Tämä kirjoitus on ensimäinen osa Euroopan tulevaisuuden sisällissotia käsittelevästä kirjoituskokonaisuudesta. Ensimäisessä osassa tarkastelen professori David Betzin näkemystä tulevasta, seuraavassa Länsi-Euroopan tilannetta ja sisällissotien dominoefektiä, ja kolmannessa Ruotsin tilannetta ja sen vaikutusta Suomeen.

Törmäsin David Betziin ja hänen sisällisota tutkimukseensa britannialaisessa konservatiivisessa youtubessa. Hänen kirjoituksiaan ja muuta materiaalia löytyy nimellä guuglettamalla.

1. Johdanto: Professori David Betzin teesi Länsimaiden sisällissodasta

Professori David Betz, arvostettu nykysodankäynnin professori King’s College Londonissa, on kapinallisuuden ja kapinallisuuden torjunnan, informaatiosodankäynnin, kybersodankäynnin ja propagandan sekä siviili-sotilas-suhteiden asiantuntija. Tämä laaja tausta antaa vankan pohjan hänen analyyseilleen nykyaikaisista konfliktidynamiikoista.

Betzin keskeinen teesi vuoden 2023 artikkelissa “Civil War Comes to the West” ja esseessä “The Future of War Is Civil War”, on, että sisällissota ei ole vain etäinen mahdollisuus, vaan erittäin todennäköinen ja määrittävä piirre Lännen strategisessa tilanteessassa tulevina vuosina. Betz ei “näe tästä uloskäyntiä”, mikä korostaa hänen uskoaan tällaisen konfliktin väistämättömyyteen. Hänen analyysinsä haastaa tulevaisuuden sodankäyntiä käsittelevän kirjallisuuden tavanomaiset odotukset, jotka usein keskittyvät valtioiden välisiin konflikteihin, ja ohjaa huomion sisäiseen yhteiskunnalliseen hajoamiseen ensisijaisena uhkana. Tämä on nähtävillä selvästi Britanniassa ja Ranskassa.

Tämä näkökulma edustaa merkittävää muutosta uhkakuvien arvioinnissa. Perinteisesti kansalliset turvallisuusdoktriinit ja sotilaalliset valmiusstrategiat on suunnattu ulkoisiin uhkiin. Betzin painotus sisäisiin konflikteihin viittaa siihen, että nykyiset lähestymistavat saattavat olla perustavanlaatuisesti ristiriidassa tulevan konfliktin todellisen luonteen kanssa. Jatkuva toimiminen “normaaliusvinouman” – taipumuksen olettaa nykyisten olosuhteiden jatkuvan – mukaan voi jättää kansakunnat vakavasti valmistautumattomiksi hajautettuun, sisäiseen ja mahdollisesti erittäin raakaan sodankäynnin muotoon. Keskittyminen perinteisistä armeijoista yhteiskunnalliseen sietokykyyn ja sisäiseen koheesioon nousee siten ensisijaisen tärkeäksi.

Betzin synkkä ennuste ei perustu klikkiotsikoiden hakemiseen, vaan tiukkaan akateemiseen lähestymistapaan, joka hyödyntää julkisesti saatavilla olevaa tietoa ja yleisesti hyväksyttyjä sisällissotateorian periaatteita. Hänen asiantuntemuksensa kapinallisuuden ja vastakapinallisuuden parissa antaa hänen varoituksilleen merkittävän painoarvon. Tämä yhdistelmä asiantuntemusta ja ennusteen kiireellisyyttä

2. Yhteiskunnallisen koheesion ja luottamuksen eroosio

Betz tunnistaa yhteiskunnallisen luottamuksen laajan ja hälyttävän laskun perustavana edellytyksenä siviilikonfliktille. Hän viittaa vuoden 2022 Edelman Trust Barometriin, joka totesi jyrkästi, että “epäluottamus on nyt yhteiskunnan oletusarvoinen tunne”. Lisätodisteita löytyy Pew Researchin tutkimuksesta, joka osoitti, että 68 % amerikkalaisista piti hallitukseen kohdistuvan luottamuksen palauttamista kiireellisenä, ja puolet heistä syytti epäluottamusta ja kulttuurisotaa.

