Vuosi 1956 merkitsi lopullista auringonlaskua kahden vanhan eurooppalaisen imperiumin, Ison-Britannian ja Ranskan, maailmanmahtiasemalle. Suezin kriisi ja sitä seurannut sotilasoperaatio, koodinimeltään Operation Musketeer (Operaatio Musketööri), oli näiden siirtomaavaltojen epätoivoinen ja huonosti johdettu joutsenlaulu. Se oli oppitunti siitä, mitä tapahtuu, kun sotilaallinen suorituskyky laahaa poliittisten ambitioiden perässä ja kun oma reaalipoliittinen painoarvo arvioidaan täydellisesti väärin. Molemmat vallat lähtivät purkamaan imperiumejaan maailmalta, ja molemmilla on enää joitakin pieniä saaria ympäri maailmaa, joista niistäkin saatetaan luopua.

Poliittinen tilanne 1956: Kansallistaminen ja katkeruus

Kriisin käynnistyi 26. heinäkuuta 1956, kun Egyptin karismaattinen ja nationalistinen presidentti Gamal Abdel Nasser ilmoitti kansallistavansa Suezin kanavan. Kanava oli Ison-Britannian ja Ranskan omistaman kauppakomppanian hallussa, ja se oli Länsi-Euroopan taloudellinen elämänlanka – erityisesti Lähi-idän öljykuljetusten takia. Eli Causus Belli, oli täysin perusteltu molempien maiden kannalta. Taloudelliset menetykset olivat olleet molemmille maille huomattavat.

Lontoossa ja Pariisissa Nasserin teko nähtiin sietämättömänä haasteena. Ison-Britannian pääministeri Anthony Eden oli henkilökohtaisesti pakkomielteinen Nasserista; hän vertasi tätä Hitleriin ja katsoi, että 1930-luvun myöntämyyspolitiikka ei saanut toistua. Ranskalla puolestaan oli omat motiivinsa: Nasser tuki avoimesti Algerian itsenäisyystaistelijoita (FLN), ja Pariisi uskoi, että Nasserin kaataminen ratkaisisi myös Algerian kriisin.

Syntyi salainen Sèvres’n sopimus Ison-Britannian, Ranskan ja Israelin välillä. Suunnitelma oli kyyninen: Israel hyökkäisi Siinaille, jolloin Britannia ja Ranska voisivat astua väliin “rauhanturvaajina” suojelemaan kanavaa ja vaatimaan molempia osapuolia vetäytymään sen rannoilta – ottaen samalla kanavan takaisin haltuunsa.

Käytettävissä olleet sotavoimat

Paperilla liittokunnan armada oli valtava ja edusti perinteistä ylivoimaa. Operaation ylipäällikkönä toimi brittiläinen kenraali Sir Charles Keightley.

• Merivoimat: Liittoutuneilla oli käytössään yli 130 sota-alusta. Britannia toi paikalle viisi lentotukialusta (mukaan lukien HMS Eagle, Bulwark ja Albion). Ranska osallistui vahvalla laivasto-osastolla, johon kuului taistelulaiva Jean Bart ja lentotukialuksia.
• Maavoimat: Hyökkäykseen varattiin noin 80 000 sotilasta. Ranskan kärkenä toimivat erittäin kokeneet ja taistelukarkaisut eliittilaskuvarjojoukot (2e RPC), jotka olivat kunnostautuneet Indokiinassa. Britannia asetti linjaan 16. itsenäisen laskuvarjoprikaatin ja Royal Marine Commandot.
• Ilmavoimat: Yli 500 taistelukonetta, jotka operoivat Kyprokselta, Maltalta ja lentotukialuksilta käsin.

Vaikka kalusto oli modernia (suuri osa suihkukoneaikakauden pommikoneita ja hävittäjiä, erityisesti tukialuksilla vielä toisen maailmansodan parhaita malleja), voima oli kaukana valmiista. Iso-Britannia kärsi pahasta alusten ja maihinnousukaluston pulasta. Reserviläisiä jouduttiin kutsumaan kiireellä palvelukseen, ja brittien panssarivaunuja siirrettiin satamiin jopa siviilifirmojen muuttoautoilla suorituskyvyn puutteiden vuoksi. Myös siirtoarmeijan laivaamiseen sopivasta kalustosta oli pulaa, joka pakotti supistamaan joukkoja pariinkin kertaan.

