Olin syyslomilla ja hieman ulkomailla viimeviikolla, joten blokiin tuli hieman taukoa. Ranskanmaalla on “opiskelijamellakoita” jotka ovat levinneet jo Italiaan ja osin Espanjaan. Tämä ja kuulemani Prof David Betzin haastattelu kirvoitti sanaisen arkun auki. Olkaapa hyvät:

Kun tarkastellaan nykyisten länsimaisten valtioiden kehityskulkua, poliittinen analyysi pyrkii tyypillisesti selittämään sisäisiä jännitteitä vain yhden ainoan linssin kautta: taloudellisen eriarvoisuuden, maahanmuuttopolitiikan tai nousevan kulttuurisen kitkan näkökulmasta. King’s College Londonin professori David Betz kuitenkin väittää, että olemme keskittyneet vääriin oireisiin. Todellinen vaara ei ole vain ääriliikkeissä tai yksittäisissä turvallisuusuhissa, vaan kuperan linssin politiikan syntymisessä – rakenteellisessa tilassa, jossa poliittinen keskusta muuttuu kestämättömäksi ja pakottaa yhteiskunnat jakautumaan nopeasti heimomaisiin leireihin. Betz hahmottelee kolmikantaisen konfliktimallin: post-nationalistiset teknokraattiset eliitit, syrjäytyneen tai kapinoivan kantaväestön (2000-luvun “talonpoikaiskapinan”) sekä tiiviit rinnakkaisyhteisöt, jotka toimivat itsenäisinä poliittisina toimijoina saman suvereenin alueen sisällä. Ratkaisevassa osassa on se, että perinteinen järjestyksenpitäjä – armeija ja turvallisuus koneisto– jää sivuun, ylikuormittuu tai hajoaa.

David Betz käyttää teoreettisessa mallissaan kuutta keskeistä mittaria tai rakenteellista tekijää arvioidakseen, onko yhteiskunta ajautumassa kohti sisäistä konfliktia ja kuperan linssin politiikkaa. Nämä kuusi mittaria ovat:

1. Faktionalismi (Factionalism): Tavallinen poliittinen erimielisyys on kovettunut identiteettivetoiseksi polarisaatioksi. Mittari kattaa paitsi yleisen yhteiskunnallisen jakautumisen, myös eksplisiittisen rinnakkaisen poliittisen järjestäytymisen (kuten blokkiäänestämisen ja omat poliittiset enklaavit tietyillä vaalialueilla).
2. Alaspäin luisuminen (Downgrading): Kuvaa historiallisesti vallitsevan kantaväestön kokemaa pysyvää aseman, turvallisuuden, elintason ja alueellisen tuttuuden menetystä suhteessa väestönmuutoksiin ja poliittiseen painoarvoon.
3. Legitimiteettikriisi (Legitimacy Crisis): Mittaa sitä, kuinka avoimesti valtio tuhoaa oman legitimiteettinsä soveltamalla lakeja ja sananvapauden rajoja valikoidusti rikoksen tai toimijan identiteetin mukaan, sivuuttamalla äänestäjien toistuvat toiveet suurissa demografisissa linjauksissa sekä harjoittamalla avointa kaksinaismoralismia.
4. Taloudellinen turvattomuus ja odotusarvojen kuilu (Economic Precarity / Expectation Gaps): Ei niinkään absoluuttista köyhyyttä, vaan sitä turhautumista, jota nuoret ja työtätekevät kokevat, kun heidän sosiaaliset ja taloudelliset ambitionsa (kuten kyky hankkia koti tai perusti perhe) murskautuvat. Betz rinnastaa valtion tarjoaman “leipää ja sirkuksia” -tyyppisen viihteen ja velkaantuneen mukavuuden roomalaisen ajan huveihin.
5. Tottelevaisuuskulttuurin heikkeneminen ja kapinahalukkuus (Diminishing Culture of Obedience): Perinteisten auktoriteettiuskon, kuuliaisuuden tai siihen luottamuksen rapautuminen, että valtio korjaa itse itsensä. Tilalle tulee kasvava halukkuus pitää virallisia ohjeita valinnaisina, järjestäytyä paikallisesti ja omaksua suoran toiminnan taktiikat.
6. Eliitin epäpätevyys ja hajanaisuus (Elite Incompetence and Disunity): Mittaa hallitsevan johtajiston (joita Betz kuvaa skriptiä seuraaviksi manageriluokiksi) sisäisiä säröjä, kyvyttömyyttä käsitellä ongelmia ja taipumusta suojella itseään (esimerkiksi hankkimalla toisia passeja tai varoja ulkomaille), kun tilanne kärjistyy.

