Länsimainen ihminen rakastaa turvallisuudentunnetta. Me rakastamme sertifikaatteja, turvallisuusselvityksiä, ISO-standardeja ja sitä lohdullista ajatusta, että jos jotain pahaa tapahtuu, viranomainen tulee ja hoitaa. Olemme ulkoistaneet väkivallan monopolin valtiolle niin täydellisesti, että olemme unohtaneet perusasian: valtio on hidas, mutta paha on nopea.
Viimeiset kolme vuotta ovat tarjonneet meille kaksi valtavaa “ihmiskoetta” siitä, mitä tapahtuu, kun tuo monopolisoitu suoja pettää. Tulokset ovat rumia, eivätkä ne tue nykyistä turvallisuusbyrokratiaamme. Erityisen suuri kunnia kuuluu molemmissa maissa, Ukrainassa ja Israelissa, miehille ja naisille jotka ovat täyttäneet velvollisuutensa usein viimeisensä antaen.
Oppitunti 1: Miehittäjä ei leiki säännöillä
Katsotaan ensin Ukrainaan. Kun venäläiset joukot vyöryivät rajan yli, moni siviili luotti Geneven sopimukseen tai siihen harhaluuloon, että “siviileihin ei kosketa”. Todellisuus miehitetyillä alueilla on ollut jotain aivan muuta. Suomessa tämä uskomus on erityisen suurta siellä vihervasemmistolaisella laidalla. Venäjä on toiminut samalla tavalla Tsetseniassa, Gruusiassa ja Ukrainassa. Se toimisi AIVAN VUOREN VARMASTI samoin täällä. Venäläinen termi tölle on “harjaus”.
Kyse ei ole vain lipun vaihtumisesta kunnantalon katolla. Kyse on suodatusleireistä, joissa väärä tatuointi tai puhelimesta löytynyt väärä Telegram-kanava johtaa katoamiseen. Kyse on järjestelmällisestä identiteetin tuhoamisesta: ilman Venäjän passia et saa insuliinia, eläkettä etkä ruokaa. Siviili-infraa ei ole suojeltu, se on kohde. Sähkö, vesi ja lämpö katkaistaan, jotta väestö murtuisi.
Kaikkein kylmäävin havainto on tämä: kun vihollinen tulee taloon, hän ei etsi “sotilaskohteita”. Hän etsii alistettavia. Butša osoitti, että kädet sidotaan selän taakse siviileiltä. Jos sinulla ei ole keinoa puolustaa itseäsi sillä hetkellä kun ovi potkaistaan sisään, olet täysin hyökkääjän moraalin varassa. Ja se moraali on osoittautunut olemattomaksi.
Oppitunti 2: Älyaita on tyhmä ja turvahuone on ansa
Siirrytään Israeliin, lokakuun 7. päivään. “Start-up nation” luotti teknologiaan. Heillä oli maailman kehittynein raja-aita, sensorit ja automaattiset konekivääritornit. Siviileillä oli kodeissaan Mamad-turvahuoneet.
Mikä meni pieleen? Kaikki.
Hamasin puskutraktori ei välittänyt sensoreista. Kun “linja” murtui, siviilit jäivät yksin tuntikausiksi. Ja tässä tullaan siviiliyhteiskunnan haavoittuvimpaan kohtaan: Israelilainen turvahuone oli suunniteltu ohjuksia, ei murhaajia varten.
Monissa turvahuoneiden ovissa ei ollut lukkomekanismia sisäpuolella, jotta pelastajat pääsisivät sisään raketin iskettyä. Tämän seurauksena perheet joutuivat pitämään ovenkahvasta kiinni tuntikausia, kun toisella puolella terroristit yrittivät vääntää sitä auki. Ne, jotka eivät jaksaneet pitää, kuolivat.
Koko yhteiskuntasopimus – “minä maksan verot ja toimin kunnolla, valtio suojelee minua” – oli katkolla yli 10 tuntia. Sinä aikana ainoa laki oli fysiikan laki: kummalla on enemmän lyijyä ilmassa.
Tapaus 3: Ruotsin “Folkhemmet” ja luoti olohuoneen seinässä
Jos Ukraina ja Israel tuntuvat etäisiltä, käännetään katse länsirajalle. Ruotsi – tuo sosiaalidemokratian, turvallisuuden ja Ikea-pallomerien luvattu maa – tarjoaa kolmannen, kylmäävän oppitunnin.
Siellä ei sodita valtiollista vihollista vastaan. Siellä soditaan “vain” jengisotia. Mutta virallinen narratiivi siitä, että “rikolliset tappavat vain toisiaan”, on osoittautunut valheeksi.
