REblog Air dominance isn’t what it used to be.

Wife has been keeping me rather busy, but I’ll get around to writing about the Tour de Sky in Kuopio. Beautiful fighters were seen and smart and nice people were met. But more of that to come.

This peace was taken from http://www.warisboring.com

Dominating the Skies — and Losing the Wars

Air Supremacy Isn’t What It Used to Be

by WILLIAM ASTORE

In the era of the long war on terror, June 2, 2016, was a tough day for the U.S. military. Two modern jet fighters, a Navy F/A-18 Hornet and an Air Force F-16 Fighting Falcon, flown by two of America’s most capable pilots, went down — and one pilot died.

In a war that has featured total dominance of the skies by America’s intrepid aviators and robotic drones, the loss of two finely-tuned fighter jets was a remarkable occurrence.

As it happened, though, those planes weren’t lost in combat. Enemy ground fire or missiles never touched them nor were they taken out in a dogfight with enemy planes — of which, of course, the Islamic State, the Taliban and similar U.S. enemies have none.

Each was part of an elite aerial demonstration team, the Navy’s Blue Angels and the Air Force’s Thunderbirds, respectively. Both were lost to the cause of morale-boosting air shows.

Each briefly grabbed the headlines, only to be quickly forgotten. Americans moved on, content in the knowledge that accidents happen in risky pursuits.

But what does it say about our overseas air wars when the greatest danger American pilots face involves performing aerial hijinks over the friendly skies of “the homeland”?

In fact, it tells us that U.S. pilots currently have not just air superiority or air supremacy, but total mastery of the fabled “high ground” of war. And yet in Afghanistan, Iraq and elsewhere in the Greater Middle East, while the U.S. rules the skies in an uncontested way, America’s conflicts rage on with no endgame in sight.

For all its promise of devastating power delivered against enemies with remarkable precision and quick victories at low cost — at least to Americans — air power has failed to deliver, not just in the ongoing war on terror but for decades before it.

If anything, by providing an illusion of results, it has helped keep the United States in unwinnable wars, while inflicting a heavy toll on innocent victimson our distant battlefields.

At the same time, the cult-like infatuation of American leaders, from the president on down, with the supposed ability of the U.S. military to deliver such results remains remarkably unchallenged in Washington.

A World War I-vintage U.S. Army Air Corps biplane. U.S. Army photo

America’s experience with air power

Since World War II, even when the U.S. military has enjoyed total mastery of the skies, the end result has repeatedly been stalemate or defeat. Despite this, U.S. leaders continue to send in the warplanes. To understand why, a little look at the history of air power is in order.

In the aftermath of World War I, with its grim trench warfare and horrific killing fields, early aviators like Giulio Douhet of Italy, Hugh Trenchard of Britain and Billy Mitchell of the United States imagined air power as the missing instrument of decision.

It was, they believed, the way that endless ground war and the meat grinder of the trenches that went with it could be avoided in the future. Unfortunately for those they inspired, in World War II the skies simply joined the land and the seas as yet another realm of grim attrition, death and destruction.

In World War II, the U.S. Army Air Forces joined Britain’s Royal Air Force in a “combined bomber offensive” against Nazi Germany. A bitter battle of attrition with Germany’s air force, the Luftwaffe, ensued. Allied aircrews suffered crippling losses until air superiority was finally achieved early in 1944 during what would be dubbed the “Big Week.”

A year later, the Allies had achieved air supremacy and were laying waste to Germany’s cities — as they would to Japan’s — although even then they faced formidable systems of ground fire as well as elite Luftwaffe pilots in the world’s first jet fighters. At war’s end, Allied losses in aircrews had been staggering, but few doubted that those crews had contributed immeasurably to the defeat of the Nazis, as well as the Japanese.

Thanks to air power’s successes in World War II — though they were sometimes exaggerated — in 1947 the Air Force gained its independence from the Army and became a service in its own right. By then, the enemy was communism, and air power advocates like Gen. Curtis LeMay were calling for the creation of a strategic air command made up of long-range bombers armed with city-busting thermonuclear weapons.

The strategy of that moment, nuclear “deterrence” via the threat of “massive retaliation,” later morphed into “mutually assured destruction,” better known by its telling acronym, MAD.

SAC never dropped a nuclear bomb in anger, though its planes did drop a few by accident. Fortunately for humanity, none exploded. Naturally, when the U.S. “won” the Cold War, the Air Force took much of the credit for having contained the Soviet bear behind a thermonuclear-charged fence.

Frustration first arrived full-blown in the Korean War from 1950 to 1953. Primitive, rugged terrain and an enemy that went deep underground blunted the effectiveness of bombing. Flak and fighters — Soviet MiGs — inflicted significant losses on Allied aircrews, while U.S. air powerdevastated North Korea, dropping 635,000 tons of bombs, the equivalent in explosive yield of 40 Hiroshima bombs, as well as 32,557 tons of napalm, leveling its cities and hitting its dams.

Yet widespread bombing and near total air superiority did nothing to resolve the stalemate on the ground that led to an unsatisfying truce and a Korea that remains bitterly divided to this day.

The next round of frustration came in the country’s major conflicts in Southeast Asia in the 1960s and early 1970s. American air power bombed, strafed, and sprayed with defoliants virtually everything that moved — and much that didn’t — in Vietnam, Laos and Cambodia.

A staggering seven million tons of bombs, the equivalent in explosive yield to more than 450 Hiroshimas, were dropped in the name of defeating communism. An area equivalent in size to Massachusetts was poisoned with defoliants meant to strip cover from the dense vegetation and jungle of South Vietnam, poison that to this day brings death and disfigurement to Vietnamese.

