Ukrainan sota on osoittanut, että nykyinen ilmasodankäynti on ajautunut taloudelliseen epätoivoon. Kun vihollinen vyöryttää ilmatilaan sadoittain sähkö- tai polttomoottorilla kulkevia, hitaita itsemurhalennokkeja ja tiedusteludrooneja, niiden torjuminen satojen tuhansien tai miljoonien eurojen ilmatorjuntaohjuksilla on varma tapa hävitä kulutussota.

Ratkaisua on etsitty raskaasta it-tykistöstä ja elektronisesta häirinnästä, mutta yksi tehokas ulottuvuus puuttuu: ilmassa liikkuva, hidas ja halpa torjunta-alusta. Näitähän olisi valmiiksi suunniteltuja vaikka minkäslaisia, hitaampaa ketterää kaksitasoa alkusodan ajalta aina loppusodan huippuunsa viritetyihin pikakiitäjiin. Tämänhetken optimi tuntuisi suosivan suurinpiirtein vuoden 1940 tekniikkaa. esimerkiksi BW-239 konetta. Puolentuuman KKta saa edelleen samoinkuin amputarviketta. En mieleni päältä muista kuinka eri masiina lentokonekonekivääri tuohon perus M2 KKseen verrattuna oli, mutta muistaisin että ero oli käytännössä kk hantaakit siellä perässä.

Mitä jos vastaus löytyisi Toisen maailmansodan tai Korean sodan aikaisista potkurihävittäjistä, päivitettynä nykyteknologialla? Tarkastellaanpa asiaa suoraan fysiikan, kustannusten ja nykyisten droonien ominaisuuksien valossa.

Nopeusikkuna ja maalit

Nykyaikaiset suihkuhävittäjät (kuten F-16 tai F-35) ovat liian nopeita tähän työhön. Niiden miniminopeus on niin suuri, että hitaan droonin havaitseminen, seuraaminen ja tähtääminen tykillä on sekunttipeliä, jossa lennetään sekunnissa maalin ohi.

Kiinteäsiipiset droonit liikkuvat omassa omalaatuisessa maailmassaan:

Neljäksi tunnistettavaksi konseptialustaksi tähän tehtävään sopivat parhaiten matalan siipikuormituksen potkurikoneet. Tässä on vertailu niiden suorituskyvystä, jos niihin istutettaisiin moderni ammunnanhallinta:

Resepti: Miten “Drooninhävittäjä” rakennetaan?

Konsepti ei toimi, jos otetaan museokone sellaisenaan. Se vaatii kaksi kriittistä päivitystä: modernit aistit ja oikean turvavälin.

1. Aistit: Lämpökamera (FLIR) ja kypärätähtäin

Pientä, harmaata muovidroonia on mahdotonta havaita ajoissa paljain silmin pilviverhon tai pimeyden läpi. Kun koneen runkoon ripustetaan moderni lämpökamerakapseli, tilanne muuttuu. Droonin polttomoottori tai sähköakut loistavat sensorissa kirkkaana joulukuusena kilometrien päähän. Kun tämä tieto syötetään ohjaajan kypäränäyttöön (HMD) tai heijastusnäyttöön (HUD), pilotti saa tarkan ohjausviivan ja ammuntaennakon suoraan näkökenttään.

2. Aseistus ja 300 metrin suojavyöhyke

Kun vastassa on kymmeniä kiloja räjähdysainetta kantava itsemurhalennokki, sitä ei haluta ampua alas aivan koneen nokan edestä. Jos kohde räjähtää, sirpaleet ja paineaalto vaurioittavat omaa konetta.

• 300 metrin ampumaetäisyys on optimaalinen suojavyöhyke. Ohjaaja pysyy turvassa, vaikka drooni räjähtäisi kappaleiksi.
• Tykit konekiväärien sijaan: Perinteinen konekiväärin kokovaippaluoti tekee komposiittidrooniin vain siistejä reikiä, jotka eivät välttämättä pudota sitä heti. AD-4:n neljä 20 mm konetykkiä tai Brewsterin raskaat konekiväärit oikealla ammusvalinnalla (sirpale/sytytys) ovat täydellisiä. Kun ennakko on laskettu oikein, 300 metrin päästä ammuttu lyhyt, parin sekunnin sarja repii droonin rakenteet silpuksi.

Lopputulos

AD-4 Skyraiderin tai Brewsterin kaltaiseen filosofialla rakennettu alusta – hidas, pitkään ilmassa viihtyvä, panssaroitu ja halpa lentää – olisi poikkeuksellisen tehokas työkalu nykyisessä droonintorjunnassa.

Se ei tarvitse kalliita ja herkkiä lentokenttiä, vaan vankan rakenteensa ansiosta se voi toimia tavallisilta maantietukikohdan pätkiltä tai hiekkateiltä läheltä suojattavia kohteita. Yhden pudotuksen hinta mitattaisiin sadoissa euroissa ohjuksen satojen tuhansien sijaan. Vanha aerodynamiikka ja modernit sensorit kohtaavat tässä tavalla, joka palauttaa taloudellisen järjen ilmapuolustukseen.

Jos käytätte tätä ideaa, niin haluan T-paidan koneesta. Muuten fiilfrii.