Miten toteuttamiskelpoinen tämä kolmikantainen repeämämalli on, kun tarkastelemme nyky-Eurooppaa – erityisesti Isoa-Britanniaa, Ranskaa, Ruotsia ja Suomea?

Yhdistynyt kuningaskunta toimii mallin selvimpänä prototyyppinä.

Ison-Britannian yhteiskunta vastaa Betzin rakenteellista mallia hälyttävän tarkasti, sillä Lontoon finanssi- ja poliittisten keskusten ympärille keskittyneiden, globaalisti liikkuvien kosmopoliittisten “mihinkään kuulumattomien” eliittien ja teollisuusalueiden syrjäytyneiden “johonkin kuulumattomien” tavallisten kansalaisten välinen kuilu on syvä ja repeää yhä leveämmäksi.

Samaan aikaan brittiläinen poliisivoima on kroonisesti ylikuormittunut, ja sen kotimaisen tiedustelun rakenteita on järjestelty uudelleen. Britannian asevoimat puolestaan ovat ammattiarmeija, jonka kouluttama osaaminen on kysyttyä myös oman maan ulkopuolella. Palveluksesta poistuville kokeneille sotilaille avautuu mahdollisuuksia huomattavasti paremmin palkattuihin tehtäviin ulkomailla tai “yksityisellä sektorilla”, Brittejä on tavattu myös sellaisten valtioiden palveluksessa, joiden strategiset edut eivät välttämättä vastaa Britannian tai Naton etuja. Erityisen huolestuttavaa tämä on silloin, kun kyse on länsimaisten sotilaallisten toimintatapojen, taktiikoiden ja operatiivisen osaamisen siirtymisestä strategisille kilpailijoille.

Ongelman toinen puoli liittyy valtion suhteeseen omiin sotilaisiinsa. SAS-erikoisjoukkojen ja niiden veteraanien toiminta Pohjois-Irlannin konfliktissa ja myöhemmissä operaatioissa on ollut pitkään oikeudellisen ja poliittisen kiistan kohteena. Sotilaiden rikkomukset on tutkittava, mutta jos oikeusprosessit muuttuvat perusteettomiksi, kohtuuttomiksi tai poliittisesti valikoiviksi, seurauksena voi olla luottamuksen rapautuminen asevoimien ja valtionjohdon välillä. Tämä juuri on tapahtunut Britanniassa, sillä SAS veteraaneja syytetään samantapaisista toimista Pohjois-Irlannissa, mistä IRAn terroristit ovat saaneet kategorisen armahduksen.

Tässä on myös historiallinen ulottuvuus. SAS on ollut merkittävä toimija Britannian imperiumin hajoamiseen liittyneissä konflikteissa ja myöhemmissä erityisoperaatioissa. Sen operatiivinen kokemus epäsäännöllisestä sodankäynnistä on huomattava sotilaallinen voimavara. Jos valtio samaan aikaan menettää kokeneita sotilaita ulkomaisille työnantajille ja kohtelee jäljelle jäävien joukkojen historiallista toimintaa tavalla, jonka ne kokevat epäoikeudenmukaiseksi, se saattaa heikentää juuri sitä osaamista ja institutionaalista luottamusta, joita vakava sisäinen turvallisuuskriisi edellyttäisi.

Nopeat demografiset muutokset ja paikallistuneet ryhmääänestyskäyttäytymiset ovat luoneet suurkaupunkeihin ja teollisuuskaupunkeihin omia poliittisia alueitaan, jotka muuttavat pysyvästi maan vaaliluonnetta.

Ranska on pysyvän kitkan ja katutason levottomuuksien ruumiillistuma.

