”Tiitisen lista” on muodostunut symboliksi hyvin ainutlaatuiselle viranomaismenettelylle. Kysymys on paristakymmenestä suomalaisesta entisen Itä-Saksan turvallisuusministeriön, kansan suussa Stasin, ulkomaanvakoilun hyväksi 1970- ja etenkin 1980-luvulla toimineesta. Suojelupoliisi eli kansan suussa Supo ei keväällä 1990 syystä tai toisesta halunnut lähteä tutkimaan saamiaan tietoja. Lista nimistä laitettiin kassakaappiin heinäkuun alussa Kultarannassa presidentti Mauno Koiviston ja Supon päällikön Seppo Tiitisen välisen keskustelun seurauksena. Periaatteessa listan tutkimatta jättäminen jättää kuitenkin monta avointa kysymystä:

1. Millaiseen kiitollisuuden velkaan listalla olijat jäivät suhteessa sen sulkijoihin?
2. Mitä poliittisia seurauksia sulkemisesta kehkeytyi?
3. Mihin lain kohtaan nojautui sulkemispäätös?
4. Miten Venäjä suhtautui tilanteeseen, kun Stasi oli KGB:n työkalu, ja entä Saksa?

Listan olemassaolo tuli julkiseksi syyskuussa 2002, kun Tiitinen kertoi asiasta Aamulehdelle. Hänen mukaansa listaa ei tutkittu, koska Itä-Saksa oli kaatumassa. Toisessa yhteydessä hän viittaisi tärkeämpiin tehtäviin tai resurssipulaan. Ilmoitus sekoitti entisestäänkin sekavaa keskustelua Stasin suomalaisista yhteistyöhenkilöistä, jota lehdistössä ja etenkin YLE:n TV-kanavilla oli käyty jo keväästä 2000. Keskustelu oli saanut aivan uudet kierrosluvut tunnetun, tämän esityksen pitäjään liittyneen vuodon seurauksena.

Itäblokin tiedustelusta on jäänyt itse asiassa paljon arkistolähteitä. Meillä on ollut tapana väittää, että niin kauan kuin KGB:n arkistoja ei saada käyttöön, emme pääse kunnolla selville siitä, miten laaja-alaista tiedustelu Suomessa oli. Tämä väite on syytä kiistää viimeistään nyt. Itä-Euroopan maiden tiedustelusta on säilynyt hyvin paljon arkistoja, joita saadaan jatkuvasti käyttöön. Toisekseen, myös KGB:n toiminnasta on ainakin suuntaa-antavasti ja eräissä tapauksissa yksityiskohtaisestikin tietoja käytettävissä jo tänään. Viittaan etenkin ns. Vasili Mitrohinin KGB-arkistoihin ja useiden loikkarien tarjoamiin tietoihin, mutta myös Itä-Euroopan maiden turvallisuuspoliisien auenneisiin arkistoihin.

Helsingin merkitys kansainvälisessä tiedustelussa kasvoi, kun Suomi edisti ETY-hanketta 1970-luvun alusta alkaen. Tämä näkyy DDR:n edustuston tiedusteluaseman vahvennuksina. DDR oli saanut kansainvälisen tunnustamisen vuoden 1973 alussa, mikä vapautti tiedusteluaseman KGB:n tukitoimiin. DDR:n Tunnustamiskomiteat olivat eri maissa Stasin ohjauksessa ja rahoittamia. Niiden avulla Stasi myös rekrytoi avustajia ja tietolähteitä. Yksi kontaktien hakukohde oli Suomen Itä-Saksan edustusto, jossa palvelleita nuoria virkamiehiä otettiin valmisteluun. Vuodesta 1974 DDR:n diplomaattilistalle liitettiin Helsingissä myös DDR:n kansanarmeijan sotilastiedustelun edustajat (NVA/BA). Vuonna 1988 DDR:n 15 diplomaatin listalla oli jo kolme sotilasasiamiestä, joista suurin osa oli joko Stasin päätoimisia upseereita (OibE) tai epävirallisia avustajia (IM). Suomi oli Varsovan liiton maille operaatioaluetta (Operationsgebiet), mikä tarkoitti, että Suomi arvioitiin viholliseksi. Stasin pääoperaatioalue oli kuitenkin Länsi-Saksa.

