Eurooppalainen turvallisuuskeskustelu on joutunut ideologisen harhan vankilaan. Valtamedian ja turvallisuusviranomaisten toistama narratiivi ”äärioikeiston uhasta” toimii yhä useammin savuverhona, jolla peitetään 2020-luvun todellinen, verinen ja järjestäytynyt poliittinen terrori: militantti antifasismi. Vuosina 2025–2026 olemme nähneet, kuinka Antifa-verkostot ovat siirtyneet satunnaisista mellakoista suunniteltuihin poliittisiin murhiin ja suoraan soluttautumiseen valtioiden lainsäädäntöelimiin.

Antifa ja konservatiiveihin kohdistuva väkivalta Euroopassa

Viimeisen vuoden aikana Antifa on vakiinnuttanut asemansa Euroopan merkittävimpänä poliittisen väkivallan harjoittajana. Toiminta ei ole enää pelkkää huutelua mielenosoituksissa, vaan se on muuttunut puolisotilaalliseksi.

• Saksan ”Vasarajengit” (Hammerbande): Saksan perustuslakisuojaviraston mukaan vasemmistoekstremistinen väkivalta on saavuttanut uuden tason. Antifa-ryhmät suorittavat ”kotietsintöjä” eli murtautuvat konservatiivisten aktiivien koteihin ja hakkaavat heidät vasaroilla. Tavoitteena on pysyvä vammauttaminen ja pelon lietsominen kaikissa, jotka julkeavat vastustaa DEI-ideologiaa tai massamaahanmuuttoa.
• Vaalitilaisuuksien terrorisointi: Itävallassa ja Ranskassa konservatiivisten puolueiden vaaliteltat ovat joutuneet säännöllisten polttopulloiskujen kohteiksi. Euroopan viranomaisten raportit (kuten TE-SAT 2025) osoittavat, että vasemmistoekstremistien iskut ylittävät nykyisin määrällisesti ja raakuudessaan muut poliittiset väkivallanteot useilla avainalueilla.

Tapaus Lyon: Katolisen konservatiivin murha

Kylmin esimerkki tästä kehityksestä nähtiin Lyonissa 12. helmikuuta 2026. Nuori perheenisä ja katolinen aktiivi, joka tunnetaan julkisuudessa nimellä Quentin, joutui Antifa-joukkion lynkkaamaksi.

Tapahtumat saivat alkunsa, kun Quentin yritti suojata naisia (Collectif Némésis -ryhmän jäseniä) äärivasemmiston aggressiiviselta hyökkäykseltä. Hänet saarrettiin ja häntä lyötiin rautaputkilla ja tylpillä esineillä päähän niin kauan, että hän sai kuolettavia aivovammoja. Hän kuoli sairaalassa saatuaan viimeisen voitelun.

Tämä ei ollut onnettomuus tai “yhteenotto”. Se oli kohdistettu isku henkilöön, joka edusti kaikkea sitä, mitä Antifa vihaa: uskoa, perinteitä ja halua suojella omiaan. Mutta Lyonin tapaus ei jäänyt vain katutason väkivallaksi, vaan se paljasti Antifan lonkerot suoraan Ranskan parlamentin ytimeen.

Parlamentaarinen yhteys: Raphaël Arnault ja Jacques-Élie Favrot

Lyonin murha ei ollut satunnaisten nuorten teko, vaan sen jäljet johtavat suoraan Ranskan kansalliskokoukseen. Iskuun osallistunut ryhmä linkitetään Jeune Garde -järjestöön, jonka on perustanut kansanedustaja Raphaël Arnault.

• Raphaël Arnault: LFI-puolueen (La France insoumise) kansanedustaja, joka on itse viranomaisten tarkkailema (Fiche S -listattu) äärivasemmistolainen agitaattori. Hän on noussut valtaan nimenomaan väkivaltaisen katutoiminnan kautta.
• Jacques-Élie Favrot: Helmikuussa 2026 paljastui, että Arnault’n oma parlamentaarinen avustaja Jacques-Élie Favrot on ollut mukana tapahtumissa, jotka johtivat Quentinin murhaan. Favrot on joutunut vetäytymään tehtävistään tutkinnan ajaksi, mutta tapaus on osoittanut, että Ranskan parlamentissa istuu väkeä, jonka avustajakunta osallistuu katolisten konservatiivien lynkkauksiin kadulla.

