Vuoden 2026 Euroviisuissa muinaisessa toukokuussa nähtiin outo tilanne. Kroatian edustaja, etno-pop-yhtye Lelek, esitti balladin “Andromeda”. Suurin huomio kiinnittyi laulajien kasvoihin ja käsiin maalattuihin perinteisiin symboleihin. Kun Israelin televisioyhtiö KAN erehtyi vitsailemaan sosiaalisessa mediassa tatuointien näyttävän ”överiksi menneiltä hennatatuoinneilta Eilatissa”, syntyi välitön diplomaattinen selkkaus. Lelek totesi tylysti, että viihdekoneisto pilkkasi vuosisatoja kestäneen sorron ja naisten kärsimyksen symboleita.

Mistä näissä tatuoinneissa on kyse? Kyseessä on sicanje-perinne (tai bocanje), joka syntyi Balkanilla osmanivallan aikana. Kun islamilainen suurvalta alisti alueen kristityt, katoliset äidit alkoivat tatuoida tyttäriensä ihoon – ranteisiin, rintaan ja jopa kasvoihin – kristillisiä ristejä ja muinaisia symboleita. Kyseessä ei ollut muoti, vaan raaka suojautumiskeino. Tatuointi merkitsi tytön pysyvästi kristityksi, mikä esti heidän kaappaamisensa haaremeihin tai pakkokäännyttämisensä islamiin. Se oli ihoon hakattu liitto oman Vapahtajan, uskon ja identiteetin puolesta – ikuinen hylkimisreaktio valloittajaa vastaan.

Moderni monikulttuurisuusnarratiivi haluaa nähdä Euroopan ja kristinuskon aina historian synkkänä sortajana, mutta Balkanin ihoon kirjoitettu historia kertoo toista tarinaa. Koko muusta historiasta puhumattakaan.

Nykyhetken vaietut uhrit: Egypti ja Nigeria

Tämä sokeus historian realiteeteille ei rajoitu vain menneisyyteen, vaan se jatkuu parhaillaan. Egyptin koptikristityt elävät jatkuvan paineen alla. Heidän kirkkojaan pommitetaan, ja koptinaisia ja -tyttöjä siepataan järjestelmällisesti, pakkokäännytetään ja naitetaan muslimimiehille. Viranomaiset katsovat usein vierestä, kun vuosituhantinen, arabivalloitusta edeltänyt alkuperäisväestö yritetään hukuttaa demografiseen ja uskonnolliseen paineeseen.

Vielä verisempää jälki on Nigeriassa. Maan pohjois- ja keskiosissa islamistiset terrorismin muodot, kuten Boko Haram ja fulani-paimenien militantit ryhmät, käyvät avointa uskonsotaa kristittyjä maanviljelijöitä vastaan. Kyse on kirjaimellisesta teurastuksesta: kyliä poltetaan, kirkkoja tuhotaan sunnuntaimessujen aikana, ja tuhannet kristityt menettävät henkensä joka vuosi pelkästään uskonsa tähden. Länsimainen media vaikenee tai kuittaa nämä “resurssikonflikteina” tai “ilmastonmuutoksen aiheuttamina jännitteinä”, koska totuus ei sovi heidän ideologiseen sapluunaansa.

1300 vuotta rintamataistelua: Raymond Ibrahimin tutkimukset

Tämä vaikeneminen on jatkunut pitkään. Amerikkalais-egyptiläinen historioitsija ja tutkija Raymond Ibrahim on tehnyt uraauurtavaa työtä nostaessaan esiin kristittyjen ja islamin välistä todellista historiaa vuosiväliltä 600–1600. Teoksissaan, kuten Sword and Scimitar, Ibrahim osoittaa dokumentteihin perustuen, että länsimainen historiankirjoitus on luonut myytin, jossa ristiretket olivat “provosoimaton hyökkäys rauhanomaista idän kulttuuria vastaan”.

