Tiedustelumaailmassa organisaation nimi ja hallinnollinen sijoituspaikka eivät ole pelkkää byrokraattista kosmetiikkaa. Ne määrittelevät, kuka käskee, kuka maksaa ja ennen kaikkea sen, kenen pöydälle jalostettu tieto ensimmäisenä päätyy. Kun Suojelupoliisi (Supo) muuttui vuoden 2019 tiedustelulainsäädännön uudistuksessa esitutkintaviranomaisesta puhtaaksi siviilitiedustelupalveluksi, siltä riisuttiin rikosepäilyjen tutkintavaltuudet ja ne siirrettiin Keskusrikospoliisille (KRP).

Vaikka nimikyltissä lukee edelleen “poliisi”, Suposta tuli tosiasiassa siviilitiedustelupalvelu. Hallinnollisesti SUPO kuitenkin jätettiin Sisäministeriön (SM) alaisuuteen. Tämä ratkaisu on jättänyt valtionhallintoon jännitteen: Ulkoministeriö (UM) ja Valtioneuvoston kanslia (VNK) tarvitsevat tahoillaan tiedustelun lopputuotetta ja ovat sikäli oikeassa ajatuksessaan, miksi siviilitiedustelun ohjaus sijaitsee sisäisen turvallisuuden organisaatiossa.

Jos Supo riisutaan lopullisesti poliisitaustastaan ja muotoutuu “STFU:ksi” – Suomen tiedusteluksi / Finska Unterrettelser – mihin sen kotipesä pitäisi rakentaa?

1. Julkilausutut syyt siirrolle ja hallinnollinen valtapeli

Julkisessa ja hallinnollisessa keskustelussa Supon siirtämistä Ulkoministeriön alle on perusteltu pääasiassa kolmella teemalla, joiden painoarvo vaihtelee strategisesta realismista puhtaaseen toimialakateuteen:

Tiedustelutiedon pääasiallinen käyttäjä

Tiedustelulain uudistuksen jälkeen Supon tuottaman siviilitiedustelun tavoitteena ei ole rikosnäytön kerääminen oikeussaliin, vaan valtionjohtoa palvelevan tilannekuvan muodostaminen. Koska geopolitiikka, ulkomainen tiedonhankinta ja valtiollinen vaikuttaminen koskettavat suoraan Ulkoministeriön toimialaa, tiedustelupalvelun katsotaan kuuluvan saman sateenvarjon alle. Perustelu on vahva: tiedon loppukäyttäjä ja tiedon tuottaja kärsivät hallinnollisesta etäisyydestä, jos välissä toimii sisäiseen turvallisuuteen ja järjestykseen fokusoituva Sisäministeriö.

Kansainvälinen vertailtavuus

Tämä perustelu ontuu. Vaikka monet ulkomaantiedustelut (kuten Ison-Britannian MI6) toimivat ulkoasiainhallinnon alla, vertailu ohittaa sen, että suurvalloilla on erillinen kotimainen turvallisuuspalvelu (kuten MI5 tai FBI) ja erillinen ulkomaantiedustelu (CIA tai MI6). Supo hoitaa Suomessa molempia tontteja.

Raportoinnin saumattomuus

Ulkoministeriön alaisuudessa toimiessaan tiedustelupalvelu pystyisi syöttämään tietoa suoraan ulkopolitiikan valmistelijoille ilman ministeriöiden välisiä välikäsiä ja virkakaavioita.

Kuorrutuksen alla käydään kuitenkin kovaa hallinnollista tontinpaalutusta. Valtionhallinnossa tieto on valtaa, ja operatiivinen tiedustelukoneisto tuo mukanaan paitsi budjettivaltaa, myös suoraa painoarvoa valtion strategisessa ytimessä. Sisäministeriö puolustaa asemaansa kynsin hampain: jos Supo vietäisiin pois, Sisäministeriö taantuisi pitkälti poliisi-, rajavartio- ja pelastushallinnon ylläpitäjäksi. Toki poliisilla ja Rajalla on omat rikostiedustelu-organisaationsa. Ulkoministeriölle Supo puolestaan toisi kovaa operatiivista suorituskykyä diplomaattisen raportoinnin ja avoimien lähteiden seurannan rinnalle.

