Madagaskar 2025: Geopoliittinen shakkipeli ja Ranskan mureneva ote

Posted on January 5, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Geopolitiika Tammikuu vain jatkuu. Sain kavereilta pikku vinkin Venäjän siirtomaakeppostelusta Intian Valtamerellä.

Afrikan mantereen reunalla, Intian valtameren lempeässä syleilyssä, on käynnissä näytelmä, joka toistaa tuttua kaavaa: vanha siirtomaavalta vetäytyy ja uusi itäinen voima marssii sisään. Madagaskarin lokakuun 2025 vallankaappaus ei ollut vain paikallinen kapina sähkökatkoja vastaan; se oli alkusoitto laajemmalle geopoliittiselle muutokselle, jossa Venäjä ja Ranska ottavat mittaa toisistaan. Sama on ollut käynnissä jo Sahelin ja Tsadin alueella

Tässä kuva Toiminta-alueesta. Reunion on pienehkö saari Intian Valtameressä, ja Ranskan mertentakainen alue. Kuvan omistaa BBC

Kun kansa sai tarpeeksi – ja armeija vaihtoi puolta

Kriisi alkoi syyskuun lopulla, kun pääkaupunki Antananarivon asukkaat totesivat, ettei vesi ja sähkö enää kulje, mutta korruptio kukoistaa. Nuoren polven johtamat protestit pakottivat presidentti Andry Rajoelinan ahtaalle. Käännekohta nähtiin 11. lokakuuta, kun armeijan eliittiyksikkö CAPSAT teki sen, mitä se osaa parhaiten: vaihtoi puolta. Tämä muistuttaa Rooman Pretoriaanikaartin toimintaa, jossa Rooman keisarius parhaimmillaan huutokaupattiin Pretoriaanien toimesta Roomassa. Ei siis lupaa hyvää Madagaskarille.

Sama yksikkö, joka nosti Rajoelinan valtaan vuonna 2009, ilmoitti nyt, ettei se enää tue häntä. Rajoelina, jolla on myös Ranskan kansalaisuus, evakuoitiin maasta Ranskan ilmavoimien avustuksella 12. lokakuuta. Tämä “pelastusoperaatio” jätti paikallisten suuhun pahan maun: Ranska suojeli jälleen kerran omaa miestään, kun kansa vaati tilintekoa.

Vaikka Ranskan nimellin osallistuminen on saarella luokkaa :”Entinen siirtomaa isäntä” ovat kuitenkin kytkökset melko vahvat: Taloudellista ja muuta intressiä alueella on. Saattaa olla, että Ranska ei tyydy tälläkertaa “Fait accompliin” Venäjälle, vaan alkaa toimia.

Venäjä ja Africa Korps: Uusi järjestys saarella

Heti kun eversti Michael Randrianirina julistautui väliaikaiseksi presidentiksi, Moskova näki tilaisuutensa. Joulukuussa 2025 raportoitiin ensimmäisistä venäläisistä asetoimituksista ja “sotilasneuvonantajien” saapumisesta. Kyseessä on Venäjän puolustusministeriön alainen Africa Korps – Wagnerin virallinen perillinen. Hieman Afrika Korpsin menneistä operaatioista. Ja Kolmannella Kotimaisella: Grey Dynamics Intelligence tied Paramilitary

Venäjän strategia on selkeä:

  1. Turvallisuustakuut hallinnolle: Africa Korps tarjoaa Randrianirinalle suojaa vastavallankaappauksia vastaan.
  2. Luonnonvarat: Vastineeksi tuesta Venäjä hamuaa Madagaskarin valtavia grafiitti-, nikkeli- ja harvinaisten maametallien esiintymiä.
  3. Strateginen sijainti: Tukikohta Madagaskarilla antaisi Venäjälle jalansijan Intian valtameren merireiteille, mikä on suora haaste länsimaille.

Ranskan vastaisku: Diplomaattista kiristystä ja “hiljaista häirintää”

Ranska ei katso hyvällä perinteisen takapihansa murenemista. Presidentti Emmanuel Macron on jo ilmaissut “suuren huolensa”, mutta kulissien takana peli on kovempaa. On todennäköistä, että Ranska vastaa Venäjän operaatioon seuraavilla tavoilla:

  • Taloudellinen kuristus: Ranska on Madagaskarin tärkeimpiä kauppakumppaneita ja avunantajia. Pariisi voi käyttää EU:n kautta kulkevia tukia aseena: jos venäläiset jäävät, rahat loppuvat. Tämä on riskialtista, sillä se voi ajaa saaren entistä syvemmälle Moskovan ja Pekingin syliin.
  • Alueellinen eristäminen: Ranska painostaa Afrikan unionia (AU) ja alueellista SADC-järjestöä pitämään Madagaskarin eristettynä. Tavoitteena on osoittaa, että ilman läntistä hyväksyntää sotilasjuntta ei voi hallita kestävästi.
  • Informaatiosota: Ranska yrittää vastata Venäjän massiiviseen trollikampanjaan muistuttamalla paikallisia siitä, mitä tapahtui Malissa ja Keski-Afrikan tasavallassa: Venäjän “apu” toi mukanaan vain enemmän väkivaltaa ja ryöstökalastusta.
  • Erikoisoperaatiot: Ranskan sotilastukikohta läheisellä Réunionin saarella antaa sille kyvyn seurata ja tarvittaessa häiritä venäläisten logistiikkaa. Emme välttämättä näe avointa sotaa, mutta sabotaasit ja “mystiset onnettomuudet” venäläisten hallinnoimilla alueilla ovat mahdollisia.

Kiinan “hiljainen voitto”: Talous on paras ase

Kun Venäjän Africa Korps marssii Antananarivon kaduilla ja Ranska uhkailee pakotteilla, Pekingissä seurataan tilannetta tyynesti. Kiinalle Madagaskarin vallankaappaus ei ole kriisi, vaan markkinarako. Kiinan strategia saarella eroaa radikaalisti eurooppalaisten toimijoiden lähestymistavasta:

1. “Ei puutu sisäisiin asioihin” – mutta omistaa infrastruktuurin, ja määrää poliitikot keistä kansa saa äänestää.

Kiina on jo Madagaskarin suurin kauppakumppani. Pekingin reaktio vallankaappaukseen on ollut “pragmatismi ennen kaikkea”. Samalla kun länsimaat jäädyttävät tukiaan demokratiavaatimusten vuoksi, Kiina on jatkanut keskusteluja infrastruktuurihankkeista, kuten rautateistä ja satamista. Pekingille on samantekevää, kuka maata johtaa, kunhan sopimukset pidetään. Eversti Randrianirinan hallinto näkee Kiinan elintärkeänä “hengityskoneena”, joka pitää talouden pystyssä Ranskan vetäytyessä.

2. Helmiäisnauha ja Intian valtameren hallinta

Madagaskar on keskeinen osa Kiinan “String of Pearls” (helmiäisnauha) -strategiaa. Saari sijaitsee kriittisten kauppareittien varrella, jotka yhdistävät Aasian ja Afrikan.

  • Satamat: Kiina on ilmaissut kiinnostuksensa kehittää Madagaskarin syvämerisatamia. Mikäli uusi sotilashallinto tarvitsee rahoitusta, Peking on valmis antamaan “velka-apua”, joka saattaa tulevaisuudessa tarkoittaa strategisten satamien päätymistä Kiinan hallintaan (kuten Sri Lankan Hambantotassa).
  • Logistiikka: Madagaskar toimii Kiinalle porttina Itä-Afrikan markkinoille ja resurssien luo.

3. Venäjä hoitaa likaisen työn, Kiina käärii voitot

Kiinan ja Venäjän välillä vallitsee Madagaskarilla mielenkiintoinen työnjako:

  • Venäjä ottaa kantaakseen maineriskit tarjoamalla aseita ja palkkasotureita, mikä pitää juntan vallassa ja Ranskan loitolla.
  • Kiina taas keskittyy rakentamaan pitkäaikaista taloudellista riippuvuutta. Se antaa Venäjän hoitaa “turvallisuuspalvelut”, mutta pitää itse hallussaan maan todellista taloudellista selkärankaa.

4. Resurssien nälkä

Venäjän tapaan Kiina on kiinnostunut Madagaskarin maaperän rikkauksista, mutta sen mittakaava on eri tasolla. Kiinalaiset yritykset hallitsevat jo nyt merkittävää osaa saaren kaivossektorista. Vallankaappauksen tuoma epävarmuus on laskenut monien paikallisten yritysten arvoa, mikä mahdollistaa sen, että valtion tukemat kiinalaisyhtiöt voivat ostaa strategisia omistuksia entistä halvemmalla.

Reunion – Ranskan viimeinen linnoitus Intian valtamerellä

Madagaskarin tapahtumat ovat nostaneet Reunionin saaren merkityksen strategiseen keskiöön. Reunion ei ole Ranskalle vain kaukainen lomakohde, vaan se on Ranskan puolustusvoimien (FAZSOI – Forces armées dans la zone sud de l’océan Indien) hermokeskus. Kun valta Antananarivossa vaihtui ja venäläiset saapuivat, Reunionista tuli Ranskan ensisijainen “vahtitorni” ja mahdollinen iskukykyinen nyrkki.

Reunionin strateginen rooli:

  • Tiedustelu ja valvonta: Ranskan tiedustelupalvelu (DGSE) ja sotilastiedustelu käyttävät Reunionia tukikohtana, josta käsin ne valvovat Madagaskarin radioliikennettä, nettiyhteyksiä ja Venäjän Africa Korpsin liikkeitä. Saarella on huippumodernit signaalitiedustelun laitteistot, joilla seurataan kaikkea Mosambikin kanavan ja Intian valtameren välillä liikkuvaa.
  • Sotilaallinen valmius: Reunionilla sijaitsee pysyvästi noin 1 700 ranskalaissotilasta, käytännössä Merijalkaväen laskuvarjojääkäri Rykmentti 2. (2e RPIMa) ja ranskalaista laivastokalustoa. Mikäli Madagaskarin tilanne eskaloituu sellaiseksi, että Ranskan kansalaisten turvallisuus vaarantuu tai strategiset intressit vaativat suoraa väliintuloa, joukot ovat vain tunnin lentomatkan päässä.
  • Logistinen sulku: Ranska kykenee Reunionilta käsin häiritsemään Venäjän logistiikkaa. Jos Moskova yrittää toimittaa raskasta kalustoa Madagaskarille meriteitse, Ranskan laivasto voi harjoittaa “valvovaa läsnäoloa” ja tarkastuksia kansainvälisillä vesillä vedoten pakotteisiin tai meriturvallisuuteen.

Johtopäätös: Uusi status quo

Madagaskar on nyt geopoliittinen polttopiste, jossa kolme erilaista maailmanvaltaa ottaa mittaa toisistaan:

  1. Venäjä tarjoaa “likaisen työn” eli turvallisuustakuut sotilasjuntalle, jotta se pysyy vallassa.
  2. Kiina rakentaa pitkäaikaista taloudellista riippuvuutta hallitsemalla infrastruktuuria ja kaivoksia, odottaen kärsivällisesti muiden väsymistä.
  3. Ranska yrittää Reunionin kautta säilyttää viimeiset rippeet uskottavuudestaan alueellisena suurvaltana.

Ranskan asema on vaikein. Se ei voi hyökätä Madagaskarille ilman valtavaa kansainvälistä tuomiota, mutta se ei voi myöskään katsoa sivusta, kun sen historiallinen etupiiri muuttuu Venäjän ja Kiinan temmellyskentäksi. Reunion toimii tällä hetkellä Ranskan “turvalukkona”: se estää Madagaskaria luisumasta täysin lännen kontrollin ulkopuolelle, mutta samalla se on muistutus siitä, kuinka kapeaksi Ranskan liikkumavara on käynyt.

Pelin lopputulos riippuu siitä, kumpi murtuu ensin: Venäjän resurssit ylläpitää kalliita palkkasotilasoperaatioita vai Ranskan poliittinen tahto sietää vihamielistä hallintoa naapurustossaan. Samaan aikaan Kiina hymyilee ja jatkaa satamien rakentamista – se tietää, että lopulta kaikki tiet vievät Pekingiin, olipa saarella kenen tahansa sotilaita.

