Kun valtioiden virkamieskunta ja ennus… “tulevaisuuden tutkijat” yrittävät virallistaa tulevaisuutta, On lopputuotteena yleensä mukavan yritystason PowerPointtia, joka on kiedottu aitoon byrokraattilatinaan. Suomen hallituksen tuore, vuoteen 2045 ulottuva strateginen tulevaisuusselonteko yrittää kuitenkin jotain rohkeampaa. Systemaattisen ennakointimatriisinsa ja vaihtoehtoisten tulevaisuusskenarioidensa kautta – jotka ulottuvat yhteistyön maailmasta teknojättien feodaalialueisiin, blokkeihin ja täydelliseen murtumiseen – se paljastaa aikakautemme särölinjat. Eli “Sauber Arbeit” tällä kertaa.

Ilman diplomaattista silittelyä raportin skenaariot paljastavat kuitenkin jotain synkempää: Eurooppa kävelee unissaan kohti omaa rakenteellista irrelevanssiaan, lamaantuneena ulkoisen vihamielisyyden ja sisäisen tekopyhyyden keskellä: Teollisuus ajataan muualle. Minkäänlaista energiaomavaraisuutta ei havitellakaan, ja pelätään käyttää omia valtioinstrumenttejä omalle tulevaisuudelle sopivien kehityssuuntien varmistamiseen.

Itäinen peili: Venäjä pysyvänä, institutionaalisena uhkana

Virallisissa skenaarioissa Venäjä vaihtelee parhaan tapauksen satujen “lievästi demokratisoituneesta poikkeamasta” täysimittaiseen “fasistiseen” valtioon aina hajoamisskenaarioihin asti. Päättäjillä on kuitenkin edelleen vaikeuksia sisäistää pysyvää perusasetelmaa: Venäjä ei käy läpi väliaikaista poikkeamaa eurooppalaisesta integraatiosta; se on pysyvästi militarisoitunut, revansistinen autokratia, joka pitää sääntöpohjaista järjestelmäämme uhkana ja erityisesti manipuloinnin kohteena.

Eturintamavaltiolle, kuten Suomelle, ennakointianalyysi vahvistaa, että raja ei ole enää kaupallinen siirtymävyöhyke vaan pysyvä strateginen särölinja. Uhka ei ole pelkkä perinteinen sotilaallinen pelote – vaikka se säilyykin turvallisuuden perustasona – vaan yhteiskunnan nakertaminen hellittämättömällä hybridivaikuttamisella, kybersodankäynnillä, energian aseistamisella ja demografisella välineellistämisellä. Kuvitelma siitä, että normaalit suhteet voitaisiin koskaan ”palauttaa” nykyisen konfliktin päätyttyä, on vaarallinen harha. Venäjän uhka vaatii tinkimätöntä, pysyvää linnoitusmentaliteettia, johon nykyiset, mukavuuteen tottuneet länsiyhteiskunnat eivät ole rakenteellisesti valmiita.

Mätänee sisältäpäin: EU:n antidemokraattinen kehitys ja Puolan peili

Vaikka ulkoiset uhat idästä saavat palstatilaa, raportin hiljainen suhtautuminen Euroopan unionin sisäiseen arkkitehtuuriin sivuuttaa paljon salakavalamman mädännäisyyden: unionin sisällä tapahtuvan antidemokraattisen keskusjohtoisuuden tasaisen hiipimisen. Komissio kaappaa enemmän ja enemmän valtaa itselleen kansallisten hallitusten ohi, ja kuvittelee siinä sivussa olevansa “historian oikean ja väärän puolen” tuomari.

Puhumme loputtomiin “demokratiasta” ulkoisia autokraatteja vastaan, mutta Bryssel poliittisesti ja Frankfurt finanssimaailmassa, harjoittavat rutiininomaisesti teknokraattista autoritarismia, joka ohittaa kansalliset äänestäjät aina kun se sopii liittovaltioprojektiin. Jäsenvaltioiden kohtelu viime vuosikymmenen aikana osoittaa hyytävää suvaitsemattomuutta kansallista demokraattista poikkeamaa kohtaan.

