Brittiläinen ajatushautomo RUSI (Royal United Services Institute) on laskeskellut että Armeijalla on selkeä puute tykistöstä taistelukentällä. Samoin tänään (4.12.2019) on ilmestynyt tukimus Brittiarmeijan roolista Virossa. (Linkki varsinaiseen tutkimukseen) Myös USAssa on havahduttu nimeomaan epäsuoran tulen puutteisiin, jotka ovat päässeet muodostumaan 2001 vuoden jälkeen COIN ja terrorin vastaisen sodan aikana. Vaikka ilmavoimaa on käytetty paljon operaatioissa Lähi-Idässä, niin kuitenkin epäsuhta, joka on ollut länsimaissa olemassa ilmatuen käytön ja maalien havaitsemiskyvyn välillä ei ole muuttunut miksikään.

US Army ja Brittiarmeija ovat heränneet tilanteeseen, jossa heidän tykistöaseensa eivät vastaa laadussa, kantamassa tai määrässä Venäjän, Kiinan (ja vaikkapa Pohjois-Korean) asettamaan haasteeseen. Kyse on nimeomaan putkitykistöstä, MLRS tai kotoisemmin 298 RsRakh 06 on soiva peli, mutta NATO käyttää asetta pääosin vastatykistöaseena ja pitkän kantaman sovelluksiin, esimerkiksi SEAD tehtävissä, ei varsinaiseen tulitukeen maajoukoille. Tykistön tarvetta ja hyvää asiaa ei pidä käsittää väärin: Ilmatuki on ihan jees homma kun:

• Oma jalkaväkiryhmä on partiossa COIN operaatiossa jossakin A-maan takaperukoilla, ja lähimpään tykistöyksikköön on pitkä matka.
• löydetään vihollisen armeijakunnan huoltotukikohta ja esikunta ja pirrastetaan ne kunnolla
• hyökkäävän pantsukkiprikaatin tie pitää katkaista ennekuin ne pääsevät levittäytymään hyökkäykseen.

Vaikka ylimmässä kohdassa jalkaväki tuntuu saavan tukea taisteluunsa, niin suuremassa kuvassa, kun niitä jv ryhmiä taistelee vaikkapa 30, maaleja tulee niin paljon ja niin nopeasti, että ilmavoimien kyky tuottaa suoritteita loppuu. Käytännössä hävittäjä ajaa kolme (viimeisessä hädässä ehkä jopa viisi) kiekkaa vuorokaudessa, jolloin voidaan tietää aika tarkkaan kuinka monella pommilla mitäkin ryhmää tuetaan: JOS vaikka prikaatia (3 pataljoonaa tulessa, eli noin 90-100 ryhmää taistelee) tuetaan neljällä hävittäjällä ja jokaisella on jalkaväen tukemiseen tarkoitettuja SBD (eli GBU-39 pommeja a’ 100kg) pommeja paikat täynnä, on yhdellä HX-koneella noin 24 pommia mukana. sen lisäksi kyytiin saadaan kaksi lähi-ilmataistelu ohjusta. Yhteensä siis 96 paukkua. Eli noin yksi per tuettava ryhmä.

Näin tärkeällä suorituksella on paljon hyödyllisempää kolata jotain semmoista pois, jota maavoimien oma tulituki ei voi hoitaa. Esimerkiksi juuri esikunnat, ja huoltokeskukset, jossa on pienellä alueella paljon herkkiä maaleja. Tällöin vaikka tuommoinen sadan pikkupommin rysäys saattaa saada suuria aikaan. Puhumattakaan, jos voidaan puhua ns “interdiction” eli pääsynesto toimista. Tällöin tuhotaan hyökkäävien joukkojen edestä siltoja, ja kulutetaan samalla niitä joukkoja jotka ovat matkalla. Tällöin vaikkapa neljän koneen 72 Brimstone ohjusta saa hyökkäävän panssariprikaatiin (noin 100 vaunua, suunasta ja ajasta riippuen) aika surkeaan kuntoon.

Edelleen VAIKKA ilmatuella on totisesti paikkansa ja aikansa, NATO armeijat kaipaavat nyt juuri kykyä sotaan “near peer” vihollista vastaan. “Near peer” tarkoittaa lähinnä lähes yhtä kyvykästä vastustajaa kun itse ollaan. Britit ja jenkit katsovat siis ongelmakseen juuri maavoimien tulien käytön taistelussa. Kykyjen kehitystä ja miehistön koulutusta on lyöty laimin pitkään, ja nyt pitää pienellä kiireellä rakentaa menetettyä kykyä. Tämä johtuu lähinnä terrorisminvastaisesta sodasta; tykistöyksiköistä on imuroitu kynnellekykeneviä taistelijoita paikkaamaan puutteita jalkaväessä. Lupaavimmat nuoret upseerit ovat lähteneet hakemaan kenraalihissiä erikoisjoukoista, jalkaväestä ja panssarijoukoista, joissa voi saada taistelukokemusta, koska mikään ei näytä CVssä niin hyvältä kuin oikeiden taistelutoimien johtaminen. Edelleen kaluston kehittely on jäänyt aika vähälle.

