Maailmassa on kriisejä, joista puhutaan ilman todellista syytä Gaza, Sitten niitä joista ei ole muodikasta puhua: Kristittyjen surmat nigeriassa. Ja sitten on Haiti – musta aukko, johon kansainvälinen apu, miljardit dollarit ja hyväntahtoiset julkilausumat ovat kadonneet ilman jälkeäkään. Kunnes paikalle astuu mies, jonka toimintatapoja liberaali media inhoaa, mutta jota epätoivoinen kansa rukoilee pelastajakseen: El Salvadorin presidentti Nayib Bukele.

Mutta ennen kuin katsotaan, miten Tiktok-aikakauden vahva johtaja aikoo siivota Karibian helvetin, meidän on pakko katsoa peiliin ja kysyä: Miten helvetissä tähän on ylipäätään tultu?

Historia, josta ei haluta puhua: Kolonialismin perintö ja itsenäisyyden kirous

Haitin tilannetta on mahdotonta ymmärtää ilman sen ainutlaatuista ja traagista historiaa. Vuonna 1804 Haiti teki sen, mihin mikään muu orjayhteiskunta ei pystynyt: se kukisti Ranskan armeijan ja syntyi maailman ensimmäisenä mustien johtamana tasavaltana. Se oli historian suuri vapaustaistelu, mutta se oli myös alku maan taloudelliselle ja yhteiskunnalliselle kiroukselle. Samassa syssyssä melkein kaikki maan valkoiset ranskalaiset tapettiin, ja ruvettiin leikkimään tyypillistä afrikkalaista nepotismia hallintokoneistona käyttävää heimovaltakuntaa. Paskasti meni.

Ranska ja muu läntinen maailma päättivät rangaista Haitia menestyksestään. Vuonna 1825 Ranska pakotti pienen nuoren tasavallan maksamaan tähtitieteellisen korvauksen entisille orjanomistajilleen “menetetystä omaisuudesta”. Tämä velka – jota Haiti maksoi pitkälle 1900-luvulle asti – imi maasta kaiken elinvoiman. Infrastruktuuri, koulutus ja valtiontalous kuristettiin hengiltä ennen kuin niillä oli edes mahdollisuutta rakentua kunnolla.

Tähän päälle kun lisätään vuosikymmenten ulkopuolinen puuttuminen sisäpolitiikkaan (kuten Yhdysvaltain miehitys 1915–1934), brutaalit kotimaiset diktatuurit (Papa Doc ja Baby Doc Duvalier, joiden baretinkantajat Tonton Macoutes kylvivät kauhua) sekä jatkuvat luonnonkatastrofit, saadaan resepti valtiolle, jolla ei koskaan ollut todellista mahdollisuutta rauhaan. Instituutiot eivät vain romahtaneet; niitä ei ollut koskaan ehditty rakentaa pysyvän kaaoksen ja korruption keskelle.

Otan tähän hieman epämuodikkaasti esiin myös uskonnon merkityksen. Haitin uskonnollinen elämä on katolisuuden ja vodoun muodostama omalaatuinen kokonaisuus. En välttämättä väitä, että jokainen vodoun harjoittaja olisi jotenkin väkivaltaisempi tai moraalisesti huonompi ihminen. Mutta uskonnolliset maailmankuvat eivät ole yhteiskunnallisesti merkityksettömiä. Kristinuskon keskeinen moraalinen viesti perustuu ihmisarvoon, lähimmäisenrakkauteen ja yksilön vastuuseen. Haitilaisen vodoun henkimaailmaan, rituaaleihin ja taikuuteen perustuva maailmankuva rakentuu toisenlaisista lähtökohdista. Minusta on täysin oikeutettua kysyä, millaisia vaikutuksia näillä erilaisilla maailmankuvilla on yhteiskunnan moraaliseen perustaan. Tätä kysymystä ei pitäisi voida kuitata rasismiksi tai uskonnolliseksi suvaitsemattomuudeksi.