The North Vietnamese, with modest ground-fire defenses, limited surface-to-air missiles and a few fighter jets, were hopelessly outclassed in the air. Nonetheless, just as in Korea, widespread American bombing and air superiority, while generating plenty of death and destruction, didn’t translate into victory.

Fast-forward 20 years to Operation Desert Shield and Desert Storm in 1990 and 1991, and then to the invasion of Iraq in 2003. In both cases, U.S. and coalition air forces had not just air superiority but air supremacy as each time the Iraqi air force fled or was otherwise almost instantly neutralized, along with the bulk of that country’s air defenses.

Yet for all the hype that followed about “precision bombing” and “shock and awe,” no matter how air power was applied, events on the ground proved stubbornly resistant to American designs. Saddam Hussein survived Desert Storm to bedevil U.S. leaders for another dozen years.

After the 2003 invasion with its infamous “mission accomplished” moment, Iraq degenerated into insurgency and civil war, aggravated by the loss of critical infrastructure like electrical generating plants, which U.S. air power had destroyed in the opening stages of the invasion. Air supremacy over Iraq led not to long-lasting victory but to an ignominious U.S. withdrawal in 2011.

Now, consider the “war on terror,” preemptively announced by Pres. George W. Bush in 2001 and still going strong 15 years later. Whether the target’s been Al Qaeda, the Taliban, Al Shabab, Al Qaeda on the Arabian Peninsula or, more recently, the Islamic State, from the beginning U.S. air power enjoyed almost historically unprecedented mastery of the skies.

Yet despite this “asymmetric” advantage, despite all the bombing, missile strikes, and drone strikes, “progress” proved both “fragile” and endlessly “reversible” — to use words Gen. David Petraeus applied to his “surges” in Iraq and Afghanistan.

In fact, 12,000 or so strikes after Washington’s air war against ISIS in Syria and Iraq began in August 2014, we now know that intelligence estimates of its success had to be deliberately exaggerated by the military to support a conclusion that bombing and missile strikes were effective ways to do in the Islamic State.

So here we are, in 2016, 25 years after Desert Storm and nearly a decade after the Petraeus “surge” in Iraq that purportedly produced that missing mission accomplished moment for Washington — and U.S. air assets are again in action in Iraqi and now Syrian skies.

They are, for instance, flying ground support missions for Iraqi forces as they attempt to retake Falluja, a city in Al Anbar province that had already been “liberated” in 2004 at a high cost to U.S. ground troops and an even higher one to Iraqi civilians. Thoroughly devastated back then, Fallujah has again found itself on the receiving end of American air power.

If and when Iraqi forces do retake the city, they may inherit little more than bodies and rubble, as they did in taking the city of Ramadi last December. About Ramadi, Patrick Cockburn noted last month that “more than 70 percent of its buildings are in ruins and the great majority of its 400,000 people are still displaced.”

American drones, meanwhile, continue to soar over foreign skies, assassinating various terrorist “kingpins” to little permanent effect.

U.S. Army Air Corps B-17s drop bombs during World War II. U.S. Army photo

Tell me how this ends

Something’s gone terribly wrong with Washington’s soaring dreams of air power and what it can accomplish. And yet the urge to loose the planes only grows stronger among America’s political class.

Given the frustratingly indecisive results of U.S. air campaigns in these years, one might wonder why a self-professed smart guy like Ted Cruz, when still a presidential candidate, would have called for “carpet bombing” our way to victory over ISIS, and yet in these years he has been more the norm than the exception in his infatuation with air power.

Everyone from Donald Trump to Pres. Barack Obama has looked to the air for the master key to victory. In 2014, even Petraeus, home from the wars, declared himself “all in” on more bombing as critical to victory — whatever that word might now mean — in Iraq.

Only recently, he also called for the loosing of American air power, yet again, in Afghanistan — not long after which Obama did just that.

Even as air power keeps the U.S. military in the game, even as it shows results — terror leaders killed, weapons destroyed, oil shipments interdicted and so on — even as it thrills politicians in Washington, that magical victory over the latest terror outfits remains elusive.

That is, in part, because air power by definition never occupies ground. It can’t dig in. It can’t swim like Mao Zedong’s proverbial fish in the sea of “the people.” It can’t sustain persuasive force. Its force is always staccato and episodic.

Its suasion, such as it is, comes from killing at a distance. But its bombs and missiles, no matter how “smart,” often miss their intended targets. Intelligence and technology regularly prove themselves imperfect or worse, which means that the deaths of innocents are inevitable. This ensures new recruits for the very organizations the planes are intent on defeating and new cycles of revenge and violence amid the increasing vistas of rubble below.

Even when the bombs are on target, as happens often enough, and a terrorist leader or “lieutenant” is eliminated, what then? You kill a dozen more? As Petraeus said in a different context — tell me how this ends.

A U.S. Air Force A-10 fires its gun during a training exercise. U.S. Air Force photo

Recalling the warbirds

From Ronald Reagan to Barack Obama, dropping bombs and firing missiles has been the presidentially favored way of “doing something” against an enemy. Air power is, in a sense, the easiest thing for a president to resort to and, in our world, has the added allure of the high-tech.

It looks good back home. Not only does the president not risk the lives of American troops, he rarely risks retaliation of any kind.

Whether our presidents know it or not, however, air power always comes with hidden costs, starting with the increasingly commonplace blowback of retaliatory terrorist strikes on “soft” targets — meaning people — in cities like Paris or Madrid or London.

Strikes that target senior members of enemy armies or terrorist organizations often miss, simply stoking yet more of the sorts of violent behavior we are trying to eradicate with our own version of violence.

When they don’t miss and the leadership of terror groups is hit, as Cockburn has shown, the result is often the emergence of even more radical and brutal leaders and the further spread of such movements.