Mutta ei tässä vielä kaikki: Tämä kytkeytyy Suureen Peliin USAN ja Kiinan välillä Intian Valtamerellä.

Diego Garcia: USA:n uhattuna oleva “uppoamaton tukialus”

Samaan aikaan kun Venäjä vahvistaa asemiaan Madagaskarilla, USA painii omien ongelmiensa kanssa vain parin tuhannen kilometrin päässä koillisessa. Diego Garcia, Chagos-saarten suurin atolli, on ollut vuosikymmeniä Yhdysvaltojen tärkein sotilaallinen solmukohta Intian valtamerellä. Sieltä käsin valvotaan Persianlahden öljyreittejä ja rajoitetaan Kiinan laajentumista.

Nyt tämä tukikohta on uhattuna – ja syyllinen löytyy yllättävästä suunnasta: diplomatiasta.

1. Sovereeniteetti ja Mauritiuksen rooli

Britannia allekirjoitti toukokuussa 2025 historiallisen sopimuksen, jolla se luovuttaa Chagos-saarten suvereniteetin Mauritiukselle. Vaikka sopimus takaa USA:lle oikeuden pitää Diego Garcian tukikohta seuraavat 99 vuotta, se on avannut vaarallisen oven Kiinalle.

Washingtonissa pelätään, että Mauritius – joka on taloudellisesti erittäin läheisissä väleissä Kiinan kanssa – voi tulevaisuudessa antaa Pekingille luvan rakentaa “siviilihankkeita” tai jopa valvonta-asemia muille Chagos-saarille, aivan Diego Garcian kylkeen.

2. Kiinan saartorengas tiivistyy

USA:n Pentagon on ilmaissut vakavan huolensa siitä, että Kiina käyttää “isännänvaihdosta” hyväkseen. Jos Kiina saa jalansijan Chagos-saaristossa esimerkiksi matkailun tai kalastustukikohtien varjolla, se voi:

  • Vakoilla suoraan: Tarkkailla Diego Garcialta lähteviä B-52-pommikoneita ja ydinsukellusveneitä.
  • Häiritä viestintää: Rakentaa elektronisen sodankäynnin asemia, jotka sokeuttavat USA:n sensorit kriittisellä hetkellä.

3. Madagaskar ja Diego Garcia – kaksi puolta samasta kolikosta

USA:n ongelmat Diego Garcialla ja Venäjän operaatio Madagaskarilla muodostavat yhdessä Kiinalle ja Venäjälle suotuisan tilanteen. Jos USA:n toimintakyky Diego Garcialla heikkenee Mauritiuksen ja Kiinan välisen liiton myötä, ja samalla Madagaskar siirtyy itäisen akselin hallintaan, lännen perinteinen valta-asema koko Intian valtamerellä on murtumassa.

Tämä ei ole enää pelkkää alueellista vääntöä, vaan suoraa kamppailua siitä, kuka kontrolloi maailman tärkeimpiä kauppareittejä. Länsi on ajautunut puolustuskannalle, ja jokainen myönnytys – olipa se suvereniteetin luovutus tai vallankaappauksen hiljainen hyväksyminen – sataa suoraan Pekingin ja Moskovan laariin.

Syvennä tietojasi – Linkit ja lähteet

Hätäisille (Video ja tiivistelmä):

Syventyville (Artikkelit ja analyysit):

Posted in Afrikan sodat, Geopolitiikka, Suuri peli | Tagged , , , , , | Leave a comment

Venezuelan dekapitaatio: Voimapolitiikan paluu ja sopimusmaailman loppu

Posted on January 4, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia

Näyttää tammikuusta tulevan geopolitiikkakuu, mutta ei kai siinä sitten.

Tammikuun alussa 2026 geopoliittinen teatteri päättyi ja todellisuus alkoi. Yhdysvaltain suorittama isku Caracasiin ja Nicolás Maduron kiinniotto eivät olleet “laiton interventio”, vaan välttämätön kirurginen toimenpide mätivän haavan puhdistamiseksi. Kun puheet vaalivilpistä ja diplomaattiset nootit eivät enää riittäneet, Washington teki sen, mitä suurvallan kuuluu: se palautti järjestyksen omalle etupiirilleen. Vaikka vihervasemmistossa tunnustetaakin Maduron hallinnon itsestäänselvä laittomuus, niin ylläripylläri maali oli taas väärin tehty.

USA:n motivaatiot: Pakolaisase ja resurssisota

Washingtonin motiivit eivät kumpua hyväntekeväisyydestä, vaan selkeästä kansallisesta edusta.

  1. Pakolaisaseen riisuminen: Maduro käytti vuosia väestöään aseena. Luomalla tahallisen humanitaarisen katastrofin hän puski miljoonia ihmisiä kohti Yhdysvaltojen etelärajasta muodostunutta avointa ovea. Tämä ei ollut onnettomuus, vaan hybridioperaatio, jolla pyrittiin horjuttamaan USA:n sisäistä vakautta ja sosiaalista koheesiota. Isku Caracasiin katkaisi tämän kiristyksen juuret.
  2. Öljy ja Kiinan saarto: Venezuela istuu maailman suurimpien todistettujen öljyvarantojen päällä. Vuosia Kiina on imenyt tätä resurssia velkakirjoilla ja hämäriin sopimuksiin perustuen, rakentaen itselleen strategista energiareserviä Washingtonin nenän alla. USA:n toiminta varmistaa, etteivät nämä varannot päädy lopullisesti Pekingin kommunistisen puolueen polttoaineeksi.
  3. Venäjän takapiha-asema: Moskova yritti röyhkeästi rakentaa Venezuelasta Karibian itäistä ankkuria. S-300-ohjusjärjestelmät ja Wagner-joukot Caracasissa olivat suora provokaatio Monroe-oppia vastaan. USA osoitti nyt, että se ei salli vieraiden valtojen sotilaallista läsnäoloa takapihallaan, vaikka Moskova kuinka uhittelisi Ukrainasta käsin.

Miksi juuri nyt? Terve reaalipolitiikka

Ajoitus ei ollut sattumaa. USA ymmärsi, että jokainen päivä lisää Maduron vallassa sementoi Venäjän ja Kiinan otetta alueesta. Lisäksi globaali energiatilanne ja länsimaiden tarve irrottautua epäluotettavien diktatuurien mielivallasta vaativat Venezuelan palauttamista osaksi läntistä markkinataloutta. Voiman käyttö juuri nyt säästää suuremmalta ja verisemmältä konfliktilta tulevaisuudessa.

Arvostin erityisesti Hugo Chavesin mauseleumin päräyttämistä taivaan tuuliin, ohimennen. Hän oli se mies joka lähti viemään Venezuelaa sosialismiin. Hugo Chávezin valtakaudella Venezuelan ja Alankomaiden välit kiristyivät useaan otteeseen, ja Chávez esitti suoria uhkauksia ja aluevaatimuksia koskien niin sanottuja ABC-saaria: Arubaa, Bonairea ja Curacaota (Niin se ei ole pelkkä likööri)

Nämä saaret sijaitsevat vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Venezuelan rannikolta ja ne kuuluvat Alankomaiden kuningaskuntaan.

Uhkausten tausta ja reaalipoliittiset syyt

Chávezin retoriikka ei ollut pelkkää satunnaista pullistelua, vaan se kytkeytyi laajempaan geopoliittiseen vastakkainasetteluun:

  1. “Yhdysvaltain lentotukialukset”: Chávez nimitti saaria Yhdysvaltojen “lentotukialuksiksi” ja syytti Alankomaita siitä, että se salli Yhdysvaltojen käyttää saaria (erityisesti Curaçaoa ja Arubaa) vakoiluun ja hyökkäysvalmisteluihin Venezuelaa vastaan.
  2. Öljy ja mannerjalusta: Saarten sijainti on strateginen Venezuelan öljynvienti-reittien kannalta. Hallitsemalla näitä vesiä Venezuela olisi voinut kontrolloida Karibianmeren keskeisiä väyliä.
  3. Kansallismielinen liikehdintä: Chávez yritti lietsoa saarilla separatismia ja “vapautusliikkeitä” Alankomaiden “kolonialismia” vastaan, tavoitteenaan tuoda ne Venezuelan vaikutuspiiriin.

Vielä liehuu Prinsenvlag saarilla.

Hollannin ja NATOn vastaus

Toisin kuin nykyisessä Venezuelan kriisissä, tuolloin diplomatia ja sotilaallinen pelote pitivät tilanteen kurissa. Alankomaat vahvisti läsnäoloaan saarilla ja teki selväksi, että hyökkäys saarille tarkoittaisi vastakkainasettelua koko kuningaskunnan ja viime kädessä NATOn kanssa (vaikka NATO-artiklat eivät suoraan kata Karibian alueita, poliittinen kytkös oli selvä).

Tämä historiallinen esimerkki osoittaa, että Venezuelan pyrkimys laajentaa valtapiiriään naapurialueille ei ole uusi ilmiö. Se vahvistaa aiemmin puhuttua reaalipoliittista totuutta: ilman vahvaa sotilaallista vastapainoa diktaattorit pyrkivät aina täyttämään lähialueidensa valtatyhjiöt.

Sopimuspohjaisen maailmanjärjestyksen kuolinkellot

On turhaa ja suorastaan vaarallista haikailla “sopimuspohjaisen maailmanjärjestyksen” perään. Se on ollut vuosia vain kaunis kulissi, jonka suojissa Kiina ja Venäjä ovat vahvistaneet asemiaan samalla kun länsi on sitonut omat kätensä säännöillä, joita kukaan muu ei noudata.

Tämä järjestelmä on suosinut kaikkia muita paitsi läntistä sivilisaatiota. Se on sallinut diktatuurien hyödyntää vapaata kauppaa samalla kun ne tuhoavat vapauden sisäisesti. Ne YLEn “puhuvat päät”, jotka nyt huutavat kansainvälisen oikeuden perään, ovat samoja, jotka katsoivat muualle, kun Maduro nälkiinnytti kansaansa ja myi maansa Venäjälle.

Epäonnistunut keskinäisriippuvuus ja lakimiesten sokeus

Nykyinen kriisi on suora seuraus liberaalin keskinäisriippuvuuden politiikan totaalisesta epäonnistumisesta. Luultiin, että kauppa pehmentää diktaattorit. Kävi päinvastoin: kauppa antoi heille varat rakentaa valvontakoneistoja.

Kansainväliset lakimiehet ja diplomatiasta hullaantuneet asiantuntijat ovat sokeita sille tosiasialle, että voima on aina kansainvälisen oikeuden perusta, ei päinvastoin. Sopimus on vain paperia, jos sen takana ei ole uskottavaa uhkaa. Voimapolitiikkaan jouduttiin palaamaan juuri siksi, että “pehmeä vaikuttaminen” osoittautui hampaattomaksi teatteriksi. Caracasissa puhuvat nyt aseet, koska sanat menettivät merkityksensä jo vuosia sitten.

Pohjolan opetus Venezuelasta: Vain voima takaa rauhan – Sopimuspaperit vs. USAn tahto

Venezuelan dekapitaatio-operaatio lähettää kirkkaan viestin Helsingistä Vilnaan: läntinen maailma on vihdoin herännyt unestaan. Suomen ja Baltian maiden turvallisuus ei lepää YK:n julistusten tai “kansainvälisen yhteisön” paheksunnan varassa, vaan siinä tosiasiassa, että Yhdysvallat on palannut harjoittamaan aggressiivista etupiiripolitiikkaa, joka ei kumartele diktaattoreita.

NATO-jäsenyys on vasta alku – Pelote on tekoja, ei sanoja

Suomi ja Baltian maat ovat nyt paremmassa turvassa kuin koskaan, mutta ei siksi, että meillä on uusia jäsenkirjoja taskussa. Turva kumpuaa siitä, että Washington on osoittanut Venezuelassa kykynsä ja halunsa käyttää raakaa voimaa silloin, kun sen strategisia etuja uhataan.

