Kansallinen veteraanipäivä on muuttunut monelle pelkäksi kalenterimerkinnäksi tai juhlapuheiden sarjaksi, jossa kiitellään “itsenäisyydestä” mahdollisimman ympäripyöreästi. Mutta jos puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, veteraanipäivässä ei ole kyse juhlista. Se on muistutus siitä, mitä velvollisuus ja uhrautuminen oikeasti tarkoittavat – käsitteitä, jotka ovat nykyisessä minä-keskeisessä maailmassa muuttuneet lähes kirosanoiksi.

Nyky-yhteiskunta rakastaa oikeuksia, mutta vihaa velvollisuuksia. Me elämme aikana, jolloin pieninkin mukavuuden menetys koetaan loukkauksena. Samaan aikaan meillä on sukupolvi, joka ei kysynyt, miltä heistä tuntuu tai toteutuuko heidän “yksilöllinen potentiaalinsa” juoksuhaudassa. He menivät, koska oli pakko, ja he pysyivät siellä, koska heillä oli selkärankaa. Vastassa oli muutakin kun mikroaggressioita.

Tämä on se epämuodikas totuus: Itsenäisyys ei ole oletusarvo, vaan verellä maksettu laina.

Uhrimieli vastaan mukavuudenhalu

Kun katsomme veteraanien perintöä, näemme jotain, mikä puuttuu nykyisestä julkisesta keskustelusta: kollektiivinen kestävyys. Defendo-termein voitaisiin puhua henkisestä lujuudesta ja suoraviivaisesta toimintakyvystä paineen alla. Veteraanit eivät analysoineet traumojansa kesken hyökkäysvaiheen; he purivat hammasta ja tekivät sen, mikä oli välttämätöntä selviytymisen ja voiton eteen.

On suorastaan hävytöntä, miten nykyään yritetään vesittää veteraanien perintöä sovittelemalla sitä moderniin, rajattomaan maailmankuvaan. Veteraanit eivät taistelleet jonkin abstraktin “globaalin yhteisön” puolesta. He taistelivat:

1. Omasta maastaan.
2. Omasta kodistaan.
3. Omasta perheestään.

Tämä oli kansallismielisyyttä puhtaimmillaan – halua suojella sitä, mikä on omaa, vieraan vallan edessä. Se on rehellistä ja suoraa toimintaa ilman turhaa hienostelua.

Muistoista tekoihin

Veteraanipäivän kunnioittaminen ei saa jäädä vain seppeleiden laskuun. Se vaatii meiltä kykyä katsoa peiliin ja kysyä: Olenko minä tämän uhrauksen arvoinen? Jos olemme kasvattaneet sukupolven, joka murtuu pienestä vastoinkäymisestä tai joka ei tunnista omaa lippuaan muuna kuin ongelmallisena symbolina, olemme pettäneet veteraanit. Perintö velvoittaa meitä säilyttämään sen saman suomalaisen sisun ja maanpuolustustahdon, jota tarvittiin Kollaalla ja Tali-Ihantalassa. Se tarkoittaa fyysistä kuntoa, henkistä lujuutta ja kykyä asettaa yhteinen etu oman mukavuuden edelle.

Totuus on karu: Maailma ei ole muuttunut miksikään turvapaikaksi. Voimapolitiikka on palannut, ja rajat merkitsevät edelleen jotain. Veteraanien viesti meille on selvä: rauha säilyy vain niin kauan kuin kansa on valmis puolustamaan sitä.

Mitä meiltä vaaditaan?

Meidän on palattava perusasioihin. Tarvitaan vähemmän juhlapuheita inkluusiosta ja enemmän puhetta isänmaallisuudesta, uskosta ja perinteistä. Ne olivat ne pilarit, jotka pitivät miehet ja naiset järjissään sodan kurimuksessa.

• Suoruus: Älä kiertele totuutta. Vapaus vaatii voimaa.
• Rehellisyys: Tunnusta historiamme sellaisena kuin se oli, kaunistelematta.
• Velvollisuus: Tee osasi, äläkä valita.

Veteraanipäivä on muistutus siitä, että olemme osa jatkumoa. Meillä on vastuu kantaa tätä soihtua eteenpäin samalla tinkimättömyydellä kuin ne, jotka sen meille sytyttivät. Kunnia sotiemme veteraaneille – ei vain sanoina, vaan tekoina ja asenteena, joka näkyy jokapäiväisessä elämässämme.

Pysytään lujina, pysytään suomalaisina.