Sosiologisesti Betz näkee tämän “sosiaalisen pääoman romahtamisena”. Robert Putnamin työhön viitaten hän korostaa, että sosiaalinen pääoma toimii sekä liimana yhteiskunnalliselle koheesiolle että voiteluaineena, joka mahdollistaa erilaisten ryhmien rinnakkaiselon ja toiminnan. Tämän kudoksen repeytyminen viestii syvästä epävakaudesta. Luottamuksen heikkeneminen instituutioihin, hallitukseen ja kanssaihmisiin johtaa sosiaalisen pääoman vähenemiseen, mikä puolestaan heikentää yhteiskunnan koheesiota ja synnyttää hallituksen legitimiteetin kriisin. Tämä edesauttaa lisääntyvää ryhmäytymistä ja sisäisiä heimosotia. Tällainen kehitys viittaa siihen, että nykyinen yhteiskunnallinen pahoinvointi ei ole vain joukko erillisiä ongelmia, vaan pikemminkin järjestelmällinen romahdus, jossa kansakuntaa koossa pitävät siteet ovat hajoamassa, mikä luo kypsän tilanteen sisäiselle konfliktille.

Merkittävä tekijä on Betzin mukaan monikulttuurisuuden epäonnistuminen. Hän huomauttaa, että tämä tunne oli julkisesti esillä merkittävien eurooppalaisten johtajien, kuten Angela Merkelin ja David Cameronin, puheissa noin vuonna 2010. Cameronin erityinen huoli siitä, että jotkut ryhmät eivät noudattaneet “liberaaleja brittiläisiä arvoja”, korostuu Betzin mukaan ennakoivana. Tämä viittaa yhteisten arvojen murtumiseen, jotka ovat välttämättömiä yhtenäiselle kansalliselle identiteetille. Vaikka äärimmäisen heterogeeniset yhteiskunnat eivät ole alttiimpia sisällissodalle kuin hyvin homogeeniset korkeiden “koordinaatiokustannusten” vuoksi ⁷, vaara piilee kohtalaisen homogeenisissa yhteiskunnissa, jotka kokevat enemmistön aseman koetun muutoksen, erityisesti kun monikulttuurisuuden nähdään epäonnistuneen. Tämä viittaa siihen, että ongelma ei ole itse monimuotoisuus, vaan pikemminkin kyvyttömyys integroida erilaisia väestöryhmiä yhteiseen kansalliseen identiteettiin. Kun etnisten ryhmien moraaliset näkemykset ovat sidoksissa ryhmäidentiteetteihin, politiikka rappeutuu valtataisteluksi yhteisen hallinnon sijaan. Tämä integraation epäonnistuminen luo kilpailevien identiteettipohjaisten heimojen palapelin, jossa sympatia kanssaihmisiä kohtaan vähenee, mikä tasoittaa tietä konfliktille identiteettirajojen yli.

Yhtenäisen kansallisen identiteetin puuttuessa yksilöt samastuvat yhä enemmän etnisten, uskonnollisten tai kulttuuristen ryhmiensä jäseniksi pikemminkin kuin jaetun kansakunnan kansalaisiksi. Betz kuvaa nykyaikaisia länsimaita epäyhtenäisiksi poliittisiksi kokonaisuuksiksi, kilpailevien identiteettipohjaisten heimojen palapeleiksi, jotka elävät suurelta osin virtuaalisesti eristyneissä ‘yhteisöissä’ kilpaillen vähenevistä yhteiskunnallisista resursseista yhä ilmeisemmin ja väkivaltaisemmin. Tämä pirstoutuminen edistää sisäistä kilpailua ja konfliktia.

Poliittisen polarisaation dynamiikka vahvistuu merkittävästi identiteettipolitiikan ja sosiaalisen median läpitunkevan vaikutuksen vuoksi. Sosiaalisen median alustat helpottavat kaikukammioiden tai somekuplien syntyä, joissa yksilöt saavat ensisijaisesti tietoja, joka vahvistaa heidän olemassa olevia uskomuksiaan ja ryhmälojaliteettejaan. Tämä puolestaan lujittaa heimoidentiteettejä ja edistää syvää epäluottamusta niitä kohtaan, jotka ovat erilaisia. Betz antaa konkreettisen esimerkin viitaten tapauksiin, joissa hindut ja muslimit taistelivat kaduilla vuonna 2022 Etelä-Aasiaan liittyvien konfliktien vuoksi. Suomessa ja Euroopassa tämä on hyvin nähtävillä vaikkapa siinä, että Gazan sodassa konservatiivit ja perinteisesti keskusta oikeistolaiset kannnattavat Israelia, ja viher-vasemmisto HAMAS-terroristijärjestöä.

