi.
  • Suomalaisen ja ruotsalaisen sotilaan vuorellinen kumisaapas villasukkineen on epäsotilaallisen näköinen, mutta se pitää sotilaan toimintakykyisenä viikon kenttämajoituksessa suohaudassa.

Suksi on ihmisen telaketju

Talvella tämä ero korostuu vielä enemmän. Pohjoisen liikkuvuutta ei voi tarkastella vain ajoneuvojen kautta. Kun tieura loppuu ja lunta tulee kunnolla, taistelijan tärkein maastoliikkumisväline saattaa olla edelleen hämmästyttävän yksinkertainen: kaksi pitkää suksenpohjaa jalkojen alla.

Suksen toimintaperiaate on sama kuin telaketjun, mutta ihmisen mittakaavassa. Paino jaetaan huomattavasti suuremmalle pinta-alalle, jolloin sotilas ei uppoa lumeen samalla tavalla kuin tavallisilla jalkineilla. Kyse ei siis ole vain siitä, että suomalainen sotilas “osaa hiihtää”. Sukset ovat liikkuvuusjärjestelmä, joka muuttaa sen, missä maastossa jalan liikkuva joukko pystyy etenemään.

Tässä kohtaa ajoneuvojen vertailu saa uuden ulottuvuuden. 25-tonninen pyöräajoneuvo voi olla sidottu aurattuun uraan samalla kun suksilla liikkuva kevyt joukko etenee sen ulkopuolella. Ajoneuvojen maapaineessa puhutaan kymmenistä tai sadoista kilopascaleista; suksen tehtävä on tehdä ihmisen jalan aiheuttamasta kuormituksesta lumella mahdollisimman pieni.

Pohjoisessa liikkuvuus ei siis pääty siihen, mihin ajoneuvo jää. Se vain vaihtaa mittakaavaa: telaketju kantaa ajoneuvoa, suksi kantaa sotilasta.

Lopputulema: Työkalu oikeaan paikkaan

Ranskan maavoimien SCORPION-ohjelma ei ole Pohjoiskalotin pelastus, eikä se ole sinne suunniteltukaan. Se on Ranskan suurvaltapoliittinen työkalu, jolla se osoittaa entisille alusmailleen ja NATO-liittolaisilleen kykyä heittää nopeasti paikalle keskiraskasta tulivoimaa.

Kun oppirakennelmat riisutaan, työnjako Pohjoiskalotilla on selvä:

  • Annetaan Ranskalle maantiet ja solmukohdat: SCORPION-prikaati sopii täydellisesti maantieurien suojaamiseen, lentokenttien turvaamiseen ja nopeakäyttöiseksi panssarintorjunnaksi (erityisesti alkutalven kantavuusikkunan aikana).
  • Jätetään erämaat ja jängät JEF:lle ja suomalaisille: Tiettömät taipaleet, syvä umpihanki ja rannikkovuonot kuuluvat maastoliikkuville telajoukoille, arktisille erikoisjoukoille ja paikallisille reserviläisille.

Pohjoisen sodankäynnin oppi säilyy muuttumattomana: fysiikka, fysiologia ja pakkasasteet voittavat aina esitteen lupaukset.

Posted in Sodanajan toiminta, teknologia, Tilanne päällä | Tagged , | 2 Comments

JEF-yhteistyö ja UK:n Tridentit Suomenkin suojana

Posted on September 29, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Lontoo on tehnyt linjauksen, joka ansaitsee huomattavasti enemmän huomiota ja syvällisempää analyysia kuin mitä se on julkisuudessa saanut. Iso-Britannian merivoimien eli Royal Navyn ensimmäinen merilordi, amiraali Sir Gwyn Jenkins sekä UK:n sotilasjohto ovat tehneet selväksi, että Britannian strateginen ydinasepelote on nyt kytketty aiempaa selvemmin JEF-maiden – ja siten myös Suomen ja Baltian – turvallisuuden takaamiseen. Asia todetaan brittied defense revievissä 2025. Ihmettelen miksi tämä on jäänyt sangen vähälle huomiolle Suomen mediassa.

Stylized metallic map of Europe beneath a glowing semicircular arc
AIn ajatus JEF pelotevaikutuksesta. Ei paha..

Tapaamisessa eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Heikki Autton kanssa signaali oli selvä: Tämä ydinsateenvarjo tuo Pohjois-Eurooppaan jotain aivan muuta kuin NATO:n yleiset puheet tai perinteiset taktiset järjestelmät, mutta sen ymmärtäminen vaatii syventymistä sotilasteknisiin reaaliteetteihin.

Mikä on JEF ja miksi se toimii nopeammin kuin NATO?

Joint Expeditionary Force eli JEF on Ison-Britannian johtama, kymmenen pohjoiseurooppalaisen maan muodostama sotilasliittouma. Mukana ovat Yhdistyneiden kuningaskuntien lisäksi Suomi, Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti, Alankomaat, Viro, Latvia ja Liettua. Kyseessä ei ole NATO:n kilpailija, vaan sen terävä ja joustava syöksyhammas.

Siinä missä NATO edellyttää 32 jäsenmaan konsensusta ja voi ajautua pitkiin poliittisiin väittelyihin, JEF toimii halukkaiden liittoumana. Jos Itämerellä tai Arktisella alueella alkaa tapahtua niin sanotulla harmaalla alueella – eli artikla 5:n kynnyksen alapuolella –, JEF-maat voivat reagoidahyvin nopeasti jopa tunneissa, mutta ainakin päivissä. JEF-kehyksen maantieteellinen fokus on täysin rajattu Pohjois-Atlantille, Arktiselle alueelle ja Itämerelle, mikä takaa sen, ettei päätöksenteko puurru muiden alueiden kriiseihin.

Brittien konventionaalinen kyky ja kova todellisuus

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että Iso-Britannia ei ole enää se maailmanmahti, joka se oli Falklandin sodassa vuonna 1982 saatikka Imperiumin Auringolanskun alussa 1956. Brittien maavoimat ja pintalaivasto ovat käyneet läpi rajujakin leikkauksia, eikä Lontoolla ole heittää Etelä-Suomen tai Baltian suojaksi divisioonia tai satoja hävittäjiä ilman kuukausien liikekannallepanoa. Britannian puolustuskykyyn liittyy kuitenkin vielä yksi ongelma, jota ei ratkaista budjettikirjauksella. Brittiläisessä yhteiskunnassa on nähtävissä kasvava kysymys siitä, kokevatko nuoret ihmiset puolustettavan yhteiskunnan todella omakseen. Kun vuonna 2026 puolet kyselyyn vastanneista 16–29-vuotiaista brittiläisistä ilmoitti, ettei taistelisi maansa puolesta missään tilanteessa, kyse ei ole enää pelkästä rekrytointiongelmasta.

Tätä taustaa vasten keskustelu asepalveluksen palauttamisesta on kiinnostava testi. Vuoden 2023 YouGov-kyselyssä vain kymmenen prosenttia 18–24-vuotiaista kannatti vuoden mittaista pakollista sotilaspalvelusta, kun 78 prosenttia vastusti sitä. Vapaaehtoiset palvelusmallit saivat sen sijaan selvästi enemmän kannatusta.

Jos osa brittiläisestä kantaväestöstä kokee jäävänsä omassa maassaan sivustakatsojan asemaan, kuten Britannian maahanmuuttokeskustelussa on vuosikymmeniä väitetty, sillä voi olla merkitystä myös puolustustahdon kannalta. Tätä yhteyttä ei näillä kyselyillä voida todistaa, mutta sitä ei myöskään ole järkevää jättää kokonaan kysymättä. Valtio, jonka kansalaiset eivät koe puolustettavaa yhteiskuntaa omakseen, joutuu ennen pitkää pohtimaan, mistä puolustajat otetaan.

Pintalaivaston ja perinteisten maavoimien puutteet Lontoo korvaa kuitenkin jollain sellaisella, jota puhtaasti eurooppalaisista NATO-maista löytyy vain Ranskalta: itsenäisellä, riippumattomalla strategisella ydinasepelotteella. Haluan edelleen alleviivata: 2026 brittien asevoimat ovay historiallisen heikkouden tilassa. Tämä on Whitehallissa huomattu, ja ilmeisesti korjausliike on lähtenyt liikkeelle.

B61-vapaapudotuspommi ja F-35A – Taktisen asejärjestelmän rajoitteet

Läntisen ydinasepelotteen klassikkona on pitkään toiminut Yhdysvaltain B61-vapaapudotuspommi. Sen tunnettu ominaisuus on säädettävä räjähdysteho eli niin sanottu dial-a-yield. B61-perheen eri versioiden tehoalueet ovat vaihdelleet huomattavasti, ja B61-12:n suurin julkisuudessa ilmoitettu teho on noin 50 kilotonnia. Uusin B61-12-päivitys toi pommiin myös ohjattavan pyrstön täsmäosumia varten.

Teknisestä kehityksestä huolimatta vapaapudotettava ydinpommi alkaa olla konseptina elinkaarensa päässä. B61 on edelleen pommi, joka on kuljetettava maalin yläpuolelle. Nykyaikainen vahva ilmapuolustus tekee pommin viemisestä kohteeseen äärimmäisen riskialttiin yrityksen, ja taktisenkin pommin pudottaminen vaatii ilmatilan täydellistä hallintaa.

