Nyt päivä jälkeen Two-Tier Kier Starmerin ajan tarkastelemme elokuvia, jotka iskevät suoraan poliittisen eliitin ja valtamedian kipupisteisiin. Kyse on teoksista, jotka raaputtavat irti yhteiskunnan silotellun pinnan ja paljastavat sen alla piilevän oikeuslaitoksen kyvyttömyyden. Kun valtio epäonnistuu kansalaistensa suojelussa, valkokankaalle nousee hahmoja, jotka ottavat oikeuden omiin käsiinsä.
Eliitti tietää elokuvan voiman – siksi se sitä sensuroi
Totalitaariset johtajat Stalinista alkaen ovat ymmärtäneet yhden raadollisen totuuden, jota nykyinenkin poliittinen establismentti noudattaa: abstrakti taide tai älymystön sosiologiset raportit eivät liikuta massoja. Pablo Picasson Guernica saattaa herättää hienostuneita keskusteluja taidegallerioissa, mutta se ei nostata kansaa. Lenin mainitsi elokuvan olevan “Kansan taidemuoto”, muistaakseni. Saattoi olla toki Stalinkin. Molemmat kyllä ymmärrsivät asian täydellisesti.
Kun Stalin tarvitsi kansan tuen ja halusi valmistaa venäläiset sotaan, hän ei tilannut maalauksia. Hän tilasi Sergei Eisensteinilta elokuvan Aleksanteri Nevski (1938). Elokuva iskee suoraan tunteisiin, selkärankaan ja ihmisen alkukantaisimpaan oikeustajuun. Se tekee monimutkaisista asioista yksinkertaisia ja näyttää hyvän ja pahan ilman selittelyjä. Elokuvassa pahat saksalaiset (Saksalainen ritarikunta) jakavat kilttien venäläisten, tai Novgorodin Rusin, maita läänityksikseen ennen Peipsjärven taistelua huhtikuussa 1242.
Tämä on täsmälleen se syy, miksi Citizen Vigilanten kaltaiset elokuvat ovat establismentille niin hengenvaarallisia.
Vallanpitäjät voivat rahoittaa loputtomasti tekotaiteellisia, DEI-kyllästettyjä ja poliittisesti korrekteja “nyky-Guernicoita”, jotka saavat palkintoja festivaaleilla mutta joita kukaan tavallinen ihminen ei halua katsoa. Mutta kun valkokankaalle tuodaan suoraviivainen elokuva, joka sanoittaa ja kuvittaa sen turvattomuuden ja vihan, jota kansa kokee oikeassa elämässä kaduilla, reaktio on välitön. Elokuva on kansan taidemuoto.
Hyvä, kiertelemätön elokuva ohittaa poliitikkojen puheet, median asenteellisen uutisoinnin ja asiantuntijoiden vähättelyn. Se on kuin tulitikku ruutitynnyrissä. Siksi nyky-eliitti reagoi aivan kuten menneisyyden sensorit: kun kansa alkaa nähdä omat ajatuksensa valkokankaalla, elokuva on pakko vaientaa.
Sound of Freedom (2023)
Juoni: Tositapahtumiin pohjautuva elokuva kertoo entisestä Yhdysvaltain hallituksen agentista, Tim Ballardista, joka irtisanoutuu turhauttavasta ja hitaasta byrokratiasta. Hän lähtee omille teilleen pelastaakseen lapsia kansainvälisen seksikaupan ja pedofiilirinkien kynsistä Latinalaisessa Amerikassa.
Miksi vaikea establismentille: Elokuva iski suoraan globaalin eliitin arkaan paikkaan. Sen sijaan, että valtamedia olisi keskittynyt lapsikaupan todelliseen ongelmaan, se pyrki leimaamaan elokuvan vaaralliseksi “QAnon-salaliittoteoriaksi”. Syy on yksinkertainen: elokuva ohittaa täysin poliittisesti korrektin narratiivin ja näyttää, kuinka viralliset instituutiot joko ummistavat silmänsä tai ovat aivan liian tehottomia puuttumaan todelliseen pahuuteen. Se pakottaa katsomaan totuutta, jota eliitti mieluummin peittelisi.
Citizen Vigilante (2026)
Juoni: Uwe Bollin ohjaama uutuuselokuva kertoo Kroatiassa asuvasta amerikkalaisesta liikemiehestä. Kun maahanmuuttajataustaiset jengit, raiskaajat ja korruptoituneet viranomaiset tekevät yhteiskunnasta turvattoman, mies ei jää odottamaan poliisia. Hän tarttuu toimeen ja alkaa siivota katuja rikollisista, muuttuen nopeasti virkavallan jahtaamaksi lainsuojattomaksi, mutta samalla kansan sankariksi.