2. Tiedustelusykli: Kysyjän, hankkijan ja analyytikon kolmio

Tiedustelumaailmassa organisaation nimi ja hallinnollinen sijoituspaikka eivät ole pelkkää byrokraattista kosmetiikkaa. Ne määrittelevät, kuka käskee, kuka maksaa ja ennen kaikkea sen, kenen pöydälle jalostettu tieto ensimmäisenä päätyy. Kun Suojelupoliisi (Supo) muuttui vuoden 2019 tiedustelulainsäädännön uudistuksessa esitutkintaviranomaisesta puhtaaksi siviilitiedustelupalveluksi, siltä riisuttiin rikosepäilyjen tutkintavaltuudet ja ne siirrettiin Keskusrikospoliisille (KRP).

Vaikka nimikyltissä lukee edelleen poliisi, Suposta tuli tosiasiassa siviilitiedustelupalvelu. Hallinnollisesti se kuitenkin jätettiin Sisäministeriön (SM) alaisuuteen. Tämä ratkaisu on jättänyt valtionhallintoon kytevän jännitteen: Ulkoministeriö (UM) ja Valtioneuvoston kanslia (VNK) katsovat tahoillaan tiedustelun lopputuotetta ja kysyvät, miksi siviilitiedustelun ohjaus sijaitsee edelleen sisäisen turvallisuuden sektorigeneraattorissa.

Jos Supo riisutaan lopullisesti poliisitaustastaan ja muotoutuu “STFU:ksi” – Suomen tiedusteluksi / Finska unterrettelser – mihin sen kotipesä pitäisi rakentaa?

1. Julkilausutut syyt siirrolle ja hallinnollinen valtapeli

Julkisessa ja hallinnollisessa keskustelussa Supon siirtämistä Ulkoministeriön alle on perusteltu pääasiassa kolmella teemalla, joiden painoarvo vaihtelee strategisesta realismista puhtaaseen toimialakateuteen:

Tiedustelutiedon pääasiallinen käyttäjä Tiedustelulain uudistuksen jälkeen Supon tuottaman siviilitiedustelun tavoitteena ei ole rikosnäytön kerääminen oikeussaliin, vaan valtionjohtoa palvelevan tilannekuvan muodostaminen. Koska geopolitiikka, ulkomainen tiedonhankinta ja valtiollinen vaikuttaminen koskettavat suoraan Ulkoministeriön toimialaa, tiedustelupalvelun katsotaan kuuluvan samaan sateenvarjoon. Perustelu on vahva: tiedon loppukäyttäjä ja tiedon tuottaja kärsivät hallinnollisesta etäisyydestä, jos välissä toimii sisäiseen turvallisuuteen ja järjestykseen fokusoituva Sisäministeriö.

Kansainvälinen vertailtavuus Tämä perustelu ontuu. Vaikka monet ulkomaantiedustelut (kuten Ison-Britannian MI6) toimivat ulkoasiainhallinnon alla, vertailu ohittaa sen, että suurvalloilla on erillinen kotimainen turvallisuuspalvelu (kuten MI5 tai FBI) ja erillinen ulkomaantiedustelu (CIA tai MI6). Supo hoitaa Suomessa molempia tontteja.

Raportoinnin saumattomuus Ulkoministeriön alaisuudessa toimiessaan tiedustelupalvelu pystyisi syöttämään tietoa suoraan ulkopolitiikan valmistelijoille ilman ministeriöiden välisiä välikäsiä ja virkakaavioita.

