Ceutan rajalla nähty massiivinen tunkeutuminen ei ole humanitaarinen vahinko tai satunnainen hätähuuto. Kyseessä on Marokon valtion koordinoima hybridioperaatio, jossa ihmismassoja käytetään kineettisen sodankäynnin korvikkeena. Tässä ei ole mitään uutta: Rabat käyttää täsmälleen samaa oppikirjaa kuin vuosikymmeniä sitten.

Ceuta, Rooman Limes ja imperiumin murentamisen oppikirja

Jos haluaa ymmärtää, mitä Espanjan pohjoisafrikkalaisessa enklaavissa Ceutassa tapahtuu tänään, ei kannata lukea nykyisten länsimaisten diplomattien lausuntoja. Kannattaa avata historiankirjat myöhäisantiikin kohdalta. Imperiumien ja sivilisaatioiden reuna-alueita ei ole koskaan murennettu pelkästään ulkoisilla panssaridivisioonilla tai mahtavilla sotakoneistoilla. Ne murennetaan hyödyntämällä imperiumin omaa moraalista halvaannusta, korruptoitunutta hallintoa ja kyvyttömyyttä suojella omia rajojaan.

Täsmälleen näin toimivat barbaariheimot Rooman valtakunnan Limes-rajoilla 300–400-luvulla. Kun gootit ilmestyivät Tonavalle vuonna 376 Hunnien ajaessa heitä takaa, he eivät saapuneet järjestyneenä armeijana, vaan valtavana, sekavana ihmismassana. Rooma ei kyennyt sotilaallisesti tai hallinnollisesti käsittelemään rajalleen ilmestynyttä massaa ilman raakaa voimankäyttöä, johon sillä ei ollut enää poliittista tahtoa. Lopulta keisari Valens päästi aseistamattomiksi luullut “pakolaiset” valtakunnan sisälle liittolais-, eli foederati-statuksella.

Seuraus oli katastrofi: hallitsematon goottilaisten massa noustessaan kapinaan tuhosi Itä-Rooman eliittiarmeijan Adrianopolissa vuonna 378, ja Limes menetti merkityksensä. Itse keisari Valens kaatui taistelussa. Samoin Länsi-Rooma ei kaatunut kertalaakista – se liukeni ja barbarisoitui sisältäpäin, kun sen rajoja puolustivat lopulta samat ihmiset, joiden kulttuuri ja usko olivat rajan toisella puolella.

Tämä oppikirja on näämmä edelleen voimissaan. Nykypäivän Pohjois-Afrikassa Marokko toteuttaa täsmälleen samaa taktiikkaa Espanjaa ja Euroopan unionia vastaan.

• Aseenton/ lähes aseistamaton ihmismassa ajetaan rajalle (Tonavan Limes tai Ceuta)
• Kohdevaltion ideologinen sokeus, moraalinen sekaannus tai muu johdon halvaantuminen estää riittävän voimakäytön
• Rajavalvontajärjestelmä ylikuormitetaan, ja ihmismassa päästetään/tunkeutuun rajan sisäpuolelle. Rajan hallinta menetetään
• SUvereneiteetti murenee ja aluieiden hallinta menetetään alue alueelta.

Historian toisto: Ifni, Vihreä marssi ja Ceuta

Marokko ei ole keksinyt pyörää uudelleen. Ceutan rajalle ajettavat ihmismassat ovat suoraa jatkumoa Rabatin pitkäaikaiselle strategialle:

• Ifnin sota (1957–1958): Marokko käytti epäsymmetrisiä “vapautusarmeijan” joukkoja hyökkäämään Espanjan Länsi-Afrikkaan. Espanja taisteli, mutta poliittinen tahto loppui kesken – tuloksena oli Cabo Jubyn ja myöhemmin Ifnin luovuttaminen Rabatille.
• Vihreä marssi (1975): Marokon kuningas Hassan II lähetti 350 000 aseetonta siviiliä marssimaan Länsi-Saharaan pyyhkiäkseen espanjalaisten rajavartioiden yli. Espanja oli kenraali Francon kuolinvuoteen äärellä poliittisesti halvaantunut, vetäytyi taistelutta ja luovutti alueen.

Nyt vuorossa ovat Ceuta ja Melilla: Luodaan rajalle kestämätön tilanne, jossa vastustaja pakotetaan valitsemaan joko maansa suvereniteetin puolustaminen kovalta näyttävin voimakeinoin tai hidas perääntyminen. Ja tottahan se on selvää kuinka Madridin sosialistit eivät tule käyttäytymään: Otetaan massat maahan, ja työnnetään edelleen EUhun. Saksaan ja Pohjoismaihin ne kuite haluaa.