Tämä on se ”symbioosi”, josta valtavirran media vaikenee: parlamentaarinen vasemmisto tarjoaa suojakilven ja rahoitusta katutason terroristeille, ja katutason terroristit hoitavat poliittisten vastustajien vaientamisen fyysisellä voimalla.

Suomi ja Minja Koskela: Ideologinen flirttailu ja hiljainen tuki

Suomessa tilanne ei ole vielä edennyt murhiin, mutta rakenteet ovat täsmälleen samat. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela edustaa suomalaista versiota tästä kehityksestä.

Vaikka Koskela esiintyy mediassa ”ihmisoikeuksien puolustajana”, hänen poliittinen historiansa ja retoriikkansa kertovat muuta:

1. Väkivallan kieltämättömyys: Koskela ja hänen johtamansa liike eivät ole koskaan tehneet selkeää pesäeroa militanttiin antifasismiin. Päinvastoin, vasemmistonuorten ja muiden sisarjärjestöjen kautta kulkee jatkuva ideologinen ja henkilökohtainen virta Antifa-tyyppisiin verkostoihin.
2. Maalittaminen suojana: Koskela käyttää DEI- ja inkluusioretoriikkaa leimatakseen konservatiivisen opposition ”ihmisoikeuksien viholliseksi”. Tämä on vaarallista, sillä se antaa Antifan kaltaisille ryhmille moraalisen oikeutuksen iskeä. Kun vastustaja riisutaan ihmisyydestä ”fasisti”-leimalla, hänen pahoinpitelemisensä muuttuu vasemmiston silmissä sankariteoksi.
3. Vaikeneminen vasemmistoterrorista: Kun Lyonissa murhataan ihminen tai saksalaisia koteja poltetaan, Koskela loistaa hiljaisuudellaan. Samaan aikaan hän on valmis vaatimaan ulkoministeriöltä toimia ”suomalaisten aktivistien” (jotka usein ovat radikaaleja anarkisteja tai Antifa-aktiiveja ulkomailla) puolesta, jos he joutuvat viranomaisten kynsiin.

Yhteenveto: Suomen tilanne ja tulevaisuus

Suomi on tällä hetkellä tilassa, jossa väkivalta on muuttumassa ”paremmaksi” ja ”huonommaksi”.

• Parempi väkivalta: Vasemmiston harjoittama häirintä, vaalitelttojen tärvely, kristittyjen pilkkaaminen ja konservatiivien maalittaminen. Tämä kuitataan usein ”aktivismina” tai ”vastarintana”.
• Narratiivi murtuu: Lyonin tapaus ja sen kytkeytyminen parlamentaariseen vasemmistoon on murtanut illuusion Antifasta ”viattomana vastaliikkeenä”.

Suomen tilanne vuonna 2026 on kriittinen. Meillä on poliittista johtoa, kuten Minja Koskela, joka on rakentanut uransa samalle vihaideologialle, joka Ranskassa johti murhaan. Jos emme vaadi viranomaisia ja mediaa lopettamaan ”äärioikeisto”-narratiivin ylikorostamista ja katsomaan totuutta silmiin – eli äärivasemmiston järjestäytynyttä terroria – Lyonin tapahtumat ovat vain ajan kysymys myös meillä.

Antifa ei ole järjestö, vaan se on verkosto, jolla on poliittiset edunvalvojansa jokaisessa eurooppalaisessa parlamentissa. Quentin Lyonissa on varoitusmerkki. On aika vaatia, että jokainen poliitikko, joka flirttailee antifasismin kanssa, vastaa teoistaan ja kytköksistään ennen kuin veri vuotaa seuraavan kerran.

Suomi: Narratiivin vanki ja piilevä uhka

Suomessa keskustelua hallitsee huoli “äärioikeistosta”, mutta tilastot ja todellisuus kertovat toista tarinaa. Suojelupoliisi (Supo) on perinteisesti nostanut esiin äärioikeiston terroriuhan, mutta samalla se on huomauttanut, että vasemmistoekstremistinen toiminta on Suomessa verkostoitunutta ja potentiaalisesti väkivaltaista.

Uhka on kuitenkin lähempänä kuin luullaan

Suomessa on totuttu ajattelemaan, että “täällä ei tapahdu sellaista (kuin Ranskassa tai Saksassa)”. Kuitenkin Suomen sisäisessä turvallisuuskeskustelussa on nähtävissä täsmälleen sama vaarallinen kehityskulku.

