Euroopan kartalla on valtava, trikolorin-väreihin maalattu reikä. Ranska, tuo valistuksen ja sivistyneisyyden itsetietoinen kehto, on vuonna 2026 tilanteessa, jossa sen ulkokuori kiiltää vielä Pariisin olympialaisten jälkeistä gloriaa, mutta rungossa on jo pehmeää paikkaa. Meillä Suomessa on totuttu pitämään Ranskaa “suurena maana” ja EU-moottorin toisena sylinterinä. On aika päivittää tilannekuva: moottori leikkaa kiinni, ja sylinteri on täynnä hiekkaa.

1. Fiskaalinen kuristajakäärme ja menetetty imperiumi

Ranskan talous alkaa luisua kriisistä pikkuruiseen katastrofiin. Kun valtionvelka paukkuu yli 114 prosentin BKT:sta ja korot jos nousevat yli kipurajan, aletaan puhua maasta, joka elää laina-ajalla. Mutta “ranskalaiseen elämäntapaan” kuuluu massiivinen julkinen sektori, josta leikkaaminen on osoittautunut olevan jo parille päämisiterille poliittinen itsemurha.

Kun tähän lisätään vanheneva väestö, joka vaatii eläkkeensä ja terveydenhuoltonsa, yhtälö on mahdoton tai vähintään äärimäisen vaikea. Massiivinen maahanmuutto ilman maahanmuuttajien laajaa työllistymistä, ainakaan valkoiseen talouteen,on edelleen pahentanut julkista vajetta, ja Ranskasta, kuten muualtakin EU alueelta, valuu huomattavia varoja lähtömaihin, jotka edelleen pahentavat julkista huoltosuhdetta.

Ranska on rahoittanut elintasoaan ja “Grandeur”-statustaan pitkälti Afrikan siirtomaaperinnöllä. Nyt se ote kirpoaa. Venäjän Africa Corps ja Turkin droonidiplomatia ovat potkineet ranskalaiset ulos Sahelista. Tämä ei ole vain arvovaltatappio; se on pienehkö energiapoliittinen ongelma Ranskalle. Ranska on järjestänyt sähkötuotantonsa ydinvoiman varaan, ja nyt Nigerin uraani ei enää virtaa Pariisiin ranskalaisten ehdoilla, vaan Ranska joutuu odottamaan jonossa kuten muutkin. Vallan Nigerissä on siepannut Venäjä, jolle ei todennäköisesti ole ongelma käyttää uraanin hintaa tai saatavuutta Ranskaa vastaan. Mutta kuten sanottu, liittolaismaita jotka varmistavat uraanin saatavuuden ovat Kanada ja todennäköisesti Australia. Raskan ja Australian välit ovat juuri nyt aika kylmät, viimeisten sukellusvenekauppojen kariutumisen takia: Australia oli ostamassa raskasta veneitä, mutta muuttikin mielensä, ja vaihtoi toimittajan USAhan ja Englantiin.

Uraania saa toki muualtakin, vaikkapa Suomen maaperästä, mutta suurvallan on paras pitää ratkaisevat energiaketjut kokonaan omissa hyppysissä. Ranska on menettämässä strategisen autonomiansa perustan: halvan ja varman energian, ja sitäkautta valmistuskyvyn. Ranskalla oli Nigerin suhteen jossainmäärin ostajan markkina, muiden maiden kanssa ei.

2. David Betzin ”Kevytsisällissota” on täällä

Akateemikot kuten David Betz ovat jo pitkään puhuneet “suvereniteetin pirstoutumisesta” ja urbaanista kapinallisuudesta. Ranskassa tämä ei ole enää pelkkää teoriaa, vaan jossainmäärin myös arkea. Maassa vallitsee tila, jota voidaan kutsua joillain vakavilla varauksilla kevytsisällissodaksi (low-intensity civil war) tai hyvin perustellusti liukumiseksi kohti pirstaloitunutta yhteiskuntaa.

Valtiolla ei ole enää yksiselitteistä ja jatkuvasti ylivoimaista väkivaltamonopolia joidenkin kaupunkien huonoimmissa lähiöissä. Ranskassa on olemassa laajoja “no-go”-alueita, joissa poliisi ei liiku pareittain vaan suuremmissä yksiköissä. Rikollisliigat eivät enää vain myy huumeita; ne suorittavat Bitcoin-kidnappauksia ja vapauttavat johtajiaan vankikuljetuksista rynnäkkökiväärein ja räjähtein. Tällaiset tapahtumat eivät ole arkipäivää, ainakaan vielä, mutta antavat kuvan siitä kuinka aggressiivisesti rikolliset katsovat voivansa Ranskassa toimia.

