“Suurella pelillä” tarkoitetaan yleensä Iso-Britannian ja Venäjän keisarikunnan diplomaattis-sotilaallista toimintaa erityisesti Afganistanin ja sen lähialueilla 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sittemin samanlaista Suurvaltojen Shakkia on pelattu oikeastaan kaikilla muilla mantereilla paitsi Euroopassa. Kylmänä sotana ajatellaan yleensä supervaltojen suhteiden viilenemistä toisesta maailmansodasta aina 90 luvulle, joskin jotkut historioitsijat aloittavat kylmän sodan viimeistään vuodesta 1917, ja eräät muut jo 1600-luvulta, Venäjän noususta kohti suurvalta-asemaa Euroopassa.

Joka tapauksessa Euroopan tilanne on ollut viimeiset 70 vuotta niin staattinen, että varsinaista “pelaamista” liitolaisuuksilla ja muilla eduilla ei ole voinut harrastaa. Oli yhtä mahdoton ajatus vuonna 1968 päästää Tsekkoslovakia vapautumaan Varsovan liitosta, kuin esimerkiksi Saksan Liittotasavallan erota Natosta, vaikka jotkut vasemmistoryhmät sitäkin ajoivat. Loistavia leffoja ja TV-sarjoja aikakaudelta on tehty. Muunmuassa Tinker, tailor, soldier, spy, eli Suomeksi Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja, josta ilmestyi uusintaleffa 2011 tähtinään Benedict Cumberbatch ja Gary Oldman. BBCn “Täydellisen vakoojan” voi katsella vaikka täältä. Oikeastaan kaikki Le Carren kirjat antavat loistavan ajankuvan Euroopan tilanteesta kylmässä sodassa.

Oikeastaan tämä “suuri pelaaminen” näkyi vain Suomessa ja Ruotsissa, ne olivat puolueettomia maita, kumpikin tietenkin omaan suuntaansa kallellaan. Venäjä ja Länsi kilpailivat kaikilla tasoilla vaikutusvallasta maissa, ja siksi molemmissa oli suhteettoman suuret vastapelaajien suurlähetystöt vakoilu ja agenttitoiminnan edistämiseksi.

Lapin Kansa oli haastatellut , ilmeiseti yhdessä Väli-Suomen sanomalehtien kanssa, venäläistä sitoutumatonta sotilasasiantuntijaa, joka oli sitä mieltä että uusi kylmä sota on alkanut Itämerellä. Paha asiaa on kiistääkään, ainakin Venäjä on harrastanut monenmoista lihasten pullistelua ja pientä tönimistä pari vuotta. Suomen ilmatilanloukkaukset menevät pullisteluun, jolla katsotaan kuinka toinen reagoi, kun me tehdään näin, ja tämä viimeinen sukellusvene-episodi, ja virolaisen turvallisuusviranomaisen kaappaaminen menee tönimisen puolelle. Itse olen enemmän “suuren pelin paluun” kuin suoranaiseen “kylmän sodan paluun” kannalla, ainakin lokakuun 2014 tilanteessa vielä. Joskin jos provokaatiot lisääntyvät on kyse ehdottomasti kylmästä sodasta, ja pikkuhiljaa jo haaleasta sodasta.

Ruotsalainen bloggaajakollega Skipper on kirjoittanut ansiokkaan tekstin aiheesta. Tämä toisella kotimaisella. Tämän tekstin on Suomeen tuonut/kääntänyt militaariblogistien kapteeni James Mashiri, ja myös toimittaja Laura Halme on luonut Mashirin käännökseen pohjautuen Hesariin jonkinmoisen pastissin.

21.10.2014 Ajankohtainen kakkonen oli haastatellut venäläistä sotilasasiantuntijaa, joka osallistui peliin luokittelemalla Ruotsin ja Suomen vihollismaiksi, jos ne liittyvät Natoon. Eli tähän mennessä Suomea ja Ruotsia on pidetty, vasta, potentiaalisesti vihamielisinä tai mahdollisesti vihollisen hallintaan joutuneina maina. Esimerkikki tästä tulkinnasta on esimerkiksi se että Kannaksella harjoitellaan hyökkäyksen torjuntaa pohjoisesta tulevaa vihollista vastaan. Toisaalta Alakurtin sotilaskylään on perustettu uudestaan ilmakuljetteinen rykmentti, ja nyttemmin myös, ilmeiseti FAPSIn, kuuntelu- ja tiedusteluyksikkö. FAPSI on Venäjän signaalitiedustelua tekevä pumppu, se kuuntelee Alakurtista Naton pohjoista ja Suomen ja Ruotsin tutka- ja viestiliikennettä.

Pelin alku liittynee Arktisen alueen merkityksen nousuun Venäjän ja maailman energia- ja logistiikkakaavailuissa. Ainakin kaasua on runsaasti pohjoisilla alueilla, ja logistisesti Koilisväylä on parempi tapa kuskata tavaraa Euroopan ja Aasian välillä kuin Hyväntoivonniemen reitti. Venäjä perustaa uusia arktisia prikaateja, joista ainakin yksi tulee Kuolan niemimaan alueelle.

Jos nyt sitten vielä luomme vilkaisun suuren pelin alkuasetelmiin.