• Hiljainen hyväksyntä: Suomessa äärivasemmiston väkivaltaan suhtaudutaan usein “ymmärtäväisesti”. Kun konservatiivisia tilaisuuksia häiritään tai osallistujia uhkaillaan, media ja tietyt poliittiset toimijat kääntävät katseen pois tai jopa syyttävät uhria “provosoinnista”.
• Viranomaisten painotus: Suomessa poliittisen väkivallan torjunta on painottunut vahvasti “äärioikeiston” seurantaan, vaikka todellinen, katutasolla tapahtuva häirintä ja fyysinen pelottelu tulee järjestäytyneiltä vasemmistoryhmiltä. Lyonin tapaus osoittaa, että kun tämä kehitys saa jatkua vapaasti, lopputuloksena on ihmishenkien menetys.
• Narratiivin murtaminen: On välttämätöntä nostaa esiin Lyonin kaltaiset tapaukset, jotta voidaan osoittaa, että “äärioikeiston väkivalta” -rummutus on usein savuverho, jolla peitetään vasemmiston tekemä systemaattinen poliittinen terrori.

Antifa väkivalta: Suomen median sokea piste

Suomessa Antifa-toiminta on usein verhottu “ihmisoikeustyön” tai “antirasismin” kaapuun. Tämä on harhaanjohtavaa useasta syystä:

1. Häirintä ja maalittaminen: Suomessa konservatiivisia poliitikkoja, erityisesti perussuomalaisia ja kansallismielisiä aktiiveja, on häiritty vaaliteltoilla ja yleisötilaisuuksissa. Vaikka fyysinen väkivalta on Suomessa (vielä) vähäisempää kuin Saksassa, pelottelu ja fyysisen tilan haltuunotto on arkipäivää.
2. Kansainvälinen yhteistyö: Suomalaisia vasemmistoekstremistejä tiedetään osallistuneen ulkomailla järjestettyihin “harjoitusleireihin” ja väkivaltaisiin mielenosoituksiin (esim. Unkarin tapaukset). Tämä kytkös jätetään suomalaisessa mediassa lähes poikkeuksetta mainitsematta.
3. DEI ja Inkluusiopropaganda suojana: Suomessa valtion rahoittamat instituutiot ja media viljelevät DEI-narratiivia (Diversity, Equity, Inclusion), joka automaattisesti leimaa konservatiiviset arvot “vihapuheeksi”. Tämä luo moraalisen oikeutuksen vasemmiston aggressiolle: jos vastustaja määritellään “ihmisoikeuksien viholliseksi”, häneen kohdistuva väkivalta nähdään “itsepuolustuksena”.

Kun tarkastellaan suomalaista poliittista kenttää ja siellä vaikuttavia henkilöitä, kuten Vasemmistoliiton puheenjohtajaa ja kansanedustajaa Minja Koskista, nousee esiin mielenkiintoinen ja usein mediassa sivuutettu verkostoituminen. Koskisen kohdalla ei ole kyse suorasta jäsenyydestä Antifassa – jolla ei organisaationa ole jäsenkirjoja – vaan ideologisesta flirttailusta ja rakenteellisesta tuesta, joka hämärtää rajaa parlamentaarisen vasemmiston ja radikaalin katutoiminnan välillä.

Tässä on analyysi näistä yhteyksistä ja siitä, miten ne palvelevat laajempaa vasemmistoekstremististä narratiivia:

1. Ideologinen selustantuki ja “Parempi väkivalta” -asenne

Koskinen on tullut tunnetuksi feministisenä ja intersektionaalisena ajattelijana, jonka retoriikka noudattaa tarkasti samaa kaavaa kuin Antifa-verkostoilla. Kun vasemmistoekstremistit syyllistyvät häiriökäyttäytymiseen tai aggressiivisiin vastamielenosoituksiin, Koskisen ja muiden vasemmistopoliitikkojen reaktio on usein:

• Vaikeneminen: Tekoja ei tuomita selkeäsanaisesti.
• Uhrin syyllistäminen: Huomio käännetään konservatiivien “provokaatioon”.
• Moraalinen oikeutus: Väkivaltainenkin vastarinta esitetään “ihmisoikeuksien puolustamisena” pahaa äärioikeistoa vastaan.

2. Kytkökset radikaaleihin nuorisojärjestöihin

Minja Koskinen on toiminut aktiivisesti Vasemmistonuorissa, joka on historiallisesti ja nykyhetkessä toiminut Antifa-henkisen toiminnan kasvualustana Suomessa.