Suunnitteluprosessi ja sen kardinaalimokat

Musketöörin suunnitteluprosessi oli oppikirjaesimerkki siitä, miten sotilaallinen suunnittelu epäonnistuu, kun poliittinen johto sekaantuu suunnitteluun ja pelkää omia varjojaan.

1. Epäselvät poliittiset tavoitteet: Eden ja Ranskan johto eivät kyenneet määrittelemään, oliko tavoitteena pelkkä kanavavyöhykkeen haltuunotto vai Nasserin hallinnon kaataminen Kairossa. Tämä johti suunnitelmien jatkuvaan muuttamiseen. Alkuperäinen suunnitelma maihinnoususta Aleksandriaan vaihdettiin Port Saidiin, mikä pitkitti valmisteluja.
2. Salamataktiikan puute (Come-as-you-are -sodan puute): Britannia ei ollut valmis nopeisiin kriisinhallintaoperaatioihin. Joukkojen kerääminen ja logistiikan virittäminen kesti viikkoja. Kun salainen liitto Israelin kanssa vaati täydellistä ajoitusta, sotilaallinen koneisto liikkui kuin täi tervassa.
3. Psykologinen harha ja tiedusteluvirheet: Lontoossa uskottiin naiivisti, että pelkät ilmapommitukset saisivat egyptiläiset nousemaan kapinaan Nasseria vastaan. Todellisuudessa hyökkäys vain yhdisti kansan presidenttinsä taakse.
4. Diplomaattinen sokeus: Suurin virhe oli oletus siitä, että Yhdysvallat katsoisi operaatiota läpi sormiensa tai hyväksyisi sen kylmän sodan -kontekstissa. Poliitikot pitivät sotilasjohdon pimennossa diplomaattisista riskeistä.

Itse operaatio: Taktinen menestys, strateginen möhläys

Kun Israel hyökkäsi Siinaille 29. lokakuuta, Britannia ja Ranska antoivat odotetun uhkavaatimuksensa. Sen umpeuduttua alkoi operaation ensimmäinen vaihe: Egyptin ilmavoimien ja infrastruktuurin tuhoaminen ilmapommituksilla.

Vasta 5. marraskuuta – lähes viikko Israelin hyökkäyksen alkamisen jälkeen – operaation keihäänkärki pudotettiin maahan. Brittien 3. laskuvarjopataljoona valtasi El Gamilin lentokentän ja ranskalaiset laskuvarjosotilaat ottivat haltuunsa strategiset sillat Raswassa ja Port Fuadissa. Taktisesti operaatio oli loistava: ilmasta pudotetut joukot toimivat aggressiivisesti ja tehokkaasti.

Seuraavana päivänä, 6. marraskuuta, seurasi merellinen maihinnousu Port Saidiin. Royal Marine Commandot rynnäköivät rantaan Centurion-panssarivaunujen tukemina. Historiallisena kuriositeettina mainittakoon, että tämä oli maailman ensimmäinen kerta, kun taisteluissa käytettiin laajamittaista helikopteri-maihinlaskua (brittien HMS Oceanilta ja Theseukselta) haavoittuneiden evakuointiin ja joukkojen siirtoihin.

Taktisesti Egyptin armeija lyötiin nopeasti ja perusteellisesti. Mutta samalla hetkellä, kun liittoutuneet alkoivat edetä etelään pitkin kanavan vartta, poliittinen todellisuus iski vasten kasvoja. Nasser vastasi sotilaalliseen tappioon upottamalla kanavaan 49 laivaa, mikä sulki sen täysin – eli tuhosi juuri sen intressin, jota Britannia ja Ranska yrittivät suojella.