  1. USAn uskottavuuden palautus: Vuosia Venäjä ja Kiina testasivat lännen kestävyyttä uskoen, että USA on hiipuva mahti, joka on sidottu omiin byrokraattisiin sääntöihinsä. Venezuelan operaatio pyyhki tämän harhaluulon pöydältä. Kun USA uskaltaa iskeä Venäjän suojattiin omalla takapihallaan, se lähettää Moskovaan viestin: “Älkää kokeilko onneanne Suomenlahdella tai Baltiassa.”
  2. Aggressiivinen oman edun tavoittelu on pienen maan etu: Suomessa on totuttu pelkäämään “suurvaltojen peliä”, mutta reaalipolitiikka opettaa muuta. Pienelle rajavaltiolle vaarallisinta on heikko ja epäröivä suojelija. Se, että USA ajaa nyt häikäilemättömästi omia etujaan – kuten energian saantia ja Venäjän vaikutusvallan murentamista – tarkoittaa, että se ei katso sivusta, jos Itämeren alueen vakautta horjutetaan.

Sopimuspohjaisen maailman konkurssi ja Itämeren todellisuus

Suomessa ja Baltiassa on vuosikymmeniä elätelty toivetta “sääntöpohjaisesta järjestyksestä”. Venezuelan tapaus todistaa lopullisesti, että tämä järjestys oli vain heikkojen harhaa.

  • Laki on vain vahvan tahto: Kansainvälisen politiikan puhuvat päät ja lakimiehet selittävät, kuinka sopimukset sitovat maita. Todellisuudessa Venäjä ei ole koskaan välittänyt sopimuksista, vaan se on käyttänyt niitä aseena hidastaakseen lännen reagointia. Kuten vaikkapa sopimus Ahvenanmaan linnoittumattomuudesta.
  • Keskinäisriippuvuus oli ansa: Saksan ja muiden Euroopan maiden riippuvuus venäläisestä energiasta oli “sopimuspohjaisen” politiikan kukkajärvi, joka miltei tuhosi maanosan turvallisuuden. Voimapolitiikkaan paluu tarkoittaa, että tästä naivista riippuvuudesta on siirrytty aktiiviseen vastarintaan.

Miksi Suomi ja Baltia voivat huokaista helpotuksesta?

Perustelut sille, miksi USAn aggressiivinen linja on meidän pelastuksemme:

  1. Venäjän resurssien sirpaloituminen: Kun USA iskee Venezuelaan, se pakottaa Venäjän reagoimaan ja sitomaan resurssejaan (diplomaattisia, sotilaallisia ja taloudellisia) kauas Pohjolasta. Moskova ei voi pullistella Itämerellä samalla voimalla, kun sen strategiset liittolaiset kaatuvat muualla.
  2. Selkeät rajat: Venezuelan operaatio piirtää uudet “punaiset viivat”. Se osoittaa, että USA on valmis eskaloimaan tilanteen loppuun asti, jos sen turvallisuusympäristöön kajotaan. Tämä ennaltaehkäisevä pelote on Baltian maiden selviytymisen elinehto.
  3. Loppu suomettumiselle: Venezuelan tapahtumat osoittavat, ettei harmaalle alueelle ole enää tilaa. Joko olet osa läntistä voimablokkia tai olet saaliseläin. Suomen NATO-valinta oli reaalipoliittinen välttämättömyys, joka kantaa nyt hedelmää, kun USA on hylännyt hyssyttelyn.

Johtopäätös: Se, mitä Caracasin taivaalla tapahtui, on parasta, mitä Helsingin ja Tallinnan turvallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Se on muistutus siitä, että maailmassa on edelleen vain yksi kieli, jota diktaattorit ymmärtävät: ylivoimainen ja päättäväinen voiman käyttö. Sopimusjuristit saavat kirjoittaa vastalauseitaan, mutta turvallisuus luodaan teräksellä ja tahdolla.

Pohjoinen rintama: Suomen rooli uuden reaalipolitiikan aikakaudella

Kun Yhdysvallat on osoittanut Venezuelassa, että “globaali poliisi” on palannut ja valmis käyttämään kovia otteita, Suomen ja Baltian on aika päivittää oma pelikirjansa. Emme voi enää nojata vain siihen, että olemme NATOn jäseniä; meidän on oltava NATOn pohjoinen nyrkki, joka ymmärtää voiman kieliopin.

1. Arktinen saarto ja Venäjän eristäminen

Venezuelan öljysaarto on malliesimerkki siitä, miten resursseja käytetään poliittisena aseena. Suomen on otettava samanlainen ote pohjoisessa:

  • Logistinen dominanssi: Suomen ja Norjan on yhdessä varmistettava, että Kuolan niemimaa pysyy strategisessa mottiin ajautumisen tilassa. Venäjän pohjoinen laivasto on voitava lukita satamiinsa heti kriisin ensihetkillä.
  • Infrastruktuuri on asetta: Lapin rautatieyhteyksien ja huoltovarmuusreittien vahvistaminen länteen (Narvik) ei ole vain talouskysymys, vaan reaalipoliittinen vakuutus. Se on viesti Moskovalle: “Meillä on vaihtoehdot, teillä ei.”

2. Baltian lukko: Itämeri NATO-järveksi

Baltian turvallisuus on nyt suoraan kytketty USAn palautettuun uskottavuuteen. Suomen rooli on toimia tämän lukon vartijana:

  • Suomenlahti kiinni: Suomen ja Viron rannikkotykistön ja ohjusjärjestelmien integraatio on vietävä loppuun niin, että Venäjän Itämeren-laivasto on tosiasiallisesti vangittuna Kronstadtiin.
  • Voimannäyttö harjoituksilla: On lopetettava pelkäämästä Venäjän “provosoitumista”. Suuria, aggressiivisia sotaharjoituksia on järjestettävä säännöllisesti aivan rajan tuntumassa. Se on kieli, jota idässä kunnioitetaan – aivan kuten USA osoitti Karibialla.

3. “Suomettumisen” viimeiset rippeet ja sisäinen lujuus

Reaalipolitiikka vaatii myös sisäistä puhdistusta. Sopimuspohjaiseen haihatteluun takertuneet “asiantuntijat” ja lakimiehet, jotka pelkäävät jokaista kovaa elettä, on siirrettävä sivuun päätöksenteon ytimestä. Tarkoitan tässä nimenomaan KV lain ja politiikan asiantuntijoita. EI heille voi delegoida päätösvaltaa, se on AINA poliittiseen toimeen äänestetyllä ihmisellä.

  • Oman edun ensisijaisuus: Suomen on lopetettava anteeksipyytely siitä, että se vahvistaa raja-aitojaan tai tiukentaa rajavalvontaansa. Venezuelan esimerkki osoittaa, että “pakolaisase” on todellinen uhka, ja sitä vastaan toimitaan estämällä, ei neuvottelemalla.
  • Terve kansallismielisyys moottorina: Se, että USA ajaa nyt omaa etuaan, on antanut Suomelle moraalisen ja poliittisen tilan tehdä samoin. Meidän ei tarvitse kysyä lupaa Brysselistä suojellaksemme elintilaamme ja turvallisuuttamme.

Miksi tämä linja voittaa?

Venezuela todisti, että autoritaariset hallinnot ovat korttitaloja, kun niiltä viedään resurssit ja niiden vastassa on ylivoimainen tahto. Venäjä ei ole poikkeus. Kun Suomi ja Baltia toimivat USAn pohjoisina ankkureina, ne varmistavat, ettei Moskovalla ole varaa edes haaveilla etupiirinsä laajentamisesta länteen.

Tämä on voiman ja tahdon maailma. Ne, jotka luottavat vain sopimuksiin, häviävät. Ne, jotka rakentavat pelotteensa teräkselle ja reaalipolitiikalle, säilyvät.

Posted in Geopolitiikka, Tilanne päällä | Tagged , , , | 2 Comments

Teheran vajoaa, kansa janoaa ja Pasila vaikenee – Iranin loppunäytös tammikuussa 2026

Posted on January 2, 2026 by epamuodikkaitaajatuksia
. Vallankumouskaarti on tehnyt hyvät hillot myymällä vettä ja pyörittämälää maataloutta veden hallinnoinnista välittämättä. Nyt kävi näin, ja hallintoon pulassa. Kuvan omistaa Iramceter.org

Vuosi 2026 alkaa Lähi-idässä tavalla, joka ei jätä sijaa jossittelulle. Samalla kun länsimainen liberaalimedia on hionut uuden vuoden tinaustensa äärellä utopioita “vihreästä siirtymästä”, Iranissa on kohdattu todellisuus, jota ei korjata juhlapuheilla. Teokraattinen diktatuuri on ajanut maansa pisteeseen, jossa se ei enää pelkästään murene poliittisesti, vaan se vajoaa ihan oikeasti fyysisesti maan alle.

Tänään, 2. tammikuuta 2026, Iranista kantautuvat uutiset kertovat maasta, joka on tullut tiensä päähän. Silti kotoinen Yleisradiomme tuntuu elävän toisessa todellisuudessa.

1. Kun maa pettää jalkojen alla: Teheranin vesikatastrofi

Aloitetaan siitä, mistä valtavirta ei puhu. Teheran ei ole enää vain kaupunki, se on hitaasti romahtava hiekkalinna. Vuosikymmenten ajan vallankumouskaarti ja hallinto ovat pumpanneet pohjavedet omiin tarkoituksiinsa, teollisuuteen ja eliitin puutarhoihin. Nyt lasku on erääntynyt.

Pohjaveden kadottua maaperä on alkanut tiivistyä. Teheran vajoaa paikoin jopa 25–30 senttimetriä vuodessa. Tammikuun alussa raportoidut massiiviset halkeamat ja nielaisureiät eteläisissä kaupunginosissa eivät ole luonnonmullistuksia, vaan hallinnollisen rikollisuuden tulosta. Kun katu halkeaa ja syö kerrostalon osan, kyseessä on teokratian konkreettinen konkurssi. Maanviljely kaupungin ympärillä on kuollut, ja sisäinen pako on alkanut. Miljoonat ihmiset etsivät vettä, jota ei ole. Hallinto vastaa tähän “vesiapartheidiin”: vettä riittää niille, jotka vannovat uskollisuutta mullahien hallinnolle, mutta tavallinen kansa janoaa. Ilmeisesti pääkaupunkia ollaan siirtämässä vähän vetisimmille alueille.

Lisätietoa aavikoitumisesta ja vesikriisistä:

2. Rial – arvoton paperi ja nälän uskonto

Talous on tila, jota ei voi huijata loputtomiin. Rialin arvo on tammikuun kynnyksellä ylittänyt kipurajan: 1,4 miljoonaa rialia yhdellä dollarilla. Tämä tarkoittaa, että tavallisen iranilaistyöläisen säästöt ovat muuttuneet vessapaperiksi.

Kesäkuun 2025 täsmäiskut ydinlaitoksiin ja Donald Trumpin hallinnon palauttama täydellinen kauppasaarto ovat kuristaneet hallinnon tulovirrat. Toisin kuin YLEn “asiantuntijat” väittävät, kyse ei ole siitä, että länsi olisi paha. Kyse on siitä, että Iranin johto valitsi ydinpommin tavoittelun kansan leivän sijaan. Nyt tammikuussa 2026 kansa syö valintojaan. Basaarit ovat kiinni, kansa on kaduilla, ja mielenosoitusten kärkenä eivät ole enää vain opiskelijat, vaan epätoivoiset perheenisät, joilla ei ole mitään menetettävää.

3. Väkivallan kierre ja Trumpin varjo

Viisi päivää jatkuneet mielenosoitukset ovat levinneet jo 17 maakuntaan. Raportit kertovat ainakin seitsemästä kuolleesta, mutta todellinen luku on todennäköisesti moninkertainen. Toisin kuin vuonna 2022, nyt ilmassa on sisällissodan tuntu. Vallankumouskaarti (IRGC) on nurkassa.