Suurlähetystöissä ja pääkonsulaateissa oli tiedusteluasemat, residentuurat, joiden johdossa oli residentti eli diplomaatin peitevirassa oleva aseman johtaja. Joskus kyse oli myös tekaistulla henkilöllisyydellä työskennelleestä upseerista. Tällainen oli Stasin viimeinen asemapäällikkö Ingolf Freyer, joka oli listattu 1. lähetystösihteeriksi peitenimellä Hans Pfeiler, vaikka hän oli Stasin OibE eli erikoiskomennuspseeri everstin arvossa. Hänen henkilönsä oli niin salainen, ettei edes hänen sijaisensa, lähetystöneuvos Gerhard Maget, Stasin OibE, kapteenin arvossa, tiennyt sitä kuin vasta 1991 Saksan tiedustelun BND:n kerrottua asiasta hänelle.

Freyer on merkittävä siksi, että nimenomaan hän kertoi BND:lle keväällä 1990 nimet henkilöistä, joiden Freyer katsoi olevan potentiaalisia turvallisuusuhkia Saksalle, koska nämä olivat olleet sekä Stasin että ehkä myös KGB:n värvättyjä tai luottamuksellisia kontakteja Helsingissä. Freyer lähti Helsingistä 8.11.1989 ja loikkasi Länsi-Saksaan maaliskuussa 1990 tai alkoi tehdä yhteistyötä BND:n kanssa viimeistään huhtikuussa 1990. Hän sai entisten työtovereittensa toimesta lempinimen ”Juudas”. Onkin kysyttävä, mitä BND:ssä on ajateltu, kun Supo ei reagoinut sille luovutettuun herkkään tiedusteluinformaatioon? Lännessä voitiin tehdä johtopäätös, että Suomi pelkää menneisyytensä avaamista. On oletettavaa, että listasta annettiin tietoja läntisille orgaaneille. Moskovaan meni viesti, että Suomi ei paljasta KGB:n veljesorgaanin suomalaisia informantteja.

Freyerilla oli painavia syitä hakea syytesuojaa, koska hän oli toiminut ei vain Suomessa vuoden 1986 alusta, vaan 1960-luvun lopulta Länsi-Saksassa vuoteen 1985 hyvin vaativissa operatiivisissa tehtävissä kuten hoitamalla Bonnin virastoissa Stasia avustaneita sihteerejä ja ostamalla Stasin avustajaksi Liittoparlamentin jäseniä, eikä ilman tulosta. Hänellä oli Helsingissä itsellään neljä huippukontaktia, joista yksi SDP:n johdon piirissä, yksi Vakuutuslaitoksen johtotehtävissä ja kaksi muissa tehtävissä, joista ei minulla ole tietoa. Sain nämä tiedot pyynnöstä Gerhard Magetilta 2011.

On puhuttu yleisellä tasolla KGB:n vaikutuksesta ja kotiryssistä. Julkisuuteen on saatettu joitain vakoilutapauksia (Dumell, Helin, Pihlman). Liian vähälle huomiolle on jäänyt laittoman tiedustelun laajempi käsite, ”aktiivinen tiedustelu”, mikä sanana yhdistetään Josef Staliniin. Hänelle salaisen poliisin toiminta tähtäsi vihollisten jäljittämiseen ja paljastamiseen niin Neuvostoliiton sisällä kuin maan rajojen ulkopuolellakin, mutta myös häpäisyihin ja lynkkaamisiin. Tehtaankadun KGB-residentuura sai toimintaohjeita Moskovasta. Aseman tuli raportoida Moskovalle, mihin toimiin aseman suomalaiset agentit kuten ”X”, Nolla”, ”Alfa” olivat ryhtyneet ohjeiden toimeenpanemiseksi. KGB:n Lontoon residentuuran varajohtaja Oleg Gordievsky loikkasi länteen Suomen kautta kesällä 1985. Hän informoi Britannian ulkomaantiedustelun MI6:n myös eräistä KGB:n suomalaisista yhteyshenkilöistä, joiden joukossa oli ulkoministeri Kalevi Sorsa. Koivisto kuittaa muistelmissaan 1995 saadut nimet toteamalla, ettei ”mitään moitittavaa huomattu”.