• Militantti retoriikka: Vasemmistonuoret ovat toistuvasti kieltäytyneet sanoutumasta irti väkivallasta “antifasistisessa kamppailussa”.
• Taloudellinen ja logistinen tuki: Järjestö on tarjonnut tilojaan ja resurssejaan ryhmille, jotka osallistuvat suoraan toimintaan (Direct Action). Koskinen on tämän järjestödemokratian kasvatti, eikä hän ole missään vaiheessa tehnyt pesäeroa tähän radikaaliin siipeen.

3. “Äärioikeisto”-narratiivin rakentaminen työkaluna

Koskisen rooli on kriittinen siinä, miten “äärioikeiston uhka” luodaan mediassa. Käyttämällä akateemista termistöä ja DEI-retoriikkaa, hän (ja hänen kaltaisensa poliitikot) maalaavat konservatiivisuuden, kristillisyyden ja kansallismielisyyden vaaralliseksi poikkeamaksi.

• Tämä antaa moraalisen mandaatin Antifan kaltaisille ryhmille toimia. Jos poliittinen johto (kuten Koskinen) väittää jatkuvasti, että hallitus tai opposition konservatiivit ovat “uhka demokratialle”, kadun aktivistit kokevat olevansa oikeutettuja käyttämään voimakeinoja tämän “uhan” poistamiseksi.
• Tämä on klassinen työnjako: poliitikot hoitavat leimaamisen ja demonisoinnin kabineteissa ja mediassa, kun taas radikaalit hoitavat fyysisen pelottelun kaduilla.

4. Vaikeneminen Lyonista ja vasemmistoväkivallasta

Kun Lyonissa murhattiin katolinen konservatiivi tai kun saksalaisia poliitikkoja hakataan sairaalakuntoon, Koskisen kaltaiset “ihmisoikeuspuolustajat” loistavat poissaolollaan.

• Heidän maailmankuvassaan väkivalta on olemassa vain silloin, kun se palvelee heidän poliittisia tavoitteitaan.
• Jos väkivallan uhri on valkoinen, kristitty ja konservatiivi, se ei sovi heidän intersektionaaliseen uhrimatriisiinsa, ja tällöin teko joko vaietaan kuoliaaksi tai kuitataan “yksittäistapauksena”.

Narratiivin murtaminen: Kuka oikeasti on väkivaltainen?

Kun mediassa puhutaan “äärioikeiston väkivallasta”, usein viitataan yksittäisten henkilöiden verkkokirjoitteluun tai pieniin ryhmiin, joilla ei ole poliittista valtaa. Samaan aikaan vasemmiston puolella:

• Väkivalta on rakenteellista ja organisoitua.
• Sillä on usein poliittinen selkänoja (vasemmistoliiton ja vihreiden nuorisojärjestöjen kytkökset radikaaleihin piireihin).
• Sitä romantisoidaan mediassa “vastarintana”.

Johtopäätökset: Eurooppa vuonna 2026

Tilanne on kärjistynyt siihen pisteeseen, että konservatiivisuus itsessään on tehty vaaralliseksi. Antifa ja sen sisarjärjestöt eivät taistele fasismia vastaan – ne taistelevat perinteisiä arvoja, kansallisvaltiota ja sananvapautta vastaan.

Väkivallantekojen määrä on korkea, mutta niiden tilastointi on usein puutteellista, koska ne luokitellaan usein “järjestyshäiriöiksi” tai “poliittisiksi yhteenotoiksi” iskun kohteen poliittisen kannan vuoksi. Jotta narratiivi saadaan murtumaan, on vaadittava:

1. Väkivallan kutsumista sen oikealla nimellä: Vasaralla päähän lyöminen on terrorismia, oli tekijän aate mikä tahansa.
2. Antifan listaamista terroristijärjestöksi: Kuten useissa maissa on jo tehty tai vireillä.
3. Median vastuunkantoa: “Äärioikeisto”-möröllä pelottelun on loputtava silloin, kun todellinen, verinen väkivalta tulee vasemmalta.

Eurooppa on tienristeyksessä. Jos vasemmistoväkivallan annetaan jatkua “parempana väkivaltana”, se johtaa vääjäämättä yhteiskunnan vakauden murenemiseen ja konservatiivisen äänen vaimentamiseen voimakeinoin.