Ulkopolitiikan shakkilaudalla Trump on jo ilmoittanut, ettei USA katso sivusta, jos hallinto aloittaa verilöylyn. Israel taas seuraa tilannetta sormi liipaisimella, valmiina varmistamaan, ettei Iranin hallinto yritä viedä huomiota sisäisestä romahduksesta hyökkäämällä ulospäin. Eli pyörä on pyörähtänyt vuodesta 1979, jonka minä muistan, se pyörähdyksen. Islamismi ja teokratia näyttävät sosialismin lisäksi olevan asioita joista pääsee pois vain ampumalla.

4. YLEn ideologinen sokeus: Vihervasemmistolainen suodatin totuuden edessä

Tässä tullaan suomalaiseen mediaan, ja erityisesti YLEen. On hämmentävää seurata, kuinka vähän veronmaksajien rahoittama jättiläinen “tietää” Iranin tapahtumista. Miksi YLE vaikenee, kun Teheran vajoaa ja kansa nousee?

Vastaus löytyy YLEn sitkeästä vihervasemmistolaisesta agendasta. Iranin todellisuus tammikuussa 2026 on liian kivulias heidän maailmankuvaansa. Ensinnäkin, jos myönnetään, että Trumpin kova “maksimipaine” ja pakotteet todella toimivat ja murtavat diktatuurin, murenee samalla se pehmo-diplomatian oppi, jota Pasilan toimituksissa on vaalittu vuosikymmeniä. YLElle on helpompaa puhua “humanitaarisesta kriisistä” kuin myöntää, että voimapolitiikka on ainoa kieli, jota mullahit ymmärtävät.

Toiseksi, YLEn on vaikea käsitellä ekologista katastrofia, joka ei johdukaan länsimaisesta autoilusta tai lihansyönnistä, vaan korruptoituneen islamistisen hallinnon täydellisestä piittaamattomuudesta. Kun Teheran vajoaa, se ei ole “ilmastomuutoksen” syytä perinteisessä YLE-mielessä, vaan se on osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun kansalliset resurssit tuhlataan globaaliin terrorismiin luonnonvarojen sijaan. YLEn uutisointi on linjassa EU:n yleisen pehmoilun kanssa: mieluummin hyssytellään eskalaation pelossa kuin tuetaan avoimesti hallintoa vastustavia kansallismielisiä voimia.

5. Asiantuntijat kuplassa – Todellisuus kadulla

YLEn käyttämät vakioasiantuntijat istuvat studioissa ja spekuloivat “monimutkaisilla geopoliittisilla tekijöillä”, kun kansa Iranissa huutaa yksinkertaisia totuuksia. Nämä samat tutkijat ovat vuosia varoittaneet, ettei hallintoa saa painostaa liikaa. Nyt kun kansa on kaduilla ja maa alta pettää, nämä asiantuntijat vaikenevat, koska heidän analyysinsa on osoittautunut paitsi vääräksi, myös vaaralliseksi.

On helpompaa vaieta kuin myöntää, että konservatiivinen ja kansallismielinen analyysi Iranin tilanteesta on ollut oikeassa: hallinto ei ole uudistumiskykyinen, se on vain tuhoutumiskykyinen. Se on loinen, joka on syönyt isäntänsä kuiviin ja jättää jälkeensä vain hiekkadyynejä ja nielaisureikiä.

Johtopäätös: Auringonlasku teokratian yllä

Iranin tapahtumat tammikuussa 2026 ovat varoitusmerkki koko maailmalle. Ideologia, joka perustuu menneisyyteen ja muiden tuhoamiseen, päätyy lopulta tuhoamaan oman perustansa – kirjaimellisesti. Kun pohjavesi loppuu ja maa alta pettää, ei auta rukous eikä rynnäkkökivääri.

Me täällä Suomessa emme voi luottaa siihen, että valtiollinen media kertoo meille totuuden maailmasta. On luettava rivien välistä ja seurattava niitä kanavia, jotka uskaltavat puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Iranin kansa taistelee nyt elämästään, ja meidän tehtävämme on vähintäänkin nähdä Pasilan sumuverhon taakse.

Jos et ole vielä twitterissä, niin kannattaa liittyä.

Posted in Geopolitiikka, Skenaariot, uhka-arvio | Tagged , , | 2 Comments

Digitaalinen talutusnuora ja vartin kaupungit – Vuosi 2025 paketissa

Posted on December 31, 2025 by epamuodikkaitaajatuksia

Harhaillaan nyt toisen kirjoituksen verran EUssa. Puolustus- ja pyssyjuttuja lisää sitten ensi vuonna.

Vuosi on vaihtumassa, mutta Brysselin ja globalistien koneisto ei lepää. Kun katsomme taaksepäin kulunutta vuotta, piirtyy kuva tulevaisuudesta, jossa yksilönvapaus on vaihtumassa “käyttömukavuuteen” ja kansallinen itsemääräämisoikeus teknokraattiseen hallintoalamaisten vallitsemiseen. Tämän kehityksen kaksi kärkihanketta ovat EU:n digitaalinen lompakko ja 15 minuutin kaupungit. Ne eivät ole toisistaan irrallisia ilmiöitä, vaan saman kolikon kaksi puolta.

Mikä on EU:n digitaalinen lompakko?

EU:n digitaalinen lompakko (EUDI Wallet) on eIDAS 2.0 -asetukseen perustuva sovellus, joka on tulossa jokaisen jäsenmaan tarjottavaksi vuoden 2026 loppuun mennessä. Virallinen liturgia lupaa turvallisuutta ja helpotusta, mutta teknisten ominaisuuksien lista kertoo syvemmästä integraatiosta:

  • Vahva tunnistautuminen: Korvaa pankkitunnukset ja mobiilivarmenteet yhdellä EU-standardoidulla järjestelmällä.
  • Todistetut attribuutit (Attestations): Lompakkoon tallennetaan kaikki – tutkintotodistukset, ajoluvat, terveystiedot, verotiedot ja ammattipätevyydet.
  • Digitaaliset allekirjoitukset: Mahdollistaa oikeudellisesti sitovat sopimukset suoraan sovelluksessa.
  • Valtuustietojen jakaminen: Voit todistaa “ominaisuuksia” (kuten iän tai asuinpaikan) paljastamatta koko identiteettiäsi.

Pinnallisesti tämä näyttää kätevältä. Mutta kun raaputat pintaa, löydät eliitin pirtaan sopivan hallinnan työkalun. Suomi on luonnollisesti Jopo keulien aallonharjan etureunan kärkipaikoilla.

Lompakko hallinnan välineenä

Lompakon todellinen vaara piilee sen kyvyssä toimia portinvartijana. Koska lompakko perustuu “todistettuihin tietoihin”, se mahdollistaa pääsyn epäämisen tai sallimisen dynaamisesti (Vähän niin kuin Kiinan sosiaalinen pistemäärä). Jos lompakkoosi integroidaan esimerkiksi henkilökohtainen hiilijalanjälkiseuranta, se muuttuu välittömästi sosiaalisen pisteytyksen välineeksi. Ja ole ihan huoletta hiilijalanjäljen seuranta tulee sinne ensimmäisenä, koska syyt.

Kuvittele tilanne, jossa lentolippua ostaessasi lompakkosi ilmoittaa, että vuotuinen päästökiintiösi on täynnä. Tai tilanne, jossa pääsy tiettyyn palveluun edellyttää voimassa olevaa “terveyssertifikaattia”, joka päivittyy lompakkoosi automaattisesti viranomaiselta. Kyse ei ole enää siitä, mitä sinulla on, vaan siitä, mitä valtio sallii sinun käyttää. Lompakko on infrastruktuuri, joka mahdollistaa täydellisen digitaalisen sulun yhdellä napinpainalluksella. Tätä ei tietenkään mikään vihervasemmistolainen organisaatio käyttäisi tavan kansa hallitsemiseen, Eikun.

Vartin kaupungit – Maantieteellinen vankila

Samaan aikaan kun digitaalista talutusnuoraa kiristetään, fyysistä elinympäristöämme muokataan. EU:n “Climate-Neutral and Smart Cities” -missio ja WEF:n markkinoima 15 minuutin kaupunki (tai “vartin kaupunki”) etenevät vauhdilla. Suomessa Helsinki, Tampere ja Turku ovat jo mukana näissä kokeiluissa. Jännää miksi esimerkiksi Enontekiö ja Inari eivät ole silleen lähdössä mukaan tähän prokkikseen.

Konsepti on verhottu vihreään utopiaan: kaikki palvelut pitäisi löytyä 15 minuutin kävely- tai pyöräilymatkan päästä. Todellisuus on kuitenkin toinen. Se tarkoittaa:

  • Yksityisautoilun tuhoamista: Parkkipaikkojen karsimista, ajoväylien kaventamista ja tietulleja.
  • Tiivistämistä: Ihmisten ahtamista pieniin urbaaneihin soluihin, joissa omakotitaloasuminen ja oma piha ovat menneisyyttä.
  • Vyöhykehallintaa: Tässä kohtaa digitaalinen lompakko ja vartin kaupunki kohtaavat. Älykamerat ja lompakon sijaintitieto mahdollistavat liikkumisen valvonnan. Jos poistut “omalta” vyöhykkeeltäsi luvattomasti tai liian usein, järjestelmä voi automaattisesti sakottaa sinua tai veloittaa “ruuhkamaksun” suoraan lompakkoosi kytketyltä tililtä.
  • Veronalainen rahvas saa poistua omalta “paikkakunnaltaan” vaikkapa kolme kertaa vuodessa kauemmas. Tämä ei ole liikkumisen vapauden rajoitusta tietenkään, koska EU.

Loppupäätelmä: Kokonaiskuva on synkkä

Nämä kaksi hanketta muodostavat yhdessä digitaalisen panoptikon. Digitaalinen lompakko tietää kuka olet, mitä omistat ja mitä olet tehnyt. Vartin kaupunki taas rajoittaa sen, missä voit olla. Kun nämä kytketään yhteen, lopputuloksena on maailma, jossa yksilö on täysin riippuvainen teknokraattien hyväksynnästä.

Mutta eliitti, jota tämmöinen vartin kaupunki tai omistusten nollaus ei koske, saa edelleen lennellä yksityiskoneillaan Davosiin ja muihin tärkeisiin ilmastokokouksiin niin kuin ennekin. Varmaan parhaimmat aktivistit saavat kanssa tulle, tosin junalla, että saadaan silleen rouheita kuvia haisevien massojen kanssa. Quod licet Iovi, non licet bovi. (Mikä on sopivaa Juppiterille ei ole sopivaa härälle).

Konservatiivinen kommentaari: Miksi tämä on hengenvaarallista?

Tämä kehitys on aivan vitun vaarallista, ja on suoranainen loukkaus vapaata ihmistä kohtaan, että tätä kutsutaan “edistykseksi”. Tässä ei ole kyse ilmastosta, sujuvuudesta tai turvallisuudesta. Tässä on kyse vallasta.

Konservatiivina uskon, että perusoikeudet – kuten liikkumisvapaus, omistusoikeus ja yksityisyys – ovat luovuttamattomia. Ne eivät ole valtion myöntämiä etuuksia, joita voidaan säännöstellä digitaalisilla sovelluksilla. EU-lompakko ja vartin kaupungit polkevat yksilön oikeuksia tavalla, josta Itä-Saksan Stasikin olisi voinut vain unelmoida.

Meitä ollaan siirtämässä yhteiskuntaan, jossa itsemääräämisoikeus katoaa algoritmisen hallinnan alle. Jos emme vastusta tätä teknokraattista diktatuuria nyt, heräämme pian maailmasta, jossa emme enää omista edes omaa elämäämme – olemme vain osia ylikansallisessa koneistossa, jonka “lompakko” on meidän kahlitsijamme. On aika sanoa ei tälle digitalisoidulle orjuudelle.

The truth behind EU Digital Identity Wallets

Tämä video esittelee virallisen narratiivin lompakon “hyödyistä”, jotta ymmärrät, millä tavalla tätä valvontakoneistoa tällä hetkellä markkinoidaan kansalaisille.

