Puolustusminiteriö tiedotti tänään, että suomi hankkii uusimman sukupolven AMRAAM D-3 ohjuksia F-35 koneisiinsa. Kovaa faktaa uudesta nuolesta ei ole saatavilla, mutta nopealla tekoälyetsinnällä löytyi tämmöiset spekulaatiot. Osa on varmaan ihan tottakin.

Asejärjestelmien kehityksessä on viime vuosina ollut nähtävissä ilmiö, josta harvoin puhutaan ääneen: todelliset läpimurrot piilotetaan pienten yksityiskohtien sisään. Niitä ei julisteta presseissä, eikä niistä yleensä tehdä värikkäitä animaatioita. Ne tulevat esiin rivien välistä – “hardware refresh”, “software baseline”, “system improvement program”. Nämä ovat termejä, joiden tarkoitus on rauhoittaa poliitikkoja, mutta herättää sotilasammattilaisten mielenkiinto. AIM-120D-3 on tästä erinomainen esimerkki.

Vaikka Puolustuministeriö mainitsee aseen tulevan käyttöön F-35 koneissa, niin ei liene mitään syytä, miksi niitä ei voida käyttää jo F/A-18C/D kalustolla. Tällöin kyvynnosto on heti kerralla melkoinen, eikä joudu odottamaan sitä, kun merkittävä määrä uusia koneita saadaan käyttöön todellisen edun saamiseksi. Tätä ei taustamateriaalini varmasti kerro, mutta perinteisesti US Navy on toiminut näin.

Jos perinteinen AMRAAM-sukupolvi nojasi jatkuvaan hiomiseen, niin D-3 edustaa jo askelta, jossa rakenteellinen kehitys ja ohjelmistopohjainen kyvykkyys sulautuvat yhteen. Yhdysvaltain teollisuus ei väitä, että D-3 olisi kokonaan uusi ohjus; sen sijaan se on aiempien AIM-120D-sarjojen “virkistys”. Mutta juuri tässä piilee asian ydin: moderni ilmasota ei enää synny “uusista ohjuksista”, joita toki on kiikarissa myös Yhdysvalloista, vaan siitä, miten nopeasti ja ketterästi olemassa olevaan runkoon voidaan ruuvata täysin uusi ajattelutapa.

D-3:n näkyvin uudistus on Form-Fit-Function Refresh. Kuulostaa tylsältä, mutta todellisuudessa se on massiivinen elektroniikkauudistus: viisitoista uutta piirilevyä, enemmän laskentatehoa ja rakenteellinen pohja, joka kestää tulevien vuosien ohjelmistopäivitykset. Kun runko ja moottori pysyvät suunnilleen samoina, todellinen etu syntyy ohjelmistosta – ja juuri sitä varten uusi rauta on rakennettu.

Tämä näkyy jo testeissä. Kyse ei ole “pari prosenttia lisää” -tyyppisestä parannuksesta, vaan kyvystä lentää pidemmälle, optimoida lentoratoja ja hyödyntää ulkopuolisia sensoreita, erityisesti F-35:n ja F-22:n datavirtoja. Siinä missä vanha AMRAAM luotti laukaisijan omaan sensoriin ja muutamiin päivityksiin, D-3 kykenee operoimaan osana verkkoa, jossa ohjus ei ole enää pelkkä ammus vaan autonominen päätöksentekoalusta.

Elektroninen sodankäynti on toinen alue, jossa kehitys on alkanut muuttaa koko BVR-taistelun logiikkaa. häirintä ei enää ole ohjuksia vastaan yksinkertainen “kaukaa häirintää, läheltä pakoon” -peli. D-3:n parannettu ECCM, kehittynyt signaalinkäsittely ja todennäköinen home-on-jam-kyvykkyys tekevät aktiivisesta häirinnästä riskialttiimpaa kuin koskaan. Mikä ennen oli suoja, muuttuu nyt potentiaaliseksi majakaksi.

Lopulta kyse ei kuitenkaan ole vain yhdestä ohjuksesta. D-3 on merkki kokonaisesta trendistä: asejärjestelmät muuttuvat ohjelmistokeskeisiksi aivan kuten autot, puhelimet ja lentokoneet. Kysymys ei ole enää siitä, kuka valmistaa voimakkaimman moottorin, vaan siitä, kuka kykenee rakentamaan arkkitehtuurin, johon voidaan ajaa uusia kyvykkyyksiä vuosittain – ei vuosikymmenittäin.

Ja juuri siksi AIM-120D-3 on tärkeä. Ei siksi, että se on maailman pisimmälle kantava ilmataisteluohjus. Ei siksi, että se on teknisesti lähes täydellinen. Vaan siksi, että se on ensimmäinen AMRAAM-sukupolvi, joka todella siirtyy ohjelmiston aikakauteen. Se antaa Yhdysvalloille ja liittolaisille mahdollisuuden päivittää ilmatilan hallintaa samaan tahtiin kuin vastustajien taktiikat kehittyvät.

Ilmasota ei tulevaisuudessa ratkea suurilla otsikoilla. Se ratkeaa 15 piirilevyn päivityksellä, joka muuttaa koko pelin. AIM-120D-3 näyttää meille, miten se tehdään.