Skenaario: Väärä ovi, väärä aika
Kuvitellaan kerrostalo Uppsalassa tai Tukholman lähiössä. Asukas on 70-vuotias eläkeläinen tai lapsiperheen isä, jolla ei ole mitään tekemistä rikollisuuden kanssa. Hän istuu sohvalla katsomassa televisiota.
Yhtäkkiä ikkunan läpi tai kerrostalon ovesta tulee sarja rynnäkkökiväärin luoteja. Tai rappukäytävään heitetään käsikranaatti (Ruotsissa räjähtää nykyään lähes viikoittain).
Miksi sivullinen kuolee kotonaan?
- “Spray and Pray” -taktiikka: Palkkamurhaajat ovat nykyään usein 14–16-vuotiaita lapsia, jotka ovat “kamoissa” tai adrenaliinipsykoosissa. Heille on annettu Kalashnikov, jota he eivät osaa käyttää. He eivät tähtää. He vetävät liipaisimen pohjaan ja toivovat osuvansa johonkin. Luoti, joka menee jengiläisestä ohi, jatkaa matkaansa naapurin olohuoneeseen.
- Tietokantojen hitaus: Jengit käyttävät avoimia osoitetietopalveluita (kuten Eniro tai Hitta.se) kohteiden etsimiseen. Kohde on saattanut muuttaa pois kaksi viikkoa sitten. Sinä muutit tilalle. Tappaja ei tarkista, kuka avaa oven. Hän ampuu osoitetta, ei ihmistä.
- Kosto sukulaisille: Uusi ilmiö “Ruotsin mallissa” on se, että kun velallista ei löydetä, mennään tappamaan hänen isänsä, serkkunsa tai tyttöystävänsä. Koti ei ole turvapaikka, se on maalitaulu.
Arkkitehtuurin petos
Tässä palataan jälleen fysiikkaan. Pohjoismainen koti on rakennettu energiatehokkaaksi, ei luodinkestäväksi.
- Moderni ulkoseinä on usein puuta, villaa ja kipsilevyä.
- Väliovet ovat pahvia.
- Ikkunat ovat lämpölasia, eivät polykarbonaattia.
Sotilaskiväärin luoti (7.62mm tai 5.56mm) menee “Folkhemmetin” seinistä läpi kuin voista. Ruotsissa on tapauksia, joissa ihminen on kuollut sänkyynsä naapuriasunnon läpi tulleeseen luotiin.
Mitä tämä tarkoittaa reserviläiselle?
Ruotsin tilanne opettaa, että passiivinen turvallisuus on illuusio.
Jos Isäntä B (se pragmaatikko) asuisi tässä talossa, aseistautuminen ei häntä pelastaisi, ellei hän nuku luotiliivit päällä. Tässä korostuu tilannetietoisuus ja varautuminen, jota ei ole kirjoitettu aselakeihin.
- Tiedätkö, kuka on naapurisi? Jos naapurissa asuu tunnettu “Foxtrot”-jengin jäsen, sinun kipsilevyseinäsi on hengenvaarallinen.
- Rakenteellinen suoja: Ukrainassa ihmiset oppivat noudattamaan “kahden seinän sääntöä” (two-wall rule) nukkuessaan. Ensimmäinen seinä ottaa sirpaleet, toinen pysäyttää. Pohjoismaissa nukumme usein pää kiinni ulkoseinässä ikkunan alla. Se on taktisesti itsemurha, jos asuinalue muuttuu konfliktialueeksi.
Yhteenveto: Valtio ei ehdi
Kaikkia näitä kolmea tapausta – Ukrainaa, Israelia ja Ruotsia – yhdistää yksi lanka: Kun väkivalta alkaa, olet yksin.
Ruotsissa poliisi saapuu kyllä paikalle, mutta vasta kun joku on jo kuollut. Tutkinta on hidasta, tekijät ovat alaikäisiä, eikä oikeuslaitos pysty pysäyttämään kierrettä.
Lainkuuliainen kansalainen on puristuksissa. Hän ei saa puolustaa itseään (aseet kerätään pois pienimmästäkin rikkeestä), mutta valtio ei pysty takaamaan, ettei häntä ammuttaisi omaan olohuoneeseensa erehdyksessä.
Turvallisuusyhteiskunta on rikki. Me vain teeskentelemme, että teippi pitää sen vielä kasassa.
Oppitunti 4: “Turvallinen” aseen säilytys tappaa
Israelin reserviläiset ja aseenomistajat oppivat kantapään kautta, mitä rauhanajan byrokratia tarkoittaa sodan syttyessä.
