Ohi on-kampanja yrittää herättää keskustelua asevelvollisuudesta luopumisesta ja siirtymisestä “johonkin muuhun”. Mikä se muu olisi, ollaan sitten aika montaa mieltä: haluttaisiin aseetonta valtiota, ammattiarmeijaa, tai NATOa pelastamaan.
Näissä ajatusleikeissä unohdetaan perusasiat sodankäynnistä: se että sota on toisen pakottamista omaan tahtoon ja mahdollisesti hyödykkeiden uudelleen jakoon, sota on rajoittamatonta väkivaltaa ja että melkein kaikki keinot ovat sallittuja ja tyylistä ei saa pisteitä.
Eli leikkikentän termeillä, sulla on jotain, mitä mä haluan, ja mä voin ottaa sen voimalla, ja otan sen siksi.
Mistä se on?
Eli käytännössä kyse on ryöstöstä ja joskus ryöstö-murhasta. Toisella valtiolla on jotain, mitä suurempi valtio tarvitsee, haluaa, tai haluaa estää jotakuta toista saamasta. Silloin katsotaan onko omilla voimilla mahdollisuutta saada oma tahto läpi vai ei. Jos tahdon toteuttaminen ei ominvoimin onnistu, pitää miettiä liittoumaa saaliinjakoon, tai luopua yrityksestä. Jos omat, ja mahdollisten liittolaisten voimat riittävät tahdon läpiviemiseen, päästään miettimään sitä, paljonko se haluttu asia, öljy, kultakaivos, viljelymaa, tukialue, tai vaikkapa merenranta maksaa tässä yhtälössä. Jos hinta on pieni tai siedettävä, niin eikun hommaamaan.
Vaikkapa Georgian, tai Gruusian, niinkuin se minun kouluaikoinani oli, sota käy esimerkistä tästä ajattelumallista. Venäjä kyykytti Georgiaa 77-0. Georgia oli laittanut parhaat joukkonsa Irakiin ansaitsemaan NATO guudvilliä, mutta sai hätinä joukot takaisin, ja opetuksen siitä, että NATO ei pysty operoimaan Venäjän lähialueella, jos Venäjä ei anna lupaa. Sota vei viisi päivää, ja paransi Georgian NATO kuumeesta. Varsinaisen sodan syy oli öljypuken reitti maassa, causus belli saatiin parista separistimaakunnasta.
Miesmäärän merkitys, eli suuremmat pataljoonat… ja enemmän.
Asia joka helposti ihmisiltä unohtuu, on että sota ei ole urheilua; ei tarvi olla reilu ja pelata tasakentällisin. Ajatellaan vaikkapa, että Montreal Canadiens tulee pelaamaan Tampereelle. Se varmaan voittaa Tapparan, kun pelataan tasakentällisillä 5 vs 5 3x20min. Se ehkä pärjää Tapparalle ja Ilveksellekin jos pelataan 10 vs 5 6x20min. Mutta sillä ei ole mitään mahkuja, kun se pelaa vaikkapa Tapparan ja Ilveksen edustus- ja A-junnu joukkueita vastaan, 20 vs 5 suhteella 12x20min. Sota on samanlaista. Tietenkään loputtomasti hyötyä ei tästä saada: Rajattomasti väkeä ei kannata ajaa samaan aukkoon, ne ovat vain toistensa tiellä.
Materiaaliylivoima tekee mieslukuisemmalle puolelle mahdolliseksi tehdä asioita, joihin miehistöpulaa kärsivä osapuoli ei pysty vastaamaan. Eli Napoleonin sanoin, “Jumala on suurempien pataljoonien puolella.” Eli kannattaa olla vähän enemmän kaikkea. Rhodesian puskasodassa, Rhodesian security Forces voitti oikeastaan kaikki taistelunsa, mutta ei sotaa, vaikka RSF onnistui tuottamaan noin keskimäärin kolmikymmenkertaiset tappiot sisseille. Loppujen lopuksi sissejä oli vain liikaa, ja sissit onnistuivat lisäksi sokaisemaan hyvin pitkälle rhodesialaisten tiedustelun, joka aiheutti sen että lopuksi Rhodesialaisilla ei ollut yleensä muuta mahdollisuutta kuin toimia reaktiivisesti sissien toimien jälkeen.