Jengien paratiisi: Pikku kepposista täysimittaiseen kauhujen teatteriin

Nykypäivän Haiti ei ole vain köyhä; se on valtio, jota ei ole olemassa. Valtion tyhjiön ovat täyttäneet jengit, joista on kasvanut armottomia sotilaallisia koneistoja. Esimerkiksi Kenian poliisivoimat kävivät kokeilemassa onneaan. Kenialaisten operaatio Haitissa (virallisesti YK:n tukema turvaoperaatio MSS, Multinational Security Support) oli kaikkea muuta kuin helppo. Kun Kenian poliisijoukot lähetettiin Port-au-Princeen vuonna 2024, tavoitteena oli auttaa Haitin surkeassa jamassa olevaa poliisivoimaa ja lyödä jengit kuriin.

Todellisuus osoittautui kuitenkin huomattavasti vaikeammaksi:

• Resurssit ja kieli-muuri: Kenialaiset poliisit astuivat keskelle täydellistä kaaosta varustuksella, joka osoittautui pitkälti riittämättömäksi paikallisia raskaseen aseistukseen turvautuvia jengejä vastaan. Lisäksi kielimuuri (kenialaisten englanti/swahili vs. haitin kreoli/ranska) vaikeutti operaatioita merkittävästi.
• Puolustuskannalla olemisen pakko: Sen sijaan, että jengit olisi aktiivisesti tuhottu tai ajettu maasta, kenialaisten tehtäväksi muodostui lähinnä kriittisen infrastruktuurin – kuten lentokentän, sataman ja valtion rakennusten – turvaaminen. Jengit pitivät edelleen hallussaan suurinta osaa pääkaupungista ja ympäröivistä alueista.
• Operaation päättyminen ja vetäytyminen: Kenian johtama missio ei onnistunut palauttamaan täydellistä rauhaa maahan. Kansainvälinen operaatio koki muutoksia, ja kenialaisjoukot alkoivat vetäytyä Haitista vuoden 2026 alkupuoliskolla, kun YK:n turvaoperaation vetovastuu siirtyi eteenpäin muun muassa Tšadista tulleille joukoille (Gang Suppression Force -operaatioon).

Vaikka kenialaiset onnistuivat avaamaan lentokentän ja pitämään pahimmat hyökkäykset pois keskeisiltä hallintoalueilta, heidän operaationsa tulkittiin yleisesti suureksi haasteeksi, joka ei riittänyt murtamaan Haitin jengien valtaa. Tämä epäonnistuminen tai vajaaksi jäänyt tulos onkin osaltaan ruokkinut sitä huutoa, jota esimerkiksi Nayib Bukelen kaltaisilta “kovan käden” johtajilta nyt vaaditaan.

Se, mitä mediassa usein kutsutaan “jengisodiksi”, on todellisuudessa yhteiskunnan täydellinen moraalinen ja fyysinen rappeutuminen. Kadulla “pikku keppostelu” tarkoittaa lapsisotilaiden värväystä, järjestelmällisiä joukkoraiskauksia sodankäynnin välineenä, ihmisten elävältä polttamista ja rituaalista väkivaltaa. Joillakin alueilla hämärät huhut ja todistukset kertovat synkimmistä tabuista, kannibalismista ja pelon ilmapiiristä, jossa ihmisarvolla ei ole enää mitään arvoa.

Kansainvälinen yhteisö on lähettänyt vuorollaan YK:n sinibaretteja, poliisijohtoisia apujoukkoja ja humanitaarisia miljardeja. Lopputulos? Sinibaretit toivat mukanaan koleraepidemiat ja seksuaalisen hyväksikäytön skandaalit, ja apurahapaalit katosivat paikallisten sotaherrojen ja korruptoituneiden poliitikkojen taskuihin. Kansainvälinen humanitaarinen teollisuus on tehnyt Haitista ikuisen potilaan, jonka hengissä pitämisestä hyötyvät ainoastaan konsultit ja järjestöt.

Enter Bukele: Pelastaja vai pelätty diktaattori?

Kun mikään muu ei toimi, demokratian ja ihmisoikeuspuheen kauniit fraasit vaikuttavat lähinnä sairaalta vitsiltä. Haitilaiset eivät kaipaa seminaareja oikeusvaltioperiaatteesta; he kaipaavat rauhaa, mahdollisuutta kävellä kadulla ilman pelkoa kuolemasta ja sitä, että jengiläiset eivät hallitse öitä.

