Viimeiset kolmekymmentä vuotta lännessä on eletty harhassa, jonka mukaan sodankäynti on muuttunut puhtaaksi ohjelmistobisnekseksi ja high-tech-taideteoksiksi. On ajateltu, että yksi äärimmäisen kallis, näkymätön ja älykäs laite vastaa viittä tai kymmentä vanhanaikaista rautakappaletta.

Logiikka on ollut houkutteleva: laatu korvaa määrän. Paitsi että reaalimaailma on tullut repimään tämän illuusion kappaleiksi. Jumala on edelleen suurempien pataljoonien puolella, ja määrä on ihan omanlaistaan laatua. Länsi on menettänyt kykynsä tuottaa bulkkia, ja nyt laskua maksetaan.

Pahinta on, että tämä virhe on tehty ennenkin. Oppitunti unohdettiin tasan 80 vuotta sitten.

Historia opettaa: T-34, Sherman ja saksalainen ”ihmease”-harha

Mietitäänpä toista maailmansotaa. Sieltä löytyy täydellinen oppikirjaesimerkki siitä, miten sodat voitetaan – ja miten ne hävitään.

Saksalaiset lankesivat siihen pahimpaan insinöörien ansaan. Kun sota eteni, he alkoivat kehittää yhä monimutkaisempia, raskaampia ja teknisesti ylivertaisia ihmeaseita (kuten Tiger- ja Panther-panssarivaunut). Ne olivat paperilla ja kaksintaisteluissa ylivoimaisia. Mutta niitä oli liian vähän, ne olivat liian monimutkaisia korjata kenttäolosuhteissa, ja niiden valmistus vei liikaa resursseja. Samaan aikaan perusvarma Panzer IV vedettiin äärirajoilleen evoluutiolla, mutta sekään ei pelastanut tilannetta, kun teollisuus oli jo käännetty tuottamaan ihmeaseita. Ei ollut riittäviä määriä

Entä vastapuolet?

• Neuvostoliitto ei yrittänyt mullistaa panssarisotaa uudella teknologialla. He ottivat käyttöön T-34:n, joka oli konseptiltaan riittävän hyvä, helppo hitsata kasaan vaikka traktoritehtaalla ja suunniteltu kestämään riittävä aika selvityäkseen taisteluun. KAIKKI oli standardoitu. MELKEIN KAIKKI tehtiin nopeamman ja helpomman tuotannon kannalta. Se ei ollut mikään luksustuote, mutta sitä tuli rautateitse rintamalle loputtomana massana.
• Yhdysvallat piti “katseen pallossa” ja loi M4 Shermanin. Shermanin tärkein ominaisuus ei ollut se, että se olisi voittanut tiikerivaunun 1v1-taistelussa avoimella kentällä. Sen ensisijainen ominaisuus oli logistinen yhteensopivuus: se oli suunniteltu mahtumaan standardikokoisiin rahtilaivoihin, se oli helppo korjata, sitä voitiin tuottaa autotehtaissa massatuotantona, ja se toimi luotettavasti kaikkialla maailmassa Saharan hiekasta Normandian mutaan.
• Britit olivat vähän siltä väliltä – yrittivät keksiä omat erikoismallinsa, mutta turvautuivat lopulta pitkälti amerikkalaiseen bulkkiin. Tosin kehittivät siinä sivussa “Vapaan Maailman” ykkösvaunun Centurionin

Lopputulos tiedetään. Saksalaisten upeat taideteokset nakerrettiin pikkuhiljaa pois, koska jokaista tuhottua Tiikeriä kohden paikalle vyöryi riittävästi Sherman- ja T-34-vaunua. Vaikka samalla tuhoutui melko monta T-34 ja M4 vaunua. Tämä ei nyt ole väite, että Liittoutuneet olisivat kategorisesta loppujen lopuksi voittaneet sodan BT-7 ja Sheridan tankeilla Matildojen tukiessa sivustasta. Esimerkiksi Atlantin taistelu antaa mitä kiehtovimman näkökulman tekniikan ja vastatekniikan kehitykseen sekä tekniseltä että taktiselta kannalta.

Samoin vaikkapa tutkien kehitys: Nixmanni rakensi parasta mahdollista tekniikkaa jota tuottamaan pystyi. Britit tekivät riittävän hyvää riittävästi. (Amerikkalaiset pääsivät vielä siivestämään brittien high techillä tuossa vaiheessa.) Jos saan suosittaa tutustumiskohdetta, niin ns “War of the beams” on mitä kiehtovin esitys Saksalaisten tarkkuuspommitusvaiheesta ja siitä kuinka britit toimivat sitä vastaan.

