Ruotsalaisuuden päivän hengessä on aika kaivaa esiin ne historian särmät, jotka eivät mahdu nykyajan pehmeään juhlapuheiden muottiin. Otetaan siis Epämuodikkaita ajatuksia -tyylinen katsaus mieskohtaisesti siihen Ruotsin kuningaskunnan veturiin, joka muutti Euroopan kartan, mullisti sodankäynnin ja jonka perintö elää yhä suomalaisen sotilaan selkärangassa: Kustaa II Aadolfiin. Kustaa oli isänsä Kaarle-herttuan, myöhemmin kuningas Kaarle IX, vanhin poika ja siten koulittu kansansa sotapäälliköksi ja valtakunnan isännäksi. Ennekuin muuan korsikalainen keisari tuli mukaan kuvioihin niin Kustaa II Aadolfia pidettiin kaikkien parhaana sotapäällikkönä. Erittäin hyvä hän olikin.
Taktinen vallankumous: Terciosta hollantilaiseen koulukuntaan ja linjaylivoimaan
Kustaa II Aadolf peri armeijan, joka oli jo aloittanut irtautumisen keskiaikaisesta sotilaallisesta hämäryydestä. Tästä ehkä tuntuvimpana osoituksena ns “Pitkä Viha” tai viisikolmattavuotinen sota sekä hieman myöhemmin Nuijasota 1500-luvun lopussa: Hyvin keski-aikaista sotaa hyvin keski-aikaista armeijaa ja talonpoikia vastaan. Kustaa II aadolf onistui uudistamaan Ruotsin armeijan aikansa ehdottomaksi eliitti armeijaksi, mutta hänen neroutensa oli kyvyssä yhdistää parhaat ulkomaiset opit ja jalostaa ne tappavaksi järjestelmäksi.
Puolan sodissa luovuttiin karakolliratsuväen varovaisesta pistoolitaktiikasta ja palautettiin ratsuväelle sen tärkein ase: hevosen ja ratsumiehen yhteinen iskuvoima. Hakkapeliitat hyökkäsivät lähelle vihollista, ampuivat tarvittaessa pistoolinsa ja jatkoivat sen jälkeen rynnäkköä teräasein. Tarkoituksena ei ollut jäädä ampumaetäisyydelle, vaan murtaa vihollisen muodostelma hevosen, miekan ja ratsumiehen painolla.
Jalkaväessä vähennettiin toistaalta pikineerien määrää ja lisättiin muskettisotureiden määrää, ja tykistö muutettiin pitkälti kolmenaulaisiksi kanuunoiksi, jotka liikkuivat kentällä tarvittaessa miesvoimin. Muskettien latausnopeus oli sellainen, että kokonaan piikeistä luopumista ei voitu ajatellakaan, mutta linjassa musketöörit pystyivät mainiosti tukemaan ratsuväkeä ja vetäytymään siitä piikkiseinän taakse suojaan tarvittaessa.
Ennen ruotsalaisreformia Euroopan sotakenttiä hallitsi espanjalainen tercio – valtava, neliönmuotoinen jalkaväkimöykky, joka koostui keihäsmiehistä ja muskettisotilaista. Tercio oli massiivinen ja vaikeasti liikuteltava; se nojasi massan voimaan ja piikkien mereen.
Kustaa II Aadolf katsoi kuitenkin Hollannin sodankäynnin uudistuksia – Maurits Nassaulaisen oppeja – ja vei ne äärimmäisyyteen. Hän hylkäsi raskaat, hitaat neliöt ja siirtyi linjataktiikkaan. Hänen uudistuksessaan jalkaväki järjestettiin matalampiin, leveämpiin riveihin, jotta mahdollisimman moni muskettimies pääsi ampumaan samanaikaisesti. Jos tämä kiinnostaa on olemassa mainio peli “Pike and shotte“, jos warhammer pelit ja fantasia armeijat alkavat maistua puulta.
Tercion tarjoaman kömpelön syvyyden tilalle tuli liikkuvuus, tulivoima ja tarkasti koordinoitu yhteispeli ratsuväen ja tykistön kanssa. Kuninkaallinen kevyempi kenttätykistö, niin sanotut rykmentintykit, kykeni liikkumaan jalkaväen mukana ja antamaan välitöntä tulitukea suoraan taistelukentällä. Piiritystykistö oli toki edelleen erikseen. Kolmen ruotsalaisen skalpundin tykki, siis kuula painoi noin 1,3 kiloa, oli aseena paljon enemmän kuin puolet kevyempi ajan peruskalustosta, kuusinaulaisesta, tykistä. Sama tilanne on tykistössä nykyäänkin: 122 H 63 painaa noin 3,5 tonnia ja 155 K 83 painoin noin 10 tonnia. 122mm kranaatti 22kg painaa noin puolet 155mm kranaatista 45 kg.
Breitenfeldin taistelu vuonna 1631 osoitti, mihin hollantilaisesta koulukunnasta kehitetty ruotsalainen järjestelmä parhaimmillaan pystyi. Tillyn keisarillinen armeija nojasi edelleen syviin jalkaväkimuodostelmiin, kun taas ruotsalaiset kykenivät keskittämään tulivoimansa joustavammin, liikuttamaan tykistöään ja yhdistämään jalkaväen sekä ratsuväen toiminnan.
