Keskustelu niin sanotusta “hyviksestä aseen kanssa” (Active Shooter / Good Guy with a Gun) pyörii jatkuvasti saman narratiivin ympärillä: vastustajien mukaan aseellinen sivullinen on harvinaisuus, joka ei todellisuudessa ratkaise mitään. Kuten Colion Noir tuoreessa katsauksessaan nostaa esiin, todellisuuden ja FBI:n tilastojen ynnä “virallisen narratiivin” välillä on vakava epäsuhta. Viralliset tahot pyrkivät usein aliarvioimaan tai tilastollisesti häivyttämään ne tapaukset, joissa aseistautunut kansalainen tai yksityinen turvallisuustoimija on pysäyttänyt uhkaavan tilanteen ennen viranomaisten saapumista. Se kun ei sovi “viralliseen tarinaan”.

Viralliset narratiivit nojaavat tarkasteluihin, joissa käytetään kapeita otantoja – esimerkiksi tiettyjen ajanjaksojen (kuten vuosien 2014–2025 välisten) virallisia aktiivisen ampujan raportteja, joiden mukaan aseistetut siviilit pysäyttivät vain pienen prosentin (esimerkiksi vain 16 tapausta 408 tapauksesta eli noin 3,9 %, CPRC:n oman aineiston perusteella aseellinen kansalainen pysäytti hyökkääjän 36,6 prosentissa sen tunnistamista tapauksista). Nämä luvut vääristävät todellisuutta usealla eri tasolla:

• Rajattu määritelmä (Active Shooter Definition): Viralliset tilastot rajaavat tarkastelun vain kapeasti määriteltyihin tapauksiin, joissa tietyt byrokraattiset kriteerit täyttyvät. Kaikki ne lukuisat tilanteet, joissa rikos tai verilöyly estetään pelkästään sillä, että potentiaalinen ampuja tajuaa kohteen olevan aseistettu – tai tilanteet, joissa tilanne ratkeaa ennen virallisen “aktiivinen ampuja” -määritelmän täyttymistä – putoavat suoraan tilastojen ulkopuolelle.
• Aggressiivisen itsepuolustuksen aliraportointi (Defensive Gun Use, DGU): Suuri osa Yhdysvalloissa vuosittain tapahtuvista tilanteista, joissa aseen esiin ottaminen tai pelkkä sen olemassaolo riittää pysäyttämään hyökkääjän ilman laukauksia, eivät päädy valtakunnallisiin rikostilastoihin. Poliisi tilastoi toteutuneet rikokset ja ammuskelut, mutta harvemmin niitä tilanteita, joissa rikollinen yksinkertaisesti poistui paikalta kohdattuaan vastarintaa.
• Narratiivin ohjaus: Virallisten lukujen taustalla on poliittinen tarve todistaa aseellinen sivullinen “tehottomaksi” tai “vaaralliseksi”, minkä vuoksi tilastointikriteerejä muotoillaan niin, että aktiiviset siviilien väliintulot saadaan näyttämään mahdollisimman pieneltä prosenttiosuudelta.

Kuten mainittu FBI:n ja Crime Prevention Research Center eli CPRC:n alkuperäisen tutkimuksen ja John Lottin 23.10.2026 julkaiseman kirjoituksen antamat luvut eroavat “aika paljon”. Luvut ovat oikein seuraavasti: Crime Prevention Research Center. Kuten näette, aseenkannolla olisi OIKEASTI merkitys terrorihyökkäysten ja satunnaisen väkivallan torjunnassa.

Tässä on kuitenkin muutama kiinnostava yksityiskohta:

Ensimmäinen: CPRC ei väitä löytäneensä vain 225 tapausta, vaan se löysi 615 aktiivisen ampujan tapausta, joista 225:ssa aseellinen kansalainen pysäytti hyökkääjän.

Toinen: CPRC jätti laskelman ulkopuolelle vielä 35 tapausta, joissa aseellinen kansalainen pysäytti hyökkääjän ennen kuin tämä ehti ampua ensimmäistä laukausta. Nämä eivät siis sisälly 36,6 prosentin lukuun. Tämä on erityisen kiinnostavaa, koska se tarkoittaa, että CPRC:n prosenttiluvut eivät edes pyri mittaamaan kaikkea ennaltaehkäisevää vaikutusta.

Kolmas: CPRC:n mukaan FBI:n aineistosta puuttuu 51 tapausta, joissa aseellinen kansalainen esti todennäköisesti joukkosurman, ja lisäksi 156 muuta tapausta, jotka CPRC sisällyttää aktiivisen ampujan aineistoonsa. CPRC nostaa esiin myös tapauksia, joissa FBI:n luokittelu on ollut sen mielestä virheellinen.

Viimeisen viiden vuoden aikana CPRC:n vastaava luku on 42,5 prosenttia. Kun tarkastellaan ainoastaan alueita, joilla kansalaisten aseenkanto on sallittua, luku nousee 56,3 prosenttiin. Kyse ei siis ole mistään yksittäisestä tilastollisesta poikkeamasta, vaan huomattavasta erosta siinä, miten kaksi organisaatiota luokittelee ja laskee tapahtumia.

