Somen uutisvirtaa seuratessa voisi luulla, että Kanadassa, Britannialla ja Australiassa on käynnissä jonkinlainen wokefilosofian huipentuma: kilpailu siitä, kuka ehtii ensimmäisenä tarjoamaan laillisen piikin kaikille yhteiskunnan mielestä ylimääräisille, köyhille ja mielenterveysongelmaisille.

Kun otsikoita perataan ja lakipykäliä luetaan, virallinen vastaus kuuluu: ”Ei, ketään ei tapeta väkisin, ja mielenterveysongelmat yksinään on rajattu lainsäädännön ulkopuolelle.” Jo nyt on kuitenkin todettu yrityksiä saada ihmiset valitsemaan MAID.

Kanadassa psykiatristen potilaiden MAID-laajennusta (Medical Assistance in Dying) on siirretty toistuvasti, ja sekä Britannian parlamentissa että Australiassa käydyt lakialoitteet pitävät mielisairaudet tiukasti rajauksen ulkopuolella. Paperilla kaikki näyttää juridisesti ja eettisesti puhtaalta.

Mutta kun virallisen retoriikan kuoren alle katsotaan, todellisuus on toinen – ja tämä keskustelu on kovaa vauhtia rantautumassa myös Suomeen.

Yksilönvapaus tapaa romutuvan hyvinvointivaltion

Moderni eutanasiakeskustelu nojaa ajatukseen absoluuttisesta yksilönvapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta: ”Minun kehoni, minun valintani.” Valtio ei saa estää ihmistä päättämästä elämäänsä, jos kärsimys on sietämätöntä.

Tämä kuulostaa paperilla yksilönvapauden huipentumalta. Mutta mitä tapahtuu, kun tämä absoluuttinen “oikeus kuolla” yhdistetään länsimaiden romahtavaan terveydenhuoltoon, krooniseen ressurssipulaan ja mielenterveyspalveluiden riittämättömyyteen?

Saadaan järjestelmä, jossa yhteiskunta tarjoaa kärsivälle ihmiselle mieluummin kuoleman kuin kunnollista hoitoa.

Kanadasta kantautuneet esimerkit ovat tästä varoittavia merkkejä. Kun sotaveteraanille tai vaikeasti vammaiselle tarjotaan sosiaalityöntekijän toimesta lääkärin avustamaa itsemurhaa ratkaisuksi asunnon tai sopivan terapian puutteeseen, kysymys ei ole enää “vapaaehtoisuudesta”. Se on valtion tarjoamaa poistumistietä järjestelmälle, joka ei halua kantaa taakkaansa.

Suomen tilanne: Saattohoito retuperällä, mutta eutanasiaa ajetaan

Suomessa eutanasiasta käydään säännöllisesti keskustelua kansalaisaloitteiden ja eduskuntadebaattien muodossa. Eutanasian kannattajat esittävät asian yksinomaan “armollisena ratkaisuna” ja edistyksellisenä askeleena. Vaikka eutanasiaa perustellaan ensisijaisesti potilaan autonomialla ja kärsimyksen vähentämisellä, olisi naiivia kuvitella, etteivät julkisen talouden paineet vaikuttaisi pitkällä aikavälillä myös järjestelmän kannustimiin.

Tämä saavutetaan yksilöpsykologian avulla: Varmasti lähes jokainen ei patologisella tavalla itsekäs ihminen, vanhus tai vammainen, kokee sietämättömäksi sen, että on taakaksi läheisilleen. Hoidotkin ovat melko kalliita, ajatellaan vaikkapa viime päivinä uutisissa olleita juttuja 5000€ syöpälääkkeistä. Nyt sitten on valittavan julkisella puolella joko uusi burankuuri, ja jos se sattuis paranemaan, tai “Oletko ajatellut eutanasiaa?”, saattaa tuo eutanasia alkaa kuulostaa aika hyvältä vaihtoehdolta.

Mutta Suomen todellisuus tekee tästä yhtälöstä poikkeuksellisen vaarallisen:

1. Saattohoidon taso on alueellisesti täysin eriarvoista. Suomesta puuttuu edelleen kattava ja laadukas palliatiivisen hoidon verkosto. Kestävää kivunlievitystä ja arvokasta loppuelämää ei ole tarjolla kaikille siten kuin pitäisi.
2. Hyvinvointialueet karsivat menoja. Kun terveydenhuolto kipuilee miljardiluokan alijäämien kanssa ja vanhustenhoidosta tingitään, laillistettu eutanasia muodostaa valtavan taloudellisen houkutuksen järjestelmälle.