Yhdysvallat on sertifioinut uuden F-35A-häivehävittäjän B61-12-pommin kantoalustaksi, ja kone pystyy kuljettamaan sitä sisäisissä asekuiluissaan. Suomelle vuonna 2021 tehdyssä HX-hävittäjähankinnassa tämä ei kuitenkaan ollut valintakriteeri, eikä Suomen F-35-koneisiin ilmeisesti tule ydinasekäytön vaatimia erikoiskaapeleita tai koodistoja, sillä maamme ammoinen ydinenergialaki kielsi ydinräjähteet täysin.

Suomen mannerlaatat on tässä suhteessa liikkuneet nopeasti. Vuonna 2026 eduskunta poisti kansallisesta lainsäädännöstä ydinräjähteiden ehdottoman kiellon ja sääti mahdollisuuden ydinaseiden tuomiseen, kuljettamiseen, toimittamiseen ja hallussapitoon Suomessa silloin, kun kyse on Suomen, Naton tai puolustusyhteistyön sotilaallisesta puolustamisesta. Tämä ei tarkoita Suomen omaa ydinaseohjelmaa eikä rauhanajan ydinaseiden sijoittamista Suomeen, mutta se poistaa yhden aiemman kansallisen oikeudellisen esteen Nato-maiden ydinasejärjestelyiltä

Suomen aiemmissa F/A-18C Hornet -koneissa oli Yhdysvaltain laivaston perintönä mekaaninen valmius pommille, mutta Suomen koneet riisuttiin kaikista vaadittavista järjestelmistä ennen luovutusta. Kone siis pystyy ottamaan kyyttiin B61-pommin, fyysiset kiinnikkeet sopivat, mutta EI PYSTYISI virittämään asetta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon, että kun Yhdysvallat kehitti jatkoversio Super Hornetin, sitä ei koskaan edes sertifioitu B61-pommille.

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä. B61-12 ja F-35A muodostavat potentiaalisesti merkittävän taktisen ydinaseroolin, mutta ne eivät vielä muodosta strategista ydinasepelotetta. Yksi on lentokoneen kuljettama pommi, toinen on ydinsukellusveneestä laukaistava mannertenvälinen ballistinen ohjusjärjestelmä. Näiden välinen ero on suunnilleen sama kuin pistoolin ja sukellusveneen välinen ero: molemmat ovat aseita, mutta niiden sotilaallinen tehtävä ja pelotevaikutus ovat aivan eri mittakaavassa.

Trident II D5 – Strategisen pidäkkeen kova ydin

Merenpinnan alta laukaistava brittiläinen järjestelmä edustaa täysin eri kokoluokkaa kuin taktinen ilmapommi. Britannian ydinasepelote tukeutuu neljään Vanguard-luokan ydinsukellusveneeseen, joista vähintään yksi on aina partioimassa ja täydellisessä valmiudessa Pohjois-Atlantilla tai Arktisella alueella. Britannia luopui ydinasetriadin muista jaloista, kun V-pommittajat jäivät pois käytöstä.

Kärkien kantoalustana toimivat Trident II D5 -ballistiset ohjukset. Järjestelmässä on tietty kytkös Yhdysvaltoihin, sillä itse ohjukset tulevat yhteisestä poolista Yhdysvaltain laivaston kanssa ja ne huolletaan säännöllisesti Kings Bayn tukikohdassa Georgiassa. Ydinaseet eli taistelukärjet ovat kuitenkin Britannian omaa tuotantoa, ja laukaisukomentoketju on sataprosenttisesti Lontoon omissa käsissä. Käyttövaltuus kuuluu yksinomaan Ison-Britannian pääministerille, mikä tekee järjestelmästä operatiivisesti täysin riippumattoman Washingtonin reaaliaikaisesta veto-oikeudesta.

Suomen ja “kynnysvaltioiden” kotimainen valmius

Julkisessa keskustelussa unohdetaan usein valtioiden niin sanottu ydinlatenssi: kyky rakentaa tarvittaessa ydinaseohjelman edellyttämiä teknisiä ja teollisia valmiuksia. Suomi on tässä mielessä korkean teknologian valtio, jolla on vahva ydinenergiaosaaminen, uraaniraaka-aineeseen liittyvää tuotannollista osaamista, kehittynyt materiaalien ja elektroniikan teollisuus sekä pitkän kantaman täsmäaseita. Tämä ei kuitenkaan tee Suomesta ydinasevaltiota eikä tarkoita, että Suomella olisi valmiina ydinaseen valmistamiseen tarvittava kokonaisuus.

Tärkeämpi ero onkin teknisen potentiaalin ja todellisen sotilaallisen pelotteen välillä. Teollinen kyky ei muodosta reaaliaikaista pidäkettä. Siihen tarvitaan ase, toimiva komentoketju, kantoalusta ja ennen kaikkea kyky säilyttää järjestelmä toimintakykyisenä myös ensimmäisen iskun jälkeen.

Oma teollinen tai tekninen valmius ei kuitenkaan muodosta reaaliaikaista sotilaallista pidäkettä. Ydinasepelote vaatii valmiina merellä olevia sukellusveneitä, hiottuja komentoketjuja ja välitöntä laukaisukykyä. Paperilla oleva tekninen potkuri ei paikkaa tätä aukkoa kriisihetkellä.

Mitä tämä merkitsee Suomelle ja Baltialle?

Amiraali Jenkinsin viesti Heikki Auttolle ja suomalaisille päättäjille Lontoon sitoutumisesta muuttaa Kremlin laskelmia radikaalisti.

Jos Venäjä suunnittelee konventionaalista painostusta, Baltian maakaistaleen katkaisemista tai Suomen infrastruktuurin tuhoamista harmaan vaiheen operaatiolla, vastassa ei ole vain Pohjoismaiden maavoimat. Vastassa on valtio, jonka sukellusvene pystyy pyyhkimään vastustajan sotilaallisen ja poliittisen johdon kartalta muutamassa minuutissa merenpinnan alta ilman tarvetta taistella ilmatilan hallinnasta.

Lontoon JEF-maiden ylle ulottama ydinsateenvarjo tarjoaa myös suojaa Washingtonin mahdollista ailahtelua vastaan. Jos Yhdysvaltain sisäpolitiikka ajautuu eristäytymisjaksoon, Pohjois-Eurooppa ei jää tyhjän päälle. Lontoon ja JEF:in muodostama akseli mahdollistaa sen, että alueella on oma, Euroopassa sijaitseva ja eurooppalaiseen turvallisuuteen sitoutunut kova ydinasepidäke.

Iso-Britannia ei ehkä pysty enää lähettämään mahtavaa maihinnousulaivastoa kuten Falklandeille vuonna 1982, mutta Lontoon Trident-ohjukset ja JEF-kehys tarjoavat jotain paljon tärkeämpää: nopean, reagoimiskykyisen ja äärimmäisen kovan kynnyksen, joka pitää huolen siitä, ettei Suomen tai Baltian maaperälle astuta heppoisin perustein.

Posted in Baltic situation, NATO, NATO jäsenyys, Sodanajan toiminta, Suuri peli, War in Baltic Region | Tagged , , | Leave a comment

Euroopan itälaita harmaalla alueella

Posted on September 28, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

1. Iso-Britannian tapaus: Haavoittuvuus infrastruktuurin ytimessä

RAF Fairford on yksi Yhdysvaltain strategisten ilmavoimien tärkeimmistä tukeutumistukikohdista Euroopassa. Sen kautta johdetaan ja toteutetaan raskaiden B-1 Lancer- ja B-52 Stratofortress- pommikoneiden operaatioita. Se, että terroriepäillyt pääsivät räjähteiksi epäiltyjen materiaalien ja kaluston kanssa näinkin lähelle tukikohdan ulkokehää, osoittaa strategisen infrastruktuurin pysyvän haavoittuvuuden.

Tapahtuma kuvaa selkeästi kahta keskeistä ilmiötä:

  • Infrastruktuurin maantieteellinen laajuus: Suuriakin sotilaskohteita ympäröivät siviilialueet, tiet ja maaseutu, joita ei voida koskaan täysin sulkea ilman poikkeustilalainsäädäntöä.
  • Valmistelun hiljaisuus: Moderni isku ei vaadi panssarivaunuja tai näkyvää sotilasosastoa. Se vaatii pakettiautoja, tavallisia siviilivaatteita ja sabotaasialttiita ajankohtia.

Iso-Britannian tapauksessa motiiveja ja taustoja tutkitaan niin islamistisen fanaattisuuden kuin valtiojohtoisen vaikuttamisen kulmista. Juuri tämä rajapintojen hämärtyminen on nykyaikaisen turvallisuusympäristön vaarallisin piirre. Tosin kuvat veijareista vievät ajatukset lähi-idän tienoille.

2. Kolmipäinen uhka Suomen yllä

Se, mitä tapahtui Englannissa, on täysin mahdollista myös Suomessa. Uhkakuva muodostuu tällä hetkellä kolmesta toisiaan tukevasta ja risteävästä elementistä:

A. Islamistinen fanaattisuus

Uskonnollinen fanaattisuus ja länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän vastainen ideologia eivät ole kadonneet kuvasta. Vaikka globaalit järjestöt kuten ISIS tai Al-Qaida ovat menettäneet maa-alueitaan, niiden oppi ja kyky radikalisoida yksilöitä verkossa elävät vahvoina. Suomessa tämä näkyy radikaalien solujen ja yksittäisten toimijoiden läsnäolona, joille kriittinen infrastruktuuri, puolustusvoimien kohteet tai siviilitapahtumat edustavat ensisijaisia maaleja.