Attritio
Suuremmat lukumäärät tarkoittavat erityisesti attrition sietoa: Se puoli jolla on enemmän miehiä kestää enemmän kulutusta ja menetyksiä. Suomen reserviläisarmeijan tapauksessa tämä aiheuttaa lisäksi sen että armeijan miehistön suhteellinen laatu nousee samalla kuin ammattiarmeijan miehistön laatu laskee. Otetaanpa tästä esimerkki: ammattilaisryhmä sanotaan vaikkapa 10 hemmoa on 100% koulutettu, eli teho on siis noin 1000% jos mennään raakasti kertolaskulla. Samantapaisesti meillä on 10 reserviläsitä, jotka ovat vaikkapa 75% noitten ammattilaisten tasosta, samalla tavalla laskettuna siis 750%. Molemmat ryhmät menettävät sanotaan vaikkapa puolet miehistöstään ja saavat täydennyksiä.
Ammattilaisilla tahtoo yleensä olla täydennysongelmia isommissa skaboissa, jollainen tämä Suomeen tunkeutuminen olisi, joten he saavat kaksi juuri palveluksesta eronnutta kaveria tehoiltaan 100% ja kolme juuri PK kaudelta tullutta kaveria, joiden tehot ovat vaikkapa 50. Eli ryhmän taso on laskenut 1000% 850%iin. Samoja reserviläisiä tulee kyllä Suomesta eli tehot pysyvät siinä 750% tasolla, tai mieluummin nousevat, jos ihmiset eivät aivan tyhmiä ole. Seuraavalla kiekalla menetetään taas väkeä ammattilaisten newbiestä kuoli kaksi, ja kolme “vanhaa” nyykähti tienposkeen: Mitä seuraa?
NO nyt on kaikki juuri palveluksesta päässeet imuroitu takaisin palvelukseen, eli tarjolla on vain noita 50% newbieitä, ja niitäkin saadaan vain neljä. Eli ammattilaiset ovat tilanteessa, jossa 5*100% +4*50% tekee 700%. Reservistä nostetaan edelleen porukkaa, ainakin sillä 75% tasolla, eli Reserviläisryhmä on ainakin tasolla 750%. “Ainakin” siksi, että luultavasti reserviläiset, jotka tietävät/luulevat/pelkäävät joutuvansa rintamalle alkavat valmistautua siihen omaehtoisesti tai ohjatusti. He lukevat ehkä netistä sotilaan käsikirjan, käyvät pikkuisen lenkillä ja mahdollisesti jopa käyvät treenamassa MPKn tai paikallisten reserviläisorganisaatioiden tilaisuuksissa.
liikkuvuus,
Ammattiarmeijan liikkuvuus on yleensä parempi kuin reserviläsiarmeijalla. On ollut mahdollisuus hommata pelit ja vehkeet rauhan aikana, ja käyttää niitä sittenkuin tarvitaan. Ainakin jossainmäärin. Ammattiarmeijatkin ovat edelleen sangen riippuvaisia maanteista ja silloista. Helikoptereita on toki käytössä, mutta niiden käyttö ei aivan jokapäiväistä herkkua ole. Helikopterit tuovat huomattavasti liikkuvuutta armeijoille, mutta ne ovat edelleen melko herkkiä kapistuksia, joita yhä edelleen, saadaan helpohkosti pois pelistä jopa ihan RK varustuksella, puhumattakaan vaikkapa ilmatorjuntakonekivääreistä, tykeistä tai ohjuksista. HeKoa ei välttämättä pudoteta rklla, mutta muutama reikä helikopterin lapojen läpi ja ylärunkoon laittaa moisen kapistuksen huoltoon muutamaksi päiväksi. Maa-ajoneuvojakin tietenkin on, mutta ne eivät ole oikestaan sen kummempia kuin reserviläisarmeijallakaan. Lisäksi reserviläsiten ei tarvi lähteä läänin toisesta päästä toiseen päähän helikopterilla, vaan riittää että kokoaa muutaman lähikunnan taistelijat paikalle. Molemmilla menee aikaa pari tuntia päästä paikalle, muta reserviläisillä huomattavasti vähemmän. Falklandeilla britit voittivat miehistön laadun ansiosta, ja siksi että he pystyivät kriittisillä htekillä siirtämään joukkoja helikoptereilla painopisteiden välillä. Tosin joutuivat pojat marssimaankin jalankin ihan hyökkäykseen asti. Ja tämä silloin kun Britannia oli syvässä rauhan tilassa, ja pystyi irrottamaan hyvin joukkoja operaatioon. Argentiinalaiset tyytyivät odottelmaan brittejä asemissaan, eli eivät olleet aktiivisia oikeastaan millään tasolla. Esimerkki liikkuvasta asevelvollisuusarmeijasta olkoon vaikkapa IDF.