Ennen hyökkäystä Israelissa oli kiristetty aselakeja varkauksien ja onnettomuuksien estämiseksi. Monissa kibbutseissa valmiusryhmien (Kitot Konenut) rynnäkkökiväärit oli kerätty keskitettyihin asevarastoihin. Siviiliaseiden omistajilla oli usein 50 patruunan kattoraja ja aseet purettuna kaapeissa.
Kun hyökkäys alkoi:
- Asevarastot olivat saavuttamattomissa. Tiet olivat tulituksen alla. Valmiusryhmät tapettiin koteihinsa, koska he eivät päässeet hakemaan niitä välineitä, joilla heidän olisi pitänyt puolustaa kylää.
- 50 patruunaa loppuu minuutissa. Kun taloasi piirittää ryhmä rynnäkkökiväärein ja singoin varustautuneita hyökkääjiä, 50 patruunalla et pidä yllä minkäänlaista suojatulta.
- Hienomotoriikka katoaa. Yritäpä koota purettu pistooli ja ladata lipas pimeässä huoneessa, kun lapset itkevät ja ulko-ovea ammutaan soroksi.
Israelin reaktio oli välitön: lakia muutettiin päivissä. Nyt kiväärit ovat kotona, patruunarajoja nostettiin ja lupaprosessia kevennettiin. He ymmärsivät, että ase kaapissa on yhtä tyhjän kanssa.
Hypoteesi: Lokakuun 7. päivä Etelä-Pohjanmaalla
Tuodaanpa tämä skenaario Suomeen. Kuvitellaan perinteinen eteläpohjalainen omakotitalo lakeuksilla. Isäntä on aktiivinen reserviläinen ja SRA-harrastaja. Talossa on aseita, mutta miten käy, jos pihaan ajaa “tunnukseton pakettiauto” ja ryhmä vihreisiin pukeutuneita miehiä alkaa pyrkiä sisään?
Skenaario etenee näin:
- Hälytys: Isäntä soittaa hätäkeskukseen. Lähin partio on 40 kilometrin päässä, toisella tehtävällä. Vasteaika on optimistisesti 45 minuuttia. Todellisuudessa, jos kyseessä on laajempi isku, poliisi ei tule lainkaan.
- Aseet: Isännän AR-15 on hyväksytyssä, 150 kiloa painavassa asekaapissa makuuhuoneen nurkassa. Avain on piilotettu “varmaan paikkaan” (koska laki vaatii huolellisuutta). Patruunat ovat erillisessä lukitussa tilassa tai ylähyllyllä.
- Toiminta: Kun lasit helisevät alakerrassa, isännän pitäisi ehtiä:
- Hakea avain.
- Avata kaappi (toivottavasti sormet eivät vapise).
- Hakea lippaat eri paikasta.
- Ladata ase.
- Lainsäädännöllinen epäröinti: Tässä kohtaa suomalainen lainkuuliainen reserviläinen tekee suurimman virheensä. Hän miettii: “Onko tämä hätävarjelun liioittelua? Joudunko käräjille jos ammun? Pitäisikö ensin varoittaa?”
- Samaan aikaan hyökkääjä, jota ei kiinnosta Suomen rikoslaki pätkääkään, laskee sarjan AK-12:sta läpi kipsilevyseinien.
Lopputulos: Meidän nykyinen aselainsäädäntömme on suunniteltu estämään sitä, että isäntä ei kännispäissään ammu vaimoaan tai että murtovaras ei vie asetta. Se on suunniteltu rauhan aikaan. Se ei ota huomioon tilannetta, jossa vastassa on organisoitu, sotilaallinen voima, tai edes jengiläisen voima.
Etelä-Pohjanmaalla olisi teoriassa kykyä puolustautua – aseita on paljon. Mutta ne ovat “turvallisesti” lukkojen takana, ja niiden käyttäjät on koulutettu pelkäämään enemmän syyttäjää kuin vihollista.
Suomalainen varautuminen perustuu oletukseen, että meillä on aikaa. Aikaa nostaa valmiutta, aikaa jakaa varusteet, aikaa perustaa joukot. Lokakuun 7. päivä opetti, että aikaa ei ehkä ole. Silloin ainoa turva on se, mitä sinulla on kädessäsi ja miten nopeasti uskallat sitä käyttää.
Vaihtoehto B: “Parempi että kaksitoista tuomitsee, kuin että kuusi kantaa”
Kelataan nauhaa taaksepäin. Palataan sinne samalle eteläpohjalaiselle aukealle.