B. Venäjän False Flag ja hybridisodankäynti

Venäjän federaatio käy avointa ja peiteltyä vaikuttamissotaa länsimaita vastaan. Sen strategiaan kuuluu ns. False Flag -operaatiot (valehyökkäykset) ja yhteiskunnallisen epävakauden aiheuttaminen. Tavoitteena on saavuttaa strategisia hyötyjä ilman, että se joutuu suoraan avoimeen sotilaalliseen konfliktiin Naton kanssa.

Vaikuttaminen tapahtuu paljon myös verkossa joko perinteisellä järjestelmien hakkeroinnilla turvaluokiteltuihin kohteisiin. Erityisen voimallinen on Putinin kaudella tapahtunut keskittyminen sosiaaliseen hakkerointiin, jolla pyritään vaikuttamaan vaalituloksiin.

Kremlin sabotaasitaktiikkaan kuuluvat:

  • Energianjakelu- ja tietoliikenneverkkojen häirintä.
  • Sotilaskohteiden ja logistiikkaketjujen kartoitus ja vahingoittaminen.
  • Pelon ja sekannuksen kylväminen väestön keskuuteen siten, että tekijää on vaikea aukottomasti osoittaa.

C. “Pay-per-do” -terrorismi ja ostopalvelusabotaasi

Ehkä hälyttävin uusi ilmiö on toiminnan ulkoistaminen. Venäjän tiedustelupalvelut käyttävät nykyään hyväkseen “pay-per-do” -mallia (maksu suorituksesta). Tässä mallissa valtiollinen toimija ei lähetä omia agenttejaan suorittamaan iskuja, vaan rekrytoi pimeän verkon (Dark Web), rikollisjengien tai fanaattisten ryhmien kautta paikallisia toimijoita tekemään sabotaasia, tuhopolttoja tai kuvaamaan kohteita rahaa vastaan.

Tämä yhdistää vaarallisella tavalla valtiollisen resurssin ja paikallisen rikollisen tai ideologisen toimijan:

  1. Toimijan fanaattisuus tai rahantarve antaa motivaation.
  2. Valtiollinen toimija tarjoaa maalit, rahoituksen ja teknisen tuen.
  3. Kynnys jäädä kiinni suorasta valtiollisesta kytkystä nousee, mikä vaikeuttaa vastatoimia.

3. Infrastruktuuri maalina Suomessa

Suomi on pitkien etäisyyksien ja kovan ilmaston maa. Meidän yhteiskuntamme toimivuus nojaa kriittisiin solmukohtiin:

  • Sähköverkko ja muuntamot: Yksittäisen keskeisen muuntamon tuhoaminen voi pimentää kokonaisia maakuntia.
  • Vesihuolto ja vedenottamot: Vesisäiliöiden tai puhdistuslaitosten myrkyttäminen tai fyysinen vahingoittaminen aiheuttaa välittömän yhteiskunnallisen halvaannuksen.
  • Liikenneyhteydet ja logistiikka: Sillat, rautateiden kytkentäkaapit, satamat ja lentokentät ovat elintärkeitä niin siviilielämälle kuin Puolustusvoimien mobilisaatiolle.
  • Tietoliikennemastot ja merikaapelit: Tiedonkulun katkaiseminen luo kaaosta ja estää viranomaistiedottamisen.

Jos näihin kohteisiin kohdistuu koordinoitu isku – olipa tekijänä islamistinen solukko tai venäläisen rahoituksen turvin toimiva paikallinen rikollisjoukko – kyseessä on suora hyökkäys Suomen suvereniteettia vastaan.

4. Ohje Pertti Perusreserviläiselle: Miltä näyttää epäilyttävä toiminta?

Turvallisuus ei ole vain poliisin, Rajavartiolaitoksen tai Puolustusvoimien asia. Se nojaa koko kansan ja erityisesti reserviläisten valppauteen. Reserviläisellä on koulutuksensa ja kotiseututuntemuksensa ansiosta “maastosilmää”, jota tavallisella tallaajalla ei välttämättä ole.

Kun liikut maastossa, maanteillä, rautateiden varrella tai teollisuusalueilla, kiinnitä huomiota seuraaviin poikkeamiin:

1. Kummallinen ajoneuvokäyttäytyminen infran läheisyydessä

  • Pysäköinti ei-tavanomaisissa paikoissa: Pakettiauto, maasturi tai siviiliauto seisoo pitkään syrjäisellä metsätiellä, muuntamon, maston, sillan tai vedenottamon välittömässä läheisyydessä ilman ilmeistä syytä (esim. ilman huoltoyhtiön teippauksia).
  • Toistuva hidas ajaminen: Ajoneuvo ajaa hitaasti edestakaisin tiettyä infrastruktuurikohdetta tai sotilasalueen ulkokehää, mahdollisesti ikkunat auki tai pysähdyttäen hetkeksi.
  • Rekisterikilvet ja ulkonäkö: Autossa on ulkomaalaiset kilvet paikkakunnalla, jossa se ei ole tavanomaista, kilvet ovat peitettynä/kurassa suhteettoman paljon, tai auto on vuokrakalustoa ilman loogista syytä alueella oloon.

2. Henkilöiden poikkeava toiminta

  • Dokumentointi ja kuvaaminen: Henkilö kuvaa järjestelmällisesti puhelimella, kameralla tai dronella kohteita, joilla ei ole matkailullista arvoa (muuntamot, aidat, lukitukset, kamerat, sillanpilarit, raidevaihteet, opasteet).
  • Aidanvierus- ja maastotiedustelu: Henkilöt liikkuvat sotilas- tai infrakohteiden aitauslinjoilla, kokeilevat portteja, tarkastelevat lukkoja tai etsivät valvontakameroiden katvealueita.
  • Varusteet suhteessa ympäristöön: Henkilöllä on mukanaan isoja reppuja, työkalukasseja, leikkureita tai elektroniikkaa kohteessa, jossa ei ole menossa virallista työmaata. Maastossa liikkuvalla henkilöllä on asusteet, jotka eivät sovi sääolosuhteisiin tai normaaliin ulkoiluun.
  • Väistely ja piilottelu: Henkilö pyrkii välittömästi kääntämään kasvot poispäin, poistumaan paikalta tai piiloutumaan, kun paikalle saapuu muita ihmisiä tai ajoneuvoja.

3. Fyysiset havainnot kohteissa

  • Murtokoetelmat ja poikkeamat: Infrakohteen aidoissa on uusia leikkuujälkiä, lukkoja on peukaloitu, kaapelikanavien kansia on raotettu tai opasteita on peitetty/käännetty.
  • Maastokätköt ja vieras esineistö: Maastosta infrakohteen läheltä löytyy kätkettyjä kanistereita, työkaluja, akkupaketteja, kulkuneuvoja (esim. sähköpotkulautoja/mopoja ilman omistajaa) tai reppuja.
  • Luvattomat dronelennätykset: Dronen lennättäminen kriittisen infran, sotilasalueiden tai huoltovarmuuskohteiden yläpuolella – erityisesti hämärän tai pimeän aikaan.

Miten toimia, kun havaitset jotain epäilyttävää?

  1. Älä leiki sankaria: Älä mene yksin haastamaan tai ottamaan kiinni epäiltyjä henkilöitä. Et tiedä, ovatko he aseistettuja tai kuinka monta heitä on.
  2. Dokumentoi turvallisesti: Jos voit tehdä sen paljastumatta ja turvallisesti, ota ylös:
    • Ajoneuvon rekisteritunnus, merkki, malli ja väri.
    • Tuntomerkit henkilöistä (pituus, vaatetus, päänpeitteet, erikoistuntomerkit, kieli).
    • Tarkka aika ja paikka (koordinaatit tai osoite).
    • Mahdollisen dronen lennätyssuunta ja operaattorin sijainti.
  3. Ilmoita kynnyksettömästi:
    • KIIREELLISISSÄ TAPAUKSISSA (käynnissä oleva murtorikos, sabotaasi, välitön uhka): Soita 112.
    • EI-KIIREELLISISÄ HAVAINNOISSA (mielenkiintoiset havainnot, mahdolliset tiedustelutapaukset): Tee ilmoitus Poliisin nettivinkkilomakkeella tai ota yhteyttä paikalliseen poliisilaitokseen. Sotilaskohteiden osalta ilmoita Puolustusvoimien aluetoimistoon tai kohteen päivystäjälle.

Valppaus ei ole paranoiaa – se on yhteiskunnan kestävyyden ja Suomen turvallisuuden ensimmäinen puolustuslinja.

Posted in NATO jäsenyys, sisäinen turvallisuus, terrorismi, tiedustelu ja vakoilu | Tagged , | Leave a comment

Ruotsin vaalivilppiskandaali – kun monikulttuurisuus murskasi vaalisalaisuuden ja demokratian kivijalan

Posted on September 25, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Tällä kertaa asia on räjähdysherkkä

Tällä kertaa asia on räjähdysherkkä, ja epäilen, että ViherVasemmisto tulee kiistämään ainakin osan koko ilmiöstä. Siksi olen merkinnyt mukaan lähteet, jotta jokainen voi itse tarkistaa, mitä Ruotsissa tällä hetkellä oikeasti tutkitaan.