Marokon väestörakenne: Kylmä win-win-laskelma

Syy siihen, miksi Marokko voi käyttää omia kansalaisiaan vipuvartena, löytyy maan väestörakenteesta. Marokko kärsii massiivisesta nuorisotyöttömyydestä ja turhautuneesta nuorten miesten ylijäämästä. Rabatin kuningaskunnalle tämä väestönosa on sisäinen uhka – arabikevään tai sosiaalisen räjähdyksen sytyke.

Kun Marokko työntää kymmeniä tuhansia nuoria miehiä rajan yli Espanjaan, se toteuttaa kylmää strategista laskelmaa:

1. Sisäinen painehelpotus: Maasta poistuu tyytymätöntä miehistöainesta, joka muuten saattaisi radikalisoitua tai nousta kuningasta vastaan.
2. Ulkoinen paineistus: Samaan aikaan nämä nuoret miehet siirtyvät kuormittamaan Espanjan ja EU:n sosiaali- ja turvallisuusrakenteita.
3. Rahavirrat: Eurooppaan päässeet lähettävät myöhemmin rahaa kotiin (remittances), mikä tukee Marokon taloutta.

Marokolle tämä on täydellinen win-win-tilanne. Vaikka rajalla “menetettäisiin” tai Eurooppaan uppoaisi kymmeniä tuhansia nuoria miehiä, se on valtiolle vain demografisen ylijäämän vientiä ja sisäisen turvallisuuden optimointia. Tai vaikka kaikki “tyytymättömät nuoret miehet” ammuttaisiin läjään rajalla, Rabat olisi voittanut pelissä.

Onko Espanjalla sotilaallista kykyä vastata?

Paperilla Espanjan asevoimat ovat Marokkoa edellä teknologiassa, ilmapuolustuksessa ja merivoimien suorituskyvyssä (Eurofighter-hävittäjät, F-100-fregatit ja ammattiarmeija). Sotilaallinen todellisuus paikan päällä on kuitenkin toinen:

• Eristetyt enklaavit: Ceutassa ja Melillassa sijaitsevat Espanjan legioonan (La Legión) ja maavoimien valmiusjoukot ovat kovia, mutta niitä on liian vähän massiivisen hybridihyökkäyksen pysäyttämiseen ilman raskasta voimankäyttöä.
• Poliittinen halvaannus: Espanjan hallituksella ei ole minkäänlaista poliittista tahtoa antaa sotilaille toimivaltuuksia toimia. Tiedustelupalvelu CNI antoi varoituksen päiväkausia etukäteen, mutta mitään ei tehty, koska “voimannäyttö” sotii ideologiaa vastaan.
• NATO-aukko: NATO:n 5. artikla ei kata Ceutaa ja Melillaa, sillä ne sijaitsevat Pohjois-Afrikassa, sopimuksen maantieteellisen rajauksen eteläpuolella. Marokko tietää tämän täsmälleen.

Pohjois-Afrikan valtapeli: Algerian ja Tunisian paine

Pohjois-Afrikka on kytemässä oleva ruutitynnyri. Algeria on Marokon verivihollinen ja alueellinen kilpailija, joka tukee Länsi-Saharan Polisario-liikettä. Tunisia puolestaan on ajautunut talousromahduksen myötä Algerian ja Marokon valtapelin pelinappulaksi.

Tämä luo ketjureaktion: Algeria ja Tunisia purkavat omaa siirtolaispainettaan kohti Marokkoa ja Eurooppaa. Marokko puolestaan ohjaa tämän paineen suoraan Espanjaan suojatakseen omia rajojaan ja kiristääkseen EU:lta lisärahoitusta “rajavalvontaan”.

Arvio yhteisvaikutuksista alueella

Euroopan etelälaidan luhistuminen: Marokon menestys osoittaa kaikille Pohjois-Afrikan toimijoille, että EU-jäsenvaltiot ovat ideologisesti halvaantuneita omilla rajoillaan. Tämä takaa sen, että paine Espanjaa, Italiaa ja Kreikkaa vastaan vain kasvaa, kunnes rajoilla otetaan käyttöön kovimmat mahdolliset voimakeinot.

Espanjan mureneminen: Jos Espanja jatkaa linjaansa, jossa se ei käytä kovaa voimaa enklaaviensa suojaamiseen, Ceuta ja Melilla käyvät puolustuskelvottomiksi. Marokko ei tarvitse panssaridivisioonaa; se voittaa väestöllisellä ja hybridipaineella. Enklaavit luovutetaan pala palalta, kuten Ifni ja Länsi-Sahara.

Pohjois-Afrikan kiihtyvä kriisi: Marokon aggressiivinen ulkopolitiikka ja Yhdysvaltain tuki ajavat Algeriaa tiukempaan vastakkainasetteluun. Alueella on todellinen riski valtioiden väliselle konfliktille (Marokko vs. Algeria), mikä laukaisisi mittaluokaltaan moninkertaisen siirtolaiskriisin kohti Etelä-Eurooppaa.