Erittäin jännää uutta vuotta!

The truth behind EU Digital Identity Wallets: busting some common myths – YouTube

DigitalEU · 3,8 t. katselukertaa

Posted in henk.koht, informaatiosota, Jotain aivan muuta, uhka-arvio | Tagged , , , | 1 Comment

Internetin kuohitseminen: Kun Bryssel otti totuuden haltuunsa

Posted on December 30, 2025 by epamuodikkaitaajatuksia

Meille kerrottiin, että kyse on turvallisuudesta. Meille väitettiin, että internet on “villi länsi”, joka täytyy kesyttää lasten, demokratian ja eurooppalaisen arvopohjan nimissä. Meille myytiin EU:n digipalvelusäädös (Digital Services Act, DSA) työkaluna, jolla siivotaan pois terroristit, pedofiilit ja roskapostittajat.

Samoin NSDAP esitteli muuten aselakinsa aikoinaan, lapsia ja turvallisuutta suojellaan. Heti valtaannousun jälkeen NSDAP käytti Weimarin tasavallan aikaisia säädöksiä takavarikoidakseen aseet poliittisilta vastustajiltaan, erityisesti kommunisteilta ja sosiaalidemokraateilta. Argumenttina oli, että “valtion viholliset” valmistelivat kapinaa tai terroria. Tämä huipentui vuoden 1938 lakiin, joka kielsi juutalaisilta ja muilta “epäluotettavilta” ryhmiltä kaikenlaisten aseiden, myös teräaseiden, hallussapidon. Minä ainakin olen niitä “epäluotettavia”, joilta täytyy takavarikoida puheoikeus mitä pikimmin. Kuka suojelee meitä EUrosossuilta ja Brysselokraateilta?

Se oli myyntipuhe. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta. DSA on byrokraattinen leka, jolla Bryssel on ulkoistanut sensuurin yksityisille yrityksille. Se on mekanismi, joka muuttaa internetin vapaan torin ohjatuksi puutarhaksi, jossa rikkaruohot – eli väärät mielipiteet – kitketään koneellisesti ennen kuin ne ehtivät edes nousta pintaan.

Faktat:Miten himmeli toimii?

DSA:n ydinajatus on petollisen yksinkertainen: “Mikä on laitonta offline, on oltava laitonta online.” Kukaan ei vastusta laittomuuksien poistamista. Mutta piru asuu yksityiskohdissa – ja siinä, kuka määrittelee laittomuuden ja “haitallisuuden”.

Säädös jakaa verkkoalustat kasteihin. Kaikkein tiukimmat suitset on asetettu niin sanotuille erittäin suurille verkkoalustoille (VLOP), joilla on yli 45 miljoonaa käyttäjää. Käytännössä tämä tarkoittaa X:ää (ent. Twitter), Facebookia, YouTubea, TikTokia ja Instagramia.Nämä jättiläiset on velvoitettu arvioimaan “järjestelmäriskejä”. Niiden on aktiivisesti estettävä palveluidensa käyttö esimerkiksi vaalivaikuttamiseen tai “sukupuolittuneeseen väkivaltaan”.

Jos ne epäonnistuvat, EU voi lätkäistä sakon, joka on jopa 6 % yhtiön globaalista liikevaihdosta. Puhumme miljardeista euroista.Mikä on lopputulos, kun yritystä uhataan miljardisakoilla, jos se päästää läpi “haitallista” sisältöä? Yritys ylireagoi. Se säätää algoritminsa niin kireälle, että pieninkin epäilys väärästä termistä johtaa sisällön hautaamiseen. Sensuuria ei enää tee valtio, vaan sen tekee pelokas korporaatio valtion (tai tässä tapauksessa EU:n) pelossa.

Luotettavat ilmiantajat – Uusi eliitti

Ehkä huolestuttavin piirre DSA:ssa on “luotettavien ilmiantajien” (Trusted Flaggers) järjestelmä. Nämä ovat tahoja – käytännössä usein vasemmalle kallellaan olevia kansalaisjärjestöjä tai viranomaisia – joiden tekemät ilmiannot alustojen on käsiteltävä ohituskaistalla.Tavallinen kansalainen voi ilmiantaa sisältöä, ja se käsitellään joskus, jos jaksetaan. Kun “luotettava ilmiantaja” sanoo, että postauksesi on vihapuhetta tai disinformaatiota, se katoaa lähes välittömästi. Tämä luo verkkoon kahden kerroksen väkeä: ne, joilla on valta määritellä totuus, ja ne, joiden puhetta valvotaan.

Tämmöinen luotettava ilmianataja, käyttäkäämme ikiaikaista venäläistä termiä fiskaali. on semmoinen ilmiantaja, joka kertoo että hänelle tuli asiasta Z oikein erikoisen pahaa mieli, ja siksi sen täytyy olla valetta, ja kippas kappas. Ikävä mielipide katoaa kierrosta. Koulumaailmassa Venäjän keisarikunnan aikaisissa kuntosaleissa ja myöhemmin Neuvostoliiton alkuaikoina oppilaat alkoivat kutsua tovereitaan, jotka raportoivat opettajille muiden tekemisistä, “fiskaaleiksi”. Termi kantaa mukanaan ajatusta järjestelmällisestä ilmiantamisesta – se ei ole vain satunnainen kieli keskellä suuta -tilanne, vaan viittaa henkilöön, joka toimii osana auktoriteetin “valvontakoneistoa” eli hakee omia etujaan ilmiantamalla muita. Alinta mahdollista ihmissaastaa siis.

Suomi ja “Bryssel-efekti” – Miten tämä näkyy arjessa?

Monet suomalaiset tuudittautuvat siihen uskoon, että meillä on oma lainsäädäntö ja sananvapaus. “Ei Saksan laki täällä päde.”Juridisesti ei pädekään. Mutta teknologinen realiteetti on toinen. Meta (Facebook/Instagram) tai Google eivät rakenna erillistä moderointijärjestelmää viidelle miljoonalle suomalaiselle. Ne rakentavat järjestelmän, joka täyttää EU:n tiukimmat vaatimukset. Jos Saksa vaatii tiukkaa sensuuria maahanmuuttokritiikille, on taloudellisesti ja teknisesti helpointa soveltaa samaa tiukkaa suodatinta koko Eurooppaan.

Tämä on se kuuluisa Bryssel-efekti. Suomalainen konservatiivi, joka kirjoittaa kriittisesti maahanmuuttopolitiikasta tai kyseenalaistaa DEI-ideologian (monimuotoisuus, tasapuolisuus, osallisuus), joutuu saman lekan alle kuin saksalainen virkaveljensä, vaikka Suomen laki ei kyseistä tekstiä kieltäisikään. Alusta vetoaa “yhteisönormeihin” ja poistaa sisällön. Valitusoikeus on olemassa paperilla, mutta käytännössä se on taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Disinformaatio on toinen DSA:n lempilapsi. Säädös velvoittaa alustat taistelemaan sitä vastaan. Mutta kuka määrittelee disinformaation? Korona-aikana näimme, kuinka “tiede” muuttui kuukauden välein, ja aiemmin salaliittoteoriaksi leimattu väite muuttui hyväksytyksi totuudeksi. DSA:n alla väärässä olemisen tilaa ei enää sallita. Jos olet eri mieltä virallisen konsensuksen kanssa – olipa kyse ilmastotoimista, konflikteista tai sukupuolesta – algoritmisi hiljenee.

Et välttämättä saa porttikieltoa. Sinut vain varjokiellataan (shadowban). Postauksesi näkyvät vain sinulle ja muutamalle kaverille. Digitaalinen äänesi vaimennetaan, vaikka saat edelleen huutaa tyhjään huoneeseen.

Pahimmat mahdolliset skenaariot – Mihin olemme menossa?

Jos nykykehitys jatkuu lineaarisesti, tulevaisuudenkuva on synkkä. Tässä on kolme skenaariota, jotka eivät vaadi foliota hatun ympärille, vaan ainoastaan DSA:n tekstin ja poliittisten trendien yhdistämistä:

1. Kriisiprotokollan väärinkäyttö:DSA sisältää mekanismin “kriisitilanteita” varten. Komissio voi julistaa kriisin (esimerkiksi uusi pandemia, sota tai “ilmastohätätila”) ja vaatia alustoja toimimaan välittömästi tietynlaisen informaation rajoittamiseksi. Tämä on poikkeustilalaki digitaalisessa muodossa. Pahimmassa tapauksessa kriisin varjolla estetään kaikki hallitusta tai EU:ta kritisoiva keskustelu “yleisen turvallisuuden” nimissä. Vaalien alla “hybridivaikuttamiseksi” voidaan leimata mikä tahansa kansallismielinen kampanjointi, jolloin oppositio menettää näkyvyytensä kriittisellä hetkellä.

2. Totuusministeriön sementointi:”Luotettavat ilmiantajat” ja faktantarkistajat muodostavat pysyvän totuuskomission. Koska alustat haluavat välttää riskejä, ne alkavat suosia vain valtamedian ja virallisten tahojen sisältöä. Vaihtoehtomediat ja itsenäiset ajattelijat ajetaan marginaaliin, pois suurilta alustoilta omille pienille palvelimilleen, jotka nekin voidaan myöhemmin sulkea maksunvälittäjien painostuksesta. Internet palaa aikaan, jossa on vain kolme TV-kanavaa ja yksi virallinen totuus, mutta nyt se tapahtuu älypuhelimen ruudulla.

3. Sosiaalinen pisteytys hiipii sisään:Kun digitaalinen henkilöllisyys (EU Digital Identity Wallet) yhdistetään lopulta verkkoasiointiin DSA:n vaatimusten varjolla (esim. iän varmistaminen), anonyymiys katoaa. “Vihapuheesta” tai “disinformaatiosta” ei seuraa vain postauksen poisto, vaan merkintä profiiliin. Toistuvat rikkomukset voivat johtaa tilien sulkemiseen yli alustarajojen. Pahimmassa tapauksessa digitaalinen hylkiö ei menetä vain Facebook-tiliään, vaan pääsynsä moderneihin peruspalveluihin, jotka vaativat vahvaa tunnistautumista ja “hyvää mainetta”.DSA ei ole pelkkä laki. Se on infrastruktuuri, joka mahdollistaa ennennäkemättömän kontrollin. Koneisto on nyt rakennettu ja rasvattu. Kysymys kuuluu enää: kuka painaa nappia ja kuinka kovaa?

Yhdysvallat ja EU edustavat internetin säätelyssä kahta täysin päinvastaista filosofiaa.

1. Perusasetelma: Yhdysvaltain 1. lisäys vs. EU:n turvallisuusajattelu

  • USA: Perustuslain ensimmäinen lisäys (First Amendment) on äärimmäisen vahva. Se kieltää valtiota (Kongressia) rajoittamasta sananvapautta. Yhdysvalloissa vihapuhe on lähtökohtaisesti laillista, ellei se yllytä välittömään väkivaltaan.
  • EU: Eurooppalainen perinne sallii sananvapauden rajoittamisen “muiden oikeuksien”, kuten ihmisarvon tai turvallisuuden nimissä. DSA on tämän ajattelun huipentuma.

Miten tämä toimii käytännössä? (Troijan hevonen)

Vaikka Yhdysvaltain laki on vapaamielinen, EU:n DSA toimii “takaovena” globaalille sensuurille. Mekanismi on raadollinen:

  1. Yksityiset yritykset eivät ole valtio: Yhdysvaltain perustuslaki estää valtiota (Donald Trumpia, Joe Bideniä tai hallintoa tai FBI:ta) sensuroimasta kansalaisia. Se ei estä Metaa, Googlea tai Microsoftia sensuroimasta ketään. Nämä ovat yksityisiä yrityksiä, joilla on oikeus hallita alustojaan.
  2. Bryssel-efekti: Koska EU on valtava markkina-alue (yli 400 miljoonaa kuluttajaa), Piilaakson jättien ei kannata menettää pääsyä sinne. Kun EU uhkaa miljardisakolla, yritykset tottelevat.
  3. Globaali standardi: On kallista ja vaikeaa ylläpitää kahta erilaista algoritmia (yksi vapaa USA:lle, yksi sensuroitu EU:lle). On helpompaa ja turvallisempaa säätää koko globaali alusta tiukimman sääntelijän (eli EU:n) mukaan.