In addition, U.S. air power, especially the White House-run drone assassination program, is leading the way globally when it comes to degrading the sovereignty of national borders.

Witness the latest drone strike against the head of the Taliban in violation ofPakistani air space. Right now, Washington couldn’t care less about this, but it is pioneering a future that, once taken up by other powers, may look far less palatable to American politicians.

Despite the sorry results delivered by air power over the last 65 years, the U.S. military continues to invest heavily in it — not only in drones but also in ultra-expensive fighters and bombers like the disappointing F-35 and the Air Force’s latest, already redundant long-range strike bomber.

Dismissing the frustratingly mixed and often destabilizing results that come from air strikes, disregarding the jaw-dropping prices of the latest fighters and bombers, America’s leaders continue to clamor for yet more warplanes and yet more bombing.

And isn’t there a paradox, if not a problem, in the very idea of winning a war on terror through what is in essence terror bombing? Though it’s not something that, for obvious reasons, is much discussed in this country, given the historical record it’s hard to deny that bombing is terror.

After all, that’s why early aviators like Douhet and Mitchell embraced it. They believed it would be so terrifyingly effective that future wars would be radically shortened to the advantage of those willing and able to bomb.

As it turned out, what air power provided was not victory, but carnage, terror, rubble — and resistance.

Americans should have a visceral understanding of why populations under our bombs and missiles resist. They should know what it means to be attacked from the air, how it pisses you off, how it generates solidarity, how it leads to new resolve and vows of vengeance.

Forget Pearl Harbor, where my uncle, then in the Army, dodged Japanese bombs on Dec. 7, 1941. Think about 9/11. On that awful day in 2001, the United States was “bombed” by hijacked jet liners transformed into guided missiles.

Our skies became deadly. A technology indelibly associated with American inventiveness and prowess was turned against us. Colossally shocked, America vowed vengeance.

Are our enemies any less resolutely human than we are? Like us, they’re not permanently swayed by bombing. They vow vengeance when friends, family members, associates of every sort are targeted. When American “smart” bombs obliterate wedding parties and other gatherings overseas, do we think the friends and loved ones of the dead shrug and say, “That’s war”?

We didn’t.

Having largely overcome the trauma of 9/11, Americans today look to the sky with hope. We watch the Blue Angels and Thunderbirds with a sense of awe, wonder, and pride. Warplanes soar over our sports stadiums. The sky is our high ground. We see evidence of America’s power and ingenuity there.

Yet people in Afghanistan Iraq, and elsewhere often pray for clouds and bad weather. For them, clear skies are associated with American-made death from above.

It’s time we allow other peoples to look skyward with that same sense of safety and hope as we normally do. It’s time to recall the warbirds. They haven’t provided solutions. Indeed, the terror, destruction, and resentments they continue to spread are part of the problem.

A history professor and retired U.S. Air Force lieutenant colonel, William Astore is a TomDispatch regular. His personal blog is Bracing Views. This story originally appeared at TomDispatch.

Posted in ilmavoimat, Sodanajan toiminta | Tagged , | Leave a comment

Yle, laadukasta ja puolueetonta tiedonvälitystä?

Googletin tuossa aamulla huvikseni mitä Yle on kirjoittanut EU komission hyvin epäsuosittusta ampuma-ase direktiivistä.  Näyttää, että vuodenvaihteen 2016 jälkeen asiasta ei YLEllä ole tiedetty mitään. Onko Ylellä tässä asiassa on tiedotuskielto vai katsooko Yle parhaaksi olla  nostamatta EU kriittisyyttä asiasta. Epäilen että tämä jyrisevä hiljaisuus johtuu Len agendasta, eli piilotavoitteesta. Yle jo on “laadukkaan  tiedonvälityksen linjalla”  kuitenkin katsonut parhaaksi pimittää ampuma-asedirektiivi asian suomalaisilta, pääasiassa metsästäjiltä ja reserviläisiltä. Luultavasti, koska Yle on valinnut tiedotuslinjakseen aseiden vaarallaisuuden, mikä kävi ilmi Vihdin tapahtumien ympärillä, ja koska MEP Jussi Halla-aho on tehnyt kiitettävää työtä tätä täysin järjetöntä EU direktiiviä vastaan.

Luettuani muutamia Ylen  juttuja ampuma-ase lainsäädännöstä, ampuma-aseista ja yleistä turvallisuudesta olen huomannut että Ylellä on selkeä agenda tässä asiassa:  Yle ajaa Suomessa aselainsäädännön tiukentamista ja muokkaa yleistä mielipidettä asevastaisemmaksi. Tämä käy erittäin selvästi ilmi siinä, kuinka Yle valitsee “asiantuntijansa”.  Tässä kohtaa kannattaa huomata, että “asiantuntija” on kuka tahansa jota sanotaan “asiantuntijaksi”.  Edelleen Yle on osoittanut mielihalunsa haastatella toisia toimittajia ja vielä nimenomaan niin että Ylen agenda toteutuu. Media siis haastattelee mediaa yhteiskunnallisista asioista. Eikö haastateltavia löydy toimijoista, jos katsojia pitää haastatella? No linkkaamassani jutussa oli löydetty asiantuntijaksi asevastaisuudestaan kuuluisa  ylitarkastaja Reima Pensala. Reiman edesottamuksista voit lukaista vaikkapa TÄÄLTÄ.