Totean, että Cambrigessä Winston Churchill-kirjastossa säilytettävästä Mitrohinin arkistosta on toistaiseksi löytynyt noin 80-100 suomalaista KGB:n operatiivista kontaktia kirjattuina vuosina 1972-84. Näistä 40 koko nimen ja koodinimen Verkkouutiset julkaisi syksyllä 2014. Supolla oli nimet käytössään tosin jo 1990-luvun puolivälistä. Oliko tällä aineistoluovutuksella merkitystä siihen, miksi Sorsan avustajana 1977-78 toiminut Seppo Nevala palasi Supon johtoon lokakuussa 1996? Arkiston nimistä poliittisesti yksi merkittävimmistä oli Kalevi Sorsan avustaja, SAK:n toimihenkilö Kari Tapiola, jonka KGB:n Helsingin asema merkitsi luottamukselliseksi kontaktiksi 1976 peitenimellä ”Tero”. Toinen oli Vasemmistoliiton kansanedustajana myöhemmin toiminut Jaakko Laakso, joka aloitti luottamuksellisena kontaktina 1973 peitenimellä ”Jan”. Myös Päivän Sanomien päätoimittaja Eero Santala oli KGB:n peitenimi ”Samuel”, joka osallistui KGB-eversti Albert Akulovin kanssa kansanedustaja Georg C. Ehrnroothin mustamaalausoperaation maaliskuussa 1972.

”Aktiivinen tiedustelu” käsitti myös salaisen informaation hankkimisen, mihin liittyi agenttien värvääminen mutta myös vaikutusverkostojen luominen esimerkiksi poliittisten tavoitteiden ajamiseksi. ”Aktiivinen tiedustelu” johtaa nykyisin käytettyyn termiin ”hybridisota”. Käsitteen modernin version esitteli Venäjän yleisesikunnan päällikkö Valeri Gerasimow tammikuussa 2013 ja nyt uudestaan helmikuussa alkaneena vuonna. Miten voittaa sota laukaustakaan ampumatta ja yhdistää taloudelliset, poliittiset, kulttuuriset ja tarpeen vaatiessa sotilaalliset voimavarat vuonna 2016 yhtenäiseksi ”värikumousten” torjuntastrategiaksi?

Kuten olen tuonut esille, Suomessa Suojelupoliisi on pyrkinyt silti estelemään itävakoilun paljastumisia, toisin sanoen Neuvostoliiton ja sen veljesmaiden harjoittaman hybridisodan paljastumista. Tästä on esimerkkinä Tiitisen listan sulkeminen heinäkuussa 1990, Mitrohinin tietojen panttaus, Gordievskyn paljastusten vähättely tai Rosenholz-aineiston valikoitu salaaminen vuonna 2000. Mitrohinin arkistot esimerkiksi osoittavat, että Supon päällikkönä 1972-78 toiminut Arvo Pentti oli KGB:n luottamuksellinen kontakti ”Mauri”, jonka kautta Keskustapuolueelle nähtävästi tilitettiin vuonna 1972 jopa lähes 150 000 markkaa. Niinikään Pentti sopi KGB:n kanssa, että Supo vakoilee Natoa Helsingissä. Myytti Suposta täysin puhtaana eli vieraan valtion vaikutukselta välttyneenä tiedustelulaitoksena voidaan unohtaa.

Saksalainen Die Welt julkaisi kuuukausi sitten laajan muistokirjoituksen Wolfgang Schnurin tapauksesta. Hän toimi 25 vuotta DDR:ssä toisinajattelijoiden asianajajana ja Stasin värvättynä kategoriassa IMB (”Inoffizieller Mitarbeiter der Abwehr mit Feindverbindung”). Stasin päällikkö Erich Mielke dekoroi hänet DDR:n korkealla mitallilla vielä 7.10.1989. Muurin murtumisen jälkeen Schnur oli kuitenkin perustamassa uutta puoluetta nimeltä Demokratischer Aufbruch (DA), joka sai Helmut Kohlin täyden tuen ja jonka tiedottajana Angela Merkel aloitti poliittisen uransa. Schnur tuli kuitenkin paljastetuksi Stasin agentiksi juuri ennen vaaleja 18.3.1990 ja menetti nopeasti maineensa ja asemansa. Stasi oli värvännyt hänet peitenimellä ”Torsten” vuonna 1964. Vielä kesällä 1989 Schnur oli yrittänyt estää DA-puolueen perustamisen.

