Valitettavasti en päässyt heti tuoreeltaan seuraamaan tämänvuotista Kultarantasatoa lomamatkan vuoksi, mutta olen kotiutumisen jälkeen katsellut retostelut aiheesta. Koskapa itse Tasavallan Presidentti on kehottanut osallistumaan keskusteluun, kannanpa itsekin, ehkä ominaispainoltaan hieman kevyemmän korren, kekoon.
En oikein pysty ymmärtämään Keskustapuolueessa esiintyvää “virtahepo olohuoneessa” ajattelua. Tämä tuli mieleeni kun seurasin Paula Lehtomäen esiintymistä A-studion ja aamutelevision Kultarantaosioissa (8. ja 9.6.2014). Minusta tämä kertoo jonkinlaisesta puolueen sisällä olevasta ajatuksesta TurPo politiikasta. Sanoisin sitä jonkinlaiseksi ulkopoliittiseksi denialismiksi. Tyyliin: Lapiota ei saa sanoa lapioksi, se on maataloustyökalu. Ulkopoliittisessa kontekstissa siis karhu ryyppää ja rällää olohuoneessa, ja keskusta kollektiivisesti kiistää sen olevan karhu, tai ainakin että se ryyppää ja rällää, ja toivoo samalla, että karhu ei huomaa ja vetäise kuantaloon ohimennen. Kyllä tosiasioiden tunnustaminen on kuitenkin se ensimäinen poliittinen hyve, mitä pitää ulkopolitiikassa harrastaa.
Eli vaikka suomalaisia on “syytetty” ulkopoliittisestä pragmatismistä ja arvopohjan unoahtamisesta, minusta parasta on olla pragmaattinen ja katsella maailmaa hyvin värittömien silmälasien takaa. Jostakin syystä Länsi ei ole antanut meille anteeksi omaa heikkouttaan toisen maailmansodan aikana. Pragmaattisuus ei ole sama asia kuin myöntyväisyys tai suomettuminen. Pragmaattisuuteen kuuluu se, että tiedetään asiat mistä pidetään kiinni ja kuinka siitä pidetään kiinni.
Kun Suomi nyt vihdoin viimein on saanut NLn romahduksen jälkeen toimintavapautensa takaisin, täytyy ulkopoliittisen johdon pitää kiinni tuon toimintavapauden ylläpidosta.(JOO teidän, että osa vallasta on annettu Brysselin peikoille, mutta ainakin nyt siitä mitä siitä on edelleen jäljellä.) Jos emme liity NATOon tulkitsee Venäjä sen kutsuksi, tai vähintään mahdollisuudeksi, itselleen ottaa poliittista vaikutusvaltaa Suomessa. Euroasialismi, Putinin Venäjän ulkopoliittinen viitekehys, katsoo Suomen kuuluvan tiukasti Venäjän etupiiriin. Liittyminen NATOon tekisi Suomen immuuniksi tällaisille spekulaatioille. Vai uskotteko siihen että Suomen venäläisvähemmistöstä ei voi tehdä samankaltaista keppihevosta kuin esimerkiksi ukrainassa, jolla puuttua Suomen asioihin, esimerkiksi Karjalassa ja Itä-Lapissa? Ajatelkaapa vaikka Kiprusofin perhettä, he ovat olleet Suomessa niin alistetussa asemassa, että ovat, käsittääkseni, luopuneet venäjän käytöstä kotikielenä, ja ovat siten menettäneet identiteettinsä. (Tähän sitten vastuuvapautuskalusuuli, että minulla ei ole mitään tietoa kenekään Kiprusoffin Miikan tai Markon, puhumista kielistä, mutta päättelin etunimistä, että ihan suomalaisista kavereista taitaa olla kyse. Samoin Reijo Ruotsalaisen ruotsinkielentaitoon en ota kantaa.)
MUTTA homman kauneus Venäjän lausutun ulkopolitiikan kannalta on se, että he, virallinen venäläinen ulkopolitiikka, katsovat oikeudekseen ajaa myös Markon ja Miikan asiaa Suomessa, ihan ilman KO henkilöiden mielipiteiden kysymistä.
Siksi siis nopeasti NATOon.
Hienoa Kultarantakeskusteluissa oli myös realismin paluu puolustusvoimakeskuteluun. Edes vihreät miehet eivät usko omaan hahmotelmaansa Suomen puolustamisesta, tai eivät ainakaan kehtaa enää tuoda omaa unelmahöttöistä paperiaan ihmisten naurettavaksi julkisuuteen.
Suomella ei ole strategista asetta, ja en usko että olisimme nähtävillä olevassa tuleviasuudessa sellaista hankkimassa. Siksi reservistä, koko puolenmiljoonan ukon armeijasta, on syytä pitää kiinni ja unohtaa kaavailut reservin pienetämisestä. Jos Ukraina on mitään opettaa, niin “separatistien” käytön tämän harmaan vaiheen aikana info sodan alun ja varsinaisten taisteluiden alkamisen välillä. Lähinnä siten että tällöin reserviläiset joutuvat ottamaan yhteen vihollisen erikoisjoukkojen kanssa, jolloin ainakin varusteiden ja koulutuksen pitäisi olla lähellä samaa tasoa vihollisen kanssa. Muuten ollaan taas tilanteessa, että täytyy toivoa että paikalla on muutama reserviläinen hirvikiväärin kanssa, kun ei ole paikalle lähettää edes sitä puoliksi tapettua ryhmää. Parasta turvallisuustyötä juuri nyt on kouluttaa reserviä, että siitä sitten on hyötyä kun sitä tarvitaan.
Ja ehkäpä tätä infosotaa ollaan aloittamassa Suomeakin vastaan koskapa Rossiskaja Gaseta kirjoittaa
sisällissodan mahdollisuudesta Suomessa. Jäämme siis kuuntelemaan mitä ihmeellistä idästä taas kuuluu.
Ukraina ja Irakin tilanne ovat molemmat tietenkin huolestuttavia mutta hieman eri tavalla. Ukraina tuntuu läheisemmältä, koska siinä on Eurooppalaisen valltion aluetta ja koskemattomuutta loukattu diktatuurin toimesta. ISIS siksi että ties kuinka monta “lomailijaa” Pohjois-Irakissa on itse asiassa osallistumassa taisteluihin, ja kuinka moni kuulemassa propagandaa aiheesta. tämä lisää terroriuhkaa Suomessa, vaikkei ehkä suoraan meihin kohdistuvana.
Ainakin Ukraina osoittaa sen että ennen sitä “papin aamenta” ei ole avioliittoa ja turvatakuita. EUssa ollaan jo, mutta edelleen on kiire pyrkiä kohti NATOa. EUn yhteinen puolustus olisi meille hyvä, mutta kuten Kultarannassa todettiin, voipi olla että 22/28 katsoo sen tarpeettomaksi, ja siksi se on tarpeeton ja vain paperilla. Tulevaisuus voi muuttaa asian, muta epäilen sitä vahvasti.