EU-komissio haluaa palata pimeälle keskiajalle ja palauttaa maaorjat, siis sinut ja minut, takaisin turvalliseksi tuotantoeläimeksi.  Tämä tarkoittaa tietenkin sitä, että veronalaisella rahvaalla ei ole enää kykyä vastustaa EU eliitin järjettömyyksiä. EUn palatsieunukit, ja Jyrki Katainen, joka profiloitui myös metsästäjänä, haluavat pönkittää omaa valtaansa uutena virka-aatelina. Tämän takia Britannian mallia mahdollisimman hyvin mukaillen rahvaalta ampuma-aseet pois.  Linkitän tähän firearms Unitedin viimeisen tiedotteen asiasta.  Tässä tiedotteessa kävi ilmi että kaikki lippaat halutaan saattaa luvanvaraisiksi aseen osiksi.  Tämä on äärimmäisen outoa, tyhmää ja jopa mahdotonta, koskapa esimerkiksi keskiverto SRA ampujalla on lippaita toistakymmentä kappaletta. Tähän asti lippaat ovat olleet täysin lupavapaita niistä ei ole viimeisen 50 vuoden ajalta minkäänlaista rekisteriä, on aika mahdotonta saada näitä kymmeniä tuhansia lippaita rekisteriin.

Mutta takaisin Yleen: Seurattuani Ylen asedirektiivi uutisointia en voi mitenkään pitää Yleä “puolueettomana ja laadukkaana mediana”.  Ylellä on agenda, jota se surutta ajaa hyväuskoisille Ylen käyttäjille. Tässä käy erittäin hyvin ilmi toimittajien poliittiset suuntaukset sekä vihervasemmistolainen pyrkimys hallita tiedonkulkua ja sitä kautta pyrkiä ujuttamaan huomaamatta ihmisten ohi järjetöntä ja epäsuhtaista lainsäädäntöä.  En väitä että mv-sivusto olisi “puolueeton” tai “hyvä tiedonlähde”, mutta on tuskallisen selvää, että Yle ei myöskään sellainen ole.

Mitähän muuta Yle yrittää uittaa ohi meidän huomaamattamme?

Posted in henk.koht, informaatiosota | Tagged , , , | Leave a comment

Vielä vilkaisu Venäjän toimiin Ukrainassa ja Baltiassa

Israeli strategist Martin van Creveld is one of the most interesting and engaging writers on the subject (surprisingly, most of the people who read him back in the 80s didn’t have any idea he was Israeli, not that it matters). Van Creveld has a seldom updated blog, and when he does update it, it’s very,…

via Another Look at Russia in the Ukraine and Baltic — WeaponsMan

Posted in Baltic situation, War in Baltic Region | Tagged , , | Leave a comment

Gotland – the other Crimea

Ilmeisesti reblogin reblog. Kannattaa lukea, ja miettiä Ahvenanmaata. SEN tilanne on vielä huonompi kuin Gotlannin.

Few, if any, military or political observers saw Russia’s swift occupation and annexation of Crimea coming. Reeling from the shock of slaughter on Institutskaya Street and struggling to interpret t…

Lähde: Gotland – the other Crimea

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Miksi juuri 60 HX konetta?

Suomessa ollaan, ilmeisesti Stalin muiston kunnioittamiseksi, aina pitäydytty kuudessäkymmenessä hävittäjässä. Käsittelen tässä Pariisin rauhansopimuksen 1947 (Stalinin Neuvostoliiton ) asettamia ehtoja Suomen puolustusvoimille.( Ja kyllä olen tietoinen, että näitä ehtoja on useaan kertaan muutettu, mutta” tärkeimmät” rajoitteet ovat jostain syystä edelleen voimassa.) Lisää voit vilkaista Wikipediasta

Eli, Silloin kun Punainen Tähti™ oli valttia, katsoi NL, että noin kuudellakymmenellä koneella on helppo pyyhkiä tarvittaessa pöytää. Määrä oli tietenkin naurettavan vähäinen 1940 luvun lopulla, koska se ei ole tänäkään päivänä riittävä. Tämä avasi Neuvotoliitolla mahdollisuuden käyttää Suomen, erityisesti Lapin, ilmatilaa niinkuin halusi.Kylmän sodan kovimmilla pakkasilla Ruotsilla oli maailman viidenneksi vahvimmat, noin 500 koneen ilmavoimat. Olen taipuvainen luottamaan silloisten ruotsalaisten suunnittelijoiden laskupäähän, joka laittaisi maan koon ja asukasmäärä huomioiden Suomen ilmavoimien “oikean” mitoituksen noin 200-260 koneeseen.

Eli Suomen ilmavoimat olivat noin 200 konetta liian pienet. Tätä kierrettiin sillä tavalla, että Suomi koulutti huomattavasti liikaa lentäjiä erityisesti Draken kalustoon, ja ruotsi kaikessa hiljaisuudessa varastoi ylijäämä Drakeneita suomalaisille siirrettäväksi sodan sattuessa. Kun Suomi vaihtoi Hornet kalustoon ja kylmässä sodassa tuli suojakelit, purkivat ruotsalaiset varastonsa.

Ilmavoimien koko ja koneiden hinta on 1970 luvulta noussut. Koneiden ominaisuudet ovat tietenkin myös moninkertaisesti parantuneet, samoinkuin ohjusten, ainakin periaatteellinen, kantama. Tietenkin länsikoneiden ja itäkoneiden suhteellinen ero on kaventunut, ja on myös ajatuksia, että itäkalusto on mennyt länsikaluston edelle. Aerodynaamisesti tämä pitääkin paikkaansa, avioniikasta en ole taipuvainen sanomaan ainakaan vielä mitään. Siis tärkeää ei ole, esimerkiksi, JAS-39E/F/G Gripenin kyvykkyys suhteessa J-35F Drakeniin, vaan TÄRKEÄÄ on HX koneen kyvyt suhteessa SU-27/30/37 sarjaan tai PAK-FA koneeseen ja sen omianisuuksiin.

