Näyttää tammikuusta tulevan geopolitiikkakuu, mutta ei kai siinä sitten.

Tammikuun alussa 2026 geopoliittinen teatteri päättyi ja todellisuus alkoi. Yhdysvaltain suorittama isku Caracasiin ja Nicolás Maduron kiinniotto eivät olleet “laiton interventio”, vaan välttämätön kirurginen toimenpide mätivän haavan puhdistamiseksi. Kun puheet vaalivilpistä ja diplomaattiset nootit eivät enää riittäneet, Washington teki sen, mitä suurvallan kuuluu: se palautti järjestyksen omalle etupiirilleen. Vaikka vihervasemmistossa tunnustetaakin Maduron hallinnon itsestäänselvä laittomuus, niin ylläripylläri maali oli taas väärin tehty.

USA:n motivaatiot: Pakolaisase ja resurssisota

Washingtonin motiivit eivät kumpua hyväntekeväisyydestä, vaan selkeästä kansallisesta edusta.

1. Pakolaisaseen riisuminen: Maduro käytti vuosia väestöään aseena. Luomalla tahallisen humanitaarisen katastrofin hän puski miljoonia ihmisiä kohti Yhdysvaltojen etelärajasta muodostunutta avointa ovea. Tämä ei ollut onnettomuus, vaan hybridioperaatio, jolla pyrittiin horjuttamaan USA:n sisäistä vakautta ja sosiaalista koheesiota. Isku Caracasiin katkaisi tämän kiristyksen juuret.
2. Öljy ja Kiinan saarto: Venezuela istuu maailman suurimpien todistettujen öljyvarantojen päällä. Vuosia Kiina on imenyt tätä resurssia velkakirjoilla ja hämäriin sopimuksiin perustuen, rakentaen itselleen strategista energiareserviä Washingtonin nenän alla. USA:n toiminta varmistaa, etteivät nämä varannot päädy lopullisesti Pekingin kommunistisen puolueen polttoaineeksi.
3. Venäjän takapiha-asema: Moskova yritti röyhkeästi rakentaa Venezuelasta Karibian itäistä ankkuria. S-300-ohjusjärjestelmät ja Wagner-joukot Caracasissa olivat suora provokaatio Monroe-oppia vastaan. USA osoitti nyt, että se ei salli vieraiden valtojen sotilaallista läsnäoloa takapihallaan, vaikka Moskova kuinka uhittelisi Ukrainasta käsin.

Miksi juuri nyt? Terve reaalipolitiikka

Ajoitus ei ollut sattumaa. USA ymmärsi, että jokainen päivä lisää Maduron vallassa sementoi Venäjän ja Kiinan otetta alueesta. Lisäksi globaali energiatilanne ja länsimaiden tarve irrottautua epäluotettavien diktatuurien mielivallasta vaativat Venezuelan palauttamista osaksi läntistä markkinataloutta. Voiman käyttö juuri nyt säästää suuremmalta ja verisemmältä konfliktilta tulevaisuudessa.

Arvostin erityisesti Hugo Chavesin mauseleumin päräyttämistä taivaan tuuliin, ohimennen. Hän oli se mies joka lähti viemään Venezuelaa sosialismiin. Hugo Chávezin valtakaudella Venezuelan ja Alankomaiden välit kiristyivät useaan otteeseen, ja Chávez esitti suoria uhkauksia ja aluevaatimuksia koskien niin sanottuja ABC-saaria: Arubaa, Bonairea ja Curacaota (Niin se ei ole pelkkä likööri)

Nämä saaret sijaitsevat vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Venezuelan rannikolta ja ne kuuluvat Alankomaiden kuningaskuntaan.

