Kuinka häivetekniikka muutti USAFn ilmadoktriinia 90-luvulla. Nyt ollaan matkaamassa takaisin tutkien ja häiveen tasapainoon. Kuva intervebistä, vaakunasta päätellen sen omistaa USAF STRATEGIC COMMAND

Verkkouutiset kertoo Venäjän uudesta tutkajärjetelmästä Stuna-1 tai BARRIER E:stä. National Intrestin jutun perusteella. Sinänsä asioita seuraavalle jutussa ei uutta asiaa ollut: multistaattisen tutkan teoria ja ja pikkuhiljaa myös käytäntö alkaa olla hyvinkin tuttua. Myös kiinalaiset ovat, sattuneesta syystä, panostaneet häivekoneiden vastaiseen teknologiaan. Tämä “sattunut syy” on amerikkalaisten jo muinaisella 80-luvulla alkanut panostus häivetekniikkaan. Hauska yksityiskohta tässä häivetekniikan käyttöönotossa on se, että sen matemaattinen teoria on kotoisin Neuvostoliitosta: KGB-mies, joka sensuroi tieteellistä artikkelia ulkomaan julkaisuihin, ei ymmärtänyt artikkelista tarpeeksi huomatakseen että “sähkömagneettisten aaltojen käyttäytymisestä rajapinnoissa” artikkelilla olisi jotain käytännöllistä merkitystä. Nimenomaan tutkasignaalien käyttäytymisen kannalta. Lännessä artikkeli sitten luettiin ja Lockheedin “skunk works” sai uuden projektin.

Tosin ei NL:n tietoteknillinen taso ollut sellainen, että em. teoriaa olisi ollut helppo hyödyntää. (Juu, tiedän niksmannit ja Horten 229 koneen. Se SAATTOI olla maailman ensimäinen häivekone, mutta kaikki saattoi olla myös sattumaa, joka johtui nopeuden tavoittelusta.) Mutta näiden edellemainittujen tietojen pohjalta USAssa suunniteltiin F-117 häivekone, joka oli USAFn iskun kärki aina siihen asti, kun Serbialaiset onnistuivat, vähän laiskan tehtäväsuunnittelun ansiosta, ampumaan SA-3 Goa ohjuksella Nighthawkin alas. Tarkempaa infoa SA-3 Goa/ S-125 Petshora systeemistä Federation of American Scientistin sivuilta.

Multistaattisen tutkan teoria on se, että yksi lähetin palvelee useita vastaanottimia. Toteutuksia on, esimerkiksi käyttäen GSM verkon lähettimiä, joiden taajuuksia katsellaan sopivalla vastaanottimella, kiinnittäen huomiota yllättävistä suunnista tuleviin piikkeihin. Nämä “yllättävistä suunnista tulevat piikit” ovat suurella todennäköisyydekkä häivekoneita. Jutun juoni on se että, osuessaan kohteeseen pinnoitteesta huolimatta KAIKKI tutkan energia ei katoa, vaan heijastuu johonkin suuntaan. Häivekoneessa idea on se, että hallitaan mihin suuntaan heijastus menee. Tietenkin poispäin “normaalista”, eli monostaattisesta tutkasta.

Rastit vastaanottimia, sisempi ympyrä on matka jonka sisällä kone (punainen kolmio) väistämättä paljastuu. vihreät viivat pulssin suuntia.

Kun säteilijöitä on yksi, ja vastaanottimia monta, ja vielä epäsymmetrisesti sijoiteltuna, syntyy väistämättä tilanne, jossa JOKIN vastaanotin poimii säteilijän signaalin. Kun tiedetään signaalin suoran matkan aika lähettimestä vastaanottimeen, on helppoa geometriaa laskea kuinka kaukaa kaiku vastaanottimeen tulee. Häivekoneissa valitaan joku suunta, vaikkapa 60° astetta lentosuunnasta, minne heijasteet (hallitusti) sirotaan. Ajatuksena, että suoraan edessä olevan tutkan on hyvin vaikeaa saada poimittua signaalia. Tietenkin jossain vaiheessa mikään määrä tutkasäteitä absorboivaa materiaalia tai heijastussuuntien hallintaa ei riitä, vaan kone alkaa antaa riittävän kaiun tutkaan.

Toinen asia on mittavan tutkan taajuusalue. Karkeasti mitä korkeampi taajuus, ja sitäkautta lyhyempi aallonpituus, sitä paremmin koneen muotoilu toimii tutkasäteitä hallitsevana elementtinä, ja päinvastoin. Noin yhden GHz ja alle toimivilla tutkilla (yleensä valvontatutkilla) koneen sisätilavuus alkaa olla määrävin tekijä havaitsemisessa. Siis häivekoneen muotoilu ei yksinkertaisesti anna suojaa 30cm ja alle aallonpituuksia vastaan. Häivekone voidaan siis havaita. Ongelma on se että kun valvonta siirtää maalin tulenjohtotutkalle ei korkeamman taajuuden tulenjohtotutka pysty maalia poimimaan, jolloin ampumaratkaisun tekeminen tulee mahdottomaksi. ELi vaikka häivekoneesta tiedetään sitä ei voida ampua alas.

Tekstin ensimäisestä kuvasta voidaan nähdä myös se mihin Lockheed-Martin perustaa väitteensä pienemmän konemäärän riittämisestä F-35 A laivastolla; SEAD koneet ja osin ilmasuoja jäävät pois. Mutta tutkatekniikan kehittymisen takia olemme palaamassa takaisin kohti hyökkäysaseen (lentokone) ja puolustusaseen (tutka) pariteettiä, jolloin palaamme taas kohtaan jossa iskuosasto tarvitsee SEAD osaston suojaa, ja koko joukkoa suojaa ilmataisteluosasto. Siksi 60 konetta on edelleen liian vähän, vaikkakin, myönnetään, vähemmän liian vähän kun se on ollut 60-80-luvuilla.