Teknillis-taloudellisesti sekä Suomen ala ja avaruus sekä koneiden nopeus sekä huoltosyklit/huoltointensiivisyys huomioiden “oikea” määrä hävittäjiä suomessa olisi noin 100. 80 hävittäjää, 10 kaksipaikkaista yleiskonetta sekä noin 20 SEAD optimoitua konetta.

Siis kehotan huomaamaan, että “60 hävittäjää” perustuu Isä Aurinkoisen™ ajatukselle siitä mitä olisi helppo tuhota, mutta on kuitenkin jonkinmoinen viikunanlehti aseettomuuden suojana.

Posted in HX-ohjelma, ilmavoimat, Suomi ja Ruotsi | Tagged , , | Leave a comment

HX-ohjelma: Mitä häivetekniikka on ja mitä se ei ole.

HX ohjelmassa on puhuttu paljon häive, eli stealth, koneista ja tekniikasta. Vaikka 1980 luvulla F-117 Nighthawk oli lähes näkymätön, ja pesi 1991 Irakin Kari ilmatorjuntajärjestelmän menne tullen ja palatessa, onnistuivat Serbit ampumaan koneen alas käyttäen itseasiassa vielä vanhempaa tekniikkaa ja vähän aivoja maaliskuussa 1999. Niinsanottu “stealt fighter” oli vain yhden tempun taikuri, ja siksi se vedettiin pois käytöstä 2008. Kone suunniteltiin nimenomaan 1970 luvulla yleistyneitä mikrometritutkia vastaan. Hauska yksityiskohta tässä jutussa on, että teoreettisen viitekehyksen antoi neuvostoliittolainen fyysikko Pyotr Yakovlevich Ufimtsev, lasertutkija. Hänen työtään Radiotekniikan koulussa ei pidetty sotilaallisesti tai taloudellisesti tärkeänä, ja hän sai julkaista tutkimuksensa radioaaltojen käyttäytymisestä kappaleiden rajapinnassa ulkomaille. Lockheedin insinöörit saivat tästä viitekehyksen, jolla he kehittelivät sitten häivetekniikkaa.

Ufimtsevin tutkimus siis kuivaili radioaaltojen liikettä esineiden rajapinnassa, ja huomasi että niinkään tärkeää ei ole esineen koko, vaan mihin suuntaan se heijastaa siihen osuneet radioaallot. Tietenkin esineen koolla ja myös materiaalilla on merkityksensä, mutta tärkein asia on muotoilu. Erityisen pahoja ovat suuret toisiinsa 90º kulmassa olevat, esimerkiksi siivet ja pystyvakaajat, laajat pinnat. Ne heijastavat säteilyn erehtymättä takaisin lähettäjälleen. Siksi koneet ovat eri suunnista tarkastellessa hyvinkin pieniheijasteisia tai suuriheijasteisia. Tämä jatkumo menee koko koneen ympäsi oikealta vasemmalle 360 astetta SEKÄ edestä yläkautta taakse ja alakautta takaisin 360 astetta. Niinsanoakseme pallona koneen ympärillä. RCSHäivekoeella Kuva otettu http://s619.photobucket.com/user/SpudmanWP/media/2b1a549e.jpg.html kuva on demonstraatiotarkoituksessa, ja en väitä sen kuvaavan minkään yksittäisen lentokoneen Radar Cross Sectionia eli RCSää. Valitsin kuvan, koska siihen oli hahmoteltu eri taajuuksilla toimivien tutkien aihuttamia muutoksia RCSään. Kuten huomaamme, suoraan sivuille tämä kone antaa erittäin kauniin ja voimakkaan kaiun. Edestä sensijaan kaiku vaimenee voimakkaasti. Hauska juttu sinänsä vielä nykyhävittäjissä, että niiden tutka, vaikkei se olisi päälläkään, tarjoaa erittäin tasaisen ja kauniin heijastavan pinnan naapurin tutkan heijastua takaisin. Siksi tuossa edellämainitussa F-117A koneessa ei ollut tutkaa ollenkaan.

Hienosti tämä muotilu näkyy US Navyn Zumvalt luokan hävittäjissä, jotka ovat erittäin kulmikkaita ja erikoisen näköisiä aluksia. Myös aseistus on sijoitettu mahdollisimman pitkälle kuoriin, jotka estävä näiden 90 heijastuspintojen syntymisen. 640px-Future_USS_Zumwalt's_first_underway_at_sea

F-35 JSF ei ole amerikkaisten mukaan häivekone, se on “low observable aircraft” eli suurinpiirtein vaikeasti havaittava lentokone. USAF määrityksen mukaan vain F-22 Raptor on häivekone, mutta sitä ei olla myymässä edes läheisimmille liittolaisille. Siksi esimerkiksi Japani on aloittanut oman häivekone ohjelmansa. Raptoria ei valmisteta enää, vaan se on ennenpitkää poistuvaa kalustoa. Mitsubishi Shinsin on “tekninen demo” vaiheessa. Wikipediassa aiheesta TÄÄLLÄ.

Myös muissa HX ohjelman koneissa on pyritty tutkavasteen pienentämiseen, mutta ei, kuten JSFn tapauksessa, kaikkien muiden ominaisuuksien kustannuksella. Muunmuassa F-18E/F/G tarjoaa mahdollisuutta sijoittaa aseistusta runkoon kiinnitettävään gondoliin, jolloin heijastukset pienenevät paljon. SAAB puhuu E-stealth konseptista, jossa, ilmeisesti omalla tutkalla, lähetetään sopivaan aikaan sopivalla aaltomuodolla olevia pulsseja. Tällä, ainakin teoriassa, voidaan vaimentaan tulevaa tutkasingnaalia.