Islamismi nousee Ranskan vankiloissa ja terrorismiriskit ovat jo sellaiset että osa Ranskan armeijasta on sidottu kotimaassa tapahtuvaan katupartiointiin. Tämä on selvä merkki vaikeasta turvallisuustilanteesta Ranskassa. Jos valtio perääntyy lähiöistä, tyhjiön täyttävät radikaali islamismi ja klaanipohjainen rikollisuus.

Lieventäviä seikkoja kuitenkin on: Oikeuslaitos toimii, julkishallinto toimii, ja ainakaan minun lähteisiini ei ole sattunut ovatko nämä toiminnot jossain määrin uhattuja esikaupunkialueilla. Paljonko, esimerkiksi, julkisesta rahasta valuu rikollisille? Murhaluvut ovat edelleen jotakuinkin hallinnassa, mutta rikkollisuusmäärät kasvavat, pikkuhiljaa mutta kasvavat. Suunta on Ranskan kannalta väärä.

Ranska on sisäisesti kovassa paineessa, sen omat instituutiot – poliisi ja armeija – ovat uupumuksen ja, kuulemma, radikalisoitumisen partaalla. Kenraalien avoin kirje jo vuonna 2021 varoitti sisällissodan uhasta. Ranskalla on ehdoton tarve kasvattaa sisäisen turvallisuuden koneistoaan, tai tilanne saattaa muuttua hallitsemattomaksi epämukavan pian tulevaisuudessa. Poliisien ammattiliitto valittaa jäsenistönsä olevan tupella ja vaarassa riittämättömän tuen takia tehtävillä.

Mielenkiintoinen anekdootti tuli mieleeni “irtoviiksimies” Timo Leineeltä, joka kertoo muistaelmateoksessaan siitä, kuinka hän toimiessaan teidusteluupseerina Afganistanissa huomasi yhteyden verotulojen tippumseen alueelta ja pian tulevaan vallan keikahtamiseen Talebaneille. Eli jos alamme kuulla huhuja laajasta veronkannon epäonnistumisesta ja harmaasta taloudesta laajasti, on jo piru merrassa.

3. NBP-alue ja ”Pohjoinen realismi”

Suomen, Baltian ja Puolan muodostama NBP-akseli on herännyt todellisuuteen, jossa Euroopan painopiste siirtyy väistämättä koilliseen. Samalla kun Ranska polttaa resurssejaan Pariisin esikaupunkien palojen sammuttamiseen, Varsova ja Helsinki rakentavat Euroopan uskottavinta maavoimaa.

Tämä luo jännitteen, jota Brysselissä ei haluta myöntää: NBP-maat eivät enää hae turvallisuuspoliittista ohjausta Pariisista. Miksi hakisivat? Ranskan kyky ymmärtää itäistä uhkaa on aina ollut värittynyt halulla “diilata” Moskovan kanssa. NBP-alueelle Venäjä on eksistentiaalinen uhka; Ranskalle se on kaukainen peluri, jonka kanssa voi neuvotella Afrikan intresseistä. Tämä intressiristiriita tarkoittaa, että Ranska on muuttumassa strategisesta kumppanista taktiseksi epävarmuustekijäksi. Kun Puola ostaa satoja panssarivaunuja Koreasta ja Yhdysvalloista, se viestii suoraan: “Emme luota siihen, että ranskalaisten strateginen autonomia tarkoittaisi meidän puolustamistamme.”

Ranskalla on edelleen interventiokyky, mutta puolustusvoimat ovat huomattavasti pienentyneet 1990-luvun jälkeen ja nykyisessä taloudellisessa tilanteessa on epävarmaa kykeneekö Ranska ajamaan kykyjään takaisin ylös.

4. Ydinasepelote ja ”Marseillen paradoksi”

Ranska on väläyttänyt ydinasettaan (Force de Frappe) mahdollisena eurooppalaisena sateenvarjona. Se on vaarallinen illuusio. Ranskan ydinasedoktriini on aina ollut tiukasti kansallinen: niitä käytetään vain, jos Ranskan “elintärkeät intressit” ovat uhattuina.

