Kun pyhät palavat – Äärivasemmiston kirkkoviha, lukiolaismellakat ja kristinofobian uusi todellisuus

Kirkot palavat, mutta kuinka kauan kristityt kääntävät toisen posken?

Ranskan metropolialueiden kadut ovat jälleen kerran roihunneet. Syksyn laaja nuorisovetoisten mielenosoitusten ja yhteiskunnallisten levottomuuksien aalto on paljastanut karulla tavalla sen, kuinka nopeasti yhteiskunnallinen turhautuminen voi kanavoitua institutionaalisen järjestyksen haastamiseksi ja väkivallaksi. Vaikka julkisuudessa on puhuttu laajasti yleisestä kaaoksesta ja nuorten liikehdinnästä, taustalla on myös huomattavasti järjestäytyneempää poliittista toimintaa. Ranskan radikaalit äärivasemmistolaiset ja autonomiset ryhmät ovat pyrkineet hyödyntämään levottomuuksia, lietsomaan vastakkainasettelua ja suuntaamaan vihaansa valtiota sekä perinteisiä yhteiskunnallisia instituutioita vastaan.

Tässä yhteydessä on syytä nostaa esiin myös kristilliset instituutiot. Kirkkojen vandalismi, häpäiseminen ja tulipalot eivät ole uusi ilmiö Euroopassa, mutta niiden merkitystä ei pidä vähätellä. Kaikkien tapausten taustalla ei ole ideologista kristinuskon vastustamista, eikä yksittäisten tuhopolttojen motiiveja pidä keksiä jälkikäteen. Silti on vaikea sivuuttaa sitä, että kristilliset rakennukset ovat joutuneet toistuvasti väkivallan ja ilkivallan kohteiksi.

Kun tähän yhdistetään Euroopan unionin herääminen kristittyihin kohdistuvan vihamielisyyden tunnistamiseen ja seurantaan, herää kysymys: miksi kirkot palavat, ja kuinka pitkään kristittyjen oletetaan tyytyvän katselemaan sivusta? Pitääkö kristillisten yhteisöjen valmistautua suojelemaan itse omia pyhäkköjään ja seurakuntalaisiaan, jos viranomaisten kyky tai halu ei riitä?

Äärivasemmiston antiklerikalismi ja lukiolaismellakoiden hyödyntäminen

Ranskan viranomaisten ja turvallisuustiedustelun raporteissa on nostettu esiin radikaalin äärivasemmiston (l’ultra-gauche) ja mustiin pukeutuneiden autonomisten ryhmien osallistuminen nuorten ja lukiolaisten järjestämiin mielenosoituksiin. Nuorten legitiimit taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaatimukset tarjoavat otollisen maaperän toimijoille, joiden tavoitteet ulottuvat huomattavasti tavallista mielenosoittamista pidemmälle. Protestit muuttuvat tällöin välineiksi valtiota ja sen instituutioita vastaan.

Äärivasemmistolaiselle ja anarkistiselle liikehdinnälle on myös historiallisesti ollut ominaista voimakas antiklerikalismi. Kirkko ei edusta näille ideologioille vain uskonnollista yhteisöä, vaan usein myös vanhaa yhteiskuntajärjestystä, perinteitä ja auktoriteettia. Ranskan vallankumouksesta lähtien eurooppalaisessa poliittisessa historiassa on nähty lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka kirkon aseman heikentäminen on ollut osa laajempaa yhteiskunnallista murrosta.

Tämä ei tarkoita, että jokainen palava kirkko olisi äärivasemmiston sytyttämä tai että jokainen kirkkoon kohdistuva varkaus olisi ideologinen teko. Mutta se ei myöskään tarkoita, etteikö kirkkojen tuhoamisella olisi poliittista ulottuvuutta. Jos väkivaltaisen liikehdinnän keskellä historiallisia pyhäkköjä häpäistään ja poltetaan, on aivan perusteltua kysyä, millaiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin tällainen toiminta liittyy ja ketkä ovat valmiita hyväksymään sen seuraukset.