Ibrahimin tutkimukset paljastavat, että vuosisatojen ajan ennen ensimmäistäkään ristiretkeä islamilaiset kalifaatit olivat jo valloittaneet kaksi kolmasosaa silloisesta kristitystä maailmasta: Pohjois-Afrikan, Lähi-idän, Espanjan ja pyhät maat. Ristiretket olivat historiallisessa mittakaavassa vain myöhäinen, rajallinen ja pitkälti epäonnistunut puolustuksellinen vastareaktio tälle vuosisataiselle ekspansiolle. Idän ja lännen välinen rajapinta on ollut katkeamaton rintamalinja vuodesta 630 lähtien.

Eurooppalaisilla on ollut vähän rauhallisempaa vuodesta 1918 asti, Mutta Kreikkalaisten ja Gruusialaisten vainot tapahtuivat tuoilloin. Nyt olemme katsoneet aiheelliseksi, jostakin syystä, päästää samaa tapahtumaan oman valtamme alla Euroopassa. MIKSI?

Wienin pelastaja ilman patsaan oikeutta

Kun osmanit etenivät syvemmälle Eurooppaan, ratkaiseva kohtaaminen nähtiin Wienin porteilla. 12. syyskuuta 1683 Puolan kuningas Juhana III Sobieski johti liittoutuneet kristityt joukot historian suurimpaan ratsuväen rynnäkköön. Siipihusaarit, englanniksi Winged Hussars, murskasivat suurvisiiri Kara Mustafan piiritysjoukot ja pelastivat Wienin – ja sen mukana koko Keski-Euroopan – varmalta tuholta.

Vaikka Sobieski on koko eurooppalaisen sivilisaation pelastaja, nyky-Wienissä tilanne on irvokas. Sobieskille on vuosia yritetty pystyttää virallista ratsastajapatsasta Kahlenbergin kukkulalle, taistelun todelliselle tapahtumapaikalle. Hanke on kuitenkin toistuvasti pysäytetty kaupungin poliittisen johdon toimesta. Syyksi on avoimesti sanottu pelko siitä, että patsas loukkaisi Wienin nykyistä, laajaa turkkilaistaustaista väestöä ja laukaisisi levottomuuksia tai mellakoita. Mies, joka pelasti kaupungin miekkalta ja kasnalaiset orjuudesta, on pyyhitty pois katukuvasta poliittisen korrektiuden tähden.

Verivero ja janitsaarit – sivilisaation tuhoamisen mekanismi

Se, mitä Sobieski Wienissä vastusti, oli järjestelmä, joka perustui alistamiselle. Yksi sen synkimmistä muodoista oli devširme eli niin sanottu poikavero. Osmanien valtakunta keräsi säännöllisesti valloittamiltaan kristityiltä alueilta, erityisesti Balkanilta, nuoria, terveitä poikalapsia verona valtiolle.

Nämä lapset revittiin irti perheistään, vietiin Konstantinopoliin, pakkokäännytettiin islamiin ja aivopestiin ankarassa kurissa. Heistä kasvatettiin janitsaareja – sulttaanin valiosotilaita ja fanaattisia iskujoukkoja. Järjestelmän julmuus oli täydellistä: nämä pojat lähetettiin myöhemmin takaisin omille kotiseuduilleen murtamaan omien vanhempiensa ja sukulaistensa vastarintaa. Se oli biologista ja kulttuurista sodankäyntiä, joka pyrki tuhoamaan alistettujen kansojen tulevaisuuden ja kääntämään heidän oman verensä heitä itseään vastaan.

Szigetvárin legenda ja “Sankarien saari”

Ennen Wienin piiritystä, Truskin sulttaanien valta hiipi Konstanopelin valloituksesta 1453 aina salaminsiivun verran eteenpäin: Kreivikunta kerrallaan kuningas kerrallaa. Tältä ajalta ovat kuuluisia Vlad Tepes , eli Kreivi Drkula, ja monet muuta muslimeja vastaan taistelleet kansat ja ihmiset.