Kuorrutuksen alla käydään kuitenkin kovaa hallinnollista tontinpaalutusta. Valtionhallinnossa tieto on valtaa, ja operatiivinen tiedustelukoneisto tuo mukanaan paitsi budjettivaltaa, myös suoraa painoarvoa valtion strategisessa ytimessä. Sisäministeriö puolustaa asemaansa kynsin hampain: jos Supo vietäisiin pois, Sisäministeriö taantuisi pitkälti poliisi-, rajavartio- ja pelastushallinnon ylläpitäjäksi. Ulkoministeriölle Supo puolestaan toisi kovaa operatiivista suorituskykyä diplomaattisen raportoinnin ja avoimien lähteiden seurannan rinnalle.

2. Tiedustelusykli: Kysyjän, hankkijan ja analyytikon kolmio

Jotta hallintokiistaa voi arvioida syvällisesti, on ymmärrettävä tiedustelusykli (intelligence cycle). Se on prosessi, jolla raakatiedosta jalostetaan päätöksenteon tuki.

Koko ketju käynnistyy siitä, kun kysymyksen esittäjä eli “asiakas” asettaa strategiset tiedustelutarpeet ja prioritettitehtävät (PIR). Suomessa näitä pääasiakkaita ovat Tasavallan presidentti, Pääministeri, TP-UTVA ja Ulkoministeriö, jotka kysyvät vaikkapa sitä, “mitä naapurivaltio suunnittelee kriittisen infrastruktuurin osalta”.

Seuraavassa vaiheessa tiedon hankkija eli operatiivinen porras kerää raakadataa käyttäen ihmislähteitä (HUMINT), viestintää ja signaaleja (SIGINT), verkkoympäristöä (CYBER) sekä avoimia lähteitä (OSINT). sekä nyky-Suomessa NATO liittolaisten saamia tietoja ja sateliittitiedustelun tuottamaa materiaalia.

Tämän jälkeen raakadata siirtyy analyytikolle, joka on tiedustelusyklin kriittisin lenkki. Analyytikko yhdistää hajanaiset sirpaleet, arvioi lähteiden luotettavuuden, suodattaa disinformaation ja rakentaa eheän tilannekuvan. Sivumennen sanoen Tämä kohta oli KGBn heikkous ja CIAn vahvuus.

Lopuksi valmis tilannekuva toimitetaan raportointivaiheessa takaisin asiakkaalle päätöksenteon pohjaksi. Aina ajallaan mutta tarvittaessa hieman epätäydellisenä: 80% ajallaan on hyödyllisempää kuin 100% liian myöhään.

Nykyisessä mallissa syklin kaksi ensimmäistä porrasta ovat erillään: tiedon tarvitsija (UM/Valtionjohto) istuu eri rakennuksessa kuin tiedon hankkijan hallinnollinen isäntä (SM).

EU-tiedustelun (INTCEN) asettamat vaatimukset

Yhtälöä mutkistaa Euroopan unioni. EU:lla ei ole omaa operatiivista tiedustelupalvelua, vaan sen tiedusteluanalyysikeskus EU INTCEN (EU Intelligence and Situation Centre) nojaa täysin jäsenvaltioiden siviili- ja sotilastiedustelupalveluiden sille toimittamaan tietoon. Suomi ei liene ns “Alafuzoff jupakan” jäljiltä kovin korkeassa huudossa EUn tiedusteluelimissä, ja varmaan Goodwilliä tarvitaan. Mutta epäilen vahvasti kuinka ajantasaista ja viimeisintä tietoa vaikkapa Ranska ja Saksa EU siviilitiedusteluun lähettävät, koska on riski tiedon vuotamiseen ulos on kovin suuri.