Betz tulkitsee tämän selkeäksi merkiksi siitä, että kulttuurinen ryhmäidentiteetti on syrjäyttänyt brittiläisen kansallisuuden. Digitaalisten alustojen kautta tapahtuva polarisaation kiihtyminen ja kaikukammioiden synty osoittavat, että digitaalinen ympäristö ei ole neutraali tila, vaan aktiivinen toimija yhteiskunnan pirstoutumisprosessissa. Tämä muuntaa verkkoristiriidat todellisiksi fyysisiksi taisteluiksi. Ottaen huomioon Betzin asiantuntemuksen informaatiosodankäynnissä ja propagandassa, viittaa tämä siihen, että tulevaa sisällissotaa käydään paitsi fyysisissä tiloissa, myös intensiivisesti informaatiotilassa. Taistelu narratiiveista, ryhmäidentiteettien manipulointi ja tiedon aseistaminen ovat keskeisiä tekijöitä jakautumisen pahentamisessa ja ryhmittymien mobilisoinnissa, mikä tekee yhteiskunnan sietokyvystä disinformaatiota kohtaan kriittisen, mutta usein unohdetun puolustuksen.

Seuraava taulukko tiivistää Betzin tunnistamat keskeiset merkit sisällissotaan johtavasta tiestä:

3. Taloudelliset paineet ja “odotuskuilu”

Betzin mukaan vallankumouksellisten tunteiden kriittinen ajuri on laajeneva odotuskuilu. Sosiologi James Chowning Daviesiin viitaten Betz määrittelee tämän kuilun yksilöiden ja ryhmien odotusten ja heidän todellisten taloudellisten ja sosiaalisten olosuhteidensa väliseksi kasvavaksi eroksi. Tämä kuilu ruokkii syvää kaunaa ja apatiaa sukupolvien ajan. Tämä ei koske vain absoluuttista köyhyyttä, vaan pikemminkin suhteellista puutetta – eroa sen välillä, mitä ihmiset uskovat oikeutetusti ansaitsevansa, ja sen välillä, mitä he todella saavat. Kun tämä kuilu laajenee taloudellisen pysähtyneisyyden, de-dollarisaation ja inflaation vuoksi, se luo hedelmällisen maaperän laajalle kaunalle ja apatialle koko sukupolvien ajan. Tämä viittaa siihen, että länsimaisten yhteiskuntien taloudelliset perustukset murtuvat, ja tämä taloudellinen hauraus kiihdyttää sosiaalista levottomuutta, ruokkien suoraan valtion legitimiteetin hajoamista ja ryhmäytymisen nousua.

Tätä kuilua pahentaa useiden vakavien taloudellisten paineiden yhteisvaikutus, mukaan lukien pitkittynyt taloudellinen pysähtyneisyys lännessä, globaalin kaupan asteittainen de-dollarisaatio ja jatkuva inflaatio. Betz väittää, että Länsi on saavuttanut tiensä pään taloudellisen finansialisaation, velkaantumisen ja kulutuksen osalta. Tämä rakenteellinen pahoinvointi johtaa hänen näkemyksensä mukaan väistämättä järjestelmälliseen romahdukseen. Erityisesti tämä näkyy EUn taloudellisessa suunassa, ja yrityksillä lainsäädännöllä määrittää kehitystä, sen sijaan että yritettäisiin poistaa taloudellisen kehittymisen esteitä.

Historiallisesti hallitsevat vallat ovat hallinneet sosiaalista tyytymättömyyttä tarjoamalla leipää ja sirkushuveja – perustarpeita ja halpaa viihdettä. Betz kuitenkin huomauttaa, että näiden perinteisten sosiaalisen kontrollin keinojen tehokkuus heikkenee nopeasti nykypäivänä, mikä osoittaa valtion vähenevän kyvyn rauhoitella väestöään. Havainto, että perinteiset leipä ja sirkushuvit menettävät nopeasti tehokkuuttaan, viittaa siihen, että valtio on menettämässä kykyään hallita yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ei-pakottavin keinoin. World economic forumin Yuval Harari tarjoaa lisäksi “huumeita ja tietokonepelejä” hallinnan keinoksi.