Edelleen esimerkiksi venäläisen S-400 järjestelmän (NATO nimellä SA-21 Growler) noin 3 GHz taajuuden desimetri alueen tutka. Siis aallonpituus on noin 10cm, Tämä mahdollistaa juurikin häivekoneiden havaitsemisen, koska aallonpituus on niin pitkä, että se ei heijastu takaisin koneen pinnasta (paksuus max millimetrejä), vaan koneen sisärakenteista. 0,9GHz alapuolella RCS alkaa kasvaa ekspotentiaalisesti, joten  oikeastaan vaikeutena on tehdä niinhuono vastaanotin, että kaikkea pientä ei havaita ilmasta. Vieläkin matalemmilla taajuuksilla olisi edelleen parempi havaitsemiskyky, mutta Mhz alueilla toimii jos jonkinlaista siviili ja muuta lähetintä, että avaruus on tukossa.

Kuitenkin tietokoneella avustettuna S-400 tutka antaa valvontakuvaa, jonka perusteella voidaan ainakin aavistella mistäpäin häivekonetta olisi tulossa. Oikeastaan vaikeutena on jo se, että havainnointikyky on liian hyvä. Jo pilvetkin voidaan havaita riittävän alhaisen taajuuden tutkilla, mutta silloin alkaa tutka havaita jo niinpaljon tavaraa, että jyvien erottelu akanoista vaatii jo paljon laskutehoa järjestelmän tietokoneilta. Lentokoneissa ei näitä tutkia voida käyttää, koska antennikoko kasvaa niin suureksi, että semmoista ei voi lentokoneeseen mahduttaa. Ajatellaampa vaikka saksalaisten yöhävittäjien tutka-antenneja, ne olivat niin suuria ja vastustivat ilmavirtaa niin pahasti, että koneiden huippunopeudet putosivat 50-100km/h. Lukaista voi vaikkapa saksalaisesta tutkasta. Havaitsisi muuten F-35 aika hyvin, eri asia sitten mitä voisi sille tehdä.

Mutta siis valvontatutkalla voidaan ohjata tulenjohtotutkat seuraamaan mielenkiintoisia alueita, jolloin tutkittavan tilavuuden valtavuus ei ole enään haaste. Edelleen kun yhtälöön liitetään IRST ja muita infrapuna sensoreita, voidaan koneen jättämä lämpöjälki nähdä kylmää avaruutta vasten, vaikkei muuta nähtäisikään. Kun kahdelta tai kolmelta infrapunasensorilta saadaan suuntatietoja ja niiden oma paikkatieto, on jokaiselle pythagoraan lauseensa opetelleelle ysiluokkalaiselle pikkujuttu laskea koneen koordinaatit. Tietokone tekee sen reaaliajassa, jolloin voidaan ruveta jo ohjuksiakin poksuttelemaan sopivaan suuntaan.

Kaikissa hävittäjissä on suihkumoottorit, jotka ovat kuumina kohteina helposti havaittavissa jopa yli 100km päästä. F-35 koneella on tässäsuhteessa sellainen ongelma, että sen ainoa suihkumoottori joutuu tekemään paljon töitä pitääkseen “liian raskaan” koneen ilmassa, joten se käy hyvin kuumana, ja on siten helpommin kuin esimerkiksi JAS-39 Gripen, havaittavissa IRST järjestelmällä kaukaa.

Tutkat voidaan vielä rakentaa multistaattisiksi,eli monikeskiöisiksi, jolloin nuo ensimäisessä kuvassa näkyvät “piikit” tulevat hyvin merkityksellisiksi: Kun tyhmä säteilijä on keskellä ja vasntaanottajat mikä missäkin, ei häivekone voi suunnitella sellaista reittiä kohteelle, että se tietäisi että se ei missään olosuhteissa heijasta energiaa tutkan suuntaan, ja tule havaituksi. Säteilijä on helppo tuhota, mutta niin halpa, että sen tuhoaminen ei oikeastaan ole ohjuksen käyttämisen väärttiä (ainakaan hinnaltaan), ja kun yksi on tuhottu, niin käynnistetään kilometrin päässä toinen, ja sama peli jatkuu.

Ilmavoimienkaan ei siis kannata pelkkään häivetekniikkaan hirttäytyä.

Posted in Epäselvää ajatustenlentoa, HX-ohjelma, Jotain aivan muuta, teknologia | Leave a comment

MOT ohjelman innoittamana valtion rahankäytöstä.

Ylen MOT-ohjelma oli tehnyt jo sinänsä “oikein mukavan” paljastusjutun tulevasta HX hävittäjä seuraajasta Suomessa.  MOT unohti minusta pitkälti oleellisen kysymyksen:  Kuinka monta hävittäjä Suomen loppujen lopuksi tarvitaan mitäkin erilaista tyyppiä.  Muuten “ongelmana” tuntui olevan erityisesti amerikkalaisen Lockheed Martin F-35 Joint Strike Fighterin venyvä hintahaitari. Sen elinkaarikustannukset kun ovat jotain 30-80 G€ väliltä. Halpaahan lentäminen ei tule olemaan, sen takaan millään koneella. Suomen Sotilas teki tästä laskelmia viime vuonna, ja totesi sen, mikä tiedettiinkin, että JAS-39 Gripen on halvin kaikilta kustannuksiltaan.

 

En kuitenkaan oikein jaksa uskoa että Suomessa valinta päätyisi F-35 koneeseen, koskapa se ei käänny, se ei kiipeä, eikä se oikee mitään kanna, eikä se edes pysty oikein taistelemaan. Tämä johtuu siitä, että yhteen koneeseen on yritetty pakata liikaa tehtäviä: Sen pitäisi tukea maataisteluita kuten A-10, sen pitäisi lentää tukialuksilta kuin F/A-18E, Sen pitäisi taistella kuin F-16, ja lisäksi sen pitäisi nousta pystysuoraan ilmaan kuin Harrier II. Asekuormaa sisäisesti 1300 kiloa, ja ulkoisesti lisää 6000, mutta jos ulkoisesti on jotain kiinni,  ei voida enään puhua häivekoneesta. Liian hapokasta, ei onnistu.