Miksi tämä tapaus Schnur voisi olla merkityksellinen Suomen näkökulmasta? Monet DDR:n Stasin laskuun joko sitoutuneesti tai värvättyinä työskennelleistä suomalaisista nousivat kylmän sodan jälkeen Suomessa Eurooppa-poliitikoiksi tai eduskuntaan. Esimerkkinä otan Riitta Juntusen, joka oli vuosina 1979-86 Stasin elektronisen vastavakoilun värvätty peitenimellä KATI rekisterissä XV/3000/79. Tiedot Juntusesta Supo sai viimeistään 2000-luvun alussa. Koko tuhannen sivun KATIA koskeva arkisto-kansio on käytössä. Sen eräiden osien perusteella apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske arvioi pari vuotta sitten kirjallisessa lausunnossaan allekirjoittaneelle, että Juntusen rikos vanheni vasta 2006, ei jo ennen vuotta 2002, kuten Supon edustaja kertoi julkisuudessa toukokuun alussa 2002.

Vuonna 2000 Supo käytännössä takavarikoi sille Yhdysvalloista Saksan avulla tarjottujen Stasin ulkomaavakoilun (HVA) suomalaisia koskevia arkistotietoja. Supon edustaja (Hannu Moilanen) kertoi medialle vuonna 2003, että ”Rosenholz-aineistoa Supo pitää uskottavana tutkinnan perustana”. On todettava, että tässä aineistossa oli merkittynä sellaiset suomalaiset Stasin informantit ja kontaktit, jotka olivat joulukuussa 1988 aktiivisia toimijoita. HVA rekisteröi silti lähes 300 000 henkilöä eri syitä, joista arviolta 2-5 % oli Stasi-yhteys. Vain tämä Rosenholz-arkistokanta – yhteensä noin 2500, joista noin 500 muita kuin itä- tai länsisaksalaisia – on säästynyt tuholta. Tähän yhtä värvättyä tai sitoutunutta kontaktia käsittävään arkistokantaan kuuluu ns. keskusarkistokortti (statistigbögen), joka kuvaa kontaktin operaationa hyvin tarkoin, henkilökortti (F16) sekä operaatiokortti (F22). Periaatteessa vain näistä joulukuun 1988 tapauksista voidaan aloittaa luotettava tutkinta. Niihin ei myöskään vielä vuonna 2000 soveltunut vanhentumissääntö. Näistä tapauksista ei Supo aloittanut yhtäkään esitutkintaa.

Tätä täydentävät muut aineistot, kuten niin sanottu SIRA ja sen TDB-tiedostot ja etenkin puoluearkistot. Kyse oli arviolta 50 tapauksesta, joista Supo julkisesti nosti tarkemman tutkinnan kohteeksi 10-15 tapausta. Luotettavan kuvan saaminen todellisesta vakoilusta on ollut vaikeaa, ellei aineistosta löydy värväysasiakirjoja ja muita vakoilusta ensikäden omaisesti kertovia todisteita. Näiden tutkimatta jätettyjen tapausten joukossa oli esimerkiksi Lassi Päivärinta, LARSEN, joka oli värvätty 1982 ja toimitti aineistoja Stasille vuoteen 1989/1990. Julkisuudessa tunnetuksi tullut tietolähdeoperaatio Pekka arkistoitiin lokakuussa 1977, eikä siitä ole olemassa keskusarkistokorttia puhumattakaan, että kyse olisi ollut värvätystä henkilöstä, joka olisi allekirjoittanut vaitiololupauksen ja yhteistyöasiakirjan.

Nevalan julkisudessa huhtikuussa 2002 kertoman mukaan lopulta noin kymmenen suomalaista oli tehnyt työtä Stasin asiamiehenä kylmässä sodassa. Tiitinen oli puolestaan tammikuussa 2001 kertonut Helsingin sanomissa, että 20-30 suomalaista oli vielä vuonna 1990 toiminut Stasin informantteina. Maget lähetti vuonna 2011 sähköpostiviestin tämän esityksen pitäjälle. Viestissä hän sanoi, että Stasilla oli muurin murtuessa yli 20 informanttia, joista osa oli värvättyjä. Nevalan lausunto ei siten voi pitää paikkaansa.