Yksittäisen kirkonpolttajan motiivi voi olla rikollinen, henkilökohtainen tai ideologinen. Väkivaltaa lietsovan liikkeen vastuuta ei kuitenkaan voi arvioida vain sen perusteella, kuka sattui silläkertaa sytyttämään tulitikun.

Synagogien erityisasema turvallisuusuhissa – ja uskonnollisen turvallisuuden kaksinaismoralismi

Kun uskonnollisiin kohteisiin kohdistuvia uhkia tarkastellaan laajemmin, esiin nousee huomattavia eroja. Synagogat ja juutalaiset instituutiot ovat länsimaissa usein jatkuvan, raskaan poliisi- ja turvallisuusvartioinnin piirissä. Antisemitistinen väkivalta ja terrorismin uhka ovat tehneet tällaisista järjestelyistä monin paikoin välttämättömiä. Myös Suomessa Helsingin juutalainen synagoga on jatkuvan vartioinnin ja lähes jatkuvien mielenosoitusten kohteena.

Tämä turvallisuustilanne on ymmärrettävä nykyisen “the current thingin” kautta: Hamasin ja palestiinalaisten aloittama sota lokakuussa 2023. Juutalaisyhteisöjen historiallista vainoa ja nykyistä antisemitismiä ei pidä vähätellä. Synagogien suojaaminen on aivan yhtä perusteltua kuin minkä tahansa muun uskonnollisen rakennuksen suojaaminen.

Myös moskeijoihin kohdistuu väkivaltaa, uhkailua ja ilkivaltaa. Näiden tekojen määrä ja luonne vaihtelevat maittain ja ajanjaksoittain, ja geopoliittiset kriisit voivat kiihdyttää muslimivastaisia reaktioita. Niitä ei pidä sivuuttaa. Aika rauhallista on ollut viime ajat. En tiedä montako moskeijaa Molenbekissä tai Ranskassa poltettiin Pariisin terrori-iskujen 2015 jäljiltä. Epäilen ettei yhtään.

Kristillisten kohteiden kohdalla ongelman mittakaava on kuitenkin erityinen. Ranskassa on kymmeniätuhansia katolisia kirkkorakennuksia, joista suuri osa on historiallisia ja avoinna yleisölle. Ne muodostavat määrällisesti valtavan joukon mahdollisia ilkivallan, varkauksien ja tuhopolttojen kohteita. Ranskan viranomaisten tilastoissa kristinuskoon kohdistuvat teot muodostavatkin merkittävän osan uskonnollisista viharikoksista. Protestanttiset kirkot eivät ilmeisesti samanlaisia himoja herätä.

Tässä on tärkeää erottaa toisistaan määrällinen riski ja yksittäisen kohteen suhteellinen riski. Synagogan vartiointitarve voi olla erittäin suuri, vaikka kirkkoihin kohdistuvien omaisuusrikosten kokonaismäärä olisi huomattavasti suurempi.

Mutta miksi kristillisiin kohteisiin kohdistuvaa väkivaltaa käsitellään niin usein lähinnä yksittäisinä omaisuusrikoksina? Miksi kirkkojen häpäiseminen, ryöstely ja polttaminen eivät saa samanlaista yhteiskunnallista huomiota kuin muihin uskonnollisiin yhteisöihin kohdistuva vihamielisyys? Uskonnonvapaus ei ole valikoiva oikeus. Se kuuluu kaikille.

EU:n herääminen kristittyihin kohdistuvaan vihamielisyyteen

Pitkään eurooppalaisessa keskustelussa uskonnollista syrjintää ja viharikoksia on käsitelty erityisesti antisemitismin ja muslimivastaisuuden näkökulmista. Molemmat ovat todellisia ja vakavia ongelmia, joiden torjuminen kuuluu oikeusvaltion tehtäviin.