Nöyryyttävää tämä oli toki myös Neuvosto-Venäjälle: Pönäkät Josef Stalin III raskaat panssarivaunut tuhottiin yksi toisensa jälkeen liittolaisten juuri tappioita kokematta. Sodan alussa kyseisiä “liikkuvia linnoja” oli noin 100, lopussa oli noin 30 jäljellä.

Eliittijoukot ja “Kylmä veri”

Ranskan kärkenä toimi eversti Pierre Chateau-Jobertin johtama 2e RPC (2e Régiment de Parachutiste Coloniaux). Nämä miehet eivät olleet varusmiesreserviä, vaan ammattisotilaita, joilla oli takanaan vuosien viidakkosota Kaakkois-Aasiassa ja parhaillaan käynnissä oleva raaka sissisota Algeriassa. Heidän taktinen doktriininsa perustui nopeuteen, aloitteellisuuteen ja siihen, ettei viholliselle annettu aikaa ryhmittyä.

Port Fuadin saartaminen ja haltuunotto (5. marraskuuta)

Kun brittien laskuvarjojoukot pudotettiin Port Saidin länsipuolelle El Gamilin lentokentälle, ranskalaiset ottivat vastuulleen kanavan itäpuolella sijaitsevan Port Fuadin.

• Tarkkuuspudotus: Ranskalaiset hyppäsivät erittäin matalalta (osa jopa alle 150 metristä) minimoidakseen ilmassaoloajan ja vihollisen tulen vaikutuksen.
• Katkaisutaktiikka: He ottivat välittömästi haltuunsa Raswan sillat, jotka yhdistivät Port Saidin mantereeseen. Tämä katkaisi Egyptin armeijan perääntymis- ja huoltoreitit ja eristi Port Saidin tehokkaasti saarekkeeksi.
• Puhdistus: Port Fuad puhdistettiin egyptiläisistä joukoista tunneissa. Ranskalaiset käyttivät urbaaniin taisteluun kehitettyä aggressiivista etenemistä huone huoneelta, hyödyntäen maksimaalisesti käsikranaatteja ja kevyitä konepistooleja.

Ranskalainen röyhkeys vs. brittiläinen varovaisuus

Marraskuun 6. päivän merellisessä maihinnousussa taktiset erot korostuivat. Brittien panssarivaunujen ja jalkaväen eteneminen Port Saidissa hidastui, koska he pyrkivät välttämään siviiliuhreja ja odottivat jatkuvasti virallisia tulitauko-ohjeita Lontoosta. Brittien varovaisuudessa näkyi edelleen toisen maailmansodan aikana vakiintunut toimintakulttuuri, jossa Bernard Montgomeryn korostama huolellinen valmistelu ja tappioiden minimointi painoivat enemmän kuin nopea riskinotto.

Ranskalaiset taas eivät jääneet odottelemaan. Kun he huomasivat brittien linjojen junnaavan, ranskalaiskomentajat joko jättivät brittikäskyt huomiotta tai tulkitsivat niitä “luovasti”. He jatkoivat salamaetenemistä etelään pitkin kanavan vartta tavoitteenaan saavuttaa Ismailia ennen kuin poliitikot ehtivät viheltää pelin poikki. Ranskalaiset käyttivät panssaroituja amfibioajoneuvoja (kuten LVT-4) hyödyntäen vesistöjä nopeaan koukkaukseen egyptiläisten selustaan.

Miksi taktiikka ei pelastanut operaatiota?

Ranskalaisten taktiikka oli sotilaallisesti erittäin hyvää tai lähes täydellistä: he saavuttivat kaikki heille asetetut tavoitteet minimaalisin omin tappioin ja löivät egyptiläisten puolustuksen joukkojen laadulla, agressiivisuudella ja nopeudella. Erityisen huomionarvoista on, että tulokset saavutettiin pääosin kevyillä laskuvarjo- ja merijalkaväkijoukoilla eikä massiivisilla panssarihyökkäyksillä, joita kylmän sodan eurooppalaisessa doktriinissa pidettiin ratkaisevina.