Uhkausten tausta ja reaalipoliittiset syyt

Chávezin retoriikka ei ollut pelkkää satunnaista pullistelua, vaan se kytkeytyi laajempaan geopoliittiseen vastakkainasetteluun:

1. “Yhdysvaltain lentotukialukset”: Chávez nimitti saaria Yhdysvaltojen “lentotukialuksiksi” ja syytti Alankomaita siitä, että se salli Yhdysvaltojen käyttää saaria (erityisesti Curaçaoa ja Arubaa) vakoiluun ja hyökkäysvalmisteluihin Venezuelaa vastaan.
2. Öljy ja mannerjalusta: Saarten sijainti on strateginen Venezuelan öljynvienti-reittien kannalta. Hallitsemalla näitä vesiä Venezuela olisi voinut kontrolloida Karibianmeren keskeisiä väyliä.
3. Kansallismielinen liikehdintä: Chávez yritti lietsoa saarilla separatismia ja “vapautusliikkeitä” Alankomaiden “kolonialismia” vastaan, tavoitteenaan tuoda ne Venezuelan vaikutuspiiriin.

Vielä liehuu Prinsenvlag saarilla.

Hollannin ja NATOn vastaus

Toisin kuin nykyisessä Venezuelan kriisissä, tuolloin diplomatia ja sotilaallinen pelote pitivät tilanteen kurissa. Alankomaat vahvisti läsnäoloaan saarilla ja teki selväksi, että hyökkäys saarille tarkoittaisi vastakkainasettelua koko kuningaskunnan ja viime kädessä NATOn kanssa (vaikka NATO-artiklat eivät suoraan kata Karibian alueita, poliittinen kytkös oli selvä).

Tämä historiallinen esimerkki osoittaa, että Venezuelan pyrkimys laajentaa valtapiiriään naapurialueille ei ole uusi ilmiö. Se vahvistaa aiemmin puhuttua reaalipoliittista totuutta: ilman vahvaa sotilaallista vastapainoa diktaattorit pyrkivät aina täyttämään lähialueidensa valtatyhjiöt.

Sopimuspohjaisen maailmanjärjestyksen kuolinkellot

On turhaa ja suorastaan vaarallista haikailla “sopimuspohjaisen maailmanjärjestyksen” perään. Se on ollut vuosia vain kaunis kulissi, jonka suojissa Kiina ja Venäjä ovat vahvistaneet asemiaan samalla kun länsi on sitonut omat kätensä säännöillä, joita kukaan muu ei noudata.

Tämä järjestelmä on suosinut kaikkia muita paitsi läntistä sivilisaatiota. Se on sallinut diktatuurien hyödyntää vapaata kauppaa samalla kun ne tuhoavat vapauden sisäisesti. Ne YLEn “puhuvat päät”, jotka nyt huutavat kansainvälisen oikeuden perään, ovat samoja, jotka katsoivat muualle, kun Maduro nälkiinnytti kansaansa ja myi maansa Venäjälle.

Epäonnistunut keskinäisriippuvuus ja lakimiesten sokeus

Nykyinen kriisi on suora seuraus liberaalin keskinäisriippuvuuden politiikan totaalisesta epäonnistumisesta. Luultiin, että kauppa pehmentää diktaattorit. Kävi päinvastoin: kauppa antoi heille varat rakentaa valvontakoneistoja.

Kansainväliset lakimiehet ja diplomatiasta hullaantuneet asiantuntijat ovat sokeita sille tosiasialle, että voima on aina kansainvälisen oikeuden perusta, ei päinvastoin. Sopimus on vain paperia, jos sen takana ei ole uskottavaa uhkaa. Voimapolitiikkaan jouduttiin palaamaan juuri siksi, että “pehmeä vaikuttaminen” osoittautui hampaattomaksi teatteriksi. Caracasissa puhuvat nyt aseet, koska sanat menettivät merkityksensä jo vuosia sitten.

Pohjolan opetus Venezuelasta: Vain voima takaa rauhan – Sopimuspaperit vs. USAn tahto

Venezuelan dekapitaatio-operaatio lähettää kirkkaan viestin Helsingistä Vilnaan: läntinen maailma on vihdoin herännyt unestaan. Suomen ja Baltian maiden turvallisuus ei lepää YK:n julistusten tai “kansainvälisen yhteisön” paheksunnan varassa, vaan siinä tosiasiassa, että Yhdysvallat on palannut harjoittamaan aggressiivista etupiiripolitiikkaa, joka ei kumartele diktaattoreita.