INTCEN vaatii jäsenmailta korkealuokkaista, analysoitua strategista tiedustelua. Jos Suomen siviilitiedustelu on puristuksissa Sisäministeriön kotimaisen rikos- ja järjestyksenpitologiikan alla, sen kyky tuottaa INTCENin peräämää ennakoivaa, geopoliittista tiedustelua kärsii. EU-tason tiedusteluyhteistyö edellyttää, että tiedustelupalvelu kykenee puhumaan suoraan ulko- ja turvallisuuspolitikan kieltä.

3. Ulkoministeriön nykyinen analyysikyky ja avoin tiedonhankinta

Ulkoministeriö ei suinkaan toimi sokeana ilman Supoakaan. Ulkoasiainhallinnolla on ikioma perinteikäs tiedonhankintakoneistonsa:

• Diplomaattinen raportointi: Suurlähetystöt maailmalla seuraavat asemamaidensa sisä- ja ulkopolitiikkaa, taloutta ja yhteiskunnallisia murroksia.
• Avointen lähteiden tiedustelu (OSINT): Paikallisen median, ajatushautomoiden ja sosiaalisen median jatkuva analyysi.
• Verkostoituminen (Avoin HUMINT): Luottamukselliset keskustelut asemamaan virkamiesten, poliitikkojen, tutkijoiden ja muiden diplomaattien kanssa.

Missä UM:n analyysisuorituskyky mättää? Ulkoministeriön analyysikapasiteetti on perinteisesti ollut laaja-alaista, mutta laadullisesti reaktiivista ja poliittisesti korrektia. UM:n virkamiesraportointi kärsii usein “diplomaattisen kielen” tasoituksesta, jossa raakoja turvallisuusuhkia muotoillaan pehmeämmiksi poliittisiksi arvioiksi.

Lisäksi UM:ltä puuttuvat omat salaiset tiedonhankintamenetelmät. Se ei tee teknistä kuuntelua, verkkotiedustelua eikä peiteoperaatioita. Jos UM saisi Supon alaisuuteensa, se saisi käyttöönsä salaiset suorituskyvyt – mutta samalla ministeriö joutuisi rakentamaan kokonaan uudenlaisen kovan turvallisuusanalyysin kulttuurin, johon sen nykyinen virkamieskunta ei ole koulutettu. Ongelma ei kuitenkaan ala vasta UM:stä. Se alkaa jo siitä, millaista väkeä suomalainen yliopisto tuottaa. Helsingin yliopisto on vuosikymmenten aikana muuttunut siinä määrin WOKEN nussimaksi laitokseksi, että sen ulkopolitiikan ja yhteiskuntatieteiden koulutuksesta valmistuvan ihmisen maailmankuva saattaa olla huomattavasti vahvempi kuin hänen kykynsä tarkastella maailmaa sellaisena kuin se on.

Tämä on tiedustelun kannalta todellinen ongelma. Tiedusteluvirkamiehen tehtävä ei ole toteuttaa omaa maailmankuvaansa eikä tehdä maailmasta sellainen kuin sen hänen mielestään pitäisi olla. Hänen tehtävänsä on tuottaa päätöksentekijälle mahdollisimman tarkka kuva siitä, mitä maailmassa todella tapahtuu – myös silloin, kun todellisuus on ristiriidassa hänen omien arvojensa kanssa.

4. Puolustusvoimat ja verkkotiedustelu: Toinen tiedustelupilari

Puolustusvoimien tiedustelulaitos (PVTI) vastaa sotilastiedustelusta ja omasta tilannekuvastaan. Tiedustelulainsäädännön uudistus antoi Sotilastiedustelulle valtuudet tietoliikennetiedusteluun (ns. verkkotiedustelu Suomen rajat ylittävään tietoliikenteeseen).

Sotilastiedustelu on teknisesti ja analyyttisesti erittäin suorituskykyinen organisaatio, jolla on kiinteä yhteys NATO-rakenteisiin ja liittolaisten sotilastiedustelupalveluihin. PV:n verkkotiedustelu pystyy poimimaan signaalivirrasta strategisia ennakkovaroituksia.