Kaikki muut neljä HX-ehdokasta ovat hyviä koeteltuja konstruktioita, joilla Suomen ilmatilaa ja maa-armeija kyllä varmasti puolustetaan. Optimoinnit joka koneessa hieman erilaiset, mutta kuitenkin sinänsä ominaisuudet ovat kohdallaan. MOT ohjelmassa huomautettiin kyllä, että JAS Gripen E versio ei ole vielä lentänyt. Tämä pitää kyllä paikkansa, mutta koskapa kyseessä on kuitenkin ruotsalaisten hyvin tuntemaan koneen jatkokehitys, eli evoluutio, versio niin minun on vaikea nähdä, että ruotsalaiset kompuroivat tässä asiassa. En siis usko että pääsemme vahingoniloisena katselemaan kiitoradalla kaatuvia ja Vattenfestivaleilla putoavia JASeja. E-gripenin pieneksi mainittu hyötykuorma on muuten aikalailla sama kuin F-35 sarjassa noin 6500-7000 kiloa.

 

Toinen mainittu huoli oli ohjelmassa siitä että Suomen ilmapuolustus on päästetty kuralle ja valitettavasti Tämä pitää paikkansa ja tätä ei uusia NASAMS hankinta Norjasta pysty paikkaamaan.  kyseisessä ohjusjärjestelmässä ohjuksena on horneteissakin käytetty AMRAAM elikkä AIM-120D ohjus, mutta joka maasta ammuttuna ei pääse läheskään samanlainen kantamiin kuin lentokoneesta ammuttuna.  Tässä mielessä mikä tahansa hävittäjä Suomeen tulee tulee hoitamaan osansa ilmapuolustuksesta. Lentokoneesta ammuttuna ohjuksella on huomattavasti parempi kantama ja huomattavasti parempi liikehtimiskyky, kuin maasta laukaistuna. 23mm it kanuunoiden poisto on sitten jo hieman kaksipiippuisempi juttu. Sinänsä soiva ase, mutta vaatisi hurjan panostuksen elektroniikkaan ja tekniikkaan, että ne saataisiin toimimaan osana integroitua ilmapuolustusta. Ohjusten, ammuksista puhumattakaan, torjunta on tällä kalustolla vaikeaa, ellei mahdotonta nykyisellä tekniikalla, jossa ihminen vääntää, tähtää ja ampuu. Tosin jokaiselle maavoimia tukevalle hävittäjälle ne olisivat suuri uhka. Lähi ilmatorjunnan tykkikalustossa virta tuntuu vievän lännessä kohti lasereita, joten täytyy jäädä katsomaan mitä tuleman pitää.

 

Kun historian piti loppua, Suomikin on, valitettavasti, tehnyt vakavia virheitä maanpuolustuksessa Suomen armeijasta lähdettiin luomaan hiekkalaatikkomaihin sopivaa siirtomaa sotiin sopivaa Nato yhteensopivaa armeijaa.  Historia alkoi uudestaan, ja nyt armeija pitäisi taas saattaa sille uralle mihinkä se on tarkoitettu: Suomen suvereniteetin ja alueen puolustamiseen.  Se ei tule olemaan halpaa. Myös laivastolle ilmavoimamafia on tehnyt hallaa. On luonnollisesti selvä, että myös laivasto tarvitsee välttämättä tehokkaat ja nykyistä kookkaammat ilmavoimat tuekseen pystyäkseen hoitamaan tehtäviään. Valitettavasti vain 7 poistuvan aluksen tilalle neljä uutta isompaa runkoa, ei taida riittää: kyseiset laivat eivät kuitenkaan pysty yksin hoitamaan kahden pienemmän aluksen tehtäviä, ainakaan yhtä aikaa. Noin kahdeksalle run golle olisi edelleen tarvetta. Fregattien rungot voidaan kuitenkin rakentaan suomessa, joten fyffet eivät lähde kokonaan pois suomesta, vaan jäävät Raumalle tai Turkuun kiertämään. Luonnollisesti asejärjestelmät ja muut täytyy ostaa ulkoa, mutta kuitenkin edes JOTAIN jää kotimaan kulutukseen.

 

Kuitenkin edelleen eniten kuralla on FDFn “iso keppi” eli armeija. Koulutukseen käytetään sodanajan varmuusvarastoja, kertaukset ovat olleet jo pitkään lähes muinaista kansanperinnettä. Pimeännäkölaitteita ja vietivälineitä ei riitä reserville, ja aikoinaan kunnioitettava 22 prikaatia on ajettu alle kymmeneen. Nykyisillä kahdeksalla prikaatilla ei suojella edes Ruuhka-Suomea. Sinänsä käyttökelpoista kalustoa on romutettu varastointikustannusten takia, Rynnäkkökivääreitä on tuhottu tuhat määrin.

 

Ainoa tapa saattaa myös armeija riittävälle tasolle on vapauttaa M05 kuvion lisäksi myös muut sotavaruste hankinnat yksityisille. Siis käytännössä ruveta myöntämään reserviläisille A-7 kategoriaan lupia, jolloin Reservin osaavin osa harjoittelee ja käyttää omia välineitään, niinkuin Suojeluskunnissa aikoinaan.
Vessa palaa, olisiko aika herätä?  