En väitä, että jokainen maahanmuuttaja äänestää kollektiivisesti. En väitä, että jokainen somalitaustainen ruotsalainen tai muslimi toimii näin. Enkä väitä, että Borlängen tapauksessa olisi vielä näytetty toteen kaikki se, mitä julkisuudessa on esitetty. Mutta pidän vähintään melkein varmana että melko suuri osa mainituista etnisistä ja uskonnollisista ryhmistä on toiminut kuvaillulla tavalla.

Mutta jotakin on tapahtunut.

Ja sitä “jotakin” tutkivat tällä hetkellä Ruotsin poliisi ja syyttäjät sekä vaalivirkamiehet.

Syyskuun 2026 Ruotsin valtiopäivävaalit saattavat jäädä pohjoismaisen demokratian historiassa mieleen ainakin siitä syystä, että vaalien ympärille nousi poikkeuksellisen vakava epäily äänestämiseen vaikuttamisesta.

Kyse ei ole enää pelkästä teoreettisesta keskustelusta siitä, voiko vahvojen suku-, uskonto- tai yhteisöverkostojen sosiaalinen paine törmätä länsimaisen yksilöllisen äänioikeuden periaatteisiin.

Ruotsissa poliisi tutkii nyt konkreettista tapausta. Meillä on vielä aikaa miettiä, mitä tästä pitäisi Suomessa oppia.

Mitä Ruotsissa tapahtui? Tapaus Borlänge

Keskiössä on Taalainmaan Borlänge ja siellä Vänsterpartietin ehdokkaan Mohamed Abdukardir Alin henkilövaalikampanja: Ali oli puolueen listalla yhdeksäntenä, mutta nousi henkilökohtaisilla äänillä Riksdagin jäseneksi. Hän sai 648 henkilökohtaista ääntä ja ohitti puolueen paikallisen kärkikaartin. Hänen kampanjaansa liittyvää mahdollista vaalivilppiä tutkivat nyt Ruotsin poliisin kansallinen korruptiontorjuntayksikkö ja syyttäjä.

Tässä vaiheessa on syytä olla tarkka: kyse on rikosepäilystä, ei tuomiosta. SVT:n mukaan kolme henkilöä kuuluu tutkintaan, mutta ketään heistä ei ole toistaiseksi virallisesti delgivits misstanke om brott eli saatettu rikoksesta epäillyn asemaan.

Tutkinnassa on kuitenkin noussut esiin erittäin vakavia väitteitä. Poliisin on kerrottu havainneen ihmisiä kuljetettavan äänestyspaikoille. (Tämä ei toki sinällään ole laitonta. Olen itse osallistunut aikoinani vanhusten ajamiseen äänestämänn Ähtärin syrjäkyliltä äänestyspaikalle. Emme tosin antaneet äänestysohjeita, joka olisi ollut laitonta.) Lisäksi tutkinnassa on tullut esiin väitteitä valmiiksi ehdokkaalla merkittyjen vaalilippujen jakamisesta äänestäjille. (Joka on hyvin nounou.) Aftonbladet on puolestaan kertonut poliisin tutkivan myös rahojen jakamista äänestäjille. (Tämä on jo niin kovaa huttua, että Suomessa rangaistuksia ainakin olisi tullut molemmille osapuolille. Ruotsista en tiedä) Lisäksi poliisi selvittää rahaliikennettä, jossa useita pankkikortteja olisi käytetty rahan nostamiseen.

Mohamed Abdukardir Ali on, luonnollisesti, kiistänyt osallisuutensa. Tämä on se kohta, jossa kannattaa pitää pää kylmänä. Poliisin tutkinta ei vielä todista, että kaikki julkisuudessa esitetyt väitteet pitävät paikkansa. Mutta se kertoo, että viranomaiset pitävät asiassa esiin tulleita tietoja riittävän vakavina tutkittaviksi. On vähintään “Syytä epäillä”.

Ruotsin oikeusministeri Gunnar Strömmer on kuvannut vapaita ja rehellisiä vaaleja demokratian perustaksi ja pitänyt tapauksesta esitettyjä tietoja vakavina.

Jos tutkinta osoittaa, että äänestäjiä on kuljetettu järjestelmällisesti, heille on annettu valmiiksi merkittyjä lippuja tai heidän äänestämiseensä on pyritty vaikuttamaan rahalla, kyse ei ole enää normaalista vaalikampanjasta. Silloin kyse on siitä, onko yksittäisen äänestäjän vapaa tahto pyritty muuttamaan järjestäytyneen toiminnan avulla.

Ja juuri tämä on demokratian kannalta olennainen kysymys.

Ääni saa olla ryhmäetu – mutta sen pitää olla oma ääni

On tärkeää tehdä tässä yksi ero.

Demokratiassa ihmisellä on täydellinen oikeus äänestää oman ammattinsa, alueensa, uskontonsa, kieliryhmänsä, sukunsa tai taloudellisen etunsa perusteella. Ei ole mitään demokratian vastaista siinä, että esimerkiksi maanviljelijät äänestävät maatalouspolitiikkaa ajavaa puoluetta tai eläkeläiset eläkeläisten etuja puolustavaa ehdokasta. Tosi intersektionaalista kommarihuttua, mutta näinhän se on.

Ongelma syntyy vasta silloin, kun yhteisöllinen vaikutus muuttuu painostukseksi, uhkailuksi, lahjonnaksi tai vaalisalaisuuden kiertämiseksi.

Jos isä, suvun vanhin, uskonnollinen johtaja, paikallinen vaikuttaja tai rikollisryhmään kuuluva henkilö voi käytännössä määrätä, ketä kymmenien tai satojen ihmisten on äänestettävä, yksilön äänioikeus on olemassa enää paperilla. Samalla syntyy jotakin, millä voi demokratiassa käydä kauppaa.

Vielä vakavammaksi asia muuttuu, jos äänestäjästä tehdään samalla valvottu suorittaja: hänet kuljetetaan paikalle, hänelle annetaan valmiiksi merkitty lippu ja joku varmistaa, että oikea lappu päätyy uurnaan. Silloin vaalisalaisuus ei enää suojaa äänestäjää. Ja ilman vaalisalaisuutta äänestäjän vapaa valinta muuttuu hyvin nopeasti näennäiseksi.

Sama ilmiö Suomessa ja muualla Euroopassa?

Tästä kohtaa alkaa kuitenkin se osa, jossa pitää erottaa toisistaan todistetut tapaukset ja laajempi yhteiskunnallinen hypoteesi. Borlänge ei yksin todista, että koko länsimainen maahanmuuttopolitiikka olisi tuottanut yhden yhtenäisen järjestelmän, jossa klaanit ostavat vaaleja. Se ei myöskään todista, että kaikki maahanmuuttajataustaiset yhteisöt toimisivat näin. Mutta Borlänge osoittaa, että tällainen riski ei ole pelkkää rasistista fantasiaa tai poliittista scifiä.

Ryhmäverkostot voivat vaikuttaa siihen, miten ihmiset äänestävät. Poliittisessa tutkimuksessa on myös pitkään tarkasteltu esimerkiksi suku-, uskonto- ja yhteisöverkostojen merkitystä ehdokkaiden valinnassa ja niin sanotussa bloc voting -ilmiössä.

Britanniassa esimerkiksi pakistanilaistaustaisiin yhteisöihin liittyvää biraderi-järjestelmää on tutkittu poliittisena verkostona, jossa sukulaisuus- ja yhteisösuhteet voivat vaikuttaa ehdokkaiden valintaan ja äänten mobilisointiin.

Tämäkään ei tarkoita, että kyse olisi automaattisesti vaalivilpistä. Ryhmä voi aivan laillisesti mobilisoida äänestäjiä. Puolue voi järjestää kuljetuksen vaalipaikalle. Yhteisö voi suositella ehdokasta. Raja kulkee siinä, käytetäänkö painostusta, lahjontaa tai muuta keinoa, jolla yksilön vapaa valinta pyritään korvaamaan yhteisön päätöksellä.

Tämän vuoksi juuri Borlängen tapaus on kiinnostava.

Se pakottaa kysymään, ovatko nykyiset demokraattiset instituutiomme rakennettu tilanteeseen, jossa jokainen äänestäjä toimii aidosti itsenäisenä poliittisena yksikkönä – ja mitä tapahtuu, jos kaikki eivät toimi.

Miksi tämä on vaarallinen ongelma demokratialle?

Länsimainen demokratia ei ole pelkkä tekninen mekanismi, jossa pudotetaan lappu laatikkoon.

Se perustuu ainakin kolmeen käytännön oletukseen.

  • Ensimmäinen on yksilön autonomia. Äänestäjä tekee päätöksensä itse.
  • Toinen on vaalisalaisuus. Kukaan ulkopuolinen ei saa tietää, miten hän äänesti, eikä hänen tarvitse pystyä todistamaan sitä kenellekään.
  • Kolmas on se, että poliittinen kilpailu tapahtuu yksilöiden muodostamien mielipiteiden perusteella eikä sen perusteella, kuka pystyy parhaiten kontrolloimaan tiettyä ihmisjoukkoa.

Tässä kohtaa vahvat yhteisö- ja sukulaisuusverkostot voivat muodostaa todellisen ongelman.

Ei siksi, että jokainen tällaisen yhteisön jäsen olisi jotenkin kykenemätön yksilölliseen päätöksentekoon. Sellainen väite olisi sekä väärä että typerä. Ongelma syntyy silloin, kun yhteisön sisäinen sosiaalinen paine on niin vahva, että yksilön oma valinta muuttuu käytännössä toissijaiseksi. Jos ääni voidaan ostaa sadalla kruunulla, uhata pois yhteisöstä tai valvoa äänestyspaikalla, vaalisalaisuus ei enää täytä tehtäväänsä.

