Turussa on jo vuosia viritelty hanketta, josta julkisuudessa käytetään suoraan nimeä suurmoskeija, vaikka virallisesti puhutaankin Turun islamilaisesta kulttuurikeskuksesta. Koko projekti tiivistää alleen suomalaisen maahanmuutto-, turvallisuus- ja uskontopolitiikan kipeimmät solmut. Kysymys ei ole vain tiilistä ja laastista tai arkkitehtuurista, vaan siitä, millaisia yhteiskunnallisia rakenteita maahamme halutaan päästää ja millä ehdoilla.
Kun tarkastellaan hanketta ilman minkäänlaista sametti- tai edes silkkihansikasmeininkiä, vastakkain asettuvat kaksi tulkintaa: onko kyseessä suora turvallisuusuhka vai yhteiskunnallinen mahdottomuus – vai mahdollisesti jotain aivan muuta?
1. Ulkomainen rahoitus ja ideologinen kytkös
Yhdistyksellä on myös rahankeruulupa Suomessa, mutta lienee tyhmemmällekin selvää, että Suomen muslimeista ei löydy riittävää väestöpohjaa ja ostovoimaa maksamaan tämänkokoisen hankkeen viuluja.
Ainakin Helsingin megalomaaniseen aiempaan suurmoskeijahankkeeseen verrattuna Turun suunnitelma on varsin maltillinen. Silti kulttuurikeskus luokkineen, kerhotiloineen ja moskeijoineen ei synny ihan pikkurahalla. Suomalaisen seurakuntarakentamisen kustannustason perusteella arvioisin tällaisen kokonaisuuden suuruusluokaksi 20–25 miljoonaa euroa. Kyse on arviosta, ei hankkeen vahvistetusta budjetista. Rakennusmääräykset eivät kuitenkaan muutu sen mukaan, minkä uskonnon harjoittamiseen rakennus tulee.
Keskustelun ytimessä on kuitenkin raha ja sen mukana, lähes väistämättä, tuleva ohjaus. Lähi-idän Persianlahden suunnasta – esimerkiksi Saudi-Arabiasta tai Qatarista – peräisin oleva uskonnollinen rahoitus on harvemmin pelkkää hyväntekeväisyyttä: Historia ja kansainvälinen kokemus osoittavat, että rahan mukana tulee lähes väistämättä ideologia: wahhabismi, salafismi tai muut konservatiiviset ja sulkeutuneet tulkinnat islamista.
Vaikka hankkeen taustavoimat vannovat noudattavansa Suomen lakeja ja palvelevansa vain paikallista yhteisöä, pelko rinnakkaisyhteiskuntien syntymisestä on perusteltu. Suomalainen oikeusvaltio perustuu maalliselle lainsäädännölle ja perustuslaille. Sharia tai mikään muukaan uskonnollinen laki ei voi mennä yhteisten sääntöjen edelle. Jos rahoituksen mukana maahan istutetaan imaameja, joiden lojaliteetti on jossain aivan muualla kuin suomalaisessa yhteiskunnassa, otetaan tietoinen riski.
“Esivalta ei turhaan miekkaa kanna”, ja “annettakoon keisarille mikä keisarin on ja Jumalalle mikä Jumalan on”. Tämä on luonnollisesti näin maallistuneessa Suomalaisessa yhteiskunnassa, ja kirkkokin keskittyy kosiskelemaan lähinnä kaikkein perversseimpiä maallistuneempia tahoja, ei niinkään oppia tai Jumalan kunniaa. Saati sitten yrittää vaikuttaa valtakunnanpolitiikkaan saadakseen sen enemmän kristilliseksi.
2. Strateginen dilemma: Hajautettu vai keskitetty riski?
Keskustelussa on helppo unohtaa turvallisuusviranomaisten näkökulma: Onko hajautettu, pimeässä verkossa ja salatuissa viestintäsovelluksissa tapahtuva radikalisoituminen loppujen lopuksi vaarallisempaa kuin fyysisesti reaalimaailmaan keskitetty kohde?
Jos radikalisoituminen saadaan keskitettyä yhteen valvottuun fyysiseen pisteeseen, pelikenttä on huomattavasti selkeämpi. Kun tiedetään keitä kyseisessä paikassa käy, ketkä siellä saarnaavat ja koraanitunneilla istuvat, heidät on helppo poimia seurantalistoille. Toisaalta vastakkainen näkökulma on yhtä selvä: tällainen keskus voi toimia itse aktiivisena moottorina, joka tuottaa radikalisoituneita yksilöitä laajemman sosiaalisen paineen kautta. Toisaalta kyse on edelleen paikallinen, ei valtakunnallinen.
3. Oikeusvaltion teräs- vai paperitiikeri?
Suomen nykyinen lainsäädäntö ei tunne ennakoivaa kieltoa pelkkien epäilyjen perusteella. Niin kauan kuin toiminta pysyy lain puitteissa, yhteiskunnan kädet ovat pitkälti sidotut. Toisaalta kovin aggressiivivesti toimivat turvallisuuspalvelut saattavat aiheuttaa ongelmia, joita ei tulisi hieman passivisemmalla otteella.
Mutta jos ja kun laillisuuden raja ylitetään – jos moskeijan ympärillä alkaa ilmetä terrorismia, väkivaltaa tai avointa yhteiskunnan rakenteiden haastamista – vastaus ei saa olla mitään pehmeää sosiaalista nuorisotyötä tai pyöreän pöydän keskusteluja. Silloin turvallisuuskoneiston pitää pudota päälle kuin tonni tiiliä. Rikoksiin syyllistyneet yksilöt ja organisaatiot on tuhottava armotta, ja tarvittaessa koko pytinki voidaan purkaa maan tasalle ja perustaa paikalle vaikkapa sikala. Meillä on jo esimerkkejä siitä, ettei yhdistymisvapauskaan oikeuta toimimaan vastoin perus- ja ihmisoikeuksia. Sinimustan liikkeen puoluerekisteröinti purettiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa vuonna 2024.
Koko valtion uskottavuus on koetuksella. Jos Suomi ei pysty vastaamaan yhden turkulaisen seurakunnan aiheuttamaan sisäiseen turvallisuusuhkaan, peli on jo hävitty.
Loppupäätelmät
Turun suurmoskeijahanke ei ole pelkkä paikallinen kaavoituskysymys, vaan happo-testi sille, miten lännen avoimuutta ja uskonnonvapautta voidaan käyttää hyväksi järjestelmää vastaan. Tarkkailu, tiedonkeruu ja kylmähermoinen seuranta riittävät aluksi – mutta rajan ylittyessä vastauksen on oltava armoton.
