Eurooppa elää parhaillaan suuressa valheessa, jonka mukaan ”transatlanttinen yhtenäisyys” on vahvempaa kuin koskaan. Todellisuudessa elämme keskellä massiivista geopoliittista murrosta, jossa Euroopan unioni on jäämässä puristuksiin kahden jättiläisen – aggressiivisen Yhdysvaltojen ja nousevan Aasian – väliin.

Yhdysvaltain suuntaan Eurooppa ei näytä enää tasavertaiselta kumppanilta, vaan pikemminkin ränsistyneeltä ulkomuseolta, joka vaatii jatkuvaa vartiointia, mutta kieltäytyy noudattamasta vartijan ohjeita.

1. Turvallisuus on kauppatavaraa, ei itsestäänselvyys

Vuosikymmenten ajan Eurooppa, ja erityisesti Saksa, rakensi hyvinvointinsa kahden kestämättömän pilarin varaan: halpaan venäläiseen energiaan ja ilmaiseen amerikkalaiseen turvallisuuteen. Nyt molemmat pilarit ovat murtuneet.

Washingtonissa vallitsee nyt uusi, raaka realismi. Olipa Valkoisessa talossa kuka tahansa, amerikkalainen eliitti on saanut tarpeekseen ”vapaamatkustajista”. Euroopan NATO-maiden ryntäys kohti kahden prosentin puolustusmenotavoitetta nähdään Yhdysvalloissa vain minimisuorituksena, joka tulee vuosikymmeniä myöhässä.

Yhdysvaltojen näkökulmasta NATO ei ole enää pelkkä puolustusliitto, vaan suojelurahatyyppinen järjestely. Jos Eurooppa haluaa amerikkalaisen ydinasesuojan, sen on maksettava se ostamalla amerikkalaista aseistusta (F-35-hävittäjät, Patriot-ohjukset) ja mukautumalla Washingtonin Kiina-politiikkaan. Eurooppa on muuttumassa Yhdysvaltojen strategiseksi vasalliksi, jolta vaaditaan uskollisuutta silloinkin, kun se sotii omia taloudellisia etuja vastaan.

2. EU vs. USA: Taloussota verhottuna yhteistyöksi

Pinnan alla kytee verinen kilpailu. Yhdysvaltojen Inflation Reduction Act (IRA) oli suora isku Euroopan teolliseen sydämeen. Se on protektionismia puhtaimmillaan: Washington imee eurooppalaiset investoinnit ja yritykset Atlantin yli valtavilla tuilla ja halvalla energialla.

Eurooppa vastaa tähän tyypillisellä tavallaan: sääntelyllä. Kun USA innovoi ja Kiina kopioi, EU sääntelee. Bryssel yrittää epätoivoisesti pitää kiinni relevanssistaan luomalla digitaalisia esteitä ja hiilitulleja (CBAM), mutta todellisuudessa EU on menettämässä teknologisen kilpailukykynsä.

Kilpailun ydin on energia ja teknologia:

• Energia: Yhdysvallat on energian viejä, Eurooppa sen kallis tuoja. Tämä ero tarkoittaa, että eurooppalainen raskas teollisuus on tuomittu hitaaseen kuolemaan. USA ei sääli liittolaistaan, vaan käyttää energia-asettaan varmistaakseen oman teollisen johtoasemansa.
• Tekoäly ja alustat: Eurooppa on täysin riippuvainen amerikkalaisista digitaalisista alustoista. EU:n yritykset yrittää suitsia amerikkalaisia tech-jätteitä sakoilla on vain heikon osapuolen epätoivoista sissisotaa.

3. Konservatiivinen herääminen ja kansallisvaltiot

Geopoliittisesti mielenkiintoisin ilmiö on Euroopan sisäinen kahtiajako. Brysselin ajama federalistinen unelma ja DEI-ideologialla (Diversity, Equity, Inclusion) kyllästetty politiikka törmäävät nyt todellisuuteen. Itäisen Euroopan maat – Puola, Unkari ja Baltia – sekä pohjoiset kansallisvaltiot ymmärtävät, ettei turvallisuutta rakenneta inkluusiokoulutuksilla vaan vahvalla rajavalvonnalla, kansallisella identiteetillä ja kovalla sotilaallisella voimalla.