Tässä kohdataan se, mitä kutsun Marseillen paradoksiksi: Jos Ranskan valtio ei kykene estämään omien kaupunkinsa osien liukumista rikollisjengien hallintaan, ennenkaikkea ilman tehokasta poliisitoimintaa, uskooko oikeastaan kukaan, että se laukaisisi mannertenvälisen ohjuksen Venäjälle suojellakseen Narvaa tai Inaria? En usko.

Ranskan ydinpelote on tarkoitettu suojelemaan Pariisia, ei Pärnua. Suomen kannalta tukeutuminen Ranskan ydinpelotteeseen olisi kuin ottaisi palovakuutuksen naapurilta, jonka oma talo on jo ilmiliekeissä. Eu:lta puuttuu oikea yhteinen strateginen ase.

5. EU-turvatakuiden kuolema ja Suomen valinta

Lissabonin sopimuksen artikla 42.7 on ollut ranskalaisten lempilapsi. Se on työkalu, jolla on yritetty luoda kuvaa EU:sta sotilaallisena mahtina. Mutta reaalipolitiikassa paperi on vain paperia, jos sen takana ei ole rautaa ja tahtoa.

• Logistinen halvaus: Ranskan armeija on teknisesti taitava, mutta se on tehtäviinsä nähden pieni ja siksi ylikuormitettu. Se ei kykene ylläpitämään massiivista osastoa Itämerellä samalla, kun se yrittää pitää yllä järjestystä kotimaassa ja suojella jäljellä olevia merentakaisia alueitaan.
• Poliittinen epävakaus: Ranskan sisäpoliittinen kahtiajako tarkoittaa, että jokainen ulkopoliittinen operaatio on potentiaalinen sytyke sisällissodalle. Jos Ranska lähettäisi joukkoja itään, “kevytsisällissota” kotona kiihtyisi välittömästi vastustajien kokiessa hallinnon jättävän omat kansalaisensa heitteille.

Suomen ja muiden NBP-maiden on hyväksyttävä, että Euroopan turvallisuusarkkitehtuuri on jakautumassa kahtia: toimivaan, aseistautuvaan ja realistiseen Pohjoiseen ja Itään, sekä rapautuvaan, velkaiseen ja sisäisesti riitaisaan Etelään ja Länteen. Ranska kuuluu jälkimmäiseen.

6. Johtopäätökset: Realismin paluu

Ranska on varoittava esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun kansallisvaltio laiminlyö rajansa, sisäisen turvallisuutensa ja taloutensa peruslainalaisuudet “suurten aatteiden” ja inkluusio-unelmien tähden. Se on maa, joka on tuhlannut perintönsä ja on nyt luhistumassa sisältäpäin. Epämuodikasta? Ehkä. Totta? Kyllä.

Suomen on aika lopettaa sinisilmäinen luottamus “eurooppalaisiin ratkaisuihin”, jos niiden takuumiehenä on Ranska. Meidän on vahvistettava omaa “Pohjoista blokkiamme”. NBP-yhteistyö, oma vahva maanpuolustus ja suora kahdenvälinen suhde todellisiin voimatekijöihin, kuten Yhdysvaltoihin ja jossainmäärin Isoon-Britanniaan, ovat ainoat asiat, joilla on merkitystä vuonna 2026.

Ranska on geopoliittinen muistomerkki – kaunis katsella kaukaa, mutta hengenvaarallinen paikka nojata, kun myrsky todella nousee. Toki Ranskalla on ydinase, sen omaan käyttöön. Kohtuullinen (Vain yksi täysiverinen lentotukialus, kolme Mistral maihinnousutukilaivaa) oma interventiokyky Euroopan rajojen lähellä. Trendi Ranskalla on nyt huono. Voi olla että Ranskalla ei ole kykyä RAHOITTAA uudelleenaseistautumistaan, vaikka haluja tuohon olisikin

On hyvin epätodennäköistä, että Saksa lähtee Ranskan maksu- ja takuumieheksi, vaan on luultavampaa, että Saksa nousee uudelleen Eurooppalaiseksi suurvallaksi. Ranskalla ja EUlla yleisesti on suuria haasteita selvitä nykymaailmassa, mutta jos Eurooppalaiset kaivavat vanhan teräksen esiin itsestään ja alkavat tehdä vaikeita ja kovia päätöksiä trendit voidaan vielä kääntää.