Ranska on kenties maanosa-Euroopan räjähdysherkin testi tälle Betzin mallille, mitä korostavat esimerkiksi pääkaupungin laitamilla ja lähiöissä koetut toistuvat nuorisovetoiset mellakat ja levottomuudet. Ranskalainen yhteiskunta on leimautunut syvään juurtuneeseen epäluottamukseen Pariisin keskusvaltaa kohtaan niin maaseudun ja pikkukaupunkien työväenluokan kuin kaupunkien ongelmalähiöiden taholta. Tämä jatkuva arjessa koettu kitka testaa jatkuvasti perinteisen keskitetyn tasavallan ja sen laïcité-periaatteen rajoja.

Ranskan tunnetuin ja merkittävin radikaalin vasemmiston (laitavasemmiston) ehdokas on Jean-Luc Mélenchon. Hän johtaa Alistumaton Ranska (La France Insoumise, LFI)puoluetta. Tulevat ranskan vaalit ovat saaneet äärivasemmiton lietsomaan “opiskelija”-levottomuuksia. Syvän rakenteellisen levottomuuden ja yhteiskunnallisen polarisaation keskellä Ranskan toistuvat oppilas- ja opiskelijalevottomuudet – joita nähdään säännöllisesti lukioiden ja yliopistojen porttien edessä – toimivat paitsi turhautumisen purkautumiskanavana myös otollisena polttoaineena radikaalille vasemmistolle. Kun nuoret ja opiskelijat protestoivat taloudellista epävarmuutta, koulutusleikkauksia tai yhteiskunnallista näköalattomuutta vastaan, järjestäytynyt äärivasemmisto pyrkii aktiivisesti kanavoimaan tämän liikehdinnän omiin institutionaalisiin ja vallankumouksellisiin päämääriinsä. Katutason mellakat ja koulujen saartamiset tarjoavat radikaaleille poliittisille toimijoille tilaisuuden esiintyä järjestelmän vastaisen kapinan äänitorvena, sulattaa perinteisen ja radikaalin vasemmiston rajoja ja haastaa suoraan keskitetyn tasavallan auktoriteetin. Tällä tavoin nuorten spontaani turhautuminen valjastetaan osaksi laajempaa hegemonista kamppailua, jossa yhteiskunnallinen kaaos ja institutionalisoitu radikalismi ruokkivat toisiaan.

Toisin kuin Britanniassa, Ranskassa on suuri ammattiarmeija, jolla on historiaa kotimaisista turvallisuusoperaatioista, mutta tämä tarkoittaa myös sitä, että armeija tuskin voisi vain vetäytyä sivuun, vaan se ajautuisi vaarallisen sisäisen polarisaation kohteeksi joutuessaan vartioimaan omia kaupunkialueitaan.

Ranskan tilannetta kuvaa hyvin myös vuonna 2021 julkaistu entisten kenraalien avoin kirje, jossa varoitettiin maan yhteiskunnallisesta hajoamisesta, rinnakkaisyhteisöjen aiheuttamista jännitteistä ja jopa sisällissodan mahdollisuudesta. Kirjeen allekirjoitti noin kaksikymmentä eläkkeellä olevaa kenraalia, ja sen sai tuekseen myös joukko palveluksessa olevia sotilaita. Kirje herätti voimakkaan poliittisen vastareaktion, ja aktiivipalveluksessa olevia allekirjoittajia uhattiin kurinpitotoimilla. Lähde

Kirje ei todista, että sen esittämät uhkakuvat toteutuisivat sellaisinaan. Se kuitenkin osoittaa, etteivät huolet yhteiskunnan sisäisestä hajoamisesta ja valtion kyvystä hallita sitä syntyneet vasta nykyisten levottomuuksien myötä. Erityisen merkittävää on, että varoitus tuli sotilailta, joiden ammatilliseen näkökulmaan kuuluvat valtion toimintakyky, sisäinen turvallisuus ja äärimmäisten kriisien seuraukset.

Ruotsi kamppailee pohjoismaisen konsensuksen murtumisen kanssa.

Ruotsin kehitys viimeisen kahden vuosikymmenen aikana edustaa mallista omaa muunnelmaansa, sillä maa nojasi pitkään poikkeuksellisen vahvaan sosiaalidemokraattiseen yhteisymmärrykseen ja korkeaan institutionaaliseen luottamukseen. Tämä konsensus on kuitenkin murtunut nopeiden väestörakenteen muutosten, haavoittuvilla asuinalueilla syvenevän segregaation ja jengi-ilmiön mukanaan tuomien turvallisuusongelmien myötä.