Taktinen oppitunti oli kuitenkin karu: loistavakaan taktiikka ei pelasta operaatiota, jos strateginen ajoitus ja myös ajatus on pielessä. Ranskalaiset olivat liian nopeita omalle poliittiselle johdolle ja liian hitaita suhteessa siihen, miten nopeasti Washington ja Moskova ehtivät reagoida. Kun brittien Eden murtui amerikkalaisten taloudellisen painostuksen alla ja suostui tulitaukoon 6. marraskuuta, ranskalaisten oli pakko pysähtyä – vain tunteja ennen kuin he olisivat saaneet koko kanavalinjan haltuunsa.

Kuplan puhkaisu: Washington ja Moskova ärähtävät

Operaatio Musketööri ei kaatunut Egyptin sotilaalliseen vastarintaan, vaan kahden uuden supervallan raakaankin geopoliittiseen painostukseen.

Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower oli raivona. Yhdysvalloissa oli menossa presidentinvaalikampanja, ja Eisenhower oli profiloitunut rauhanmiehenä. Mikä pahempaa, länsivaltojen hyökkäys peitti alleen ja vei moraalisen pohjan samaan aikaan tapahtuneelta Neuvostoliiton veriseltä Unkarin kansannousun murskaamiselta.

Neuvostoliitto käytti tilannetta hyväkseen ja uhkasi Britanniaa ja Ranskaa jopa ohjusiskuilla (“ydinkortti”) ja vapaaehtoisten lähettämisellä Egyptiin. Tämä oli kuitenkin sivunäytös sen rinnalla, mitä Washington teki.

Yhdysvallat ei käyttänyt aseita, vaan taloudellista ruuvia. Se esti Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) hätälainat Britannialle ja uhkasi myydä Yhdysvaltain hallussa olleet Iso-Britannian punnan varannot, mikä olisi romuttanut Britannian talouden ja valuutan. Eden murtui taloudellisen katastrofin edessä. Ilmoittamatta asiasta kunnolla edes Ranskalle, Britannia suostui tulitaukoon kesken etenemisen 6. marraskuuta. Ranskalaiset olivat raivoissaan, mutta yksin he eivät voineet jatkaa.

Jälkimainingit: Imperiumien hautajaiset

Joulukuuhun 1956 mennessä brittiläiset ja ranskalaiset joukot vedettiin häpeällisesti pois ja korvattiin YK:n rauhanturvaajilla. Mukana oli myös suomalaisia. Se oli ensimäinen operaatio johon suomalaiset sinikypärät osalistuivat.

• Poliittiset ruumiit: Pääministeri Anthony Eden joutui eroamaan terveyssyihin ja poliittiseen häpeään vedoten tammikuussa 1957. Nasserista tuli koko arabimaailman kiistaton sankari ja imperialismin vastustuksen ikoni.
• Strateginen opetus: Suezin kriisi osoitti, että Britannia tai Ranska eivät voineet enää suorittaa suuria sotilasoperaatioita ilman Yhdysvaltojen suostumusta tai tukea. Tämä oli katkera läksy molemmille oman päänsä mukaan toimimaan tottuneelle vallalle.
• Liittolaissuhteiden erkaantuminen: Ranska teki Suezin nöyryytyksestä omat johtopäätöksensä. Se koki Britannian pettäneen sen amerikkalaisten painostuksen alla. Tämä ajoi Ranskan kehittämään oman itsenäisen ydinaseensa (Force de Frappe) ja etsimään tiiviimpää yhteistyötä Saksan kanssa, mikä myöhemmin johti maan vetäytymiseen NATO:n integroidusta sotilasrakenneosasta De Gaullen aikakaudella.

Operaatio Musketööri oli täydellinen oppitunti siitä, kuinka vanhentunut sapelikalistelu ja haluttomuus tunnustaa maailman muuttumista johtavat strategiseen shakkimattiin. Sotilaat hoitivat tehtävänsä Port Saidissa, mutta poliitikot olivat hävinneet sodan jo ennen ensimmäistä laukausta.

Vaihtoehtoinen 1956: Mitä jos Musketööri olisi viety maaliin?

