Sodankäynnin romantiikka kokee kovia aina silloin, kun reaalimaailman fysiikka ja talousoppi suojautuvat samaan juoksuhautaan. Viime vuodet on seurattu hengitystä pidätellen, kuinka miljoonien eurojen arvoisia ohjuskasetteja tyhjennetään taivaalle muovisia moottoripurkkeja ja parinsadan euron FPV-pörriäisiä vastaan. Länsimainen ilmapuolustuskyky oli ajautumassa pisteeseen, jossa materiaali- ja hintasuhde ei yksinkertaisesti enää kestänyt päivänvaloa.

Heinäkuussa 2026 Suomen puolustusministeriö teki ratkaisun, joka ei ehkä ylittänyt iltapäivälehtien lööppikynnystä samalla voimalla kuin hävittäjähankinnat, mutta joka edustaa samaa kylmää, pragmaattista suorituskykyä. Puolustusvoimat valtuutettiin hankkimaan Saabilta lisää RBS 70 NG -järjestelmiä sekä uutta Bolide 2 -ohjusta 108 miljoonalla eurolla.

Kyseessä ei ole mikä tahansa tekohengitys vanhalle ItO2005-kalustolle. Kyseessä on osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun 20 vuoden aikana kertynyt ase-elementtien ja materiaalin kehitys lyödään yhteen ratkaisemaan nyky(ilma)sodankäynnin todellisia ongelmia.

20 vuotta evoluutiota: Manuaalisuoritteesta laserautomaatioon

Kun alkuperäinen ItO2005-järjestelmä otettiin käyttöön 2000-luvun puolivälissä, aseen toiminta nojasi vahvasti ampujan henkiseen ja fyysiseen kanttiin. Vaikka laserohjaus (Beam Riding) oli jo tuolloin häirinnänsiedossaan ylivertainen verrattuna soihduilla harhautettaviin lämpöhakuisin ohjuksiin, tai silpulla hämättäviin tutkaohjattuihin ohjuksiin, RBS ampujan piti pitää tähystinristikko ohjailemalla maalin keskipisteessä koko lennon ajan. Jos taivaalla liikkui nopea tai rajusti väistelevä kohde, homma oli taitolaji.

Tänään RBS 70 NG muuttaa pelikentän. Integroitu lämpötähystin ja digitaalinen automaattiseuranta (auto-tracker) lukittuvat kohteeseen visuaalisesti tai lämpöherkkyyden perusteella. Ammuttuaan ampujan tehtäväksi jää valvoa suoritusta – laskentayksikkö pitää lasersäteen kohteessa. Mikä tärkeintä: lasersäde osoittaa ohjuksen perään, ei maaliin. Sitä ei voi häiritä elektronisella sodankäynnillä, radiotaajuussululla eikä silppunipulla. Se vain tulee ja tekee tehtävänsä.

Taistelukärjen geometriatarkastelu: Kun kuutiot ratkaisevat

Mielenkiintoisin ja konkreettisin hyppy eteenpäin näkyy kuitenkin Saabin uudessa Bolide 2 -ohjuksessa. Elektroniikan miniaturisointi, kuituoptisten gyroskooppien korvaaminen mikrokokoisella IMU-yksiköllä sekä hiilikuiturakenteet ovat vapauttaneet kriittistä tilaa ohjuksen rungon sisältä.

Tämä tila on käytetty mekaanisesti kaikkein rehellisimpään asiaan: räjähdysaineeseen ja metalliin. Bolide 2:n taistelukärjessä on 50 % enemmän räjähdemassaa ja 40 % enemmän volframisirpaleita kuin edeltäjässään. Kun tämä yhdistetään uuteen, pieniin maaleihin mukautuvaan lasersytyttimeen (Adaptive Proximity Fuze), päästään mielenkiintoiseen geometriseen tarkasteluun.

Ilmatorjuntaohjuksen pirstalematriisi ei toimi kahdessa ulottuvuudessa, vaan se muodostaa laajentuvan pirstalepallon tai -kartion pituussuuntaisen lentoradan ympärille. Jos ohjuksen räjähysvoima ja pirstaletiheys kasvavat tällä tavalla, miten käy tehokkaalle osuma-alueelle tilavuudessa?

Otetaan yksinkertaistettu fysiikan ja geometrian tarkastelu: Pirstaleiden tiheys ja liike-energia pienenevät etäisyyden neliössä, mutta tuhoava vaikutusalue kolmion ja pallon tilavuudessa kasvaa säteen kuutiossa. Kun taistelukärjen räjähde-energia kasvaa puolella ja sirpalemäärä lähes puolella, räjähdyksen kriittinen pirstaletiheys – se, joka läpäisee dronen hiilikuiturungon tai leikkaa poikki roottorin – säilyy riittävänä huomattavasti kauemmas ohjuksen rungosta.

Jos oletetaan, että pirstaletiheyden kriittinen kynnysarvo pienen maalin tuhoamiseksi saavutetaan tällä massalisäyksellä säteeltään noin 20–25 % suuremmalla etäisyydellä ohjuksen runkoakselista, vaikutus tilavuuteen on huima. Pallon tai lieriön tilavuuden kaavalla säteen kasvu kertoimella 1,20–1,25 tarkoittaa suoraan:

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Bolide 2 -ohjuksen tehokas tuhoalue tilavuudessa mitattuna on kasvanut noin 70–95 prosenttia – siis lähes kaksinkertaiseksi edeltäjäänsä verrattuna. Toinen mahdollisuus lienee ollut kasvattaa ajopanosta, mutta 9km maasta on jo kohtuu pitkä matka havaita jotakin optisesti. SAABin setämiehet lienevät ajatelleet asiat hyviksi.

Kun kohteena on parinsadan kilometrin tuntinopeutta syöksyvä pienen pirstalepinta-alan omaava kopteri tai risteilyohjus, tämä tarkoittaa dramaattisesti korkeampaa osumatodennäköisyyttä. Ohjuksen ei tarvitse osua maalin kylkeen; riittää, että se pyyhkäisee maalin ohi generaattorin kokoisesta ikkunasta.

Taktinen paikka järjestelmien järjestelmässä

RBS 70 NG ei ratkaise kaikkia ilmapuolustuksen ongelmia, eikä sen pidäkään. Shahed-aaltoja tai massoittain lentäviä halpoja FPV-dronoja vastaan tarvitaan edelleen tekoälyohjattuja pika-aseita, ilmaräjähtäviä AHEAD-ammuksia ja torjuntadrooneja.

Mutta kun vastustaja tuo kentälle elektronisen häirinnän, joka pimentää radiotaajuudet ja sokeuttaa hakupäät, RBS 70 NG ja Bolide 2 ovat se järjestelmän osa johon maavoimien ja merivoimien suojattavat kohteet nojaavat. Se täyttää 9 kilometrin kantamallaan ja 5 kilometrin lakikorkeudellaan täydellisesti sen aukon, mihin olalta ammutut Stingerit eivät yllä, mutta johon sadan tonnin NASAMS- tai David’s Sling -ohjusta ei kannata tuhlata.

RBS 70 NG osoittaa, että kylmä insinööritaito ja suorituskykyiset ase-elementit pitävät pintansa. Sodassa ei voita se, jolla on näyttävimmät visiot, vaan se, jonka suorituskyky toimii ilman selityksiä silloin kun ilma alkaa täyttyä raudasta.

Jenkkifutiskielellä: “Keep it simple, stupid”