Tämä on kriittinen muutos, sillä se pakottaa valtion turvautumaan yhä enemmän suoraan kontrolliin tai sortoon. Kuten Britanniassa ja Länsi-Euroopassa alkaa tapahtua Britanniassa on suunnitteilla virallistettu kahden kerroksen oikeusjärjestelmä, jossa valkoiset saavat kovempia rangaistuksia kuin “sorretussa asemassa olevat” ja Saksassa raiskattu nainen sai kovemman tuomion SoMe kirjoituksestaan kuin raiskaajansa itse teosta. Erityisesti Britanniassa on alettu “vihapuhelainsäädännön” perusteella jakamaan äärimmäisen ylimitoitettuja tuomioita kirjoittajille. Samaa himoa on vihervasemmisto osoittanut myös Suomessa.

Taloudellisten olosuhteiden pahentuessa ja “odotuskuilun” laajentuessa valtion legitimiteetti ⁴ heikkenee entisestään. Tämä voi johtaa noidankehään, jossa taloudelliset vaikeudet ruokkivat kansalaisten vihaa, valtion kyvyttömyys tarjota helpotusta heikentää sen legitimiteettiä entisestään, ja tämä puolestaan lisää avoimen haasteen todennäköisyyttä sen auktoriteetille. Valtio menettää pehmeän valtansa, jättäen jäljelle vain kovan vallan, mikä usein kärjistää konflikteja.

Konkreettinen esimerkki tästä odotuskuilusta on nuorten laajalle levinnyt turhautuminen ja viha heidän kyvyttömyytensä vuoksi omistaa koteja, mikä liittyy kiinteästi heidän kykyynsä perustaa perheitä. Tämä korostaa, kuinka laajat taloudelliset trendit muuttuvat akuuteiksi henkilökohtaisiksi valituksiksi, jotka voivat mobilisoida tyytymättömyyttä.

4. Valtion legitimiteetin ja järjestyksen hajoaminen

Betz tunnistaa “hallituksen legitimiteetin nousevan kriisin” ensisijaisena merkkinä lähestyvästä sisällissodasta. Hän käsitteellistää legitimiteetin “taijaksi”, joka sitoo yhteiskunnan hallitusvaltaansa; jos tämä loitsu murtuu, hallinnon perusta murenee. Todisteita tästä hajoamisesta löytyy yleisestä mielipiteestä, sillä ennätykselliset 45 % briteistä ilmoittaa “melkein koskaan” luottavansa hallituksensa asettavan kansakunnan edun etusijalle. Betz toteaa yksiselitteisesti: “Ei luottamusta tarkoittaa ei legitimiteettiä. Ja silloin kaikki alkaa purkautua”. Betzin voimakas metafora legitimiteetistä taikana korostaa sen aineetonta mutta ehdottoman kriittistä roolia hallinnossa. Se on hallittujen suostumus, usko valtion oikeuteen hallita, joka tukee järjestystä. Kun tämä usko murtuu, kuten laajaa epäluottamusta osoittavat kyselyt osoittavat, valtion pakkovalta koetaan laittomana voimana, mikä kutsuu vastarintaa. Tämä tarkoittaa, että luottamuksen menettäminen hallitukseen johtaa valtion legitimiteetin hajoamiseen (eli loitsu murtuu), mikä puolestaan johtaa keskushallituksen vaikutusvallan heikkenemiseen. Tämän seurauksena väestö alkaa hajota osikseen ja etsiä omaa puolustustaan sekä vaihtoehtoisia järjestyksen muotoja, mikä johtaa paikalliseen kaaokseen, no-go- tai ZUS-alueiden syntyyn ja riippuvuuteen yksityisestä turvallisuudesta. Tämä viittaa siihen, että sisällissota alkaa pikkuhiljaa – valtion moraalisen auktoriteetin asteittaisella, salakavalalla eroosiolla, mikä tekee siitä haavoittuvan suoralle haasteelle.