Tulos: EU vie onnistuneesti lainsäädäntöään Yhdysvaltoihin. Amerikkalainen konservatiivi saattaa huomata postauksensa poistuvan, koska algoritmi on säädetty noudattamaan Brysselin “vihapuhe”-määritelmiä, vaikka Yhdysvaltain laki sallisi tekstin.

Section 230 – Suojakilpi murtuu?

Yhdysvalloissa internetin kivijalka on laki nimeltä Section 230. Se vapauttaa alustat vastuusta käyttäjien sisällöstä (ne nähdään “alustoina”, ei “julkaisijoina”).

DSA hyökkää tätä periaatetta vastaan. EU sanoo, että alustat ovat vastuussa, jos ne eivät poista laitonta sisältöä tarpeeksi nopeasti. Tämä luo ristipaineen: Kun USA:n laki sanoo: “Teidän ei tarvitse poistaa, ette ole vastuussa.” niin EU direktiivi sanoo: “Teidän on pakko poistaa tai olette vastuussa.”

Riskiä välttelevä korporaatio valitsee EU:n tien, koska siellä on sakon uhka.

Tapaus Elon Musk (X) – Ainoa vastarinta?

Tämä on se kohta, jossa tilanne muuttuu mielenkiintoiseksi ja sotkuiseksi. Elon Musk osti Twitterin (nykyinen X) palauttaakseen sananvapauden. Hän on avoimesti riidellyt EU-komissaari Thierry Bretonin kanssa.

Musk on vihjaillut, että DSA on vastoin sananvapautta. (Mitä se ilmiselvästi on) Jos Musk kieltäytyy noudattamasta DSA:n sensuurivaatimuksia (kuten “disinformaation” poistamista), edessä on kaksi skenaariota: X suljetaan Euroopassa: EU blokkaa X:n. Tämä johtaisi “Splinternetiin”, jossa länsimainen internet jakautuu kahtia. Ja konservatiivit poistetaan internetisä ja sosialismi voittaa. TAI Oikeussalikamppailu: X voi yrittää haastaa EU:n päätökset oikeudessa, mutta EU:n tuomioistuin on perinteisesti tukenut unionin lainsäädäntöä.

    Kaikki muut (Meta/Zuckerberg, Google, TikTok) ovat jo alistuneet ja rakentaneet DSA:n vaatimat himmelit. Ne ovat “woke-yhteensopivia” jo yrityskulttuuriltaan, joten EU:n vaatimukset eivät ole niille ideologinen ongelma, vain tekninen kustannus. mutta lähtökohtaisesti ns “Iloinen asia”

    Yhteenveto: Globaali sensuuri etenee

    Yhdysvaltain lainsäädäntö on nykyisellään voimaton estämään tätä. Koska sensuurin toteuttaa yksityinen yritys (EU:n painostuksesta), Yhdysvaltain perustuslaki ei suojaa edes amerikkalaista käyttäjää, saati suomalaista.

    Ainoa tapa, jolla tämä muuttuu, on jos Yhdysvaltain hallinto (Trump/republikaanit) alkaa tulkita tilannetta niin, että yhtiöt toimivat “valtiollisina toimijoina” (state actors) toimiessaan EU:n käskystä, ja yrittää käyttää lainsäädäntöä estääkseen yrityksiä noudattamasta ulkomaista sensuuria. Se johtaisi massiiviseen kauppasotaan EU:n ja USA:n välillä.

    Tällä hetkellä näyttää siltä, että Eurooppa on onnistunut “sivistämään” amerikkalaisen internetin – eli tukahduttamaan sen vapauden. Elämmä siis todella mielenkiintoisia aikoja.

    Kirjoittaja seuraa huolestuneena, kuinka sananvapaus vaihdetaan turvallisuuden illuusioon.

    Posted in henk.koht, informaatiosota, Jotain aivan muuta | Tagged | 1 Comment

    Rekisteröity tuho – Kun valtio kerää aseet ja jättää sudet vapaaksi

    Posted on December 21, 2025 by epamuodikkaitaajatuksia

    On saavutettu piste, jossa länsimainen valtio ei enää edes yritä peitellä perimmäistä luonnettaan: se on muuttunut kansalaisensa suojelijasta tämän holhoajaksi ja lopulta tämän potentiaaliseksi viholliseksi. Anthony Albanesen hallituksen kiireesti kyhäämä aselakipaketti ja takaisinosto-ohjelma “Bondin varjossa” on tästä oppikirjaesimerkki: Se on politiikkaa, joka ammentaa voimansa uhrien verestä, mutta jonka todellinen kohde on se viimeinenkin riippumattomuuden rippeet, joka vapaalla kansalaisella on jäljellä.

    Valtion epäonnistuminen Bondi Beachilla oli totaalista. Se epäonnistui ennaltaehkäisyssä, kun se antoi ISIS-sympatioista tunnetun perheen säilyttää asearsenaalinsa. Se epäonnistui suojelussa, kun se jätti Archer Parkin väkijoukon suojattomaksi kohteeksi ilman välitöntä turvaa. Ja se epäonnistui reagoinnissa, kun byrokraattinen komentoketju takelteli samalla, kun siviili joutui tekemään poliisin työn paljain käsin. Mutta sen sijaan, että valtio katsoisi peiliin, se kääntää syyttävän sormensa niihin satoihintuhansiin australialaisiin, joilla ei ollut tapahtuman kanssa mitään tekemistä.

    Tämä sokea sääntelyvimma ei ole vain australialainen ilmiö, vaan se on saanut tartuntansa eurooppalaisesta tautipesäkkeestä. Euroopan unionin asedirektiivi on toiminut varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka Brysselin teknokraatit hyödyntävät tragedioita – kuten Pariisin vuoden 2015 iskuja – kurittaakseen harrastajia. EU:n aselainsäädäntö on huonon hallinnon huipentuma: se keskittyy mekaanisiin yksityiskohtiin, kuten lippaiden kapasiteettiin tai aseiden ulkonäköön, samalla kun se on täysin voimaton estämään Balkanilta virtaavaa laitonta aseliikennettä. EU:n direktiivit ovat luoneet tilanteen, jossa suomalainen reserviläinen tai itävaltalainen metsästäjä on jatkuvan epäilyksen alla, vaikka todellinen uhka lymyää pimeissä konteissa ja varjoisilla foorumeilla, joihin direktiivin pitkä koura ei ylety. Albanese näyttää ottaneen oppia tästä Euvostoliittolaisesta mallista, jossa turvallisuuden teatteri on tärkeämpää kuin itse turvallisuus.

    Australialaisen aselakiutopian ja eurooppalaisen direktiivihysterian välillä on nähtävissä suora ja huolestuttava jatkumo: molemmat perustuvat oletukseen, että sääntely on tehokkainta silloin, kun se kohdistuu helpoiten kontrolloitaviin ryhmiin. EU-asedirektiivin valuvika on sama kuin Albanesen uusien rajoitusten: se rankaisee sääntöjen noudattajia sääntöjen rikkojien teoista. Kun Brysselissä päätettiin rajoittaa lippaiden kokoa tai vaatia lääkärintodistuksia perinteisiltä metsästäjiltä, ei yhdelläkään komissaarilla ollut pokkaa myöntää, että todellinen ongelma – pimeät markkinat ja radikalisoituminen – on täysin riippumaton siitä, onko urheiluampujan lippaassa kymmenen vai kaksitoista patruunaa. Tämä on byrokraattista sijaistoimintaa: kun todellista pahuutta ei osata tai uskalleta kohdata, kiillotetaan kilpeä kurittamalla niitä, jotka on jo valmiiksi merkitty rekistereihin.

    Tämä “turvallisuuden harmonisointi” on johtanut siihen, että kansallinen erityispiirre ja maalaisjärki on uhrattu ylikansallisen kontrollin alttarille. Suomessa tämä tarkoittaa vaaraa maanpuolustuskyvyn perustana olevalle vapaaehtoiselle maanpuolustuskoulutukselle, Australiassa taas maanviljelijöiden elinkeinon vaarantamista täysin mielivaltaisilla kategoriamuutoksilla. Molemmissa tapauksissa valtio rakentaa itsestään kaikkinäkevää tarkkailijaa, joka on kuitenkin sokea silloin, kun iskulaite on keittiöveitsi, rekka tai laittomasti maahan tuotu rynnäkkökivääri. Se, mitä me näemme nyt Bondin jälkimainingeissa, on globaalin kontrollikoneiston harjoitus, jossa kokeillaan, kuinka pitkälle vapaat kansat voidaan ajaa nurkkaan ennen kuin ne huomaavat, että “yleinen turvallisuus” onkin vain koodinimi täydelliselle riippuvuudelle valtiosta. Sosialismiin pääsee kyllä äänestämällä, mutta pois pääsee vain ampumalla. Näinhän Maduron Venezuelan malli opettaa.

    Albanesen ajama “pakollinen takaisinosto” on termi, joka kätkee sisäänsä puhtaan konfiskaation eli valtiollisen ryöstön. Tässä on haettava historiallista perspektiiviä itänaapuristamme. Vuonna 1918 Neuvosto-Venäjällä säädettiin asetus, joka velvoitti kansalaiset luovuttamaan kaikki ampuma-aseet ja ammukset viranomaisille. Perustelu oli silloinkin “yhteiskunnallinen turvallisuus” ja “järjestyksen ylläpito”. Neuvostoliitossa ymmärrettiin jo varhain, että valtio, joka pelkää kansaansa, täytyy ensin riisua kansa aseista. Rekisteröidyt aseet olivat vain esilista tulevalle takavarikoille – aivan kuten Australiassa tänään. Kun Albanese puhuu kansallisen aserekisterin nopeuttamisesta, hän ei puhu rikostutkinnasta; hän puhuu inventaariosta ennen kansallistamista.

    Meneillään oleva kehitys on irvokas paradoksi. Samalla kun hallitus kaventaa itsetuhoisesti lainkuuliaisten kansalaisten kykyä omistaa suojeluvälineitä, se todistaa olevansa kyvytön estämään edes tiedustelupalvelun seurannassa olevien henkilöiden iskuja. Valtio on kuin lääkäri, joka määrää potilaalleen amputaation, koska lääkäri itse kompastui sairaalan käytävällä.

    Tämä “uusi normaali” on dystopia, jossa siviilin on oltava uhri ollakseen hyvä kansalainen. Itsepuolustus nähdään rikoksena valtiota vastaan, vaikka tuo monopoli on osoittautunut Bondilla ja muualla pelkäksi tyhjäksi kuoreksi. Takaisinosto-ohjelma ei ole turvallisuusteko, se on nöyryytysriitti. Se on viesti kansalaiselle: “Me emme pysty suojelemaan sinua, mutta me varmistamme, ettet sinäkään pysty suojella itseäsi.”

    Historiasta tiedämme, että kun aseet on kerätty pois, seuraavaksi kerätään sanat. Neuvosto-Venäjällä ja Isossa Britanniassa se kesti vuosia, Australiassa se näyttää tapahtuvan samassa digitaalisessa hengenvetovetossa. Bondi Beachin hiekka on jo puhdas, mutta valtion moraalinen epäonnistuminen jää pysyväksi muistomerkiksi ajasta, jolloin vapaudesta tuli epämuodikasta.

    Posted in Aseet, Aselait, maahanmuuttajat, terrorismi | Tagged , , | Leave a comment

    Bondi ja “turvallisen” yhteiskunnan valhe

    Posted on December 18, 2025 by epamuodikkaitaajatuksia

    On kiehtovaa seurata, kuinka liberaali demokratia reagoi, kun sen rakastamat illuusiot särkyvät. Sunnuntaina 14. joulukuuta 2025 Bondi Beachilla nähtiin näytelmä, joka onnistui yhdellä iskulla romuttamaan kaksi Australian valtiollisen uskonnon kivijalkaa: myytin maailman tehokkaimmasta aselainsäädännöstä ja uskon kaikkivoipaan poliisivaltioon.