Siviilitiedustelun (Supo) ja sotilastiedustelun (PVTI) työnjako on selkeä paperilla, mutta verkkoympäristössä raja hämärtyy: valtiollinen hakkeriryhmä tai hybridioperaatio voi kohdistua yhtä aikaa siviili-infrastruktuuriin ja sotilaallisiin järjestelmiin. Tämän vuoksi siviilitiedustelun hallinnollisen sijoituspaikan on pystyttävä saumattomaan yhteistyöhön Puolustusvoimien kanssa ilman sektorigeneraattorien väliin pystytettyjä aitoja.

5. MI5 vs. MI6 – Varoittava esimerkki Britannian rajanvedoista

Debatissa käytetään usein vertauskohtana Ison-Britannian mallia, jossa sisäinen turvallisuus (MI5 / Sisäministeriö) ja ulkomaantiedustelu (MI6 / Ulkoministeriö) on erotettu tiukasti toisistaan. Tämä rinnastus unohtaa sen, että käytännössä MI5:n ja MI6:n rajat menevät jatkuvasti ristiin, mikä aiheuttaa merkittäviä operatiivisia kitkoja.

• Terrorismin torjunta: Ulkomailla syntynyt radikaali terrorisolu (MI6:n tontti) ohjaa Lontoossa asuvaa solua (MI5:n tontti). Tiedonkulun katkeaminen näiden kahden viraston välillä oli yksi syistä siihen, miksi vuoden 2005 Lontoon pommi-iskuissa (7/7) signaaleja jäi huomaamatta.
• Vastatiedustelu: Kun Lontoossa operoi ulkomaalaisen tiedustelupalvelun upseeri, hän on kotimaassa MI5:n kohde. Mutta heti kun sama upseeri ylittää Englannin kanaalin, hän siirtyy MI6:n toimivaltaan.

Länsimainen tiedusteluhistoria osoittaa, että turvallisuuspalvelun ja ulkomaantiedustelun tiukka erottaminen eri ministeriöihin luo hallinnollisia “siiloja”. Suomen kaltaisella pienellä maalla ei ole varaa rakentaa keinotekoisia raja-aitoja kotimaisen vastatiedustelun ja ulkoisen siviilitiedustelun välille.

6. Turvallisuuspalveluaspekti siirron jälkeen: Mitä tapahtuu vastatiedustelulle?

Jos Suposta tehtäisiin puhtaasti Ulkoministeriön alainen STFU, käsissä olisi perustavanlaatuinen ongelma: Miten hoidetaan kotimainen turvallisuuspalvelutehtävä?

Supo ei ole vain ulkomaantiedustelua, vaan se vastaa:

1. Vastatiedustelusta (Counter-intelligence): Vieraiden valtioiden vakoilun paljastamisesta ja torjumisesta Suomen alueella.
2. Turvallisuusselvityksistä ja kriittisen infran suojauksesta: Valtionhallinnon ja elinkeinoelämän suojaamisesta soluttautumiselta.

Jos Supo siirtyisi Ulkoministeriöön kokonaisena, syntyisi erikoinen tilanne: Ulkoministeriö hallinnoisi virastoa, joka valvoo kotimaisia kansalaisia, yrityksiä ja virkamiehiä Suomen rajojen sisällä. Tämä sotisi syvästi Ulkoministeriön perinteistä mandaattia vastaan.

Jos taas Supo jaettaisiin siten, että Sisäministeriöön pystytettäisiin erillinen kotimainen vastatiedusteluelin ja UM saisi ulkomaantiedustelun, Suomeen luotaisiin Britannian ongelmat kertaheitolla: tuplabyrokratia, pirstoutuneet resurssit ja tiedonkulun katkeaminen rajalla.

7. TP:n kanslia vai Valtioneuvoston kanslia?

Jos Sisäministeriö on liian “kotimainen” ja Ulkoministeriö liian “sektorikohtainen”, mistä löytyy objektiivinen ja perustuslaillisesti kestävä koti siviilitiedustelulle?