Silloin demokraattinen järjestelmä alkaa muistuttaa enemmän asiakas- ja valtaverkostojen kilpailua kuin yksittäisten kansalaisten vapaata poliittista päätöksentekoa.

Onko maahanmuutto tässä poliittinen ongelma?

Minusta kysymys kannattaa esittää vielä tätäkin laajemmin.

Jos valtioon syntyy nopeasti suuria väestöryhmiä, joiden poliittinen käyttäytyminen on voimakkaasti yhteisöllisesti organisoitunutta, sillä voi olla poliittisia seurauksia riippumatta siitä, ovatko kaikki toimintaansa liittyvät menettelyt täysin laillisia. Puolueille syntyy luonnollisesti kannustin tavoittaa suuria ja hyvin organisoituneita äänestäjäryhmiä. Tämä ei edellytä mitään salaliittoa.

Puolueen ei tarvitse päättää, että ”tuodaan maahan sata tuhatta uutta äänestäjää, jotta saamme vallan”. Riittää, että poliittinen järjestelmä palkitsee puolueen siitä, että se kykenee rakentamaan pysyvän kannatusverkoston uuden väestöryhmän ympärille.

Jos tähän yhdistyy vahvoja yhteisöverkostoja, uskonnollisia järjestöjä, sukulaisuusverkostoja, etuusjärjestelmiä ja julkisen rahan varassa toimivia järjestöjä, syntyy rakenne, jossa poliittinen valta voi alkaa keskittyä yhteisöjen ja niiden välittäjien käsiin.

Tämä on mekanismi, jota on syytä tutkia. Se ei ole sama asia kuin väite siitä, että jokin puolue olisi tietoisesti järjestänyt maahanmuuton hankkiakseen itselleen ikuisen äänipotin. Ensimmäisestä voidaan keskustella empiirisesti. Jälkimmäinen vaatisi jo aivan toisenlaista näyttöä.

Miten kansanvalta pidetään KANSAN valtaisena?

Tässä kohtaa tullaan siihen varsinaiseen kysymykseen.

Mitä demokraattinen valtio tekee, jos sen väestörakenne muuttuu nopeasti ja samalla syntyy uusia, vahvasti organisoituneita poliittisia yhteisöjä?

Pohdinnan paikka

Tässä kohtaa on syytä mennä vielä askel pidemmälle.

Jos poliittisen vallan hankkiminen tapahtuu demokraattisen järjestelmän sisällä, mutta tavoitteena on pitkällä aikavälillä muuttaa itse järjestelmän luonnetta, kyse voidaan perustellusti nähdä vallankaappausstrategiana ilman vallankaappausta. Ei panssarivaunuja kaduille, ei kenraaleja televisioon – vaan demografian, järjestäytyneen äänestämisen ja sukupolvien kautta tapahtuva vallan siirtyminen.

Tällaista ajattelua ei pidä kuitenkaan automaattisesti ulottaa koskemaan kaikkia muslimeja. Euroopan muslimiväestö ei ole mikään yhtenäinen poliittinen toimija, eikä tutkimus anna perusteita sellaiselle väitteelle. Sen sijaan poliittisen islamin piirissä on aivan perustellusti syytä tarkastella järjestöjen tavoitteita, verkostoja ja suhtautumista länsimaiseen liberaaliin demokratiaan. Euroopassa on myös tutkittu uskonnollisen ja etnisen yhteisöllisyyden vaikutusta poliittiseen käyttäytymiseen.

KriteeriÄänimäärä
18 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen1
Suomessa suoritettu toinen aste (lukio tai ammattikoulu)+1
Suomessa toimivan yrityksen omistaja / tosiasiallinen edunsaaja ja vastuullinen asema yrityksessä+1
Suoritettu asevelvollisuus+1
Euroopassa suoritettu korkeakoulututkinto+1
33 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen+1
Maksimi6

Siksi esittämäni kuuden äänen järjestelmän logiikka olisi lopulta varsin yksinkertainen: kaikki pääsevät mukaan, mutta kukaan ei saa automaattisesti koko poliittista painoarvoa pelkän väestömääränsä perusteella.

Maahanmuuttaja saa ensimmäisen äänensä kansalaisuuden myötä. Seuraavat äänet voi ansaita koulutuksella, yhteiskunnallisella vastuulla, puolustusvelvollisuuden suorittamisella, korkeakoulututkinnolla ja iällä. Sama koskee syntyperäistä suomalaista. Säännöt ovat samat kaikille. Minusta kauneinta tässä on se, että se palkitsee asioidensa kunnolla hoitamisesta ja osallistumisesta. Pelkällä iällä saa kaksi ääntä. Yhden aikuistuttua, ja toisen kun tulee “oikeesti akuiseksi”, ts on lapset ja vastuu jälkipolvista. Koulutuksella saa samoin kaksi toisesta ja kolmannesta asteesta. Puolustusvelvollisuuden hoitamisesta yhden ja yrityksen perustamisesta yhden. Maksimi on kuusi ääntä.

Tällainen järjestelmä tekisi huomattavasti vaikeammaksi myös sen, että suomalaisen yhteiskunnan poliittista voimatasapainoa muutettaisiin pelkästään maahanmuuton määrällä tai seuraavien sukupolvien syntyvyyden kautta.

Toisin sanoen: jos joku kuvittelee saavansa poliittisen enemmistön yksinkertaisesti tuomalla maahan riittävästi uusia äänestäjiä tai kasvattamalla oman yhteisönsä väestöosuutta sukupolvi toisensa jälkeen, suunnitelma ei enää toimisi yhtä suoraviivaisesti.

Kaikki saisivat edelleen osallistua. Mutta yhteiskunnallinen vaikutusvalta kasvaisi sitä mukaa kuin myös kiinnittyminen itse yhteiskuntaan kasvaa.

Demokratiaa ei tällöin suojattaisi estämällä ihmisiä tulemasta mukaan. Sitä suojattaisiin tekemällä poliittisen vallan kaappaamisesta demografian avulla huomattavasti vaikeampaa. Ajattelin ihan ilman kenenkään lupaa.

Lähteet:

  • Aftonbladet (15.9.2026): Misstänkt valfusk i Dalarna – polisen inleder förundersökning.
  • SVT Nyheter (18.9.2026): Åklagaren om röstköpen i Borlänge: “Systematiskt förfarande”.
  • Expressen (19.9.2026): Bussades till vallokalen – förkryssade sedlar upptäckta.
  • Göteborgs-Posten (21.9.2026): Vittnen berättar: Erbjöds pengar för sin röst i Järva.
  • Svenska Dagbladet (22.9.2026): Gunnar Strömmer: “Ett allvarligt angrepp på vår demokrati”.
  • Helsingin Sanomat (14.6.2021): Maahanmuuttajien äänet keskittyvät kuntavaaleissa – yhteisön paine vaikuttaa valintoihin.
  • Frankfurter Allgemeine Zeitung (12.10.2023): Clan-Strukturen und Kommunalpolitik in Berlin.
  • The Telegraph (7.7.2024): How the ‘biraderi’ system and sectarian voting reshaped the UK general election.

Posted in henk.koht, maahanmuuttajat | Tagged , , | 1 Comment

Putki Pyörille: Miksi Epäsuoran Tulen Tulevaisuus On 90 Sekunnissa Tyhjäksi Ammutussa Tuliasemassa

Posted on September 24, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Jos olet viettänyt viimeiset kaksi vuosikymmentä lukemalla puolustuspoliittisia selontekoja, sotatieteellisiä opinnäytteitä tai seurannut eurooppalaista kalustokeskustelua, olet saattanut törmätä erääseen vaaralliseen harhaan. Siihen harhaan, että maavoimien suorituskyky mitataan yksinomaan ostettujen panssariterästonnien, hienouksia pursuavien johtamisjärjestelmien tai yksittäisten ”hopeakuulien” määrässä.

Sodan realiteetti – se tyly, kuraan, teräkseen ja räjähdekemikaalien katkuun verhottu todellisuus – opettaa kuitenkin aina saman läksyn uudelleen. Moderni taistelukenttä ei ole näytös, jossa paras laite voittaa. Se on karsinta, jossa hidas kuolee ensimmäisenä.

Patrian kuvaa päättyneistä koeammunnoista. Vanha tunttu, jonka kanssa olen aloittanut yhteiseloni 1989 Satakunnan Tykistörykmentissä, Imperiumimme ylevässä kermassa, tosin aikaisemmalla K-83 versiolla. Tärkein ero nykyversioon on lyhyempi putki, muitakin toki on. Kuvan omistaa Patria.

Kun katsomme maavoimien tulenkäytön kehitystä, 155 millimetrin raskas kenttätykistö on ja pysyy maataistelun selkärankana. Mutta tavassa, jolla se tuliasemassa toimii, on tapahtunut veret seisauttava muutos: Vedettävä kenttätykki, se suomalaisen tykistöopin perinteinen työjuhta, on käymässä yli-ikäiseksi. Ei seepran nahkaan pukeutuneiden hipsterien toiveesta, vaan siksi, että taistelukentän yllä leijuva multispektraalinen sensori-anturi konstellaatio ei enää anna anteeksi paikoilleen jäämistä.