Ajatellaanpa pitkään jatkunutta poliittista ja taloudellista sodankäyntiä Puolaa vastaan aiempien kansalliskonservatiivisten hallitusten aikana – EU-instituutiot aseistivat oikeusvaltioperiaatteen ehdollisuuden ja pidättivät rakennerahastoja ei puhtaan demokraattisen eheyden vuoksi, vaan rangaistakseen äänestäjiä ja poliittisia voimia, jotka uskalsivat asettaa kansallisen suvereniteetin ylikansallisen integraation edelle.

Kun vaaleilla valitsemattomat virkamiehet ja aktivistituomioistuimet omivat vallan syrjäyttää suvereenien jäsenvaltioiden parlamenttien demokraattiset mandaatit “eurooppalaisten arvojen”, siis itsemurhaempatian ja sosialismin, varjolla, ne vesittävät itse kansansuvereniteetin käsitteen. Sama kehitys on rahoitusvälineissä: Suomi maksaa Espanjan ja Italian ohjelmia, samalla kun maassa asuu Euroopan köyhin kansa.

Ennkuin joku henkäisee “BKT”, niin mitäpä se kansan elintasoon kuuluu? Eurooppalainen elintaso ei kuitenkaan selviä kansantalouksien BKT-lukuja tuijottamalla. Olennaisempaa on katsoa, mitä tavallisen palkansaajan, vaikkapa opettajan, palkalla todellisuudessa saa. Saksalaisen opettajan nimellinen ja ostovoimakorjattu palkkataso on huomattavasti suomalaista korkeampi, kun taas italialaisen opettajan palkka jää suomalaisen alapuolelle. Mutta pelkkä palkkavertailukaan ei vielä kerro koko totuutta.

Perheasunnon hankinta tai vuokraaminen, lämmitys, sähkö, ruoka ja liikkuminen ratkaisevat, paljonko palkasta jää käteen. Suomessa kotitalouksien yleinen hintataso on noin 24 prosenttia Italian tasoa korkeampi ja 11 prosenttia Saksan tasoa korkeampi. Erityisesti asumisen ja energian kustannukset rasittavat suomalaista kotitaloutta. Pohjoisessa maassa asuntojen lämmittäminen ei ole vapaaehtoinen mukavuuspalvelu, eivätkä pitkät etäisyydet ja harva asutus mahdollista samanlaista joukkoliikenteeseen tukeutumista kuin monilla Keski- ja Etelä-Euroopan alueilla. Kun tähän yhdistetään asuntojen hankintahinta suhteessa palkkatasoon ja ruoan korkea hintataso, alkaa suomalaisen palkansaajan todellinen ostovoima näyttää huomattavasti kansantalouden BKT-lukuja vaatimattomammalta. Suomi voi olla tilastollisesti vauras valtio, mutta se ei automaattisesti tarkoita, että suomalainen palkansaaja olisi “vauras eurooppalainen”.

Jos EU kehittyy keisarikunnaksi, joka kohtelee kansallisia demokratioita tottelemattomina maakuntina, jotka on kuritettava ideologiseen vaatimustenmukaisuuteen, se synnyttää tarkalleen sen sisäisen pirstoutumisen, josta ennakointiraportti varoittaa. Unioni, jonka tätyy kiusata jäseniään säilyttääkseen ideologisen yhtenäisyytensä, on jo kuoleva projekti.