Kristittyihin kohdistuva vihamielisyys on sen sijaan jäänyt julkisessa keskustelussa usein vähemmälle huomiolle. Kristillisten rakennusten häpäiseminen, uskonnollisten symbolien tuhoaminen ja kristittyihin kohdistuva syrjintä eivät kuitenkaan muutu hyväksyttävämmiksi sillä perusteella, että kristinusko on Euroopassa historiallisesti enemmistöuskonto. Niin ja myös sinä vähättelynä ja dissauksena vaikkapa viihdeohjelmissa kristittyihin kohdistetaan. Kummeli tai YLE poisti koko “Aziz the combatfighter” sketsi tuotannon, mutta Ketosen ja Myllyrinteen Jeesus sketsit ovat kyllä edelleen paikoillaan. Samoin Pulkkisen lasikopissa istuva rivo piispa.

Kristinofobia ei ole vain kirkon seinään maalattu solvauksia sisältävä teksti. Se voi ilmetä myös uskonnollisen toiminnan häirintänä, kristittyjen uhkailuna, pyhäkköjen tuhoamisena ja yhteiskunnallisena ilmapiirinä, jossa tällaisia tekoja vähätellään tai selitellään.

Eurooppalaisen yhteiskunnan pitäisi kyetä tunnistamaan tämä ongelma ilman, että siitä tehdään kilpailua eri uskontojen kärsimyksestä. Yhden uskonnollisen yhteisön turvallisuuden puolustaminen ei ole toiselta pois.

Kotimaan varoittava esimerkki: Turun Mikaelinkirkon tapaus

Että ilmiö ei rajoitu Ranskan metropolialueille, saimme karun muistutuksen aivan lähihistoriastamme. Turun Mikaelinkirkon ulko-ovi sytytettiin palamaan varhain tiistain vastaisena yönä, ja viranomaiset tutkivat tekoa törkeänä tuhotyön yrityksenä. Pelastuslaitos sai palon sammutettua nopeasti, mutta tuli ehti aiheuttaa oveen vakavia vaurioita, ja savua levisi kirkkosaliin. Paikalta löytyi polttonestepullo ja tekstiilejä, jotka viittaavat valmisteltuun sytyttämiseen.

Tekijän motiivi on toistaiseksi tuntematon. Se on tärkeä tieto, eikä sitä pidä korvata arvailulla. Mutta motiivista riippumatta kyseessä on vakava hyökkäys uskonnollista rakennusta vastaan.

Tapaus muistuttaa kivuliaasti siitä, että historialliset kirkkorakennuksemme ovat haavoittuvia. Niiden suojeleminen ei ole vain omaisuuden turvaamista, vaan myös eurooppalaisen sivistyksen, yhteisen muistin ja uskonnonvapauden puolustamista.

Emme myöskään ole unohtaneet Ylivieskan kirkon tuhoa vuonna 2016. Historiallinen puukirkko paloi maan tasalle, vaikka kyseisen tuhopolton motiivi ei ollut osoitetusti kristinuskon vastainen. Se muistuttaa siitä, kuinka peruuttamattomia tällaiset menetykset voivat olla.

Kuinka pitkään toinen poski kääntyy?

Tässä tullaan lopulta kysymykseen, jota eurooppalaisessa keskustelussa ei tunnuta haluttavan esittää: Kristillinen kärsivällisyys ei tarkoita voimattomuutta. Toisen posken kääntäminen on kristillinen hyve, mutta sitä ei pidä sekoittaa velvollisuuteen katsella sivusta, kun omaa yhteisöä, lähimmäisiä tai pyhäkköjä vastaan hyökätään. Kristityllä on sama oikeus suojella omaa uskonnollista yhteisöään kuin juutalaisella tai muslimilla. Jeesuskin käski myydä viitat ja ostaa miekan tilalle.

Jos muslimiyhteisö kokoontuu puolustamaan moskeijaansa, sitä pidetään usein ymmärrettävänä yhteisöllisenä reaktiona. Jos juutalaisyhteisö vaatii synagogalleen turvallisuusjärjestelyjä, vaatimus on perusteltu. Miksi kristittyjen pitäisi suhtautua omien kirkkojensa ja seurakuntiensa turvallisuuteen jotenkin toisin?