Nykyisessä keskustelussa katseet kääntyvät usein etelään tai itään, mutta meidän pitäisi katsoa omalle takapihallemme Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Patria on tuonut julkisuuteen ja koeammuntoihin projektin, joka kulkee työnimellä Patria ARVE (ARtillery on VEhicle). Kyseessä on konsepti, jossa tuttu ja turvallinen 155 K 98 -kenttäkanuuna on pultattu Sisu E13TP 8×8 -raskaan maastokuorma-auton lavalle.

Tämä artikkeli perkaa auki sen, miksi tämä ratkaisu ei ole vain “köyhän miehen kompromissi”, vaan täysin kylmäveriseen taktiseen logiikkaan perustuva veto. Katsotaan, miksi poistumiskyky on ajanut asettautumiskyvyn ohi, miksi tarvitsemme tätä vaikka kaapissa on jo maailmanluokan K9 Moukari, ja missä vaiheessa ARVE-projekti todellisuudessa menee.

1. Taktillinen imperatiivi: Poistumiskyky vs. Asettautumiskyky

Suomalaisessa tykistöopissa on vuosikymmenet opetettu ”hajautetut tuliasemat ja koottu tuli” -periaatetta. VArsinkin AHJO aikana tietokoneella suoritetun ammunnanhallinnan jälkeen tämä voitiin viedä äärimmilleen. Tuliasemissa on tykistä tykkiin puolikin kilometriä, toisin kuin pahvitasolla kun tykit piti pitää noin 100m säteellä toisistaan, ja jaokset voitiin hajoittaa vähän kauemmas toisistaan.

Tuliasemaan ajo 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa tarkoitti käytännössä sitä, että patteri ajoi tuliasemaan, tykit irrotettiin maastokuorma-autojen koukuista, haarat avattiin, maakiilat hakattiin lekalla tai hydrauliikalla maahan, suunnattiin, ammuttiin sarja ja sen jälkeen alkoi raskas raatoilu tykin saamiseksi takaisin kuljetuskuntoon. Järkevä suoritus standarditilanteessa vei kymmeniä minuutteja.

Silloin se riitti. Vastatykistötutkat olivat harvinaisia, niiden havainnointiketju maalinmäärityksestä oman tykistön ammuntaan kesti minuutteja, joskus varttitunnin. Aikaa jonkinverran oli. Tänään se sama kymmenminuuttinen on joukkohauta.

Miksi asettautumiskyky menetti kruununsa?

Historiallisesti tykistön asettautumiskykyä pidettiin tärkeänä. Sillä tarkoitettiin kykyä asettua peitteiseen maastoon, kaivautua, rakentaa tuliasema, johon voitiin varastoida satoja kranaatteja, ja jauhaa sieltä vihollista päiväkausia. Suomalainen metsä antoi suojaa, ja naamiointi esti näköhavainnon.

Tämä maailma kuoli lopullisesti Ukrainan taistelukentillä, mutta sen kuolinilmoitus kirjoitettiin jo vuosia sitten sensoriteknologian kehityksessä:

  1. Jatkuva ilmatilan valvonta (UAV/FPV): Taistelukentän yllä ei ole enää aukkoja. Halpatuotantoiset kopteridronet, Lider-tutkat ja lämpökamerat tunnistavat piipusta nousevan lämpöjäljen ja ruutisavun sekunneissa.
  2. Akustinen ja digitaalinen vastatykistöpaikannus: Nykyaikaiset vastatykistötutkat laskevat kranaatin lentoradasta tykin tarkan sijainnin ennen kuin ensimmäinen kranaatti on edes osunut maaliinsa.
  3. Kierto- ja lojuvat suorituskyvyt (Loitering Munitions): Kun tuliasema on paikannettu, sinne ei tarvitse edes ampua perinteistä tykistökeskitystä. Paikalle ohjataan itsemurhadrone, joka hakeutuu suoraan avoimeen tuliasemaan pinottujen ajopanosten tai tykin lukon viereen.

Poistumiskyky – ainoa elinehto

Tässä ympäristössä poistumiskyky (shoot-and-scoot) ei ole mikään mukava lisäominaisuus. Se on ainoa asia, joka erottaa toimintakykyisen tykistön vääntyneestä romukasasta.

Ajatellaanpa matematiikkaa:

  • Kun 155 mm kranaatti lähtee putkesta, sen lentoaika 30 kilometrin päähän on maastonmuodoista ja korotuskulmasta riippuen noin 60–80 sekuntia.
  • Nykyaikainen vastatykistötutka laskee koordinaatit noin 10–15 sekunnissa laukauksesta ja välittää ne automaattisesti vastapuolen ampumaketjulle.
  • Vastapuolen automaattinen tai pitkälle digitalisoitu tykistö pystyy avaamaan tulen noin 30–60 sekuntia koordinaattien saamisesta.

Tämä tarkoittaa kylmää tosiasiaa: vihollisen vastatykistökeskitys voi olla matkalla omaan tuliasemaasi jo ennen kuin oma ensimmäinen kranaattisi on räjähtänyt maalissaan. Tämä on toki HYVIN PALJON vastustajasta riippuvaa, ja sanokaamme kohteliaasti että: “A2 keltaisen” kyky delegoida päätösvaltaa alaspäin oli huono, ja siksi kyky ampua nopeasti ilmestyviä ja katoavia maaleja oli sangen rajallinen.

Jos tykistöaseelta menee tuliasemasta poistumiseen 5–10 minuuttia – kuten vedettävällä kalustolla poikkeuksetta menee – tykki ja sen miehistö ovat vakavassa vaarassa.

Tässä kohtaa pyöräalustaisen tykistön logiikka iskee läpi kuin Moukari. Kun tykki on rakennettu raskaalle maastokuorma-autoalustalle, hydrauliset tukijalat nousevat maasta sekunneissa, putki lukittuu kuljetusasentoon, ja auto on liikkeessä ennen kuin vastapuolen vastaisku ehtii maaliinsa. Poistumiskyky muuttaa vastatykistöammunnan tehottomaksi maaperän kyntämiseksi.

2. “Miksi ihmeessä tämä, kun meillä on jo K9 Moukari?”

Tämä on se kysymys, johon jokainen nojatuolikenraali ja internetin foorumiasiantuntija takertuu ensimmäisenä.

”Eikö Suomi ostanut juuri Etelä-Koreasta lisää K9 Thunder -panssaritelakanuunoita? Meillähän on ‘Moukari’! Miksi helvetissä me alamme virittää vanhoja putkia kuorma-auton lavalle?”

Tämä kysymys perustuu perustavanlaatuiseen väärinkäsitykseen siitä, miten maavoimien tulenkäyttö ja logistiikka rakentuvat. K9 Moukari on fantastinen asejärjestelmä – ilmeisesti, tilauskirjojen perusteella, paras luokassaan koko maailmassa. Mutta yhden järjestelmän varaan rakentaminen on taktinen ja taloudellinen ansa.

Syy A: Strateginen ja operatiivinen liikkuvuus

K9 Moukari painaa noin 47 tonnia. Se on panssaroitu telaketjuajoneuvo. Kun K9 pitää siirtää Rovaniemeltä Kymenlaaksoon tai Kainuusta Pohjois-Karjalaan, se ei tapahdu ajamalla panssaritelat asfalttiin kuluttaen. Se vaatii:

  1. Raskaan lavetin (lavettikuljetus).
  2. Junakuljetuksen ja siihen sopivat kuormauspaikat.
  3. Valtavasti polttoainetta ja tiheää huoltoinfraa.

Pyöräalustainen ARVE (joka perustuu Sisu E13TP 8×8 -alustaan) sen sijaan painaa huomattavasti vähemmän ja liikkuu suomalaista maantieverkkoa pitkin 80–90 km/h matkanopeudella satoja kilometrejä ilman erikoiskuljetuskalustoa. Se pystyy vaihtamaan toiminta-aluetta maakunnasta toiseen yhden ryhmitysmarssin aikana omilla pyörillään. Maastoliikkuvuus ei ole yhtä hyvä kuin tela-ajoneuvolla, mutta operatiivinen liikkuvuus on paljon parempi.

Jos tilanne vaatii nopeaa tulivoiman keskittämistä yllättävään suuntaan – esimerkiksi merirannikolle tai syrjäiselle poikittaissuunnan maantieuralle – pyöräalustainen tykistö on paikalla tunteja ennen telakalustoa.

Syy B: Hankinta- ja elinkaarikustannukset (Euro/suorituskyky-suhde)

Maa-ainesta raivaava panssaritelaketjutekniikka on kallista. Ei vain ostaa, vaan ylläpitää. Telakoneiston, vaihteiston ja panssarirungon huoltotunnit maksavat maltaita.

K9 Moukarin kaltaisen uuden telakanuunan kappalehinta liikkuu varusteineen ja varaosineen useissa miljoonissa euroissa. Suomella on olemassa jo laadukkaita 155 K 98 -vetotykin putki ja lavettirakenteita, joiden ballistinen suorituskyky (52-kaliiperinen putki) on edelleen maailman huipputasoa. (en usko että jo olemassaolevaa K-89 kalustoa pilkotaan ja muutetaan ARVE tykeiksi, vaan tehdään uusia putkia.)