Tasavallan Presidentin kanslia (TPK)

Presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa (Huomaa tässä PIIITKÄ väli)valtioneuvoston kanssa ja on puolustusvoimien ylipäällikkö. Ajatus Supon siirtämisestä suoraan presidentin alaisuuteen tuntuu houkuttelevalta, mutta se kaatuu perustuslakiin:

• Suomessa ministeriöt kannattavat parlamentaarista ministerivastuuta eduskunnalle. Presidentin kanslia ei ole ministeriö. Siviilitiedustelun budjetista, toimivallasta ja laillisuusvalvonnasta vastaaminen TPK:n kautta tekisi parlamentaarisesta valvonnasta käytännössä mahdotonta.

Valtioneuvoston kanslia (VNK) – Ainoa kestävä ratkaisu

Sijoittaminen suoraan pääministerin ja Valtioneuvoston kanslian (VNK) alaisuuteen tarjoaa hallinnollisesti ja perustuslaillisesti eheimmän mallin.

VNK-keskitetyssä tiedustelumallissa ylimpänä strategisena ohjaajana toimii Valtioneuvoston kanslia eli Pääministeri ja TP-UTVA. Se sovittaa yhteen siviili- ja sotilastiedustelun tiedontarpeet ja ohjaa kokonaisuutta. Vertaisina suoritusportaina tämän alla toimivat STFU eli Supo siviilitiedustelusta, vastatiedustelusta ja kotimaisesta turvallisuuspalveluaspektista vastaavana virastona sekä Puolustusvoimien tiedustelulaitos, joka hoitaa sotilaallisen tilannekuvan ja tietoliikennetiedustelun säilyttäen kiinteän yhteyden puolustusvoimiin.

Tällä mallilla saavutetaan selkeitä etuja:

• Strateginen neutraalius: VNK ei ole sektoriministeriö (kuten SM tai UM), vaan se palvelee koko valtioneuvostoa ja valtion johtoa.
• Lyhin tiedustelusykli: Kysymyksen esittäjät (Pääministeri, Presidentti, TP-UTVA) ja tiedustelutiedon koordinaatio sijaitsevat samassa ytimessä.
• Yhteistyö siviili- ja sotilastiedustelun välillä: VNK:sta käsin pystytään koordinoimaan sekä Supon että Pääesikunnan tiedustelua ilman ministeriöiden välistä kilpailua ja tiedon panttausta.
• Kokonaisvaltainen turvallisuus: VNK säilyttäisi siviilitiedustelun yhtenäisyyden. Vastatiedustelua ja ulkomaantiedustelua ei tarvitse erottaa keinotekoisesti, vaan sama virasto hoitaa uhkakuvan muodostamisen riippumatta siitä, toimiiko kohde verkossa, Helsingissä vai ulkomailla.

Loppupäätelmä

Taistelu Suopon hallinnollisesta kotipaikasta paljastaa Suomen turvallisuusarkkitehtuurin kasvukivut. Vuoden 2019 tiedustelulait loivat nykyaikaisen siviilitiedustelupalvelun, mutta se jätettiin asumaan vanhaan poliisihallinnon osoitteeseen.

Ulkoministeriön pyrkimys kaapata siviilitiedustelu hallintaansa on ymmärrettävä tiedon loppukäytön kannalta, mutta se synnyttäisi massiivisia ongelmia kotimaisen vastatiedustelun ja viranomaistoimivaltojen suhteen. Paras ratkaisu ei ole pirstaloida siviilitiedustelua tai siirtää sitä uuteen sektorisiiloon, vaan nostaa “STFU” suoraan Valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Vain siellä strateginen tilannekuva, parlamentaarinen vastuu ja operatiivinen suorituskyky kohtoavat ilman hallinnollista teatteria.