Jos Suomessa laillistetaan eutanasia tilanteessa, jossa saattohoito ja mielenterveyspalvelut ovat aliresurssoituja, kyseessä ei ole “valinnanvapaus”. Silloin ihmiselle annetaan valinta sietämättömän, huonosti hoidetun kärsimyksen ja valtion tarjoaman lopetuksen välillä. Ei ainakaan kristillisten arvojen mukaista.

Kollektivismin ja eugeniikan pitkä varjo

Historia ei toista itseään samanlaisena, mutta se riimittelee. 1900-luvun alussa eugeniikka eli rotuhygienia oli nimenomaan silloisen edistyksellisen ja vasemmistolaisen älymystön lempilapsi. Haaveiltiin tehostetusta yhteiskunnasta, jossa valtio siivoaa pois “kelvottomat” ja rappeutuneet ainekset. Tämä valtiojohtoinen kollektivismi saavutti hirvittävän päätepisteensä saksalaisten kansallissosialistien Aktion T4 -ohjelmassa, jossa sosialismin hengessä valtion edun katsottiin ajavan yksilön elämän yli. Eli sitä samaa mitä MAID ajaa mutta henkisellä pakolla.

Nykypäivän progressiiviset poliitikot kavahtavat vertausta kansallissosialisti-Saksan menetelmiin – ja syystäkin, sillä nykyisin motiivina ei ole valtion harjoittama suora pakko, vaan yksilön “oma tahto”. Hyvin ohjailtuna mutta kuitenkin. Tietenkin tarkkaanottaen Eugeniikasta tässä on pudonnut pois pakkokastraatiot, mutta lehdistö ja arvot suosivat niin vahvasti lapsettomuutta, ja lapset nähdään aikuisten hedonismin estäjinä, että ei oikeastaan tarvitse. Syntyvyys on saatu jo alle uusiutumisrajan vahvasti.

Historiallinen eugeniikka käytti pakkokeinoja. Nykyinen kulttuuri käyttää normeja, ihanteita ja kannustimia. Menetelmät ovat erilaisia, mutta molemmissa tapauksissa voidaan kysyä, miten yhteiskunta vaikuttaa siihen, ketkä saavat lapsia ja ketkä eivät.

Mutta lopputulos uhkaa muodostua pelottavan samankaltaiseksi:

• Silloin: Kansallissosialistinen valtio päätti, kuka on hyödyllinen yhteiskunnalle, ja raivasi “taakat” tieltä valtiojohtoisella pakolla.
• Nyt: Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio ajaa yhteiskunnallisella laiminlyönnillä ja resurssipulalla ihmiset siihen pisteeseen, että he “vapaaehtoisesti” pyytävät järjestelmää lopettamaan heidät.

Tämä on passiivista eugeniikkaa. Valtio ei vie ihmistä kaasukammioon, vaan jättää hänet vaille tukea ja avaa oven, jonka yläpuolella lukee Inhimillinen poistumistie.

Pelkkää hyväntekeväisyysjulkisivua

Keskustelussa Kanadassa, Britannialla ja Suomessa ei ole kyse pelkästä idealistisesta “myötätunnosta”. Kyse on siitä, että länsimainen edistyksellisyys on ajautunut moraaliseen umpikujaan.

Kun perinteinen käsitys elämän pyhyydestä ja yhteisön vastuusta heitetään romukoppaan ja tilalle nostetaan pelkkä hyperyksilöllisyys yhdistettynä valtion säästöhaluun, saadaan tulokseksi kylmä järjestelmä. Järjestelmä, joka naamioi oman välinpitämättömyytensä ja resurssipulansa “edistyksellisyydeksi”.

Suomessa tulisi kysyä: Kumpi on todellisuudessa inhimillisempää – laittaa saattohoito ja vanhustenpalvelut sellaiseen kuntoon, ettei kenenkään tarvitse poistua täältä kivussa ja yksin, vai luoda lainsäädäntö, joka tekee kuolemasta halvimman sosiaalipalvelun?