Suomessa tykistöä on toki koulutettu koko ajan, mutta juuri sopivasti marraskuun lopussa meiltäkin siirtyi 130 K 54 kanuuna historiaan. Sinänsä ase oli aika vanha, ja uudempia vastaavia on käytössä, mutta tässä varsinaisesti ongelmana on putkien menetys: Ollaanko ostamassa korvaavia umpiputkia näiden tilalle? Lännestä toki löytyy hyviä 155mm asejärjestelmiä, jotka täyttävät samaa puutetta kuin poistuvat vedettävät kanuunat. Uudemmat ns panssarihaupitsit, kuten 155 K9 Moukari, (joka ei kylläkään ole haupitsi vaan kanuuna) ovat taktisesti liikkuvampia, ja sekä panssarointinsa että liikkuvuutensa takia huomattavan taistelunkestäviä vedettävään kalustoon verrattuna, mutta sitten vastaavasti operatiivisen liikkumisen kannalta huomattavan paljon kankeampia kuin mainitut 122mm haupitsit. Hinattavan kaluston kanssa taistelukestävyyttä koetetaan saavuttaa hajauttamalla patteristot niin suurelle alueelle, että tykit joudutaan tuhoamaan yksitellen.

Logistisesti putkitykistö on helpompaa kuin rakettitykistö: Ajatellaan vaikka 122mm aseita, vaikka BM-21:n ja 122 H 63:n kranaatit eivät ole ihan samat. 122 H 63 sirpalelaukaus OF-462 painaa 22 kg ja täyspanos ruutia painaa 3,8kg. Ruudin tiheys on noin 1,5 g/cm^3, eli kyseisen laukauksen ruutipanoksen tilavuus on 5,7 litraa. Sinänsä laukauksen pituudella ei ole väliä, koska hylsyn pituus määrää laukausyhdistelmän pituutta tässä tapauksessa. (155 K 83 ja siitä eteenpäin on hieman erilainen juttu.) 122mm raketinheitin taas ampuu 18,4 kilon M-21OF kranaatin, ja laukauksen ruudin paino 42,8 kg. Pituutta kyseisellä rakettiyhdiustelmällä on myös miehekkäät 2,87 metriä (uudemmat ovat “vain” reilun kahden metrin pituisia). Kantama raketinheittimellä on hieman pidempi, 20km, mutta lähikatvealue on 5km. 122 H 63:lla taas ei, periatteessa, lähikatvetta olekaan, vaan ase pystyy myös suora-ammuntaan. Maksimi epäsuoran tulen kantama on kuitenkin vain 14 km. On siis helppo nähdä miksi logististisesti on järkevämpää ampua putkitykistöllä suurinta osaa maaleja, ja varata raketiheitinten iskut erikoismaaleille ja tulivalmisteluihin. Länsikalustolla 155mm putkitykistö ja 160mm raketinheitin tilanne on hyvin samankaltainen.

Vaikka poliittinen johto teki käsittämättön päätöksen olla hankkimatta kuorma-ammuksia ja rypäleaseita MLRS (tai 155mm kalustoon), on näitä kuitenkin maailmalta saatavilla. Nimenomaan vastatykistötoimintaan tarkoitetuilla rypäleaseilla saadaan melko kivasti tuhottua myös ns panssarihaupitsit. Modernejakaan panssarihaupitseja ei ole panssaroitu kestämään onteloräjähdystä vaunun katolla. Vastatykistötoiminnan alla näitä pikku ontelopanoksia saattaa mäjähtää vaunuun useitakin, joten edelleen paras mahdollisuus selvitä tykistön vastatoiminnasta on olematta paikalla kun kranaatti paikalle saapuu. Suomalaisella MLRS raketinheittimellä on tällä hetkellä noin 30km kantama. Samaan ainkaan 155 K 89 kalustolla on 39 kilometrin kantama, joten on hieman vaikea ymmärtää miksikranaatteja joilla saataisiin 45km kantama ja hyvä vastatykistövaikutus ei oteta käyttöön? Suomella on myyntilupa M30A1 kuorma-ammuksille joilla on 70km kantama. (Arto Pulkki ja Suomen Sotilas aiheesta), mutta en nopealla hakemisella löytänyt onko tarvikkeita tilattu/hankittu Suomeen MLRS kalustolle.

Eli noin yleisellä tasolla Suomen tykistön ongelma tuntuu olevan erikoisampumatarvikkeiden vähäisyys ja putkien väheneminen.