Murtumispisteen kartoitus: Blokkipolitiikasta systeemiseen hajoamiseen

Ennakointiraportin matriisi hahmottelee vuodelle 2045 neljä erillistä tulevaisuutta, joista jokainen tarjoaa karun tuomion nykyiselle suunnallemme:

1. Yhteistyön maailma: Liberaalin internationalismin utopistinen jäänne, jossa globaalit haasteet ratkaistaan monenvälisen harmonian kautta – skenaario, joka etääntyy päivä päivältä todellisuudesta.
2. Teknojättien maailma: Uusfeodaalinen dystopia, jossa suvereenit valtiot syrjäytyvät ylikansallisten digitaalisten alustojen ja teknodynastioiden tieltä. Projekti on jo hyvässä vauhdissa, joskin hieman toisessa muodossa kuin selonteon skenaariossa. EU rakentaa parhaillaan digitaalisen identiteetin ja keskuspankkirahan infrastruktuuria, jonka virallinen käyttö on vapaaehtoista. Muodollinen vapaaehtoisuus ei kuitenkaan vielä takaa tosiasiallista vapautta jäädä järjestelmän ulkopuolelle, kun yhä suurempi osa yhteiskunnan palveluista ja asioinnista siirtyy digitaalisiin kanaviin. Digitaalisen euron kohdalla keskeinen kysymys ei ole ainoastaan se, mitä järjestelmä tänään sallii, vaan myös se, kuka hallitsee sen infrastruktuuria ja millaisia käyttörajoituksia tulevaisuuden lainsäädäntö mahdollistaa. Kun maksamisen, tunnistautumisen ja henkilötietojen infrastruktuuri keskittyy, myös vallankäytön mahdollisuudet keskittyvät. Hyväntahtoisen hallinnon lupaus siitä, ettei järjestelmää käytetä väärin, ei ole sama asia kuin rakenteellinen tae siitä, ettei sitä voida käyttää väärin.
3. Blokkien maailma: Maailma halkeaa koveneviin taloudellisiin ja turvallisuuslinnoituksiin, pakottaen valtiot joko-tai valintoihin, rönsyilevään protektionismiin ja pysyvään kauppakonfliktiin, jos ei peräti kauppasotaan.
4. Murtuva maailma: Täydellinen systeeminen romahdus, käsistä riistäytyvät ilmaston keikahduspisteet ja hallitsemattomat alueelliset sodat syöksevät globaalin järjestyksen eksistentiaaliseen sekasortoon. Tähän EU tuntuu kiirehtivän pää kolmantena jalkana tuomalla maanosaan taloudellisesti tyytymätöntä ja teollisessa yhteiskunnassa käyttökelvotonta väestöä.

Todellisuudessa sinkoamme pää edellä Blokkien ja Murtuvan maailman yhdistelmään. Talouden globalisaatio pirstaloituu alueelliseksi protektionismiksi, toimitusketjuja kohdellaan aseina, ja Eurooppa jää aggressiivisen, revansistisen Venäjän ja yhä painostavamman sääntelysupervaltion väliin.

Epämiellyttävä tuomio

Ennakointiraportit ovat arvokkaita juuri siksi, että ne kartoittavat jyrkänteitä, joita kohti ajamme. Näiden jyrkänteiden välttäminen vaatii kuitenkin pyhien lehmien teurastamista.

Turvallisuutta ei voi ylläpitää ulkoistamalla strategista ajattelua sisältäpäin mätäneville ylikansallisille instituutioille. Se vaatii kovaa kansallista resilienssiä, täydellistä realismia itänaapurimme pysyvän vihamielisyyden suhteen sekä rehellistä tilintekoa EU:n vaarallisen suuntauksen kanssa kohti antidemokraattista liittovaltiollisuutta.

Summary in English

This foresight analysis examines Finland’s strategic national report towards 2045, critiquing both external threats and internal European decay. It argues that official scenarios understate the permanent, institutionalized nature of Russia as a revanchist threat to a frontline state like Finland. Furthermore, it highlights the growing democratic deficit within the European Union—exemplified by past coercive rule-of-law pressures against member states like Poland—warning that Brussels’ technocratic centralization risks breeding the very internal fragmentation the foresight reports warn against. Ultimately, Europe is caught between hostile external powers and an overreaching internal regulatory apparatus, threatening national sovereignty and societal cohesion.