Länsimainen maanpuolustus on tällä hetkellä eksistentiaalisen kriisin edessä. Kyse ei ole vain rahasta tai ammusten puutteesta, vaan jostain paljon vaarallisemmasta: yksikkökoheesion tietoisesta tuhoamisesta.

Kanada: Varoittava esimerkki sosiaalisesta kokeilusta

Kanadan asevoimat (CAF) toimii tällä hetkellä varoittavana laboratoriona. Rekrytointipulan edessä armeija on polvistunut identiteettipolitiikan edessä. Kun sotilaiden ulkonäkövaatimuksista on luovuttu ja tilalle on tuotu DEI-agenda (monimuotoisuus, tasa-arvo ja inkluusio), tulokset ovat olleet päinvastaisia kuin luvattiin.

Rekryytit eivät enää sulaudu yhdeksi taistelevaksi osastoksi, vaan heitä kannustetaan vaalimaan omia erityispiirteitään ja tarkkailemaan toistensa ”mikroaggressioita”. Lopputuloksena on epäluottamuksen ilmapiiri. Jos sotilas pelkää ryhmätoverinsa raportoivan väärästä sanavalinnasta, hän ei tule koskaan luottamaan tähän hengenvaarallisessa tilanteessa. Sinänsä koomista, että senegalilaiset ja Cote de Ivorilaiset (norsunluurannikkolaiset), syyttävät toisiaan rasisimista rankankielisissä yksiköissä. Tätänykyä (04/2026) rekryyttikurssin läpäisyprosentti on alle 50%. Ei hyvältä vaikuta!

Legioona ja Rooma: Identiteetin nollaamisen voima

Historioitsina Guy de la Bédoyère on kuvannut, kuinka Rooman legioonat loivat maailmanmahdin nimenomaan takomalla eri puolilta imperiumia kerätyistä miehistä standardisoituja roomalaisia. (Kirjassaan Gladius The World Of Roman Soldier. EHDOTTOMASTI tutustumisen arvoinen teos) Samaa reseptiä käyttää Ranskan muukalaislegioona.

Miksi Legioona onnistuu siinä, missä Kanada epäonnistuu?

1. Identiteetin tuhoaminen: Legioona ei kysy, kuka olit siviilissä. Se antaa sinulle uuden nimen ja uuden isänmaan (Legio Patria Nostra). Siviiliminäsi tapetaan, jotta legioonalainen voi syntyä.
2. Jaettu kärsimys: Koulutus on raakaa ja usein epäreilua. Tämä luo mekaanista solidaarisuutta. Kun kaikki kärsivät samalla tavalla, ulkoiset erot – ihonväri, uskonto tai kieli – muuttuvat merkityksettömiksi.
3. Yksi kieli, yksi laki: Ranska on ainoa kieli. Meritokratia on ainoa mittari.
4. Rooman Legioonat toimivat samoin. Virallinen kieli oli tietenkin latina.

On tietenkin tunnettua, että roomalaisten legioonien taso vaihteli ja kansainvaelluasaikoja kohden laski, itseasiassa niin alas, että se mahdollisti keskipitkällä ajalla Rooman tuhon. Bédoyèren analyysi on tässä kohtaa armoton. Hänen mukaansa 300-luvulle tultaessa (myöhäisantiikki) Rooman armeija koki muodonmuutoksen, joka johti lopulta sen tehon murenemiseen. Kyse ei ollut vain resurssipulasta, vaan nimenomaan standardien ja identiteetin rapautumisesta.

Tässä ovat Bédoyèren korostamat keskeiset muutokset:

A. “Barbarisoituminen” ja koheesion katoaminen

Bédoyère huomauttaa, että kun legioonat alkoivat nojata yhä enemmän germaanisiin liittolaisjoukkoihin (foederati), armeijan etninen ja kulttuurinen ydin muuttui.

• Ennen: Muualta tulleet rekryytit “romanisoitiin” raastavalla koulutuksella. Heistä tuli legioonalaisia.
• 300-luvulla: Kokonaisia heimoja otettiin palvelukseen omien päällikköjensä alaisuudessa. He eivät enää sulautuneet roomalaiseen kuriin, vaan säilyttivät omat tapansa ja uskollisuutensa johtajilleen, eivät Rooman valtiolle. Tämä tuhosi sen yksikkökoheesion. Aiemmin auxiliaarit, tai apujoukot, koulutettiin roomalaisiin standardeihin, vaikka ne saattoivat aseistukseltaan ja tehtäviltään poiketa roomalaisista huomattavastikin. Viittaa erityisesti liittolaisratsuväkeen ja vaikkapa linkomiehiin.