NATO-jäsenyys on vasta alku – Pelote on tekoja, ei sanoja

Suomi ja Baltian maat ovat nyt paremmassa turvassa kuin koskaan, mutta ei siksi, että meillä on uusia jäsenkirjoja taskussa. Turva kumpuaa siitä, että Washington on osoittanut Venezuelassa kykynsä ja halunsa käyttää raakaa voimaa silloin, kun sen strategisia etuja uhataan.

1. USAn uskottavuuden palautus: Vuosia Venäjä ja Kiina testasivat lännen kestävyyttä uskoen, että USA on hiipuva mahti, joka on sidottu omiin byrokraattisiin sääntöihinsä. Venezuelan operaatio pyyhki tämän harhaluulon pöydältä. Kun USA uskaltaa iskeä Venäjän suojattiin omalla takapihallaan, se lähettää Moskovaan viestin: “Älkää kokeilko onneanne Suomenlahdella tai Baltiassa.”
2. Aggressiivinen oman edun tavoittelu on pienen maan etu: Suomessa on totuttu pelkäämään “suurvaltojen peliä”, mutta reaalipolitiikka opettaa muuta. Pienelle rajavaltiolle vaarallisinta on heikko ja epäröivä suojelija. Se, että USA ajaa nyt häikäilemättömästi omia etujaan – kuten energian saantia ja Venäjän vaikutusvallan murentamista – tarkoittaa, että se ei katso sivusta, jos Itämeren alueen vakautta horjutetaan.

Sopimuspohjaisen maailman konkurssi ja Itämeren todellisuus

Suomessa ja Baltiassa on vuosikymmeniä elätelty toivetta “sääntöpohjaisesta järjestyksestä”. Venezuelan tapaus todistaa lopullisesti, että tämä järjestys oli vain heikkojen harhaa.

• Laki on vain vahvan tahto: Kansainvälisen politiikan puhuvat päät ja lakimiehet selittävät, kuinka sopimukset sitovat maita. Todellisuudessa Venäjä ei ole koskaan välittänyt sopimuksista, vaan se on käyttänyt niitä aseena hidastaakseen lännen reagointia. Kuten vaikkapa sopimus Ahvenanmaan linnoittumattomuudesta.
• Keskinäisriippuvuus oli ansa: Saksan ja muiden Euroopan maiden riippuvuus venäläisestä energiasta oli “sopimuspohjaisen” politiikan kukkajärvi, joka miltei tuhosi maanosan turvallisuuden. Voimapolitiikkaan paluu tarkoittaa, että tästä naivista riippuvuudesta on siirrytty aktiiviseen vastarintaan.

Miksi Suomi ja Baltia voivat huokaista helpotuksesta?

Perustelut sille, miksi USAn aggressiivinen linja on meidän pelastuksemme:

1. Venäjän resurssien sirpaloituminen: Kun USA iskee Venezuelaan, se pakottaa Venäjän reagoimaan ja sitomaan resurssejaan (diplomaattisia, sotilaallisia ja taloudellisia) kauas Pohjolasta. Moskova ei voi pullistella Itämerellä samalla voimalla, kun sen strategiset liittolaiset kaatuvat muualla.
2. Selkeät rajat: Venezuelan operaatio piirtää uudet “punaiset viivat”. Se osoittaa, että USA on valmis eskaloimaan tilanteen loppuun asti, jos sen turvallisuusympäristöön kajotaan. Tämä ennaltaehkäisevä pelote on Baltian maiden selviytymisen elinehto.
3. Loppu suomettumiselle: Venezuelan tapahtumat osoittavat, ettei harmaalle alueelle ole enää tilaa. Joko olet osa läntistä voimablokkia tai olet saaliseläin. Suomen NATO-valinta oli reaalipoliittinen välttämättömyys, joka kantaa nyt hedelmää, kun USA on hylännyt hyssyttelyn.

Johtopäätös: Se, mitä Caracasin taivaalla tapahtui, on parasta, mitä Helsingin ja Tallinnan turvallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Se on muistutus siitä, että maailmassa on edelleen vain yksi kieli, jota diktaattorit ymmärtävät: ylivoimainen ja päättäväinen voiman käyttö. Sopimusjuristit saavat kirjoittaa vastalauseitaan, mutta turvallisuus luodaan teräksellä ja tahdolla.

