Eetteriin on jälleen puskettu Moskovan strategisen viestinnän parasta a-luokkaa: uhkaus siitä, miten Itämerestä tehdään “Pohjoinen Hormuz” tai uusi Punainenmeri. Ajatus on herättänyt vakavaa nyökkäilyä niissä kabineteissa, joissa sotatieteen ja -taidon syvin olemus ammennetaan iltapäivälehtien lööpeistä.
Tosiasiassa kyseessä on vain Kremlin vakiohahmon – tutummin Vladimir Kalsarinmyrkyttäjän – tuttu yritys kurkottaa hieman omaa fyysistä ja sotilaallista mittaansa korkeammalle. Katsotaanpa mekaanisesti, mistä tässä uhoamisessa on tälläkertaa kyse, ja miksi koko korttitalo luhistuu fysiikan ja maantieteen lakien edessä.
Miten “Pohjoinen Hormuz” pitäisi sitten toteuttaa?
Ajatusmalli Bab el-Mandebin tai Hormuzin oppien tuomisesta Itämerelle perustuu epäsymmetriseen häirintään ja vakuutusmarkkinoiden aseistamiseen. Venäjä tietää, että sen ruostuvan kahdesti Punalippuisen Itämeren-laivaston taistelu Natolla vastaan avoimessa taistelussa on todella jännittävä mutta samalla ainutkertainen puolituntinen. Siksi mekaniikan pitäisi toimia näin:
- GPS- ja satelliittihäirintä tappiin: Tehdään Suomenlahdesta ja Tanskansalmista navigaatiopuolesta yhtä helvettiä siviilialuksille.
- Harmaan vaiheen uhka: “Tunnistamattomat” lennokit, muutama strategisesti merelle unohdettu merimiina ja varjolaivaston ruosteisilla tankkereilla järjestetyt “haaverit” kapeikoissa.
- Paniikki Lloyd’sissa: Kun turvallisuusuhka nousee, Lontoon vakuutusyhtiöt lätkäisevät Itämeren-rahdille sellaiset sotariskilisät, että länsimainen kauppamerenkulku pysähtyy omaan mahdottomuuteensa ilman, että yhtäkään laivaa tarvitsee edes upottaa.
Paperilla kaunista taktiikkaa. Paitsi että laskuopissa on unohdettu yksi pikku juttu: Itämeri on pussi, jonka pohjalla Venäjä istuu itse.
Lasitalossa on paha heitellä kiviä, saati sitten miinoja
Koko uhoamiselta putoaa pohja heti, kun katsotaan karttaa ja mietitään, kuka täällä todella riippuu meriliikenteestä: Venäjän Itämeren kautta kulkeva öljynvienti keskittyy Suomenlahden perälle – ennen kaikkea Primorskin ja Ust-Lugan terminaaleihin. Näiden kautta kulkee noin puolet Venäjän meritse tapahtuvasta öljynviennistä. Lisäksi eristetty Königsbergin eli nykyisen Kaliningradin enklavi pysyy hengissä Pietarista ajavien junalauttojen ja rahtialusten varassa. Ja rajoitetusta maaliikenteestä Liettuan kautta aukossa, joka sivumennen sanoen on hyvin helppo katkaista.
Merisaarto on aina enemmän vähemmän hidasta puuhaa, mutta parhaiten ruuvi kiristyy hitaasti, jolloin myös paine ehtii tuntua koko ketjussa. Tietenkin “Jostakin vanhasta miinakentästä” karkuun päässyt merimiina Primorskin satamaan redillä tyhjän öljytankkerin kyljessä, saattaaisi tyydyttää agressiivisempaa toimintaa toivovia. Molemissa lähestymistavoissa on riskit ja hyvät puolet.
Entäpä jos tätä peliä aletaankin pelata vastapalloon?
Kuvitellaanpa tilanne, jossa Koiviston tai Pietarin lähestymisväylille “ilmestyy” muutama nykyaikainen älymiina. Puhutaan pohjamiinoista, joiden akustiset ja magneettiset sensorit on ohjelmoitu Nato-yhteensopivalla maalikirjastolla. Puhutaan pohjamiinoista, joiden akustiset ja magneettiset sensorit tunnistavat ennalta määriteltyjä alusprofiileja. Siviililiikenne voisi periaatteessa jatkua, mutta tietynlaisen sotilas- tai huoltoliikenteen riskit kasvaisivat olennaisesti.
- Siviilitankkerit ja rahtilaivat: Miina makaa hiljaa pohjamudassa ja antaa niiden lipua yli ilman elettäkään.
- Sotalaiva tai määrätty junalautta: Kun kohdalle osuu venäläisen korvetin, miinanraivaajan tai Kaliningradia huoltavan rahtialuksen tärinä ja akustinen profiili, järjestelmä herää ja tekee tehtävänsä.
Seniilikään komentaja Moskovassa ei voi olla tajuamatta yhtälöä: Königsberg halvaantuu viikoissa-kuukausissa. Yksikin vaurioitunut rahtilaiva tai raivaaja Suomenlahden suulla tarkoittaa sitä, että Kaliningradista loppuu pikkuhiljaa polttoaine ja ruoka, ja Pietarin öljyterminaalien kautta kulkevat miljardivirrat hyytyvät siihen paikkaan. Varjolaivaston intialaiset ja kiinalaiset kapteenit kääntyvät takaisin ensimmäisestä uutisesta. Venäjä ei siis välttämättä kärsisi vakuutusmarkkinoiden häiriöistä vähemmän kuin länsimaat. Se voisi kärsiä enemmänkin, koska sen oma öljyvienti on niin riippuvainen Itämeren reitistä.
Asiassa on, kuten varmasti ymärrätte, seikka, että tämmöinen miinoitus menee hyvin lähelle sotatointa, ja vaatisi että Venäjä on sitä ennen suorittanut vähintään lähelle sotatoimen rajaa menevän operaation Lännessä. Kuten esimerkiksi Leipzigin lentoasemalle suunnattu, Saksan viranomaisten Venäjän nimiin lukema lennokkioperaatio osoitti.
Yhteenveto: Kusta voi, kunhan muistaa tuulen suunnan
Kun maantiede on jaettu siten, että olet itse ainoana rannikolla ilman vaihtoehtoisia maareittejä, merenkulun häirinnällä uhkailu on puhdasta itsepetosta. Nato-Länsijärveksi muuttunut Itämeri tarkoittaa sitä, että jokainen kremlin suunnittelema “vinkeä kikka” osuu ensimmäisenä ja koviten heidän omaan nilkkaansa.
Vladimir kalsarinmyrkyttäjän kannattaisi siis pitää housunsa kiinni ja todeta tosiasiat: vastatuuleen kuseminen ei ole koskaan näyttänyt tyylikkäältä, vaikka kuinka yrittäisi ponnistaa korkealle.