    En lähde tässä vittuilemaan nuorelle poliisille tässä: Kuten selvästi näette Australian poliisi ei luota aseita edes omilleen, vaan tyytyy valvomaan koronarokotuksia ja ulkonaliikkumiskieltoja. Sitten kun olisi “oikea poliisi/väkivaltatehtävä” on sitten vähän hiljaisempaa. Kuvan poliisi selvästi varoittaa rannalle menijöitä liitämään hiiteen ammuskelusta. Kuvan omistaa news.com.au

    Australian aselainsäädäntöä on vuosikymmeniä pidetty edistyksellisyyden “Gold Standardina”. Port Arthurin jälkeen kansa riisuttiin aseista “yhteisen hyvän” nimissä. Meille on vakuutettu, että kun valtio ottaa rehelliseltä kansalaiselta pois kyvyn puolustautua, pahuus katoaa. Bondin Archer Parkin veri todistaa muuta. 16 kuollutta ja yli 40 loukkaantunutta on hinta, joka maksetaan tästä utopiasta.

    On suorastaan ironista, että iskun suorittaneella isä-poika-kaksikolla – Sajid ja Naveed Akramilla – oli hallussaan kuusi laillista, rekisteröityä asetta. Samalla kun hallitus suunnittelee entistä tiukempia rajoituksia metsästäjille, se on täysin kyvytön valvomaan niitä, jotka se on jo päästänyt seulansa läpi. Naveed Akram oli ollut tiedustelupalvelu ASIO:n tarkkailussa vuosia ISIS-sympatioiden vuoksi, mutta perheen asekaappi pullotti lupatavaraa. Järjestelmä ei suinkaan estänyt iskun tekemistä; se toimi sen logistisena kumppanina.

    Poliisin toiminta itse iskupaikalla oli oppikirjaesimerkki byrokraattisesta jämäkkyydestä. Kun laukaukset alkoivat klo 18:47, kului minuutteja, ennen kuin “erikoistuneet yksiköt” saivat itsensä liikkeelle. Sillä välin, kun poliisi hioi taktiikkaansa, siviili nimeltä Ahmed al-Ahmed joutui tekemään sen, mitä varten valtio kantaa verovaroja: hän syöksyi aseettomana ampujaa kohti ja riisui tämän aseista. Valtion vastaus? Luotiliivit päällä ja raskaasti varustautuneena saapuneet Sydneyn poliisit onnistui ampumaan kahta omaakin konstaapeliaan “tilanteen hallinnan” tiimellyksessä. Suomalainen varusmiesyksikkö olisi selvinnyt vähintään yhtä hyvin.

    Aikajana on aivan käsittämättömän karua luettavaa: Ammunta alkaa 18:47, 18:50 sivullinen Ahmed Al Ahmed yrittää keskeyttää ammunnan. Laittaa kylläkin riistämänsä aseen uudelleen terroristin ulottuville, mutta ilmeisesti siksi, että pelkää sekoittuvansa terroristiin. Aivan aiheellinen varotoimi hänen kannaltaan. 18:54 poliisi pääsee sillalle ja avaa tulen terroristeja kohti. 18:55-18:57 tulitaistelu. Vanhempi tero lähtee tapaamaan 72 LINUX-harrastajaa (tai sitten viinirypälettä; on vähän epäselvää kirjoitettiinkö koraania arabiaksi vai arameaksi). Poika päätyi lasareettiin poliisin ampumana.

    Silti, tuskin verijäljet on pesty Bondin hiekasta, kun poliitikot nousevat korokkeilleen vaatimaan – yllätys, yllätys – aselakien kiristämistä. Ratkaisu valtion epäonnistumiseen on aina lisätä valtion valtaa. Jos laki ei toiminut, vika on laissa, ei sen valvojissa.

    Bondin tapaus osoittaa karusti, että kun todellinen uhka realisoituu, siviili on omillaan. Australian “turvallisuus” on paperitiikeri, joka on suunniteltu paimentamaan lainkuuliaisia kansalaisia, ei pysäyttämään päättäväistä vihollista. Todellinen turvallisuus ei synny rekistereistä tai kielloista, vaan kyvystä ja tahdosta vastustaa pahaa siellä, missä se kohtaa – mutta se on ajatus, joka on Australian kaltaisessa holhousyhteiskunnassa lopullisesti epämuodikasta.

    Bondi Beachin iskun jälkipyykki uutisissa

    Tämä video näyttää iskun välittömiä seurauksia ja poliittisen johdon reaktioita, jotka ovat linjassa kirjoituksessa kuvatun aselaki- ja turvallisuuskeskustelun kanssa.

    Posted in Aselait, sisäinen turvallisuus, terrorismi | Leave a comment

    Blood on the Sand – When the Illusion of Control Shatters

    Posted on December 16, 2025 by epamuodikkaitaajatuksia

    This past weekend irrevocably altered the national self-image of Australia. Bondi Beach, that global symbol of carefree hedonism and sun-worship, is now synonymous with slaughter. On Sunday evening, December 14th, two men dressed in black opened fire with long-barreled weapons into a crowd gathered to celebrate Hanukkah. Sixteen dead. Dozens wounded. This was not an “isolated incident” or a “mental health crisis,” but a brutal act of terror that struck directly at the heart of the multicultural dream.

    The situation report from Bondi is chilling. It is not merely a story of violence, but a story of the total failure of the security apparatus. For decades, Australia has prided itself on having the world’s strictest gun laws—the “Gold Standard” of 1996 that was supposed to make such events impossible. And yet, in 2025, in the middle of one of the most surveilled cities on earth, two perpetrators managed to acquire heavy weaponry and execute a mass murder. The authorities were powerless until it was too late. The blood on the sand is concrete proof that the promise of a “disarmed and safe society” was a lie. And again PM Albanese gov’t’s only knee-jerk solution was “moh gunrestrictions” I find it extremely hard to believe, that ISIS terrorists would be hampered by these measures. “Five eyes” will help solving the incident, which is all and good considering they did nothing to prevent the act of terror.

    Germany: The Land of Ruler-Wielding Bureaucrats

    In Europe, the picture is equally bleak, though the shade of incompetence differs. The aftermath of the Solingen terror attack in 2024 remains a towering monument to bureaucratic cowardice. When a “festival of diversity” ended in a knife attack, German Interior Minister Nancy Faeser and the political elite did not discuss border control or ideological radicalization; they discussed the length of knife blades. The proposed solution was a six-centimeter limit on blades in public places—as if a terrorist measures their weapon with a ruler before committing an atrocity.

    Now, in December 2025, we received another reminder of how thin the thread of our safety truly is. German police managed, at the last moment, to foil a planned terror attack on a Christmas market in Bavaria. Five arrested, including an Imam, who planned to drive a vehicle into the crowd. This time, intelligence services worked, and a catastrophe was averted. But this “success” does not remove the fundamental problem: the threat is permanent. A society that is forced to turn its Christmas markets into zones fortified by concrete bollards, relying blindly on the police getting lucky every single time, is not free. It is an open-air prison where the guards just happened to be awake this time. A foiled attack is not proof that the system works; it is a symptom of how much hatred we have allowed inside the gates.

    The Prohibition Paradox: The British Black Market Bazaar

    To understand the futility of the Australian government’s inevitable clampdown, one need only study the economic reality of the United Kingdom post-1997. After the Dunblane massacre, Britain banned handguns completely. The establishment cheered, believing they had “solved” gun crime. The reality, however, was a masterclass in the law of unintended consequences.  

    Far from disappearing, gun crime in the UK actually rose by 40% in the two years following the ban. The legislation succeeded only in disarming Olympic athletes and law-abiding hobbyists. For the criminal underworld, the ban acted as a form of deregulation. A bifurcated market emerged, driven by pure capitalism.

    At the top end, “clean” and reliable firearms like Glocks or Sig Sauers became status symbols for organized crime bosses. Their scarcity drove prices up—a pristine Glock can now command between £3,000 and £5,000 on the black market. But at the bottom end, the ban created a terrifying flood of cheap, dangerous alternatives. Street gangs turned to reactivated antique weapons and, more alarmingly, converted blank-firing pistols smuggled from Eastern Europe. Reports from the mid-2000s and 2020s revealed that a lethal, albeit unreliable, firearm could be purchased in British cities for as little as £50 to £200—less than the price of a decent pair of sneakers.  

    Furthermore, the high cost of quality weapons gave birth to the “rent-a-gun” economy. Since a good pistol is too valuable to discard, it is now leased out by “armourers” to foot soldiers for specific hits, then returned. A single ballistic signature now links dozens of shootings across different postcodes. The government’s ban didn’t remove guns; it simply forced criminals to share them, while flooding the streets with cheap, converted junk that is harder to trace and just as deadly at close range.

    The Prohibition Paradox: The British Black Market Bazaar

    To understand the futility of the Australian government’s inevitable clampdown, one need only study the economic reality of the United Kingdom post-1997. After the Dunblane massacre, Britain banned handguns completely. The establishment cheered, believing they had “solved” gun crime. The reality, however, was a masterclass in the law of unintended consequences.  

    Far from disappearing, gun crime in the UK actually rose by 40% in the two years following the ban. The legislation succeeded only in disarming Olympic athletes and law-abiding hobbyists. For the criminal underworld, the ban acted as a form of deregulation. A bifurcated market emerged, driven by pure capitalism.

    At the top end, “clean” and reliable firearms like Glocks or Sig Sauers became status symbols for organized crime bosses. Their scarcity drove prices up—a pristine Glock can now command between £3,000 and £5,000 on the black market. But at the bottom end, the ban created a terrifying flood of cheap, dangerous alternatives. Street gangs turned to reactivated antique weapons and, more alarmingly, converted blank-firing pistols smuggled from Eastern Europe. Reports from the mid-2000s and 2020s revealed that a lethal, albeit unreliable, firearm could be purchased in British cities for as little as £50 to £200—less than the price of a decent pair of sneakers.  

    Furthermore, the high cost of quality weapons gave birth to the “rent-a-gun” economy. Since a good pistol is too valuable to discard, it is now leased out by “armourers” to foot soldiers for specific hits, then returned. A single ballistic signature now links dozens of shootings across different postcodes. The government’s ban didn’t remove guns; it simply forced criminals to share them, while flooding the streets with cheap, converted junk that is harder to trace and just as deadly at close range.

    The Australian Government’s Logical Somersault

    The reaction from the Australian government following the Bondi massacre has been predictable, performative, and intellectually dishonest. Immediately following the attacks, a chorus began demanding even stricter gun laws. There lies a fallacy so obvious that ignoring it requires willful blindness.

    How does tightening laws deter criminals who have just demonstrated total disregard for one of the strictest prohibition regimes in the world? The perpetrators possessed weapons that were likely illegal or acquired on the black market. When the government now floats ideas of tightening the national registry or freezing licensing processes for hobbyists, it is punishing sport shooters and hunters for the actions of terrorists. It is collective punishment directed at the wrong demographic. The government’s logic is circular: because prohibitions didn’t work, we need more prohibitions. It is akin to trying to extinguish a fire by throwing gasoline on it, hoping that this time it will suffocate the flames.

    This reveals the state’s deep insecurity. It cannot prevent evil, so it seeks to control those who are controllable—the law-abiding citizens.

    Britain: A Cautionary Tale of a Disarmed Dystopia

    If the Australian government wishes to see where total civilian disarmament and “safety rhetoric” leads, it need only look to Britain. The island nation has served as a laboratory for a policy where handguns were banned first, followed by the tightening of every other weapon law. Once the firearms were “eradicated,” violence did not disappear; it simply changed shape.

