On saavutettu piste, jossa länsimainen valtio ei enää edes yritä peitellä perimmäistä luonnettaan: se on muuttunut kansalaisensa suojelijasta tämän holhoajaksi ja lopulta tämän potentiaaliseksi viholliseksi. Anthony Albanesen hallituksen kiireesti kyhäämä aselakipaketti ja takaisinosto-ohjelma “Bondin varjossa” on tästä oppikirjaesimerkki: Se on politiikkaa, joka ammentaa voimansa uhrien verestä, mutta jonka todellinen kohde on se viimeinenkin riippumattomuuden rippeet, joka vapaalla kansalaisella on jäljellä.

Valtion epäonnistuminen Bondi Beachilla oli totaalista. Se epäonnistui ennaltaehkäisyssä, kun se antoi ISIS-sympatioista tunnetun perheen säilyttää asearsenaalinsa. Se epäonnistui suojelussa, kun se jätti Archer Parkin väkijoukon suojattomaksi kohteeksi ilman välitöntä turvaa. Ja se epäonnistui reagoinnissa, kun byrokraattinen komentoketju takelteli samalla, kun siviili joutui tekemään poliisin työn paljain käsin. Mutta sen sijaan, että valtio katsoisi peiliin, se kääntää syyttävän sormensa niihin satoihintuhansiin australialaisiin, joilla ei ollut tapahtuman kanssa mitään tekemistä.

Tämä sokea sääntelyvimma ei ole vain australialainen ilmiö, vaan se on saanut tartuntansa eurooppalaisesta tautipesäkkeestä. Euroopan unionin asedirektiivi on toiminut varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka Brysselin teknokraatit hyödyntävät tragedioita – kuten Pariisin vuoden 2015 iskuja – kurittaakseen harrastajia. EU:n aselainsäädäntö on huonon hallinnon huipentuma: se keskittyy mekaanisiin yksityiskohtiin, kuten lippaiden kapasiteettiin tai aseiden ulkonäköön, samalla kun se on täysin voimaton estämään Balkanilta virtaavaa laitonta aseliikennettä. EU:n direktiivit ovat luoneet tilanteen, jossa suomalainen reserviläinen tai itävaltalainen metsästäjä on jatkuvan epäilyksen alla, vaikka todellinen uhka lymyää pimeissä konteissa ja varjoisilla foorumeilla, joihin direktiivin pitkä koura ei ylety. Albanese näyttää ottaneen oppia tästä Euvostoliittolaisesta mallista, jossa turvallisuuden teatteri on tärkeämpää kuin itse turvallisuus.

Australialaisen aselakiutopian ja eurooppalaisen direktiivihysterian välillä on nähtävissä suora ja huolestuttava jatkumo: molemmat perustuvat oletukseen, että sääntely on tehokkainta silloin, kun se kohdistuu helpoiten kontrolloitaviin ryhmiin. EU-asedirektiivin valuvika on sama kuin Albanesen uusien rajoitusten: se rankaisee sääntöjen noudattajia sääntöjen rikkojien teoista. Kun Brysselissä päätettiin rajoittaa lippaiden kokoa tai vaatia lääkärintodistuksia perinteisiltä metsästäjiltä, ei yhdelläkään komissaarilla ollut pokkaa myöntää, että todellinen ongelma – pimeät markkinat ja radikalisoituminen – on täysin riippumaton siitä, onko urheiluampujan lippaassa kymmenen vai kaksitoista patruunaa. Tämä on byrokraattista sijaistoimintaa: kun todellista pahuutta ei osata tai uskalleta kohdata, kiillotetaan kilpeä kurittamalla niitä, jotka on jo valmiiksi merkitty rekistereihin.

Tämä “turvallisuuden harmonisointi” on johtanut siihen, että kansallinen erityispiirre ja maalaisjärki on uhrattu ylikansallisen kontrollin alttarille. Suomessa tämä tarkoittaa vaaraa maanpuolustuskyvyn perustana olevalle vapaaehtoiselle maanpuolustuskoulutukselle, Australiassa taas maanviljelijöiden elinkeinon vaarantamista täysin mielivaltaisilla kategoriamuutoksilla. Molemmissa tapauksissa valtio rakentaa itsestään kaikkinäkevää tarkkailijaa, joka on kuitenkin sokea silloin, kun iskulaite on keittiöveitsi, rekka tai laittomasti maahan tuotu rynnäkkökivääri. Se, mitä me näemme nyt Bondin jälkimainingeissa, on globaalin kontrollikoneiston harjoitus, jossa kokeillaan, kuinka pitkälle vapaat kansat voidaan ajaa nurkkaan ennen kuin ne huomaavat, että “yleinen turvallisuus” onkin vain koodinimi täydelliselle riippuvuudelle valtiosta. Sosialismiin pääsee kyllä äänestämällä, mutta pois pääsee vain ampumalla. Näinhän Maduron Venezuelan malli opettaa.

Albanesen ajama “pakollinen takaisinosto” on termi, joka kätkee sisäänsä puhtaan konfiskaation eli valtiollisen ryöstön. Tässä on haettava historiallista perspektiiviä itänaapuristamme. Vuonna 1918 Neuvosto-Venäjällä säädettiin asetus, joka velvoitti kansalaiset luovuttamaan kaikki ampuma-aseet ja ammukset viranomaisille. Perustelu oli silloinkin “yhteiskunnallinen turvallisuus” ja “järjestyksen ylläpito”. Neuvostoliitossa ymmärrettiin jo varhain, että valtio, joka pelkää kansaansa, täytyy ensin riisua kansa aseista. Rekisteröidyt aseet olivat vain esilista tulevalle takavarikoille – aivan kuten Australiassa tänään. Kun Albanese puhuu kansallisen aserekisterin nopeuttamisesta, hän ei puhu rikostutkinnasta; hän puhuu inventaariosta ennen kansallistamista.

Meneillään oleva kehitys on irvokas paradoksi. Samalla kun hallitus kaventaa itsetuhoisesti lainkuuliaisten kansalaisten kykyä omistaa suojeluvälineitä, se todistaa olevansa kyvytön estämään edes tiedustelupalvelun seurannassa olevien henkilöiden iskuja. Valtio on kuin lääkäri, joka määrää potilaalleen amputaation, koska lääkäri itse kompastui sairaalan käytävällä.

Tämä “uusi normaali” on dystopia, jossa siviilin on oltava uhri ollakseen hyvä kansalainen. Itsepuolustus nähdään rikoksena valtiota vastaan, vaikka tuo monopoli on osoittautunut Bondilla ja muualla pelkäksi tyhjäksi kuoreksi. Takaisinosto-ohjelma ei ole turvallisuusteko, se on nöyryytysriitti. Se on viesti kansalaiselle: “Me emme pysty suojelemaan sinua, mutta me varmistamme, ettet sinäkään pysty suojella itseäsi.”

Historiasta tiedämme, että kun aseet on kerätty pois, seuraavaksi kerätään sanat. Neuvosto-Venäjällä ja Isossa Britanniassa se kesti vuosia, Australiassa se näyttää tapahtuvan samassa digitaalisessa hengenvetovetossa. Bondi Beachin hiekka on jo puhdas, mutta valtion moraalinen epäonnistuminen jää pysyväksi muistomerkiksi ajasta, jolloin vapaudesta tuli epämuodikasta.