Tätä taustaa vasten nousee unkarilaisten ja kroaattien yhteinen, eeppinen sankaritarina: Szigetvárin piiritys syyskuussa 1566. Tämä tarina elää vahvana unkarilaisen klassikkokirjailijan Géza Gárdonyin teoksessa “Sankarien saari” (Szigetvári vértanúk -teemaan pohjautuen). Kirja on löytynyt monen suomalaisenkin isän kirjahyllystä, ja se kuvaa aikaa, jolloin miehen sana, vala ja isänmaa olivat elämää suurempia asioita. Niin myös oman isäni kirjahyllystä, ja nyt minun.

Kreivi Miklós Zrínyi (kroatiaksi Nikola Šubić Zrinski) johti Szigetvárin pientä saarilinnoitusta. Hänellä oli rinnallaan vain 2 300 unkarilaista ja kroatilaista sotilasta. Heitä vastaan marssi itse sulttaani Suleiman Suuri 100 000 miehen valioarmeijan ja raskaiden piiritystykkien kanssa.

Kuukauden päivät Zrínyin joukot torjuivat rynnäkön toisensa jälkeen. Linnoitus ammuttiin raunioiksi, ruuti oli lopussa ja sisälinna ilmiliekeissä. Apujoukkoja Wienistä odotettiin turhaan – keisari jätti heidät oman onnensa nojaan. Suleiman yritti lahjoa Zrínyin tarjoamalla tälle koko Kroatian kuninkuutta, jos tämä antautuisi. Vastaus oli valanteon uusiminen sotilaiden kesken: ei tuumaakaan periksi.

8. syyskuuta 1566 koitti loppu. Zrínyi puki ylleen parhaan silkkipukunsa, laittoi taskuunsa sata kultarahaa – jotta hänen ruumiinsa ryöstävä sotilas saisi palkkion vaivastaan – ja otti käteensä isänsä miekan. Hän käski avata linnan portit. Viimeiset 800 elossa olevaa, haavoittunutta sotilasta ryntäsivät ulos savuavista raunioista suoraan turkkilaisten massaa vastaan.

Zrínyi ja jokainen hänen miehensä kaatuivat miekka kädessä taistelukentälle. Mutta heidän uhrinsa ei ollut turha. Puolustajien sitkeys kulutti osmanien voimat loppuun ja sotaretki kohti Wieniä tyssäsi siihen paikkaan. Lisäksi itse sulttaani Suleiman kuoli telttaansa piirityksen viimeisinä päivinä – joidenkin tarinoiden mukaan silkkaan raivoon ja sydämenpysähdykseen epätoivoisen vastarinnan edessä. Ranskalainen kardinaali Richelieu kirjoitti myöhemmin osuvasti, että Szigetvár oli se ihme, joka pelasti koko läntisen sivilisaation.

Väkivallan monopoli on säilytettävä sinivalkoisissa käsissä

Szigetvárin ja Wienin opetukset ovat selkeät. Kun valtiollinen valta ja kyky puolustautua pettävät, hinnan maksavat tavalliset ihmiset – ihoon poltetuilla risteillä, menetetyillä lapsilla ja verisillä silloilla. Historia osoittaa, että rauha ja turvallisuus eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan ne lepäävät aina raa’an voiman ja päättäväisyyden varassa.

Suomessa tämä tarkoittaa yhtä tinkimätöntä periaatetta: väkivallan ja järjestyksenpidon monopoli on pidettävä tiukasti ja yksinoikeudella sinivalkoisissa käsissä. Heikentyvä länsimainen yhteiskunta, joka alkaa sietää rinnakkaisyhteiskuntia, varjotuomioistuimia tai ulkopuolisten ryhmittymien omaa järjestyksenpitoa katuympäristössä, allekirjoittaa oman tuomiopaperinsa. Jos valtiovalta luovuttaa kadut tai rajat muiden hallintaan poliittisen mukavuudenhalun vuoksi, ollaan matkalla kohti sellaista tilannetta, josta unkarilaiset ja kroaatit joutuivat maksamaan hengellään.

Sankaruus ei ole historian havinaa, se on varautumista ja realismin säilyttämistä silloinkin, kun ympäröivä maailma päättää sokaista itsensä.