    London is now a metropolis of stabbing crime, where teenagers wage gang wars with “zombie knives” and machetes in broad daylight. Britain’s answer? Ban the knives, ban their postage, and finally, have the police proudly tweet about confiscating screwdrivers and bicycle spokes as “dangerous weapons.” Britain is a warning that when the state strips citizens of the capacity for defense, it does not create peace; it creates a society of victims. Criminals will always find a tool—be it an illegal pistol, acid, or a car—but the ordinary citizen is left completely defenseless.

    The Anglo-Saxon Silence: Free Speech is More Dangerous than Guns

    Perhaps the most disturbing feature of this trend in the Anglo-Saxon world (Australia, UK, Canada) is not just the physical insecurity, but the psychological climate. Governments appear to fear the reactions of their citizens and open debate more than they fear the terrorists themselves.

    In Britain, and now in Australia, a doctrine prevails where, following a terror attack, the authorities’ primary concern is the combatting of “misinformation” and the policing of social media. While the bodies at Bondi were still being counted, the political machine was already worrying about whether the event would “incite hate.” It is easier and politically safer to arrest a citizen for an “incorrect” Facebook post or to suppress discussion about the link between migration policy and security, than to admit that the state has failed in its primary duty: the protection of its people.

    In the modern Anglo-Saxon worldview, the desire of individuals to protect themselves—whether with arms or even with words—is seen as a threat to state authority. If you carry a weapon to protect your family, you are signaling that you do not trust the police to arrive in time. The events at Bondi Beach demonstrated in the harshest possible way that such mistrust is entirely justified. But rather than admitting this, the state prefers to silence the conversation and tighten the screws on those who would never shoot anyone.

    We live in an era where the ultimate “unfashionable thought” is to state the obvious: Evil is not stopped by laws, hashtags, or blade measurements. It is stopped by force. And when the state monopolizes force but fails utterly to use it effectively—whether on the sands of Australia or the markets of Germany—all that remains is grief, anger, and a paper-flavored bureaucracy preparing the next prohibition.

    How did it go? On your own opinion?

    Posted in Aseet, Aselait, in English | Tagged , , , | Leave a comment

    Jenkkifutista ja kollektiivista syyllisyyttä – Miksi kaverini ei saa vain pelata?

    Posted on December 15, 2025 by epamuodikkaitaajatuksia

    Viime viikonlopun uutisvirta Australiasta ja Saksasta on ollut raskasta seurattavaa. Bondi Beachin veriteot ja Saksan estetyt joulutorisuunnitelmat ovat muistuttaneet meitä jälleen siitä pimeydestä, joka vaanii sivilisaation reunamilla. Mutta kun otsikot kirkuvat ja sosiaalinen media täyttyy raivosta, minun ajatukseni harhailevat hieman epämuodikkaaseen suuntaan: jenkkifutiskentälle.

    Mietin paria todellista olemassa olevaa tuttuani. Kutsutaan heitä vaikka Amiriksi ja Ibrahimiksi. Amir on iso kaveri, joka rakastaa amerikkalaista jalkapalloa. Kun hän vetää kypärän päähänsä ja asettuu puolustuslinjaan, hän ei mieti teologiaa, geopolitiikkaa tai sivilisaatioiden kamppailua. Hän miettii pelikirjaa, vastustajan pelinrakentajaa ja seuraavaa taklausta. Hän on joukkuekaveri, isä ja veronmaksaja. Ibrahim taas kulkee tuomitsemassa pelejä, että kaikkia saavat pelata.

    Mutta kun joku sekopää toisella puolella maapalloa päättää tappaa viattomia “oikean uskon” nimissä, Amirin ja Ibrahimin pelikenttä muuttuu.

    Se on julma ja absurdi mekanismi. Kun valkoinen mies tekee joukkomurhan, keskustelemme mielenterveydestä, syrjäytymisestä ja yksilön pahuudesta. Kukaan ei vaadi minua irtisanoutumaan teosta ruokakaupan kassajonossa. Mutta kun tekijän nimi on Akram tai Ahmed, kollektiivisen syyllisyyden viitta heitetään automaattisesti jokaisen samannimisen hartioille – myös sen jenkkifutista pelaavan Amirin ja tuomitsevaan Ibrahimiin.

    Tämä on juuri se tavoite, johon terroristit pyrkivät. On epämuodikasta myöntää tätä, mutta ISIS-sympatisoija ja kiihkein maahanmuuttovastustaja jakavat itse asiassa saman maailmankuvan: he molemmat vihaavat harmaata aluetta. He vihaavat sitä tilaa, jossa muslimit ja ei-muslimit elävät rauhassa, pelaavat palloa, käyvät töissä ja nauravat samoille vitseille.

    Terroristi vihaa Amiria, koska Amir pelaa “vääräuskoisten” peliä ja elää sovussa lännen kanssa. Terroristi haluaa tuhota Amirin rauhan pakottaakseen hänet valitsemaan puolen. Ja surullista kyllä, jokainen meistä, joka alkaa katsella Amiria epäilevästi Australian uutisten jälkeen, tekee juuri sen, mitä terroristi haluaa. Me työnnämme häntä pois meidän tiimistämme.

    Amir joutuu elämään kahden tulen välissä. Hänen täytyy pelätä terroristia (joka ei epäröi tappaa myös “vääränlaista” muslimia, kuten Australian sankaritarina osoitti) ja samalla pelätä naapurin katseita, jotka muuttuvat yhtäkkiä kylmiksi. Hänen oletetaan kantavan moraalista vastuuta ihmisistä, joita hän ei tunne ja joiden ideologiaa hän inhoaa.

    Se on uuvuttavaa. Se vie ilon pelistä.

    Olisi aika palata perusasioihin. Yksilönvastuuseen. Amir ei ole vastuussa saksalaisen imaamin harhoista. Hän on vastuussa vain omasta tontistaan kentällä. Ja juuri nyt se on ainoa asia, jonka hän haluaisi tehdä: pelata, käydä suihkussa ja mennä kotiin perheensä luo ilman, että hänen täytyy toimia globaalin terrorismin vastentahtoisena lehdistöedustajana.

    Ehkä suurin vastarinnan teko, jonka voimme tehdä terroristeille, on antaa Amirin olla vain jenkkifutispelaaja. Ei symboli, ei uhka, ei edustaja. Vain kaveri, joka tykkää taklata.

    Posted in henk.koht, Jotain aivan muuta | Tagged | Leave a comment

    is Clipping the Wings of Stealth – A Finnish F-35A Perspective

    Posted on December 14, 2025 by epamuodikkaitaajatuksia

    Hey folks, welcome back to Unfashionable Thoughts, where we ditch the trendy narratives and dig into the gritty realities that mainstream media loves to ignore. Today, we’re zeroing in on something that’s got defense wonks buzzing but leaves the average Joe scratching their head: how advancing detection technologies are eroding the value of stealth features in modern jets. And let’s make it personal for us Finns – we’ll evaluate this through the lens of our shiny new F-35A Lightning II, especially against Russia’s beefy air defenses. With tensions simmering on our eastern border, this isn’t just theory; it’s about survival in a potential scrap. Buckle up – this’ll be around 3500 characters of straight talk, no fluff.

    First off, a quick nod to the basics. Stealth tech, or “häiveominaisuudet” as we say in Finnish, isn’t about invisibility cloaks from Harry Potter. It’s about reducing radar cross-section (RCS), infrared signatures, and other giveaways so you can sneak past enemy sensors. The F-35A, which Finland’s snagging 64 of under the HX program, boasts an RCS as tiny as a marble – about 0.001 m². That’s great for slipping through old-school radars. But here’s the unfashionable truth: detection tech is evolving faster than stealth can keep up, turning that edge into a dull blade over the next 20 years (2025–2045).

    The Detection Revolution: From Radar Blips to AI-Powered Nets

    Picture this: Russia’s got S-400 and the incoming S-500 systems parked along our border, from Kaliningrad to Murmansk. These aren’t your grandpa’s SAMs; they’re layered networks with low-frequency radars (VHF/UHF) that laugh at traditional stealth shapes. Right now, in 2025, systems like Russia’s Nebo-M can spot an F-35A at 300 km on those long wavelengths, even if the resolution’s fuzzy. But give it a decade – by 2035, multi-static radars (multiple transmitters/receivers scattered around) and quantum sensors will sharpen that up, detecting anomalies in gravity or magnetic fields from satellites.

    Finland’s basing its F-35s at Rovaniemi in Lapland and Rissala in Karelia – both a stone’s throw from Russian airspace. That’s strategic for NATO ops, but it puts our birds right in the crosshairs of integrated air defense systems (IADS). Russia’s blending IR sensors, passive radars (using ambient signals like TV waves), and AI fusion to create a “see-everything” bubble. For the F-35A, this means its IR-hiding tricks (cooled exhausts) get busted by hypersensitive detectors spotting engine heat through clouds at 50–100 km.Let’s break it down in a table, because who doesn’t love cold, hard facts over hype?

    Detection TechCurrent (2025) Impact on F-35A2025–2035 Evolution2035–2045 OutlookFinnish Ops Challenge vs. Russia
    Low-Freq Radars (VHF/UHF)Spots at 300 km but poor lock-on; F-35 flies low to evade.AESA arrays + drone networks boost resolution; 500 km range.Satellite-integrated; 600+ km with missile guidance.Forces F-35s into risky low-altitude runs over Baltic approaches, exposing to MANPADS.
    Quantum & Photonic SensorsPrototypes detect stealth at 100 km; hard to jam.Ship/airborne integration; pierces absorbing materials.Full quantum suites; senses stealth “shadows”.Neutralizes F-35’s RCS edge in Arctic patrols; Russia could track from Kola Peninsula.
    IR & Passive SensorsIRST picks heat at BVR; 89% success vs. drones.Hybrid missiles with AI; cloud-penetrating thermal analysis.Autonomous swarms fuse data in real-time.Hits F-35’s afterburner ops; limits strikes on Kaliningrad without standoff weapons.
    AI Sensor Fusion78% of defenses merge radar/IR; spots weak signals.Real-time sharing via C2 nets; IDs stealth from noise.Quantum algos; global sat coverage.Turns Russia’s IADS into a no-fly zone for solo F-35 missions; demands NATO swarm tactics.

    By 2035, stealth’s value drops 20–40% for ops like suppressing enemy air defenses (SEAD) over Russian territory. Fast-forward to 2045, and it’s halved – quantum radars could make the F-35A “low-observable” at best, not invisible. In Finnish context, this means our jets, operational from 2026, might shine like beacons to S-500’s multi-spectral eyes during a Taiwan-style crisis spillover.

    Finnish F-35A Ops: Strengths, Weaknesses, and the Russian Bear

    Unfashionable idea #1: The F-35A isn’t a silver bullet for Finland. Sure, its sensor fusion and datalink make it a flying command center, sharing intel with NATO allies. In a Baltic defense scenario, it could jam Russian radars while launching standoff munitions from Finnish airspace. But Russia’s hyping its hypersonics (Kinzhal) and anti-stealth upgrades – think passive coherent location (PCL) that uses no emissions, making it jammer-proof.

    Challenge: Our northern terrain helps with low-level hiding, but Russia’s got eyes in space and drones swarming the border. Recent steps like beefing up anti-drone jammers are smart, but they don’t fix the core issue – detection tech’s democratizing air superiority. By 2040, even budget players could field AI nets that erode stealth’s premium price tag (each F-35 costs us a cool €80M+).

    Unfashionable idea #2: Adapt or die. Finland should pivot to “multi-domain” ops: pair F-35s with drone swarms for decoys, electronic warfare pods to blind S-400s, and hypersonic counters. NATO integration helps, but relying on U.S. tech means we’re vulnerable to export quirks – remember Turkey’s S-400 fiasco?

    In sum, detection advances won’t kill stealth outright, but they’ll force the F-35A into supporting roles rather than solo heroics. For Finland, staring down Russia’s IADS, it’s a wake-up call: invest in fusion and counters, or watch that häive glow fade.

    What do you think, readers? Drop your unfashionable takes below.

    Stay vigilant – the skies aren’t as empty as they seem.

    Posted in HX-ohjelma, ilmavoimat, Sodanajan toiminta, teknologia, Teknologia, uhka-arvio | Tagged , , | Leave a comment