Yhdysvaltojen konservatiiviset voimat löytävätkin usein paremman yhteyden Varsovaan tai Budapestiin kuin Berliiniin tai Pariisiin. Washingtonissa nähdään, että “vanha Eurooppa” on ideologisesti eksyksissä ja kyvytön puolustamaan itseään, kun taas uudet jäsenmaat ja kansallismieliset liikkeet jakavat realistisemman maailmankuvan. Pahimmillaan Wanhasta Länsi-Euroopasta nähdään tulevan ydinaseilla varustautunut Kalifaatti. Tämä on hyvin realistinen uhkakuva, koska Isobritannia on jo menettämännä maan hallinnan islamisteille, ja maa on luisumassa sisällissotaan tutkija David Betzin mukaan.

4. Liittolainen vai taakka?

Miltä EU näyttää Washingtonin suuntaan juuri nyt? Se näyttää monimutkaiselta ja hitaalta neuvottelukumppanilta, joka puhuu suureen ääneen arvoista, mutta on täysin riippuvainen muiden tarjoamasta suojasta.

USA:n strateginen painopiste on Tyynellämerellä. Eurooppa on Washingtonille ”siivousoperaatio”, joka pitäisi saada ulkoistettua paikallisille, jotta resurssit voidaan siirtää Kiinan patoamiseen. Jos Eurooppa ei kykene rauhoittamaan omaa takapihaansa (Ukraina, Balkan, Välimeri), se muuttuu Yhdysvaltojen silmissä strategisesta omaisuudesta strategiseksi taakaksi.

5. Johtopäätökset: Realismin paluu

Euroopan on kohdattava kolme epämiellyttävää totuutta:

1. Yksipuolinen riippuvuus: Eurooppa tarvitsee USA:ta enemmän kuin USA tarvitsee Eurooppaa. Tämä epätasapaino tarkoittaa, että EU:n on jatkossa nieleskeltävä monta Washingtonin sanelemaa ehtoa.
2. Sisäinen mätäneminen: Liberalistinen haavemaailma ilman rajoja ja vahvaa armeijaa on tullut tiensä päähän. Vain ne valtiot, jotka palaavat perinteisiin arvoihin – kotiin, uskontoon ja isänmaahan – säilyttävät toimintakykynsä kriiseissä.
3. Talouskilpailu on nollasummapeliä: USA ei ole Euroopan ”hyvä ystävä” taloudessa, vaan säälimätön kilpailija. Euroopan on lakattava olemasta maailman sosiaalitoimisto ja sääntelyviranomainen, jos se mielii pärjätä.

Lopulta kyse on tahdosta. Jos Eurooppa jatkaa nykyisellä linjallaan – jossa ideologia menee realismin edelle ja integraatio kansallisen edun edelle – se päätyy historian roskakoriin. Yhdysvallat jatkaa matkaansa, mutta Eurooppa saattaa huomata olevansa vain kaunis, mutta voimaton ulkoilmamuseo mantereen reunalla.

Jos aiemmassa vastauksessa analysoitiin tilannetta Washingtonin silmin, on Euroopan näkökulma tammikuussa 2026 vieläkin jännitteisempi. Eurooppalaisesta vinkkelistä Yhdysvallat ei näyttäydy enää perinteisenä “vapaan maailman johtajana”, vaan pikemminkin ailahtelevana ja vaativana suojelijana, jonka palveluksista on maksettava kova hinta.

1. Luotettavuuden mureneminen ja “Plan B”

Euroopassa suurin muutos on psyykkinen: Euroopassa ei enää uskota, että Yhdysvaltojen tuki on automaattista. Washingtonin tempoileva linja – kuten puheet Grönlannin ostamisesta tai Ukrainan rauhansuunnitelman sanelu Euroopan ohi – on saanut kansalliset pääkaupungit varpailleen.

