America First – Valtion itsekunnioituksen paluu

Donald Trumpin hallinto vuonna 2026 ei tee muuta kuin sitä, mitä jokaisen terveen kansallisvaltion kuuluisi: se asettaa omien kansalaistensa edun – eli kansallisen edun – kaiken muun edelle. EU-eliitti kutsuu tätä ”eristäytymiseksi”, mutta todellisuudessa kyse on realismista. USA on lopettanut toimimasta globalismin maksumiehenä ja maailmanpolitiikan kynnysmattona. Kun Washington asettaa tullit ja vaatii teollisuuden palauttamista kotiin, se ei ole hyökkäys liittolaisia vastaan, vaan ilmoitus siitä, että ilmainen lounas on ohi. Suvereniteetti ei ole Brysselissä ymmärretty kirosana, vaan elinehto.

USA on aivan syystä sisuuntunut “Wanhalle Euroopalle” NATO-velvoitteiden laiminlyönnistä. Nyt kun USA joutuu keskittymään uusiin uhkiin Tyynellämerellä, ei Euroopasta ole enää todelliseksi liittolaiseksi. Euroopalla ei ole enää kykyä projisoida voimaa kuten vielä 1960-luvulla oli. Viimeaikaisin varoittava esimerkki tästä on Ison-Britannian hallinnoiman Diego Garcian saaren tilanne. Lontoo on antamassa saaren Mauritiukselle, joka on kovaa vauhtia luisumassa Kiinan hallintaan korruption ja “normaalin” Pekingin lainoituspolitiikan kautta. Saarella sijaitsee Intian valtameren tärkein USA:n tukikohta. Tukikohdan asema on ajautunut juridiseen harmaaseen tilaan, kun Britannia taipuu kansainvälisen paineen alla. Vaikka Kiina ei ole virallinen osapuoli, jokainen lännen strateginen epävarmuus palvelee lopulta Pekingin etua.

Venäjän marssi ja sääntöjen illuusio (2008–2026)

Meidän on katsottava totuutta silmiin: ”sääntöpohjainen maailmanjärjestys” kuoli jo vuonna 2008 Georgiassa. Kun Venäjä vyöryi rajan yli, länsi vastasi ”syvällä huolella” ja palasi pian takaisin Nord Stream -bisneksiin. Tämä jatkui Krimin valtauksessa 2014 ja huipentui täysimittaiseen sotaan 2022. Venäjä on osoittanut, että ”säännöt” koskevat vain niitä, jotka ovat liian heikkoja tai naiiveja noudattamaan niitä. EU-eliitti on katsonut tätä vierestä vuosikymmeniä, mutta herää moraaliseen närkästykseen vasta, kun USA alkaa ajaa omia etujaan. Se on raukkamaista ja epärehellistä.

Obaman perintö ja Kiinan varkaudet

Nykyinen sotku Etelä-Kiinan merellä on suoraa perintöä Barack Obaman ”diplomatialle”, jota Euroopan kerma niin hartaasti palvoi. Vuonna 2012 USA vaati Filippiinejä ja Kiinaa perääntymään Scarborough’n matalikolta. Filippiinit totteli – Kiina taas jäi paikoilleen, nauroi päin naamaa ja aloitti aluevarkaudet. Tämä ”etsikkoaika” antoi Pekingille luvan rakentaa saaristaan linnoituksia ja piirtää mielivaltaisen ”yhdeksän viivan linjan” muiden aluevesille.

Asia koskee läheisesti myös Vietnamia. Molemmat maat joutuvat nyt turvautumaan keinotekoisiin saariin, koska “sopimuspohjainen maailmanjärjestys” ja “kansainvälinen oikeus” eivät oikeutta jaa. Scarborough’n miehitys on todettu laittomaksi, mutta Kiina ei ole noudattanut oikeuden päätöstä. Miksi noudattaisi, kun voima on heidän puolellaan? Sama keekoilu jatkuu Intian rajalla (LAC), missä Kiina valloittaa alueita Himalajalla, “maailman katolla”, salamitaktiikalla – siirtelemällä rajakiviä ja rakentamalla kyliä Intian alueelle muutaman sadan metrin siirroilla kerrallaan.

Suomi ja sääntöuskovaisuuden hinta

Suomi on ollut tämän ”sääntöuskovaisuuden” mallioppilas, usein oman turvallisuutemme ja etumme kustannuksella.