Kun jälkikäteen analysoidaan Operaatio Musketöörin romahdusta, on helppo langeta jossitteluun. Mitä jos Lontoo ja Pariisi olisivat jättäneet Washingtonin taloudellisen kiristyksen huomiotta? Mitä jos ranskalaisten laskuvarjojoukkojen salamaeteneminen olisi päästetty maaliinsa ja koko kanava otettu haltuun?

Paperilla se oli sotilaallisesti täysin mahdollista. Reaalipoliittisesti se olisi kuitenkin ollut vain syvempi sukellus ansaan. Jos vanhat imperiumit olisivat pakottaneet tahtonsa läpi, historian kulku ja Lähi-idän poliittinen kartta olisi piirretty uusiksi – mutta ei Euroopan eduksi. Molemmat olivat sodankäynnissään paljolti riippuvaisia yhdysvaltalaisesta rahallisesta tuesta ja aseistuksesta.

Kuuden päivän sota peruuntuu, kulutussota alkaa

Suurin välitön historiallinen muutos olisi kohdistunut Israeliin ja sen arabinaapureihin. Vuoden 1967 Kuuden päivän sotaa – sellaisena kuin me sen tunnemme vähintään– ei olisi koskaan käyty. Nasserin sotilaallinen nöyryytys ja kanavan menetys olisivat joko kaataneet hänen hallintonsa tai romuttaneet hänen asemansa arabimaailman johtajana.

Tämä ei kuitenkaan olisi tuonut alueelle vakautta. Kanavavyöhykkeestä ei olisi tullut turvallinen kauppareitti, vaan pysyvä rintamalinja. Egyptin armeijan rippeet ja kansallismieliset sissiliikkeet olisivat aloittaneet raa’an, asymmetrisen kulutussodan eurooppalaisia miehitysjoukkoja vastaan. Kanavaa ympäröivä tiheään asuttu Niilin suistoalue olisi muuttunut brittien ja ranskalaisten omaksi Vietnamiksi – jatkuvien väijytysten, sabotaasin ja pommi-iskujen suoksi. Tämän maat olisivat toiki kestäneet, mutta kauppa ei olisi kulkenut kanavan läpi samaan tapaan. Nykyinen Punaisenmeren kriisi osoittaa, että suhteellisen rajallisellakin aseellisella toimijalla voidaan vakavasti häiritä maailman meriliikennettä. Egyptin kaltaisella valtiolla olisi ollut tähän vielä huomattavasti paremmat edellytykset.

Israel puolestaan olisi jäänyt kurimukseen, jossa sen olisi ollut pakko sitoa resurssinsa Siinain pysyvään ja kalliiseen miehitykseen vuosikymmeniksi etuajassa. Tämä olisi toki kysynyt joukkoja, mutta molemmilla mailla olisii ollut vielä rautaa selkärangassa niin paljon, että oletan että alue olisi rauhoitettu sutjakkaasti. Alue olisi ollut paljon suppeampi kuin Ranskan Tonkin, ja Briteillä oli kokemusta Keniasta ja malajilta.

Vaikka kanavavyöhyke olisi todennäköisesti saatu sotilaallisesti hallintaan, sen pitäminen olisi edellyttänyt pitkäkestoista miehitystä ja jatkuvaa vastasissitoimintaa. Tämä olisi sitonut merkittävästi joukkoja ja poliittista pääomaa. Molemmilla valtioilla OLI käynnissä samaan aikaan muitakin operaatioita Briteillä Kenia ja Kypros rauhoitettavan (Molemmissa onnistuttiin) ja Ranskalla äärimmäisen joukkoja syövä Algeria.

Imperiumien pitkitetty kuolinkamppailu

Suurin harha Lontoossa ja Pariisissa oli usko siihen, että sotilaallinen voitto Suezilla olisi palauttanut siirtomaavallan uskottavuuden. Todellisuudessa se olisi vain nopeuttanut taloudellista ja poliittista romahdusta.