Posted in Armeija 2020, HX-ohjelma, ilmavoimat, merivoimat, Puolustusvoimat, puolustusvoimauudistus | Leave a comment

REBLOG: Intermarium Or Russia Getting What It Deserves — vara bungas

Originally posted on To Inform is to Influence: All credit for the following belongs to “anonymous”, who does not want to be named. I found this too good not to share. Interesting that the Russians produce these effects then howl about conspiracies against them. Causality is absent in the “Russian World”, all is permitted for…

via Intermarium Or Russia Getting What It Deserves — vara bungas

Posted in Baltic situation, War in Baltic Region | Tagged , , , , | Leave a comment

Miksi Obman pitäisi pyytää anteeksi Japanin ydinpommituksia?

Tiesittekö että USA jakaa edelleen haavoittumismerkkejään, siis purppurasydämiä, varastosta, jotka otettiin merkkejä täyteen kun valmistauduttiin maihinnousuun Japanin pääsaarille?

Tiesitkö että Amerikkalaiset laskivat menettävänsä noin miljoona merijalkaväen ja armeijan sotilasta näissämaihinnousuissa. Samoin että Japanilaisia siviilejä kuolee paljon? japanilaisia solttuja ei laskettu.

Siis sodan kieron logiikan mukaan henkiä säästettiin tappamalla joitakin satoja tuhansia uudella hienolla tavalla.

Siksi ei.

 

Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa.

Posted in henk.koht, Historia, Historia ja kirjat | Tagged | Leave a comment

Sisäministeriön Sisäisen turvallisuuden arvio

Sisäministeriö julkaisi sisäisen turvallisuuden selvityksen 19.5.2016 pohjaksi kans. strategian määrittelylle. Mutta ensiksi tiedootteen melkein koko ensimäinen kappale:Uusia uhkia ovat esimerkiksi Venäjän ja lännen suhteiden huononeminen, laajamittainen laiton maahantulo sekä hybridi- ja kyberuhat. Samalla vanhat uhat ovat säilyneet. Ihmisten turvallisuudentunteessa on merkkejä heikkenemisestä. Kielteisen kehityksen pysäyttämiseksi hallitus vahvistaa turvallisuusviranomaisten toimintakykyä. Samalla niukat resurssit vaativat toiminnan sopeuttamista ja viranomaisten tehtävien priorisointia.

Suomeksi tämä tarkoittaa että: Vakoilu Suomessa on noussut kylmän sodan tasolle, ja että pakolaiskriisi on tuonut Suomeen selkeän Terroriuhan, vaikka tutkijat ovatkin väittäneet, että terroristeja ei pakolaisvirrassa solju. Poliisi vetäytyy edelleen kohti etelää, eikä pysty vastaamaan tavan kansalaisten turvallisuudeta muualla kuin kasvukeskusten keskustoissa. Ja lisää pitää säästää ja palveluja huonontaa.

Ensinäkin Ylen uutisessa aiheesta, ministeri Orpo valitteli poliisien vähenemistä: “Emme pyri aktiivisesti vähentämään poliisien määrää” Lihavointi on omani. Siis poliisien määrää vähennetään leikkaamalla koulutuspaikoista niin, että poliisien määrä vähenee alle 7000 tuhannen ja vakiintuu noin “sille tasolle”. Tämä siis tilanteessa, jossa puolet raiskauksista ja kaksi kolmasosaa muista väkivaltarikoksista jää selvittämättä. Tämä siis jos syyllistä ei valmiiksi tiedetä.

Sanoisin, että joku nyt ei tässä logiikassa vakuuta: Koska meillä on, jo nyt, liian vähän poliiseja, täytyy poliisien määrää vähentää. Koska meillä on naurettavan alhaiset väkivaltarikosten selvittämisluvut, täytyy poliisien määrää vähentää. Koska meillä on selkeä turvallisuusvaje kasvukeskuksien ulkopuolella, täytyy poliisien määrää vähentää. Luulevatko Interminin hyväpalkkaiset virkamiehet, että hallintoalamaiset ovat todellakin näin tyhmiä? Ilmeisesti, ainakaan “riippumattoman ja hyvän tiedonvälityksen” toimittajat nielivät kaiken kyseenalaistamatta mitään. #huippujournualismiSuomessa

Näyttää siltä, että tarkoitus on vain avata tilaa (turvallisuus)yritystoiminnalle: Lähinnä vartiointipalveluille. Rikoksiahan eivät vartiointiliikkeet saa, toistaiseksi ainakaan, selvittää. Ilmeisesti Sisäministeriössä halutaan ojentaa ystävyyden kättä myös Soldiers of Odin kansalaisliikkeelle, koskapa “kansalaisliikkeiden” kanssa toivotaan yhteityötä. Vasemmistoliittoon sidoksissa olevien ryhmien laitonta henkilörekisterin pitoa ja tiedustelutoimintaa haluttaneen siis myös tukea jollain tavalla.

Samaan syssyyn PoHan asehallintoyksikkö yrittää auttaa EUn vastatuulessa olevaa tuliasedirektiiviä eteenpäin, kansallisesta ja kansainvälisestä vastustuksesta huolimatta, antamalla totuusarvoltaan äärimmäisen kyseenalaisia lausuntoja EU komission tarpeisiin. Imeisesti kovapalkkaista EU hommaa kyttää J. Kataisen lisäksi moni muukin. Huolestussavaa tämä on siksi, että vartiontiliikkeistä ei ole minkään turvallisuusvajeen paikkaajiksi maaseudulla. Tarkoitus on vain avata toimintaikkuna kansainvälisille varasliigoille ja terrorismille.

Jokaisen ajattelevan yksilön alkaa olla syytä olla huolissaan sisäisestä turvallisuudesta. Sisäminiteriö ei ainakaan näytä tietävän mitä se on tekemässä.

Posted in Epäselvää ajatustenlentoa, maahanmuuttajat, sisäinen turvallisuus, terrorismi, tiedustelu ja vakoilu, uhka-arvio | Tagged , , , | Leave a comment