Euroopassa on edelleen kristittyjä miehiä, jotka eivät pidä väkivaltaa, uhkailua tai kirkkojen tuhoamista hyväksyttävänä osana yhteiskunnallista keskustelua. Heiltä ei voi myöskään odottaa loputonta välinpitämättömyyttä. Kirkkojen suojeleminen, seurakuntalaisten turvallisuudesta huolehtiminen ja rikosten estäminen ovat aivan hyväksyttäviä tavoitteita. Viranomaisilla on ensisijainen vastuu turvallisuudesta, mutta yhteisöillä on oikeus ja velvollisuus osallistua sen ylläpitämiseen laillisin keinoin.

Kärsivällisten ihmisten vihaa kannattaa kavahtaa. Ei siksi, että kosto olisi oikeutettua, vaan siksi, että pitkään kärsivällisyytensä säilyttänyt ihminen saattaa lopulta kokea, ettei hänen yhteisöllään ole enää mitään menetettävää. Silloin olemme yhteiskuntana epäonnistuneet jo kauan ennen ensimmäistäkään vastaiskua.

Kristittyjen ei tarvitse muuttua aggressiivisiksi puolustaakseen itseään. Mutta heidän ei myöskään tarvitse hyväksyä puolustuskyvyttömyyttä hyveenä.

Kirkkoja ei pitäisi joutua puolustamaan väkivallalta. Mutta jos joku päättää hyökätä niitä vastaan, ei ole kohtuutonta odottaa, että niiden ovella on joku, joka sanoo: tähän asti ja ei pidemmälle.

Unknown's avatar

About epamuodikkaitaajatuksia

Viisikymppinen jannu, joka on huolissaan siitä miten maanpuolustus ja turvallisuus makaa Lapissa, Suomessa ja Euroopassa. Harrastuksina Amerikkalainen jalkapallo ja SRA ammunta, Defendo ja Krav Maga. A guy about 45, who has a "thang" for military current issues, defense and shooting. Not to forget American football. Also Krav maga and Saario Defendo is done for the kicks.
This entry was posted in henk.koht and tagged . Bookmark the permalink.

1 Response to Kun pyhät palavat – Äärivasemmiston kirkkoviha, lukiolaismellakat ja kristinofobian uusi todellisuus

  1. Bogreol's avatar Bogreol says:

    Olen lukenut Robert Spencerin The history of jihad -kirjan, jossa punaisena lankana on, että islamin alusta asti ei voida osoittaa mitään merkittävää ajanjaksoa, jolloin muslimien ja ei-muslimien välillä olisi vallinnut rauhanomainen suhde – monikulttuurinen paratiisi on läsnä vain suvaitsevaisten puheissa.

    Jihadin hirmutekoja väheksyttiin lännessä ja kristityt kiistelivät keskenään, Lutherkin oli aluksi sitä mieltä, että paavin valta on pahempaa kuin ottomaanien kalifaatti. Turkkilaisten lähdettyä hyökkäämään 1526 Eurooppaan ja pyrkiessä Wieniin, Belgradissa katkaisivat kaulan 500:lta sotilaalta, 300 otettiin orjiksi, jatkettiin matkaa ja tuhansia otettiin vangiksi ja Mohàcs poltettiin, tämä paikkakunta tuli tunnetuksi nimellä “Unkarin kansakunnan hauta”. Ryöstöt ja tuhotyöt jatkuivat, 1529 ja Lutherkin vihdoin yhtyi kristikunnan puolustukseen ja katolisten ja protestanttien joukot saivat pidettyä turkkilaiset Wienin porttien ulkopuolella, missä ne polttivat kuoliaaksi vankinsa ja ottivat orjiksi itselleen hyödyllisiksi katsomansa. Tällaista oli muslimien viha sodassa ja myös rauhan aikana ei-muslimeja kohtaan, silkkaa nöyryyttämistä.

    Egypti oli turkkilaisille arvokas alue kaapattujen orjien lähteenä, Antalyasta tuli merkittävä mustien orjien, naisten ja miesten, satama. Olen ollut Antalyassa lomalla, missään kaupungissa ei viitattu paikan olleen orjien tuontisatama.

    Islamistien terroritekoja tapahtuu, eurooppalaiset menettävät henkensä, mutta rajoja ei suljeta ja maahantulovirta jatkuu. Historia ei näytä opettavan mitään.

Leave a Reply