Pohjoinen rintama: Suomen rooli uuden reaalipolitiikan aikakaudella

Kun Yhdysvallat on osoittanut Venezuelassa, että “globaali poliisi” on palannut ja valmis käyttämään kovia otteita, Suomen ja Baltian on aika päivittää oma pelikirjansa. Emme voi enää nojata vain siihen, että olemme NATOn jäseniä; meidän on oltava NATOn pohjoinen nyrkki, joka ymmärtää voiman kieliopin.

1. Arktinen saarto ja Venäjän eristäminen

Venezuelan öljysaarto on malliesimerkki siitä, miten resursseja käytetään poliittisena aseena. Suomen on otettava samanlainen ote pohjoisessa:

• Logistinen dominanssi: Suomen ja Norjan on yhdessä varmistettava, että Kuolan niemimaa pysyy strategisessa mottiin ajautumisen tilassa. Venäjän pohjoinen laivasto on voitava lukita satamiinsa heti kriisin ensihetkillä.
• Infrastruktuuri on asetta: Lapin rautatieyhteyksien ja huoltovarmuusreittien vahvistaminen länteen (Narvik) ei ole vain talouskysymys, vaan reaalipoliittinen vakuutus. Se on viesti Moskovalle: “Meillä on vaihtoehdot, teillä ei.”

2. Baltian lukko: Itämeri NATO-järveksi

Baltian turvallisuus on nyt suoraan kytketty USAn palautettuun uskottavuuteen. Suomen rooli on toimia tämän lukon vartijana:

• Suomenlahti kiinni: Suomen ja Viron rannikkotykistön ja ohjusjärjestelmien integraatio on vietävä loppuun niin, että Venäjän Itämeren-laivasto on tosiasiallisesti vangittuna Kronstadtiin.
• Voimannäyttö harjoituksilla: On lopetettava pelkäämästä Venäjän “provosoitumista”. Suuria, aggressiivisia sotaharjoituksia on järjestettävä säännöllisesti aivan rajan tuntumassa. Se on kieli, jota idässä kunnioitetaan – aivan kuten USA osoitti Karibialla.

3. “Suomettumisen” viimeiset rippeet ja sisäinen lujuus

Reaalipolitiikka vaatii myös sisäistä puhdistusta. Sopimuspohjaiseen haihatteluun takertuneet “asiantuntijat” ja lakimiehet, jotka pelkäävät jokaista kovaa elettä, on siirrettävä sivuun päätöksenteon ytimestä. Tarkoitan tässä nimenomaan KV lain ja politiikan asiantuntijoita. EI heille voi delegoida päätösvaltaa, se on AINA poliittiseen toimeen äänestetyllä ihmisellä.

• Oman edun ensisijaisuus: Suomen on lopetettava anteeksipyytely siitä, että se vahvistaa raja-aitojaan tai tiukentaa rajavalvontaansa. Venezuelan esimerkki osoittaa, että “pakolaisase” on todellinen uhka, ja sitä vastaan toimitaan estämällä, ei neuvottelemalla.
• Terve kansallismielisyys moottorina: Se, että USA ajaa nyt omaa etuaan, on antanut Suomelle moraalisen ja poliittisen tilan tehdä samoin. Meidän ei tarvitse kysyä lupaa Brysselistä suojellaksemme elintilaamme ja turvallisuuttamme.

Miksi tämä linja voittaa?

Venezuela todisti, että autoritaariset hallinnot ovat korttitaloja, kun niiltä viedään resurssit ja niiden vastassa on ylivoimainen tahto. Venäjä ei ole poikkeus. Kun Suomi ja Baltia toimivat USAn pohjoisina ankkureina, ne varmistavat, ettei Moskovalla ole varaa edes haaveilla etupiirinsä laajentamisesta länteen.

Tämä on voiman ja tahdon maailma. Ne, jotka luottavat vain sopimuksiin, häviävät. Ne, jotka rakentavat pelotteensa teräkselle ja reaalipolitiikalle, säilyvät.