Ottamalla valmiina oleva, erinomainen tykkiputki ja integroimalla se sarjatuotettuun kuorma-autoalustaan saadaan pyörätykki, jonka hinta on vaid murto-osa uuden telatykin hinnasta. Tämä mahdollistaa massan ylläpitämisen. Suomen kaltaisessa laajassa maassa pelkkä laatutaso ei riitä; tarvitaan myös putkimäärää, jotta tulivoimaa riittää usealle suunnalle samanaikaisesti.

Syy C: Huolto ja logistinen jalanjälki

Sisu E13TP -alusta on Puolustusvoimille entuudestaan tuttu. Sen moottori, voimansiirto, renkaat ja elektroniikka ovat suurelta osin yhteensopivia PV:n muun raskaan ajoneuvokaluston kanssa.

  • Mekaanikot osaavat jo huoltaa alustan.
  • Varaosia löytyy kotimaisesta huoltovarmuusketjusta.
  • Polttoaineenkulutus maantiellä on murto-osa telaketjuajoneuvon kulutuksesta.

Tämä vähentää huoltojoukkueiden kuormitusta ja tekee yksikön huoltamisesta taistelukentällä huomattavasti kevyempää.

Syy D: Rannikkopuolustuksen erikoisvaatimukset

K9 on suunniteltu murtamaan vihollisen panssarintorjuntaa ja toimimaan maavoimien mekaanisten joukkojen mukana. Suomella on kuitenkin toinenkin uniikki suorituskykytarve: rannikkotykistö ja saariston/rannikon suojaaminen.

Rannikko-olosuhteissa, missä liikutaan kapeilla saaristoteillä, silloisilla alueilla ja kallioisilla rannikkokaistaleilla, pyöräalustainen tykki on elementissään. Patria ARVE -järjestelmästä on kaavailtu suoraa seuraajaa rannikkotykistön liikkuville yksiköille. Sen kyky vaikuttaa merimaaleihin ja vaihtaa maantiesuojaiseen tuliasemaan tekee siitä rannikkopuolustukselle ihanteellisen aseen. Samalla käsittääkseni luodaan liikkuva rannikkotykistö uudelleen, jos luen rivien välistä oikein.

3. Patria ARVE syväsukelluksessa: Tekninen rakenne ja suorituskyky

Mikä tämä järjestelmä sitten oikeasti on syvemmältä katsottuna? Kyseessä ei ole mikään hätäisesti lavalle pultattu insinööriammattikoulun päättötyö, vaan loppuun asti mietitty laitekokonaisuus.

Alusta: Sisu 8X8

Asejärjestelmän alustana toimii kotimainen Sisu E13TP. Kyseessä on sotilaskäyttöön suunniteltu neliakselinen, jatkuvalla nelivedolla varustettu maastokuorma-auto.

  • Maastokelpoisuus: Riippumaton jousitus, CTIS-renkaudentäyttöjärjestelmä (jolla rengaspaineita voidaan säätää ohjaamosta maaston mukaan) ja riittävä maavara takaavat, että ajoneuvo pääsee kulkemaan myös lumessa, mudassa ja metsäautoteillä.
  • Suojaus: Ajoneuvon ohjaamo on panssaroitu tarjoamaan suojan pirstaleilta, käsiaseammunnalta ja miinoilta (STANAG-standardien mukaisesti). Miehistö voi matkustaa suojattuna.

Ase: 155 K 98 putki ja rekyylinhallinta

Se, mikä tekee tykin asentamisesta kuorma-auton lavalle haastavaa, on rekyyli. 155 millimetrin 52-kaliiperisen kenttätykin ampuma rekyylivoima on massiivinen. Jos otat tavallisen kuorma-auton ja ammut sen lavalta täyspanoksella, runko katkeaa tai auto pyörähtää katolleen.

Patria on ratkaissut tämän kahdella tavalla:

  1. Hydrauliset maatuet (Outriggers): Ajoneuvon perään ja sivuille on integroitu raskasvetoiset hydrauliset tuet. Kun ajoneuvo pysähtyy tuliasemaan, tuet laskeutuvat maahan sekunneissa. Ne siirtävät rekyylivoiman suoraan maaperään, säästäen ajoneuvon jousitusta ja runkoa.
  2. Rekyylinvaimennusjärjestelmä: Tykin oma rekyylikoneisto (Suujarru 30-50%, rekyylijärjestelmä 20-40%) absorboi suurimman osan energiasta, ja integrointikehikko jakaa lopun voiman tasaisesti alustaan.

Ampumatarvikkeet ja tulinopeus

  • Kantama: 52-kaliiperinen putki mahdollistaa tavanomaisilla kranaateilla n. 28 kilometrin kantaman. Pohjavirtauskranaateilla (Base Bleed) päästään yli 40 kilometrin kantamiin, ja erikoisampumatarvikkeilla (kuten rakettiavusteisilla tai ohjattavilla täsmäammuksilla) entistä pidemmälle.
  • Ammuskapasiteetti: Ajoneuvon kyydissä kulkee mukana suojatussa tilaratkaisussa valmiina 24 kranaattia ja niiden ajopanokset. Tämä riittää useampaan nopeaan iskuun ennen kuin auto täytyy täydentää ammusajoneuvosta.
  • Tulinopeus: Järjestelmä pystyy ampumaan 3 laukausta 15 sekunnissa(Nopeaa vaikutusta). Jatkuva tulinopeus on noin 6–8 laukausta minuutissa. Muuten

4. Projektin tila ja kehityskaari: Missä mennään juuri nyt?

Puhutaanko tästä vain paperilla vai jokojohtajien kalvosarjoissa? Ei. Patria ARVE on edennyt prototyyppivaiheesta aitoihin koeammuntoihin ja teolliseen esittelyyn.

Arctic Event ja ensimmäiset julkiset askeleet

Patria toi ARVE-prototyypin ensimmäistä kertaa suuremman yleisön ja kansainvälisten ostajien tietoisuuteen Lapissa järjestetyssä Arctic Event -tapahtumassa. Tapahtuman viesti oli selvä: järjestelmä on suunniteltu toimimaan äärimmäisissä olosuhteissa – pakkasessa, lumessa ja pohjoisen vaativassa maastossa.

Onnistuneet koeammunnat

Hanke ei ole jäänyt pelkäksi messumalliksi. Prototyypillä on suoritettu kattavat ammunnat:

  • Eri korotus- ja sivukulmat: Ammunnoissa testattiin järjestelmän vakautta ja hydraulisten maatukien pitoa erisuuntaisissa ammunnoissa, myös maaston epätasaisuudet huomioiden.
  • Täyspanokset: Tykillä ammuttiin raskaimpia sallittuja ylipainepanoksia sen varmistamiseksi, että Sisu-alustan rungon kotelointi ja hydrauliikka kestävät pitkäaikaista rasitusta ilman murtumia.
  • Suorammunta: Järjestelmää testattiin myös suorammunnassa, mikä on kriittinen suorituskyky itsepuolustustilanteissa, jos vihollisen kärkielementit pääsevät yllättämään tuliaseman.

Koeammuntojen tulokset olivat Patrian antamien tietojen mukaan erinomaiset. Alusta osoittautui stabiiliksi, ja tuliasemaan ajo, ammunta ja poistuminen saavutettiin tavoiteajoissa.

Alustariippumattomuus – Avain vientimarkkinoille

Yksi projektin fiksuimmista strategisista ratkaisuista on se, että Patrian kehittämä tykkimoduuli on alustariippumaton.

Suomen Puolustusvoimille loogisin valinta on Sisu E13TP 8×8, koska se sovittuu olemassa olevaan logistiikkaan. Mutta jos esimerkiksi kanta-NATO-maa tai Aasian valtio haluaa saman suorituskyvyn, tykkimoduuli voidaan asentaa muiden valmistajien raskaiden maastokuorma-autojen lavalle:

  • Rheinmetall MAN HX 8×8 (Käytössä kymmenissä NATO-maissa)
  • Tatra T815 8×8 (Erittäin suosittu Keski- ja Itä-Euroopassa)
  • Volvo / Scania 8×8 -alustat

Tämä tekee ARVE-projektista paitsi Suomen maavoimille ja rannikkojoukoille edullisen päivityspolun, myös Patrialle potentiaalisen vientituotteen niille maille, joilla on varastoissaan vedettäviä kenttätykkejä ja tarve modernisoida ne nopeasti pyöräalustaisiksi ilman miljardiluokan investointeja.

5. Miltä näyttää tulevaisuuden taistelukentän tuliannos?

Jos katsomme tulevaisuuden maavoimien tykistörakennetta, emme näe yhtä ainoaa ihmekalustoa. Näemme kerrostetun järjestelmän, jossa jokaisella palalla on oma täsmällinen tehtävänsä.

Tässä palapelissä Patria ARVE täyttää sen valtavan tyhjiön, joka syntyy, kun perinteiset 122 H 63 ja 155 K 98 -vetotykit poistuvat vähitellen vanhenevina päätehtävistään. Tilalle ei tarvitse ostaa tilalle satoja miljoonia maksavia uusia telatykkejä, vaan olemassa oleva kotimainen huipputeknologia (putki) yhdistetään kotimaiseen huipputeknologiaan (ajoneuvoalusta).

Loppupäätelmät: Epämuodikas tosiasia

Sotahistoriassa ja armeijoiden kehityksessä toistuu usein sama virhe: valmistaudutaan edelliseen sotaan. Ennen Ukrainaa monissa Länsi-Euroopan maissa ehdittiin jo julistaa raskas tykistö vanhentuneeksi reliikiksi. Tilalle visioitiin pelkkiä täsmäohjuksia ja kevyitä erikoisjoukkoja.