Legitimiteetin heiketessä keskushallitus menettää vaikutusvaltansa väestöön, mikä johtaa pirstoutumiseen, jossa väestö jakautuu pienimmän yhteisen nimittäjänsä mukaan. Tässä skenaariossa, jos valtio ei pysty tarjoamaan vakautta ja oikeutta, yksilöt, kuten roomalais-britit aikoinaan, “etsivät omaa turvallisuuttaan”, mikä viestii paluusta paikallisempiin, omavaraisempiin järjestyksen muotoihin., eli jengiytymiseen, mikä on Suomessakin jo nähtävillä.

Betz kuvaa skenaarion, joka muistuttaa Hobbesin luonnontilaa, jolle on ominaista julkisen järjestyksen laaja hajoaminen. Tämä sisältää jatkuvan matalan tason rikollisuuden, neuvoteltavan poliisitoiminnan (jossa lainvalvonnan auktoriteetti on kiistanalainen tai rajallinen) ja “no-go-alueiden” muodostumisen kaupunkeihin. Nämä eivät ole vain oireita, vaan aktiivisia prosesseja, jotka heikentävät valtion legitimiteettiä ja monopolia voimankäyttöön. Nämä yksityiskohtaiset kuvaukset jatkuvasta matalan tason rikollisuudesta, neuvoteltavasta poliisitoiminnasta, ‘no-go-alueiden’ syntymisestä ja yksityisen turvallisuuden lisääntymisestä” ovat ratkaisevan tärkeitä. Nämä eivät ole vain tulevan konfliktin indikaattoreita, vaan aktiivisia prosesseja, jotka edustavat jo ilmenevää sisällissotaa edeltävää luonnontilaa. Ne merkitsevät valtion asteittaista kontrollin menetystä alueestaan ja sen ydintehtävästä tarjota turvallisuutta ja oikeutta. Tämä viittaa siihen, että sisällissota ei ole äkillinen, yksittäinen tapahtuma, vaan pitkittyneen, hajautetun valtion toimintojen ja sosiaalisen järjestyksen rappeutumisen huipentuma. “Sota” saattaa olla jo käynnissä matalan intensiteetin, pirstaleisessa muodossa, mikä tekee sen tunnistamisesta vaikeampaa “normaaliusvinouman” vuoksi. Valtion kyvyttömyys ylläpitää järjestystä näissä mikrokonflikteissa luo pohjan laajemmalle, avoimemmalle hajoamiselle.

Valtion vähenevän auktoriteetin suora seuraus on yksityisen turvallisuusjärjestelmän, vartiointiliikkeiden ja suljettujen asuntoalueiden ennakoitu lisääntyminen. Kun julkiset instituutiot eivät pysty takaamaan turvallisuutta ja järjestystä, yksilöt ja yhteisöt turvautuvat yhä enemmän yksityisiin tahoihin suojelun saamiseksi, mikä pirstoo entisestään julkisenvallan auktoriteetiä ja oikeutta.

5. Infrastruktuurin ja kulttuurikohteiden haavoittuvuus

Betz ennustaa, että hyökkäykset kriittistä infrastruktuuria vastaan ovat tulevan sisällissodan tunnusmerkki Lännessä. Hän nimeää kohteiksi erityisesti kaasukompressoriasemat, sähköasemat ja tietoliikennekaapelit.⁴Keskeinen haavoittuvuus, jonka hän korostaa, on se, että suuri osa tästä elintärkeästä infrastruktuurista on “suojattu vain lukitulla ovella ja symbolisella aidalla”, mikä tekee siitä erittäin alttiin hajautettujen toimijoiden sabotaasille. Infrastruktuurin sabotaasin korostaminen paljastaa tulevan sisällissodan keskeisen piirteen: se on asymmetrinen konflikti. Valtiottomat toimijat tai pirstoutuneet ryhmät hyödyntävät erittäin toisiinsa kytkettyjen, kaupungistuneiden yhteiskuntien luontaisia haavoittuvuuksia. Globaalien kaupunkien luontainen epävakaus muuttuu strategiseksi heikkoudeksi, joka on helposti häirittävissä matalan teknologian, hajautetuilla hyökkäyksillä. Tämä tarkoittaa, että perinteiset sotilaalliset vastaukset, jotka on suunniteltu tavanomaiseen valtioiden väliseen sodankäyntiin, ovat suurelta osin tehottomia. Konfliktia ei käydä määritellyillä taistelukentillä, vaan jokapäiväisen elämän kudoksessa, muuttaen kaupunkikeskukset kaaoksen ja selviytymisen alueiksi. “Blade-runners”-esimerkki toimii hyytävänä prototyyppinä sille, kuinka näennäisesti vähäiset vastarintatoimet voivat laajeta järjestelmälliseksi häiriöksi, korostaen haastetta hajautettujen, kriittisten omaisuuksien suojelemisessa.

