Lähdin kirjoittamaan tätä pätkää lähinnä vastauksena arvosteluun että “ilmataistelut” aiheuttavat liian vähän tappioita osallistujille. Saatan olla väärässä, en ole hävittäjälentäjä tai edes taistelunohjaaja, mutta Geroge Pattonin tavoin uskon siihen että sota voitetaan pistämällä toinen kaveri kuolemaan oman maansa puolesta. Siis jos mahdollista välttämään omia tappioita, ja rokkottamaan sitten kun toinen tekee virheen. Uskon että tähän perustuu suomalaisten hyvä suoritus Frisian Flag harjoituksissa. 

Hävittäjä on asejärjestelmä, jonka ehkäpä tärkein osa tänä päivänä on ohjukset, Hornetien kyseen ollen nimenomaan AIM-120D AMRAAM ohjus. AIM-9 ohjuksiakin on, mutta pääasiallinen ampumatarvike on juurikin AMRAAM. AMRAAMille luvataan yli 180km kantama, referenssi ampumakorkeutena 18km. Koska ilmakehä tiehenee alaspäin mentäessä, niin tuo ampumaetäisyys puolittuu aina kun korkeus vähenee 6km. Eli 12km korkeudella kantamaa on noin 90km ja kuudessa kilometrissä 45km. Lähellä merenpintaa kantamaa on enään reilut 22km. NASAMS ilmoittaa vaaka kantamaksi noin 25km, mikä näyttää tukevan tätä laskukaavaa, koskerusulottuvuus on tästä noin kolmasosa, noin peukalosäännöllä, eli semmoinen 8km. NASAMS on Norjalainen konstruktio, jossa AMRAAM ohjusta käytetään ilmatorjuntaohjuksena maasta. ER päivitys on tulossa, 2019 mennessä, jossa AmEt saadaan noin 50 kilometriin vaakaa, ja 14km korkeutta.  Tämä jo oikeastaan kertoo sen, miksi pelkkä ohjusilmatorjunta ei riitä, vaan lentokoneitakin tarvitaan, mutta siitä ehkä joskus toiste.

Edelleen, jos maali lentää karkuun ampujaa, kutistuu ampumamatka noin 20%:iin ilmoitetusta etäisyydestä. Eli nyt tässä tapauksessa 18 kilometrissä 36 kilometriin, 12 kilometrissä noin 18 kilometriin, kuudessa kilometrissä kantamaa takaa-ajossa on enään 6 kilometriä ja merenpinnassa viisi. Ohjusten rakettimoottorit palavat vain muutaman sekunnin, joten kovin kummoisista liikehtimisistä ei voida enään puhua.

Kuten voitte kuvitella, jatkuvaa työtä tehdään juurikin tuon ohjusten energiatalouden kannalta, että loppupeleissä olisi vielä mahdollista liikehtiä, ja tehdä pudotus. Näiden seikkojen takia usein lyhyen kantaman infrapunaohjukset ovat luotettavampia tuhoajia. Eityisen hyvänä voidaan pitää Rafaelin Python-4 ja 5 IR ohjuksia.

Parempi ohjusten tason mittari olisi “no-escape zone” eli tilas josta lentokonei ei enään millään ilveellä pääse pakenemaan, tai ainakaan liikehtimällä pakenemaan. Siis alue jonka sisällä ohjuksella riittää polttoaine ja siten myös liike energia riippumatta ohjuksen liikkeistä lennossa.

Nyt kun suhteutetaan tämä todellisuuteen, niin puolustavat hävittäjät, tästä eteenpäin Hornetit kun kerran Suomessa ollaan, voivat odotella, että vastustajat joutuvat tulemaan kohti saadakseen jotain aikaan. Samoin voidaan olettaa, että sekäs suomalaisilla että ulkolaisilla on kompetentti huolto ja lentäjät, joten puskista eivät ohjuslaukaisut tule. (siis oletamme että varoittimet ja vastatoimet toimivat ja lentäjät on koulutettu hakemaan optimaalista laukaisuasemaa).

Hornetin maksilentokorkeus on noin 15km, eli jos oletamme hornetparin pyörivän partiossa, niin tämä on noin se korkeus missä he lentävät. Tällöin AMRAAMin maksimikantamaksi tulee päin turpaa (oletetaan, että etäisyys muuttuu lineaarisesti, vaikka se muuttukin difrentiaalisesti) 135km ja takaa-ajossa 27km. Kyydissä on siipien alla 6 AMRAAMia ja kaksi AIM9-X ohjusta siivenkärjissä.

Ilmatasitelu on, nykyään, melkoista pyörimistä. Ensi ajttaan kohti, ja sitten käännytään takaisin pois, juurikin tuon ohjuksen pakottamiskei liikehtimään (=liike-energiaa pois) ja siksi, että koneen liike poispäin lyhentää matkaa jonka aikana ohjus voi saada koneen kiinni. Ohjushan ei lenna suoraan ja odottele, että josko kone kääntyisi takaisin, vaan kääntyy suoraan kohti maalia, ja siksi kun hornet pyöräyttä vaakasuorassa ympyrän joutuu ohjus liikkumaan ensin kohti sen toista ääripäätä ja sitten toista. Eli on joutunut liikehtimään noin loivan S-kirjaimen muotoisn matkan. Tämä on vienyt ohjukselta pois lineaarista matkaa ihan jos sen kuljetun matkan takia.

Jos Hornet ajaa  yhtä äänennopeutta poispäin vihollisen ohjuksesta, joka tulee noin 2 äänennopeuden vauhdilla. niin ohjus saavuttaa Hornetia sen noin 350m sekunnissa. Tosin Hornetilla on enemmän polttoainetta, ja siksi pakottamalla ohjuksen liikehtimään oman nahan pelastaminen on kohtuullisen helppoa. Varsinkin loppupeleissä, jos Ensin mennään kaaressa matalalle, ja sitten noustaam terävästi ylöspäin, jolloin ohjus joutuu tekemään rajuja liikkeitä ja menettää suhteessa huomattavasti enemmän energiaa kuin lentokone. Jolla on vielä polttoainettakin jäljellä.

Tuossa “tapaus sinisessa” Rafalet Matra Meteor ohjuksilla olisivat toki vahvoilla, JOS Meteorin suunniteltu 300km kantama pitää paikkaansa. Sittenkun ohjus tulee käyttöön. Koska samalla laskukaavalla ohjuksen kantama olisi 15km korkeudella noin 150km luokkaa.(Tosin kantamaksi Meteorilla on annettu 100-300km, että marginaalia on aika paljon. Käytän keskiarvoa 200km) Kantaman etua on tietenkin jonkin verran. Takaa ajoon kantamaa olisi sitten se 40km, eli virhemarginaalit pienenevät. Siksi arvioin, että tuommoinen noin 50km päästä tehty laukaisu, olisi semmoista “varovaista” ilmasotaa, jossa mieluummin ammutaan ohjuksia, kuin itse pudotaan. Silloin etua tulee tietenkin sille kummalla on mahdollisuus saada enemmän koneita ilmaan, eli tässä tapauksessa puolustajalla, kun 40 Rafalea taistelee 60 Hornetia vastaan.

Rafalen omasuoja on vähintään huippuluokkaa, ellei maailman paras. Joten vaikka Rafaleiden on pakko tulla lähemmäs kun maahanlaskun helikopterit muutoin silvotaan, niin pudotuksia ei tule järin montaa. Sama juttu Horneteilla, koskapa voidaan aina kääntyä pois ja ottaa uusi pari idän puolelta sisään ja pakottaa toinen väistämään kauemmas.