Suomen poliittisten toimijoiden ja entisen Itä-Saksan eri puolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen väliset suhteet olivat tiiviit, mitä olen selvittänyt jo Vasemmalta ohi -teoksessa (2007). SKP:llä oli läheinen yhteistyösuhde DDR:n kommunistipuolueen SED:n kanssa, joita hoitivat 1960-luvulla etenkin SKP:n pääsihteeri Ville Pessi ja keskuskomitean jäsen, kansanedustaja Gösta Rosenberg. Myöhemmin 1980-luvulla useat SKP:n eri osapuolten toimijat, kuten Arvo Aalto, Jaakko Laakso, Kalevi Kivistö, Markku Kangaspuro, Jouko Kajanoja, Taisto Sinisalo, Johannes Pakaslahti ja Gay Sevon sekä Yrjö Hakanen ja Erkki Susi olivat jatkuvasti yhteydessä DDR:n Stasi-diplomaaatteihin ”ystävinä”. Tätä yhteistyötä ja jopa yhteistoimintaa ei kannattaisi kiistää saatikka unohtaa. Näin on kuitenkin tapahtunut.

Stasilla oli Suomessa vuosien aikana kymmenittäin tärkeitä tietolähteitä virkamieskunnassa, talouselämässä, mediassa ja politiikassa. Vastikään sain DDR:n sotilastiedustelun 10 suomalaista käsittävän kontaktilistan vuodelta 1986. Kalevi Sorsa väitti Pohjalainen-lehdessä toukokuussa 2003, että hän ei tuntenut ketään DDR:n Helsingin edustustossa ja että SDP asetti suhteet DDR:n kommunistiseen SED-puolueeseen ”viimeiselle sijalle”. DDR:n eri arkistokannoissa Sorsa on merkittävämpi kuin yksikään SKP-poliitikko. Stasilla oli myös 1968-77 huippulähde ”Fortuna” SDP:n ytimessä, eivätkä DDR:n arkistopaljastukset siten tue mitenkään Sorsan näkemystä. Sorsan ensimmäinen illallinen DDR:n edustuston johdon kanssa Kulosaaressa oli 19.11.1969. Stasin raportissa kesäkuulta 1969 Sorsa määriteltiin Skog-ryhmän kannattajaksi, mutta pysymiseen SDP:ssä vaikutti se, että Sorsa ei halunnut menettää virkaansa UNESCO:ssa. SED:n arkistojen mukaan SDP ja SED tiivistivät 1960-luvun lopulta suhteita joka vuosi. Syksyllä 1976 Sorsa kutsui SED:n politbyroon jäsenen Paul Vernerin vierailulle, mikä oli varsin rohkea avaus sosialidemokraattiselta puolueelta.

Lopuksi pari sanaa tähänastisesta virallisesta vakoilututkimuksesta. Pääosin professori Kimmo Rentolan kirjoittamaa Ratakatu 12 -teosta pidetään jonkinlaisena Suomen Stasi- ja KGB-tutkimuksen luotettavana perusteoksena, mitä asemaa sille ei voida suoda monestakaan syystä. Etenkin professori Kimmo Rentolan osuus siinä on selektiivinen ja johdatteleva. Kirjoissaan Rentola kuvaa Tuure Leheniä ”veteraanikommunistiksi”, tai ”sotilasasiantuntijaksi”, mutta uusimman saksalaistutkimuksen valossa hän oli vuosia GRU:ssa Neuvostoliiton sotilastiedustelussa terrori-iskuihin erikoistunut kouluttaja – mitä tämän esitelmän pitäjä selvittelee Etupiirin ote -kirjassa (2014) – ja Stasin ensimmäisen päällikön ystävä. Molemmat sotivat Espanjan sisällissodassa ns. saksalaisessa prikaatissa.

Menneisyyttä ei pidä eikä lopulta voida sulkea. Emme näe tulevaan kauemmaksi kuin silmämme kantaa menneeseen. Venäjän hybridisota pakottanee arkistojen ja listojen avaamiseen kansallisen, mutta myös EU:n turvallisuuden takia.