Jonkinlainen hapuileva yhteenveto
Luin tuossa välipäivinä erinomaisen kirjoituksen resilienssistä. blokistaJäähyväiset turvallisuudelle. Kannattaa käydä vilkaisemassa, vähän akateeminen mutta silti.
Tämä resiliennssi kuvaa käsitykseni mukaan enemmänkin toipumista erilaisista iskuista, traumoista ja sotatilanteesta, on pidempikestoista kuin attrition sieto. Reserviläisarmeijalla on attritionsietoa paljon enemmän kuin ammattilaisarmeijoissa. Siksi kaikki ammattiarmeijamaat, myös Englanti, pitää taskussaan lakia, joka mahdollistaa asevelvollisuuden. Juuri siksi että joskus se suuri armeija pitää saada aikaiseksi, jos oma kyky rajoitettuihin sotiin ulkomailla ei riitä. Eli Isolla maalla on pidemmän päälle resilienssiä. Resilienssi liittyy tähän sikäli, että ajatuksena on että kaikkeen ei voi, eikä kannata varautua, vaan pitää olla kunnossa jossa toipuminen erilaisista häiriötiloista onnistuu. Tämä tarkoittanee minun sitä, että Raptoreita on määrä X ja niitä ei saada lisää, ehkä koskaan, tai ainakaan alle puolen vuoden varoitusajalla. Eli sota käydään niillä mitä on ja sitten mietitään ratkaisuja sen tuotantolinjan uudelleenkäynnistämiseksi. Venäjällä lienee tähän maailman aikaan eniten resilienssiä.
Attrition sieto tarkoittaa sitä kuinka paljon voidaan sietää tappioita ennenkuin joutuu alistumaan. Sitä on ainakin Afgaaneilla ja Irakilaisilla.
“Oikeaan” “isoon” sotaan reserviläsiarmeija sopii paremmin, mutta loputtomiin ei sekään attritiota siedä: Jokainen menetetty ihminen on tuotannosta pois, joka alkaa näkyä pidemmän päälle kaikkialla yhteiskunnassa. Kyynisesti voisi todeta että Suomi sietää attritiota ainakin työttömien määrän verran, eli abouttia rallaa 200 000 ihmisen tappiot tuotannon kärsimättä. Mutta on raja jossa ihmisten toivo muuttuu vihaksi ja edelleen epätoivoksi ja itsetuhoisuudeksi. Siis tunnelmaan Hitlerin Bunkkerissa.
Eli noin karkeasti: Ammattilaiarmeija on hyvä nopeissa rajoitetuissa sodissa, sitten keskipitkällä välillä valmis reserviläsiarmeija, kuten Suomella tai Sveitsillä, pyyhkii ammattilaisilla pöytää. Pitkällä aikavälillä ratkaisevat ne “kansalliset ressurssit” ja tahto, kuinka sodassa oikeasti loppujen lopuksi käy.
Eli “Isosti se iso hevonen pieree“, loppujen lopuksi.