Tällaiset hyökkäykset on suunniteltu “tuhoamaan kaupunkeja ja estämään hallituksen yritykset palauttaa järjestys” Betz maalaa karun kuvan seurauksista: elämä kylmissä ja pimeissä kaupungeissa muuttuisi epätoivoiseksi, heijastaen paluuta aikaisempiin aikakausiin, mutta ilman tarvittavaa tietoa tai materiaaleja, jotka tekisivät tällaisista olosuhteista siedettäviä. Tämä osoittaa, että kaupunkiympäristö on ensisijainen taistelukenttä ja uhri.

Olemassa olevana esimerkkinä tällaisesta häiriöstä Betz mainitsee Lontoon “blade-runnersit”, ryhmän aktivistejä, jotka ovat sabotoineet tuhansia kameroita, joita käytetään Ultra Low Emission Zone (ULEZ) -alueen valvontaan. Tämä esimerkki havainnollistaa, kuinka matalan tason, hajautetut vastarintatoimet voivat kehittyä julkisten palvelujen ja infrastruktuurin järjestelmälliseksi häiriöksi.

Betz huomauttaa, että sisällissodat alkavat usein uskonnollisten tai kansallisten symbolien tuhoamisella niiden toimesta, jotka pyrkivät purkamaan vanhan järjestyksen, vetäen yhtäläisyyksiä Espanjan vuoteen 1936. Hän olettaa, että tulevassa konfliktissa kulttuuri olisi ensimmäisten kohteiden joukossa. (Ei mikään rohkea veto: Kuinka paljon patsaita on kaadettu kultuurisodassa maailmassa) Tämä ei ole pelkkää vandalismia, vaan strateginen pyrkimys pyyhkiä pois kansakunnan yhteinen perintö ja identiteetti, joka sitoo sitä yhteen.

Kulttuurin ja “uskonnollisten tai kansallisten symbolien” kohteeksi ottaminen ei ole sattumanvaraista tuhoa; se on strategiaa, jonka tarkoituksena on delegitimoida ja purkaa olemassa oleva moraalinen ja poliittinen järjestys. Hyökkäämällä yhteisiin symboleihin ryhmittymät pyrkivät pyyhkimään pois kansakuntaa sitovan yhteisen identiteetin ja perinnön, mikä nopeuttaa sen pirstoutumista. Tämä ennakoi konfliktia, jossa taistelu merkityksestä ja identiteetistä on yhtä ratkaisevaa kuin fyysinen kamppailu. Symbolien tuhoaminen edistää “vaistomaisen sympatian” ohenemista ja vahvistaa “heimojen välistä konfliktia”, mikä tekee sovinnosta uskomattoman vaikeaa. Se merkitsee sotaa, joka ei käy vain resursseista tai vallasta, vaan kansakunnan sielusta ja identiteetistä, ennen fyysistä väkivaltaa tai sen rinnalla.

6. Tulevan sisällissodan luonne ja todennäköisyys

Betz toteaa selkeästi, että tuleva sisällissota ei muistuta historiallisia konflikteja järjestäytyneine joukkoineen, ei Edgehilliä tai Gettysburgia, tai Tamperetta. Sen sijaan hän ennakoi jotain “sotkuisempaa, ehkä jopa tuskallisempaa, kuin mätä hammas murtumassa suussa”. Hän luonnehtii sitä hajautetuksi, villiksi, heimopohjaiseksi, veriseksi ja pitkäksi konfliktiksi, jolle on ominaista “raaka julmuus ja fanaattisuus”. Betzin erottelu perinteisten sisällissotien ja hänen ennustamansa “sotkuisemman”, “villimmän, heimopohjaisemman, verisemmän ja pidemmän” konfliktin välillä on kriittinen. Tämä viittaa kaiken järjestäytyneen taistelun hajoamiseen, mikä johtaa laajaan, intiimiin väkivaltaan (“naapuri-naapuria vastaan -taistelu”), jossa kärsimystä aiheutetaan “ei siitä, mitä he ovat tehneet, vaan siitä, mitä he ovat”. Tämä viittaa paluuseen primitiivisempään, identiteettipohjaiseen julmuuteen, joka hämärtää taistelijoiden ja siviilien välisiä rajoja ja tekee konfliktin hallinnasta tai tavanomaisesta ratkaisusta uskomattoman vaikeaa. Konfliktille on ominaista läpitunkeva turvattomuus ja oikeusvaltion romahtaminen, mikä tekee selviytymisestä päivittäisen kamppailun strategisen tavoitteen sijaan.

