Jos olet joskus lukenut Arto Paasilinnan “Operaatio Finlandian” olet saattanut huomata itsesi ihmettelemästä, millaiselta näyttäisi nykyaikainen sota näillä selkosilla. Tietenkin Eurooppalaisen suurvallan hyökkäys Suomeen on aikalailla epätodennäköistä, mutta pyydän saada huomauttaa, että Ranska ja Iso-Britannia ovat sotineet näillä rannoilla yhdessä, isommin viimeksi Oolannin Sodan aikoina. Mutta kyllä engelsmannit jotain yritteli jatkosodan aikoina, pommarihyökkäystä Liinahamariin. Ei ollut mikään jätteiso menestys. Otan hahmotelman pohjaksi samankaltaisen liittouman kuin Oolannin sodan aikoina, eli yhteinen laivasto-osasto. Rajoitetuilla tavoitteilla, pääasiassa ottamassa haltuun Ahvenanmaan saaret ja katkaisemaan Suomenlahden meriliikenteen. ja ehkä pakottamassa Suomen hallitusta johonkin epämieluisaan. Oikeastaan sivunäyttämönä Venäjää kohti suunnatuissa toimissa, joissa ahvenamaa halutaan vallta takamaastoksi, kun pelätään että balttiassa tulee liian kuumat paikat.

Mitään causus belliä ei tällähetkellä Suomen ja Euroopan suurvaltojen välillä ole, mutta tarvittaessa semmoinen varmaan keksitään jostakin. Tässä ajatusrakenteessa ajattelin operaation tavoitteeksi SUomen painostamista hyväksymään “jotain”. Lähtökohta tässä ajatusleikissä on vuosi 2015, vaikkakin tärkein tässä ajatuspelissä oleva laiva Charles de Gaulle menee huoltoon noin vuonna 2015.

Valitettavasti tätä peliä en ole voinut pelata läpi Harpoonilla. Mutta asiaan,

Tapaus SININEN

Aamuyöllä 10.9.2015 Tilanteen kiristyttyä ranskalais-englantilainen Itämeren Laivue, eli Baltic Squadron (BaltSqd), purjehti Tanskan Salmien läpi itämerelle. Laivasto-osasto oli senverran suuri, että asiaa uutisoitiin laajasti, ja videokuvaakin pimeässä purjehtivista aluksista näytettiin youtubessa, vaikka muuten virallinen Tanska ei asiaa kommentoinutykaan. Tämä ei jäänyt tietenkään Suomessakaan huomaamatta, ja reserviläiset alkoivat valmistautua sotaan hieman keskittyneemmin. Laivasto-osasto ei ollut suunnaton, Johtoaluksena toimi Maihinnousutukialus HMS Bulwark, ja suurimpana yksikkönä lentotukialus Charles de Gaulle, mukanaan 38 Rafale M hävittäjää, jotka pitkälle vastasivat osaston ilmasuojasta ja iskukyvystä. Raskalaisilla Mistral helikopteritukialuksia oli kaksi, Mistral ja Dixmude, jossa mukana 9. merijalkaväkiprikaati. HMS Ocean sekä Bulwarkin siasaralus HMS Albion kuljettivat kuninkaallisen merijalkaväen 3. Kommando prikaatia. Koska hyökkääjät varsin hyvin tiesivät, että Suomella ei sukellusveneitä ole, niin suojue oli suurimmaksi osaksi Ranskalaisia ja Brittiläisiä ilmatorjuntafregatteja ja miinanraivaajia. Osaston suurten alusten joukossa oli outo lintu HMS Illustrious, entinen lentotukialus, joka toimi helkopteri- ja UAV tukialuksena, koskapa Harrierit olivat jo partaterinä, mutta uudet F-35B hävittäjät eivät olleet tulleet. RAFn 39. laivue odotti innokkaasti pääsyään oikeaan sotaan kokeilemaan sissäjä kurittaneilla MQ-9 Reapereillaan, miten sota onnistuu jossaimäärin kompetettiä vihollista vastaan. Lisäksi mukana seurasi muutamia RO-RO aluksia sekä normaalisti Skotlannin ja Norjan väliä risteileviä “porauslauttoja” kylläkin sangen kuivana paatteina, täynnä Brittanian armeijan 12. mekanisoitua prikaatia. Mukana oli myös kolme Trafalgar sukellusvenettä, mutta niistä ei Suomella ollut tietoa, arvailuja kyklläkin.

Koska selkeästi parhaan tukialueen Pohjois-Itämerellä tapahtuvalle toiminnalle Suomen lähialueella antaa Ahvenanmaa, oli Suomessa melko selvää, minne laivasto-osaston joukot loppujenlopuksi päätyvät. Tämän takia Ahvenanmaalle siirrettiin rannikkojääkäripataljoona, sekä valmiusprikaati sekä jalkaväkiprikaati-80 rannikkotykistöpatteristolla sekä kolmella erillisellä patteristolla vahvennettuna. Ilmavoimien laskettiin tukevan toimintaa niin, että suuria vahvennuksia IT-muodostelmiin ei tarvittu. Samoin laivasto valmistautui toimimaan saariston suojista Baltic Squadronia vastaan, mutta mahdollisuuksien siihen epäiltiin jäävään vähäisiksi. Merialuetta Puolustuvoimat ryhmittyivät myös muuten Eteläisen rannikkoalueen puolustukseen. Ilmavoimat hajautettiin, ja laivasto-osaston itämerelle saapumisen jälkeen ilmassa oli jatkuvasti kolme paria koneita. Tilanne oli kirstynyt jo melko pitkään, kolmisen kuukautta, ja ylimääräiset kertauharjoitukset olivat alkaneet pyöriä heinäkuussa, sopivasti lomakaudella. Samalla valmiussuunnitelmat oli laitettu käyntiin ja varustautuminen aloitettu.

Suomessa tiedettiin varsin hyvin, että tuleva laivasto-osasto sai kotimaistaan sateliittitukea, joten kaikkea linnoittamista ja valmistautumista piti naamioida huolellisesti. Oletettiin, että vaikka ilmaylivoimasta ei viholliselle täyddellinen tulisikaan, se pyrkisi hommaamaan sen aina kun tarpeen oli. Kuuteluverkko ja Viestikoelaitos alkoi viritellä laitteitaan, että saataisiin kuva siitä mitä näköhorisontin takana tapahtuu.

Syyskuun 15 päivän aikana ranskalais-brittiläinen osasto oli Gotska Sandön ja Saarenmaan välisellä linjalla, ja valmistautui aloittamaan sotatoimet. Ilmatorjuntafregatit työntyivät puolikaaressa 70km pitemmälle eteen suojelemaan osastoa, ja miinanraivaajat liikkuivat melkein samoihin asemiin päästäkseen aloittamaan raivaukset mahdollisimman nopeasti. Trafalgarit liikkuivat vieläkin edemmäksi hiljaa veden alla.

Illansuussa alkoi tapahtua. Hieman ennen hämärää alkoi de Gaullelta nousta normaalin ilmasuoja partion vaihdon yhteydessä kuusi konetta lisää. Ne olivat raskaassa lastissa, Kullakin oli mukana kaksi Strom Shadow risteilyohjusta. Samoihin aikoihin Trafalgarit alkoivat nousta laukaisusyvyyteen. Aluksi Rafalet ampuivat 12 Storm Shadow häiveristeiluohjusta kohti ilmavoimien kiinteitä tutkapaikkoja ja Pirkkalan, Porin ja Turun lentokenttiä. Muutamaa minuuttia myöhemmin Trafalgarit ampuivat 15 Tomahawk ohjusta kohti rannikkoa.