Nyt tiedämme paremmin. Tykistö on taistelukentän kuningas – edelleen. Mutta kuninkaallakin pitää olla nopeat jalat. Patrian ARVE-projekti ei ehkä näytä sci-fi-elokuvan avaruusalukselta. Se näyttää siltä mitä se on: järeältä, kulmikkaalta ja toimintavarmalta suomalaiselta työkoneelta, jonka perään on pultattu mahtava määrä kotimaista tulivoimaa.

Mutta sotatekniikassa kauneus ei ole muotoilussa, vaan tuloksessa. Ja tulos on tämä: 90 sekuntia pysähdyksestä siihen, että 40 kilometrin päähän lähtee kolme raskaassa räjähdekuormassa olevaa teräslieriötä – ja 45 sekuntia myöhemmin paikalla on vain painautuma metsätien pientareella ja tyhjiä pahvihylsyjä.

Kun vihollisen vastatykistökranuutti sekunteja myöhemmin iskeytyy tyhjään maahan, ARVE-auton miehistö on jo matkalla kohti seuraavaa tuliasemaa, juomassa kahvia ohjaamon suojassa.

Se on poistumiskyvyn ylivoimaa. Ja siksi ARVE ei ole vain mielenkiintoinen projekti – se on juuri sitä järkevää, pragmaattista ja realistista maanpuolustusajattelua, jota tämä maa tarvitsee.

Posted in Sodanajan joukot, Tykistö | Tagged , | Leave a comment

Opetuksen ”paikallinen vapaus” – hallitsematon kaaos vai tietoinen bisnesstrategia?

Posted on September 23, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Suomalainen yhteiskunta on pakkomielteinen standardoinnista. Kaikki tietoteknisistä rajapinnoista rakennusmääräyksiin, elintarvikesertifikaatteihin ja terveydenhuollon hoitoketjuihin halutaan yhtenäistää, koordinoida ja puristaa samaan muottiin. Tehokkuuden, laadunvarmistuksen ja tasapuolisuuden nimissä, tai näin ainakin meille sanotaan.

Student walking toward a classroom beside an archive gate labeled CLASSROOM
AIn näkemys byrokratian pyörityksestä ja opetuksesta. Minusta ollaan turhan pitkällä byrokratiapyörityksessä.

Mutta katsopa perusopetusta. Siellä logiikka kääntyy täysin päälaelleen.

Mitä pidemmälle 2000-lukua on menty, sitä alemmas ja lähemmäs yksittäistä koulua – ja viime kädessä yksittäistä maikkaa – opetussuunnitelman reaalinen laatiminen on työnnetty. Tälle byrokraattiselle vastuunväistölle on annettu kauniit nimitykset: paikallinen liikkumavara, opettajan pedagoginen autonomia ja kuntakohtainen ops-työ. Valinnais aineiden määrä, esimerkiksi, on mennyt laidasta laitaan, ja nyt pysähtynyt aikalailla samaan mitä se oli 1980-luvullakin. Jännää.

Erona entiseen on vain se, että lopputulos on sirpaloitunut oppimistulosten tilkkutäkki.

1980-luvun pragmatismi vs. nykypäivän PISA-taivastelu

Edesmenneet tai jo eläköityneet kollegat muistavat vielä ajan, jolloin hommassa oli järki mukana. 1980-luvulla ylhäältä annettiin joka oppiaineelle pieni, tiivis vihko. Siinä luki selkeästi ja yksiselitteisesti ne asiat, mitä kyseisessä aineessa pitää opettaa. Piste. Opettaja keskittyi opettamiseen, oppilaat oppimiseen, ja laatu pysyi, melko, tasaisena Hangosta Utsjoelle. Ja katsopa huviksesi, millä pohjalla ne kuuluisat takavuosien PISA-menestykset oikeasti rakennettiin: juuri tällä selkeällä, rakenteellisella perusopetuksella.

Nyt meillä on satoja sivuja mammuttimaisia raamiasiakirjoja, jotka ovat täynnä kasvatustieteellistä jargonia, ilmiöoppimista ja epämääräisiä laaja-alaisen osaamisen tavoitteita. Todellinen substanssi ja opetettavat sisällöt on sälytetty kuntien ja kouluissa työskentelevien opettajien pähkäiltäväksi – usein ilman minkäänlaista lisäresurssia tai aikaa. Saatiin toki “paikallisuutta”, mutta yhtenäinen linja meni menojaan. Tähdennän vielä, että tämä on sitten eri keskustelu kun “erityisoppilaiden integraatio vai erityisluokat”.

Aina kun uudet PISA-tulokset julkaistaan ja käyrät osoittavat jälleen jyrkemmin kohti kellarikerrosta, alkaa tuttu teatteri. Kasvatustieteen professorit, opetushallituksen virkamiehet ja poliitikot kokoontuvat studioihin taivastelemaan ”poikien lukutaidon romahdusta” ja ”syrjäytymisvaaraa”. Syitä etsitään kaikesta mahdollisesta älypuhelimista vanhempien laiskuuteen – paitsi siitä ilmeisimmästä eli itse järjestelmän ja opetusmetodien purkamisesta. Toki MaMu oppilaiden suhteellinen ja absoluuttinen määrä ja heidän suhteellinen “suomi toisena kielenä” kielitaitonsa on valtava vaikuttava tekijä, mutta jos keskitymme kuitenkin suurimpaan oppilaskohorttiin, eli kantasuomalaisiin.

Seuraus? Oppimistulokset ja opetuksen taso heittelevät nykyään dramaattisesti sen mukaan, millä postinumeroalueella oppilas sattuu asumaan. Se siitä “tasa-arvoisesta peruskoulusta”.

OAJ:n ratkaisu kaikkeen: aina lisää rahaa

Samaan aikaan kun oppilasmäärät pienentyvät laskuliussa ympäri Suomea syntyvyyden romahtaessa, ammattijärjestöpuolella laulu pysyy täysin muuttumattomana. OAJ:n ja koulutusbyrokratian vakiovastaus jokaiseen ongelmaan – oli kyseessä sitten PISA-lasku, ops-sekasorto tai kurinpidon mureneminen – on aina yksi ja sama: ”Lisää määrärahoja!”

On suorastaan irvokasta ruikuttaa lisää miljoonia järjestelmään, jonka tuottavuus ja laatu laskevat samaa tahtia kuin oppilasmäärät hupenevat. Ongelma ei ole rahan puute, vaan se, mihin resurssit haaskataan. Rahaa kyllä riittää hankehumppaan, hienoihin kehittämishankkeisiin, tuhatpäiseen konsultti- ja koordinaattoriarmeijaan sekä digitaalisiin lisensseihin. Samaan aikaan itse ydintehtävä – eli luokassa tapahtuva aineenhallinta ja opettaminen – jätetään heitteille. Lisärahan syytäminen toimimattomaan raamiin on kuin kantaisi vettä kaivoon, jonka pohjassa on valtaisa reikä. Pisniss kielellä: “Älä heitä hyvää rahaa huonon rahan perään”

Kuka tästä sotkusta hyötyy?

Kun julkinen järjestelmä ajaa itsensä tilaan, jossa valtakunnallinen standardi hämärtyy ja oppimistulokset romahtavat, syntyy tyhjiö. Ja markkinataloudessa tyhjiö täytetään aina raha edellä.

Alalla toimijana on vaikea välttyä vaikutelmalta, että tämä ei ole vahinko. EU-tasolta ja kansainvälisistä konsulttifirmoista ajetaan mallia, jossa koulutus halutaan avata globaalille koulubisnekselle. Kun julkinen koulu ei enää takaa tasaista laatua eikä selkeitä perustaitoja, vanhemmat alkavat ostaa täydentäviä palveluita, digitaalisia oppimisalustoja, yksityisvalmennusta ja lopulta yksityiskouluja. Julkisesta peruskoulusta tehdään tietoisesti niin sekava, että kaupallinen toimija näyttäytyy pelastajana. Halutaan siis uusia kolmanne sektorin toimijoita koulutuskenttään. Paitsi kristillisiä kouluja. Niitä vaikeutetaan.

Tämä on aivan todella surkea suunta.

Ainoa järkevä vaihtoehto

Jos valtakunnallisesta, tiukasti määritellystä opetussuunnitelmasta halutaan väkisin pitää näpit irti, nykymenolle on tasan yksi rehellinen vaihtoehto: valtakunnalliset standardoidut kokeet koulun nivelvaiheisiin.

Jos sisällöistä ja menetelmistä tekeekin jokainen kunta omia tulkintojaan, oppimistulokset on pakko mitata kaikille samalla mitalla – esimerkiksi 3., 6. ja 9. luokan lopussa. Vain siten saadaan selville, saavatko lapset oikeasti sellaista opetusta kuin heille kuuluu, vai leikittäänkö jossain kunnassa pedagogista kokeilukenttää lasten tulevaisuuden kustannuksella.

Ilman standardoitua testausta ja selkeitä oppiainekohtaisia vaatimuksia “paikallinen ops-työ” ja jatkuva lisärahan ruikutus ovat vain keinoja siirtää vastuu laadusta ja tuloksista pois virkamiehiltä ja järjestöiltä. Ja siinä leikissä maksumieheksi joutuu aina oppilas – sekä veronmaksaja.

Posted in henk.koht, Jotain aivan muuta | Tagged , , | Leave a comment