Konflikti on vakavin kaupungeissa, keskittyen “globaalien kaupunkien tuhoamiseen niiden luontaisen epävakauden hyödyntämisen kautta”. Tämä korostaa kaupunkiympäristöä sekä ensisijaisena taistelukenttänä että konfliktin pääuhrina. Maaseutu on pitkälti turvassa tältä kehitykseltä, kunnes nälkäiset laumat lähtevät liikkeelle.

Betz antaa konkreettisia tilastollisia todennäköisyyksiä sisällissodan puhkeamiselle:

• Sisällissodan puhkeamiselle on 4 %:n vuosittainen todennäköisyys valtiossa, jossa olosuhteet ovat tiedossa.
• Viiden vuoden aikana tämä todennäköisyys nousee 18,5 %:iin.
• Jos 10–15 Euroopan maata on vastaavassa haavoittuvassa tilanteessa, on 87–95 %:n todennäköisyys, että jossakin niistä puhkeaa sisällissota seuraavan viiden vuoden aikana.
• Mikä tärkeintä, jos sisällissota puhkeaa yhdessä maassa, sen leviämisen todennäköisyys muihin on 60–72 %.

Betzin esittämät tilastolliset todennäköisyydet muuttavat hänen varoituksensa laadullisesta arviosta kvantifioitavaksi riskiksi. Suuri todennäköisyys sisällissodan puhkeamiselle Euroopassa viiden vuoden sisällä (87–95 %) ja merkittävä leviämisen mahdollisuus (60–72 %) korostavat “tartuntavaikutusta” länsimaiden välillä. Nämä luvut korostavat länsimaisten yhteiskuntien keskinäistä riippuvuutta ja viittaavat siihen, että sisällissota yhdessä maassa voisi laukaista dominoefektin epävakauden koko alueella. Tämä nostaa asian erillisestä kotimaisesta huolenaiheesta kollektiiviseksi turvallisuushaasteeksi, joka vaatii koordinoitua, joskin tällä hetkellä puuttuvaa, vastausta. “Normaaliusvinouman” jatkuminen tällaisten selkeiden tilastollisten varoitusten edessä on syvä yhteiskunnallinen haavoittuvuus.

Seuraava taulukko esittää Betzin arvioimat tilastolliset todennäköisyydet sisällissodan puhkeamiselle:

Merkittävä este tämän konfliktin tunnistamiselle ja siihen valmistautumiselle on “normaaliusvinouma”, ihmisen taipumus uskoa, että asiat pysyvät ennallaan. Betz huomauttaa, että tämä vinouma “pitää ihmiset kodeissaan, kun heitä varoitetaan hurrikaanin 5. luokan lähestymisestä”, mikä havainnollistaa kollektiivista yhteiskunnallista kieltäytymistä lähestyvästä katastrofista. Tämän seurauksena yhteiskunta on suurelta osin valmistautumaton lähestyvään konfliktiin.

Betz ehdottaa, että “kapinan välineet nykyaikaisen elämän erilaisten apuvälineiden muodossa ovat vain lojumassa”, mikä tarkoittaa, että häiriöiden ja väkivallan keinot ovat helposti saatavilla tyytymättömille ryhmille.