B. Koulutuksen ja kurin pehmeneminen

Bédoyère viittaa historioitsija Vegetiukseen, joka kirjoitti 300-luvun lopulla nostalgisesti “vanhoista hyvistä ajoista”. Bédoyère nostaa esiin kaksi kriittistä teknistä rappeutumista:

• Suojavarusteista luopuminen: Sotilaat alkoivat valittaa raskaiden haarniskojen (lorica segmentata) ja kypärien painosta. Koulutuksen tason laskettua fyysinen kunto ei enää riittänyt raskaan varustuksen kantamiseen. Tämä johti siihen, että legioonalaiset olivat alttiimpia vihollisen nuolille ja menettivät psykologisen ylivoimansa.
• Loputon linnoittautuminen: Kenttätaisteluiden ja hyökkäävän taktiikan sijaan armeija muuttui staattisemmaksi. Koulutus keskittyi linnoittautumiseen ja rajavartiointiin, mikä tylsytti legioonien hyökkäysterän.

C. Varustuksen standardisoinnin loppu

Varhaisen keisarikunnan aikana legioonalainen oli tunnistettavissa kaikkialla imperiumissa samasta varustuksesta. 300-luvulla massatuotetut, valtion pyörittämät asepajat (fabricae) alkoivat tuottaa yksinkertaisempaa ja halvempaa varustusta.

• Bédoyère korostaa, että kun varustus muuttui geneeriseksi ja muistutti enemmän “barbaarien” varustusta (pyöreät kilvet neliskulmaisten sijaan, pitkät miekat lyhyiden sijaan), katosi myös sotilaan psykologinen side eliittijoukkoon. Sotilas ei enää tuntenut olevansa osa voittamatonta konetta.

D. Strateginen siirtymä: Rajavartijat vs. Kenttäarmeija

Koulutus eriytyi kahteen kastiin:

1. Limitanei: Rajajoukot, jotka olivat usein osa-aikaisia viljelijöitä. Heidän koulutustasonsa oli surkea.
2. Comitatenses: Liikkuva kenttäarmeija, joka oli paremmin koulutettu, mutta joutui jatkuvasti paikkaamaan rakoilevaa rajaa.

Bédoyèren johtopäätös on selvä: Kun Rooma lakkasi vaatimasta rekryyteiltään täydellistä mukautumista roomalaiseen standardiin ja antoi periksi varustuksessa ja kurissa, se menetti ainoan todellisen etunsa suhteessa ympäröiviin heimoihin. Armeijasta tuli vain yksi “heimo” muiden joukossa, jolloin pelkkä lukumäärä ja raaka voima ratkaisivat – ja siinä kisassa Rooma jäi lopulta kakkoseksi.

Neuvostoliitto: Pakkoystävyyden varjo

Entinen CCCP joutui hallitsemaan valtavaa etnistä kirjoaan Puna-armeijassa. Heidän metodinsa oli “kansojen ystävyys”, joka oli käytännössä brutaalia venäläistämistä ja pelolla johtamista.

Vaikka Neuvostoarmeija käytti väkivaltaista simputusjärjestelmää (dedovshchina) ja etnistä hajauttamista kapinoiden estämiseksi, se osoitti yhden asian: monietninen armeija vaatii toimiakseen erittäin vahvan, yhteisen ideologisen tai kurillisen ytimen. Kun se ydin mureni, hajosi koko armeija – ja valtio.

Viesti suomalaiselle upseeristolle

Suomi on historiallisesti nauttinut korkeasta maanpuolustustahdosta, koska olemme olleet yhtenäisiä sekä uskonnollisesti, etnisesti, sekä suomalaisessa identiteetissä.. Jos tämä yhtenäisyys rakoilee, upseeriston on ymmärrettävä seuraavat realiteetit:

• Armeija ei ole terapiahuone: Sen tehtävä on tuottaa väkivaltaa valtion turvaksi. Kaikki toiminta, joka murentaa tätä tarkoitusta “inklusion” nimissä, on sabotaasia.
• Harmaa on paras väri: Intti on paikka, jossa yksilöllisyys väistyy joukon tieltä. Mitä vähemmän sotilas korostaa siviilitaustaansa, sitä vahvempi joukkueesta tulee.
• Älä mielistele: Sotilas kunnioittaa rehellisyyttä ja osaamista, ei pehmeitä puheita. Johtajan on oltava oikeudenmukainen, mutta hänen on vaadittava ehdotonta mukautumista sotilaalliseen normiin.

Loppupäätelmä: Sotahistoria ja sosiologia opettavat meille, että taistelukentällä pärjäävät ne, jotka ovat heittäneet erimielisyytensä romukoppaan ja sulautuneet yhdeksi koneeksi. Jos yritämme rakentaa “monimuotoista ja keskustelevaa” armeijaa, rakennamme itse asiassa armeijaa, joka häviää ensimmäisen todellisen testin kohdalla.