• Strateginen autonomia: Ranskan pitkään ajama ajatus Euroopan omasta puolustuskyvystä on muuttunut teoriasta pakoksi. Eurooppalaiset upseerit ja poliitikot puhuvat nyt avoimesti “eurooppalaisesta pilarista” NATO:n sisällä, joka kykenisi toimimaan, vaikka USA vetäytyisi.
• Epävarmuus artikla 5:stä: Vaikka NATO on virallisesti yhtenäinen, Euroopassa pelätään, että USA:n sitoutuminen kollektiiviseen puolustukseen on ehdollista ja riippuu siitä, kuka kulloinkin istuu Valkoisessa talossa.

Onko USA EUn kannalta Liittolainen vai kilpailija?

Talous- ja turvallisuuspolitiikka ovat sulautuneet yhteen tavalla, joka hiertää välejä. Eurooppalaiset kokevat olevansa “pihtihyökkäyksen” kohteena:

• Talouspaine: Yhdysvaltojen aggressiivinen teollisuuspolitiikka (kuten tuet ja tullit) nähdään yrityksenä imeä Euroopan investoinnit Atlantin taakse. USA näyttää liittolaiselta, joka on valmis heikentämään kumppaninsa taloutta oman etunsa nimissä.
• Teknologinen riippuvuus: Eurooppa tiedostaa olevansa vaarallisen riippuvainen amerikkalaisesta teknologiasta (pilvipalvelut, AI, asejärjestelmät). Tämä luo pelon “teknologisesta lukosta”, jossa Euroopalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin seurata Washingtonin linjaa, oli se oman edun mukaista tai ei.

Arvokuilun syveneminen

Vaikka turvallisuusyhteistyö jatkuu, ideologinen etäisyys on kasvanut.

• Konservatiivinen käänne: USA:n nykyhallinnon (Trump-Vance) avoin tuki Euroopan kansallismielisille ja oikeistopopulistisille liikkeille on shokki Brysselille ja perinteisille valtiojohdoille. Washington ei enää tue “eurooppalaista yhtenäisyyttä”, vaan pikemminkin haastaa EU:n liittovaltiokehitystä ja tukee itsenäisiä kansallisvaltioita.
• Pragmatismi vs. Ideologia: Itä-Euroopan maat (Puola, Baltia) näkevät USA:n edelleen korvaamattomana suojelijana Venäjää vastaan ja ovat valmiita joustamaan paljosta säilyttääkseen tämän suhteen. Länsi-Euroopassa (Saksa, Ranska) USA näyttäytyy enemmänkin häiriötekijänä, joka sotkee mantereen sisäistä tasapainoa.

Yhteenveto: Pakkoavioliitto vailla rakkautta

Eurooppalaisille Yhdysvallat on tällä hetkellä välttämätön paha. Se on liittolainen, jota ilman ei tulla toimeen, mutta jonka kumppanuus on muuttunut yhä raskaammaksi ja kalliimmaksi.

Pohjoinen rintama vs. Vanha manner: Realismin paluu

Geopoliittinen mannerlaatta on murtunut. Kun perinteiset veturit, Saksa ja Ranska, kompastuvat sisäisiin kiistoihinsa, taloudelliseen pysähtyneisyyteen ja ideologiseen hämmennykseen, Euroopan todellinen valtakeskus on siirtynyt koilliseen. Washingtonissa tätä kehitystä seurataan tyytyväisenä: täältä löytyy vihdoin liittolaisia, jotka eivät selittele vaan suorittavat.

1. Nordic-Baltic-Poland: “The No-Nonsense Bloc”

Tämä yhdeksikkö (tai kymmenikkö, jos lasketaan kaikki pohjoiset ja balttilaiset toimijat Puolan kanssa) on USA:n silmissä NATO:n uusi selkäranka.