Vaikka Ruotsi on palauttanut asevelvollisuuden ja rakentaa kokonaisturvallisuuttaan uudelleen, maan poliittiset ja sosiaaliset rakenteet ovat joutuneet samanlaisen mannereurooppalaisen paineen alle, jossa perinteinen luottamus instituutioihin on rakoillut ja vastakkainasettelu eliitin ja vaikeuksien kanssa kamppailevan keskiluokan välillä kasvaa. Ruotisssa on, muuten, korkein väestön maahanmuuttajaprosentti 20%, joka ei lupaa hyvää kuvatunkaltaisten ongelmien hoitamisen kannalta.

Ruotsissa on myös kuultu varoittavia vakavasti otettavia puheenvuoroja valtion otteensa menettämisestä jengialueilla ja yleisestä ulkoisen turvallisuuden heikkenemisestä. Varoitukset eivät ole jääneet vain yksittäisten kriitikoiden puheeksi, vaan valtio on itse alkanut dokumentoida rinnakkaisyhteiskuntien, järjestäytyneen rikollisuuden ja instituutioiden haavoittuvuuden muodostamaa kokonaisuutta.

Suomi erottuu joukosta pohjoismaisen palomuurinsa turvin.

Suomi muodostaa poikkeuksen tällä synkällä mannereurooppalaisella kehityskululla, sillä maa ylläpitää maailman korkeimpiin lukeutuvaa sosiaalista pääomaa, institutionaalista luottamusta ja kansallista yhtenäisyyttä. Toisin kuin polarisoituneissa länsimaissa, Suomi toimii integroidun kokonaisturvallisuuden mallin varassa, jossa viranomaiset, yritykset, järjestöt ja tavalliset kansalaiset harjoittelevat kriisinkestävyyttä yhdessä, mikä pitää eliitin ja kansan välisen kuilun minimissään.

Suomalaisen yhteiskunnan ja puolustuksen ytimessä on laaja yleinen asevelvollisuus ja satojen tuhansien sotilaiden reservi, mikä tarkoittaa, että puolustusvoimat ovat itse kansaa – eivät mikään yhteiskunnasta erillinen, palkkasotilasomainen koneisto. Vaikka väestörakenteessa tapahtuu muutoksia, sisäinen heimoutuminen ja rinnakkaisyhteiskuntien muodostuminen ovat Suomessa aivan eri mittakaavassa kuin Länsi-Euroopassa.

Yhteenveto: Ollaanko mannereurooppalaisessa loukussa?

Betzin kolmikantainen rintamalinja ei ole pelkkä teoreettinen ajatusleikki, vaan se kuvaa osuvasti niitä rakenteellisia paineita, jotka repivät monia länsimaita. Samalla on muistettava vasemmistoradikaalien ja konservatiivisen vastavirran välinen monimutkainen rako: perinteinen progressiivinen vasemmisto ja konservatiiviset tai uskonnolliset maahanmuuttajayhteisöt saattavat tilapäisesti liittoutua yhteistä vastustajaa vastaan, mutta tämä liitto on pohjimmiltaan hauras ja alttiina repeämiselle arvojen ja tavoitteiden kohdatessa seinän.

Vaikka maat kuten Britannia ja Ranska ovat syvällä kuperan linssin politiikan vyöhykkeellä, pohjoismaat tarjoavat vaihtelevan kuvan: Ruotsi kamppailee integraatiohaasteiden kanssa, kun taas Suomen asevelvollisuuteen perustuva puolustus, syvä kansallinen sitoutuminen maahan ja korkea luottamus toimivat vahvana rakenteellisena palomuurina. Kysymys ei ole enää siitä, ovatko nämä jännitteet olemassa, vaan siitä, riittääkö missään valtiossa poliittista tahtoa korjata kurssia ennen kuin neutraalina pysyttelystä tulee mahdotonta.

Tässä on taulukko, jossa arvioidaan David Betzin kuutta mittaria (faktionalismi, alaspäin luisuminen, legitimiteettikriisi, taloudellinen turvattomuus/odotusarvojen kuilu, tottelevaisuuskulttuurin heikkeneminen sekä eliitin epäpätevyys ja hajanaisuus) Ison-Britannian, Ranskan, Ruotsin ja Suomen osalta.