Miksi vaikea establismentille: Elokuva on käytännössä kielletty Saksassa, sillä viranomaiset kieltäytyivät antamasta sille ikärajaa. Virallinen tekosyy oli, että elokuva “yllyttää väkivaltaan siirtolaisia vastaan”. Todellisuudessa elokuva on establismentille myrkkyä, koska se heijastelee sensuroimatonta todellisuutta ja tavallisten kansalaisten patoutunutta turhautumista turvallisuustilanteen romahtamiseen. Se näyttää järjestelmän, joka suojelee rikollista enemmän kuin uhria.
Jäätävä polte (Born American, 1986) – Kun poliittinen pelkuruus saneli sensuurin
Jos vigilante-elokuvat pelottavat eliittiä valtion väkivaltamonopolin kyseenalaistamisen vuoksi, Renny Harlinin esikoisohjaus Jäätävä polte on oppikirjaesimerkki siitä, kuinka sensuuria käytetään puhtaasti poliittisen nöyristelyn välineenä.
Juoni: Kolme amerikkalaista nuorta miestä lomailee Suomessa ja päättää uhkarohkeana vedonlyöntinä ylittää rajan Neuvostoliiton puolelle. Leikki muuttuu painajaiseksi, kun heidät vangitaan ja heitetään syvälle brutaaliin neuvostovankilaan. Alkaa armoton eloonjäämiskamppailu kommunistisen järjestelmän mielivaltaa ja raakalaismaisuutta vastaan.
Miksi vaikea establismentille: Valtion elokuvatarkastamo kielsi elokuvan esittämisen ja levittämisen Suomessa vuonna 1986 kokonaan. Virallinen, tekopyhä syy oli elokuvan “raaistava ja mielenterveyttä vahingoittava väkivalta”.
Kaikki kuitenkin tiesivät todellisen syyn: suomettuminen.
Suomen poliittinen eliitti oli täysin rähmällään itään päin. Neuvostoliiton ja sen korruptoituneen, ihmisarvoa polkevan vankeinhoitojärjestelmän esittäminen sellaisena kuin se todellisuudessa oli, koettiin valtavana poliittisena riskinä. Establismentti ei kieltänyt elokuvaa suojellakseen suomalaisten “mielenterveyttä” verkkokalvoille piirtyvältä väkivallalta, vaan suojellakseen omia poliittisia uriaan ja saunailtojaan Moskovan edustajien kanssa.
Yhteys nykypäivään: Jäätävä polte osoittaa aukottomasti sensuurin ja establismentin raadollisen mekanismin, joka on yhä voimissaan. Aivan kuten 1980-luvulla sensuuria perusteltiin “väkivallalla” poliittisen suomettumisen peittelemiseksi, nykypäivänä sensuuria ja vaimentamista (Citizen Vigilante, Sound of Freedom) perustellaan “vihapuheella”, “ääriajattelulla” tai “turvallisuudella”.
Todellisuudessa kyse on aina samasta asiasta: vallanpitäjien paniikista silloin, kun valkokangas näyttää asioita, jotka rikkovat heidän vaalimaansa virallista illuusiota – oli se illuusio sitten Neuvostoliiton rauhanomaisuudesta tai nykyisen monikulttuurisen unelman ja DEI-agendan toimivuudesta.
Toinen vertailukohta 1980-luvun Suomesta: Väkivallan vihollinen (Death Wish)
Nykypäivän paniikki näiden elokuvien ympärillä ei ole uutta. Suomessa elettiin 1980-luvulla moraalipaniikkia, joka huipentui tiukkaan videolakiin ja rankkaan sensuuriin. Tämän aikakauden ykkössymboliksi nousi Charles Bronsonin tähdittämä elokuvasarja Väkivallan vihollinen (Death Wish).
Sarjan elokuvia leikattiin raskaasti ja myöhemmät osat määrättiin Suomessa kokonaan kielletyiksi (KK).
Yhdistävä tekijä: Bronsonin esittämä Paul Kersey teki 70- ja 80-luvuilla tismalleen saman, mitä nykypäivän vigilante-elokuvat kuvaavat. Kun perhettä tuhotaan ja poliisi vain levittelee käsiään sääntökirjojensa kanssa, tavallinen mies ottaa aseen ja alkaa itse raivata ihmissaastaa kaduilta.
Stanley Kubrickin Kellopeli appelsiini saapui Suomeen loppuvuodesta 1972. Toisin kuin monet muut aikakauden väkivaltaelokuvat, Valtion elokuvatarkastamo päästi sen läpi täysin leikkaamattomana, tosin tiukalla K-18 -ikärajalla.