Tässä astuu esiin El Salvadorin presidentti Nayib Bukele. Mies, joka laittoi omat jenginsä – MS-13:n ja Barrio 18:n – kuriin rakentamalla massiivisia vankiloita ja pidättämällä kymmeniä tuhansia epäiltyjä ilman perinteisiä oikeudenkäyntiprosesseja, nähdään nyt Haitin viimeisenä oljenkortena. Kuten olemme saaneet huomata, myös jengiläisten liha tottelee kuria.

Ajatus siitä, että ulkopuolinen “vahva mies” tulisi ja siivoaisi Haitin kadut samalla otteella kuin San Salvadorin lähiöt, herättää länsimaisissa ihmisoikeusjärjestöissä syvää närkästystä. Mutta eikö se kerro enemmän meidän tekopyhyydestämme kuin todellisuudesta?

Liberaali eliitti vaatii prosesseja ja sääntöjä maassa, jossa säännöt ovat tappaneet enemmän ihmisiä kuin mikään muu. Bukele tarjoaa tuloksia. Vaikka ratkaisut ovat raakoja ja kyseenalaisia, ne ovat ainoita, jotka ovat tähän mennessä tuottaneet tulosta Latinalaisessa Amerikassa. Nayib Bukelen väliintulo Haitissa on saanut täysin uuden, dramaattisen käänteen. Se mikä alkoi nopeana pelastusoperaationa, on eskaloitunut laajamittaiseksi sotilaalliseksi operaatioksi.

Tilanteen kulku ja nykytilanne etenivät seuraavasti:

• Kuvio sai alkunsa panttivangiksi otetuista sotilaista: Lokakuun puolivälissä 2026 neljä Salvadorin mekaanikkoa joutui aseellisen väijytyksen kohteeksi ja vangiksi Port-au-Princen vaarallisella “punaisten alueiden” vyöhykkeellä (Croix-des-Bouquets).
• Massiivinen sotilaallinen siirto: Vastauksena tähän Bukele ilmoitti käynnistävänsä pelastusoperaation ja lähetti Haitiin ripeästi erikoisjoukkoja, helikoptereita (mm. Black Hawkeja) sekä raskasta kalustoa. Marraskuuhun 2026 mennessä El Salvador oli siirtänyt maahan jo yli 2 000 sotilasta, mikä ylittää YK:n valtuuttaman paikallisen turvaoperaation (GSF) omat vahvuudet.
• Retoriikka ja laajenevat tavoitteet: Vaikka Bukele on virallisesti korostanut operaation ensisijaisen tavoitteen olevan omien kansalaisten pelastaminen, hän on samalla lähettänyt haitilaisille jengijohtajille suoria uhkauksia sosiaalisessa mediassa lupaavansa “tehdä heille samoin kuin El Salvadorissa”. Operaatio on herättänyt kansainvälisesti sekä valtavaa toivoa epätoivoisten paikallisten keskuudessa että pelkoja siitä, että tilanne muuttuu kontrolloimattomaksi verilöylyksi.
• Poliittinen tilanne nyt: Haitin pääministeri Alix Didier Fils-Aimé on tukenut operaatiota ja todennut maan siirtyneen ratkaisevaan vaiheeseen jengien nujertamisessa kansainvälisten joukkojen tuella. Samalla herää kysymys siitä, vetäytyvätkö salvadorilaiset heti teknikoiden löytymisen jälkeen, kuten Bukele on väläyttänyt, vai muuttuuko operaatio pysyvämmäksi ristiretkesksi Haitin jengejä vastaan.

Epämuodikas loppuhuipennus

Haiti on monumentti sille, kuinka pieleen ulkoinen interventio ja kolonialismin synnit voivat mennä. Mutta se on myös muistutus siitä, että kun yhteiskunta putoaa riittävän alas rotkoon, ihmiset lakkaavat välittämästä siitä, miten järjestys palautetaan – kunhan se palautetaan.

Jos Nayib Bukele tai hänen metodinsa tekevät sen, mihin YK, Ranska ja Yhdysvallat eivät vuosikymmenissä pystyneet, liberaalin maailman on nieltävä ylpeytensä. Sillä vaihtoehto Bukelen kovalle kädelle ei ole demokratia. Vaihtoehto on ikuinen helvetti.

Näin se kuulkaa Kauhavan Ruma Vallesmannikin pisti kuriin Härmän Häjyt.