Zumwaltit ja nyky-USN: Modernit Tiikerit ovat telakalla

Nyt katsotaan nykypäivän Yhdysvaltain laivastoa (USN) ja ilmavoimia. Länsi on tehnyt täsmälleen saman virheen kuin natsi-Saksa: Paperilla Yhdysvalloilla on maailman mahtavin sotalaivasto. Laki sanoo, että laivastolla on oltava vähintään 11 lentotukialusta. Mutta katsotaanpa pinnan alle: Käytettävissä tätä kirjoitettaessa (10/2026) on merillä neljä-viisi tukialusta. Kun Iranin lähivesillä tai Punaisella merellä pitäisi projisoida voimaa, laivastolta loppuu vermeet kesken. Yksi tukialus ei voi olla samaan aikaan kolmessa paikassa. 11 tukialusta mikä tahansa hetki käytettävissä lienee hyvä määrrä, mutta se tarkoittaa, että koko lentotukialuslaivaston koko on lähempänä 30 alusta. Ja lentolaivueita ja saattajia edelleen riittävät määrät.

Ja entä ne laivaston ihmeaseet? Otetaan Zumwalt-luokan hävittäjät. Futuristiset, tutkalta piiloutuvat alukset olivat insinöörien märkä uni. Lopputulos? Hinta karkasi käsistä, erikoisammusten hinta nousi miljoonaluokkaan, ja koko luokka typistettiin kolmeen kappaleeseen. Monumentaalinen muistomerkki sille, mitä tapahtuu, kun rakennetaan liian hienoja härveleitä ilman massatuotantokykyä.

Telakat hiljenivät, kyky tuottaa bulkkia tuhottiin

Ongelma ei ole pelkästään alusten laadussa, vaan siinä, että kyky tuottaa bulkkia on menetetty.

Toisin kuin tukialusten määrää, laivaston ilmavoimien konemääriä tai saattajien volyymia ei ole lailla suojeltu. Kun kylmä sota loppui, puolustusteollisuus konsolidoitiin muutamaksi jättiyritykseksi, jotka pumppaavat ulos kalliita erikoisprojekteja vuosikymmenten viiveellä.

Kun US Air Force joutuu tänä päivänä hankkimaan uusia F-16- ja F-15EX-hävittäjiä, vaikka F-35:n piti korvata ne, kyse ei ole nostalgiasta vaan paniikista. F-35 on huippuhieno kone, mutta se on liian kallis ja hidas valmistaa laajamittaiseen kulutussotaan. Tarvitaan “arsenaalikoneita”, jotka pystyvät kantamaan tonnikaupauksen rautaa taivaalle silloin, kun häiveominaisuudet eivät ratkaise kaikkea.

Sama tauti vaivaa brittejä. Telakoille ei tullut riittävästi tilauksia pitkään aikaan, ammattitaito katosi, ja nyt meillä on tyhjiä halleja, vaikka tarvittaisiin Shermanin kaltaista sarjatuotantoa.

Suomeenkin hankitut erikoisammusket 155mm tykeille ovat hienoja systeemejä joo, mutta kun pitää torjua hyökkäävää jalkaväkeä, niin tyhmät 155mm sirpalekraantit toimivat ihan yhtä hyvin tai jopa paremmin kuin GPS ohjatut kranaatit: JOS paikalla on tulenjohtaja, hän kyllä johtaa sitä tulta. GPS kranaattia kannattaa käyttää silloin kun TJ-partiota EI OLE käytettävissä, ja halutaan silti posauttaa paskaksi joku tönö pellonkulmalta. Eri sytyttimet eivät sulje toisiaan siis pois, mutta jos ammutaan patteriston iskua komppanian päälle tulenjohtajan johdossa, on sinne turhaa laittaa mukaan kalleinta mahdollista sytytinstä ja kranaattia, kun halvempikin hoitaa homman yhtä hyvin tai paremmin.

Kranaatti on jos mikä bulkkituote, ja siitä tekee älykkään se, mitä sytitintilaan saadaan sopimaan. Käsitykseni mukaan ei olla ihan vilä nytkää EUn tasolla kohdilla, jossa voidaan tuottaa kranaatteja nopeammin, kuin Ukraina pystyy ampumaan niitä pois.

Herätys todellisuuteen

Sodankäynti ei ole muuttunut pelkäksi ohjelmistoksi ja droonivideoiden katseluksi. Loppupeleissä kyse on edelleen siitä, kenellä on enemmän peltiä, enemmän ammuksia ja kyky korvata menetykset nopeammin kuin vihollinen pystyy niitä tuottamaan.

Jos Länsi ei palaa siihen, että “riittävän hyvä ja massana tuotettu” peittoaa aina yksittäisen teknologisen taideteoksen, tulevaisuudessa meillä on maailman hienoimmat asejärjestelmät – joita vain on varaa ostaa kolme kappaletta, ja nekin seisovat telakalla odottamassa varaosaa.

Mitä mieltä olet, pystyykö nykyinen länsimainen byrokratia ja teollisuus enää koskaan palaamaan “Sherman-tyyliseen” ketterään massatuotantoon?