Tosin, esimerkiksi Nördlingenin taistelu vuonna 1634 muistutti kuitenkin siitä, ettei uusi järjestelmä tehnyt ruotsalaisista voittamattomia. Espanjalais-keisarillinen armeija, jonka jalkaväen ydin muodostui edelleen syvistä muodostelmista ja kokeneista tercioista, löi ruotsalaiset ja heidän liittolaisensa murskaavasti. Tercio ei ollut vanhentunut jäänne, joka odotti vain modernimpaa vastustajaa tuhoutuakseen. Se oli edelleen vaarallinen taistelumuodostelma, kun sitä johdettiin oikein ja käytettiin oikeissa olosuhteissa. Eli kaikki ei muuttunut viikossa tai kahdessa, mutta linja taktiikkaan kuitenkin maailmalla siirryttiin. Espanjan armeijassa nämä Terciot ovat edelleen perusyksikköinä.
Voittokkaat sodat: Mitä se maksoi valtiolle ja tavan kansalle?
Historiallisissa romantiikoissa tuuletetaan aina suurvalta-ajan voitoilla, mutta epämuodikas totuus on se hintalappu, jonka tavallinen kansa maksoi. Toki saalistakin tuotiin Saksan maalta: Pari hakkapeliittaa toi kotikirkkoonsa Tampereelle Messukylän kirkkoon sotasaaliina kauniisti leikatut saarnastuolin kuvapaneelit. Mutta pääsääntöisesti sota ei ollut kovin hyvä liiketoimi Saksanmaalla. Toki verovapaus kotimaassa oli yleensä se syy, miksi hommaan ryhdyttiin.
Sodat Saksassa, Puolassa ja idässä nostivat Ruotsi-Suomen Euroopan poliittiselle kartalle. Valtion näkökulmasta kyse oli olemassaolosta ja turvallisuudesta: Itämeri haluttiin muuttaa Mare Nostrumiksi (meidän mereksemme), jotta kauppareitit ja rajat olisivat turvassa katolisen Habsburgien puristukselta ja katkerilta puolalaisilta. Sigismund kunkaan perillsiet edelleen toki havittelivat Ruotsin kruunua. Siihen heillä toki jonkinmoinen oikeus olisi ollutkin.
Mutta mitä se merkitsi tavan kansalle – niille suomalaisille ja ruotsalaisille talonpojille, jotka marssittivat saappaansa puhki Keski-Euroopan mudassa?
- Verotus ja pakko otot: Sotakoneisto vaati rahaa ja verta. Kruunu peri veroja armottomasti, ja nuoria miehiä revittiin pelloilta ja metsistä sotaväenottojen, eli maakunnan suostumuksen, kautta.
- Veriuhri: Suomalaisten osuus armeijasta oli merkittävä, ja monissa pitäjissä miesväki harveni radikaalisti. Tämä johtui siitä, että aatelisten alustalaiset oli vapautettu väenototsta. Siksi Itämaa, jossa oli noin kolmasosa väestöstä, vastasi noin puolesta kenttäarmeijasta. (vaihtelee luonnollisesti Ruotsinvallan ajan) Tunnettu totuus on, että suomalaiset ratsuväen osastot (hakkapeliitat) olivat pelätty ja tehokas työkalu, mutta heidän luunsa jäivät Puolan soille ja Saksan taistelutantereille.
- Kansa elätti armeijaa, vaikka satona saattoi olla nälänhätää ja sotilaiden mukana kulkevia kulkutauteja. Suurvalta-asema rakennettiin suoraan tavallisen kansan selkänahasta, hyvä puoli oli toki se että se rakennettiin saksalaisen ja puolalaisen talonpojan selkänahasta.
Elävä perintö: Suomen prikaatit ja vuosi 1626
Vaikka hinta oli kova, Kustaa II Aadolfin perintö suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole pelkkää historian havinaa – se on edelleen lippuja ja rykmenttejä.
Monet unohtavat tai eivät tiedä, että nykyiset suomalaiset prikaatit ja joukko-osastot ovat suoria perillisiä niille maakuntarykmenteille, jotka kuningas perusti vuonna 1626 annetulla maakunnallisella järjestelyllä. Kustaa II Aadolf tajusi, että kurinalainen, omalta maalta koottu ja vakinaisesti järjestäytynyt sotilasaines oli parempi kuin epäluotettavat palkkasoturit. Palkkajoukkoja ruotsalaiset käyttivät myös paljon, maksoihan Ranska kardinaali Richelieu anteliaasti viulut, mutta armeijan kova ydin oli kotimaiset joukot.
Suomalaiset maakuntarykmentit (kuten Savon, Karjalan, Hämeen ja Pohjanmaan rykmentit) saivat tuolloin pysyvän muotonsa. Nykypäivän maavoimien joukko-osastot vaalivat yhä näiden 1626 perustettujen osastojen perinteitä ja lippuja. Kun suomalainen reserviläinen astuu nykyään prikaatin porteista sisään, hän kantaa perintöä, jonka organisaatiorakenteen juuret ulottuvat suoraan kolmikymmenvuotisen sodan muskettiden ja piikkien väliin.
Ruotsalaisuuden päivänä onkin sopivaa tunnustaa tämä: ilman Kustaa II Adolfin radikaaleja uudistuksia Pohjolan historia ja Suomen sotilaallinen identiteetti olisivat täysin toisen näköisiä – vaikka se vaatiikin katseen kääntämistä myös historian synkempiin ja vaativampiin puoliin.
Kustaa II Aadolfin tarina päättyi Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Ruotsin armeija voitti, mutta kuningas itse kaatui taistelun melskeessä. Suurvalta ei kuitenkaan kuollut kuninkaansa mukana. Hänen luomansa sotilaallinen koneisto jatkoi toimintaansa, ja Ruotsi nousi vielä vuosikymmeniksi Euroopan suurvaltojen joukkoon. Sitten pääsi tytärkulta valtaan, ja onnistui sössimään isukin työmaan katolisuuteen kääntymällä. Onneksi saatiin kuitenkin Kristiinankaupunki Pohjanmaalle.
