Suomalainen yhteiskunta on pakkomielteinen standardoinnista. Kaikki tietoteknisistä rajapinnoista rakennusmääräyksiin, elintarvikesertifikaatteihin ja terveydenhuollon hoitoketjuihin halutaan yhtenäistää, koordinoida ja puristaa samaan muottiin. Tehokkuuden, laadunvarmistuksen ja tasapuolisuuden nimissä, tai näin ainakin meille sanotaan.

Mutta katsopa perusopetusta. Siellä logiikka kääntyy täysin päälaelleen.

Mitä pidemmälle 2000-lukua on menty, sitä alemmas ja lähemmäs yksittäistä koulua – ja viime kädessä yksittäistä maikkaa – opetussuunnitelman reaalinen laatiminen on työnnetty. Tälle byrokraattiselle vastuunväistölle on annettu kauniit nimitykset: paikallinen liikkumavara, opettajan pedagoginen autonomia ja kuntakohtainen ops-työ. Valinnais aineiden määrä, esimerkiksi, on mennyt laidasta laitaan, ja nyt pysähtynyt aikalailla samaan mitä se oli 1980-luvullakin. Jännää.

Erona entiseen on vain se, että lopputulos on sirpaloitunut oppimistulosten tilkkutäkki.

1980-luvun pragmatismi vs. nykypäivän PISA-taivastelu

Edesmenneet tai jo eläköityneet kollegat muistavat vielä ajan, jolloin hommassa oli järki mukana. 1980-luvulla ylhäältä annettiin joka oppiaineelle pieni, tiivis vihko. Siinä luki selkeästi ja yksiselitteisesti ne asiat, mitä kyseisessä aineessa pitää opettaa. Piste. Opettaja keskittyi opettamiseen, oppilaat oppimiseen, ja laatu pysyi, melko, tasaisena Hangosta Utsjoelle. Ja katsopa huviksesi, millä pohjalla ne kuuluisat takavuosien PISA-menestykset oikeasti rakennettiin: juuri tällä selkeällä, rakenteellisella perusopetuksella.

Nyt meillä on satoja sivuja mammuttimaisia raamiasiakirjoja, jotka ovat täynnä kasvatustieteellistä jargonia, ilmiöoppimista ja epämääräisiä laaja-alaisen osaamisen tavoitteita. Todellinen substanssi ja opetettavat sisällöt on sälytetty kuntien ja kouluissa työskentelevien opettajien pähkäiltäväksi – usein ilman minkäänlaista lisäresurssia tai aikaa. Saatiin toki “paikallisuutta”, mutta yhtenäinen linja meni menojaan. Tähdennän vielä, että tämä on sitten eri keskustelu kun “erityisoppilaiden integraatio vai erityisluokat”.

Aina kun uudet PISA-tulokset julkaistaan ja käyrät osoittavat jälleen jyrkemmin kohti kellarikerrosta, alkaa tuttu teatteri. Kasvatustieteen professorit, opetushallituksen virkamiehet ja poliitikot kokoontuvat studioihin taivastelemaan ”poikien lukutaidon romahdusta” ja ”syrjäytymisvaaraa”. Syitä etsitään kaikesta mahdollisesta älypuhelimista vanhempien laiskuuteen – paitsi siitä ilmeisimmästä eli itse järjestelmän ja opetusmetodien purkamisesta. Toki MaMu oppilaiden suhteellinen ja absoluuttinen määrä ja heidän suhteellinen “suomi toisena kielenä” kielitaitonsa on valtava vaikuttava tekijä, mutta jos keskitymme kuitenkin suurimpaan oppilaskohorttiin, eli kantasuomalaisiin.

Seuraus? Oppimistulokset ja opetuksen taso heittelevät nykyään dramaattisesti sen mukaan, millä postinumeroalueella oppilas sattuu asumaan. Se siitä “tasa-arvoisesta peruskoulusta”.

OAJ:n ratkaisu kaikkeen: aina lisää rahaa

Samaan aikaan kun oppilasmäärät pienentyvät laskuliussa ympäri Suomea syntyvyyden romahtaessa, ammattijärjestöpuolella laulu pysyy täysin muuttumattomana. OAJ:n ja koulutusbyrokratian vakiovastaus jokaiseen ongelmaan – oli kyseessä sitten PISA-lasku, ops-sekasorto tai kurinpidon mureneminen – on aina yksi ja sama: ”Lisää määrärahoja!”

On suorastaan irvokasta ruikuttaa lisää miljoonia järjestelmään, jonka tuottavuus ja laatu laskevat samaa tahtia kuin oppilasmäärät hupenevat. Ongelma ei ole rahan puute, vaan se, mihin resurssit haaskataan. Rahaa kyllä riittää hankehumppaan, hienoihin kehittämishankkeisiin, tuhatpäiseen konsultti- ja koordinaattoriarmeijaan sekä digitaalisiin lisensseihin. Samaan aikaan itse ydintehtävä – eli luokassa tapahtuva aineenhallinta ja opettaminen – jätetään heitteille. Lisärahan syytäminen toimimattomaan raamiin on kuin kantaisi vettä kaivoon, jonka pohjassa on valtaisa reikä. Pisniss kielellä: “Älä heitä hyvää rahaa huonon rahan perään”

Kuka tästä sotkusta hyötyy?

Kun julkinen järjestelmä ajaa itsensä tilaan, jossa valtakunnallinen standardi hämärtyy ja oppimistulokset romahtavat, syntyy tyhjiö. Ja markkinataloudessa tyhjiö täytetään aina raha edellä.

Alalla toimijana on vaikea välttyä vaikutelmalta, että tämä ei ole vahinko. EU-tasolta ja kansainvälisistä konsulttifirmoista ajetaan mallia, jossa koulutus halutaan avata globaalille koulubisnekselle. Kun julkinen koulu ei enää takaa tasaista laatua eikä selkeitä perustaitoja, vanhemmat alkavat ostaa täydentäviä palveluita, digitaalisia oppimisalustoja, yksityisvalmennusta ja lopulta yksityiskouluja. Julkisesta peruskoulusta tehdään tietoisesti niin sekava, että kaupallinen toimija näyttäytyy pelastajana. Halutaan siis uusia kolmanne sektorin toimijoita koulutuskenttään. Paitsi kristillisiä kouluja. Niitä vaikeutetaan.

Tämä on aivan todella surkea suunta.

Ainoa järkevä vaihtoehto

Jos valtakunnallisesta, tiukasti määritellystä opetussuunnitelmasta halutaan väkisin pitää näpit irti, nykymenolle on tasan yksi rehellinen vaihtoehto: valtakunnalliset standardoidut kokeet koulun nivelvaiheisiin.

Jos sisällöistä ja menetelmistä tekeekin jokainen kunta omia tulkintojaan, oppimistulokset on pakko mitata kaikille samalla mitalla – esimerkiksi 3., 6. ja 9. luokan lopussa. Vain siten saadaan selville, saavatko lapset oikeasti sellaista opetusta kuin heille kuuluu, vai leikittäänkö jossain kunnassa pedagogista kokeilukenttää lasten tulevaisuuden kustannuksella.

Ilman standardoitua testausta ja selkeitä oppiainekohtaisia vaatimuksia “paikallinen ops-työ” ja jatkuva lisärahan ruikutus ovat vain keinoja siirtää vastuu laadusta ja tuloksista pois virkamiehiltä ja järjestöiltä. Ja siinä leikissä maksumieheksi joutuu aina oppilas – sekä veronmaksaja.