• Rauta ja raha: Toisin kuin Berliinissä, Varsovassa, Tallinnassa ja Helsingissä ymmärretään, että vapaus ei ole ilmainen lounas. Puolan massiivinen varusteluohjelma ja Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyys ovat luoneet Itämerestä “NATO-järven”, joka on strategisesti elintärkeä.
• Kansallinen resilienssi: Nämä maat eivät ole hukanneet kansallista identiteettiään DEI-hömppään tai ylikansalliseen federalismiin samassa määrin kuin Länsi-Eurooppa. Täällä koti, uskonto ja isänmaa ovat edelleen toimivia mobilisoivia voimia. USA:n konservatiiviselle hallinnolle tämä tekee näistä maista helpommin ymmärrettäviä ja luotettavampia kumppaneita.
• Suora linja Washingtoniin: Tämä blokki ei odota lupaa Brysselistä. Kun on kyse turvallisuudesta, ne soittavat suoraan Washingtoniin. Tämä ohituskaista turhauttaa Ranskaa, mutta sopii Yhdysvalloille, joka arvostaa suoraviivaista toimintaa.

2. Väsynyt Länsi-Eurooppa: Menetetty vuosikymmen

Länsi-Eurooppa näyttää Washingtonista katsottuna nipulta entisiä suurvaltoja, jotka ovat jääneet jumiin omaan erinomaisuuteensa.

• Energia-itsemurha: Saksan itsepintainen energiapolitiikka ja teollisuuden alasajo ovat tehneet siitä epäluotettavan kumppanin. USA:lle Saksa on “ongelmalapsi”, joka vaatii jatkuvaa paimentamista.
• Ideologinen sokeus: Siinä missä Puola rakentaa aitoja ja Suomi varautuu, Länsi-Eurooppa on keskittynyt pehmeään vaikuttamiseen, sääntelyyn ja moraaliposeeraukseen. Washingtonissa katsotaan, että Ranska ja Saksa ovat menettäneet kosketuksensa raakaan todellisuuteen.
• Sotilaallinen impotenssi: Länsi-Euroopan armeijat ovat edelleen monin paikoin paperitiikereitä. USA on kyllästynyt rahoittamaan rikkaiden maiden puolustusta, kun nämä maat käyttävät rahansa paisuviin sosiaalimenoihin ja tehottomaan hallintoon.

Kilpailuasetelma: USA:n uusi suosikkijärjestelmä

USA käyttää nyt aktiivisesti “hajota ja hallitse” -taktiikkaa Euroopassa:

• Taloudellinen integraatio: Washington tarjoaa Nordic-Baltic-Poland -akselille investointeja, teknologiaa ja energiaa (LNG). Vastineeksi se odottaa tiukkaa rintamaa Kiinaa vastaan. Länsi-Eurooppa puolestaan haluaisi jatkaa kauppaa Kiinan kanssa, mikä luo syvän railon Atlantin yli.
• Aseostot: Pohjoinen blokki ostaa amerikkalaista (F-35, HIMARS, Abrams). Länsi-Eurooppa yrittää epätoivoisesti rakentaa omia “eurooppalaisia” ratkaisujaan, jotka valmistuvat liian myöhään ja ovat liian kalliita. USA palkitsee ne, jotka tukevat sen omaa sotilasteollista kompleksia.

Johtopäätös: Suomen valinta

Tässä asetelmassa Suomi on etulinjassa. Olemme osa tätä uutta, dynaamista ja realistista pohjoista blokkia. Meillä on kovat luvut (tykistö, reservi, tahto) ja realistinen maailmankuva.

Suomen – ja muiden pohjoisten maiden – haasteena on välttää valuminen takaisin Länsi-Euroopan väsyneeseen, ylisäänneltyyn ja ideologiseen suohon. USA:n liittolaisena me olemme arvokkaita vain niin kauan kuin olemme sotilaallisesti uskottavia ja taloudellisesti jämäköitä.

Tulevaisuus kuuluu niille, jotka uskaltavat nähdä maailman sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen toivottaisiin olevan. Siihen maailmaan ei kuulu DEI-propaganda, vaan rauta, energia ja kansallinen itsekkyys.