Mutta entäpä keissi “Kellopeli Appelsiini” (Clockwork Orange)?
Tämä herättää ilmeisen kysymyksen: miksi Kellopeli appelsiini sallittiin sellaisenaan, kun taas muutamaa vuotta myöhemmin ensi-iltaan tullut Charles Bronsonin Väkivallan vihollinen joutui sensuurin silpomaksi ja sarjan jatko-osat kiellettiin kokonaan?
Vastaus löytyy kulttuurieliitin asenteista ja vallanpitäjien todellisista peloista:
1. Tekotaiteellinen suojakilpi Establismentti antoi Kubrickin “ultraväkivallan” mennä läpi, koska se luokiteltiin korkeataiteeksi. Se oli maineikkaan ohjaajan tekemä sosiologinen dystopia, jossa soi Beethoven. Kulttuuriväki ja sivistyneistö pystyivät katsomaan sitä turvallisen välimatkan päästä, purkamaan sen akateemisiin osiin ja analysoimaan valtion rehabilitaatiomenetelmiä (elokuvan Ludovico-tekniikka). Kun raaka väkivalta on paketoitu taiteelliseen kehykseen, eliitti sietää sitä.
2. Oikean uhan puuttuminen Kellopeli appelsiinin päähenkilö Alex on sosiopaatti ja taparikollinen. Hän edustaa puhdasta kaaosta. Establismentti ei pelkää tällaista väkivaltaa valkokankaalla, koska sosiopaatin teot eivät uhkaa yhteiskunnan valtarakenteita – päinvastoin, ne antavat valtiolle tekosyyn kiristää kontrollia ja lisätä viranomaisten valtaa.
3. Kontrasti oman käden oikeuteen Tässä piilee se syy, miksi Väkivallan vihollisen tai Citizen Vigilanten kaltaiset elokuvat sensuroidaan ja kielletään. Kun elokuvan päähenkilö ei olekaan mielipuoli vaan tavallinen, työtä tekevä, perhettään rakastava kansalainen, joka tarttuu aseeseen valtion epäonnistuessa perustehtävässään, asetelma muuttuu vallanpitäjille hengenvaaralliseksi.
Se viestii katsojille, että järjestelmä on rikki, sääntökirjoilla ei tee mitään, ja kansa pystyy halutessaan ottamaan vallan ja turvallisuuden takaisin omiin käsiinsä. Tämä on se sanoma, jota tavallinen kansa ymmärtää ja johon se samaistuu.
Vaikka Kellopeli appelsiini aiheutti Suomessakin valtavan moraalipaniikin mediassa ja poliitikkojen keskuudessa – lehdissä päiviteltiin nuorison turmeltumista ja pelättiin matkijaryhmiä – virallinen sensuurikoneisto säästi sen. Se on täydellinen osoitus siitä, että eliitti sietää kyllä rankimman mahdollisen väkivallan, kunhan se pysyy “taiteena” tai rikollisten yksinoikeutena. Mutta jos väkivalta esitetään rehellisen kansalaisen oikeutettuna itsepuolustuksena ja ratkaisuna rikollisuuteen, elokuva leimataan välittömästi vaaralliseksi ja vaiennetaan.
Miksi “oman käden oikeus” pelottaa poliittista eliittiä?
Näitä tapauksia – Sound of Freedom, Citizen Vigilante ja Väkivallan vihollinen – yhdistää teema, joka selittää täysin, miksi nämä teokset pyritään aina vaimentamaan tai leimaamaan:
- Valtion väkivaltamonopolin kyseenalaistaminen: Establismentin valta perustuu illuusioon siitä, että valtio pitää huolta turvallisuudesta. Kun elokuvat paljastavat tämän valheeksi ja osoittavat valtion epäonnistuneen perustehtävässään, ne murentavat luottamusta koko auktoriteettiin.
- Uhrihierarkian romuttaminen: Nykyinen järjestelmä rakentaa sosiologisia selityksiä ja ymmärrystä rikollisille, unohtaen varsinaiset uhrit. Nämä elokuvat laittavat asiat oikeisiin mittasuhteisiin: paha on pahaa, ja se ansaitsee kovan rangaistuksen ilman loputonta paapomista tai DEI-suodattimia.
- Eliitin tekopyhyyden paljastaminen: Sensuuria ja mustamaalausta perustellaan julkisuudessa aina “turvallisuudella” tai “vihapuheen estämisellä”. Todellisuudessa vallanpitäjät pelkäävät, että elokuvien sanoma resonoi liian voimakkaasti turhautuneen kansan syvissä riveissä.
Epämuodikkaita ajatuksia 