Talossa asuu “Isäntä B”. Hän on myös reserviläinen, mutta hän on tehnyt hiljaisen päätöksen: Suomen aselaki on kirjoitettu rauhan aikaan, mutta maailma on siirtynyt sota-aikaan. Hän on se tyyppi, joka lukee uutiset Ukrainasta ja Israelista “rivien välistä” eikä luota sokeasti siihen, että viranomainen ehtii.
Hän ei ole mallikansalainen lupahallinnon silmissä. Hän on pragmaatikko.
Skenaario etenee näin:
- Valmiustila: Kun “tunnukseton pakettiauto” kääntyy pihatielle ja koira alkaa rähistä oudolla tavalla, isäntä ei etsi avaimia.
- Hänen kiväärinsä ei ole purettuna kaapissa. Se on makuuhuoneen vieressä vaatehuoneessa, “ladattuna ja varmistettuna” (condition 1), vaikka laki huutaa hoosiannaa.
- Hänellä ei ole lipasta, jossa on 3 patruunaa “koska laki sanoo niin metsästyksessä”. Hänellä on 30 patruunan lipas kiinni aseessa ja toinen teipattuna siihen kylkeen.
- Havainto ja päätös: Kun ensimmäinen lasi helähtää rikki alakerrassa ja vieraat äänet huutavat käskyjä, Isäntä B ei soita hätäkeskukseen kysyäkseen lupaa. Hän ymmärtää tilanteen luonteen välittömästi: tämä ei ole murtovarkaus, tämä on invaasio.
- Hän ei mieti hätävarjelun liioittelua. Hän ei mieti varoituslaukauksia ilmaan.
- Hänen OODA-loopinsa (Observe, Orient, Decide, Act) on lyhyt: Vihollinen sisällä -> uhka perheelle -> tuhoa uhka.
- Toiminta:
- Ennen kuin hyökkääjät ehtivät eteistä pidemmälle, portaikon yläpäästä alkaa sataa lyijyä.
- Isäntä B ei käytä “suojatulta”. Hän ampuu kohti. Hän tuntee talonsa kulmat ja tietää, mistä 5.56mm menee läpi ja mistä ei.
- Hyökkääjät, jotka odottivat löytävänsä lampaita, kohtaavat suden. Ensimmäinen hyökkääjä putoaa eteisen matolle. Muut perääntyvät paniikissa, koska heidän helppo keikkansa muuttui juuri tulitaisteluksi.
- Jälkipeli:
- Kun poliisin Karhu-ryhmä tai Puolustusvoimien valmiusyksikkö lopulta saapuu paikalle tuntia myöhemmin, he eivät löydä teurastettua perhettä.
- He löytävät vapisevan, mutta elossa olevan perheen ja pihalta pari ruumispussia vaativat hyökkääjää.
Ristiriita ja opetus
Tässä piilee modernin länsimaisen yhteiskunnan suurin paradoksi.
Lain mukaan Isäntä B oli rikollinen ennen hyökkäystä. Hän rikkoi ampuma-aselakia säilyttämällä asetta ladattuna ja väärässä paikassa. Jos poliisi olisi tehnyt yllätystarkastuksen edellisenä päivänä, aseet olisi viety ja luvat peruttu. Hänet olisi leimattu “epävakaaksi” ja “yhteiskuntakelvottomaksi”.
Mutta hyökkäyksen hetkellä juuri tuo “rikollinen” toiminta pelasti hänet ja hänen perheensä.
Isäntä A (se lainkuuliainen) kuoli, koska hän noudatti sääntöjä pelissä, jossa vastustaja rikkoi kaikkia sääntöjä. Isäntä B selvisi, koska hän ymmärsi, että äärimmäisessä hädässä laki on vain paperia, mutta ballistiikka on totta.
Tämä on se epämukava totuus, jota yksikään sisäministeriön virkamies ei halua myöntää ääneen: Yhteiskunnan turvallisuusmääräykset on optimoitu tilastollista turvallisuutta (vahingonlaukaukset, varkaudet) varten, ei eksistentiaalista uhkaa varten.
Kun sivilisaation ohut kuori repeää – kuten Israelissa 7.10. tai Ukrainan kylissä – eloonjääneet ovat usein niitä, jotka olivat valmiita olemaan hieman “tuhmia” rauhan aikana ollakseen valmiita, kun helvetti pääsee irti.
Kysymys kuuluu: Haluatko olla oikeassa ja kuollut, vai “vastuuton” ja elossa?
Olisiko aika päivittää meidänkin “turvallisuus” vastaamaan 2020-luvun realiteetteja, ennen kuin on myöhäistä?
Hyvää Itsenäisyyspäivää joka päivä!
Epämuodikkaita ajatuksia 