• Itärajan jahkailu: Kun Venäjä alkoi käyttää siirtolaisia aseena, Suomessa debatoitiin kuukausia siitä, salliiko kansainvälinen oikeus rajan sulkemisen. Me huolehdimme ”prosessien oikeellisuudesta” samalla kun naapuri harjoitti hybridisotaa. Vasta veitsi kurkulla uskallettiin valita kansallinen etu.
• Maatalouden, turpeen ja metsien kuristaminen: Suomi toteuttaa EU-byrokratian aina tiukemmin kuin vaaditaan. Samaan aikaan kun suurmaat joustavat säännöistä tukeakseen omiaan, suomalainen virkamies polkee oman viljelijän suohon direktiivillä. Se on kansallista itsetuhoa paperilla – turve- ja metsäpolitiikasta nyt puhumattakaan.

Sääntöpohjainen järjestys – Eliitin hiekkalaatikko

”Sääntöpohjainen maailmanjärjestys” on termi, jolla liberaali eliitti pakottaa muut omiin ideologisiin normeihinsa. Suurvallat kuten Kiina ja Venäjä eivät ole näitä sääntöjä koskaan kunnioittaneet. Se on järjestys, joka sitoo vain niitä, jotka suostuvat olemaan sen vankeja. Kun USA nyt ilmoittaa toimivansa oman etunsa mukaisesti, se vain riisuu naamion tältä teatterilta. Geopolitiikka on voimapeliä, ei juridiikkaa.

Pullamössösukupolvi ja todellisuuden shokki

Eurooppaa vaivaa syvä rakenteellinen ongelma: vuoden 1990 jälkeen syntynyt polvi on kasvanut poikkeuksellisessa suojeluksessa. Heille on opetettu, että maailma on turvallinen paikka, jossa konfliktit ratkeavat inkluusiolla. Heiltä puuttuu se kovaluonteisuus, jota asioiden ”normaali tila” eli jatkuva eksistentiaalinen uhka vaatii. Kun maailma muuttuu kovaksi, tämä polvi turvautuu terapiaan sen sijaan, että rakentaisi kestävyyttä. Onneksi X-sukupolvea on vielä jäljellä, ehkäpä selviämme tästä.

Sukupolvet, jotka kasvoivat kylmän sodan Euroopassa ja suomettuneisuuden Suomessa, oppivat elämään jatkuvan mutta epämääräisen uhan alla. Tämä rakensi psykologista sietokykyä, jota Euroopassa 1990-luvun jälkeen sosiaalistuneet ikäluokat eivät ole koskaan joutuneet kehittämään. Nyt tuli aika sille.

Eurooppa haaveilee Saksan ja Ranskan johdolla myyvänsä Kiinan markkinoille, vaikka se ei ole onnistunut viimeiseen 20 vuoteen. Kiinalla ei ole intressiä päästää eurooppalaisia tuotteita markkinoilleen; heidän intressinsä on myydä meille halpaa krääsää, kilpailla EU-tuotanto pois ja harjoittaa riistokapitalismia. Samalla he ryöstävät eurooppalaisen henkisen pääoman ja myyvät siitä piraattikopioita. Tämä Kiinan kosiskeleminen on USA:lle käsittämätöntä: MIKSI Eurooppa haluaa tukea Kiinan taloutta, kun Kiina valmistautuu sotaan Taiwanista?

Taiwanin korkeateknologia on Länsimaille nimittäin aikalailla elämän ja kuoleman kysymys.

Johtopäätös: Aika herätä unesta

Katsellessani YLE:n A-studiota tai aamun asiantuntijapaneeleita, en ole voinut olla huomaamatta, kuinka kaukana analyysi on todellisuudesta. Esimerkiksi viehättävä tutkija Maria Lindén edustaa tätä uuden polven asiantuntijakuntaa, jonka analyysi tuntuu usein kumpuavan enemmän “Oranssi setä on paha” -tunnereaktiosta kuin kylmästä geopoliittisesta realiteetista. Kun tutkija keskittyy kauhistelemaan Trumpin tyyliä tai normien rikkomista, häneltä jää huomaamatta se strateginen pakko, joka USA:n toimien taustalla on.

EU-eliitti ja heidän hovianalyytikkonsa vihaavat Trumpia, koska hän pakottaa heidät katsomaan peiliin. Se paljastaa Euroopan heikkouden, sen riippuvuuden muista ja sen henkisen haurauden. Maailma ei ole enää paikka, jossa voi elää muiden siivellä ja moraaliposeerata päälle. On aika lopettaa teeskentely: joko olet suvereeni toimija, joka puolustaa omiaan, tai olet pelkkä reunahuomautus muiden suurvaltojen historiassa.Katsellessani YLE:n A-studiota tai aamun keskusteluja, UPI:n tutkijoiden analyysi alkaa olla tasoa “oranssi setä on paha”. Tutkijat keskittyvät mikroskooppisiin yksityiskohtiin, mutta geopolitiikan suuri kuva jää täysin uupumaan.