• Pinnan alla kytevä konkurssi: Iso-Britannia oli vuonna 1956 taloudellisesti riippuvainen Yhdysvalloista. Jos Eden olisi jättänyt Eisenhowerin uhkaukset huomiotta, Yhdysvallat olisi antanut punnan arvon romuttua vapaasti. Britannia olisi kohdannut välittömän valuuttakriisin, säännöstelyn paluun kotirintamalle ja mahdollisen valtionvararikon. Tyhjällä valtionkassalla ei ylläpidetä imperiumia, jolla on miehitysjoukkoja ympäri maailmaa.
• Ranskan kaksirintamasota: Ranskan johto kuvitteli Nasserin kaatamisen katkaisevan istukan Algerian itsenäisyyssodalta (FLN). Tämä oli taktista sokeutta. Algerian kriisi nousi paikallisesta maaperästä, ei Kairossa tehdyistä puheista. Suezin sitomat eliittijoukot olisivat vain jakaneet Ranskan rajalliset resurssit kahteen raskaaseen, veriseen ja moraalin lipsumista aiheuttaneeseen siirtomaasotaan samanaikaisesti.

Alle olen kerännyt graafit Britannian ja Ranskan miesvoimasta 1945-2025. Punaisella voimat kotona (Koulutuksessa, sijoitettuna tai kotiuttamista vaille) Vihreällä varuskunnat ulkomaille, kuten vaikkapa British Army Of Rhein, ja violetilla taisteluissa mukana olevat joukot. Ranskalla näyttää olleen yhtä paljon joukkoja ulkomailla taistelemassa, kuin emämaassa. Briteillä tilanne on tässä suhteessa parempi. Molemissa maissa oli tässä vaiheessa vielä asevelvollisuus käytössä.

Geopoliittinen shakkimatti: Moskovan rynnistys ja Washingtonin eristys

Kansainvälisellä näyttämöllä Musketöörin loppuun vieminen olisi luonut syvän repeämän lännen rintamaan ja avannut ovet selälleen Neuvostoliitolle.

Yhdysvaltain reaktio olisi ollut armoton. Eisenhowerille kyse oli kylmän sodan suuresta strategiasta: USA:n oli voitettava kehittyvien maiden – Aasian ja Afrikan – luottamus. Eurooppalaisten siirtomaaherrojen tukeminen tai heidän omavaltaisuutensa sietäminen olisi tuhonnut USA:n uskottavuuden. Washington olisi todennäköisesti asettanut Britannian ja Ranskan taloudelliseen saartoon, mikä olisi halvaannuttanut NATO:n toimintakyvyn Euroopassa.

Tästä syntyneen tyhjiön olisi täyttänyt Moskova. Nasserin epätoivo tai hänen tilalleen noussut uusi radikaali hallinto olisi ajanut Egyptin ja sen liittolaiset vielä tiukemmin Neuvostoliiton syliin. Moskova olisi profiloitunut arabimaailman ainoaksi todelliseksi suojelijaksi läntistä imperialismia vastaan. Lähi-itään olisi virrannut neuvostoliittolaisia aseita, hävitettäjiä ja “vapaaehtoisia” neuvonantajia, mikä olisi vienyt alueen kylmän sodan kuumimmaksi potentiaaliseksi näyttämöksi.

Johtopäätös

Jos Operaatio Musketööri olisi pakotettu maaliin, se ei olisi pelastanut Britannian tai Ranskan imperiumeja. Se olisi vain muuttanut niiden väistämättömän vetäytymisen hallitusta dekolonisaatiosta hallitsemattomaksi, taloudellisesti katastrofaaliseksi ja huomattavasti verisemmäksi romahdukseksi.

Sotilaallinen voitto Port Saidissa olisi ollut pelkkä lyhytaikainen harha, joka olisi peittänyt sen reaalipoliittisen tosiasian, että kumpikaan vanhoista siirtomaavalloista ei enää kyennyt johtamaan maailmanpolitiikkaa ilman supervaltojen lupaa. Suez ei tuhonnut imperiumeja – se oli vain diagnoosi, joka paljasti potilaan olleen jo kuollut.