On vaikea ymmärtää, miksi FBI ei ole korjannut tai edes kattavasti selittänyt näitä eroja, vaikka puutteista on sille ilmoitettu. Tässä vaiheessa kysymys ei ole enää pelkästään tilastoinnista vaan viranomaisten uskottavuudesta. Tämä herättää väistämättä ajatuksen, että JOKIN tilasto on viranomaiselle sopivampi kuin jokin toinen tilasto.

On hyvin vaarallista, jos viranomaiset alkavat leikkiä tilastoilla sopivan narratiivin ajamiseksi. Se vähentää luottamusta tilastoihin ja erityisesti viranomaisten toiminnan puolueettomuuteen. Esimerkkejä, mihin se johtaa voi katsoa vaikkapa Ison Britannian kahden tason poliisitoimesta. On aikalailla yksi ja sama mitä joku blokkari suustaan, tai näppäimistöstään, päästää, mutta viranomaisilla on vain yksi valuutta: luotettavuus.

Totuus on, että suuri osa aktiivisen ampuja -tilanteista ratkeaa tai keskeytyy silloin, kun kohteessa on vastassa välitöntä, mitoitettua voimaa. Kyse ei ole mistään villin lännen elokuvasankaroinnista, vaan karusta arkisesta taktiikasta: kun rikollinen kohtaa aseellista vastarintaa, hänen toimintasyklinsä katkeaa. Viranomaisten hidas vasteaika tarkoittaa sitä, että ensimmäiset sekunnit ovat täysin puolustuskyvyttömien varassa. Aseenomistajan arki ja varautuminen perustuvat juuri tähän todellisuuteen – kykyyn toimia silloin, kun sekunnit ratkaisevat. Itseasiassa hyvis pyssyn kanssa pysäyttää tai ratkaisee noin 56% ampumisista, jos ampuminen tapahtui alueella, jossa aseenkanto on sallittua.

Eurooppalaiset pehmeät maalit ja todellisuuden sietokyky

Kun samaa problematiikkaa tuodaan Eurooppaan, tilanne muuttuu lainsäädännön ja yhteiskunnallisen rakenteen takia vielä karummaksi. Eurooppalaiset “pehmeät maalit” ovat terroristeille ja sekopäille helppoja kohteita, koska puolustuspotentiaalia ei kansalaistasolla ei monella EU maalla ole.

• Bataclan (Pariisi): Siellä aseellisella siviilillä tai paikalla olleilla tuskin olisi ollut ratkaisevaa roolia, ei niinkään pelkästään tiukan asekontrollin vuoksi, vaan ympäristön luonteen takia. Paikka oli täynnä väkeä, pimeää, savua, paniikkia ja alkoholianniskelua. Aseellisen sivullisen toimiminen tuossa kaaoksessa ilman, että tilanne muuttuu pahemmaksi tunnistusongelmien takia, olisi ollut äärimmäisen vaikeaa.
• Charlie Hebdo & Turun puukkohipat: Toisaalta tilanteet, joissa hyökkääjä operoi rajatulla alueella tai selkeässä näköyhteydessä (kuten Charlie Hebdo tai Turun puukotukset vuonna 2017), ovat täysin toista maata. Turussa ensimmäinen partio ja sivulliset osoittivat, että nopealla fyysisellä ja tarvittaessa aseellisella puuttumisella teurastus saadaan katkaistua ennen kuin ruumiita tulee enempää. Samoin hiljattainen Krakovan tapaus osoittaa, että järjestelmällinen voimankäyttö ja nopea reagointi ovat ainoa lääke kylmäveristä ampujaa vastaan.

Kanadan oppi: 5,56 mm ja “vyön solki”

Taktisella puolella on syytä huomioida myös Kanadan linjaus pitäytyä 5,56 mm NATO -kaliiperissa, mutta muuttaa taktista ohjeistusta. Perinteisen ohjeistuksen “massakeskipisteen pommitus” (Center Mass) ei aina pudota tason IV levyn, äärimmäisen adrenaliinin tai huumeiden vaikutuksen alaisena olevaa hyökkääjää riittävän nopeasti, jos osumat eivät osu elintärkeisiin keskushermoston tai verenkierron solmukohtiin.

Ratkaisuksi on otettu vaatimus tarkemmasta osumatarkkuudesta – esimerkiksi ampumisesta “vyön solkeen” tai muihin kriittisiin, lamauttaviin pisteisiin. Tämä vaatii ampujilta enemmän kylmäverisyyttä ja hallintaa, mutta periaate on looginen. Kuten luutnantti Koskelan maksiimi kuuluu ja kuten kentällä on todettu: “Vie miehen kerralla pois pelistä.” Kun voimaa käytetään, se tehdään niin tehokkaasti, että vastapuolen kyky jatkaa hyökkäystä neutraloidaan kerralla.

The FBI’s Good Guy With A Gun Statistics Don’t Add Up

Tämä video avaa tarkemmin niitä laskennallisia mekanismeja ja määritelmiä, joilla viralliset tahot häivyttävät aseistautuneiden kansalaisten todellisen roolin turvallisuuden ylläpitäjinä.

Ajattelin, että pitääpä itselläkin ottaa muistiin taas tuo vyönsolkeen ampuminen, eikä opetella alitajuisesti lyttäämään kuparia taso IV liiviin. Koulutuksella ratkeaa moni ongelma.