Synkässä ennusteessaan välittömästä jälkiseurauksesta Betz ennustaa, että “varautujat” (ne, jotka valmistautuvat yhteiskunnan romahtamiseen) pärjäisivät vain “jonkin aikaa, kunnes kylmät ja nälkäiset ihmiset löytäisivät, mitä heillä oli, ja ottaisivat sen heiltä”. Hän varoittaa myös, että epätoivoiset yritykset lämmittää koteja kylmissä, pimeissä kaupungeissa johtaisivat laajoihin tulipaloihin. Betzin yksityiskohtaiset kuvaukset elämästä “kylmissä ja pimeissä kaupungeissa” ⁴, “varautujien” kohtalosta ja laajalle levinneistä tulipaloista maalaavat elävän kuvan syvästä yhteiskunnallisesta romahduksesta. Kyse ei ole vain konfliktista, vaan myös modernin sivilisaation taantumisesta, jossa perustarpeet käyvät vähiin ja sosiaalinen järjestys hajoaa täysin. Tämä korostaa modernin kaupunkielämän äärimmäistä haurautta, joka perustuu voimakkaasti monimutkaiseen, keskitettyyn infrastruktuuriin. Ennustettu sisällissota, kohdistamalla näihin haavoittuvuuksiin, purkaisi tehokkaasti nyky-yhteiskunnan mukavuudet ja turvaverkot, pakottaen väestöt epätoivoiseen selviytymistaisteluun ja palaamaan alkeellisempiin elämänmuotoihin.

7. Johtopäätökset: Merkkien keskinäinen yhteys ja tie eteenpäin

Professori David Betzin analyysi esittää monimutkaisen, monipuolisen ja syvästi toisiinsa liittyvän tekijäverkoston, joka ajaa länsimaisia yhteiskuntia kohti siviilikonfliktia. Luottamuksen ja sosiaalisen pääoman eroosio, monikulttuurisuuden koettu epäonnistuminen, joka johtaa identiteettipohjaiseen pirstoutumiseen, laajeneva taloudellinen “odotuskuilu” ja syvä valtion legitimiteetin kriisi eivät ole erillisiä ongelmia, vaan toisiaan vahvistavia elementtejä vaarallisessa palautesilmukassa. Tämä tarkoittaa, että yksittäisten oireiden käsitteleminen erikseen ei riitä ennustetun konfliktin estämiseen. Kriisi vaatii kokonaisvaltaista, järjestelmällistä ymmärrystä ja vastausta. Betzin “ei uloskäyntiä” -arvio kuitenkin viittaa siihen, että näiden toisiinsa liittyvien tekijöiden kriittinen massa on saattanut jo saavuttaa, mikä tekee ehkäisystä erittäin vaikeaa ja siirtää ehkä painopisteen lieventämiseen ja sopeutumiseen.

Johtopäätöksissä korostetaan uudelleen Betzin jyrkkää arviota konfliktin väistämättömyydestä, erityisesti hänen lausuntoaan: “En näe tästä uloskäyntiä”. Niissä tiivistetään hänen visionsa epäperinteisestä, hajautetusta, villistä, heimopohjaisesta ja urbaanista konfliktista, joka eroaa tavanomaisesta sodankäynnistä, ja korostetaan hänen esittämiään tilastollisia todennäköisyyksiä tämän lähestyvän todellisuuden todisteena.

Lopuksi johtopäätöksissä korostetaan “normaaliusvinouman” ⁴ asettamaa kriittistä haastetta, joka estää yhteiskuntaa tunnistamasta ja valmistautumasta tällaiseen syvään muutokseen. Niissä kehotetaan epäsuorasti strategisen ajattelun ja julkisen keskustelun radikaaliin uudelleenorientointiin näiden epämiellyttävien totuuksien kohtaamiseksi, vaikka tie eteenpäin olisikin epäselvä. Betz korostaa toistuvasti “normaaliusvinoumaa” ⁴ merkittävänä esteenä uhan tunnistamiselle ja siihen vastaamiselle. Tämä viittaa siihen, että välittömin ja syvin vaara ei ole yksinomaan sisällissodan kertyvät merkit, vaan kollektiivinen yhteiskunnallinen ja poliittinen kyvyttömyys tai haluttomuus tunnustaa niiden vakavuus ja niiden toisiinsa liittyvät seuraukset. Itse tämän raportin tarkoitus on pyrkiä torjumaan tätä normaaliusvinoumaa. Sen tavoitteena on pakottaa tietoinen lukija kohtaamaan syvän yhteiskunnallisen häiriön mahdollisuus ja harkitsemaan kiireellisiä vaikutuksia politiikkaan, hallintoon ja yksilölliseen varautumiseen, jopa Betzin synkän väistämättömyyden ennusteen edessä. Raportista itsestään tulee siten puuttuminen kieltäytymistä vastaan.