Venäjällä on ongelma enklaavistaan Kaliningradista: Se on kahdesti punalippuisen Itämeren laivaston päätukikohta. Tämä tukikohta on NATOn ympäröimä, ja samoin reitti sinne kulkee NATOn hallitsemaa rannikkoa pitkin. Pohjois- ja Länsiranta Itämerellä on vielä jokseenkin neutraali, ja se halutaan säilyttää sellaisena.

Sotilaallisesti Itämeren laivasto on hyödytön, jos se pystytään, toisen maailmansodan aikojen tapaan, pullottamaan Kronstattiin. JOS myös nykyiset neuraalit rannat menetetään NATOlle, voidaan oikeastaan aloittaa joko Itämeren Laivaston alasajo, tai sitten sen vahvistaminen voimakkaasti, että Itämeren laivasto voi tarvittaessa murtautua saarroksista Itämeren pääaltaalle, ja aiheuttaa siellä tuhoa NATOn joukko ja materiaalikuljetuksille Baltiaan. Tästä johtuu pyrkimys estää Suomen ja Ruotsin jäsenyys NATOssa. Pekka Visuri stretegian oppikirjassaan, ja tietenkin Kremlin pääideologiksi tituleeratun A. Duginin johdolla euroaasialaiset katsovat Suomen kuuluvan selkeästi Venäjän eturpiiriin. Suomalaisten nyt pitäisi päättää haluammeko itse määrittää etupiirimme.

Asiaan liittyisi, todennäköisesti, kilpajuoksu Ahvenanmaalle ja laajat taistelut Baltiassa, ja jossainmäärin Suomessa. Ruotsia vastaankin jouduttaisiin, todennäköisesti, iskemään pääsiäishyökkäyksen tapaan. Ainakin ilma- ja meritaisteluja käytäisiin alueella, mutta tuskin maataisteluita Suomenlahdesta pohjoiseen, ellei tilanne äityisi todella pahaksi.

NATOn ongelma on se, että sen on pakko puolustuaa myös Baltian maita Venäjää vastaan. Juuri siksi Saksa on suhtautunut hyvin nihkeästi NATOn puolustussuunnittelun laajentamiseen myös Puolaa ja Baltiaa koskevaksi. Saksa pelkää joutuvansa jälleen tapattamaan parhaat poikansa itärintamalla Venäjää vastaan brittien ja ranskalaisten hurratessa vieressä. Suunnittelussa ei ole mainittu montako divisioonaa pitäisi Saksasta siirtyä Balttiaan taisteluihin. Siitä ei tietenkään saada varmaan koskaan tietää tarkkoja lukuja. Tietenkin Saksalla ja Venäjällä on ollut jonkinmoinen “ymmärrys”, millaiselta reaalipoliittinen Eurooppa näyttää.

Liitto ei oikein pysy kasassa, jos Itäiset liittolaiset heitetään suden, tai karhun, suuhun, ja keskitytään rakentamaan rauhaa sensijaan että pidettäisiin tiukasti kiinni siitä, mitä on luvattu. Tietenkin hollantilaisäidistä tuntuu yhtä vaikealta kuin muistakin lähettää omat pojat vieraille maille taisteluihin. Mutta yhteisen rintaman esittäminen olisi ehdoton pakko, eli vanhojen NATOmaiden pitäisi kasvattaa taas munat.

Toinen ongelma NATOlla on että sillä ei ole riittävästi lihaksia tulla Itämerelle kriisitilanteessa, AINAKAAN ennekuin Itämeren laivasto on turvallisesti pohjassa, tai Suomenlahden pohjukassa. Eli siksi Liettuan ja Puolan alueelta täytyy Kaliningrad pystyä tuhoamaan nopeasti. Tähän liittyvät alkavat taistelut koko Baltian alueella.

NATOlle on oikeastaan se ja sama liittyykö Suomi NATOon, mutta Ruotsi antaisi selkänojaa Baltian puolustukseen. Suomi toisi tietenkin paljon lisää miehiä yhteiseen pottiin, mutta tässä skenaariossa imisi huomattavasti IT ja hävittäjäresursseja. Tätä arveli jo Thomas Ries tehdessään Maanpuolustuskorkeakoulussa töitä vuosituhannen alussa. Hänen mukaansa Suomeen on PAKKO saada lisää ilmavoimaa, maavoimia ei ole Natolla antaa.Nyttemmin vanhat Nato maat ovat edelleen ajaneet alas puolustustaan, joten KUINKA paljon sitä voi saada on mielenkiintoinen kysymys. Ilmavoimaa tietenkin tulisi lisää Ruotsista, ja se antaisi myös Suomen puolustukselle selkänojaa.

Tietenkään Suomi ja Ruotsi eivät tässä pokeripelissä ole aivan kakkospari, pikemminkin kolmoisjätkä ja ässähai, mutta silti ei väheksyttävä lisä NATOon. Ruotsikaan ei ole vielä perseillyt ilmavoimiaan ja varsinkaan laivastoaan selvitystilaan. Suomella taas on edelleen suuri ja kohtuullisen laadukas armeijansa, mutta ilma- ja merivoimat ovat selkeästi riittämättömät tehtäviinsä nähden.

Joko liitytte Natoon, Suomi ja Ruotsi?

sit incipiam